Me rupesimme kulkemaan taas alaspäin, mutta tällä kertaa uutta käytävää. Hannu kulki tapansa mukaan edellä. Emme olleet menneet sataa askelta, kun professori, joka lyhdyllänsä valaisi muuria, jo huudahti:
— Tässä on alkuajan eli prekambrisen maailmankauden maakerroksia! Olemme oikealla tiellä. Eteenpäin! eteenpäin!
Kun maapallo maailman alkuaikoina vähitellen jäähtyi, aiheutti sen supistuminen ulkokuoren mullistuksia, räjähdyksiä, kutistumisia ja halkeamia. Se käytävä, jota kuljimme, oli halkeama, jonka kautta ulossyöksevä graniitti kerran oli raivannut itselleen tien. Sen tuhannet mutkat muodostivat sekavan sokkelon ensimmäisen maailmankauden maakerroksissa.
Sitä mukaa kuin tulimme alemmaksi, tuli näkyviin niitä kerroksia, jotka muodostivat maan. Geologinen tiede on huomannut kolme eri kerrosta: liuskakivi, gneissi ja katinkultakivi, — jotka perustuvat sille järkähtämättömälle pohjalle, jota sanotaan graniitiksi.
Mutta eipä ole mineralogeja koskaan sattunut tällaiselle merkilliselle paikalle luontoa tutkimaan. Mitä eloton pora ei ole voinut nostaa maan pinnalle, sitä saatoimme tutkia silmillämme ja koskettaa käsillämme.
Kauniin viheliäisen liuskakivikerroksen läpi kulki vaski- ja manganisuonia, ja sitä paitsi näkyi hiukan platinaa ja kultaa. Kuinka suuria rikkauksia olikaan kätkettyinä maapallon sisustaan, joista ihmisten ahneus ei koskaan pääsisi nauttimaan! Ensimmäisten päivien mullistukset olivat haudanneet nämä aarteet niin syvälle, ettei kuokka eikä rautakiila niitä ikänä voi sieltä temmata.
Liuskakiven alapuolella oli suoraviivaisesti muodostunutta gneissiä, joka oli huomattavaa säännöllisten muotojensa vuoksi; sen jälkeen suuriliuskaista katinkultaa, joka hämmästytti komealla kiillollansa.
Sähkölyhdyn valo, joka heijastui katinkullan loistavasta pinnasta, säihkyi kaikista kulmista; oli kuin olisin kulkenut onton timantin läpi, jossa valon säteet taittuivat tuhansiin häikäiseviin eri väreihin.
Kello kuuden paikoilla alkoi valon loisto huomattavasti vähetä, melkeinpä lakkasi tykkänään; seinillä oli kiteellinen mutta synkempi väri, katinkulta yhtyi kiinteämmin vuolukiveen ja ukonkiveen, muodostaen varsinaista kalliota, joka on kaikkein kovinta kiveä, ja joka musertumatta kannattaa maapallon neljää ylempää kerrosta. Me olimme saapuneet ikäänkuin äärettömään graniittivankilaan.
Kello oli kahdeksan illalla. Vettä ei löytynyt vieläkään, ja minä kärsin hirveästi. Setäni kulki edellä eikä tahtonut seisahtua; hän toivoi kuulevansa jonkin lähteen lorisemista, vaan ei kuullut mitään!
Jalkani lakkasivat kannattamasta minua, mutta minä koetin valittamatta kestää tuskiani, etten pakottaisi setääni seisahtumaan; se olisi ollut hänelle epätoivoinen isku, sillä hänen viimeinen määräpäivänsä oli loppumaisillaan.
Vihdoin voimani uupuivat; minulta pääsi huuto ja kaaduin.
— Auttakaa! Minä kuolen.
Setäni kääntyi takaisin; hän katseli minua käsivarret ristissä ja lausui viimein seuraavat synkeät sanat:
— Kaikki on lopussa!
Silmäni painuivat umpeen.
Kun taas avasin ne, näin molempien toverieni makaavan liikkumattomina vaippoihinsa kääriytyneinä. Nukkuivatko he? Minä puolestani en saattanut nukkua silmänräpäystäkään: kärsin liian suuresti, varsinkin siitä ajatuksesta, ettei ollut enää pelastumisen toivoa. Setäni viimeiset sanat kaikuivat korvissani: kaikki on lopussa! Sellaisessa heikkouden tilassa ei ollut ajattelemistakaan enää kiivetä maan pinnalle.
Meillä oli puolentoista penikulman paksuinen maakuori päällämme, ja minusta tuntui kuin koko tämä paino olisi levännyt hartioillani. Tunsin itseni muserretuksi ja tein äärettömiä ponnistuksia kääntyäkseni graniittivuoteellani.
Muutama tunti kului. Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillämme; ei vähintäkään ääntä tunkenut näiden muurien läpi, joista kaikista ohuinkin oli muutaman penikulman paksuinen.
Tässä äärimmäisen raukeuden tilassa luulin kuulevani jotakin jyrinää. Käytävässä oli pimeä, mutta kun tarkemmin katsoin, saatoin nähdä islantilaisen poistuvan lamppu kädessä.
Miksikä Hannu meni pois? Hylkäsikö hän meidät? Setä nukkui. Minä koetin huutaa, mutta ääneni ei tahtonut kuulua kuivettuneilta huuliltani. Nyt oli aivan pimeä ja viimeinen ääni oli vaiennut.
— Hannu hylkää meidät! Hannu! Hannu! Nämä sanat lausuin vain itsekseni, etäämmäksi ne eivät kuuluneet. Mutta ensimmäisen kauhistuksen haihduttua häpesin, että olin epäillyt miestä, jonka käytöksessä ei siihen asti ollut näkynyt mitään epäiltävää. Hannun poismeno ei saattanut olla pakoa, sillä sen sijaan, että hän olisi käynyt käytävää ylöspäin, meni hän alaspäin. Tämä ajatus rauhoitti minua, ja saattoi minut toisiin mietteisiin. Ainoastaan jokin tärkeä seikka saattoi ajaa tämän rauhallisen miehen levoltaan. Oliko hän yön hiljaisuudessa kuullut kohinaa, jota minun korvani eivät olleet erottaneet?
Tunnin ajan koetin täydellisesti pyörällä päästäni miettiä niitä syitä, jotka voivat saada hiljaisen linnustajan poistumaan, ja toinen toistansa mielettömämpi ajatus syntyi aivoissani. Luulin jo tulevani hulluksi!
Mutta vihdoinkin kuului jalkojen töminää käytävän syvyydestä ja Hannu tuli taas ylös. Heikkoa valoa alkoi näkyä seinillä, tulvahtaen viimein esiin käytävän aukosta. Hannu tuli näkyviin.
Hän meni setäni luo, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja herätti hänet. Setäni nousi ylös.
— Mitä nyt? kysyi hän.
— Vettä! vastasi linnustaja.
Voisinpa luulla, että jokainen, tuntiessaan ankaraa kipua, muuttuu polyglotiksi, joka ymmärtää kaikki kielet. Minä en ymmärtänyt sanaakaan tanskan kieltä, mutta käsitin kuitenkin vaistomaisesti Hannun sanat.
— Vettä! Vettä! huusin, taputtaen käsiäni ja viittaillen kuin hullu.
— Vettä! lausui taas setäni. Missä? kysyi hän islannin kielellä.
— Alhaalla, vastasi Hannu.
— Missä? Alhaalla! Ymmärsin kaikki. Tartuin linnustajan käsiin ja puristin niitä; hän katsoi vain tyynesti minuun.
Emme kauan siekailleet, ja kohta kuljimme käytävää, joka kävi yhä jyrkemmäksi.
Tunnin kuluttua olimme kulkeneet noin tuhat syltä ja tulleet paria tuhatta jalkaa alemmaksi.
Tällöin kuulin selvästi eriskummallisen äänen graniittiseinän läpi, jonkinlaisen kumisevan pauhinan, ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinän. Kun ensimmäisen puolen tunnin kuluessa emme löytäneetkään puheena olevaa vesilähdettä, tunsin taas ahdistavaa tuskaa, mutta setäni ilmoitti silloin syyn jyrinään, jonka kuulimme.
— Hannu ei ole pettynyt, sanoi hän, pauhu, minkä kuulet, on puron kohinaa.
— Puron! huusin minä.
— Epäilemättä: maanalainen virta kulkee lähellämme!
Toivon elähdyttäminä kiirehdimme kulkuamme. En tuntenut enää väsymystä. Jo pelkkä veden kohina elähdytti minua. Se lisääntyi huomattavasti; virta, joka oli kulkenut yläpuolellamme, pauhasi nyt vasemmanpuolisen seinän sisällä. Koettelin usein seinää, toivoen huomaavani jotakin hikoilemista tahi kosteutta, mutta turhaan. Vielä kului puoli tuntia ja puoli penikulmaa kuljettiin.
Nyt minulle selvisi, että linnustaja, erottuaan meistä, ei ollut tutkinut matkaa tätä etäämmäksi. Vuorelaisille ja veden etsijöille ominaisella vaistolla hän "tunsi" tämän virran kallion läpi, mutta hän ei varmaankaan ollut nähnyt tätä arvaamattoman kallisarvoista nestettä, eikä ollut sillä sammuttanut janoansa.
Pian huomasimme, että jos kulkisimme vielä etäämmäksi, joutuisimme loitommaksi virrasta, jonka pauhina alkoi heikontua heikontumistaan.
Silloin käännyimme takaisin. Hannu seisahtui juuri sille paikalle, missä virta tuntui olevan meitä lähinnä.
Istahdin muurin viereen; vesi virtasi tavattoman vuolaana kahden jalan päässä minusta, mutta kivinen seinä erotti meidät siitä.
Ajattelematta ja miettimättä, olisiko mitään keinoa saada tätä vettä, jättäysin silmänräpäykseksi epätoivon valtaan.
Hannu katsoi minuun ja luulinpa näkeväni hymyn hänen huulillansa.
Hän nousi ja otti lamppunsa; seurasin häntä. Hän kulki seinää kohti; katsoin häneen. Hän painoi korvansa kuivaa kalliota vastaan ja kuljetti päätään hitaasti pitkin seinää kuunnellen tarkasti. Ymmärsin hänen hakevan juuri sitä paikkaa, mistä virran pauhina kuului selvimmin, ja tämän paikan hän löysi vasemmalta sivuseinältä, kolmen jalan korkeudella maasta.
Tunsin itseni sangen liikutetuksi enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä linnustaja aikoin tehdä; kiittelin häntä ylenmäärin, kun näin hänen tarttuvan rautakankeen puhkaistakseen sillä kallion.
— Pelastetut! huusin minä.
— Niinpä kyllä, huusi setäni innoissaan, Hannu on oikeassa. Kiitos olkoon uljaan linnustajamme! Itse emme olisi keksineet tätä keinoa!
Sen kyllä uskon! Sellainen keino ei olisi koskaan juolahtanut meidän mieleemme, vaikka se olikin varsin yksinkertainen, sillä oli kovin vaarallista hakata kuokalla tätä seinää. Maa olisi voinut ruveta vierimään ja olisi haudannut meidät! Ja jos virta vielä tempaisi meidät mukaansa syöstessänsä kallion läpi! Nämä vaarat eivät suinkaan olleet luuloteltuja, mutta ei vierimisen tahi tulvan pelko voinut enää pidättää meitä, ja meidän janomme oli niin suuri, että sitä sammuttaaksemme olisimme kaivaneet vaikka valtameren pohjan puhki. Hannu ryhtyi tähän työhän, joka ei olisi sujunut sedältäni eikä minulta. Me olisimme jyskyttäneet malttamattomasti, ja kivi olisi mennyt pieniksi kappaleiksi kuokan edessä. Rauhallinen ja älykäs oppaamme sitä vastoin jyskytteli kiviseinää lakkaamatta hiljaisella sysäyksellä, mutta taajaan, ja teki siten kuutta tuumaa avaran aukon. Kuulin virran pauhun kovenevan, ja minusta oli ikäänkuin virkistävä vesi jo olisi huuliani kostuttanut.
Pian oli rautakanki tunkenut pari jalkaa kiven sisään. Työtä oli kestänyt toista tuntia ja minä voihkailin malttamattomuudesta! Setäni tahtoi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin; saatoin töintuskin hillitä häntä, ja hän tarttui jo rautakankeensa, kun silloin äkkiä kuului suhinaa ja esiin syöksi vesisuihku, joka taittui vastapäätä olevaan seinään.
Hannu, joka oli sysäyksestä melkein kaatua, ei voinut pidättää tuskanhuutoa, ja käsitin syyn siihen, kun pistin käteni esiin suihkuavaan veteen, ja sitten vuorostani päästin hätäisen huudon — vesi oli kiehuvan kuumaa.
— Sadan asteen lämpöistä vettä! huusin minä.
— No! kylläpähän jäähtyy! vastasi setäni.
Käytävä tuli höyryä täyteen ja samalla muodostui puro, joka katosi maanalaisiin koukerteleviin rotkoihin; ja vähän ajan kuluttua me ensi kerran siitä ryyppäsimme.
Mikä nautinto! Mikä sanomaton suloisuus! Mitä vettä tämä oli? Mistä se tuli? Se oli meistä samantekevää, se oli vain vettä, ja vaikka se vielä oli lämmintä, niin se palautti meihin henkemme, joka oli meistä lähtemäisillään. Join lakkaamatta, en edes maistellutkaan. Vasta vähän aikaa sitä nautittuani huusin:
— Tämähän on raudansekaista vettä!
— Oivallista vatsalle, vastasi setäni, ja erittäin vahvistavaa. Tämä on yhtä terveellistä kuin jos matkustaisi terveyslähteille Spaahan tahi Töplitziin!
— Ah! kuinka tämä on hyvää!
— Sen kyllä uskon; tämä vesi virtaa kahden penikulman syvyydestä maanpinnan alapuolella. Se maistuu melkein kirjoitusmusteelle, joka ei olekaan niin pahanmakuista. Hannu on nyt tehnyt meille hyvän työn ja ehdottaisin siis, että annamme hänen nimensä tälle terveyspurolle.
— Oikein! huusin minä.
Ja nimi Hannun-puro hyväksyttiin heti.
Hannu ei tullut tuosta juuri ylpeämmäksi, ja kohtuullisesti virvoitusta nautittuaan istui hän nurkkaan yhtä levollisena kuin ennenkin.
— Älkäämme nyt antako tämän veden vuotaa kuiviin, sanoin minä.
— Mitäpä sen tukkeamisesta olisi hyötyä? sanoi setäni. Luulen, että se tulee ehtymättömästä lähteestä.
— Mitä se meihin kuuluu? Täyttäkäämme säkkimme ja pullomme ja koettakaamme sitten tukkia reikää.
Neuvoani seurattiin. Hannu koki tukkia reikää kivillä ja vaatekappaleilla; mutta sepä ei ollutkaan helppoa, sillä vesi poltti hänen käsiänsä ja syöksyi esiin niin kovalla vauhdilla, että kaikki ponnistuksemme olivat hyödyttömät.
— Aivan selvästi, sanoin minä, ovat tämän puron säiliöt sangen korkealla, päättäen veden voimasta.
— Epäilemättä, vastasi setäni; vesi, joka tulee kolmenkymmenen kahden tuhannen jalan korkeudesta, painaa tuhannen atmosferin painolla. Mutta nyt päähäni juolahti ajatus!
— Mikä?
— Minkätähden tahdomme väkisin tukkia tämän reiän?
— Sentähden että — — —
Minä en todellakaan keksinyt oikein pätevää syytä.
— Onko meillä varmuutta siitä, että taas saamme pullomme täyteen, kun ne tulevat tyhjiksi?
— Ei suinkaan.
— No antakaammepa sitten veden virrata! Se virtaa luonnon lain mukaan alaspäin ja on meillä johdattajana, samalla kun se matkalla virkistää meitä!
— Sepä oli älykäs keksintö! huusin minä, ja kun meillä on tämä puro johdattajana, niin ei ole mitään syytä pelätä, ettemme onnistuisi aikeissamme.
— Ahaa! Niinkö luulet, poikaseni? sanoi professori nauraen.
— En ainoastaan luule, vaan olen siitä vakuutettukin.
— Malta hiukkasen. Alkakaamme uusin voimin, kun olemme muutaman tunnin levänneet.
Unohdin todellakin, että oli yö, mutta kronometri muistutti meitä siitä, ja kohta vaivuimme kaikki virvoittuneina sikeään uneen.
Seuraavana aamuna olimme jo unohtaneet kärsityt tuskamme. Ensiksi ihmettelin, etten ollut janoissani, ja arvelin mikä siihen mahtoi olla syynä, kunnes puro, joka lorisi jalkojeni juuressa, antoi siihen selityksen.
Söimme aamiaista ja joimme kaikki tätä oivallista raudansekaista vettä. Tunsin taas olevani terve ja olin vahvasti päättänyt kävellä pitkän matkan. Minkäpätähden ei luottamusta uhkuva mies, jommoinen setäni oli, onnistuisi, kun hänellä oli mukanaan taitava opas, sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika niinkuin minä. Sellaisia olivat ne kauniit ajatukset, jotka askartelivat mielessäni. Jos minulle olisi ehdotettu, että jälleen nousisimme ylös Sneffelsin huipulle, niin olisin närkästyneenä kieltäytynyt.
Mutta kaikeksi onneksi oli vain kysymys alaspäin menosta.
— Lähtekäämme! huusin minä herättäen innokkaalla äänelläni maapallon ikivanhat kaiut.
Marssi alkoi taas torstai-aamuna kello 8. Kalliokäytävä mutkisteli, teki odottamattomia käänteitä ja oli ikäänkuin jonkin harhasokkelon alku; mutta sen pääsuunta oli aina kaakkoinen. Setäni ei unohtanut tutkia mitä huolellisimmin kompassiansa saadaksensa tarkan tiedon kuljetusta matkasta.
Käytävä vei eteenpäin melkein vaakasuoraan, laskeutuen enintään kaksi tuumaa joka syleltä. Puro virtasi hiljaa loristen jalkojemme juuressa; minä vertasin sitä hyväntahtoiseen haltijaan, joka johdatti meitä maan lävitse, ja hyväilin kädelläni tuota haaleata aallotarta, jonka laulu seurasi askeliamme. Ajatukseni kääntyivät pian mytologiseen suuntaan.
Mitä taas setääni tuli, niin hän, joka vain ajatteli pystysuoraa suuntaa, äkäili siitä, että tie oli tasainen. Hänen matkansa piteni loppumattomasti, sillä sen sijaan, että hänen sanojensa mukaan olisimme seuranneet maan sädettä, kuljimmekin hypotenusaa myöten. Mutta meillä ei ollut varaa valita, ja emme saaneet valittaa niin kauan kuin lähenimme maan keskipistettä, vaikkapa vähäisenkin.
Muutoin luisut silloin tällöin kävivät jyrkemmiksi; aallottaremme alkoi hyppiä vallattomasti eteenpäin, ja me astuimme sen seurassa yhä alemmaksi.
Sanalla sanoen, me kuljimme tämän ja seuraavan päivän aikana pitkän matkaa vaakasuoraan suuntaan, mutta verraten vähän alaspäin.
Perjantai-iltana, heinäkuun 12 p:nä, piti meidän, laskujemme mukaan, olla kolmenkymmenen penikulman päässä Reykjavikistä kaakkoiseen päin ja puolenkolmatta penikulman syvyydellä.
Silloin avautui eteemme kauhistuttava aukko. Setäni ei malttanut olla taputtamatta käsiänsä, kun hän summittain arvioi sivujen jyrkkyyttä.
— Tuo viepi meidät pitkälle, huusi hän, ja se viepi meidät helposti, sillä kallion syrjät muodostavat oikeita portaita!
Tapaturman välttämiseksi piti Hannu köydet valmiina, ja laskeutuminen alkoi. En tahdo sanoa sitä vaaralliseksi, sillä olin jo tottunut tällaiseen.
Aukko, jonka läpi kuljimme, oli kovaan kallioon muodostunut halkeama, samanlainen kuin poikkipuoliset rotkot kivihiilikaivoksessa, ja oli nähtävästi syntynyt maan aineen kutistumisen kautta siihen aikaan kuin maa jäähtyi. Jos tämä halkeama oli muinoin ollut kulkuväylänä niille aineille, joita Sneffels silloin purki sisuksistaan, niin oli vaikea selittää sitä seikkaa, etteivät ne olleet jättäneet mitään jälkiä. Me laskeuduimme jonkinmoisia kiertoportaita myöten, joita olisi luullut ihmisten tekemiksi. Joka neljännestunti piti meidän pysähtyä lepuuttamaan jalkojamme ja keräämään uusia voimia. Silloin istahdimme kallion lohkareelle, heiluttelimme sääriämme, juttelimme syödessämme ja joimme purosta.
Sen arvaa sanomattakin, että Hannun puro muuttui tässä halkeamassa vesiputoukseksi, vähemmän jyrkällä paikalla sen tietysti taas täytyi muuttua puroksi ja kulkea tavallista hiljaista juoksuansa. Tässä silmänräpäyksessä se muistutti kelpo setääni, hänen malttamattomuuttansa ja vihastumistansa, kun se sitävastoin tyynesti juostessaan oli kuin tuo hiljainen islantilainen linnustajamme.
Heinäkuun 13 ja 14 p:nä kuljimme rotkon kiertoportaita myöten ja tulimme aina syvemmälle maankuoren sisään. Me olimme nyt likimäärin 5 penikulmaa meren pinnan alapuolella. Mutta 15 päivänä päivällisen aikaan rotko alkoi käydä vähemmän jyrkäksi, ainoastaan noin 45 astetta kaltevaksi, ja sen suunta oli aina vain kaakkoinen.
Tie kävi silloin helppokulkuiseksi ja varsin yksitoikkoiseksi.
Keskiviikkona 17 p:nä olimme vihdoin 7 penikulman syvyydessä maan alla, ja noin 50 penikulman päässä Sneffelsistä. Vaikka olimme hiukan väsyksissä, niin terveytemme oli kuitenkin hyvä ja matkalääkkeemme liikuttamatta.
Tunti tunnilta setäni kirjoitti muistiin, mitä kompassi, kronometri, manometri ja lämpömittari osoittivat, julkaistakseen palattuaan kaikki huomionsa tieteellisessä kertomuksessa retkestänsä. Helposti saattoikin ottaa selon asemastamme. Kun hän ilmoitti minulle, että olimme kulkeneet vaakasuoraan suuntaan 50 penikulmaa, niin en voinut olla huudahtamatta.
— Mikä nyt on hätänä? kysyi hän.
— Ei mikään, pälkähti vain eräs arvelu päähäni.
— Mikä arvelu, poikaseni?
— Se vain, että jos teidän laskunne ovat oikeat, emme enää olekaan Islannin alla.
— Niinkö ajattelet?
— Sen saamme helposti selville, sanoin minä, ja mittasin matkan kartalla. Enpä olekaan pettynyt, pitkitin puhettani. Me olemme jättäneet Cap Portlandin, ja nämä 50 penikulmaa ovat vieneet meidät meren alle.
— Meren alle, vastasi setäni, hieroen käsiänsä.
— Siis valtameri aaltoilee meidän yläpuolellamme, huusin minä.
— Akseli, mikään ei ole luonnollisempaa! Eikö Newcastlessa ole kivihiilikaivoksia, jotka ulottuvat kauas veden alle?
Professorin mielestä tämä oli sangen luonnollista, mutta ajatus, että kuljimme meren pohjan alla, ei lakannut minua vaivaamasta. Ja kumminkin oli aivan sama, olivatko Islannin tasangot ja vuoret tahi Atlantin valtameren aallot päämme yläpuolella, kun vain kalliokatto yllämme oli eheä. Sitäpaitsi totuin pian tähän ajatukseen, sillä käytävä vei, joskus suorana, toisen kerran mutkistelevana, oikullisena luisuissansa ja mutkissansa, mutta alinomaa kulkien kaakkoiseen suuntaan ja aina laskeutuen syvemmälle, meidät pian melkoiseen syvyyteen.
Kolme päivää myöhemmin, lauantaina heinäkuun 20 p:nä, tulimme illalla jonkinlaiseen avaraan luolaan; setäni maksoi Hannulle sopimuksen mukaan kolme taaleria viikon palkaksi, ja päätti käyttää seuraavan päivän lepopäiväksi.
Lauantai-aamuna siis heräsin tarvitsematta ajatella heti tapahtuvaa matkaanlähtöä; ja vaikka olimme syvällä pohjattomassa rotkossa, oli sunnuntai-aamu kuitenkin yhtä miellyttävä. Olimme muutoin jo tottuneet tähän luolaelämään; tuskin ajattelinkaan aurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja ja kaupunkeja, kaikkia noita ylellisyystavaroita, jotka ihminen on tehnyt itselleen välttämättömiksi; koska kerran olimme kivennäisiä, ylenkatsoimme kaikki näitä joutavia esineitä.
Luola muodosti suuren huoneen; sen kalliolattialla juoksi hiljaa uskollinen puromme, jonka vesi näin pitkän matkan päässä lähteestä ei ollut lämpöisempää kuin ympärillä oleva ilmakaan.
Iltapäivällä professori tahtoi käyttää muutaman tunnin ajan päivittäisten muistiinpanojensa järjestämiseen.
— Ensiksikin, sanoi hän, tahdon laskea tarkalleen, millä paikalla olemme. Palattuani tahdon piirustaa kartan matkastamme, jonkinlaisen läpileikkauksen maapallosta, josta näkyy ikäänkuin sivultakatsottuna tutkimusmatkamme kokonaisuudessaan.
— Siitä tulee varsin omituinen kartta, setä; mutta ovatko teidän merkintänne kylliksi tarkat?
— Ovat! Minä olen huolellisesti merkinnyt kulmat ja kaltevuudet, ja olen vakuutettu siitä, etten ole erehtynyt. Katsokaammepa nyt ensiksi, missä olemme. Ota kompassi ja katso, mitä ilmansuuntaa se osoittaa!
Tarkastettuani sitä tyystin vastasin:
— Kaakkoista.
— Hyvä! sanoi professori, kirjoittaen tämän huomion muistiinsa, ja teki muutamia pikaisia laskelmia. Minä päätän siitä, että olemme kulkeneet kaikkiaan 85 penikulmaa.
— Siis kuljemme Atlantin valtameren alla?
— Aivan niin.
— Ja tällä hetkellä siellä ehkä raivoaa myrsky, ja laineet ja tuuli viskelevät laivoja meidän yläpuolellamme?
— Se on kyllä mahdollista.
— Ja merikalat pieksävät pyrstöllänsä vankilamme kattoa?
— Ole huoleti, Akseli, eivät ne saa sitä rikotuksi. Mutta palatkaamme taas laskuihimme. Me olemme 85 penikulman päässä Sneffelsin juuresta, ja arvioin sen syvyyden, johon olemme tulleet, kuudeksitoista penikulmaksi.
— Kuudeksitoista penikulmaksi! huusin minä.
— Aivan varmaan.
— Mutta sehän on äärimmäinen raja, jonka tiede määrää maankuoren paksuudelle!
— Sen kyllä myönnän.
— Ja täällä pitäisi olla, lämmön lisääntymisen lakien mukaan, tuhannenviidensadan asteen kuumuus.
— "Pitäisi" poikaseni.
— Ja tämä graniittipaljous ei voisi pysyä kiinteässä muodossa, vaan olisi täydellisesti sulana.
— Näethän, ettei niin ole laita, ja että todellisuus, kuten tavallista, todistaa teoriat tyhjiksi.
— Minun täytyy se myöntää, mutta se kummastuttaa minua kuitenkin.
— Mitä lämpömittari osoittaa?
— Seitsemänkolmatta kokonaista ja kuusi kymmenettäosaa astetta. — Siis puuttuu ainoastaan tuhatneljäsataaseitsemänkymmentäkaksi ja neljä kymmenettä osaa astetta, jotta oppineet miehet olisivat oikeassa. Se oppi, että lämpö suhteellisesti enenee, on siis erehdystä. Humphry Davy ei siis ole pettynyt, ja minä olin oikeassa uskoessani häntä. Mitä sinulla on siihen vastattavaa?
— Ei mitään.
— Minulla olisi kuitenkin ollut paljonkin vastattavaa. Minä en mitenkään hyväksynyt Davyn teoriaa; päinvastoin uskoin yhä, että maassa oli keskustuli, vaikka en tuntenut sen vaikutuksia. Kernaammin tahdon myöntää, että tämä sammuneen tulivuoren savutorvi, joka oli tulenkestävällä laava-aineella ikäänkuin sisältä vuorattu, ei sallinut lämmön levitä seinien läpi.
Mutta kuluttamatta aikaani hakeakseni uusia todistuksia, tyydyin asemaan sellaisena kuin se oli.
— Kuulkaapas, setä, sanoin minä, pidän teidän laskelmianne oikeina, mutta sallikaa minun tehdä niistä tarkka johtopäätös.
— Sallinhan toki, poikaseni.
— Sillä paikalla, missä olemme, Islannin leveysasteen kohdalla, on maan säde noin tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme peninkulmaa?
— Tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme ja kolmasosa penikulmaa.
— Otaksukaamme tuhatkuusisataa penikulmaa. Siitä matkasta olemme kulkeneet kaksitoista penikulmaa?
— Aivan niin.
— Ja sitäpaitsi olemme suotta kulkeneet 85 penikulmaa viistoon suuntaan.
— Se on oikein.
— Parinakymmenenä päivänä?
— Niin olemme.
— Kuusitoista penikulmaa olisi sadasosa maan säteestä. Jos samalla tavalla jatkamme matkaamme, niin meiltä menee kaksituhatta päivää, eli lähes puolikuudetta vuotta!
Professori ei vastannut.
— Se on vielä ottamatta lukuun, että jos kuljetaan kuusitoista penikulmaa alaspäin kahdeksankymmenenviiden penikulman matkalla vaakasuoraan suuntaan, niin se tietää kahdeksantuhatta penikulmaa kaakkoiseen päin, joten kestää kauan aikaa, ennenkuin tulemme keskipisteeseen!
— Mene tiehesi laskuinesi! vastasi setäni närkästyneenä. Vie jo männikköön kaikki otaksumisesi! Mihinkä ne perustuvat? Kuka sanoo, ettei tämä käytävä vie suoraan meidän päämääräämme? Sitäpaitsi on muistettava, että ennen minua on toinen henkilö tehnyt tämän matkan, ja koska hän on onnistunut, niin täytyy minunkin onnistua vuorostani.
— Sitä minäkin toivon; mutta olkoon kuitenkin sallittu — — —
— Sinun on parasta pitää suusi kiinni, Akseli, kun rupeat lörpöttelemään tuollaisia tyhmyyksiä.
Minä ymmärsin varsin hyvin, että pelättävä professori uhkasi tulla esiin sedän hahmossa, ja otin tämän seikan huomioon.
— Katsopas nyt manometria, virkkoi hän taas. Mitä se osoittaa?
— Sangen suurta painetta.
— No hyvä! Nyt näet, että vähitellen laskeutuen alemmaksi totumme ilman paineeseen, emmekä kärsi siitä mitään.
— Emme ollenkaan, paitsi että korvia hiukan pakottaa.
— Se ei haittaa; ja tämän hankaluuden voit poistaa siten, että hengität syvään.
— Aivan oikein, vastasin minä, päättäen lujasti, etten enää vastustaisi setääni. Onpa todella oikein hauskaa laskeutua tähän tiiviimpään ilmaan; oletteko huomannut, kuinka voimakkaasti täällä ääni kuuluu?
— Olen kyllä. Täällä kuurokin viimein kuulisi oivallisesti.
— Mutta epäilemättä tämä tiiviys aina lisääntyy?
— Niin tekee, mutta määräämättömän säännön mukaan. Tosin paino vähenee samassa suhteessa kuin tulemme alemmaksi. Tiedäthän, että painovoiman vaikutus parhaiten huomataan maan pinnalla ja että esineillä ei ole mitään painoa keskipisteen kohdalla?
— Kyllä tiedän; mutta sanokaapa: eikö tämä ilma viimein tule yhtä tiiviiksi kuin vesi?
— Epäilemättä, seitsemänsadan ilmakehän paineen alaisena.
— Entä syvemmällä?
— Syvemmällä tiiviys vielä enenee.
— Mitenkä sitten pääsemme alas?
— Hm! Meidän täytyy tupata taskumme kiviä täyteen.
— Onpa teillä, setä, todellakin vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin!
En uskaltanut enää pitkittää otaksumisiani, sillä olisin taas joutunut johonkin mahdottomuuteen, joka olisi voinut virittää tulen tappuroihin.
Kumminkin oli selvä asia, että ilma paineessa, joka on mitattava tuhansissa ilmakehissä, välttämättömästi muuttuisi juoksevaksi aineeksi; ja jospa otaksuttaisiinkin, että ruumiimme kestäisi sitä, niin täytyisi meidän kumminkin seisahtua, sanottakoon mitä hyvänsä.
Mutta minä en lausunut tätä ääneen, sillä setäni olisi taas ottanut todistukseksi tuon ikuisen Saknussemminsa, mitättömän edelläkävijän; vaikkapa otaksuttaisiinkin, että tämä islantilainen oppinut puhui totta, niin oli aina jäljellä sangen yksinkertainen kysymys:
— Kuinka Saknussemm saattoi kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ei tunnettu barometria eikä manometriä, päätellä varmasti tulleensa maapallon keskipisteeseen?
Tätä kysymystä en lausunut, odotin vain asioiden menoa.
Loppupuoli päivää kului tehtäessä laskuja ja keskustellen. Olin olevinani kaikessa yksimielinen professori Lidenbrockin kanssa ja kadehdin Hannun täydellistä välinpitämättömyyttä, hän kun sokeasti meni, minne onni hänet vei, pitämättä lukua syistä tai seurauksista.
Täytyy tunnustaa, että kaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja että olisin tehnyt väärin, jos olisin valittanut. Jos vain vaikeuksien "keskimäärä" ei lisääntyisi, niin me varmaan voisimme saavuttaa tarkoituksemme. Ja mikä kunnia tästä koituisi meille! Olin jo tottunut täydellä todella ajattelemaan näin à la Lidenbrock. Olikohan tämä seuraus niistä oudoista olosuhteista, joissa elin? Kenties.
Jyrkemmät rinteet, muutamat oikein hirvittävät jyrkänteet, veivät meidät muutaman päivän kuluessa syvälle maan sisimmäiseen ytimeen. Eräänäkin päivänä pääsimme puolitoista ja parikin penikulmaa lähemmäksi keskipistettä. Se oli vaarallista alaslaskeutumista, jossa Hannun taitavuus ja ihmeteltävä pelottomuus oli meille suureksi hyödyksi. Karskiluontoinen islantilainen pani henkensä alttiiksi käsittämättömän välinpitämättömästi, ja hänen avullansa suoriuduimme monista vaarallisista paikoista, joista yksinämme emme olisi päässeet ehjin nahoin.
Hannun vaiteliaisuus eneni päivä päivältä, ja luulenpa, että se tarttui meihinkin. Ulkonaisilla esineillä on todellakin vaikutusta meidän aivoihimme, ja se, joka sulkeutuu neljän seinän sisäpuolelle, kadottaa viimein taidon yhdistää ajatuksia ja sanoja. Kuinka monet yksinäisissä kammioissa istuvat vangit ovat tulleet tylsäjärkisiksi, jopa hulluiksi siitä syystä, että heiltä puuttui ajatusvoiman harjoitusta!
Edelläkuvattua keskusteluamme seuraavina kahtena viikkona ei tapahtunut mitään mainittavampaa.
Muistiini on tarttunut vain yksi tärkeä tapaus, jonka pienimmätkin seikat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni.
Elokuun 7 päivänä oli meidän alituinen laskeutumisemme vienyt meidät kolmentoista penikulman syvyydelle, s.o. yläpuolellamme oli kolmetoista penikulmaa kallioita, valtameriä, mantereita ja kaupunkeja. Laskujemme mukaan meidän piti olla noin 200 penikulmaan päässä Islannista.
Tuona päivänä käytävä vei vähemmän viettävään suuntaan.
Minä astuin edellä. Setäni kantoi toista Ruhmkorffin konetta, minä toista. Käydessämme tarkastelin graniittikerroksia.
Yhtäkkiä, kun sattumalta katsahdin taakseni, huomasin olevani yksin.
— No hyvä! ajattelin, minä olen astunut liian kiivaasti, tahi kenties setäni ja Hannu ovat seisahtuneet matkalla; minun täytyy etsiä heitä. Kaikeksi onneksi ei tie ole kovin jyrkkä.
Käännyin takaisin, ja kuljin neljänneksen tuntia. Katselin ympärilleni, ei näkynyt ketään. Huusin; ei kuulunut vastausta. Ääneni hukkui siihen moninkertaiseen kaikuun, jonka se herätti.
Aloin käydä levottomaksi, ja kauhunväreet karmivat selkäpiitäni.
— Vähän rauhallisuutta vain! sanoin kovalla äänellä; olen vakuutettu siitä, että löydän toverini. Kahta tietä ei ole! Minä olen heidän edellänsä; käännyn siis takaisin. Puolen tuntia kuljin taas ylöspäin; kuuntelin, eikö minua huudettaisi, sillä tässä tiiviissä ilmassa kuuluisi ääni pitkän matkan päähän; mutta syvä äänettömyys vallitsi äärettömässä käytävässä.
Seisahduin voimatta uskoa tätä todeksi; sen kyllä myönsin, että olin eksynyt, vaan en sitä, että olin suuressa vaarassa. Kun on joutunut eksyksiin, niin oikea tie löytyy jälleen.
— Annapas olla, sanoin taas; koska ei ole muuta kuin yksi tie, jota toverini kulkevat, niin minun täytyy löytää heidät; minun tarvitsee vain kulkea pitemmälle ylöspäin, jolleivät he, kun eivät näe minua ja ehkä unhottivat, että minä kuljin heidän edellänsä, ole saaneet samaa tuumaa päähänsä kuin minäkin, ja siis kääntyneet takaisin. Mutta siinäkin tapauksessa minun pitäisi löytää heidät, jos vain kiiruhdan. Sehän on selvää!
Toistelin itsekseni näitä viimeisiä sanoja, jotka eivät kuitenkaan voineet rauhoittaa mieltäni.
Silloin heräsi minussa epäilys: olinkohan todellakin heidän edellänsä? Tottahan toki! Hannu seurasi minua ja kulki setäni edellä. Olihan hän seisahtunutkin kerran muutamaksi silmänräpäykseksi korjaamaan kantamustaan, ja tämä tapaus johtui mieleeni. Luultavasti olin juuri sillä hetkellä kulkenut eteenpäin.
— Sitäpaitsi, ajattelin, minun on mahdotonta eksyä, sillä minulla on johdattaja tässä sokkelossa, erehtymätön opas, nimittäin uskollinen puromme. Kun vain seuraan puroa ylöspäin, niin varmasti löydän toverieni jäljet.
Nämä ajatukset antoivat minulle uutta rohkeutta ja päätin lähteä matkaan kadottamatta silmänräpäystäkään.
Kuinka siunasinkaan setäni aavistusta, kun hän kielsi linnustajaa tukkimasta reikää, jonka tämä oli tehnyt kiviseinään! Nyt tämä hyväätekevä lähde, virvoitettuansa meitä matkalla, johdattaisi minua maan sisuksessa suikertelevien rotkojen kautta.
Mutta ennenkuin lähdin ylöspäin, arvelin, että peseytyminen tekisi minulle hyvää.
Kumarruin sentähden kastellakseni pääni Hannun purossa.
Mutta suuri oli hämmästykseni!
Edessäni oli kuiva ja tasainen kallio! Puro ei enää virrannutkaan jalkojeni juuressa.
Toivottomuuteni oli kuvaamaton; ihmiskielen sanat eivät pysty tulkitsemaan tunteitani. Olin elävältä haudattu, ja kohtalonani oli kuolla nälkään ja janoon.
Kuinka kuivalta tuntuikaan tuo kallio! Koneellisesti laskin kuumat käteni maata vastaan.
Mutta kuinka olinkaan joutunut eroon purosta, jota ei enää näkynyt? Nyt ymmärsin syyn siihen ihmeelliseen äänettömyyteen, jonka olin äsken huomannut, kun viimeisen kerran kuuntelin, eikö kuuluisi toverieni huutoja. Lähtiessäni kulkemaan väärää polkua en ollut huomannut, ettei puroa enää ollutkaan, ja nyt oli selvää, että käytävä oli jakautunut ja että Hannun-puro, seuraten toista kulkutietä, oli mennyt seuraajineen tuntemattomiin syvyyksiin!
Kuinka löytäisin takaisin? Ei ollut mitään jälkiä, eikä jalkani tehnyt mitään merkkiä kovaan kallioon. Vaivasin aivojani selittääkseni tätä vaikeata kysymystä, mutta tilaani saattoi kuvata vain yhdellä sanalla: kadotettu!
Niin! Kadotettu syvyyteen, joka mielestäni oli mittaamattoman suuri! Tämä kolmenkymmenen penikulman vahvuinen maakerros painoi kauhistuttavana taakkana hartioitani; tunsin itseni muserretuksi.
Koetin kääntää ajatukseni maallisiin seikkoihin, mutta se onnistui huonosti. Hampuri, talo Kuninkaankadun varrella, Graüben raukkani, koko se maailma, jonka alla nyt vaelsin, vilahti nopeasti kiihtyneen mielikuvitukseni ohitse. Kuin houraillen mietin kaikkia matkamme tapauksia, purjehdustamme, Islantia, Fridrikssonia, Sneffelsiä! Ja sanoin itsekseni, että jos minulla vielä tällaisessa tilanteessa oli vähääkään toivoa jäljellä, niin se juuri olisi hulluuden merkki, ja että parempi olis suorastaan heittäytyä epätoivoon!
Mikä inhimillinen voima olisikaan todella enää voinut viedä minut takaisin maapallon pinnalle ja avata sen ammottavan holvin, joka kohosi ylläni?
— Voi, setäni! huusin minä epätoivoisella äänellä.
Tämä oli ainoa nuhteleva sana, joka pääsi huuliltani, sillä käsitin hyvin, mitä tuskia tämä onneton mies kärsi, hakiessaan vuorostansa minua.
Kun siis huomasin olevani ihmisavun saavuttamattomissa, kykenemättömänä tekemään mitään pelastuksekseni, ajattelin taivaan apua. Mieleeni johtui muistoja lapsuudestani ja äidistäni, jota en ollut nähnyt sitten kuin pienenä lapsena. Turvausin rukoukseen, vaikkei minulla ollut oikeutta toivoa, että Jumala kuulisi minua, kun vasta näin myöhään käännyin hänen puoleensa, kuitenkin rukoilin häntä palavasti.
Rukous rauhoitti minua hiukan, ja saatoin käyttää kaikki sielunvoimani ajatellakseni asemaani.
Minulla oli mukanani ruokaa kolmeksi päiväksi, ja vesipulloni oli täynnä. Kumminkaan en voinut jäädä kauemmaksi aikaa tähän; mutta pitikö minun kulkea ylös- vai alaspäin?
Nähtävästi ylöspäin! Aina vain ylöspäin!
Sillä tavoin minun täytyi viimein tulla sille paikalle, missä erkanin purosta, tuohon onnettomaan käytäväin haaraan. Kun kerran sinne pääsisin, niin puroa seuraten voisin kenties saavuttaa Sneffelsin huipun.
Miksi en sitä ennen tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen toivo, ja tärkeintä oli siis löytää Hannun puro.
Miksi en sitä jo aikaisemmin tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen mahdollisuus, ja tärkeintä oli siis löytää' Hannun-puro.
Nousin ja kuljin jyrkkää mäkeä ylös, nojaten rautakärkiseen keppiini. Kuljin toivorikkaana ja rauhallisena, kuten ainakin mies, jonka tie on selvä.
Kuljin puoli tuntia pysähtymättä kertaakaan; koettelin tunnustella äsken kulkemaani tietä käytävän muodosta, muutamien kivien epätasaisuudesta ja tien mutkauksista, mutta en löytänyt mitään erikoista tuntomerkkiä, ja huomasin pian, ettei tämä käytävä voinut viedä minua takaisin haarautumispaikalle. Vastaani tuli läpipääsemätön seinä; kaaduin pitkäkseni kalliolle.
Sitä kauhistusta ja epätoivoa, joka minut silloin valtasi, en voi kertoakaan; olin peräti masentunut. Viimeiset toiveeni oli tämä kivinen seinä tehnyt tyhjiksi.
Kadotettuna tässä harhakäytävässä, jonka mutkat kulkivat ristiin rastiin joka suunnalle, voimatta enää toivoakaan pelastusta! Minun täytyi kuolla mitä hirveimmällä tavalla! Mutta, kummallista kyllä, johtui mieleeni ajatus, että jos kivettynyt ruumiini joskus löytyisi, niin sen löytyminen kolmenkymmenen penikulman syvyydestä maan sisästä antaisi aihetta tieteellisiin keskusteluihin!
Koetin puhua kovalla äänellä, mutta en jaksanut saada kuivettuneilta huuliltani muuta kuin sekavia äännähdyksiä; huohotin tuskissani.
Keskellä tätä hätää kohtasi minua uusi onnettomuus. Lamppuni putosi maahan ja meni rikki; minulla ei ollut mitään, millä saatoin panna sen kuntoon. Valo riutui ja oli jo sammumaisillaan!
Näin kuinka valo alkoi himmentyä lasitorvessa. Pitkä jono liikkuvia varjoja häilyi pimeillä seinillä. En uskaltanut räpäyttää silmiäni, sillä pelkäsin kadottavani viimeisenkin valonpilkahduksen! Joka silmänräpäys odotin, että se sammuisi ja pimeys nielisi minut.
Lepattava liekki tuikahti vielä kerran; keskitin kaiken näkövoimani siihen kuin viimeiseen valon vilahdukseen, joka minun oli sallittu koskaan enää nähdä; ja sen jälkeen synkkä pimeys kääri minut vaippaansa.
Minulta pääsi kauhea hätähuuto! Maan päältä ei valo pimeimpänäkään yönä häviä kokonaan! Se on epäselvää, hyvin heikkoa, mutta olkoonpa vaikka kuinka vähän valoa jäljellä, niin näemme kuitenkin hiukkasen! Mutta täällä ei ollut yhtään valoa. Täydellinen pimeys teki minut aivan sokeaksi.
Silloin menivät ajatukseni sekaisin. Nousin, ojensin käteni ja aloin tuskallisesti haparoida. Pakenin, syöksyin umpimähkään eteenpäin tässä sekavassa sokkelossa, alituisesti alaspäin, juosten pimeätä käytävää ikäänkuin maanalaisten luolain asukas, huutaen, kiljuen, mölisten, joskus loukaten itseni epätasaisia kallioita vastaan, kaatuen ja taas nousten pystyyn verisenä, koettaen juoda verta, joka vuoti kasvoilleni ja odottaen joka hetki, että kallioseinä musertaisi vihdoinkin pääni!
Mihin tämä hurja juoksu? Siitä olin aivan tietämätön. Monen tunnin kuluttua vaivuin lopen uupuneena ja menehtyneenä kiviseinän viereen ja menin tainnoksiin!
Kun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi sanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en enää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi ja hylätyksi.
Kaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani veren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En tahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani; tuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.
Tunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului korviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin ääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.
Mistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui maan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen putoaminen!
Kuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti kului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin oman sydämenikin sykinnän.
Yhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä, sekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.
— Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.
Mutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa, vaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin puhuttiin, siitä olin vakuutettu.
Silmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat sanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti huuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.
— Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!
Siirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä selvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja käsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana "kadotettu" lausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.
Mitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu. Mutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän heidänkin kuulla minun ääneni.
— Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!
Odotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama minuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla heikontunutta ääntäni.
— Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä olisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?
Aloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen edestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat voimakkaammin kuin muualla. Sana "kadotettu" saapui taas korvaani, ja sen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut tainnoksista.
— Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä on muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan laukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu aivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.
Taas kuuntelin, ja tällä kertaa — — niin, aivan oikein! — tällä kertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.
Setäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.
Nyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun puhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin sähkölennätinlanka johtaa sähköä.
Mutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä muutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja lausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!
Nyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole erikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä. Muutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat korviini:
— Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?
— — —
— Niin, niin! vastasin minä.
— — —
— Lapseni, missä olet?
— — —
— Olen kadotettu, mitä synkimmässä pimeydessä.
— — —
— Entä lyhtysi?
— — —
— Se on sammunut.
— — —
— Ja puro?
— — —
— Kadonnut.
— — —
— Akseli, poikaraukkani, rohkaise mielesi!
— — —
— Voimani ovat lopussa! En jaksa vastata. Mutta puhukaa edes minulle!
— — —
— Rohkeutta, sanoi taas setäni. Älä puhu, vaani kuuntele minua. Olemme etsineet sinua sekä ylhäältä että alhaalta käytävästä. Mahdotonta löytää sinua! Voi, kuinka olen surrut sinua, lapseni! Kun luulimme sinun yhä olevan Hannun-puron tiellä, niin menimme viimein alaspäin, silloin tällöin laukaisten pyssymme. Se seikka, että kuulemme toistemme äänet, on kokonaan akustinen ilmiö! Emme voi puristaa toistemme kättä! Mutta älä ole epätoivoissasi, Akseli! Onhan sekin jo jotakin, että kuulee toinen toisensa äänen.
— — —
Sillävälin olin tuumaillut tilaani, ja sieluuni palasi jälleen heikko toivo. Mutta ennen kaikkea oli yksi asia tärkeä. Asetin siis suuni likelle seinää ja sanoin:
— Setä!
— — —
— Lapseni! vastattiin minulle hetkisen kuluttua.
— — —
— Meidän täytyy ennen kaikkea saada tietää, kuinka kaukana olemme toisistamme.
— — —
— Se ei ole vaikeata.
— — —
— Onhan teillä kronometri?
— — —
— On.
— — —
— No hyvä! ottakaa se. Lausukaa minun nimeni ja katsokaa tarkoin kellosta, millä hetkellä te puhutte. Minä taas lausun nimeni, heti kun ääni saapuu luokseni, ja te tarkastatte samoin oitis sitä silmänräpäystä, jolloin vastaukseni saapuu luoksenne.
— — —
— Hyvä! ja puolet siitä ajasta, joka kuluu kysymykseni ja vastauksesi välillä, ilmoittaa, kuinka kauan ääneni viipyy matkalla luoksesi.
— — —
— Niin, setä.
— — —
— Oletko nyt valmis?
— — —
— Olen.
— — —
— Pidä siis varasi! Lausun nimesi.
— — —
Painoin korvani seinään ja niin pian kuin nimi "Akseli" kuului, vastasin heti "Akseli" ja odotin sitten.
Neljäkymmentä sekuntia oli kulunut molempain sanojen välillä; ääni tarvitsee siis kaksikymmentä sekuntia kulkeaksensa välillämme olevan matkan. Koska ääni kulkee tuhatkaksikymmentä jalkaa sekunnissa, niin on meidän välillämme kaksikymmentätuhattaneljäsataa jalkaa, eli yksi kokonainen ja viisi kahdeksattaosaa penikulmaa.
— — —
— Puolitoista penikulmaa! mutisin minä.
— — —
— No! Akseli, jaksathan kulkea sen matkan.
— — —
— Mutta pitääkö kulkea ylös- vai alaspäin?
— — —
— Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan, jossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet kulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki nämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta ontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas eteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä luisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan päässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!
— — —
Nämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.
— Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi kuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä paikalta! Hyvästi siis!
— — —
— Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat, jotka kuulin.
Tämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän kuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla sanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän mittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle paikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen ääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan: sen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky. Useita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta pitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa, että samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P. Paavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä luolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa, joista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen korva.
Nämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä erottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan luokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti pääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.
Nousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin. Luisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.
Kohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian suorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa kulkuani.
Äkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin kaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni kolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.
Kun virkosin, olin puolipimeässä, pitkälläni paksuja peitteiden päällä. Setäni istui vieressäni katsoen minuun, näkyisikö jotain elon merkkiä. Kun ensimmäisen kerran huokasin, tarttui hän käteeni, ja avattuani silmäni pääsi häneltä ilonhuudahdus.
— Hän elää! hän elää! huusi hän.
— Niin! vastasin heikolla äänellä.
— Lapseni! sanoi setäni puristaen minua rintaansa vasten, olet siis pelastettu!
Tulin syvästi liikutetuksi siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin, ja vielä enemmän siitä, että hän näytti olevan huolissaan vuokseni. Mutta täytyi todellakin sattua tällaisia tapauksia, ennenkuin setäni näin paljasti hellemmät tunteensa.
Tällä kertaa tuli myös Hannu esiin, ja uskallanpa sanoa, että hänen silmistänsä loisti selvä tyytyväisyys, kun hän näki käteni setäni kädessä.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
— Hyvää päivää, Hannu, hyvää päivää, mutisin minä. Mutta sanokaa nyt, setä, missä me tällä kertaa olemme.
— Huomenna, Akseli, huomenna; nyt olet vielä liian heikko. Olen käärinyt pääsi siteisiin, joita ei saa liikuttaa paikaltansa. Makaa sentähden, poikaseni, niin saat huomenna tietää kaikki.
— Mutta sanokaa toki minulle, kyselin taas, paljonko kello on, ja mikä päivä on tänään?
— Kello on 11 illalla, ja meillä on tänään sunnuntai elokuun 11 p.; mutta en salli sinun enää kysellä mitään ennenkuin 12 päivänä.
Tunsin todellakin itseni hyvin heikoksi, ja silmäni painuivat väkisinkin umpeen. Tarvitsin vielä yhden yön levon, ja nukuin siinä luulossa, että yksinäisyyttäni oli kestänyt neljä pitkää päivää.
Kun seuraavana aamuna heräsin, katselin ensi työkseni ympärilleni. Vuoteeni, joka oli valmistettu matkapeitteistämme, oli ihastuttavassa luolassa, jota koristivat välkkyvät kiteet, lattiana oli hieno hiekka. Luolassa oli puoleksi pimeää; tulisoihtua tai lamppua ei ollut sytytetty, ja kuitenkin näkyi päivänvaloa ulkoa ahtaasta aukosta. Kuulin myös jotakin epäselvää ääntä, ikäänkuin aaltojen loiskimista rantaa vasten, ja joskus tunsin kuin tuulen leyhkäyksen.
Arvelin itsekseni, olinko valveilla vai uneksinko vielä, tahi oliko kaikki pelkkää kuvittelua. Mutta tällä kertaa eivät silmäni eivätkä korvanakaan voineet pettää.
— Sehän on päivänsäde, joka näkyy tuosta kallionhalkeamasta! ajattelin minä. Todellakin, sieltä kuuluu aaltojen pauhinaa! Ah! tunnen raittiin tuulen henkäyksen! Petynkö, vai olemmeko taas tulleet maan pinnalle. Onko setä luopunut matkastansa vai onko se jo onnellisesti päättynyt?
Näitä selittämättömiä kysymyksiä aprikoidessani tuli professori sisään.
— Hyvää huomenta, Akseli, sanoi hän iloisesti. Löisinpä vetoa, että voit hyvin.
— Niinpä kyllä, vastasin nousten istumaan vuoteessani.
— Niin täytyy ollakin, sillä olet maannut levollisesti. Hannu ja minä olemme vuorotellen valvoneet vuoteesi ääressä ja olemme nähneet, että parantumisesi on edistynyt.
— Tunnenpa todellakin virkistyneeni, ja todistukseksi siitä aion kelpo tavalla syödä aamiaista, jonka luultavasti tarjoatte minulle.
— Saat kyllä syödä, poikaseni. Kuumeesi on kadonnut, Hannu on pannut haavoihisi jonkinlaista voidetta, jonka salaisuuden islantilaiset tuntevat, ja ne ovat parantuneet oivallisesti. Linnustajamme on kelpo mies!
Puhellessaan setä laittoi ruokaa, jonka halukkaasti ahmaisin suuhuni huolimatta hänen varoituksistaan. Sillävälin kyselin häneltä ehtimiseen yhtä ja toista ja hän kiiruhti selittämään.
Sain tietää, että onnellinen putoamiseni oli paiskannut minut suoraan melkein pystysuoran aukon pohjaan; ja kun olin vierinyt alas kivivirrassa, joista pieninkin oli kylliksi suuri musertamaan minut, niin täytyy siitä päättää, että osa maastakin oli lohjennut ja syössyt alas samalla kertaa kuin minäkin. Tällainen hirvittävä putoaminen oli tuonut minut suoraan setäni syliin, johon vaivuin verisenä ja tainnoksissa.
— Onpa todellakin kummallista, että et jo tuhannesti kuollut. Mutta älkäämme Jumalan tähden enää erotko, sillä voisi tapahtua, ettemme ikinä löytäisi toisiamme.
"Älkäämme erotko toisistamme!" Matka ei siis ollutkaan lopussa? Silmäni suurenivat hämmästyksestä, minkävuoksi setäni kysyi:
— Mitä tarkoitat, Akseli?
— Kysyisin teiltä yhtä asiaa. Uskottehan, että olen terve?
— Epäilemättä!
— Ja kaikki jäseneni eheät?
— Niin, kaiketikin!
— Entäs pääni?
— Pääsikin on, muutamia kolauksia lukuunottamatta, täydellisesti täydellisesti vahingoittumattomana paikallansa hartioillasi.
— No sitten pelkään, että järkeni on sekaisin.
— Sekaisinko?
— Niin, sekaisin. Emmekö ole tulleet jälleen maan pinnalle?
— Emme suinkaan!
— No sitten olen varmaankin päästäni pilalla, sillä näen päivänvaloa ja kuulen tuulen huminaa ja aaltojen pauhua.
— Vai niin! Eikö mitään muuta?
— Tahtoisitteko selittää minulle? — —
— En selitä sinulle mitään, sillä sitä on mahdoton selittää, mutta saat nähdä ja ymmärtää, että geologinen tiede ei ole vielä lausunut viimeistä sanaansa.
— Käykäämme siis ulos, huusin minä nousten kiireesti ylös.
— Ei, Akseli, ei, raitis ilma voisi vahingoittaa sinua.
— Raitis ilmako?
— Niin, tuuli on jotenkin ankara, enkä tahdo antaa sinun vilustua.
— Mutta vakuutan, että voin varsin hyvin.
— Vähän kärsivällisyyttä! poikaseni. Jos uudestaan sairastuisit, niin olisimme pahassa pulassa; emme saa hukata aikaa, sillä vesimatka saattaa olla pitkä.
— Vesimatkako?
— Niin; lepää vielä tänäkin päivänä, niin huomenna lähdemme purjehtimaan.
— Lähdemme purjehtimaan?
Tämän sanoessani syöksyin ylös.
Lähdemme purjehtimaan! Oliko täällä siis virta tahi meri? Oliko siis laiva satamassa maan sisuksissa?
Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen ja setäni koetti turhaan pidättää minua. Kun hän näki, että malttamattomuuteni vahingoittaisi minua enemmän kuin uteliaisuuteni tyydyttäminen, antoi hän myöten.
Puin kiireesti päälleni ja käärin varovaisuuden vuoksi ympärilleni yhden peitteistämme astuen sitten ulos luolasta.