Ensi alussa en nähnyt mitään, sillä silmäni, jotka olivat tottumattomat valoon, sulkeutuivat häikäistyneinä. Mutta kun taas saatoin avata ne, hämmästyin enemmän kuin ihastuin.
— Meri! huusin minä.
— Niin kyllä! vastasi setäni, Lidenbrockin meri; ja luulenpa, ettei kukaan purjehtija kiellä minulta sitä kunniaa, että olen sen löytänyt ja että nimitän sitä omalla nimelläni.
Lavea vedenpinta, kuin suuri järvi tahi maanalainen meri, levisi silmiemme eteen. Rannikossa oli syviä mutkia, ja laineet loiskivat rantaan hienolle kultaiselle hiekalle; siinä oli näkinkenkiä, joissa nähtävästi luomisen ensimmäiset eläimet olivat eläneet. Laineet loiskivat soinnukkaasti, ikäänkuin suuressa suljetussa huoneessa. Vieno tuuli haihdutti vaahtoa puhaltaen kasvoihini kosteata sumua. Rannalla noin sadan sylen päässä vedestä kohosivat kalliot mittaamattomaan korkeuteen. Muutamat niistä pirstoivat rantaa terävin kulmin muodostaen niemiä ja esiinpistäviä kielekkeitä, joita meren aallot pieksivät. Kauempana saattoi erottaa niiden harjanteet, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten.
Tämä oli todellakin valtameri, rannikoiltaan yhtä oikullisesti muodostunut kuin maan päälläkin, mutta muuten varsin kolkko ja hirvittävän aution näköinen.
Saatoin nähdä kauas meren ulapalle, mikä johtui siitä, että omituinen valo valaisi pienimmätkin esineet. Se ei ollut auringonpaistetta häikäisevine valonsäteineen, eikä kuutamon himmeää, epäselvää ja kelmeää valoa, joka on vain kylmää heijastumista eikä lämmitä. Ei! Tämän hajanaisen valon voima, sen kirkas valkeus, sen lämmöttömyys sekä sen loisto, osoittivat selvästi, että sen aiheuttajana oli sähkö. Se oli, ikäänkuin revontuletkin, pysyväinen kosmillinen ilmiö, valaisten täydellisesti tämän luolan, joka oli niin iso, että siihen saattoi mahtua kokonainen valtameri.
Holvi, joka kaareutui yllämme, taivas, jos niin tahtoo sanoa, näytti olevan muodostunut suurista pilvistä, jotka olivat liikkuvia höyryjä ja joskus nähtävästi saattoivat tiivistyä sateeksi. Olisi luullut, että veden haihtuminen olisi ollut mahdotonta suuren ilmanpaineen tähden, mutta kuitenkin oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä ilmassa suuria pilviä. Oli "kaunis sää". Sähkö aikaansai pilvissä merkillisiä valoilmiöitä. Synkkiä varjoja muodostui niiden alimmaisiin kerroksiin, ja joskus tunkeusi erittäin kirkas säde pilvikerroksien välitse alas. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut auringonsäde, sillä siltä puuttui lämpöä, ja sen vaikutus oli synkeä, varsin surullinen. Taivaanlaen asemesta tuikkivine tähtineen ajattelin kivistä holvia, joka painollansa musersi minut, ja koko tämä avaruus, niin suuri kuin olikin, ei olisi kuitenkaan ollut kylliksi avara pienimmänkään kiertotähden radalle.
Muistin erään englantilaisen kapteenin teorian; hän vertasi maata suureen onttoon palloon, jonka sisässä ilma paineen johdosta käy loistavaksi ja jossa muka kaksi kiertotähteä, Pluto ja Proserpina, kulkevat salaperäisiä ratojansa myöten. Olikohan hän kenties oikeassa?
Olimme todellakin äärettömän suuressa ontelossa, jonka leveyttä emme voineet arvioida sentähden, että rannat olivat kauempana kuin silmä kantoi, enempää kuin sen pituuttakaan, koska sekin ulottui näköpiirin ulkopuolelle. Sen korkeus saattoi olla useita penikulmia. Silmä ei voinut eroittaa, missä holvin kannatusmuurit yhtyivät; mutta ilmassa häilyvät pilvet olivat arviolta parin tuhannen sylen korkeudella, siis korkeammalla kuin maan pinnalta nousseet höyryt, mikä epäilemättä johtui ilman tiiviydestä.
Sana "luola" ei kuvaa tätä mittaamattoman suurta aukkoa; mutta eiväthän inhimillisten kielten sanat voikaan riittää niille, jotka uskaltavat laskeutua maapallon pohjattomuuksiin.
En tiedä, minkälaisen geologisen ilmiön avulla tällaisen aukon syntyminen olisi selitettävä. Kenties se on syntynyt maan jäähtymisestä. Tosin olin kuullut kerrottavan muutamista suurista luolista, mutta mikään niistä ei ollut näin tavattoman suuri.
Jollei mainio luonnontutkija Humboldt olisi kahden tuhannenviidensadan jalan syvyydeltä löytänyt Columbiassa olevan Guachara-luolan päätä, jonka luolan avaruus siihen asti oli ollut tuntematon, niin ei sitä luultavasti olisi kuitenkaan suuremmaksikaan arvioitu. Mahdottoman suuri Mammuth-luola Kentuckyssä näyttää tosin tavattoman tilavalta, sillä sen holvi kohoaa viisisataa jalkaa mittaamattoman syvän järven pinnan yli, ja matkustavaiset ovat kulkeneet enemmän kuin kymmenen penikulmaa, löytämättä sen loppupäätä. Mutta mitä olivat nämä luolat sen rinnalla, jota minä nyt ihmettelin, luolan, jossa oli pilvitaivas, sähkövalaistus ja meri.
Äänettömänä katselin kaikkia näitä ihmeitä, sillä minulta puuttui sanoja ilmaistakseni tunteitani. Luulinpa olevani jossakin kaukaisessa kiertotähdessä, esim. Uranuksessa tahi Neptunuksessa, ja näkeväni siellä ilmiöitä, joita "maallinen" luontoni ei käsittänyt. Uusille kokemuksille tarvitaan uusia sanojakin, mutta mielikuvitukseni ei löytänyt sellaisia. Katselin, ajattelin ja ihmettelin kummastellen ja tuntien samalla jonkinlaista kauhistusta.
Tämä arvaamaton näky virkisti minua; koetin sen avulla voittaa heikkouttani, parantaen itseäni tällä uudella lääkitsemistavalla; muutoin minua todellakin virkisti tiiviin ilman elähdyttävä voima, tuoden keuhkoihini enemmän happea.
Helposti voi ymmärtää, että tuntui erinomaiselta nautinnolta hengittää tätä kosteata, suolaisten höyryjen kyllästämää ilmaa, sen jälkeen kuin olimme olleet neljäkymmentäseitsemän päivää suljettuina ahtaaseen käytävään.
En tarvinnut katua, että olin tullut ulos pimeästä luolasta. Setäni oli jo näihin ihmeisiin tottunut, eikä kummastellut niitä enää.
— Luuletko jaksavasi kävellä vähän matkaa kanssani? kysyi hän minulta.
— Luulen kyllä.
— Tartu sitten käsivarteeni, Akseli, ja kulkekaamme pitkin rantaa.
Suostuin ilomielin ja aloimme kulkea pitkin tämän uuden meren rantoja. Vasemmalla puolellamme oli jyrkkiä kallioita, jotka muodostivat ihmeteltävän jättiläisröykkiön. Pitkin niiden sivuja syöksi lukemattomia vesiputouksia mereen kirkkaina, pauhaavina virtoina. Hienot höyrypilvet, jotka häilyivät siellä täällä kallioilla, ilmaisivat niillä paikoin olevan lämpimiä lähteitä.
Rantapurojen joukosta tunsin uskollisen matkatoverimme, Hannun-puron, joka rauhallisena virtasi mereen, ikäänkuin ei olisi muuta tehnytkään maailman alusta asti.
— Tästälähin meidän täytyy olla ilman sitä, sanoin huoaten.
— Joutavia! Tuo puro, tahi joku toinen, — se on samantekevää.
Vastaus oli mielestäni sangen kiittämätön.
Mutta tällä kertaa kiintyi huomioni odottamattomaan näkyyn. Viidensadan askeleen päässä kasvoi jyrkän kallioseinän mutkauksessa korkea tiheä metsä. Siinä oli keskikokoisia puita, jotka olivat muodostuneet sateenvarjojen muotoisiksi, tarkasti määrättyine säännöllisine särmineen; tuulenhenkäykset eivät näyttäneet vaikuttavan niiden lehtiin, ja kovassakin tuulessa ne pysyivät liikkumattomina muodostaen ikäänkuin kivettyneen puiston. —
Joudutin askeleitani. En tiennyt näiden ihmeellisten kasvien nimeä. Kuuluivatkohan ne ollenkaan tähän asti tunnettujen kahdensadantuhannen kasvilajin joukkoon? Tultuamme metsikön varjoon muuttui hämmästykseni ihmettelemiseksi.
Edessäni oli todellakin varsin "maallisia" kasveja, mutta jättiläismittaisia, ja setäni tiesi heti niiden oikean nimen.
— Tämähän on herkkusienimetsä, sanoi hän.
Eikä hän erehtynytkään. Voi ymmärtää, että sienet kasvoivat näin suuriksi tässä lämpöisessä ja kosteassa ilmanalassa. Tiesin, ettäLycoperdon giganteumsaavuttaa kahdeksan ja yhdeksän jalan paksuuden ympärimitaten, kuten Bulliard väittää; mutta tässä oli kysymys valkoisista pyöreähattuisista herkkusienistä, jotka olivat kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuisia. Sellaisia siellä oli tuhansittain. Valo ei voinut tunkea tähän tiheään sienimetsään ja täydellinen pimeys vallitsi kasvien kupujen alla, jotka olivat vierekkäin niinkuin pyöreät katot afrikkalaisessa kylässä.
Kuitenkin tahdoin tunkeutua syvemmälle, huolimatta kylmästä henkäyksestä, joka tuulahti vastaani näiden ikäänkuin lihaisten holvien alta. Puolen tunnin ajan kuljimme tässä kosteassa, pimeässä holvissa, ja tuntuipa todellakin hyvältä, kun taas tulimme meren rannalle.
Mutta kasvullisuus tässä maanalaisessa seudussa ei päättynytkään pelkkiin sieniin. Kauempana kohosi joukoittain muita puita, joilla oli vaalistuneet lehdet. Ne saattoi helposti tuntea kasveiksi, joita tavattiin, tosin sangen vähäpätöisinä, maan päälläkin; vaikka ne olivat täällä jättiläissuuria; siellä oli sadan jalan korkuisia liekoja, mahdottoman suuria sigillarioita, sananjalkoja, jotka olivat pohjoismaiden kuusien kokoisia; siellä oli lepidodendron, jonka moninkertaisesti haarautunut runko päättyi pitkiin lehtiin ja oli karkeiden havuneulasten peittämä.
— Ihmeellistä, jumalaista! huusi setäni. Täällä on kivihiilikauden kasvikunta. Katsopas tässä kasvitarhojemme vähäpätöisiä kasveja, jotka ovat olleet puita maan ensimmäisien vuosisatojen aikana! Katso, Akseli, ja ihmettele, sillä kasvientutkijalla ei ole koskaan ollut tällaista juhlahetkeä.
— Olettepa oikeassa, setä. Luoja näyttää tahtoneen säilyttää tässä äärettömässä ansarissa nämä muinaiset kasvit, jotka oppineiden miesten uutteruus on niin suurella menestyksellä sommitellut uudestaan.
— Niinpä kyllä, poikaseni, onhan tämä jonkinlainen ansari, mutta olisit osunut paremmin oikeaan, jos olisit sanonut tätä myöskin eläintarhaksi.
— Eläintarhaksiko?
— Niin, epäilemättä; katsopas vain tätä tomua, jota jalkamme polkevat, ja näitä luita pitkin maata.
— Luita! ihmettelin minä. Niin on, näen mä, luita, muinaisten hirviöiden luita.
Hyökkäsin näiden vuosituhansia vanhojen jäännöksien kimppuun, jotka olivat muuttuneet häviämättömäksi kivennäisaineeksi, ja luokittelin epäröimättä nämä jättiläisluut, jotka olivat kuin kuivuneita puunrunkoja. — Kas tässä on mastodontin[51]alaleuanluu, sanoin minä, tässä on dinotheriumin[52]leukaluu; tässä on luu, joka ei voi olla muun kuin kaikkein suurimman eläimen, Megatheriumin[53]reisiluu. Onpa tämä todellakin oikea eläintarha, sillä nämä luukokoelmat eivät ole voineet tulla tänne minkään vedenpaisumuksen kuljettamina. Nämä eläimet, joiden luita tässä näemme, ovat eläneet tämän meren rannikoilla sen puunkaltaisten ruohojen varjossa. Mutta maltapas, näkyyhän tässä olevan kokonaisia luurankojakin. Mutta — — —
— Mutta mitä? sanoi setäni.
— Minä en käsitä tällaisten nelijalkaisten oloa tässä kallioluolassa.
— Miksi et?
— Sentähden, että elollisia olentoja on ollut maan päällä vasta, mikäli tunnetaan, paleozoisella maailmankaudella; kun nisäkkäät ilmestyivät vasta tertiäärikauden alussa, on mahdotonta ymmärtää, miten ne ovat tähän luolaan joutuneet. Onko elollisuus kehittynyt täällä rinnan maanpäällisen elämän kanssa?
— Vaikea sanoa, Akseli, mutta mitä näihin luihin tulee, on siihen hyvin yksinkertainen selitys, nimittäin se, että tämä on kerrostunutta maata.
— Kuinka! Tällaisessa syvyydessä, maanpinnan alla!
— Epäilemättä, ja tämän seikan voi geologisesti selittää. Niin varhaisina aikoina oli maa ainoastaan kimmoisa kuori, joka vetovoiman vaikutuksesta vuorotellen kohosi ja laskeusi. On siis luultavaa, että maahan muodostui vajoamisia ja että osa kerrostuneesta maasta äkkiä upposi auenneisiin kuiluihin.
— Olkoonpa niin. Nuo luut ovat todellakin voineet joutua tänne sillä tavalla. Mutta jos elollisuus yleensä, vaikkakin myöhästyen, kuten tuosta sieni- ja kortemetsästä voisi päättää, on kehittynyt samoja uria kuin maapallon pinnalla, niin kuka voi väittää, ettei hirmupetoja vieläkin harhaile näissä pimeissä metsissä tahi näiden jyrkkien kallioiden takana?
Tätä ajatellessani tarkastin jäätävän kauhun vallassa näköpiiriä, mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt näillä elottomilla rannikoilla.
Olin hieman väsyksissä ja istahdin sentähden kallioisen niemen äärimmäiselle syrjälle, jonka juurelle aallot pauhaten murtuivat, ja josta saatoin nähdä koko tämän lahdelman. Sen perukassa oli pyramidin muotoisten kallioiden suojassa vähäinen poukama, joka oli tuulen suojassa. Priki ja pari kolme kuunaria olisivat varsin hyvin voineet olla siellä ankkurissa; oikeinpa odotin saavani nähdä sieltä tulevan jonkin laivan täysin purjein ja lähtevän ulapalle.
Tämä kuvittelu hävisi kuitenkin pian. Me olimme varmaankin ainoat elävät olennot tässä maanalaisessa maailmassa. Kun välistä tyyntyi, niin vallitsi jyrkkien kallioiden yllä äänettömyys, hiljaisempi kuin erämaassa; tuntui kuin olisi se oikein painanut merenpintaa. Koetin silloin katsella kaukaisen sumun läpi, nähdäkseni sen verhon taakse, joka peitti näköpiirin takana olevan salaperäisen osan luolasta. Missä tämä meri loppui? Mihin sitä myöten pääsi? Näkisimmekö koskaan sen toista rantaa?
Setä puolestansa ei sitä vähintäkään epäillyt. Minä sekä toivoin että pelkäsin sitä.
Tunnin kuluttua, jonka käytimme tätä ihmeteltävää näkyä katsellaksemme, lähdimme takaisin pitkin rantaa, palataksemme luolaan, jossa vaivuin sikeään uneen, miettien mitä kummallisimpia seikkoja.
Seuraavana aamuna heräsin täydellisesti parantuneena. Arvellen, että kylpy saattaisi olla hyvin terveellistä, menin muutamiksi minuuteiksi uimaan tähän Välimeren veteen, sillä tätä saattoi täydellä syyllä sanoa Välimereksi. Palasin aamiaiselle, joka maistui oivallisesti. Hannu osasi laittaa hyvää ruokaa; kun hänellä oli käytettävänä sekä tulta että vettä, voi hän vaihdellakin tavallista jokapäiväistä ruokajärjestystämme. Ruoan jälkeen hän tarjosi meille muutaman kupin kahvia, eikä tämä hyvä juoma koskaan maistunut mielestäni paremmalta kuin silloin.
— Nyt, sanoi setäni, on nousuveden aika, emmekä saa jättää tutkimatta tätä ilmiötä.
— Mitä! Nousuvettäkö? kysyin minä.
— Niin juuri.
— Ulottuisikohan auringon ja kuun vaikutusvoima tänne asti?
— Miksi ei? Eikö yleinen attraktsionilaki koske kaikkia kappaleita, ja siis tätäkin merta. Huolimatta ilmanpaineesta saat nähdä, että se kohoaa kuten Atlantin valtamerikin.
Lähestyimme rantaa; laineet rupesivat jo nousemaan.
— Katsokaa! Vuoksi alkaa tuntua! huusin minä.
— Niin Akseli, ja näistä meren jättämistä merkeistä näet, että vesi kohoaa noin kymmenen jalkaa.
— Sepä on kummallista!
— Ei, vaan luonnollista!
— Sanokaa, setä, mitä sanotte, mutta minun mielestäni tämä kaikki näyttää eriskummalliselta, ja tuskin voin uskoa silmiänikään. Kuka olisikaan voinut luulla, että tässä luolassa olisi todellinen valtameri nousu- ja pakovesineen, tuulineen, myrskyineen!
— Miksi ei? Onkohan mitään syytä, joka tekisi sen mahdottomaksi?
— En tunne sellaista, jos kerran teoria maan keskuksessa olevasta tulesta hylätään.
— Tähän asti on siis Davyn teoria pitänyt paikkansa.
— Tietysti, mikään ei tee mahdottomaksi väitettä, että maan sisässä on meriä ja maita.
— Epäilemättä, mutta ne ovat asumattomia.
— Olkoonpa niinkin; mutta miksi ei näissä vesissä saattaisi olla joitakin tuntemattomia kalalajeja?
— Emme ole kuitenkaan tähän asti keksineet ainoatakaan.
— Mutta voimmehan tehdä itsellemme onkia ja koetella, kannattaako onkiminen täällä yhtä hyvin kuin maan pinnalla olevissa vesissä.
— Koetelkaamme, Akseli, sillä meidän pitää tutkia näiden seutujen kaikkia salaisuuksia.
— Mutta missä olemme nyt, setä? En ole teiltä vielä kysynyt tätä, josta tieteelliset koneenne lienevät toki antaneet selityksen.
— Olemme kolmensadanviidenkymmenen penikulman päässä Islannista, vaakasuoraan suuntaan.
— Niinkö kaukana?
— Olen varma, etten erehdy laskuissani viittäsataa syltä.
— Ja kompassi osoittaa aina vain kaakkoista?
— Niin tekee; sen deklinatsioni on läntinen, yhdeksäntoista astetta ja neljäkymmentäkaksi minuuttia, aivan kuin maan pinnallakin. Mitä sen inklinatsioniin tulee, niin siinä esiintyy merkillinen seikka, jota olen mitä huolellisimmin tutkinut.
— Mikä se on?
— Se, että neula, sen sijaan että se painuisi napaa kohti, niinkuin se tekee pohjoisella pallonpuoliskolla, päinvastoin kohoaa ylöspäin.
— Siitä täytyy siis päättää, että magneettinen napa on maanpinnan ja sen pisteen välillä, mihin olemme tulleet?
— Aivan niin; ja on hyvin mahdollista, että jos tulemme napaseutuihin seitsemännenkymmenen leveysasteen kohdalle, missä James Ross löysi magneettisen navan, niin magneettineula siellä nousee suorastaan pystyyn. Tämä salaperäinen piste ei siis olekaan varsin syvällä.
— Sitä seikkaa ei tiede vielä ole aavistanutkaan.
— Tiede hairahtuu, poikaseni, mutta hairahdukset ovat hyödyllisiä, sillä ne johdattavat vähitellen totuuteen.
— Kuinka syvällä olemme?
— Kolmenkymmenenviiden penikulman syvyydessä.
— Suoraan yläpuolellamme on siis, sanoin minä katsellessani karttaa, Skotlannin vuorinen osa, missä Grampian vuoret kohottavat lumipeittoiset huippunsa hämmästyttävään korkeuteen.
— Niin on, sanoi professori naurahtaen. Onhan se jotenkin raskas kuorma, mutta holvi on tukeva. Suuri maailman rakennusmestari on rakentanut sen hyvistä aineista, eikä kukaan ihminen olisi voinut tehdä tätä holvia niin laajaksi! Mitä ovat siltojen kaaret ja tuomiokirkkojen kupukatot verrattuina tähän kolmen penikulman korkuiseen holviin, jonka alla aaltoilee valtameri myrskyineen?
— En minäkään pelkää, että taivas putoaisi päällemme. Mutta mitä te, setä, aiotte nyt tehdä? Aiotteko kääntyä takaisin maan pinnalle?
— Kääntyäkö takaisin. Johan nyt! Päinvastoin on aikomukseni pitkittää matkaamme, koska kaikki on tähän asti onnistunut hyvin.
— Mutta en käsitä, kuinka pääsemme tämän vesitasangon alle.
— En aiokaan syöstä siihen suin päin; mutta tämän sisämeren ympärillä on varmasti kiinteitä kalliojoukkoja.
— Epäilemättä.
— Ja sen vastakkaiselta rannalta uskon löytäväni alaspääsytien.
— Kuinka pitkän luulette tämän meren olevan?
— Kolmekymmentä tahi neljäkymmentä penikulmaa.
— Vain niin! vastasin, ajatellen itsekseni, että tämä lasku saattoi olla hyvinkin virheellinen.
— Meillä ei siis ole yhtään aikaa hukattavana; jo huomenna lähdemme merelle.
Silmäni etsivät alusta, joka veisi meidät toiselle rannalle.
— Vai niin, sanoin minä, lähdemme siis merelle. Hyvä! Mutta millä laivalla?
— Emme millään laivalla, poikaseni, vaan hyvällä ja tukevalla lautalla.
— Lautalla! huudahdin minä. Mutta onhan sellainen yhtä vaikea rakentaa kuin laivakin, enkä ymmärrä — — —
— Et ymmärrä, Akseli, mutta jos kuuntelisit, niin voisit kuulla — — —
— Kuullako?
— Niin, kuulla vasaran pauketta, joka sinulle ilmoittaisi, että Hannu on jo täydessä työssä — — —
— Lauttaako rakentamassa?
— Niin juuri.
— Onko hän jo hakannut tarpeelliset rakennuspuut?
— Puut olivat jo edeltäpäin kaadetut. Tule, niin saat nähdä, kuinka hän tekee työtä.
Neljänneksen tuntia astuttuamme näin niemen toisella puolella, johon oli muodostunut pieni luonnollinen satama, Hannun täydessä työssä. Vielä muutama askel ja seisoin hänen vieressänsä. Suureksi ihmeekseni näin rannalla puolitekoisen lautan, joka oli rakennettu jos jonkinlaisista omituisista puulajeista, ja suuri joukko kaikenlaisia lankkuja, polvipuita ja panttureita oli hänen ympärillään. Siellä oli puuta vaikka kokonaisen laivaston rakentamiseen.
— Mitä puulajia tämä on, setä? kysyin minä.
— Siinä on petäjää, kuusta, koivua ja kaikenlaista pohjoismaiden havupuuta, joka on meriveden vaikutuksesta kivettynyt.
— Onko se mahdollista?
— Se on niin sanottua "surtur brandur'ia", eli kivennäisrakennuspuuta.
— Mutta pitäisihän sen sitten olla samanlaista kuin ligniitti, kovaa kuin kivi, ja veteen uppoavaa?
— Kuitenkin tapahtuu joskus, että se pysyy veden päällä; on sellaisia puita, jotka ovat muuttuneet todellisiksi antrasiiteiksi, mutta on toisia, jotka, samoin kuin nämäkin puut tässä, ovat vasta alkaneet kivettyä. Katsopas tänne, sanoi setäni ja viskasi yhden näistä kallisarvoisista meren hylkäämistä puista veteen.
Puukappale upposi ensin, mutta nousi taas veden pinnalle, johon se jäi kiikkumaan laineille.
— No, oletko nyt vakuutettu? kysyi setäni.
— Ennen kaikkia olen vakuutettu siitä, että tämä on uskomatonta!
Seuraavana iltana oli kätevä Hannu saanut lautan valmiiksi. Se oli kymmentä jalkaa pitkä ja viittä leveä; kivettyneet puut, yhdistetyt toisiinsa kestävillä köysillä, muodostivat tukevan pinnan; kun lautta oli valmis, sysättiin se veteen ja keinui rauhallisesti Lidenbrockin meren laineilla.
Elokuun 13 päivänä nousimme ylös aikaisin, sillä meidän piti koettaa uutta, nopeata ja käytännöllistä kulkuneuvoamme.
Kahdesta paksusta kepistä tehty masto, kolmannesta kepistä tehty raakapuu, sekä matkapeitteistämme tehty purje, siinä koko lautan taklinki. Köysiä ei puuttunut; kaikki oli kestävää.
Kello kuuden aikaan professori antoi merkin nousta lautalle. Ruokatavaramme, köydet ja muut työkalumme, aseemme sekä runsaasti suolatonta vettä, jota kallioiden koloista olimme koonneet, oli lautalla.
Hannu oli kyhännyt peräsimen, jolla hän saattoi ohjata alustansa, minkä toimen hän ottikin tehdäksensä; irroitin köyden, purje pystytettiin ja pian olimme ulapalla.
Kun olimme jättämäisillämme pienen sataman, niin setäni, joka piti suurta melua maantieteellisestä nimistöstänsä, tahtoi antaa satamalle nimen, ja ehdotti siksi minun nimeäni.
— Ei, sanoin minä, minulla on toinen ehdotus.
— Mikä?
— Graüben. Port-Graüben näyttäisi hyvin somalta kartalla.
— Olkoon menneeksi sitten, Port-Graüben.
Ja tällä tavoin liittyi muisto armaasta vierlantilaisesta tytöstäni vaaralliseen matkaamme.
Tuuli puhalsi koillisesta ja purjehdimme nopeasti eteenpäin hyvällä tuulella. Tiheillä ilmakerroksilla oli suuri voima ja ne vaikuttivat purjeeseen ikäänkuin mahdottoman suuri palje.
Tunnin kuluttua saattoi setäni jokseenkin tarkoin määrätä kulkumme nopeuden.
— Jos matkamme sujuu tällä tavoin, niin neljässäkolmatta tunnissa voimme kulkea vähintäänkin kolmekymmentä penikulmaa, eikä viivykään kauan, ennenkuin näemme vastakkaisen rannan.
En vastannut mitään, vaan istuuduin lautan etupäähän. Jo alkoi pohjoinen ranta vaipua meren pintaan ja rannat levisivät kahden puolen ikäänkuin helpottaakseen lähtöämme. Silmieni eteen aukeni ääretön meri. Suurien pilvien harmaat varjot kiitivät nopeasti sen pinnalla ja näyttivät ikäänkuin painavan sen synkeätä vettä. Sähköisen valon hopeanhohtavat säteet, siellä täällä heijastuen jostakin vesipisarasta, loistivat aluksen jäljessä. Kohta oli maa kadonnut näkyvistä, silmillämme ei ollut enää leposijaa ja ellei kohiseva vesi olisi osoittanut, että lautta oli kiivaassa vauhdissa, niin olisi voinut luulla sen pysyvän paikoillaan.
Päivällisen aikana ilmestyi näkyviin mahdottoman suuria leviä, jotka kiikkuivat veden pinnalla. Tunsin näiden kasvien elinvoiman: ne nousevat meren pohjasta noin kahdentoistatuhannen jalan syvyydestä, ja kasvavat enemmän kuin neljänsadan ilmakehän paineessa, kietoutuen toisiinsa niin sitkeäksi ainejoukoksi, että se muodostaa usein matalikkoja, jotka voivat estää laivojenkin kulkua; mutta luullakseni ei kukaan ole koskaan nähnyt suurempia leviä kuin ne, jotka kasvoivat Lidenbrockin meressä.
Lauttamme kulki noin kolmen-, neljäntuhannen jalan pituisten leväryhmien sivu; nämä olivat ikäänkuin mahdottoman suuria käärmeitä, jotka luikertelivat näköpiiriä ulommaksi; huvikseni katselin näitä loppumattomia nauhoja, luullen aina näkeväni niiden loppupään, mutta niitä riitti ihmeekseni aivan loppumattomiin.
Mikä luonnon voima saattoi tuottaa sellaisia kasveja, ja minkälainen mahtoi maa olla luomisen alkupäivinä, kun kasvikunta yksin kehkeytyi sen pinnalla, lämmön ja kosteuden vaikutuksesta?
Tuli ilta, mutta ilma oli yhtä loistavaa, kuten jo edellisenä päivänä olin huomannut. Se oli pysyväinen ilmiö, jonka kestäväisyyteen voi luottaa.
Syötyämme illallisen laskeusin levolle maston juurelle ja vaivuin pian rauhalliseen uneen.
Hannu seisoi liikkumattomana antaen lautan mennä; myötätuulen vallitessa sitä tuskin tarvitsikaan ohjata.
Sitte kun olimme lähteneet Port-Graübenistä, antoi professori Lidenbrock minulle toimeksi pitää "purjehdus-päiväkirjaa", kirjoittaa muistiin vähimmätkin huomiot, hupaiset luonnonilmiöt, tuulen suunnan, nopeuden ja kuljetun matkan pituuden, sanalla sanoen kaikki tämän merkillisen purjehdusmatkan tapaukset.
Julkaisen tässä lyhykäisyydessään seuraavat jokapäiväiset muistiinpanot, jotka ovat kirjoitetut niin sanoakseni tapausten kuluessa.
Perjantaina elokuun 16 p:nä. — Tasainen koillistuuli. Lautta purjehtii nopeasti ja suoraan. Ranta yhä näkyvissä 30 penikulman päässä tuulen alla. Valon voima muuttumaton. Kaunis sää, pilvet kulkevat hyvin korkealla, ovat utuisia ja ikäänkuin uivat valkoisessa hopeanhohtoisessa ilmassa; lämpömittari: 320 Cels.
Keskipäivällä Hannu panee ongenkoukun nuoran päähän; syötiksi hän pistää pienen lihapalan ja heittää siiman mereen. Kahden tunnin aikana hän ei saa mitään. Vedet lienevät siis asujamitta? Ei, nykäiseminen tuntuu; Hannu vetäisee onkeansa ja saapi kalan, joka potkii kiivaasti.
— Kala! huutaa setäni.
— Se on sampi! lisään minä vuorostani; se on pieni sampi!
Professori tarkastelee kalaa, mutta ei ole samaa mieltä kanssani. Tällä kalalla on litteän pyöreä pää, ja ruumiin etupuolta peittävät luiset kilvet; suu on hampaaton, rintaevät ovat sangen kehittyneet ja soveltuvat pyrstöttömälle ruumiille. Tämä kala tosin kuuluu samaan luokkaan, johon luonnontutkijat ovat lukeneet samminkin, mutta eroaa siitä eräiden tärkeiden ominaisuuksien puolesta.
Setäni ei erehdy, sillä lyhyen tarkastelun jälkeen hän sanoo:
— Tämä kala kuuluu vuosituhansia sitten hävinneeseen sukuun, josta tavataan kivettyneitä jäännöksiä devonisissa kerrostumissa.
— Mitä? sanon minä, olemmeko saaneet elävänä alkuperäisten merien asukkaan?
— Olemme, vastaa professori, jatkaen tarkasteluaan, ja nyt näet, että nämä kivettyneet kalat eivät ole samanlaisia kuin nykyiset kalalajit. Mutta saada tällainen olento elävänä käsiinsä on todellinen onni luonnontutkijalle.
— Mihin luokkaan se kuuluu?
— Se kuuluu Ganoidien luokkaan, heimo Cephalaspis.
— Entäs sitten?
— Pterychtis-sukuun,[54]sen voisin vannoa. Mutta tällä on eräs omituisuus, joka tavataan ainoastaan maanalaisissa vesissä elävillä kaloilla.
— Mikä omituisuus?
— Se on sokea!
— Sokeako?
— Ei ainoastaan sokea, vaan siltä puuttuvat kokonaan näköelimet.
Tarkastelen kalaa ja huomaan professorin ilmoituksen todeksi. Mutta saattaahan tämä olla vain erikoistapaus, joten onki heitetään uudestaan mereen, varustettuna uudella syötillä. Luultavasti tämä meri on hyvin kalarikas, sillä vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saamme suuren joukon sekä Pterychtis- että hävinneeseen Dipteris-sukuun kuuluvia kaloja, joiden lajinimeä setäni ei onnistu saamaan selville; kaikilta puuttuvat silmät. Tämä odottamaton kalansaalis on hyödyllisenä lisänä ruokatavaroihimme.
Näyttää siis varmalta, että tässä meressä on vain sellaisia eläinlajeja, joita muuten tavataan ainoastaan kivettyneinä.
Kenties näkisimme täällä jonkun niistä matelijoista, joiden muodon tiede on osannut kuvata jonkin luukappaleen mukaan. Otan kiikarin ja tarkastan merta, mutta se on autio; luultavasti olemme vielä liian lähellä rantaa. Silmäilen ylöspäin. Miksi ei joku niistä linnuista, joita kuolematon Cuvier on piirustanut, halkaise siivillänsä näitä tiiviitä ilmakerroksia? Kalat olisivat niiden ravintona. Tutkin avaruutta, mutta se on autio ja tyhjä, samoin kuin rannatkin.
Sillävälin mielikuvitukseni johdattaa minut palaeontologian ihmeelliseen maailmaan. Aivan valveillani uneksin. Veden pinnalla olen näkevinäni mahdottomia Chersitejä, noita suunnattoman suuria tertiäärikauden kilpikonnia, jotka olivat kuin uiskentelevia saaria. Synkillä rannoilla kuljeksii tertiäärin suuria nisäkkäitä: luulen kuulevani pleistoseenin hirmupetojen, luolaleijonan ja sapelihampaisen tiikerin kiljuntaa; kauempana piiloutuu kallioiden taa paksunahkainen jättiläistapiiri Lophiodon, valmiina taistelemaan saaliista Anoplotheriumia, tuota kummallista kavio-eläintä vastaan, joka samalla kertaa on sarvikuonon, hevosen, virtahevon ja kamelin näköinen, ikäänkuin Luoja kiireissänsä maailman ensi hetkinä olisi yhdistänyt monta eläintä yhdeksi ainoaksi. Jättiläissuuri mastodontti heiluttaa kärsäänsä musertaen torahampaillansa rannan kiviä, samalla kuin Megatherium, jättiläislaiskiainen, mahdottomilla käpälillään kaapii maata mölisten niin, että kalliot kaikuvat. Ylempänä kiipeää kallion reunoja myöten ensimmäinen apina, ja vielä korkeammalla liihottelee Pterodactylus, alkulintu, joka kädellisine siipineen muistuttaa suurta lepakkoa. Vihdoin suunnattoman suuret linnut, suuremmat kuin kasuaari, vieläpä strutsiakin suuremmat, levittävät pitkät siipensä yläilmoissa ja lyövät joskus päänsä kivikattoon.
Koko tämä kivettynyt maailma ilmestyy mielikuvituksessani uudestaan silmieni eteen, ja olen elävinäni maailman alkupäivinä, paljoa aikaisemmin kuin ihminen luotiin, kun kehittymätön maa ei vielä voinut häntä elättää. Unelmani kuljettavat minua kausi kaudelta aina ensimmäisten elävien olentojen syntymäkaudelle saakka. Nisäkkäät katoavat, sitten linnut, sen jälkeen matelijat, ja viimein kalat, äyriäiset, nilviäiset ja niveleläimet. Vanhimman aikakauden Zoophytit[55]häviävät vuorostansa. Koko maan elollisuus keskittyy minuun, ja sydämeni on ainoa, joka tykyttää asumattomassa maailmassa. Ei ole enää vuodenaikoja eikä ilmanaloja, maapallon oma lämpö lisääntyy alituisesti tehden tyhjäksi loistavan auringon lämmön. Kasvillisuus tulee ylenpalttiseksi; ikäänkuin varjo kuljeksin puunkorkuisien sananjalkojen välissä, epävakaisin askelin, polkien maanpinnan kiiltävää hiekkaa ja kirjavaa savea; nojaudun äärettömän korkeita havupuita vastaan ja rupean levolle suunnattoman suurien Lycopodioiden varjoon.
Vuosisadat kuluvat kuin päivät! Käyn maan kaikkien vaiheiden läpi. Kasvit katoavat, graniittikalliot kadottavat kovuutensa; kiinteä aine sulaa kaikki nesteeksi ankaran kuumuuden vaikutuksesta. Vesi peittää maanpinnan; se kiehuu ja muuttuu kaasuksi, höyryt ympäröivät maata, joka vähitellen on muuttunut kaasumaiseksi; se on punertava, auringon kokoinen ja loistaa samoin kuin sekin!
Keskellä tätä nebulosaa eli sumujoukkoa, joka on neljätoistatuhatta kertaa suurempi kuin se pallo, jonka se kerran on muodostava, kiidän taivaankappaleiden joukkoon avaruuteen! Ruumiini muuttuu kaasuksi, katoaa vuorostansa ja sekautuu punnitsemattomana atoomina näihin mittaamattomiin höyryihin, jotka piirtävät loistavat ratansa äärettömään avaruuteen!
Millainen unelma! Mihin se on vienyt minut? Kuumeentapaisesti piirtää käteni kummallisia kuvauksia paperille! Olen unhottanut kaikki, professorin, Hannun ja lautan! Sieluni täyttää eräs näky — — —
— Mikä sinua vaivaa? kysyy setäni.
Silmäni ovat auki ja katson häneen, näkemättä kuitenkaan häntä.
— Varo itseäsi, Akseli, ettet putoa veteen!
Ja samalla tunnen Hannun tarttuvan lujasti käsivarteeni; ilman häntä olisin unelmani vallassa pudonnut lautalta.
— Onko hän tullut hulluksi? huudahtaa professori.
— Mikä hätänä? kysyn viimeinkin.
— Oletko kipeä?
— En. Minulla oli vain näky, mutta nyt se on ohitse. Käykö muutoin kaikki hyvin?
— Käy; hyvä tuuli, selvä väylä! Purjehdimme nopeasti, ja jolleivät laskuni petä, ei kestä kauan, ennenkuin pääsemme maihin.
Kuullessani tämän nousen ylös ja tarkastelen taivaan rantaa, mutta vedenpinta leviää yhä vain silmin kantamattomiin.
Lauantaina elokuun 17 p:nä. — Meri pysyy yhä vain yhtä yksitoikkoisena. Taivaanranta näkyy kaukana.
Pääni tuntuu vielä raskaalta vilkkaan unelmani johdosta. Setäni ei ole uneksinut, mutta on pahalla päällä; hän tarkastaa kiikarillansa taivaanrantaa ja panee pettyneen näköisenä käsivartensa ristiin.
Huomaan, että professori osoittaa taipumusta muuttua samaksi maltittomaksi mieheksi kuin entisinäkin aikoina, ja kirjoitan tämän seikan päiväkirjaani. Kestämäni vaara ja kärsimykseni olivat hiukan pehmittäneet häntä, mutta kun olin parantunut, niin hänen entinen luontonsa pääsi taas voitolle. Mutta mitä tässä kiukutteleminen auttaisi? Eikö matka suju varsin onnellisesti? Kulkeehan lautta eteenpäin ihmeteltävän nopeasti!
— Olettepa rauhattoman näköinen, setä! sanon minä, kun hän alituisesti nostaa kiikarin silmillensä.
— Rauhaton? En ole!
— Malttamaton sitten?
— Sellaiseksi voipi käydä vähemmästäkin!
— Kuljemmehan niin nopeasti — — —
— Mitä se minua liikuttaa! Nopeus on hyvä, mutta meri on liian suuri!
Silloin muistin, että professori ennen lähtöämme oli arvioinut tämän meren pituuden kolmeksikymmeneksi penikulmaksi; mutta olemme jo kulkeneet kolmesti sen matkan, eikä vielä näy eteläisiä rantoja!
--- Emme pääse alaspäin! sanoo professori taas. Kaikki tämä on hukkaan mennyttä aikaa, enkä minä ole tullut niin pitkän matkan päästä tehdäkseni joutavaa huvimatkaa mokomalla lammikolla!
Hän kutsuu tätä purjehtimistamme huvimatkaksi ja tätä merta lammikoksi!
— Mutta, sanon minä, olemmehan kulkeneet sitä tietä, jonka Saknussemm on osoittanut.
— Siinäpä juuri on kysymys. Olemmeko seuranneet hänen tietänsä! Onko Saknussemm tullut tälle merelle? Onko hän kulkenut sen yli? Eiköhän puro, jonka otimme oppaaksemme, ole vienyt meitä kokonaan väärään?
— Kaikissa tapauksissa ei tarvitse katua, että olemme tulleet tänne. Tämä näky on komea ja —
— Ei ole puhettakaan näkemisestä. Olen asettanut itselleni päämäärän, jonka tahdon saavuttaa! Älä siis puhukaan minulle ihmettelemisestä!
Tämän panen visusti muistiini ja jätän professorin malttamattomuudessaan pureskelemaan huuliansa. Kello kuuden aikaan iltasella Hannu pyytää palkkaansa ja hänelle luetaan kouraan hänen kolme taaleriansa.
Sunnuntaina elokuun 18 p:nä. — Ei mitään uutta. Samanlainen sää kuin ennenkin. Tuuli näyttää vähän kiihtyvän. Kohta herättyäni kiiruhdan katsomaan, onko valon voima pysynyt muuttumattomana, sillä pelkään lakkaamatta, että sähköilmiö haihtuisi ja viimein sammuisi. Mutta pelkoni on aivan turha, ja lautta kuvastuu selvästi laineisiin.
Tämä meri on todellakin loppumaton! Sillä mahtaa olla Välimeren tahi Atlantin leveys. Miksi ei?
Setäni mittaa syvyyttä useita kertoja. Hän sitoo raskaimman rautakankemme köyden päähän, jonka hän antaa luistaa kahdensadan sylen syvyyteen, tapaamatta pohjaa; suunnattomalla vaivalla saamme luotimme ylös hinatuksi.
Kun rautakanki taas oli lautalla, kiinnitti Hannu huomioni siihen seikkaan, että sen pinnassa oli syviä orkosia; olisi voinut sanoa, että tätä kankea oli kovasti litistetty kahden kovan kappaleen välissä.
Katsahdin kysyvästi Hannuun?
— Hampaita! sanoo hän.
En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, vaan käännyin setäni puoleen, joka oli vaipunut syviin mietteisiin. En tahtonut häntä häiritä, vaan käännyin uudestaan islantilaiseen päin, joka useasti avaten ja sulkien suutansa tekee minulle selväksi tarkoituksensa.
— Hampaita! huudahdan minä hämmästyneenä ja katselen tarkemmin rautakankea.
Niin, siinä oli todellakin hampaiden jälkiä, jotka olivat uponneet rautaan! Kauhea voima mahtoi olla niissä leuoissa, joissa oli sellaiset hampaat. Olikohan purija joku hävinneeseen sukuun kuuluva hirviö, joka oli ahnaampi kuin hai ja pelättävämpi kuin valas? Tarkastelin kauhun vallassa puoleksi läpipurtua rautakankea! Jokohan siis edellisenä yönä näkemäni uni käy toteen? Nämä ajatukset ahdistavat minua kaiken päivää, ja töin tuskin rauhoittuu mieleni muutamia tunteja maattuani.
Maanantaina elokuun 19 p:nä. — Koetan muistella, mitä ominaisuuksia oli trias-, jura- ja liitukauden eläimillä; nämä seurasivat nilviäisiä, äyriäisiä ja kaloja, jotka elivät ennen varsinaisten nisäkkäiden aikaa. Silloin oli maailma hirveiden matelijoiden vallassa, jotka olivat valtiaina jura-kauden merissä.[56]Luonto oli antanut niille mitä täydellisimmän ruumiinrakenteen. Mikä suunnaton koko! Mikä erinomainen voima! Nykyiset sisiliskot, joista alligaattorit ja krokodiilit ovat suurimmat ja pelättävimmät, ovat ainoastaan heikkoja varjoja maapallon keskikaudella eläneistä esi-isistänsä.
Kauhistun ajatellessani näitä hirviöitä, joita ei yksikään ihminen ole elävänä nähnyt. Ne olivat maan päällä tuhansia vuosisatoja ennen ihmistä, mutta kivettyneiden luiden mukaan, joita on löydetty siitä saven kaltaisesta kalkkimaasta, jolle englantilaiset ovat antaneet nimen "lias", on niiden ruumis voitu anatoomisesti sommitella uudestaan; ja siten on opittu tuntemaan niiden mahdottoman suuri koko.
Hampurin museossa olen nähnyt erään tällaisen sisiliskon luurangon, joka oli kolmekymmentä jalkaa pitkä. Saisinkohan minä, joka olen maan asukas, katsoa tällaista muinaisuuden hirviötä silmästä silmään? Eihän toki! Mahdotontahan se olisi! Mutta rautakangessa näkyy syviä hampaiden puremia, joista huomaa, että hampaat ovat olleet keilanmuotoiset niinkuin krokodiilillakin.
Kauhistuen katselen merelle, josta pelkään näkeväni joukon näitä matelijoita nousevan.
Luulenpa, että professori ajattelee samaa, sillä katseltuansa rautakankea hän silmäilee merta ympäriinsä.
— Mikä kirottu ajatus! Ruveta nyt tässä meren syvyyttä mittailemaan! ajattelin itsekseni. Hän on häirinnyt jonkin eläimen lepoa; kunhan vain ei joku noista pedoista hätyyttäisi meitä matkalla! — — —
Tarkastelen aseitamme, tullakseni vakuutetuksi siitä, että ne ovat hyvässä kunnossa. Setäni näkee, mitä teen, ja hyväksyy sen. Merkilliset poreet vedenpinnalla ilmoittavat, että jotakin liikkuu sen pohjalla. Vaara on likellä; täytyy olla varuillansa.
Tiistaina elokuun 20 p:nä. — Ilta lähestyy, tahi oikeammin sanoen se aika, jolloin uni painaa silmäluomiamme, sillä täällä merellä ei ole ensinkään yötä, vaan alituinen valo; se väsyttää suuresti silmiämme, aivan kuin jos purjehtisimme Pohjoisjäämerellä ainaisessa auringonpaisteessa. Hannu seisoo pitämässä perää ja hänen vartiollansa minä nukun.
Pari tuntia myöhemmin herään kovaan jysäykseen. Lautta on mahdottomalla voimalla nostettu ylös vedestä ja paiskattu parinkymmenen sylen päähän.
— Mikä nyt? huutaa setäni, olemmeko ajaneet karille?
Hannu osoittaa sormellansa jotakin mustaa, joka vuorotellen kohoaa ja laskehtii parin sadan sylen päässä. Katselen sitä ja huudahdan:
— Se on mahdottoman suuri merisika!
— Niin on, vastaa setäni; ja tuolla on suunnattoman iso merisisilisko!
— Ja tuolla kauhea krokodiili! Kas, miten leveä leuka sillä on, ja minkälaiset hampaat suussa! Kas! Nyt se katoaa!
— Valas! valas! huutaa professori. Näen sen julman suuret evät; katsokaapa, kuinka se ruiskuttaa vettä ja ilmaa ulos sieraimistansa!
Kaksi vesipatsasta nousee nyt korkealle ilmaan. Olemme pelon, hämmästyksen ja kauhun vallassa, sillä pieninkin näistä äärettömän suurista meripedoista voisi yhdellä puraisulla musertaa koko lauttamme. Hannu tahtoo kääntää lautan takaisin, välttääksensä tätä vaarallista seuraa, mutta toisella puolella hän huomaa muita yhtä pelättäviä vihollisia: neljäkymmentä jalkaa leveän kilpikonnan, ja kolmekymmentä jalkaa pitkän käärmeen, joka kääntelee hirveätä päätänsä laineiden yllä.
Mahdotonta paeta. Matelijat lähestyvät, kiitäen lautan ympärillä nopeammin kuin pikajuna. Tartun pyssyyni, mutta minkäpä vaikutuksen mahtanee pyssynluoti tehdä sellaiseen suomusvarustukseen, joka peittää näiden eläimien ruumista.
Olemme kauhun jäykistämät. Ne lähestyvät. Toisella puolen krokodiili, toisella käärme; toiset pedot ovat kadonneet. Minä ampuisin, mutta Hannu viittaa kieltävästi. Molemmat pedot ovat viidenkymmenen sylen päässä lautasta, syöksyvät toisiansa vastaan, ja heidän raivonsa estää heitä huomaamasta meitä.
Tappelu alkaa sadan sylen päässä lautalta ja näemme selvästi molemmat tappelevat eläimet.
Nyt luulen näkeväni, että toisetkin pedot tulevat ottamaan osaa tappeluun: merisika, valas, sisilisko ja kilpikonna; näen ne ja osoitan niitä islantilaiselle, mutta tämä pudistaa päätänsä.
— Kaksi! sanoo hän.
— Mitä! Kaksiko! Hän väittää, että ainoastaan kaksi eläintä — — —
— Hän on oikeassa, sanoo setäni, joka lakkaamatta on kiikarilla katsellut petoja.
— Sepä kummallista!
— Niin, ensimmäisellä näistä hirviöistä on teräväleukainen, suippo pää, ja hampaat kuin krokodiililla, ja tämä seikka on meitä erehdyttänyt. Se on kalalisko, Ichtyosaurus, vaarallisin Jura-merien matelijoista.
— Entäs toinen?
— Toinen on edellisen leppymätön vihollinen, Plesiosaurus, joutsenlisko.
Hannu on oikeassa. Ainoastaan kaksi eläintä liikkuu meressä ja silmieni edessä näen pari alkuperäisten merien matelijaa. Voinpa erottaa Ichtyosauruksen verisen silmän, joka on ihmisen pään kokoinen. Luonto on sille antanut varsin voimalliset näköelimet, jotka voivat vastustaa kovaa vedenpainetta alhaalla syvyyksissä, joissa se asuu. Täydellä syyllä saattaa sitä sanoa sisiliskojen valaaksi, sillä sillä on valaan suuruus ja nopeus. Se on vähintään kymmenen metriä pitkä, ja sen suuruuden voi arvata, kun se kohottaa evänsä laineiden yli; leuat ovat mahdottoman isot ja niissä on, kuten luonnontutkijat väittävät, satakahdeksankymmentäkaksi hammasta.
Plesiosauruksella, joka on pyöreäruumiinen lyhytpyrstöinen käärme, on airontapaiset jalat; vatsan peitteenä on kilpikonnan kuoren tapainen suojus ja kaula, joka on notkea, kuin häntä, kohoaa kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yli.
Nämä pedot hyökkäävät toisiansa vastaan äärettömällä vimmalla, viskaavat ylös kokonaisia vesivuoria, joiden synnyttämät hyökyaallot saapuvat lautalle asti, ja parikymmentä kertaa olemme kaatumaisillamme. Erittäin kimeitä ääniä kuuluu; pedot kietoutuvat toistensa ympärille, enkä voi enää erottaa niitä toisistansa.
Tunti tahi parikin tuntia kuluu, tappelua kestää yhä; pedot kamppailevat kiukkuisesti, milloin lähestyen lauttaa, milloin taas väistyen edemmäksi; seisomme liikkumattomina, valmiina käyttämään pyssyjämme.
Äkkiä katoavat sekä Ichtyosaurus että Plesiosaurus, tehden suuren kurimuksen veteen. Useita minuutteja kuluu. Loppuukohan tappelu meren syvyydessä?
Pian pistää esiin Plesiosauruksen hirveä pää; tuo peto on kuolettavasti haavoittunut. En näe enää sen mahdotonta selkää, ainoastaan pitkä kaula kohoaa ylös, vetäytyy koukkuun, ojentuu ja koukistuu taas, pieksää laineita ikäänkuin kauhean suuri ruoska, ja väänteleikse niinkuin poikki hakattu mato. Vesi pauhaa vaahtona pitkän matkan päässä estäen meitä näkemästä; mutta pian loppuu pedon kuolinkamppailu, sen liikkeet vähenevät, väänteleminen lakkaa ja pitkä käärmeen ruumis lepää liikkumattomana tyyntyneillä laineilla.
Entä Ichtyosaurus? Onko se palannut meren syvyyteen luolaansa, vai näyttäytyyköhän se vielä vedenpinnalla?
Keskiviikkona elokuun 21 p:nä. — Kaikeksi onneksemme on kova tuuli kiidättänyt meidät pois tappelupaikalta. Hannu on yhä vielä peränpitäjänä. Setäni, joka tappelun aikana heräsi ajatuksistaan, vaipuu uudestaan syviin mietteisiin ja tarkastelee merta.
Matka käy taas yhtä yksitoikkoiseksi kuin ennenkin, enkä tahtoisi, että sitä vilkastuttaisivat ainakaan niin vaaralliset tapaukset kuin eiliset.
Torstaina elokuun 22 p:nä. — Jotenkin epätasainen tuuli pohjois-koillisesta. Ilma lämmin. Kuljemme puolen neljättä penikulman nopeudella tunnissa.
Keskipäivällä kuuluu hyvin kaukaa keskeytymätöntä jyminää; kirjoitan tämän seikan muistikirjaan.
Se on jokin kaukainen kallio, sanoo professori, tahi jokin saari, jonka rantaan meren aallot murtuvat.
Hannu kiipeää maston nenään, mutta ei huomaa mitään luotoa; meri on tasainen niin pitkältä kuin silmä kantaa.
Kolme tuntia kuluu. Pauhina näyttää kuuluvan jostakin kaukaisesta vesiputouksesta, ja lausun tämän otaksuman sedälleni, joka vain pudistaa päätänsä; olen kuitenkin varma siitä, etten erehdy. Lähestymmekö siis jotakin suurta koskea, joka syöksee meidät pohjattomuuteen? Kenties tällainen tapa päästä alaspäin miellyttäisi professoria, sillä sehän kävisi jotenkin pystysuoraan suuntaan, mutta minä puolestani — — — Kaikissa tapauksissa täytyy muutaman penikulman päässä olla jokin pauhaava ilmiö, sillä pauhu kuuluu nyt sangen voimakkaasti. Tuleeko se taivaasta vai merestä?
Katselen ilmassa kulkevia höyryjä, ja koetan arvioida niiden tiiviyttä. Taivas on kirkas. Pilvet, jotka häilyvät korkealla holvissa, näyttävät liikkumattomilta ja katoavat valon voimakkaaseen säteilyyn. Täytyy siis etsiä pauhinan syytä muualta.
Tarkastan silloin kirkasta ja sumutonta taivaanrantaa, jossa ei näy mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta jos tämä pauhina tulee jostakin vesiputouksesta, jostakin koskesta, jos tämä meri virtaa johonkin alempana olevaan vesistöön, niin täytyy virran nopeuden kiihtyä ja siitä huomaisimme meitä uhkaavan vaaran. Tutkin asiaa, mutta en totea mitään virtaa; tyhjä pullo, joka heitetään veteen, jääpi vedenpinnalla samalle paikalle.
Kello neljän aikaan Hannu nousee mastoon ja kiipeää sen huippuun, josta hän voi katsella niin kauas kuin silmä kantaa; silloin hänen katseensa kiintyi määrättyyn kohtaan. Hänen kasvoissaan ei näy mitään hämmästystä, mutta hän on huomannut jotakin.
— Hän on nähnyt jotakin, sanoo setäni.
— Niinpä luulen.
Hannu laskeutuu taas alas, viittaa kädellään etelää ja sanoo:
— Tuolla!
— Tuolla? toistaa setäni kysyvästi; sitten hän katsoo kiikarillaan mainittuun suuntaan minuutin verran, joka aika mielestäni tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi.
— Niin, niin! huutaa hän vihdoin.
— Mitä näette?
— Näen ikäänkuin mahdottoman lyhteen, joka kohoaa aalloista.
— Joku uusi merieläin?
— Kenties.
— Suunnatkaamme sitten matkamme länteen päin, sillä tiedämmehän, mikä meidät perii, jos kohtaamme näitä vedenpaisumuksen hirviöitä, sanon minä.
— Antaa mennä vain tätä suuntaa, vastaa setäni. Jos me sellaisen matkan päähän, kuin mikä on meidän ja tämän eläimen välillä, — ja se matka täytyy arvioida kahdeksitoista penikulmaksi — voimme nähdä vesipatsaan, joka syöksyy ulos sen purskureiästä, niin silloin sen täytyy välttämättömästi olla ylenluonnollisen suuri. Pako olisi viisainta, mitä voisimme tehdä; mutta emmepä olekaan tulleet tänne ollaksemme ymmärtäväisiä.
Jatkamme siis matkaamme eteenpäin. Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmaksi käy vesipatsas. Mikähän kummitus voikaan särpiä sisäänsä sellaisen vesimäärän ja sitten ruiskuttaa sen ulos katkeamattomana suihkuna.
Kello kahdeksan illalla olimme siitä vain parin penikulman päässä. Sen musta, mahdottoman suuri vuorimainen ruumis lepää meressä kuin saari. Onko tämä mielikuvitusta? Onko tämä kauhun aiheuttama harhanäky?
Sen pituus näyttää minusta olevan enemmän kuin tuhat syltä! Mikäs valas tämä onkaan, josta ei Cuvier eikä Blumenbach ole aavistaneetkaan mitään?
Se makaa liikkumattomana, ikäänkuin nukuksissa, ja meri ei näy jaksavan kohottaa sen ruumista, vaikka laineet pauhaavat sen kylkiä vastaan. Vesipatsas, joka kohoaa viidensadan jalan korkeudelle, putoaa takaisin pauhaavana ryöppynä. Aivan kuin hullut kiidämme tätä hirveän suurta möhkälettä kohti, jolle sata valasta päivää kohti ei olisi riittänyt ruoaksi.
Kauhistus valtaa minut; en tahdo kulkea eteenpäin! Jos kävisi päinsä, niin katkaisisin purjeen nostoköyden! Tahdon tehdä kapinan professoria vastaan; hän ei edes vastaa minulle.
Äkkiä Hannu nousee ja osoittaa sormellaan tuota uhkaavaa esinettä edessämme.
— Saari, sanoo hän.
— Saari! huudahtaa setäni.
— Saariko? sanon minäkin vuorostani, kohottaen olkapäitäni.
— Silminnähtävästi, vastaa professori, purskahtaen kaikuvaan nauruun.
— Entäs tämä vesipatsas?
— "Geysir", sanoo Hannu.
— Epäilemättä se on geysir, sanoo setäni; samanlainen geysir kuin Islannissakin.[57]
Alussa en tahtonut myöntää niin suuresti erehtyneeni, että olin luullut saarta merieläimeksi. Mutta todistus on silmieni edessä, ja minun täytyy viimein tunnustaa erehtyneeni. Tämä oli vain luonnonilmiö.
Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmalta näyttää suihkuava vesipatsas. Saari on erehdyttävästi suuren valaan näköinen, jonka pää kohoaa kymmenen sylen korkeudelle vedestä. Geysir, joka islanninkielessä merkitsee "raivoa", kohoaa majesteetillisena sen toisessa päässä. Aika ajoittain kuuluu jymiseviä ääniä ja tuo ääretön vesipatsas, joka syöksee esiin yhä kiivaammin, heiluttaa utuista töyhtöänsä kohoten alimmaisiin pilvikerroksiin asti. Se on ainoa paikallansa; ympärillä ei ole mitään savutupruja, ei mitään kuumia lähteitä, koko vulkaaninen voima on siihen keskittynyt. Sähkövalon säteet sattuvat vesipatsaan loistavaan lyhteeseen, jossa jokainen pisara loistaa sateenkaaren kaikissa väreissä. — Laskekaamme maihin; sanoo professori. Mutta meidän täytyi lähestyä varovaisesti vesipatsasta, joka silmänräpäyksessä olisi kaatanut lauttamme. Hannu ohjaa taitavasti lauttaa vieden meidät saaren toiseen päähän.
Hyppään kalliolle; setäni seuraa heti jäljessäni, mutta linnustaja pysyy alallansa, niinkuin vakava mies ainakin, joka halveksii uteliasta ihmettelemistä.
Seisomme piisoran sekaisella graniittipohjalla; maa on polttavan kuuma kuin tulikuumaa höyryä täynnä olevan kattilan seinä. Kohta huomaamme vesisäiliön, josta geysir nousee. Pistin lämpömittarin kiehuvaan veteen ja huomasin sen osoittavan satakuusikymmentäkolme astetta.
Vesi tulee siis jostakin hehkuvan kuumasta paikasta, joka seikka näyttää vastustavan professori Lidenbrockin teorioja; en voi olla siitä hänelle huomauttamatta.
— No, kysyy hän, mitä tämä todistaa minun väitöstäni vastaan?
— Ei mitään, vastasin lyhyesti, kun näin kohtaavani järkähtämätöntä itsepäisyyttä.
Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tähän asti olemme suoriutuneet erittäin hyvin ja että matka on tuntemattomasta syystä tapahtunut selittämättömän tasaisen lämpömäärän vallitessa, mutta minusta näyttää aivan selvältä, että jonakuna päivänä saapuisimme vielä sellaisiin seutuihin, joissa maan keskuksen lämpö kohoaa niin, että sitä on mahdoton lämpömittarilla mitata.
— Saammehan nähdä, sanoo professori ja antaa merkin nousta uudestaan lautalle, annettuansa tälle tuliperäiselle saarelle veljenpoikansa nimen.
Jään vielä muutamaksi minuutiksi katselernaan geysiriä; huomaan, että sen vesi suihkuaa epätasaisesti, joskus hieman heikommin, mutta sitten taas toista vertaa kiivaammin; tähän luulen olevan syynä sen erilaisen paineen, joka on saaren sisukseen kokoontuneilla höyryillä.
Viimein lähdemme sieltä pois, kiertäen saaren etelärannalla olevat jyrkät kalliot. Hannu oli tällä lyhyellä pysähdysajalla korjannut lautan jälleen kuntoon.
Mutta ennenkuin lähdemme, lasken havaintojeni mukaan kuljetun matkan pituuden ja kirjoitan sen muistikirjaani. Olemme etääntyneet kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa Port-Graübenistä, ja olemme kuudensadankahdenkymmenen penikulman päässä Islannista, Englannin alapuolella.
Perjantaina elokuun 23 p:nä. — Seuraavana aamuna on komea Geysir kadonnut näkyvistämme. Tuuli on kiihtynyt ja vienyt meidät nopeasti pois Akselin-saarelta; pauhu on vähitellen vaiennut.
Ilmanmuutos, jos niin sopii sanoa, tapahtuu pian. Ilmakehä tulee täyteen höyryjä, jotka sisältävät suolaisen veden haihtumisesta syntynyttä sähköä; pilvet laskeutuvat muuttuen viimein vihertäviksi; sähköiset säteet tuskin voivat tunkea niiden läpi; on kuin olisi synkkä verho laskeutunut näyttämön eteen, jossa myrskynäytelmä on pian nähtävänä.
Tunnen mieleni omituisesti liikutetuksi, niinkuin jokainen ihmisolento jonkin suuren tapahtuman lähestyessä. Pyöreähköt, päällekkäin kasaantuneet pilvet etelässä näyttävät ennustavan pahaa; niillä on sellainen "järkähtämätön" ulkonäkö, jonka usein olen huomannut myrskyn alkaessa. Ilma on raskas, meri tyyni.
Etäällä ovat pilvet äärettömän suurien pumpulitukkojen näköisiä; vähitellen ne paisuvat ja käyvät sitä harvalukuisemmiksi, kuta suuremmiksi ne venyvät kooltaan; ne ovat niin raskaita, etteivät nouse ylemmäksi taivaan rantaa, mutta kasaantuvat vähitellen tuulen kiihtyessä muodostaen vihdoin synkän, hirveän näköisen röykkiön.
Ilmakehä on hyvin sähköistä, ja sama "aine" tunkee ruumiini läpi; hiukseni nousevat pystyyn ja minusta tuntuu kuin toverini saisivat voimakkaan sysäyksen, jos he tällä hetkellä koskettaisivat minuun.
Lauantaina elokuun 24 p:nä. — Kello 10 aamulla ovat myrskyn enteet vielä selvemmät; voisi sanoa, että tuuli tyyntyy vetääksensä henkeänsä; pilvet ovat ikäänkuin suuri säkki, johon tuulet kokoontuvat.
En tahdo uskoa näitä enteitä, mutta en voi kuitenkaan olla sanomatta:
— Huono sää tulossa.
Professori ei vastannut. Hän oli ilkeällä tuulella, sillä hän näki ulapan rajattomana edessänsä, ja kohautti vain hartioitaan kaikelle, mitä sanottiin.
— Nousee myrsky, sanon minä, osoittaen taivaan rantaa. Pilvet laskeutuivat alemmaksi musertavan raskaina.
Yleinen äänettömyys. Tuulikin on hiljaa; luonto on kuin kuollut eikä vedä henkäystäkään. Velttona riippuu purje pitkin mastoa, jonka huipussa jo näen vähäisen sähköliekin. Lautta pysyy liikkumattomana tyynellä veden pinnalla. Mutta kun emme pääse edemmäksi, niin mitä varten pidämme purjettakaan pystyssä? Ensimmäisessä myrskyn puuskauksessa se saattaa aiheuttaa meille perikadon?
— Ottakaamme purje alas, sanon minä, ja kaatakaamme masto kumoon! Se olisi viisainta!
— Älä hiidessä! huutaa setäni, tuhat kertaa ei! Antaa tuulen kuljettaa meitä! Vieköön meidät myrsky, kunhan kerrankin saan nähdä rannan, vaikkapa lauttamme murtuisi tuhanteen kappaleeseen!
Tuskin ennätti professori lausua nämä sanat, ennen kuin eteläisellä taivaanrannalla tapahtui muutos. Kokoontuneet höyryt purkautuvat sateeksi ja ilma, joka syöksee täyttämään tihennyksen johdosta syntynyttä tyhjää paikkaa, muuttuu myrskyksi, joka tunkee esiin jättiläisluolan salaisimmista sopukoista. Pimeys enenee ja tuskin voin enää kirjoittaa vaillinaisiakaan muistiinpanoja.
Myrsky tempaa lautan liikkeelle ja kiidättää sitä eteenpäin. Setäni keikahtaa kumoon ja ryömin hänen luoksensa. Hän pitää lujasti kiinni paksusta köyden päästä ja näyttää ilolla katselevan luonnonvoimien raivoa.
Hannu ei liiku paikaltansa. Hänen pitkät hiuksensa, jotka myrsky puhaltaa hänen liikkumattomille kasvoillensa, tekevät hänet kummallisen näköiseksi, sillä jokaisen hiuskarvan päässä on kiiltävä sähkökipinä. Hän on kuin mikäkin hirviö, kuin vedenpaisumuksen aikainen ihminen, joka on saman ikäinen Ichtyosauruksien ja Megatherioiden kanssa.
Masto pysyy paikoillansa, vaikka purje on pingoittunut niinkuin rakko ja halkeamaisillaan. Lautta kiitää niin nopeasti, etten voi kuljetun matkan pituutta laskeakaan, mutta kuitenkin hitaammin kuin aallot sen ympärillä.
— Purje! purje! huudan minä ja viittaan, että se otettaisiin alas,
— Ei! vastaa setäni.
— Ei! sanoo Hannukin pudistaen päätään.
Sillävälin sade muodostaa eteemme pauhaavan vesiputouksen, jota vastaan syöksymme. Mutta ennenkuin saavutamme sen, pilvivaippa repeää halki, meri rupeaa kuohumaan, ja sähkö jota kehkeytyy suuren kemiallisen ilmiön vaikutuksesta ylemmissä ilmakerroksissa, yhtyy myöskin leikkiin. Salaman loistavat liekit sekaantuvat ukkosen jyrinään, lukemattomat salamat risteilevät ilmassa pitkäisen jymistessä, höyryt näyttävät hehkuvilta, rakeet muuttuvat loistaviksi, kun ne sattuvat työkalujemme tahi aseittemme metalliosiin, eteenpäin vyöryvät aallot näyttävät tulta syökseviltä kukkuloilta, joiden sisässä riehuu tuli ja joiden harjoja liekit ympäröivät.
Silmäni huikenevat valon kirkkaudesta, korvani menevät lumpeuksiin ukkosen jyrinästä! Minun täytyy pysytellä kiinni mastossa, jossa heilun niinkuin ruoho myrskyssä!
(Tästälähin ovat muistiinpanoni varsin vaillinaisia eikä niitä ole kuin muutamia hajanaisia, niin sanoakseni koneentapaisesti kirjoitettuja lappuja. Mutta vaikka ne ovatkin hyvin lyhyet ja epäselvätkin, niin ne kumminkin osoittavat, minkälaisen mielenliikutuksen vallassa olin, ja antavat selvemmän kuvauksen tilastamme kuin muistini.)
Sunnuntaina elokuun 25 p:nä. — Missä olemme? Kiidämme eteenpäin äärettömällä nopeudella.
Yö on ollut kauhistuttava. Myrsky ei tyynny; elämme alituisessa jyrinässä, lakkaamattomassa paukkeessa; korvistamme vuotaa verta; emme voi puhua sanaakaan.
Leimaukset eivät lakkaa silmänräpäykseksikään; näen salamoiden kulkevan ristiin rastiin, nousevan nopeasti säteinä alhaalta ylöspäin sekä iskevän kalliokattoon. Jos se vielä romahtaisi alas! Toiset salamat jakautuvat kahtia tahi muodostuvat tulipalloiksi, jotka räjähtävät rikki kuin pommit; mutta jyrinä ei siitä kuitenkaan kovene, sillä se on jo saavuttanut korkeimman määrän, jonka ihmisen korvat voivat tajuta, ja jos kaiken maailman ruutikellarit yht'aikaa räjähtäisivät ilmaan, niin "ei se kuuluisi tämän kovemmalta".
Pilvien pinnalta tulvii alituisesti valoa; sähköä kehittyy alituisesti molekyyleistä, ilman kaasumaiset alkuaineet ovat kaaostilassa; lukemattomat vesipatsaat syöksevät ilmoille ja putoavat alas vaahtona.
Mihin joudumme? — — — Setäni on pitkällänsä lautan toisessa päässä.
Lämpö nousee toista vertaa suuremmaksi; katson lämpömittariin, joka osoittaa — — — (numero on hävinnyt).
Maanantaina elokuun 26 p:nä. — Tästä ei ikinä tule loppua! Miksi ei ilmanpaine kerran tasoituttuaan pysy asemillansa?
Olemme nääntyneet väsymyksestä; Hannu vain on samanlainen kuin ennenkin. Lautta kulkee edelleenkin kaakkoiseen, ja olemme kulkeneet enemmän kuin kaksisataa penikulmaa Akselin saarelta.
Keskipäivällä myrskyn raivo käy kahta kauheammaksi; kaikki tavaramme täytyy köyttää lujasti kiinni, ja jokainen meistä köyttää itsensäkin kiinni lauttaan. Laineet lyövät ylitsemme.
Kolmen päivän aikana meidän on mahdotonta virkkaa sanaakaan toisillemme. Suumme aukenevat ja huulemme liikkuvat, mutta ei kuulu ääntäkään; emme kuule mitään, vaikka huutaisimme toistemme korvanjuuressa.
Setäni lähestyy minua lausuen muutaman sanan; luulen hänen sanoneen: "Olemme hukassa", mutta en ole siitä varma.
Minä puolestani kirjoitin hänelle sanat: "Laskekaamme purje alas".
Hän viittaa suostuvansa siihen.
Ennenkuin hän ennättää nostaa päätänsä, näkyy lautan reunalla tulinen pallo. Masto ja purje ovat yhtäkkiä kadonneet, ja näen niiden lentävän ilmaan niinkuin muinaismaailman liskolintu Pterodaktylus.
Jähmetymme kauhusta. Sinertävänvalkoinen tulipallo, noin kymmentuumaisen pommin kokoinen, kulkee hitaasti eteenpäin, kieppuen ihmeteltävän kiivaasti myrskyn pyörteessä. Se pomppii sinne tänne, kulkee lautan palkkeja myöten, hypähtää ruokasäkkiemme päälle, laskeutuu taas hiljaa pois, ja tekee hyppäyksen hipaisten ruutitynnyriämme. Oi kauhistusta! Lennämme ilmaan! Ei! Loistava pallo etenee taas; se lähestyy Hannua, joka vakavasti katselee sitä; sitten setääni, joka laskeutuu polvillensa välttääkseen sitä; senjälkeen se lähestyy minua; huolimatta valosta ja lämmöstä olen kalpea ja vapisen; se hyppelee jalkaini juuressa ja koetan vetää jalkani pois, mutta en voi.
Salpietarikaasun haju täyttää ilman, se tunkee kurkkuun ja keuhkoihin, niin että tahtoo tukehtua.
Miksi en voi liikuttaa jalkojani? Ovatko ne siis tarttuneet kiinni lauttaan? Tämä sähköinen pallo on tehnyt kaiken lautallamme olevan raudan magneettiseksi; tieteelliset koneet, työkalut ja aseemmekin liikkuvat ja kolahtavat kovasti helisten yhteen; saappaitteni korkojen rautanaulat ovat tarttuneet kovasti kiinni lauttaan lyötyyn rautakappaleeseen.
Ponnistaen kovasti voimiani nykäisen vihdoin jalkani irti, juuri kun pallo on vetämäisillänsä sen pyörteeseensä ja tempaamaisillaan minut — — —
Ah! mikä huikaiseva valo! Pallo poksahtaa rikki! Tulenliekit hulmahtavat päällemme.
Sitten tulee kaikki pimeäksi, mutta sitä ennen ehdin nähdä setäni pitkällänsä lautalla ja Hannun yhä vain peräsimessä, sähkön vaikutuksesta "sylkevän tulta".
Mihin menemme? Mihin joudumme?
— — —
Tiistaina elokuun 27 p:nä. — Herään pitkällisestä taintumuksesta. Myrskyä kestää yhä, salamat sähisevät ilmassa kuin käärmeet.
Olemmeko vielä merellä? Olemme ja syöksymme eteenpäin arvaamattoman nopeasti. Olemme kulkeneet Englannin kanavan, Ranskan, kenties koko Euroopan alitse!
— — —
Kuuluu taas jyrinää! Se on selvästi aaltojen pauhua kallioita vastaan! — — — Mutta silloin — — —