Tähän loppuvat ne muistiinpanot, joita nimitän "laivan päiväkirjaksi", ja jotka kaikeksi onneksi pelastuivat haaksirikosta; tästälähin siis aloitan uudelleen kertomukseni.
En tiedä, mitä tapahtui silloin, kun lautta törmäsi rannan kivikkoon. Tunsin syökseväni aaltoihin ja se, etten jäänyt sinne iäksi päiväksi ja ettei ruumiini musertunut teräviin kallioihin, johtui siitä, että Hannun voimakas käsi nosti minut syvyydestä...
Rohkea islantilainen kantoi minut aalloista hiekalle, joka oli polttavan kuuma; herätessäni huomasin makaavani pitkälläni setäni vieressä.
Hannu palasi sitten kallioiden luo, joita vastaan riehuvat aallot murtuivat, pelastaaksensa tavaroitamme haaksirikosta. En voinut puhua ja olin mielenliikutuksesta ja väsymyksestä niin uupunut, että tarvitsin kokonaisen tunnin tointuakseni.
Sade valui oikeana vedenpaisumuksena, kaksinverroin kiivaana, kuten on tavallista vähää ennen myrskyn päättymistä. Muutamat ulkonevat kalliot olivat suojanamme. Hannu valmisti meille ruokaa, jota tosin en voinut maistaakaan, ja pian me kaikki vaivuimme sikeään uneen, sillä olimme väsyneet kolmen yön valvomisesta.
Seuraavana päivänä sää oli ihana; taivas ja meri olivat ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta jälleen rauhoittuneet. Kaikki myrskyn jäljet olivat kadonneet. Herätessäni professori tervehti minua muutamalla iloisella sanalla, sillä hän oli kovin hyvällä tuulella.
— No, poikaseni, huudahti hän, oletko nukkunut hyvin?
Olisi voinut luulla, että olimme kotona Kuninkaankadun varrella, että astuin rauhallisesti alakerrokseen aamiaiselle tahi että vielä samana päivänä viettäisin häitäni pikku Graübenin kanssa?
Oi! Jos myrsky olisi kuljettanut lauttaamme edes hiukan itäänpäin, niin olisimme kulkeneet Saksan alitse, rakastetun Hampurin alitse, jossa asui se, jota eniten rakastin tässä maailmassa. Silloin tuskin 40 penikulmaa olisi ollut välillämme!
Kaikki nämä tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni, ennenkuin vastasin setäni kysymykseen.
— Vai niin! sanoi hän, etkö olekaan nukkunut hyvin?
— Varsin hyvin, vastasin minä. Tosin tunnen itseni aivan murjotuksi, mutta se ei tee mitään. Olen hiukan väsyksissä, siinä koko juttu. Mutta te näytätte mielestäni varsin iloiselta tänään, setä.
— Riemuissani olenkin, poikani, oikein riemuissani! Olemme päässeet perille!
— Matkammeko perille?
— Ei, mutta tämän meren yli, joka ei näyttänyt ikinä loppuvan. Nyt jatkamme taas matkaamme maata myöten, ja alamme todenteolla laskeutua maan sisuksiin.
— Setä! sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys.
— Kysy, Akseli.
— Paluumatka?
— Paluumatka! Sinä ajattelet paluumatkaa, vaikka emme ole vielä tulleet perillekään?
— En, kysyn vain, miten se käy päinsä?
— Kun olemme päässeet maan keskipisteeseen, niin joko löydämme toisen tien, jota myöten palaamme, tahi käännymme takaisin koreasti samaa tietä, jota olemme tulleetkin. Luulenpa, ettei kukaan salpaa sitä kiinni takanamme.
— Mutta sitten meidän täytyy korjata lautta.
— Se on välttämätöntä.
— Mutta onko meillä jäljellä niin paljon ruokavaroja kuin mitä tarvitsemme nämä suurtyöt tehdäksemme?
— Tottahan toki! Hannu on taitava poika ja olen varma siitä, että hän on pelastanut suurimman osan lastistamme. Ottakaamme selkoa siitä.
Menimme ulos luolasta, joka oli alttiina tuulille. Olin toivon ja pelon vaiheilla; minusta oli mahdotonta, ettei kaikki, mitä lautalla oli ollut, ollut hukkunut haaksirikossa. Mutta erehdyin. Kun tulimme rannalle, näin Hannun suuren hyvinjärjestetyn tavarakasan keskellä. Setäni puristi hänen kättänsä suuresti kiitollisena; tämä mies, joka osoitti erinomaista, aivan harvinaista uskollisuutta, oli tehnyt työtä meidän nukkuessamme ja oli oman henkensä uhalla pelastanut kallisarvoisimmat tavarat.
Tosin olimme kärsineet tuntuvia vahinkoja, muun muassa kadottaneet aseemme, mutta hätätilassa saimme tulla toimeen ilman niitä. Ruutivarastomme oli vahingoittumatta, vaikka se myrskyssä oli ollut räjähtämäisillään ilmaan.
— Noh! huudahti professori, pyssyjemme menettäminen vaikuttaa vain sen, että meidän täytyy luopua metsästyksestä.
— Vai niin! Entä tieteelliset kojeet?
— Tässä on manometri, hyödyllisin kaikista; ennen olisin antanut kaikkien muiden mennä kuin sen. Tämän avulla voin laskea syvyyden, mihin tulemme, ja tiedän, milloin tulemme keskipisteeseen; jollei meillä olisi sitä, voisimme mennä keskipisteen ohitse ja tulla ulos toiselta puolelta maapalloa.
Tämä pilapuhe oli minusta vastenmielistä.
— Mutta kompassi? kysyin minä.
— Tässä se on kivellä, täydessä kunnossa; samaten kronometri ja molemmat lämpömittarit. Hannu on sentään kelpo mies!
Siinä asiassa olin samaa mieltä. Tieteellisistä koneista ei puuttunut ainoatakaan. Mitä työkaluihimme tulee, niin huomasin rannalla hajallaan portaita, köysiä, rautakankia, kuokkia j.n.e.
Mutta vielä oli tarkastettava ruokatavarat. Laatikot, joissa niitä säilytettiin, olivat rannalla järjestettyinä riviin, aivan vahingoittumattomina; meri on säästänyt ne, ja saatoimme siis luottaa siihen, että meillä oli ruokaa kyllin neljäksi kuukaudeksi. Meillä oli korppuja, suolaista lihaa, viinaa ja kuivaa kalaa.
— Neljä kuukautta! virkkoi professori. Sillä ajalla ehdimme mennä perille ja palata takaisin, ja tähteistä tarjoan suuret päivälliset kaikille Johannaeumissa oleville virkatovereilleni.
Vaikka minun olisi pitänyt aikoja sitten olla tottunut setäni luonteeseen, niin silti hän kuitenkin yhä uudelleen ihmetytti minua.
— Nyt, sanoi hän, meidän pitää täyttää vesiastiamme sadevedellä, jota myrsky on valanut näihin kivenkoloihin; meidän ei siis tarvitse pelätä janoa. Mitä lauttaan tulee, niin sanon Hannulle, että hän korjaa sen niin hyvin kuin voi, vaikka emme luullakseni tarvitse sitä enää!
— Kuinka niin? kysyin minä.
— Minulla on omat luuloni, poikaseni, ja ajattelenpa, ettemme palaa samaa tietä kuin tulimme.
Katselin professoria epäillen ja tuumin, oliko hän tullut hulluksi. Eikä hänen puheensa kuitenkaan ollut "varsin hullua".
— Syökäämme aamiaista, sanoi hän.
Hän antoi määräyksiä Hannulle, jonka jälkeen seurasin häntä korkealle niemelle, jossa söimme kuivattua lihaa ja korppuja sekä joimme teetä; tämä ateria maistui oivalliselta, melkeinpä parhaimmalta mitä koskaan olen syönyt. Nälkä, raitis ilma ja mielenliikutuksia seurannut rauha vaikuttivat, että minulla oli sangen hyvä ruokahalu.
Syödessämme tiedustelin sedältäni, missä tällä kertaa olimme.
— Mielestäni on sitä asiaa vaikea arvioida, sanoin minä.
— Niin, kyllä sitä on vaikea tarkoin määrätä, vastasi hän. Onpa se mahdotontakin, koska en koko kolmipäiväisen myrskyn ajalla voinut laskea kulkumme nopeutta ja suuntaa; mutta voimmehan likimäärin arvioida, missä olemme.
— Viimeinen havainto tehtiin geysir-saarella — — —
— Akselinsaarella, poikaseni. Älä hylkää sitä kunniaa, että olet antanut nimesi ensimmäiselle saarelle, joka on maan sisuksista löydetty.
— Olkoon menneeksi! Akselinsaaren kohdalla olimme purjehtineet noin kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa, ja olimme Islannista enemmän kuin kuudensadan penikulman päässä.
— No hyvä! Ottakaamme siis tämä saari lähtökohdaksi ja laskekaamme neljän päivän myrsky, jolla ajalla nopeutemme ei voinut olla pienempi kuin 80 penikulmaa vuorokaudessa.
— Niin minäkin luulen, ja siinä tapauksessa olisimme kulkeneet kolmesataa penikulmaa.
— Niin, ja Lidenbrockin meri olisi siis likimäärin kuuttasataa penikulmaa laaja toiselta rannalta toiselle. Tiedätkös Akseli, että se siis voi kilpailla suuruudessa Välimeren kanssa?
— Aivan hyvin, varsinkin jos olemme kulkeneet suoraan sen poikki?
— Se on hyvin mahdollista.
— Ja kummallista kyllä, sanoin minä, on juuri Välimeri yläpuolellamme, jos laskumme ovat oikeat.
— Niin, todellakin!
— Aivan varmaan, sillä olemme yhdeksänsadan penikulman päässä Reykjavikistä.
— Se on pitkä matka, poikaseni, mutta olemmeko Balkanin vai Atlantin meren alapuolella vai Välimeren kohdalla, sen saatamme määrätä ainoastaan siinä tapauksessa, ettemme ole poikenneet alkuperäisestä suunnastamme.
— Emme ole, sillä tuuli oli varmaankin tasainen, ja sentähden luulen, että tämä rannikko on kaakkoon päin Port-Graübenistä.
— Senhän saa helposti selville, kun vain tarkastaa kompassia. Katsokaamme sitä!
Professori meni kiven luo, jolle Hannu oli asettanut kaikki tieteelliset koneet. Hän oli iloinen ja hyvillä mielin, hykerteli käsiänsä ja koukisteli ruumistansa! Hän oli oikein nuoren näköinen. Minä seurasin häntä uteliaana saadakseni tietää, olinko erehtynyt laskuissani.
Tultuansa kiven luo otti setäni kompassin, asetti sen vaakasuoraan asentoon ja tarkasteli neulaa, joka värähteli edestakaisin muutaman silmänräpäyksen ja seisahtui viimein, osoittaen määrättyä suuntaa magneettisen voiman vaikutuksesta.
Setäni katseli kompassia, hieroi silmiänsä ja tarkasteli sitä uudestaan. Viimein hän hämmästyneen näköisenä kääntyi minuun.
— Mikä nyt? kysyin minä.
Hän käski minun tutkia kompassia; minulta pääsi hämmästyksen huuto, sillä neula osoitti pohjoista sinnepäin, missä luulimme olevan etelän. Se kääntyi rantaan päin, sen sijaan että olisi osoittanut avaraa merta!
Pudistelin kompassia ja tarkastelin sitä uudelleen; se oli täydelleen kunnossa. Asettipa neulan mihin asentoon hyvänsä, aina se kääntyi samaan odottamattomaan suuntaan.
Emme siis enää voineet epäillä, ettei tuuli ollut myrskyn aikana meidän huomaamattamme kääntynyt ja vienyt meitä takaisin sille rannikolle, jonka setä luuli meidän jättäneen taaksemme.
Olisi mahdotonta selittää niitä tunteita, jotka vaihtelivat professori Lidenbrockin sielussa, hänen hämmästystänsä, epäilyänsä ja viimein hänen suuttumustansa. En ole koskaan nähnyt ketään ihmistä niin ällistyneenä ja niin kiukkuisena. Vesimatkan vaivat, kaikki kärsimämme vaarat — kaikki nämä oli aloitettava uudestaan. Olimme kulkeneet takaperin, emmekä eteenpäin! Mutta setäni palasi pian järkiinsä.
— Hm! Sallimus tekee minulle näitä kolttosia! virkkoi hän. Luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan. Ilma, tuuli ja vesi yhdistävät voimansa estääksensä matkaani! No niin! Saakootpa siis tuntea, mitä tahtoni saapi aikaan! Minä en aio antaa perään enkä väistyä tuumaakaan, ja saammehan nähdä, kumpi pääsee voitolle, ihminen vai luonto!
Seisoen suorana kalliolla, vihastuneena ja uhkaavana, näytti Otto Lidenbrock, niinkuin raivoisa Aias, julkeasti uhmaavan jumalia. Mutta minä katsoin soveliaaksi ruveta välittäjäksi ja hillitä hänen mieletöntä kiukkuansa.
— Kuulkaa minua, sanoin hänelle vakavalla äänellä, kaikella kunnianhimolla on tässä maailmassa rajansa, eikä ihminen voi taistella mahdotonta vastaan. Me olemme huonosti varustautuneet merimatkalle. Viittäsataa penikulmaa ei raivoavassa vastatuulessa kuljeta huonosti kokoonkyhättyjen pölkkyjen varassa aluksella, jossa on peite purjeena ja keppi mastona. Me emme voi ohjata matkaamme, olemme tuulien leikkikaluna, ja olisimme mielettömiä, jos vielä koettaisimme lähteä tälle mahdottomalle matkalle meren yli!
Keskeyttämättä olisin voinut jatkaa kymmenen minuuttia puhettani, ladellen esiin kaikki nämä kumoamattomat syyt, sillä professori oli tällä kertaa niin hajamielinen, ettei hän kuullut sanaakaan kaikista todistuksistani.
— Lautalle! virkkoi hän viimein.
Tässä koko hänen vastauksensa. Teinpä mitä hyvänsä, rukoilin tahi uhkasin, niin hänen tahtonsa pysyi kovana kuin kallio.
Hannu lopetti lautan korjauksen; olisipa luullut, että tämä kummallinen mies aavisti setäni aikomukset. Muutamalla puunkappaleella oli hän korjannut sen täyteen kuntoon; uusi purje oli jo pystyssä ja tuuli heilutteli sen liehuvia poimuja.
Professori lausui muutamia sanoja Hannulle, joka heti sen jälkeen alkoi kantaa tavaroitamme lautalle ja valmistaa lähtöä. Ilma oli kirkas ja tuuli puhalsi tasaisesti kaakosta.
Mitä taisin tehdä? Yksinänikö ruveta kahta miestä vastustamaan? Mahdotonta! Jos edes Hannu rupeaisi minun puolelleni, mutta ei! Islantilaisella ei tuntunut olevan lainkaan omaa tahtoa, vaan hän näytti tehneen kuuliaisuuden valan sedälleni. Ei voinut mitään tälle palvelijalle, joka oli herrallensa alamainen. Meidän täytyi lähteä eteenpäin.
Olin jo asettumaisillani lautalle tavalliselle paikalleni, kun setäni viittasi minua pysähtymään.
— Emme lähde ennenkuin huomenna, sanoi hän.
Minä selitin hänelle, että tottelisin hänen käskyjään.
— Ei saa laiminlyödä mitään, sanoi hän, ja koska sallimus on tuonut minut tälle rannikolle, en tahdo lähteä täältä tutkimatta sitä.
Tämän muistutuksen käsittää parhaiten, kun ajattelee, että me tosin olimme tulleet pohjoiselle rannikolle, mutta emme kuitenkaan samalle paikalle, mistä olimme lähteneet vesille. Port-Graüben oli todennäköisesti kauempana lännessä päin. Kaikkein selvintä oli siis tutkia huolellisesti ympärillä olevat seudut.
— Lähtekäämme löytöretkelle! sanoin minä.
Lähdimme matkaan jättäen Hannun tekemään työtään. Meren rannan ja kallioseinän välinen maakaistale oli jotenkin leveä, niin että astuimme puolen tuntia kohtaamatta mitään estettä. Jalkojemme alla musertui ääretön joukko kaikenmuotoisia ja -kokoisia näkinkengänkuoria, joissa ensimmäisten aikakausien eläimet olivat eläneet. Löysinpä mahdottoman suuria kilpikonnankuoriakin, jotka usein olivat enemmän kuin 15 jalkaa läpimitaten ja jotka olivat olleet kilpenä jättiläissuurilla glyptodontti-eläimillä plioseeni-aikakaudella;[58]niistä ovat nykyajan vyötiäiset ainoastaan heikkoja "mukaelmia". Muun muassa huomasin maan pinnalla suuren joukon kivilohkareita, jonkinlaisia mukulakiviä, joita aallot olivat pyöristäneet ja järjestäneet riviin. Tästä tein sen johtopäätöksen, että meri oli muinoin huuhdellut tätä paikkaa. Ainakin näkyi ympäristön kallioissa, joihin meren aallot eivät ulottuneet, selviä merkkejä veden vaikutuksesta.
Täten voidaan jotenkuten selittää, miten tällainen valtameri on syntynyt neljänkymmenen penikulman syvyydelle maanpinnan alle. Mutta minun mielestäni pitäisi veden tästä merestä vähitellen valua maan sisuksiin; nähtävästi se oli alkuisin maan pinnalla olevista valtameristä, joista vesi oli vuotanut tänne. Kumminkin täytyi otaksua, että tuo rako oli nykyään ummessa, sillä muutenhan koko tämä jättiläisluola tahi pikemmin mahdottoman suuri vesisäiliö pian tulvahtaisi täpötäyteen. Kenties myöskin osa tästä vedestä, joka oli taistellut maanalaisen tulen kanssa, oli muuttunut höyryksi. Sillä tavoin saattoi selittää yläpuolellamme leijaavien pilvien muodostumisen, siten oli kehittynyt sähkö, joka aiheutti myrskyjä maan sisässä.
Tämä teoria niistä ilmiöistä, joita olimme nähneet, oli minusta tyydyttävä, sillä luonnon ihmeet voidaan selittää järjellisellä tavalla, vaikka ne olisivat suuriakin.
Me kuljimme siis jonkinlaisella pohjakerroksella, jonka vesi oli muodostanut samoinkuin kaikki muutkin tällaiset maanlaadut, joita niin runsaasti tavataan maan pinnalla. Professori tarkasteli huolellisesti jokaista kallionhalkeamaa; missä vaan näkyi jotakin aukkoa, hän kohta tutki sen syvyyden tärkeän näköisenä.
Olimme astuneet penikulman verran Lidenbrockin meren rantaa myöten, kun maan pinta äkkiä muuttui toisennäköiseksi, ollen aivankuin mullistettu. Monet rotkot ja kukkulat osoittivat, että maa oli väkivaltaisen voiman vaikutuksesta järkkynyt alkuperäisestä asemastaan.
Suurella vaivalla kuljimme näiden luonnon kivilouhoksien yli, joissa oli sekaisin piikiveä, ukonkiveä ja lietteiden jäännöksiä; silloin levisi silmiemme eteen keto, tahi pikemmin suuri tasanko, joka oli melkein luiden peitossa. Sitä olisi voinut sanoa äärettömäksi kalmistoksi, jossa olivat sekaisin parinkymmenen vuosisadan sukupolvien jäännökset. Edempänä oli niitä suuria läjiä; niitä näkyi niin pitkältä kuin silmä kantoi, muodostaen aaltomaisia viivoja taivaan rantaa vastaan, jonka takana etäisimmät haihtuivat sumuun. Siellä oli kenties kolmen neliöpenikulman alalla yhdessä koossa koko elollisen elämän historia.
Vastustamaton uteliaisuus ajoi meitä yhä eteenpäin. Jalkojemme alla musertui muinaisaikuisten eläinten ja noiden kivettyneiden eläimistöjen jäännöksiä, joiden harvinaisista sirpaleista suurien kaupunkien museot kiistelevät ja riitelevät. Tuhannen Cuvier'n elinaika ei olisi riittänyt näiden luurankojen kokoamiseen, jotka olivat tässä komeassa luutarhassa.
Seisahduin hämmästyneenä, ja setäni kohotti pitkät kätensä kohti kiviholvia, joka oli meillä taivaanlakena.
Hänen suunsa oli ammollansa, silmät välkkyivät sankalasien takaa, pää nyökkyi edestakaisin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, sanalla sanoen: hänen ilmeensä osoittivat ääretöntä kummastusta. Hän oli keskellä verratonta kokoelmaa, jossa oli leptoteriuksia, mericoteriumeja, lophodiumeja, anoplotheriuksia, megateriumeja, mastodontteja, protopitekejä ja pterodaktyluksia. Hän näki kaikki paleontologian hirviöt koottuina yhteen paikkaan hänen tiedonhalunsa tyydyttämiseksi. Ajateltakoon vain, kuinka innostunut kirjatoukka olisi päästessään mainioon Aleksandrian kirjastoon, jonka Omar poltatti, jos nimittäin tämä kirjasto voisi ihmeen kautta nousta tuhkastansa. Sellainen oli professori Lidenbrock tällä kertaa!
Mutta vielä enemmän hän ihastui, kun hän töytäillessään näiden jäännöksien keskellä löysi pääkallon; hän huusi ääni liikutuksesta väristen:
— Akseli hoi! Akseli! Ihmisen pääkallo!
— Ihmisenkö pääkallo! setä? vastasin minä yhtä hämmästyneenä.
— Niin lapseni! Ah! Milne Edvards! Ah! de Quatrefages! Miksi ette ole täällä, jossa minä Otto Lidenbrock olen?
Ymmärtääksensä, miksi setäni huusi nimeltään näitä mainioita ranskalaisia luonnontutkijoita, tulee lukijan tietää, että jonkin aikaa ennen matkalle lähtöämme oli oppineiden kesken syntynyt väittelyä eräästä hyvin tärkeästä paleontologisesta kysymyksestä.
Muutamat työmiehet, jotka Boucher du Perthen johdolla suorittivat kaivaustöitä kivilouhoksissa Moulin-Quignon'issa lähellä Abbevilleä Sommen departementissa Ranskassa, löysivät maaliskuun 28 päivänä 1863 neljäntoista jalan syvyydestä maan pinnasta ihmisen leukaluun. Tämä oli ensimmäinen senlaatuinen kivettynyt löytö, joka oli tullut päivän valoon. Läheltä löytyi kivestä tehtyjä kirveitä ja piikivisiä puukkoja, kaikki ruosteen tapaisen homeen peitossa.
Sanoma tästä löydöstä levisi laajalti, ei ainoastaan Ranskaan, vaan myöskin Englantiin ja Saksaan. Useat Ranskan Tiedeakatemian jäsenet, muiden muassa Milne Edvards ja de Quatrefages, kiinnittivät löytöön suurta huomiota, todistaen, että mainitut luut aivan selvään olivat todellisia ihmisen jäännöksiä, ja ruveten innokkaasti puolustamaan tätä "leukajuttua", joksi englantilaiset sitä sanoivat.
Kolmen yhdistetyn kuningaskunnan geologit, esim. Falconer, Busk, Carpenter y.m., pitivät asiaa selväksi todistettuna, ja heidän mielipiteeseensä yhtyivät Saksankin oppineet, näiden etupäässä innokkaimpana kaikista setäni Lidenbrock.
Näytti siis olevan aivan todistettu ja myönnetty asia, että kvartääri-aikakaudelta oli löydetty todellinen jäännös ihmisestä.
Elie de Beaumont oli kuitenkin kiivaasti vastustanut tätä otaksumaa. Tämä mies, jota oppineiden kesken pidettiin suuressa arvossa, väitti, että Moulin-Quignon'in luona olevat maakerrokset eivät kuuluneet "diluvium'iin", vaan myöhempään aikakauteen, eikä myöntänyt, että ihminen olisi ollut olemassa samaan aikaan kuin kvartääri-aikakauden eläimet, jota viime väitettä myöskin Cuvier puolusti. Setä Lidenbrock, joka kuului geologien suureen enemmistöön, oli pysynyt lujana, sekä väitellyt ja keskustellut niin, että Elie de Beaumont oli jäänyt melkein yksinänsä väitettään puolustamaan.
Kaikki nämä tämän kysymyksen vaiheet me tunsimme, mutta emme tienneet, että juttu oli selvinnyt lähtömme jälkeen. Toisia yhtäläisiä, vaikka eri rotuihin ja kansoihin kuuluneiden ihmisten leukaluita löydettiin muutamista luolista Ranskasta, Sveitsistä ja Belgiasta, harmaasta ja kuohkeasta maasta; samoin löytyi niiden mukana aseita, huonekaluja ja työkapineita sekä lapsien, nuorukaisten ja vanhuksien luita. Ihmisen olemassaolo kvartääriaikakaudella tuli siis päivä päivältä yhä sitovammin todistetuksi.
Mutta asia ei loppunut siihen. Uudet jäännökset, joita oli kaivettu esiin tertiääriaikakauden plioseeni-muodostuksista, olivat antaneet vielä rohkeammille tutkijoille aihetta väittää ihmissukua vielä paljoa vanhemmaksi. Nämä jäännökset tosin eivät olleet ihmisten luita, vaan ihmisten teollisuuden tuotteita, nimittäin säännöllisesti särmikkäitä, niin sanoaksemme piirtokuvilla koristettuja sääriluita ja kivettyneitä reisiluitakin, jotka olivat todistuksina ihmisten ensimmäisistä taiteellisista harrastuksista.
Yhdellä askeleella siis ihminen laskeutui vuosituhansia ajan portaita alaspäin. Ihmissuku todistettiin vanhemmaksi kuin "Elephas meridionalis"; se oli siis ainakin satatuhatta vuotta vanha, sillä etevimmät geologit väittävät plioseeni-muodostusta vähintäänkin niin vanhaksi.
Sillä kannalla oli silloin palaeontologinen tiede, ja se minkä siitä tiesimme, riitti selittämään meille tämän Lidenbrockin meren rannalta löytämämme luutarhan olemassaolon. Voipi siis helposti ymmärtää setäni hämmästyksen ja ihastuksen, kun hän parinkymmenen askeleen päässä löysi edestään yhden näitä kvartääriaikakauden ihmisiä.
Se oli selvästi tunnettava ihmisen ruumis. Olisikohan jokin erikoinen maanlaatu, sellainen kuin esim. Bordeaux'n P. Mikaelin hautausmaan, voinut säilyttää sitä vuosituhansia? Sitä ei voi sanoa. Mutta tämä ruumis, jolla oli kiinteä pergamentin kaltainen nahka ja ainakin ulkonäöstä päättäen vielä jäntevät jäsenet, täydelliset hampaat, erinomaisen tuuhea tukka ja hirvittävän pitkät kynnet sormissa ja varpaissa, oli edessämme samannäköisenä jollainen se oli ollut eläessänsäkin.
Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä, nähdessäni tämän muinaisilmiön. Setänikin, joka tavallisesti oli puhelias ja keskusteli innokkaasti, oli tällä kertaa ääneti. Nostimme ruumiin maasta ja asetimme sen pystyyn. Tyhjillä silmäkuopillaan se katsoa tuijotti meihin; me koputimme sen rintakehää, joka oli tyhjä ja kumiseva.
Jonkin ajan kuluttua pääsi professori sedässäni voitolle. Innostuneena Otto Lidenbrock unohti matkamme, paikan missä olimme ja suuren luolan, joka meitä ympäröi. Epäilemättä hän luuli olevansa Johannaeumissa pitämässä luentoa oppilailleen, sillä hän alkoi opettajan tavoin puhua olemattomille kuulijoilleen:
— Hyvät herrat! sanoi hän, minulla on kunnia esittää teille tässä kvartääriaikakauden ihminen. Kuuluisat oppineet väittävät, ettei häntä ole ollut olemassa; toiset yhtä etevät ovat väittäneet päinvastoin. Jos nyt paleontologiset epäilijät olisivat täällä, niin he voisivat koetella tätä sormillansa, ja heidän täytyisi myöntää erehtyneensä. Minä tiedän varsin hyvin, että tiedemiesten täytyy visusti pitää varansa joutuessaan tekemisiin tällaisten keksintöjen kanssa. Tiedän ja tunnen hyvinkin, kuinka Barnum ja muut mokomat huijarit ovat pettäneet maailmaa kivettyneillä ihmisruumiilla. Tunnen jutun Aiaksen polviluusta, Oresteen ruumiista, jonka Spartalaiset väittivät löytäneensä, ja Asteriuksen viittätoista jalkaa pitkästä ruumiista, josta Pausanius puhuu. Olen lukenut kuvaukset siitä luurangosta, joka Ludvig XVI:n ajalla löydettiin likeltä Trapania ja jota väitettiin Polyfemokseksi; samoin olen lukenut kertomuksen siitä jättiläisestä, joka kaivettiin maasta Palermon lähistöltä Ludvig XVI:n hallituksen aikana. Yhtähyvin kuin minäkin, tiedätte te, hyvät herrat, kuinka Luzernin seuduilla v. 1577 tutkittiin muutamia suuria luita, jotka mainio lääkäri Feliks Plater väitti 19 jalkaa pitkän jättiläisen jäännöksiksi. Olenpa lukenut Cassanionin selitykset sekä kaikki ne muistelmat, lentokirjat, puheet ja vastalauseet, jotka on julkaistu Kimbrien kuninkaan Teutobochuksen luurangosta, tämän kuninkaan, joka valloitti Gallian ja jonka ruumis kaivettiin ylös hiekkakuopasta v. 1613. Kahdeksannellatoista vuosisadalla olisin Pierre Campet'n kanssa väittänyt esi-aatamilaisten olemassa oloa valheeksi, joita taas Scheuchzer väitti olleen olemassa! Minulla on ollut käsissäni kirja nimeltä Gigans — — —
Tässä setäni, jonka oli työlästä lausua vaikeita sanoja, joutui pulaan tämän heikkoutensa vuoksi.
— Kirja nimeltäGigans— — — sanoi hän uudestaan. Enempää hän ei saanut sanotuksi. — —
Giganteo— — — Mahdotonta! tuo ilkeä sana ei tahtonut tulla suusta ulos! Nyt olisivat Johannaeumissa kuulijat hänelle oikein nauraneet!
Gigantosteologia, onnistui professorin viimein sanoa.
Sitten hän taas jatkoi vapaasti ja aineestansa innostuneena:
— Niin, hyvät herrat, kaiken tämän tiedän. Tiedän myöskin, että Cuvier ja Blumenbach määrittelivät nämä luut pelkiksi kvartääri-aikakauden mammut- ja muiden eläinten vähäpätöisiksi jäännöksiksi. Mutta tässä tekisi jo suuren loukkauksen tiedettä vastaan, jos epäilisi! Onhan tässä raato jäljellä. Sen voitte nähdä, ja koetella sitä! Se ei ole pelkkä luuranko, vaan vahingoittumaton ruumis, joka on säilynyt kokonaisena antropologista tarkoitusta varten. Jos voisin pestä sitä rikkihappoliuoksessa, niin voisin poistaa siitä kaikki nämä maa-aineet ja loistavat simpukan kuoret, jotka ovat siihen tarttuneet. Mutta minulta puuttuu tämä kallisarvoinen liuos. Sellaisena, kuin tämä ruumis on, se kertoo meille historiansa.
Nyt professori tarttui tuohon kivettyneeseen ihmisjäännökseen käsitellen sitä yhtä taitavasti kuin eriskummallisien esineiden näyttelijä.
— Te näette hänet, sanoi hän, hän ei ole kuuttakaan jalkaa pitkä; emme siis ole tekemisissä minkään jättiläisen kanssa, joita hoetaan ennen olleen. Mitä taas tulee tämän rotuun, niin hän epäilemättä kuuluu kaukaasialaiseen, se on, valkoiseen rotuun, meidän omaan rotuumme! Tämän kivettyneen ruumiin pääkallo on säännöllisesti munan muotoinen, siinä ei ole huomattavissa esiin pistäviä poskipäitä eikä leukaa. Tässä ei mikään osoita sitä prognantismia,[59]joka muuttaa kasvokulman. Mittaa tämä kulma, niin se on melkein 90 astetta. Mutta minä menen johtopäätöksissäni vielä pitemmälle ja uskallan väittää, että tämä näyteihminen kuuluu siihen laajaan sukuun, joka on levinnyt Intiasta länsi-Euroopan rajoille. Älkää naurako, hyvät herrat!
Tietysti ei kukaan nauranutkaan, mutta professori oli tottunut näkemään kuulijoittensa kasvot hymyilevinä, kun hän piti tieteellisiä esitelmiänsä.
— Niin! jatkoi hän lisääntyneellä innolla, tämä on kivettynyt ihminen, joka on saman ikäinen kuin mastodontit, joiden luut peittävät tämän kedon. Mutta mitä tietä myöten hän on tullut tänne, ja kuinka nämä maakerrokset, joiden seassa hän on maannut, ovat liukuneet tähän äärettömään suureen aukkoon maapallon sisään, siitä seikasta en aio ruveta teille mitään puhumaan. Epäilemättä on kvartääri-aikakaudella tapahtunut suuria mullistuksia maan pinnalla, maapallon jäähtyessä on muodostunut suuria halkeamia, rakoja ja kuiluja, joihin on nähtävästi vajonnut osa maan pinnasta. En tahdo väittää sitä varmaan, mutta ihminen on kumminkin täällä, ja onpa tässä hänen käsitöitänsäkin, nimittäin nämä kiviset työkalut, joista kivikausi on saanut nimensä, ja jollei hän ole tullut tänne matkustajana, niinkuin minäkin, niin ei voi epäillä hänen ikivanhaa alkuperäänsä.
Professori vaikeni, ja minä osoitin empimättä kannatustani. Setäni oli muuten aivan oikeassa, ja oppineempiakin miehiä kuin hänen veljensä poikaa olisi suuresti hävettänyt ruveta todistamaan hänen puhettaan vääräksi.
Sitäpaitsi oli toinenkin todistus. Tämä kivettynyt ruumis ei ollut ainoa tässä mahdottomassa luutarhassa; toisia ruumiita näkyi pian joka askeleella, jonka otimme näiden jäännöksien keskellä, ja setäni olisi voinut valita mielestänsä soveliaimman ruumiin saadaksensa epäilevät uskomaan.
Oli todellakin hämmästyttävää nähdä näitä kokonaisia sukupolvia ihmisiä ja eläimiä sekaisin toistensa kanssa tässä kalmistossa. Mutta heräsipä tärkeä kysymys, jota emme uskaltaneet ratkaista. Olivatkohan nämä muinoin elolliset olennot joutuneet jonkin ankaran mullistuksen kautta tähän suureen luolaan Lidenbrockin meren rannoille vasta sitten, kun olivat kuolleet? Vai olivatko he pikemminkin eläneet tässä maanalaisessa maailmassa tämän tekotaivaan alla, aloittaen ja päättäen elämänsä niinkuin maan päälläkin? Tähän asti olimme nähneet elävinä ainoastaan meripetoja ja kaloja! Harhailikohan kenties joku syvyyden mies näillä autioilla rannikoilla?
Vielä puolen tuntia jalkamme tallasivat luita, ja kuljimme yhä eteenpäin erittäin uteliaina. Mitähän muita ihmeitä ja mitä tieteelle tärkeitä aarteita tämä luola mahtoi vielä sisältääkään? Katseeni etsi yhä uusia hämmästyttäviä esineitä ja mielikuvitukseni aina vain uusia ihmeitä.
Meren ranta oli jo aikoja sitten kadonnut näkyvistämme kalmiston kukkuloiden taakse. Varomaton professori, joka ei pelännyt eksyvänsä, vei minut mukanansa aina kauemmaksi. Me kuljimme eteenpäin äänettöminä; sähkövalo valaisi kirkkaasti kulkuamme. Jonkin ilmiön vaikutuksesta, jota en taida selittää, sekä siitä syystä, että valo hajosi tasaisesti joka haaralle, valaisi se kaikki esineet kaikilta puolin yhtäläisesti. Valo ei lähtenyt mistään määrätystä pisteestä, minkävuoksi se ei luonut lainkaan varjoa. Olisi voinut luulla olevansa keskipäivällä kesällä jossakin päiväntasaajan seuduilla, jossa auringon säteet tulevat kohtisuoraan maata vasten. Ei ole vähääkään höyryä näkyvissä; kalliot, kaukaiset vuoret ja kaukana epäselvästi häämöttävä metsä näyttivät kummannäköisiltä tässä tasaisesti leviävässä valossa. Me olimme aivan kuin mies, joka oli kadottanut varjonsa. Tunnin aikaa kuljettuamme näkyi edessämme suuri metsä, jommoisen olimme nähneet Port-Graübenin luona.
Täällä oli tertiääri-aikakauden kasvikunta täydessä loistossaan. Näimme Coniferae-heimoon kuuluvia kasveja, suuria nykyjään hävinneitä palmupuulajeja, komeita palmacitejä, mäntyjä, marjakuusia, kypressejä ja tuija-lajeja, joita kietoivat yhteen sekaisin sotkeutuneet köynnöskasvit. Sammalet muodostivat pehmoisen peitteen maan pinnalle. Puiden suojassa, jota tuskin saattoi suojaksi nimittääkään, kun ei siellä edes ollut varjoa, virtasi solisten puroja, joiden varsilla kasvoi erittäin hyötyisiä sananjalkoja, jotka olivat hyvin samannäköisiä kuin kuuman ilmanalan sananjalat asutussa maailmassa. Mutta nämä puut, pensaat ja muut kasvit, joilta puuttui auringon elähdyttävä lämpö, olivat värittömiä; kaikki oli samannäköistä, ruskeaa ja ikäänkuin kuihtunutta. Lehdistä puuttui vihreä; yksinpä kukatkin, jotka saivat alkunsa tertiäri-kaudella, jolloin niitä oli runsaasti, olivat täällä aivan kuin paperista tehdyt ja ilman vaikutuksesta vaalenneet.
Setäni Lidenbrock tunkeutui rohkeasti näihin viidakkoihin, ja minä seurasin häntä hiukan epävarmana. Voisihan siellä olla joitakin nisäkkäitä, petoja, kun kerran luonto oli tuottanut niin runsaasti kasviravintoa. Muutamissa paikoin, missä suuria puita oli kaatunut ja lahonnut paikoilleen, huomasin siten syntyneillä aukkopaikoilla kasvavan monenlaisia palkokasveja, värikasveja ja tuhannenkin laatuisia syötäviä pensaskasveja, joita imettäväiset eläimet ovat kaikkina aikoina halukkaasti syöneet. Muutoin näkyi täällä kasvavan sekaisin mitä erilaisimpien seutujen kasveja; tammi kasvoi palmupuiden joukossa, austraalialainen kuumepuu nojautui norjalaista hopeakuusta vasten; pohjoismaiden koivujen ritvat työntyivät uusseelantilaisen kauripetäjän oksien lomaan. Siellä oli kylliksi kasveja saattamaan maallisten kasvien kekseliäimmätkin järjestäjät pyörryksiin.
Äkkiä pysähdytin setäni kädelläni.
Joka haaralle leviävä valo teki mahdolliseksi nähdä pienimmätkin esineet pitkän matkan päähän metsässä. Luulin nähneeni — — — Ei! minä näin todellakin mahdottoman suuria olentoja puiden alla. Ne olivat jättiläiseläimiä, kokonainen lauma mastodontteja, jotka eivät olleet kivettyneitä, vaan eläviä, aivan samanlaisia kuin ne, jotka löydettiin Ohion suoperäisiltä mailta! Näin nämä hirveän isot eläimet, joiden kärsät liikkuivat puiden alla kuin käärmeet. Kuulin jyskeen, joka syntyi niiden työntäessä torahampaansa vanhoihin puunrunkoihin. Oksat rasahtelivat niiden riipiessä joukottain lehtiä, jotka katosivat hirviöiden kitaan.
Uneni, jossa olin nähnyt koko tämän tertiääri- ja kvartääri-kauden muinaismaailman, muuttui siis täydeksi todeksi. Ja me olimme yksin täällä maan sisässä, noiden hirveiden petojen vallassa!
Setäni katseli niitä tiedemiehen kiihkolla.
— Lähtekäämme, sanoi hän äkkiä tarttuen käsivarteeni, eteenpäin, eteenpäin!
— Ei, huusin minä, ei! Eihän meillä ole aseitakaan! Mitä tekisimme noiden jättiläiseläinten joukossa? Tulkaa, setä, tulkaa! Ei kukaan ihminen voi vastustaa noiden raivoa.
— Eikö kukaan ihminen? vastasi setäni, puhuen hiljaisemmalla äänellä. Sinä erehdyt, Akseli! Katsopa tuonne etemmäksi! Tuolla luulen näkeväni meidän kaltaisemme olennon, ihmisen!
Vilkaisin sinnepäin, kohottaen olkapäitäni, sillä päätin pysyä epäuskoisena niin kauan kuin mahdollista; mutta tällä kertaa minun täytyi myöntää totuus.
Vähemmän kuin neljännespenikulman päässä minä todellakin näin ihmisolennon nojautuneena äärettömän suurta kuusipuuta vasten; se oli oikea manalan Proteus, uusi Neptunuksen poika, joka paimensi tätä ääretöntä mastodonttilaumaa!
Immanis pecoris custos immanior ipse![60]
Todellakinimmanior ipse!Tämä ei enää ollut tuo kivettynyt olento, jonka ruumiin löysimme kedolta luiden seasta, vaan elävä jättiläinen, joka kykeni pitämään näitä hirviöitä kurissa. Hän oli enemmän kuin kahdentoista jalan pituinen; pää oli suuri kuin puhvelihärällä ja ruokkoamattoman tukan peittämä; häntä olisi voinut sanoa todelliseksi ensimmäisten elefanttien aikakauden ihmiseksi. Kädessään hän heilutteli julman suurta puun oksaa, joka oli sovelias sauva tälle muinaisajan paimenelle. Me seisahduimme liikkumattomina hämmästyksestä. Mutta meidät voitiin huomata; täytyi siis paeta.
— Tulkaa, tulkaa! virkoin minä, vetäen setääni mukaani, ja nyt hän ensi kerran elämässään noudatti järjellistä neuvoa. Neljännestunnin kuluttua emme enää olleet tämän peloittavan vihollisen näkyvissä.
Kun nyt hiljaisuudessa taas muistelen näitä asioita, kun rauha taas on palannut sieluuni, kun kuukausia on kulunut tämän kummallisen ja yliluonnollisen kohtaamisen jälkeen, niin en tiedä, mitä arvelisinkaan ja uskoisin koko asiasta. Ei, mahdotontahan tuo toki lieneekin! Aistimme ovat pettäneet meidät, silmämme eivät ole nähneet, mitä olivat näkevinänsä. Eihän tuolla maanalaisessa maailmassa ollut mitään ihmisolentoa. Eihän mikään ihmissukupolvi ole asumassa maan sisuksissa, aavistamattakaan sen pinnalla olevan asukkaita ja olematta lainkaan yhteydessä heidän kanssansa! Hulluuttahan sellainen luulo on! Suurinta hulluutta!
Mieluummin myöntäisin, että on jokin muu eläin, joka ruumiinrakenteeltaan on melkein ihmisen muotoinen, jokin ensimmäisiltä geologisilta aikakausilta oleva apina, jokin protopiteki tahi mesopiteki, samanlainen kuin se, jonka Lartet löysi luukerroksista Sansanin luota. Mutta tämän suuruus meni kaikkein niiden rajojen yli, jotka uudemman ajan paleontologia tuntee. Se ei merkitse mitään! Apinahan se oli, niin, oikea apina, vaikka se kuuluisikin kuinka kummalliselta hyvänsä! Mutta mahdotontahan on, että siellä olisi ollut ihminen, oikea elävä ihminen, kenties koko sukupolvi, suljettuna maan sisuksiin! Kerrassaan mahdotonta!
Olimme lähteneet tuosta kirkkaasta loistavasta metsästä, äänettöminä ihmettelystä ja niin hämmästyneinä, melkein kuin päästämme pyörällä. Juoksimme vastoin tahtoamme ja tunsimme ilkeän tunteen kuin olisi meillä ollut painajainen. Vaistomaisesti tulimme takaisin Lidenbrockin merelle, enkä tiedä, mihin sieluni olisi hairahtunut, jollei uusi ajatus olisi vienyt minua käytännöllisempiin huomioihin.
Vaikka olin vakuutettu siitä, että kuljimme sellaisia maita, joissa emme vielä ennen olleet käyneet, niin huomasin usein kallioita, jotka olivat jotenkin samanmuotoisia kuin Port-Graübenin kalliotkin. Sitäpaitsi todistivat kompassin suunta ja vastentahtoinen palaamisemme Lidenbrockin meren pohjoisrannalle samaa asiaa. Joskus oli yhtäläisyys oikein erehdyttävä. Kallioilta ryöppysi sadoittain puroja ja pieniä putouksia, ja luulin tuntevani suturbrand-puut, uskollisen Hannun-puromme ja luolan, jossa olin elpynyt henkiin. Mutta jonkin matkaa kuljettuani herättivät taas mäen rinteet, uusi puro tahi jonkin kallion hämmästyttävä muoto mielessäni epäilyksiä.
Ilmaisin epäilykseni sedälleni, ja hän epäili samoin kuin minäkin. Ei hänkään voinut tuntea tätä yksitoikkoista näköalaa.
— Nähtävästi emme ole tulleet samalle paikalle, mistä lähdimme vesille, sanoin minä hänelle, vaan myrsky on vienyt meidät jonnekin etemmäksi, ja jos kuljemme pitkin rantaa, niin tulemme Port-Graübeniin.
— Siinä tapauksessa on turhaa jatkaa tätä tutkimista, vastasi setäni, ja parasta on, että palaamme lautalle. Mutta ethän vain erehtyne Akseli?
— Sitä on vaikea päättää, setä, sillä nämä kalliot ovat niin yhdennäköiset. Luulen toki tuntevani sen niemen, jonka vieressä Hannu rakensi lauttamme; meidän pitäisi olla likellä sitä pientä satamaa, josta lähdimme, ellei se juuri olekin tässä! sanoin tarkastellen vähäistä lahdelmaa, jonka luulin tuntevani.
— Ei, Akseli, tuntisimmehan edes omat jälkemme, mutta minä en näe mitään. — — —
— Mutta minä kyllä näen, sanoin minä, ja sieppasin kiiltävän esineen hiekalta.
— Mitä sitten näet?
— Tämän, vastasin minä, ja näytin sedälleni ruostuneen tikarin, jonka olin löytänyt.
— Kas kummaa! sanoi hän; oliko sinulla siis mukanasi tämä ase lähtiessämme?
— Minullako? Ei suinkaan! Mutta teillä. — — —
— Ei tietääkseni, vastasi professori. Minulla ei ole ikinä ollut tätä kapinetta hallussani.
— Sepä on kummallista!
— Ei, se on varsin yksinkertainen asia, Akseli: islantilaisilla on usein tällaisia aseita, ja tämä on Hannun oma, häneltä se on varmaankin kadonnut. — — —
Pudistin epäillen päätäni.
— Tämä tikari ei ole koskaan ollut Hannun.
— Olisikohan tämä siis jonkun muinais-ajan ihmisen ase, jonkun vielä elävän ihmisen, joka on tuon jättiläispaimenen aikalaisia? Eipä niinkään! Eihän tämä ole pronssikaudeltakaan, sillä tämän terä on teräksestä. — —
Setäni hillitsi minua joutumasta arveluitteni kautta harhatielle, ja sanoi vakavalla äänellänsä:
— Malta mielesi, Akseli, ja palaa täyteen järkeesi! Tämä tikari on kuudenneltatoista vuosisadalta, oikea tikari, jommoisia aateliset siihen aikaan pitivät vyöllänsä antaakseen viholliselleen viimeisen kuoleman piston. Se on espanjalainen ase, joka ei ole sinun eikä minun eikä linnustajan eikä kenenkään muun ihmisolennon, jotka kenties ovat maan sisässä asuneet!
— Uskallatteko sanoa?
— Katsopas, se ei olisi tällä tavoin taittunut siitä, että se on pistetty ihmisen kurkkuun; terä on ruosteen peitossa, joka ei ole yhden päivän tahi vuoden eikä yhden vuosisadan ikäinen.
Tavallisuuden mukaan professori kävi yhä innokkaammaksi, kun hän jättihe mielikuvittelunsa valtaan.
— Akseli! sanoi hän, me olemme tekemässä suuren keksinnön! Tämä ase on ollut virumassa hiekalla sata, pari sataa tahi kolmekin sataa vuotta ja on taittunut kallioita vastaan tämän maanalaisen meren rannalla!
— Mutta eihän se ole tänne yksinänsä tullut, väitin minä innokkaasti; eihän se toki ole itsestänsä taittunut! Joku on täällä ollut ennen meitä! — — —
— Niin, joku mies.
— Ja tämä mies?
— Hän on piirtänyt nimensä tällä tikarilla! Tämä mies on vielä kerran tahtonut kädellänsä merkitä tien keskipisteeseen! Etsikäämme! Etsikäämme!
Hyvin uteliaina kuljimme pitkin kallion muurin sivua, tutkien vähäisimpiäkin rakoja, jotka voisivat levitä käytäväksi.
Sillä tavoin tulimme paikalle, missä rantasuikale oli kapeampi. Meri ulottui melkein kallion juureen saakka ja jätti korkeintaan sylen levyisen maakaistaleen vuoren ja rannan välille, ja kahden sinne pistävän kallion välissä huomattiin pimeän käytävän suu.
Paadessa näimme kaksi puoleksi hävinnyttä kummallista kirjainta; tuon rohkean matkustajan nimen molemmat alkukirjaimet:
A. S.
— A. S! huudahti setäni. Arne Saknussemm! Aina vain Arne Saknussemm!
Matkamme alusta asti olin saanut niin monta kertaa hämmästyä, että jo luulin osaavani olla ällistymättä ja pysyä välinpitämättömänä ihmettelemättä mitään. Mutta nähdessäni nämä kolmesataa vuotta sitten hakatut kirjaimet, valtasi minut sittenkin hämmästys. Edessäni oli tuon oppineen alkemistin puumerkki ja olipa tikarikin, jolla se oli piirretty, minun kädessäni. En siis enää voinut epäillä, ettei tuota mainiota matkustajaa olisi ollut ja ettei hän todella olisi pääsyt matkansa perille. Sillävälin kun nämä mietteet pyörivät päässäni, ylisteli professori Lidenbrock Saknussemmia eräänlaisella dityrambisella ylistyspuheella.
— Oi sinä nerokas mies! lausui hän, sinä et ole unohtanut mitään, joka muille kuolevaisille avaa tien maan läpi, ja sinun vertaisesi voivat löytää ne jäljet, jotka sinun jalkasi ovat tehneet kolme sataa vuotta sitte näiden pimeiden maanalaisten luolain pohjaan! Sinä olet antanut muidenkin silmien, kuin omiesi, katsella näitä ihmeitä! Soveliaisiin paikkoihin piirretty nimesi johdattaa matkustajan suoraan perille, jos hän on kylliksi rohkea seuraamaan sinua, ja tämän maamme keskipisteessä se vielä on piirrettynä omalla kädelläsi! Ah! Käynpä minäkin piirtämässä nimeni viimeiseen kallioon. Mutta tästä hetkestä alkaen olkoon tämä niemi, jonka olet nähnyt tämän keksimäsi meren rannalla, aina nimeltänsä Cap Saknussemm!
Kuullessani setäni puhelevan jotenkin näillä sanoilla tunsin saman innostuksen syttyvän itsessänikin. Sisällinen tuli paloi rinnassani. Minä unohdin kaikki, sekä menomatkamme vaarat että palaamisemme vaikeudet. Mitä toinen ihminen oli tehnyt, sen tahdoin minäkin tehdä, eikä nyt mikään inhimillinen enää tuntunut mahdottomalta!
— Eteenpäin, eteenpäin! huusin minä.
Kiiruhdin jo pimeätä käytävää kohti, kun professori seisahdutti minut, ja vaikka hän olikin varsin herkkä innostumaan, niin hän kehoitti kuitenkin minua olemaan kärsivällinen ja kylmäverinen.
— Palatkaamme ensin takaisin Hannun luokse, sanoi hän, ja tuokaamme lautta tälle kohdalle.
Tottelin käskyä vastahakoisesti, ja kohta kuljimme kiiruusti rantakallioita myöten.
— Kuulkaapa setä, sanoin minä kulkiessamme, tähän asti ovat kaikki asianhaarat olleet meille varsin suotuisat.
— Niinkö arvelet, Akseli?
— Aivan varmaan; yksin myrskykin on ollut meille edullinen, sillä se vei meidät oikealle tielle. Siunattu olkoon myrsky! Se vei meidät takaisin tälle rannalle, josta kaunis sää vei meidät pois. Jos otaksuisimme, että pieni lauttamme olisi joutunut Lidenbrockin meren etelärannalle, mihin olisimme silloin joutuneet? Saknussemmin nimi ei olisi tullut silmiemme eteen, ja tällä kertaa olisimme kokonaan oman onnemme nojassa.
— Niinpä kyllä, Akseli, olipa todellakin Jumalan sallimus, että kulkiessamme etelään ajauduimme suoraan pohjoiseen Cap Saknussemmiin. Minun täytyy tunnustaa, että se seikka on enemmän kuin kummastuttava sekä senluontoinen, että minä en taida sitä millään tavoin selittää.
— Mitä se haittaa? Ei tapauksia tarvitse selitellä vaan käyttää niitä hyödyksensä!
— Epäilemättä, poikaseni, mutta — — —
— Mutta meidän täytyy palata pohjoista kohti, kulkea pohjois-Euroopan, Ruotsin, Venäjän, Siperian ja kukaties minkä muiden maiden alitse, sen sijaan että laskeutuisimme Afrikan erämaiden tahi valtameren aaltojen alle; muusta en pidä lukua!
— Niin, Akseli, sinä olet oikeassa, ja kaikki on taas hyvin, kun pääsemme tältä vaakasuoralta mereltä, joka ei voinut viedä meitä mihinkään maaliin. Meidän tulee laskeutua alaspäin, aina vain syvää syvemmälle! Muistapas, että meillä on puolentoistatuhannen penikulman matka tullaksemme maan keskipisteeseen.
— Joutavia! sanoin minä, siitä ei kannata puhua. Eteenpäin vain!
Tätä järjetöntä keskustelua kesti vielä sittenkin, kun olimme tavanneet Hannun. Kaikki oli valmiina lähteäksemme heti; jokainen tavaramytty oli mukanamme. Me nousimme lautalle, purje nostettiin ja Hannu ohjasi kulkumme pitkin rantaa Cap Saknussemmiin päin.
Tuuli ei ollut tällä kertaa sovelias lautallemme, jok ei voinut luovia, ja monessa kohdin meidän täytyi työnnellä sitä eteenpäin rautakärkisillä sauvoillamme. Usein täytyi meidän kiertää jotenkin pitkältä veden pinnassa olevia kareja; mutta kolmen tunnin purjehduksen jälkeen, s.o. noin kello kuuden seuduilla iltapäivällä, tulimme sopivaan valkamaan.
Hyppäsin maalle ensimäisenä, sitten seurasi setäni ja islantilainen. Merimatka ei ollut minua vähääkään rauhoittanut, vaan päinvastoin tehnyt entistä rauhattomammaksi. Esitin vielä, että polttaisimme "laivamme" tehdäksemme paluun mahdottomaksi, mutta setäni vastusti tuumaa; ja mielestäni hän tuntui nyt sangen laimealta.
— Lähtekäämme edes viipymättä hetkeäkään.
— Lähtekäämme vain, poikaseni, mutta meidän pitää ensin tutkia tätä uutta käytävää, tietääksemme tarvitseeko laittaa köysiportaat kuntoon.
Setäni sytytti Ruhmkorffin koneeseen sähkön palamaan, lautta sidottiin rantaan kiinni; käytävän suu oli vain parin kymmenen askeleen päässä, ja minä tunkeusin sinne pienen joukkomme etunenässä.
Aukon suu oli melkein ympyriäinen ja noin viisi jalkaa läpimitaten. Se oli syntynyt kovaan kallioon, ja sen kautta muinoin syöksyneet tulikuumat aineet olivat tasoittaneet sen hyvin sileäksi; aukon alareuna oli maan tasalla, niin että helposti pääsimme sisään.
Kuljimme melkein tasaista tietä, kunnes suuri kivilohkare sulki muutaman askeleen päässä meiltä tien.
— Kirottu kallionlohkare! huusin äkeissäni, kun äkkiä huomasin että voittamaton este pidätti kulkuamme.
Etsimme oikealta ja vasemmalta puolelta, mutta mitään tietä tai aukkoa ei löytynyt. Huomasin pettyneeni sangen suuresti toiveissani, enkä tahtonut myöntää, että tämä este todellakin pidätti meitä. Kumarruin etsimään aukkoa kalliolohkareen ala- ja yläpuolelta, mutta joka paikassa oli edessäni samanlainen kivinen seinä. Hannu kuljetti lamppua pitkin koko seinää, mutta silläkin puolen oli kallio eheänä edessämme. Meiltä meni kaikki toivo päästä eteenpäin.
Istahdin maahan, setäni asteli pitkään edestakaisin käytävässä.
— No, entä Saknussemm? virkoin minä.
— Niin, sanoi setäni, seisahtuikohan hänkin tämän kivisen portin eteen?
— Ei suinkaan, sanoin minä kiivaasti. Tämä kallion lohkare on myöhemmin sulkenut tien maanjäristyksen tahi jonkin magneettisen ilmiön vaikutuksesta. Monta vuotta on kulunut Saknussemmin paluumatkan ja tämän kiven tähän ilmestymisen välillä. Eikö ole selvä asia, että tämä käytävä on ennen ollut niiden ulossyöksyvien aineiden kulkuväylänä, jotka silloin esteettömästi kulkivat? Katsokaa vain näitä halkeamia, jotka risteilevät sinne tänne vuoressa. Koko vuori on muodostunut yhteenkasautuneista kappaleista, suunnattomista kivistä, ikäänkuin jättiläiset olisivat rakentaneet sen; mutta viimein paino kasvoi liian suureksi, ja lohkare putosi alas, sulkien siten tiemme niinkuin luhistuneessa holvissa. Tämä on vain satunnainen este, jota Saknussemm ei tavannut, ja jollemme voi raivata sitä tieltämme, niin olemme arvottomia pääsemään maan keskipisteeseen.
Minähän tässä puhuin näin; professorin henki oli kokonansa vallannut minut. Keksintöhimo kannusti minua; minä unohdin menneet tapaukset ja halveksin tulevia. En ajatellut enää mitään siitä, mitä tämän pallon pinnalla oli, jonka keskipisteeseen kuljin; en muistanut kaupunkeja enkä maaseutuja, en Hampuria enkä Kuninkaankatua enkä Graüben-raukkaakaan, joka varmaankin uskoi minun hukkuneen maan sisustaan.
— Saamme siis, jatkoi setäni, raivata itsellemme tien rautakangella, ja kuokalla! Puhkaiskaamme tämä muuri!
— Se oli liian kova rautakangella murrettavaksi, väitin minä.
— Entä kuokalla?
— Liian vaikeaa!
— Mutta — — —
— Entä ruuti! Tehdään miina ja laukaistaan koko este ilmaan!
— Ruudillako?
— Aivan niin! Meillä on vain kallion lohkare murrettavana.
— Hannu, työhön käsiksi! sanoi setäni.
Islantilainen palasi lautalle ja tuli pian takaisin tuoden mukanansa rautakangen, jota hän käytti hakatessaan kiveen reikää. Sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä tarvittiin siksi iso reikä, että siihen mahtui viisikymmentä naulaa pumpuliruutia, jonka räjähdysvoima on neljä vertaa suurempi kuin tavallisen ruudin.
Olin tavattomassa sielunjännityksessä. Sillä aikaa kuin Hannu teki työtä, autoin minä ahkerasti setääni pitkän sytyttimen valmistamisessa; se tehtiin kostutetusta ruudista ja liinavaatteesta.
— Meidän täytyy päästä eteenpäin! sanoin minä.
— Niin, kyllä meidän täytyy päästä, sanoi setäkin.
Puoliyön aikana työmme oli valmis, ruuti oli sovitettu reikään, ja sytytin, joka oli pitkin käytävää, ulottui sen ulkopuolelle.
Kipinä vain tarvittiin sytyttämään tämä hirveä panos.
— Huomenna! sanoi professori.
Minun täytyi siis tyytyä odottamaan vielä kuusi pitkää tuntia.
Seuraava päivä, torstai elokuun 29 p., oli kaikinpuolin merkillinen, enkä voi koskaan ajatella sitä kauhistuksen saattamatta sydäntäni kiivaammin tykyttämään. Tästä ajasta alkaen ei meidän järjellämme eikä ymmärryksellämme ollut mitään sanottavaa, vaan me olimme täydellisesti luonnonvoimien heiteltävinä.
Kello kuusi olimme liikkeessä. Nyt lähestyi hetki, jolloin meidän piti ruudin avulla raivata itsellemme tie kallioiden lävitse.
Tahdoin itselleni kunnian saada sytyttää miinan. Kun tämä oli tehty, piti minun mennä toverieni luokse lautalle, jossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillansa; sitten oli aikomuksemme laskea ulommaksi selälle, välttääksemme räjähdyksen seurauksia, jotka ehkä vaikuttaisivat ankarasti vuoren sisuksiin.
Laskumme mukaan sytyttimen piti kestää kymmenen minuuttia, ennenkuin se sytyttäisi panoksen, ja minulla oli siis hyvää aikaa palata lautalle.
Varustauduin arvelematta täyttämään tehtävääni.
Kiiruusti syötyämme menivät setäni ja Hannu lautalle, mutta minä jäin rannalle mukanani lyhty, josta aioin ottaa tulen sytyttimeen.
— Mene nyt, poikaseni, sanoi setäni minulle, ja palaa heti takaisin luoksemme!
— Olkaa huoleti, vastasin minä; en minä leikittele matkalla.
Menin heti käytävän suulle, avasin lyhtyni ja otin käteeni sytyttimen pään.
Professori piti kelloansa kädessään.
— Oletko valmis? huusi hän minulle.
— Olen!
— No hyvä! Sytytä nyt siis, poikaseni!
Sytytin nopeasti tulilangan, joka rätisi kuin tuli tappuroissa, ja sitten juoksin kiiruusti rantaan.
— Tule lautalle, ja lähtekäämme ulommaksi rannasta! sanoi setäni.
Voimakkaalla sysäyksellä vei Hannu meidät ulommaksi; lautta meni parin kymmenen sylen päähän rannasta.
Nyt oli tärkeä hetki, professori seurasi kellon osoitinten liikuntoa.
— Vielä viisi minuuttia! sanoi hän. Vielä neljä! Kolme!
Valtimoni sykki kahdesti sekunnissa.
— Vielä kaksi! Yksi! — — Hajotkaa vuoret!
Mitä tapahtui? En luule kuulleeni räjähdyksen pamausta, mutta kalliot saivat silmieni edessä toisen muodon ja hajosivat ikäänkuin verho. Näin pohjattoman syvyyden aukeavan rannalle. Meri nousi hirveään pauhuun, mutta muodosti ainoastaan yhden suunnattoman hyökyaallon, jonka harjalle lauttamme kohosi pystysuoraan.
Me kaaduimme kaikki kolme pitkäksemme. Vähemmässä kuin sekunnissa tuli päivän valon sijaan musta pimeys, minkä jälkeen tunsin vakavan pohjan katoavan, ei jalkojeni, vaan lautan alta. Luulin sen syöksevän suoraan alaspäin, mutta niin ei ollut asia; tahdoin puhua sedälleni, mutta veden pauhina olisi estänyt häntä kuulemasta puhettani.
Huolimatta pimeästä, pauhinasta, hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta käsitin kuitenkin, mitä oli tapahtunut.
Ilmaan räjähtäneen kallion alla oli ollut suuri aukko; räjähdys oli vaikuttanut jonkinlaisen maanjäristyksen tässä maanpinnassa, joka jo entisestään oli ristiin rastiin halkeillut; aukko avautui, ja kurimukseksi muuttunut meri tempaisi meidät mukaansa. Luulin olevamme hukassa.
Tunti, parikin tuntia — kukaties kuinka pitkä aika? — kului tällä tavoin. Me pysyttelimme yhdessä ja pidimme toisistamme kiinni, ettemme putoaisi pois lautalta, joka sai kestää mahdottoman ankaroita sysäyksiä, kun se sattui kallion syrjiin. Näitä sysäyksiä sattui kuitenkin verraten harvoin, mistä päättelin, että käytävä oli sangen avara. Tämä oli epäilemättä Saknussemmin kulkema tie, mutta nyt emme matkustaneet sitä yksin, vaan olimme ymmärtämättömyydessämme vetäneet mukaamme koko meren.
Nämä ajatukset johtuivat mieleeni jotenkin epäselvinä ja hämärinä, kuten helposti ymmärtää; ja töin tuskin saatoin pitää ajatuksiani koossa tällä huimaavalla matkalla, joka oli kuin yhtämittaista putoamista. Päättäen tuulesta, joka puhalsi vasten silmiäni, mahtoi kulkumme olla nopeampaa kuin nopeimman pikajunan; sellaisessa menossa oli siis aivan mahdotonta sytyttää tulisoihtua, ja viimeinen sähkökoneemme oli mennyt rikki räjähdyksessä.
Hämmästyin siis kelpo lailla, kun yhtäkkiä näin tulen valon vieressäni ja Hannun rauhallisen olemuksen valaistuna. Taitavan linnustajan oli onnistunut saada viritetyksi lyhtyyn valkea, ja vaikka tuli ilman vedossa alituisesti uhkasi sammua, se kuitenkin levitti vähän valoa tähän kamalaan pimeyteen.
Käytävä oli avara, niinkuin olin arvannutkin, eikä niukka valo sallinut meidän yhtaikaa nähdä molempia sivuseiniä. Vesi, joka kiidätti meitä mukanansa, putosi korkeammalta kuin Amerikan pahimmissa putouksissa. Sen pinta oli ikäänkuin nopeasti eteenpäin kiitävä nuolikimppu; sopivampaa vertausta en löydä sille tunteelle, jonka se minussa herätti. Välistä joutui lauttamme vesipyörteisiin ja kulki silloin eteenpäin nopeasti pyörien ympäri. Kun se lähestyi käytävän seiniä, käänsin lyhdyn sinnepäin ja saatoin arvata kulkumme nopeuden siitä, että kallioseinän epätasaisuudet näyttivät loppumattomilta viivoilta ja että oli kuin olisimme olleet suljetut liikkuvista viivoista kudottuun verkkoon. Arveluni mukaan kuljimme noin kolmekymmentä penikulmaa tunnissa.
Setäni ja minä tuijotimme tylsästi eteemme ja tartuimme jäljelle jääneeseen mastontynkään, sillä masto oli räjähdyksessä katkennut keskeltä poikki. Me käänsimme selkämme ilmanvetoa vastaan, ettemme tukehtuisi liikunnon kiivaudesta, jota ei mikään ihmisvoima voinut hillitä.
Sillävälin kului aika; asemamme ei tullut vähääkään paremmaksi, päinvastoin sattui tapaus, joka saattoi sen yhä hankalammaksi.
Koettaessani järjestää tavaroitamme huomasin, että suurin osa niistä oli kadonnut, kun meri räjähdyksen jälkeen tempasi meidät niin väkivaltaisesti mukaansa. Tahdoin tarkalleen tietää mitä varoja meillä oli mukanamme, ja aloin lyhty kädessä tutkia asiaa. Tieteellisistä kojeistamme ei ollut jäljellä muita kuin kompassi ja kronometri. Köysistä ja portaista ei ollut jäljellä muuta kuin maston ympäri kääritty köydenpätkä. Meillä ei enää ollut kuokkaa, ei rautakankea, ei vasaraa, ja pahin juttu kaikista, ei ruokaa enempää kuin päiväksi!
Tutkin pienimmätkin raot lautalla, yksin vähäisimmät kolotkin hirsien ja lankkujen saumoissa. Kaikki tyhjää! Meillä ei ollut muuta evästä kuin palanen kuivaa lihaa ja muutamia kuivia korppuja.
Tunsin itseni peräti masentuneeksi, enkä voinut käsittää, miten selviytyä! Ja kumminkin, mitä vaaraa minä niin kovin pelkäsin? Kuinka voisimme päästä ylös niistä syvyyksistä, johon vastustamaton virta meidät vei, vaikka meillä olisi ollut evästä kuukausiksi ja vuosiksikin? Mitä hyödytti hätäillä kuolevamme nälkään, kun kuolema oli edessämme niin monessa muussakin muodossa? Saisimmekohan edes aikaa kuolla nälkään?
Kuvaillessani mielessäni näitä unohdin nykyisen vaaran, ja pelkäsin vain tulevaisuuden uhkaa, joka hirveänä tuli mieleeni. Kenties kuitenkin voisimme pelastua veden raivosta ja palata maan pinnalle? Mutta millä tavoin? Sitä en tiedä. Mistä? Se olisi samantekevää. Yksi mahdollisuus tuhansista on kumminkin mahdollisuus, mutta nälkäkuolema sitävastoin ei jättänyt meille vähintäkään toivoa.
Mieleeni johtui puhua sedälleni asemastamme osoittaakseni hänelle, mimmoisessa kurjassa tilassa olimme, ja tarkoin laskeaksemme kuinka pitkä aika meillä vielä oli elettävänä, mutta minulla oli kylliksi voimia pitää suuni kiinni ja antaa hänen pysyä tyynessä kylmäkiskoisuudessaan.
Tällä kertaa alkoi tuli lyhdystämme vähetä vähenemistään sammuen viimein kokonaan. Kynttilän sydän oli palanut loppuun, emmekä enää voineet ajatellakaan valaista sysimustaa pimeyttä. Meillä oli tosin vielä tulisoihtu, mutta sitä ei saattanut polttaa kovassa tuulessa. Silloin ummistin silmäni niinkuin lapsi, etten tarvitsisi nähdä pimeyttä.
Pitkän ajan kuluttua kävi kulkumme kahta vertaa nopeammaksi, päättäen ilman puhaltamisesta kasvojani vastaan. Vesi syöksyi erittäin jyrkästi alaspäin, ja luulin todellakin, ettemme enää kulkeneet veden päällä, vaan putosimme suoraan alas, sillä tunsin omituista putoamisen tunnetta. Setäni ja Hannu olivat tarttuneet lujasti käsivarsiini ja pitivät minusta kiinni.
Kun oli kulunut jonkin aikaa — kuinka kauan, sitä en saata arvostella — tunsin yhtäkkiä nytkähdyksen; lautta ei sattunut mihinkään kovaan esineeseen, mutta seisahtui kuitenkin. Suunnaton vedenpaljous syöksi sen yli; olin tukehtua — — — olin hukkumaisillani — — —
Mutta tätä vedenpaisumusta ei kestänyt kauan, ja muutaman sekunnin kuluttua olin taas vapaassa ilmassa, jota vedin keuhkoihini täysin henkäyksin. Setäni ja Hannu puristivat käsiäni, niin että ne olivat musertua, ja vielä kerran vei lautta meitä eteenpäin.