Luulen että kello oli noin kymmenen paikoilla illalla. Kuulo oli ensimmäinen aistini, joka teki tehtävänsä viime tapauksen jälkeen. Minä kuulin melkein heti paikalla, — sillä olihan se oikeaa kuulemista — äänettömyyden vallitsevan käytävässä sen ankaran pauhinan jälkeen, joka monen tunnin kuluessa oli täyttänyt korvani. Vihdoin kuuluivat korviini epäselvänä mutinana setäni sanat:
— Me nousemme ylöspäin!
— Mitä tarkoitatte? huusin minä.
— Niin, me nousemme! me nousemme!
Kun ojensin käteni koetellakseni kallioseinää, loukkasin sormeni; nousimme ylöspäin hyvin nopeasti.
— Tulisoihtu! tulisoihtu! huusi professori.
Hyvin työläästi sai Hannu soihdun viimeinkin sytytetyksi, ja vaikka nousimme yhä ylöspäin, kohosi liekkikin samoin ylöspäin ja levitti kylliksi valoa valaistaksensa koko näköpiirimme.
— Niin on kuin luulinkin, sanoi setäni. Me olemme ahtaassa kaivossa, joka on vähemmän kuin neljän sylen laajuinen laidasta laitaan. Vesi, joka on ehtinyt sen pohjaan, kohoaa nyt ja me sen mukana.
— Mihin?
— Sitä en tiedä, mutta meidän täytyy olla valmiit kaikkeen. Me kuljemme ylöspäin vauhtia, jonka arvioin kahdeksi syleksi sekunnissa; se on satakaksikymmentä syltä minuutissa eli enemmän kuin puolikolmatta penikulmaa tunnissa. Kyllä tälläkin tavalla pääsee eteenpäin maailmassa.
— Niin, jollei satu estettä tielle ja jos tässä kaivossa on aukko! Mutta jos se on umpinainen, jos ilma vähitellen pusertuu kokoon veden painaessa alhaalta, niin olemme hukassa!
— Akseli, vastasi professori aivan tyynenä, meidän tilamme on melkein epätoivoinen, mutta onhan meillä edes jokin pelastuksen toivo, ja tätä minä juuri tahdon koettaa. Jos me joka silmänräpäys voimme tuhoutua, niin voimme myös joka silmänräpäys pelastua. Olkaamme siis valmiit käyttämään jokaista tilaisuutta hyväksemme.
— Mutta mitä sitten voimme tehdä?
— Voimmehan syömällä vahvistaa voimiamme.
Tämän kuullessani katselin tylsästi setääni; nyt minun täytyi ilmoittaa, mitä en olisi tahtonut, ja sanoin:
— Syömälläkö?
— Niin kyllä, viipymättä.
Professori lausui sen lisäksi muutaman sanan tanskaksi. Hannu pudisti päätään.
— Mitä? huusi professori, ovatko ruokatavaramme joutuneet hukkaan?
— Ovat, tässä on kaikki mitä on jäljellä! pieni lihapalanen meille kolmelle yhteensä!
Setäni katsoi minuun eikä tahtonut ymmärtää sanojani.
— No, luuletteko vielä, että pelastumme?
En saanut vastausta.
Tunti kului ja rupesin tuntemaan ankaraa nälkää, mutta ei kukaan meistä rohjennut liikuttaakaan vähäistä evään jäännöstämme.
Sillävälin nousimme lakkaamatta huimaavan nopeasti. Välistä ilmanhenki esti meitä hengittämästä, aivan kuin silloin, kun ilmapurjehtijat joskus nousevat liian nopeasti. Mutta sen sijaan, että nämä tuntevat vilua samassa suhteessa kuin nousevat ylöspäin ilmakehän ylempiin kerroksiin, oli meillä päinvastainen tunne. Lämpö kohosi hämmästyttävän nopeasti nousten varmaankin tällä hetkellä neljäänkymmeneen asteeseen. Mitä tämä muutos merkitsi? Tähän asti oli todellisuus osoittanut Davyn ja Lidenbrockin teoriat oikeiksi; tähän asti olivat erityiset seikat — tulenkestävät kalliot, sähkö ja magnetismi — lieventäneet luonnon yleisiä lakeja ja antaneet meille kohtuullisen lämmön, sillä minun mielestäni oli oppi maanalaisesta tulesta yhä vain ainoa todellinen ja selvä selitys maapallostamme. Olimmekohan nyt menossa sellaiseen paikkaan, jossa kaikki nämä luonnonvoimat riehuvat valtoiminaan ja jossa kuumuus sulattaa kaikki kalliotkin? Juuri sitä pelkäsin, ja siksi lausuin professorille:
— Jollemme huku veteen tahi muserru kallioita vastaan, emmekä kuole nälkään, niin on meillä ainakin odotettavana sellainen kohtalo, että kärvennymme elävältä.
Hän ei vastannut, vaan kohautti sääliväisesti olkapäitään ja vaipui jälleen ajatuksiinsa.
Tunti kului, eikä tilassamme tapahtunut mitään muutosta, paitsi että lämpö kohosi hiukan. Viimein setäni alkoi taas puhua:
— Kuulkaapa nyt, sanoi hän, meidän täytyy tehdä päätös.
— Tehdä päätös? sanoin minä.
— Niin, meidän täytyy vahvistaa voimiamme. Jos koetamme pitkittää elämäämme joitakuita tunteja sillä tavoin, että säästämme tätä ruoan jäännöstä, niin uuvumme jo ennen loppuamme.
— Niin kyllä, ennen loppuamme, jota emme kauan tarvitsekaan odottaa.
— Entä jos ilmestyy pelastuksen tilaisuus, jolloin silmänräpäyksen ajan täytyy reippaasti toimia, niin mistä silloin saamme voimia, jos nyt uuvutamme itsemme nälällä?
— Mutta, setä, mitä meillä sitten on jäljellä, kun olemme syöneet tämän lihapalan?
— Ei mitään! Akseli, ei mitään! Mutta tuletko siitä kylläisemmäksi, jos vain katselet sitä? Niinhän puhut kuin ainakin ihminen, jolla ei ole omaa tahtoa, kuin voimaton olento!
— Ettekö sitten itse ole epätoivoissanne? kysyin äreästi.
— En! vastasi professori vakavasti.
— Mitä? Luuletteko vielä mahdolliseksi, että pelastumme?
— Aivan varmaan! Ja niin kauan kuin sydämeni sykkii ja veri virtaa suonissani, en hyväksy sitä, että ajatteleva olento antautuu epätoivon valtaan.
Mitkä erinomaiset sanat! Miehen, joka tällaisessa tilanteessa saattoi puhua sellaisia sanoja, täytyi olla harvinainen ihminen.
— No mitä siis aiotte tehdä? kysäisin minä.
— Syödä jäljellä olevan ruokamme viimeistä suupalaa myöten vahvistaaksemme riutuneita voimiamme. Saattaa olla, että tämä on viimeinen ateriamme; olkoon menneeksi! Mutta olemmehan edes täysissä voimissa emmekä uuvuksissa.
— Olkoon menneeksi sitten! Syökäämme siis! sanoin minä.
Setäni otti lihapalan ja ne muutamat korput, jotka olivat säilyneet haaksirikostamme, jakoi ne tasan kolmeen osaan, joten kukin meistä sai osaksensa naulan verran. Professori söi halukkaasti melkein kuumeentapaisella kiireellä; minä sitävastoin haluttomasti, melkein vastahakoisesti, vaikka olin nälissäni; Hannu taas söi hiljaisesti, kohtuullisesti, äänettömänä pureskellen pieniä paloja ja niellen palansa tyynesti, niinkuin ainakin se, jota eivät tulevaisuuden huolet hätyytä. Tarkasti etsittyänsä hän löysi puoli pulloa viinaa, jota hän tarjosi meille, ja tämä oivallinen juoma virkistikin minua.
— Oivallista! sanoi Hannu kun hänen vuoronsa tuli.
— Erinomaista! vakuutti setäkin.
Minä olin taas saanut hiukan toivoa, mutta viimeinen ateriamme oli syöty; kello oli viisi aamulla.
Ihminen on kertakaikkiaan sellainen, että kun ravinnon tarve on tyydytetty, niin on vaikeaa ymmärtää nälän tuskia: niitä täytyy itse tuntea voidakseen käsittää oikein. Pitkän paastoamisen jälkeen siis lihapalanen ja muutamat korput saattoivat entiset kärsimyksemme unohduksiin.
Syötyämme jättäytyi jokainen meistä mietteittensä valtaan. Mitähän Hannu mahtoi ajatella, hän, joka oli kotoisin kaukaiselta saareltansa ja jolla oli itämaalaisen nöyryys taipua kohtaloonsa? Minä puolestani vaivuin muistelmiini; ne veivät minut takaisin maapallon pinnalle, josta minun ei olisi pitänyt ikinä lähteä. Kuninkaankadun varrella oleva talo, Graüben raukkani, sekä lempeä Martta kulkivat sieluni silmien ohi, ja tuo kohtalokas pauhina, joka kuului maan sisustasta, oli mielestäni kuin kaupunkien melu tuolla ylhäällä.
Setäni sitävastoin pysyi aina vain asiassa ja tutki tarkoin maan laatua tulisoihtu kädessä; hän koetti päästä varmuuteen asemastamme tarkastelemalla maakerroksia. Tämä laskelma, tai pikemmin arvio, sattui tietysti vain likimaille, mutta oppinut mies on aina oppinut, kun hän vain pysyy levollisena, ja varmaa on, että tätä ominaisuutta oli professori Lidenbrockilla sangen suuri määrä. Kuulin hänen mutisevan geologisia sanoja, ymmärsin ne ja tunsin vastoin tahtoani tämän tutkimuksen huvittavan itseäni vielä elämäni yhdennellätoista hetkellä.
— Tulensyöksemää graniittia! virkkoi hän. Vielä olemme ensimmäisen aikakauden rajojen sisällä, mutta me nousemme! Me nousemme! Kuka tietää?
Kuka tietää? Hänellä on vielä toivoa! Hän koetteli kädellänsä pystysuoraa seinää ja lausui muutaman silmänräpäyksen kuluttua:
— Tässä on gneissiä! Katinkultaa! Hyvä! Kohta olemme siirtymisaikakauden kerroksissa, ja sitten — —
Mitä hän tarkoitti? Saattoiko hän mitata päämme yläpuolella olevan maakuoren vahvuutta? Oliko hänellä mitään keinoa laskea sitä? Ei! Manometri oli menetetty, eikä mikään arviolasku voinut korvata sitä.
Kuumuus eneni enenemistään, tunsin hikoilevani kuin tulisessa löylyssä. En voi verrata sitä muuhun kuin siihen kuumuuteen, joka lähtee raudan sulatusuunista silloin kuin sulaa rautaa paraikaa valetaan muotteihin. Vähitellen täytyi Hannun, sedän ja minun riisua takkimme ja liivimmekin; vähimmätkin vaatekappaleet olivat meille harmiksi ja kiusaksi.
— Kohoammeko me tulisena hehkuviin kerroksiin? huusin minä, kun kuumuus kävi kahta vertaa ankarammaksi.
— Ei! vastasi setäni; sehän on mahdotonta! Aivan mahdotonta!
— Mutta onhan kallio kuuma! sanoin minä koeteltuani seinää.
Kun heti sen jälkeen käteni sattui veteen, täytyi minun tempaista se takaisin.
— Vesi on kiehuvan kuumaa! huusin minä.
Tällä kertaa professorin ainoana vastauksena oli vihainen viittaus.
Silloin valtasi minut vastustamaton kauhistus, enkä voinut siitä enää päästä; tunsin jo edeltäpäin jotakin erikoista tapahtuvaksi, jommoista ei rohkeinkaan mielikuvitus voi keksiä. Mieleeni iski ajatus, joka ensin tuntui epätodennäköiseltä, mutta muuttui viimein varmuudeksi; koetin karkoittaa sitä mielestäni, mutta se palasi alinomaa takaisin. En uskaltanut lausua sitä julki, mutta muutamat huomiot, jotka vastoin tahtoani tulin tehneeksi, osoittivat vakaumukseni todeksi. Tulisoihdun himmeässä valossa huomasin kallioiden levottomasti liikkuvan; nähtävästi oli tapahtumaisillaan jokin ilmiö, jossa sähkölläkin oli osansa; sen lisäksi tämmöinen hirveä kuumuus, tämä kiehuva vesi! — — minä katsoin kompassiin.
Se oli kuin hulluna!
Niin! Kompassi oli hulluna. Neula hyppeli jyrkästi pohjoisesta etelään, kääntyili kaikkiin ilmansuuntiin ja heilui edestakaisin, ikäänkuin sitä olisi pyörryttänyt.
Tiesin varsin hyvin, että maan malmipitoinen ulkokuori ei ole koskaan levossa; ne muutokset, jotka tapahtuvat sisimpien aineiden sulamisen vaikutuksesta, samoinkuin tärähdykset, joita suuret virrat ja magnetismi synnyttävät, muuttavat alituisesti sen tilaa, silloinkin kun sen pinnalla asuvat olennot eivät huomaa sen liikkumista. Minun ei siis olisi pitänyt hämmästyä tästä ilmiöstä tahi ei ainakaan päästää sellaista hirveätä ajatusta syntymään aivoissani.
Mutta minä en voinut enää erehtyä muutamista muista seikoista. Pauke ja jyske kävivät hirvittäviksi; en voinut verrata niitä muuhun kuin tykkipatterin räminään ja jyrinään kivikadulla. Se oli yhtämittaista ukkosen jyrinää.
Sähköilmiöiden riivaama hurja kompassi tuki osaltaan käsitystäni. Maan malminen kuori oli puhkeamaisillaan, kalliot näyttivät uhkaavan syöksyä jälleen yhteen, rako oli menossa umpeen ja tyhjä paikka täyttymäisillään. Silloin me pienet raukat olisimme litistyneet hienoksi moisessa peloittavassa syleilyssä.
— Setä! setä! huusin minä, me olemme hukassa.
— Mikä hätä sinulla taas on? vastasi hän hämmästyttävän levollisesti. Mitä nyt?
— Mikäkö nyt on hätänä! Katsokaa kuinka seinät horjuvat, kuinka kallio liikkuu! Ja tämä polttava helle, tämä kiehuva vesi, nämä höyryt, tämä hurja kompassi, kaikki ovat maanjäristyksen enteitä.
Setäni pudisti hiljaa päätänsä.
— Maanjäristyksenkö? virkkoi hän.
— Niin!
— Poikani, luulenpa, että erehdyt!
— Mitä! ettekö tunne näitä enteitä? — — —
— Maanjäristyksen enteitäkö? En! Minä odotan jotakin parempaa!
— Mitä tarkoitatte?
— Tulivuoren purkausta, Akseli!
— Tulivuoren purkausta! sanoin minä. Me olemme siis tulivuoren aukossa!
— Niin minäkin luulen, vastasi professori hymyillen, ja se onkin parasta, mitä meille voi tapahtua!
Parasta mitä voi tapahtua! Olikohan setäni hullu? Mitä tämä merkitsi? Miksi hän oli näin tyynellä mielellä ja hymyili?
— Mitä! huusin minä, me olemme joutuneet tulivuoren purkaukseen! Sallimus on tuonut meidät tulisen laava-aineen, sulavien kallioiden, kiehuvan veden ja kaikkien ulossyöksevien aineiden kulkuväylään! Nämä aineet sysäävät meitä eteenpäin, ajavat meidät ulos maan sisuksista, tulivuori viskaa meidät ilmaan kivien mukana, tuhka- ja kuonasateessa, oksentaa meidät ilmoille tuliliekkien keskellä, ja tämä on sitten parasta, mitä meille saattaa tapahtua!
— Niin! vastasi professori, katsellen minuun silmälasiensa ylitse, sillä se on ainoa keino, jolla voimme päästä takaisin maan pinnalle!
Minun täytyy jättää mainitsematta ne tuhannet eri ajatukset, jotka risteilivät aivoissani. Setäni oli oikeassa, aivan oikeassa; eikä hän ollut milloinkaan näyttänyt mielestäni rohkeammalta tai turvallisemmalta kuin tällä kertaa, kun hän tyynesti odotti ja edeltäpäin laski tulivuoren purkautumisen mahdollisuutta.
Me nousimme yhä; yö kului samalla tavalla. Pauhina ympärillämme kasvoi monta vertaa kovemmaksi; olin tukehtumaisillani, luulin jo viimeisen hetkeni olevan käsissä, ja yhtäkaikki mielikuvitukseni toimi niin, että rupesin taas ajattelemaan. Mutta seurasin tahdottomana ajatusteni juoksua yrittämättäkään hillitä niitä!
Oli selvää, että tulivuoren purkaus sysäsi meitä eteenpäin; lauttamme alla oli kiehuvaa vettä ja veden alla kokonainen laavatulva, kivisekoitus, joka tulivuoren huipulla hajoaisi joka suuntaan. Me olimme siis tulivuoren kidassa. Siitä ei ollut epäilystä.
Mutta sammuneen Sneffels-vuoren sijaan olimme nyt jossakin todellisesti tulta syöksevässä vuoressa. Minä siis ihmettelin itsekseni, mikähän vuori se mahtoi olla, ja mihin maapallon paikkaan se oksentaisi meidät kidastaan.
Tietysti jonnekin pohjoisiin seutuihin, se oli selvää. Kompassimme oli aina vain osoittanut oikealle päin, ennenkuin se tuli hulluksi. Cap Saknussemmista alkaen olimme ajautuneet satoja penikulmia suoraan pohjoiseen päin. Olimmekohan kenties joutuneet takaisin Islantiin? Syöksyisimmeköhän ilmoille Heklan suusta tahi jostakin niistä seitsemästä muusta tulivuoresta, jotka ovat tällä saarella? Viidensadan penikulman päässä länteen päin en muistanut tällä leveysasteella olevan mitään muita tulivuoria paitsi eräitä vähän tunnettuja Amerikan luoteisrannalla. Idässäpäin oli yksi ainoa, kahdeksannellakymmenennellä leveysasteella, nimittäin Esk, Jean Mayen saarella, Huippuvuorten läheisyydessä! Tulivuorenaukoista ei siis ollut puutetta, ja ne olivat kylliksi avaroita oksentaaksensa vaikka kokonaisia armeijoja! Mutta sitä yritin aprikoida, mistä aukosta meidän oli määrä pujahtaa ulos.
Aamulla nousimme ylöspäin yhä kiivaammin. Sen sijaan että kuumuus olisi vähentynyt lähempänä maan pintaa, se yhä eneni, mutta siihen oli syynä tulivuoren vaikutus ja se seikka, että kuumuus oli tälle paikalle ominaista. Meitä eteenpäin kuljettavasta voimasta ei minulla ollut mitään epäilyä. Ääretön, monen sadan ilmakehän paine, joka oli syntynyt maan sisukseen keräytyneistä höyryistä, ajoi meitä vastustamattomasti eteenpäin. Mutta mihin lukemattomiin vaaroihin se meidät veikään!
Kohta levisi tähän pystyyn käytävään kellertävää valoa; oikealla ja vasemmalla huomasin syviä käytäviä, jotka olivat ikäänkuin äärettömiä aukkoja, joista syöksyi esiin paksua höyryä; rätisevät tulenliekit näyttivät nuoleksivan seiniä.
— Katsokaa, setä! katsokaa! huusin minä.
— Niin, ne ovat rikkiliekkejä. Ei ole mikään sen luonnollisempaa tulivuoren purkautumisessa.
— Mutta entäs jos ne sulkevat meidät keskeensä.
— Eivät ne tee sitä.
— Entäs jos ne tukehduttavat meidät?
— Eivät ne meitä tukehdutakaan! Käytävä levenee laajemmaksi, ja jos niin tarvitaan, niin voimme lähteä pois lautalta ja etsiä suojaa jostakin vuoren loukosta.
— Entä vesi, kohoava vesi?
— Ei täällä enää olekaan vettä, Akseli, vaan jonkinlaista laavapuuroa, joka viepi meidät mukanansa tulivuoren suulle.
Vesi oli todellakin kadonnut aitamme. Sen tilalle oli ilmestynyt jotenkin tiheitä, mutta kuitenkin kiehuvia aineita. Ilma kävi sietämättömän kuumaksi, ja jos meillä olisi ollut lämpömittari, niin se olisi varmaankin osoittanut seitsemääkymmentä astetta! Hiki valui meistä virtanaan; ja jollemme olisi nousseet niin vinhaa vauhtia ylöspäin, niin olisimme varmaan tukehtuneet.
Professori ei kuitenkaan vaatinut meitä noudattamaan esitystään ja poistumaan lautalta, ja oikeassa hän olikin. Nämä muutamat kokoonkyhätyt pölkyt muodostivat sentään vakavan pinnan, turvallisen jalansijan, jota emme mistään muualta olisi löytäneet.
Kello kahdeksan aamulla tapahtui jotakin, jota ennen ei ollut sattunut. Kohoava liike lakkasi yhtäkkiä; lautta oli aivan liikkumattomana.
— Mikä nyt on? kysyin minä, kun horjahdin tästä seisahtumisesta, ikäänkuin jostakin sysäyksestä.
— Pysähdys, vastasi setäni.
— Pysähtyykö tulivuoren purkaus?
Edessämme näkyivät kauniin meren välkkyvät laineet.
— Enpä luule.
Minä nousin ja katselin ympärilleni. Kenties esiinpistävä kallionkieleke oli seisahduttanut lautan, joka nyt silmänräpäyksen ajan vastusti ulossyökseviä aineita. Siinä tapauksessa pitäisi koettaa saada lautta irti niin pian kuin suinkin mahdollista.
Mutta niin ei ollut; kaikki ulossyöksevät aineet, tuhka, kuona ja kivisirpaleet, olivat seisahtuneet ja lakanneet kohoamasta.
— Taukoaakohan tulivuoren purkaus? huusin minä.
— Oh! virkkoi professori, pelkäätkö sitä, poikaseni? Ole huoleti; ei tätä lepoa kauan kestä: sitä on jo kestänyt viisi minuuttia, ja pian jatkamme nousuamme vuoren aukon suulle.
Näin puhellessansa professori alinomaa katseli kelloansa, ja nytkin kävi hänen ennustuksensa toteen. Kohta rupesi lautta taas kiivaasti liikkumaan, kulkien noin pari minuuttia, jolloin se seisahtui uudestaan.
— Hyvä! sanoi setäni, katsoen kelloonsa, kymmenen minuutin kuluttua se taas lähtee liikkeelle.
— Kymmenenkö minuutin kuluttua?
— Niin; tällä tulivuorella on ajoittaiset purkaukset. Se sallii meidän vetää henkeämme samalla kun se itsekin hengittää.
Se oli totta. Määrättyyn aikaan syöksyimme taas ylöspäin erinomaisen nopeasti. Meidän täytyi tarttua lujasti kiinni lautan pölkkyihin pysyäksemme sillä. Sitten se taas pysähtyi.
Olen myöhemmin monesti aprikoinut tätä kummallista ilmiötä keksimättä siihen tyydyttävää selitystä. Minusta on kuitenkin selvää, ettemme olleet tulivuoren päätorvessa, vaan jossakin sivu-uomassa, jossa tuntui jonkinlainen vastavaikutus.
En voi sanoa, kuinka nopeasti tämä temppu uudistui. Sen ainoastaan voin vakuuttaa, että me jokaisella uudella sysäyksellä syöksyimme eteenpäin yhä kiivaammin ja lensimme ylöspäin tykin luodin vauhdilla. Joka kerta kuin pysähdyimme, olimme tukehtumaisillamme; kun kuljimme eteenpäin, niin tulinen ilma melkein esti meitä hengittämästä. Ajattelin jo, mikä erinomainen nautinto olisi, jos äkkiä tulisimme pohjoisiin seutuihin, joissa olisi kolmenkymmenen asteen pakkanen. Mielikuvituksissani olin jo kulkevinani napaseutujen lumikedoilla, ja halusin päästä niin pian kuin mahdollista kierittelemään lumihangessa! Pääni joutui vähitellen pyörryksiin alituisista sysäyksistä. Jollei Hannua olisi ollut, niin olisin jo monta kertaa loukannut pääni kallioseinään.
En niin ollen muista aivan selvään, mitä tapahtui seuraavain tuntien aikana; ainoastaan himmeästi tajusin yhtämittaisen pauhinan, vuoren vapisemisen ja että lauttamme kieppui ympäri kuin kehässä. Se kiikkui laavavirralla, tuhkasateessa, rätisevien liekkien keskellä. Myrskytuuli, jonka olisi luullut saaneen alkunsa jostakin suunnattoman suuresta palkeesta, ylläpiti maanalaista tulta. Vielä kerran näin Hannun kasvot punertavassa valossa ja tunsin tällä kertaa samaa kauhua, jonka syntinen raukkakin tuntee seisoessaan tykin suuhun sidottuna ja odottaessaan laukausta, joka paukahtaessaan siroittaa hänen jäsenensä ilmaan.
Kun jälleen avasin silmäni, tunsin Hannun toisella kädellään pitävän minua tanakasti kiinni vyötäistä, ja toisella huomasin hänen tukevan setääni. En ollut pahoin loukkautunut, vaan pikemmin kuin pehmeäksi piesty, kun olin heittänyt vaarallisella tavalla kuperkeikkaa pitkin vuoren rinnettä; älysin olevani vuoren rinteellä parin askeleen päässä jyrkästä kuilusta, johon olisin syöksynyt, jos olisin hievahtanutkaan. Hannu oli pelastanut minut kuolemasta luisuessani pitkin vuoren sivua.
— Missä me nyt olemme? kysyi setäni, joka näytti mielestäni olevan äkeissänsä siitä, että olimme taas maan pinnalla.
Hannu kohotti olkapäitään tietämättömyyden merkiksi.
— Islannissa, vastasin minä.
— Emmepä olekaan, virkkoi Hannu.
— Emme suinkaan, todisti professorikin.
— Hannu erehtyy! sanoin minä, nousten pystyyn.
Vielä kohtasi meitä hämmästys niin monen ihmeen lisäksi, joita jo olimme matkallamme nähneet ja kokeneet. Odotin näkeväni ikuisen lumen peittämän vuoren huipun, pohjoisten seutujen hedelmättömät maat napaseutujen kelmeän taivaan alla, pohjoisempana kuin mitkään tähän asti tunnetut leveysasteet, mutta vastoin kaikkia näitä luuloja olimme setäni, islantilainen ja minä mukavasti pitkällämme polttavan auringon paahteessa vuoren rinteellä, lämpöisessä ilmanalassa.
En tahtonut oikein uskoa silmiäni; mutta ruumiini ei sallinut epäillä sitä. Puolialastomina olimme tulleet ulos tulivuoresta, emmekä olleet nähneet aurinkoa kahteen kuukauteen; nyt näimme sen loistavana yläpuolellamme taivaanlaella, josta se vuodatti häikäiseviä säteitään tuhlaamalla tuhlaten lämpöä ja valoa.
Kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän ylenpalttiseen valoon ja loisteeseen, käytin niitä oikaistakseni mielikuvitukseni ensimmäisen erehdyksen. Tahdoin kuitenkin väittää, että olimme Huippuvuorilla, enkä aikonut ilman muuta luopua tästä ajatuksestani.
Professori alkoi puhua ensin ja sanoi:
— Ei todellakaan näytä siltä, kuin olisimme Islannissa.
— Mutta entä Jan Mayenin saari...? vastasin siihen.
— Eipä niinkään, poikaseni. Eihän tämä ole louhikkoinen lumipeitteinen pohjoismainen tulivuori.
— Mutta — — —
— Katsopa, Akseli, tuonne!
Korkeintaan viisisataa jalkaa päämme yläpuolella kohosi tulivuoren huippu, josta nousi noin joka neljännestunti kovasti jyristen korkea tulipatsas ja samalla isot joukot hohkakiveä, tuhkaa ja laava-ainetta. Tunsin tärinää vuoressa, joka huokui kuin suuri valas ja syöksi aika ajoin tulta ja kaasuja suuresta purskureiästänsä. Alempana oli jyrkkinä röykkiöinä suuret määrät seitsemän- tai kahdeksansadan jalan paksuudelta tulivuoren oksentamia aineita, joten koko vuoren korkeus ei ollut kolmeakaan sataa syltä. Vuoren juuri oli viheriäisten puiden peitossa! Huomasin siellä muiden ohessa öljypuita, viikunapuita ja viiniköynnöksiä, joissa riippui runsaasti punaisia rypäleitä.
Täytyi myöntää, että tämä ei ollut pohjoinen maisema.
Kun katsoimme tämän viheriäisen vyöhykkeen ulkopuolelle, avautuivat nähtäväksemme ihmeellisen kauniin meren välkkyvät laineet, jotka rajoittivat tämän ihanan maan vain muutaman penikulman pituiseksi saareksi. Idässäpäin näkyi pienoinen satama, jonka ympärillä oli muutamia rakennuksia ja jossa omituisen muotoisia laivoja liikkui taivaansinisellä vedenpinnalla. Etempänä kohosi vedenpinnasta niin laaja saaristo, että se näytti mahdottoman suurelta muurahaispesältä. Lännessäpäin kaareutui taivasta vastaan kaksi kaukaista rannikkoa; toisella niistä näkyi kauniisti muodostuneita siintäviä vuorenselänteitä; toisella, kaukaisemmalla, rantamaalla näkyi summattoman korkea vuoren huippu, jonka kärjessä liehui savutöyhtö. Pohjoisessa levisi ääretön meren ulappa, joka kimalteli auringon säteissä ja jossa näkyi siellä täällä maston huippu tahi tuulen paisuttama purje. Se seikka, ettemme olleet aavistaneet tällaista, enensi sen ihmeellistä kauneutta satakertaisesti.
— Missä me olemme? Missä? kyselin minä puoliääneen.
Hannu sulki silmänsä välinpitämättömästi, ja setäni katseli ympärillensä ymmärtämättä mitään.
— Olkoonpa tämä mikä vuori hyvänsä, sanoi hän viimein, mutta tulta oksentava se kuitenkin on; tulen syöksymiset eivät lakkaa, eikä todellakaan maksa vaivaa päästä hengissä tulivuoren purkauksesta saadaksensa lopuksi kuitenkin kivimöhkäleen päähänsä. Lähtekäämme sentähden alas, niin saamme tietää, mihin toimiin meidän on ryhtyminen. Olen sitäpaitsi kuolemaisillani nälkään ja janoon.
Professori ei varmaankaan ollut mietiskelijä-luonne. Minä puolestani unhotin sekä vaivamme että tarpeemme, ja olisin voinut jäädä tälle paikalle vielä moneksi tunniksi, mutta minun täytyi seurata tovereitani.
Vuoren rinteillä oli sangen korkeita jyrkänteitä, ja pudota tupsahdimme syviin tuhkahautoihin vältellessämme laavavirtoja, jotka luikertelivat alas ikäänkuin tuliset käärmeet. Laskeutuessamme minä puhelin innokkaasti, sillä mielikuvitukseni oli liiaksi kiihtynyt.
— Me olemme Aasiassa, virkoin minä; Intian rantamilla, tahi Tyynenmeren saaristossa! Me olemme kulkeneet toisen maapallon puoliskon lävitse ja tulleet takaisin toisella puolella, Eurooppaa vastapäätä.
— Mutta kompassi? väitti setäni.
— Niin kompassi! vastasin minä hämilläni; jos uskoisimme sitä, niin olisimme kaiken aikaa kulkeneet pohjoista kohti.
— Se on siis osoittanut väärin?
— Aivan varmaan!
— Jollei tämä ole pohjoisnapa!
— Tämäkö pohjoisnapa? Eihän toki! Mutta — — —
Tämä oli selittämätön seikka, enkä tiennyt, mitä uskoa.
Sillävälin lähestyimme viheriäistä metsikköä, jota silmämme ihailivat. Nälkä ja jano kiusasivat minua kovasti. Pari tuntia astuttuamme levisi silmiemme eteen ihana lakeus täpötäynnänsä öljy- ja granaattipuita sekä viiniköynnöksiä, jotka näkyivät olevan sen omaisuutta, joka ensin niitä lähestyi. Hätääntyneessä tilassamme emme pitäneet lukua mistään muodollisuuksista. Mikä suloinen nautinto olikaan pistellä suuhunsa näitä meheviä hedelmiä, ahmia kokonaisia rypäleterttuja näistä viiniköynnöksistä, joiden hedelmät jo olivat kypsyneet mustapuhuviksi! Aivan lähellä huomasin nurmikossa puiden suloisessa varjossa kirkkaan lähteen, jossa me kohta huuhdoimme kasvomme ja kätemme.
Kun sitten heittäysimme levolle, näimme lapsen parin öljypuumetsikön välissä.
— Katsokaa, tuolla on tämän onnellisen maan asukkaita!
Lapsi oli pieni raukka, repaleinen ja kituliaan näköinen, ja näytti säikähtävän hirveästi nähdessänsä meidät; kun olimme puolialastomina ja aivan siivottomasti parroittuneet, olimme todellakin inhoittavan näköisiä ja omiamme peloittamaan piloille maan asukkaat, jollei tämä ollut pelkkien rosvojen ja ryövärien maa.
Kun poika oli juuri lähtemäisillään käpälämäkeen, juoksi Hannu hänen luoksensa ja sieppasi hänet kiinni, vaikka hän kyllä koetti huutaa ja potkia.
Setäni alkoi rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi ja kysyi häneltä saksaksi:
— Sanopas, pieni ystäväni, mikä tämän vuoren nimi on?
Lapsi ei vastannut.
— No hyvä, virkkoi setäni, emme ole Saksassa.
Hän uudisti saman kysymyksen englanninkielellä. Lapsi ei sittenkään vastannut mitään; olin kuin tulisilla hiilillä.
— Onko hän mykkä? tiuskaisi professori, joka ylpeänä kielitaidostansa uudisti kysymyksensä ranskaksi.
Lapsi oli vain äänetönnä.
— No koetetaanpa italian kieltä, virkkoi setäni, ja lausui:
—Dove noi siamo?
Niin, missä me olemme? matkin minä maltitonna. Poika ei virkkanut mitään.
— Mitä nyt? Etkö vastaa? ärjäsi professori, joka alkoi vihastua ja ravisteli poikaa korvista.Come si noma questa isola?
— Stromboli, vastasi paimenpoika ja pujahti pakoon Hannun käsistä lähtien juoksemaan kedon halki.
Me emme aikoneetkaan pidättää häntä. Stromboli! Minkä vaikutuksen tämä odottamaton sana tekikään! Me olimme siis keskellä Välimerta, mytologiasta tunnetussa Aiolian saaristossa, Strongylumissa, jossa Aiolos piti tuulia ja myrskyjä kahleissa. Ja nuo kaukana idässä siintävät vuoret olivat Calabrian vuoret! Ja tuolla etelässä kohoava tulivuori oli Etna; raju ja villi Etna!
— Stromboli! Stromboli! toistin minä.
Setäni viittaili ja puheli niinkuin minäkin; olisi voinut luulla, että veisasimme ylistysvirttä.
Oi mikä matka! Mikä merkillinen matkustus! Tunkeuduttuamme tulivuoreen tulimme ulos toisesta, joka oli enemmän kuin tuhannenkahdensadan penikulman päässä Sneffelsistä tuolla autiossa maailman ääreen heitetyssä Islannissa! Sattumalta olimme tulleet maapallon ihanimpiin seutuihin. Ikuisen lumen maista olimme joutuneet ikuisen vihannuuden tienoille; kylmän seudun harmaasta usvasta olimme sukeltaneet maan uumeniin tullaksemme Sisilian tummansinisen taivaan alle.
Syötyämme erittäin maukkaan hedelmäaterian ja ryypättyämme raikasta vettä palanpaineeksi lähdimme jälleen kulkemaan päästäksemme Strombolin satamaan. Varovaisuuden vuoksi emme puhuneet sanaakaan siitä, millä tavoin olimme joutuneet saarelle, sillä taikauskoiset italialaiset olisivat luultavasti pitäneet meitä manalasta karanneina paholaisina; meidän täytyi siis selittää kaikille olevamme poloisia haaksirikkoutuneita. Se oli vähemmän kunniakasta, mutta turvallisempaa. Kulkiessamme setä mutisi itsekseen:
— Mutta kompassi! kompassi, joka osoitti pohjoista! Kuinka saatan selittää tämän?
— Kas kummaa! sanoin minä ylenkatseellisesti, sitä ei voi selittää, se on varsin yksinkertaista!
— Kas sepä olisi kaunista! Johannaeumin professori ei osaa selittää kosmillista ilmiötä, sehän on häpeä!
Tämän sanottuansa asetti setäni taas silmälasit nenällensä ja muuttui ankaraksi mineralogian professoriksi, seisoen puoleksi alastomana nahkavyö vyötäisillänsä.
Tuntia myöhemmin, kun olimme lähteneet olivimetsiköstä, tulimme San-Vincenzon satamaan, jossa Hannu tahtoi palkkansa kolmanneltakymmenenneltä palvelusviikoltansa; ystävällisesti puristaen hänen kättänsä maksoi setäni hänelle palkan.
Vaikk'ei Hannu ollut yhtä liikutettu kuin me, niin osoitti hän kuitenkin tällä kertaa erinomaista sydämellisyyttä.
Sormenpäillään hän puristi hymyillen kättämme.
Tähän loppuu nyt kertomukseni, joka on sellainen, etteivät sitä usko todeksi nekään, jotka eivät ole tottuneet epäilemään mitään asiaa. Mutta minä olen siihen jo edeltäkäsin valmistunut.
Strombolin kalastajat osoittivat meille kaikkea ystävällisyyttä, jota haaksirikkoon joutuneet voivat toivoa, ja lahjoittivat meille vaatteita ja ruokaa.
Pari vuorokautta odotettuamme pääsimme maltalaisessa purjeveneessä syyskuun 2 päivänä Messinaan, jossa muutaman päivän lepo virkisti meitä kaikista vaivoistamme ja rasituksistamme.
Perjantaina syyskuun 6 päivänä lähdimme ranskalaisessa postilaivassaVolturnossamatkaan, ja kolmen päivän perästä nousimme maihin Marseillessa, ajatellen ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin tuota kirottua kompassia; tämä selittämätön seikka ei lakannut minua vaivaamasta. Syyskuun 11 päivän iltana tulimme Hampuriin.
En rupea selittämään Martan hämmästystä enkä Graübenin ihastusta.
— Nyt kun olet sankari, sanoi rakastettava morsiameni, ei sinun tarvitse enää lähteä luotani, Akseli!
Minä katsoin häneen, hän itki ja hymyili yht'aikaa. Saattaa arvata, miten suurta huomiota professori Lidenbrockin palaaminen herätti Hampurissa. Puhelias Martta oli lennättänyt uutisen hänen matkustuksestansa maan keskipisteeseen ympäri kaupunkia. Sitä ei kukaan tahtonut uskoa, ja vaikka professorin nähtiinkin palanneen kotiin, ei hänen matkaansa pidetty silti totena.
Mutta Hannun täälläolo ja kertomukset Islannista muuttivat vähitellen asian uskottavaksi.
Sedästäni tuli siis kuuluisa mies, ja minusta kuuluisan miehen veljenpoika, ja merkitseehän sekin aina jotakin. Hampurin kaupunkilaiset pitivät juhlan kunniaksemme. Johannaeumissa pidettiin julkinen kokous, jossa professori kertoi matkastansa, jättäen kuitenkin mainitsematta ne seikat, jotka olivat yhteydessä kompassimme kanssa. Samana päivänä hän luovutti Saknussemmin kirjoituksen kaupungin arkistoon lausuen mielipahansa senjohdosta, että useat seikat, jotka olivat voimakkaammat kuin hänen tahtonsa, olivat estäneet häntä seuraamasta islantilaisen matkustajan jälkiä maan keskipisteeseen asti. Hän oli kunniassansa kaino, ja sentähden hänen arvonsa nousi vielä enemmän.
Näin suuri kunnia tuotti hänelle tietysti kadehtijoita. Sellaisia hänelle karttuikin, ja kun hänen teoriansa, joka perustui tosiseikkoihin, vastusti tieteen otaksumaa maanalaisesta tulesta, niin hän kirjallisesti ja suullisesti kävi merkillistä sanasotaa kaikkien maiden oppineiden kanssa.
Minä puolestani en voi hyväksyä hänen teoriaansa maan jäähtymisestä. Huolimatta kaikesta siitä mitä olen nähnyt, olen vakuutettu siitä, että maan sisuksissa on tulta; mutta myönnän kyllä, että tähän asti selittämättömiksi jääneet seikat voivat luonnollisten ilmiöiden vaikutuksesta lieventää tätä lakia.
Kun näitä seikkoja juuri tutkittiin mitä kiihkeimmin, sai setäni kokea todellista surua. Huolimatta hänen rukouksistaan lähti Hannu Hampurista; tämä mies, jolle olimme kiitollisuuden velassa kaikesta, ei antanut meidän maksaa velkaamme. Hannulle tuli ikävä kotimaahansa Islantiin.
Me olimme kovin mieltyneet rehtiin linnustajaamme, emmekä suinkaan unhoita häntä, vaikka hän onkin poissa, sillä pelastihan hän henkemme; aion vielä kerran ennen kuolemaani käydä tervehtimässä häntä.
Lopuksi minun tulee mainita, että tämämatkustus maan keskipisteeseenherätti tavatonta huomiota koko maailmassa. Se painettiin ja käännettiin monelle kielelle, etevimmät sanomalehdet painattivat tärkeimpiä kohtia siitä, ja sen ihmeitä pohdittiin, niistä keskusteltiin, niitä väitettiin perättömiksi ja puolustettiin yhtä innokkaasti. Kumma kyllä, setäni sai eläessään nauttia koko ansaitsemansa kunnian, ja mr. Barnum esitti hänelle, että hän hyvin suuresta hinnasta antaisi näytellä itseään Yhdysvalloissa.
Mutta kaikessa tässä kunniassa oli yksi ikävä seikka, tahi pikemmin kiusa, nimittäin tuo ilkeä kompassijuttu, ja oppineelle miehelle mokoma selittämätön ilmiö muuttuu siveelliseksi kiusaksi. Mutta taivas soi sedälleni lopultakin häiriytymättömän onnen.
Eräänä päivänä, kun järjestelin hänen työhuoneessansa kivennäikokoelmaa, huomasin tuon merkillisen kompassin ja otin sen käsiini tutkakseni sitä.
Kuinka hämmästyinkään! Minulta pääsi huuto, ja professori kiiruhti luokseni.
— Mitä nyt? kysäisi hän.
— Kompassi!
— No entä sitten?
— Neula osoittaa etelää, eikä pohjoista.
— Mitä sanot?
— Katsokaa itse. Sen navat ovat vaihtuneet.
— Vaihtuneet!
Setäni katseli, vertaili ja hypähti viimein niin, että koko huone tärähti.
Äkkiä selkeni asia hänelle ja minulle!
— Tämä neula peijakas, huusi hän, niin pian kuin sai puhutuksi, on osoittanut etelää aina siitä asti kuin tulimme Cap Saknussemmiin?
— Niin, siltä näyttää!
— Sitten on erehdyksemme selitetty. Mutta mikä ilmiö aiheutti kompassin hairahduksen?
— Ei ole mikään sen selvempää.
— Selitäpä, poikaseni, sanasi!
— Tuo tulinen pallo, joka myrskyssä Lidenbrockin merellä muutti lautallamme raudan magneettiseksi, on aivan yksinkertaisesti vaikuttanut kompassiimmekin!
— Ahaa! nauroi professori, siis vain sähkön tekemä kepponen.
Tästä päivästä alkaen oli setäni onnellisin oppineista miehistä ja minä onnellisin aviomiehistä, sillä kaunis vierlantilainen tyttöni lakkasi olemasta holhottina talossamme ja sai korkeamman arvon, kun hänestä tuli sekä veljentytär että aviovaimo. Sen vain mainitsen, että hänen setänsä oli mainio professori Otto Lidenbrock, kaikkien viiden maanosan kaikkien oppineiden maantieteellisten ja mineralogien seurojen kirjeenvaihtajajäsen.
[1]Tunnettu kimnaasi Hampurissa.
[1]Tunnettu kimnaasi Hampurissa.
[2]Humphry Davy(1778-1829) oli kuuluisa englantilainen kemisti, joka teki tärkeitä tutkimuksia sähkövirran vaikutuksista erilaisiin kemiallisiin yhdistyksiin; hän on kaliumin ja natriumin keksijä, jakoi ensimmäisenä veden sen alkutekijöihin, vetyyn ja happeen, ja keksi sähkövalon. Hänen keksimänsä on myös kaivoksissa käytetty varmuuslamppu.
[2]Humphry Davy(1778-1829) oli kuuluisa englantilainen kemisti, joka teki tärkeitä tutkimuksia sähkövirran vaikutuksista erilaisiin kemiallisiin yhdistyksiin; hän on kaliumin ja natriumin keksijä, jakoi ensimmäisenä veden sen alkutekijöihin, vetyyn ja happeen, ja keksi sähkövalon. Hänen keksimänsä on myös kaivoksissa käytetty varmuuslamppu.
[3]Friedrich Wilhelm Humboldt(1769-1859), kuuluisa saksalainen luonnontutkija ja tutkimusretkeilijä, jonka Etelä-Amerikkaan tekemät matkat ovat olleet tavattoman tärkeät sekä kasvi- ja eläintieteelle että muillekin luonnontieteen haaroille.
[3]Friedrich Wilhelm Humboldt(1769-1859), kuuluisa saksalainen luonnontutkija ja tutkimusretkeilijä, jonka Etelä-Amerikkaan tekemät matkat ovat olleet tavattoman tärkeät sekä kasvi- ja eläintieteelle että muillekin luonnontieteen haaroille.
[4]John Franklin(1786-1847), kuuluisa naparetkeilijä, joka tuhoutui viimeisellä pohjoisnaparetkellään.
[4]John Franklin(1786-1847), kuuluisa naparetkeilijä, joka tuhoutui viimeisellä pohjoisnaparetkellään.
[5]Edward Sabine(1788-1883) oli englantilainen fysiikan tutkija, joka on tehnyt tärkeitä huomioita maamagnetismista.
[5]Edward Sabine(1788-1883) oli englantilainen fysiikan tutkija, joka on tehnyt tärkeitä huomioita maamagnetismista.
[6]A.C. Becquerel(1788-1878), ranskalainen sähköopin tutkija.
[6]A.C. Becquerel(1788-1878), ranskalainen sähköopin tutkija.
[7]David Brewster(1781-1868), skotlantilainen fysiikan tutkija, joka on saavuttanut mainetta valo-opin alalla.
[7]David Brewster(1781-1868), skotlantilainen fysiikan tutkija, joka on saavuttanut mainetta valo-opin alalla.
[8]Jean Dumas(1800-1884) oli ranskalainen kemisti, joka teki tärkeitä atomipainoa koskevia tutkimuksia.
[8]Jean Dumas(1800-1884) oli ranskalainen kemisti, joka teki tärkeitä atomipainoa koskevia tutkimuksia.
[9]Milne Edvards(1800-1885) oli kuuluisa ranskalainen eläintieteen tutkija, Cuvier'in oppilaita.
[9]Milne Edvards(1800-1885) oli kuuluisa ranskalainen eläintieteen tutkija, Cuvier'in oppilaita.
[10]"Transcendentaalisesta kristallografiasta" = ylikokemusperäisistä kidemuodoista s.o. kristallimuodoista, joista ei kokemuksen kautta ole mitään tietoa, mutta jotka matemaattisesti kuitenkin voidaan edellyttää.
[10]"Transcendentaalisesta kristallografiasta" = ylikokemusperäisistä kidemuodoista s.o. kristallimuodoista, joista ei kokemuksen kautta ole mitään tietoa, mutta jotka matemaattisesti kuitenkin voidaan edellyttää.
[11]Tarkoittanee venäläistä tiedemiestä I. v.Struwea(1793-1864), joka oli Pulkovan observatorion johtaja ja kuuluisa tähtitieteilijä.
[11]Tarkoittanee venäläistä tiedemiestä I. v.Struwea(1793-1864), joka oli Pulkovan observatorion johtaja ja kuuluisa tähtitieteilijä.
[12]Tugendbund — "hyveenliitto", perustettiin 1848 Königsbergissä. Tarkoituksena oli työskennellä saksalaisen isänmaallisen hengen elvyttämiseksi.
[12]Tugendbund — "hyveenliitto", perustettiin 1848 Königsbergissä. Tarkoituksena oli työskennellä saksalaisen isänmaallisen hengen elvyttämiseksi.