The Project Gutenberg eBook ofMazaroffin murhajuttuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Mazaroffin murhajuttuAuthor: J. S. FletcherTranslator: Alpo KupiainenRelease date: November 28, 2021 [eBook #66836]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAZAROFFIN MURHAJUTTU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Mazaroffin murhajuttuAuthor: J. S. FletcherTranslator: Alpo KupiainenRelease date: November 28, 2021 [eBook #66836]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Mazaroffin murhajuttu
Author: J. S. FletcherTranslator: Alpo Kupiainen
Author: J. S. Fletcher
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: November 28, 2021 [eBook #66836]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAZAROFFIN MURHAJUTTU ***
Kirj.
J. S. Fletcher
Englanninkielestä (The Mazaroff murder) suomentanut
Alpo Kupiainen
Valittuja salapoliisiromaaneja 12
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.
I. Herra Mazaroff.II. Lehtokurpan majatalo.III. Kadoksissa.IV. Nuoruuden vapaamuurariutta.V. Ainoa uskottu.VI. Herra Crole Bedford Rowin varrelta.VII. Muistolevy.VIII. Majatalon isännän pyssy.IX. Kapkaupungin postileima.X. Yorkilainen asianajaja.XI. Poliisien otaksuma.XII. Salakirjoituksinen kirje.XIII. Timanttimaailma.XIV. Bond-kadun jalokivikauppias.XV. Äsken rikastuneet.XVI. Koputus oveeni.XVII. Miten se oli saatu?XVIII. Kadonnut mies.XIX. Sileä seinä.XX. Avoin valtuutus.XXI. Uusia renkaita.XXII. Ketä epäillään?XXIII. Kuka oli nainen?XXIV. Tietymättömissä.XXV. Kuka se mies oli?XXVI. Me tunnemme miehen!XXVII. Syytettynä.XXVIII. Epäuskoinen Etsivä.XXIX. Laivalle lähtevä juna.
Herra Mazaroff
Dick Harker se ensinnä toimitti minut kosketuksiin sen miehen kanssa, jonka salaperäinen, minun seurassani tapahtunut murha oli kolmella mantereella Mazaroffin juttuna kuuluisiksi tulleiden tapausten pohjana. Harker ja minä olimme vanhoja koulutovereita; yhdessä liityimme armeijaan nuorina upseereina; olimme samassa pataljoonassa koko maailmansodan ajan; haavoituimme samana päivänä ja samassa kahakassa — kaksi viikkoa ennen aselepoa; meidät lähetettiin samaan sairaalaan kotimaahan ja pääsimme sieltä vihdoin, kumpikin kykenemättä jatkamaan sotapalvelusta, mutta kummallakin onneksi kaikki jäsenet tallella. Ja ensimmäiseksi pisti silloin silmäämme se seikka, että se maailma, johon ilmestyimme, oli äärettömän paljon toisenlainen kuin se, joka oli olemassa silloin, kun lähdimme Belgiaan ensimmäisten sadantuhannen miehen mukana; ja toiseksi saimme sen varman vakaumuksen, ettei mikään enää pääsisi entiselleen. Olimme tyyten tuntemattoman kynnyksellä, ja anteeksiannettavaa oli, että me kumpikin jonkun aikaa vetelehdimme Lontoossa tekemättä mitään, katsellen ympärillemme ja ihmetellen. Eräänä aamuna Harker saapui asuntooni minun ollessani vielä aamiaisella, viskasi pöydälleTimes-lehdennumeron ja osoitti sinisellä kynällä merkittyä ilmoitusta henkilösarekkeessa.
"Tuossa on sinulle hommaa, Mervyn", hän huomautti tavalliseen suorasukaiseen tapaansa. "Pane toimeksi!"
Otin lehden ja luin ilmoituksen, ennen kuin virkoin mitään.
Henkilö, joka on äskettäin palannut Englantiin oltuaan pitkän ajan ulkomailla ja aikoo lähteä laajalle kiertomatkalle pohjoisiin maakuntiin omalla autollaan, haluaa seurakseen hilpeätä, seurustelukykyistä, hyvin kasvatettua ja tietorikasta nuorta herrasmiestä. Etusija annetaan entiselle upseerille, joka haavoittuneena on vapautettu palveluksesta. Hyvä täysihoito ja runsas palkkio luvataan. Tarjokkaita pyydetään lähettämään täydelliset ja tarkat tiedot itsestään ja ilmoitukset suosittajistaan osoitteella: Lokero M. 5343,The Times, E.C.4.
Laskin lehden syrjään ja kävin jälleen käsiksi aamiaiseeni.
"Hakijoita ilmaantunee kymmenisentuhatta", huomautin, "pikemminkin enemmän kuin vähemmän".
"Joku heistä joutuu ensi sijalle", tokaisi Harker. "Miksi et juuri sinä?"
"Tai — sinä?" vastasin.
"En minä!" torjui hän jyrkästi. "Se homma on sinua varten. Minulla on eräs toinen suunnitelma itseni varalle. Mutta tuo on omituinen ilmoitus, eikö olekin? Luultavasti joku miljoonamies. Tekisi mieli tietää, kuka ja mikä hän on."
Vastasin ilmoitukseen luullakseni pikemminkin uteliaisuudesta kuin jostakin muusta syystä, esitin taitoni ja mainitsin suositukseni. Suositukset olivat moitteettomat, taidot kainostelematta, jos kohta vaatimattomasti luetellut. Mutta vastausta en odottanut. Tiesin varsin hyvin, että Lontoossa oli satoja miehiä, joilla oli yhtä hyvät todistukset ja suositukset kuin minullakin — miksi pitäisi valinnan osua juuri minuun? Ällistyin senvuoksi kelpo tavalla, kun noin kaksi viikkoa myöhemmin sain seuraavansisältöisen kirjeen:
Hotel Cecil, syyskuun 8 p:nä 1919.
Herra Mervyn Holt.Kiittäen elokuun 23:ntena päivätystä kirjeestänne ilmoitan,että luullakseni meiltä yhdessä ollessamme aika kuluisirattoisasti. Olisin Teille sitäkin kiitollisempi, jospistäytyisitte luokseni tähän hotelliin huomenna kellopuoli yksi, niin että voisimme hiukan keskustella.
KunnioittaenSalim Mazaroff.
Allekirjoitus pani minut ymmälle. Ilmoituksen sanamuodosta olin saanut päähäni, että ilmoittaja oli englantilainen, joka oli ollut poissa syntymämaastaan kauan aikaa, palannut nyt ja halusi kiihkeästi päästä näkemään nuoruutensa temmellyspaikkoja. Mutta tuo nimi ei sointunut lainkaan englantilaiselta, enkä kyennyt päättelemään minkäkielinen se oli. Eikä sitä osannut ratkaista Dick Harkerkaan.
"Mutta mitäpä sillä väliä?" hän sanoi. "Epäilemättä aikasi menee perin hauskasti vanhuksen seurassa, ja lopuksi hän antaa sinulle suuren maksuosoituksen. Älä anna tilaisuuden luisua käsistäsi! Pidä tarkka vaari ajasta."
Menin Hotel Ceciliin täsmälleen kello kaksitoista ja kolmekymmentä seuraavana päivänä. Herra Mazaroff oli ilmeisesti jo etukäteen antanut ohjeita minuun nähden, sillä heti kun olin tiedustanut häntä, kysyttiin minulta vuorostani, olinko herra Mervyn Holt, ja vastattuani myöntävästi opastettiin minut hänen yksityiseen, palatsimaiseen huoneistoonsa. Oppaani, eräs vahtimestari, vei minut odotussaliin, koputti eräälle sisempiin huoneisiin vievälle ovelle, kuiskasi nimeni jollekin sen takana olevalle henkilölle, ilmoitti minulle, että herra Mazaroff ei odotuttaisi minulla minuuttiakaan, ja poistui. Ja sain heti nähdä, että herra Mazaroff oli todellakin sanansa mittainen mies, sillä ennen kuin minuutti oli kulunut umpeen, avautui ovi jälleen, ja hän astui esiin käsi ojossa.
Astuessani esiin silmäilin häntä tarkoin. Hän oli todella näkemisen arvoinen, silmäänpistävä mies, jonka olisi eroittanut ihmistungoksestakin. Arvioni mukaan hän oli kuusi jalkaa pitkä, ja leveys oli suhteellinen pituuteen; kokonaisvaikutus oli kookkuus ja vankkuus. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: hänen ruskea tukkansa ja partansa olivat harmaansekaiset, ja hänen silmiensä ja viiksiensä välillä oli runsaasti uurteita ja ryppyjä; hän näytti mieheltä, joka oli kokenut myrskyjä ja liikkunut polttavassa päivänpaahteessa ja purevissa tuulissa. Hänestä huokui hyvänluontoisuutta, leikillisyyttä, jopa hyväntahtoisuuttakin, mutta sitä vaikutelmaa laimensivat jonkun verran pitkä, terävä nenä ja lähellä toisiaan olevat, pienet silmät sekä lisäksi vasemman silmän kierous. Mutta hänen hymynsä oli miellyttävä, samoin hänen silmiensä tuike, eikä hänen kädenpudistuksensa ollut lainkaan muodollinen.
"Hauska tavata", virkkoi hän hieman karkeahkosti. "Minä —" Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin ei olisi löytänyt sanoja, opasti minut arkihuoneeseen, josta oli juuri tullut, ja tarjosi minulle savukkeen pöydällä olevasta laatikosta. "Suvaitsetteko lasin sherryä?" hän jatkoi, osoittaen karahvia ja lasia. "Minun seurakseni — aioin juuri ottaa ryypyn — puolisen alle."
Silloin olin jo varma siitä, että mistä hyvänsä ja millä tavoin hyvänsä herra Mazaroff oli saanut epäenglantilaisen nimensä, niin joka tapauksessa hän oli skotlantilainen: hänen murteestaan oli mahdoton erehtyä. Tehtyäni tämän havainnon tuntui oloni kotoisemmalta, ja ottaen vastaan hänen vieraanvaraisen tarjouksensa, istuuduin hänen osoittamaansa nojatuoliin. Katsoimme toisiamme silmiin.
"Toivottavasti olette täydelleen tervehtynyt haavoistanne?" hän kysyi.
"Olen jo hyvässä kunnossa. Kiitos kysymästä!" vastasin. "Joka tapauksessa kykenen jo kevyeen työhön."
"Sepä hauskaa." Hän nyökkäsi. "Kuten kirjeessäni mainitsin, on meillä luullakseni hupaista, jos suostutte lähtemään tällaisen vanhan miehen seuraan. Tarjouksia sain — en muista tarkalleen kuinka monta — ainakin pari, kolme sataa. Valitsin niistä puolitusinaa ja otin tarkan selon heidän suosituksistaan — ja päädyin teihin. Minulle kerrottiin teistä juuri sitä, mitä toivoin — no niin, mitä arvelette?"
"Tulen mukaanne mielihyvin", vastasin. "Toivottavasti kykenen tyydyttämään vaatimuksenne. Arveletteko, että täytän ne?"
Hän pyöritteli lasiaan sormillaan ja naurahti.
"En halua juuri muuta kuin seuraa", hän selitti. "Olen yksinäinen mies — minulla ei ole tuttavia, ei sukulaisia eikä ystäviä. Olen ollut monta vuotta poissa tästä maasta, ja nyt palattuani tekee mieleni hiukan liikkua katselemassa seutuja. Minulla on joutilasta aikaa."
"Eikö teillä ole varmaa suunnitelmaa?" tiedustin.
"Ei muuta kuin se, että nousemme autoon ja huristamme pohjoiseen", vastasi hän. "Pysähdymme mihin haluamme ja milloin haluamme. Pidän vanhoista kaupungeista, kaikesta vanhasta, harmaasta ja viileästä. Olen viettänyt kaksikymmentä vuotta kuumissa seuduissa, ja ajatellessani vanhaa englantilaista kaupunkia herahtaa vesi suuhuni. Tahdon nähdä vanhoja piispojen palatseja ja muuta sellaista — raunioita — harmaita muureja — vihreitä puita. Oivallattehan mielialani?"
"Pohjoinen valtamaantie on sitten kaiketi sopiva", ehdotin. "Sen varrella on paikkoja —"
"Juuri sitä ajattelinkin!" ehätti hän keskeyttämään melkein poikamaisen innokkaasti, siepaten sivupöydältä kokoontaitetun kartan ja levittäen sen väliimme. "Olen tarkastellut tätä. Huntingdon, Stamford, Grantham, Newark, York, Durham —"
"Ja suuri joukko muita hieman tien sivussa jommallakummalla puolella", pistin minä väliin. "Tunnen sen tien ja sen ympäristöt — hyvin tunnenkin!"
"Sepä mainiota!" huudahti hän riemastuneesti. "Kaikki käy kuin voideltu — lähdemme suoraa päätä pohjoiseen. Minulla ei ole mitään erikoista päämäärää — saavuttuamme kauas pohjoiseen tahdon vain poiketa erääseen paikkaan — Marrasdalen nummelle — pelkästään verestämään entisiä muistoja. Mutta se on sen ajan murhe — saamme taivaltaa kelpo matkan, ennen kuin ehdimme niin pitkälle." Hän käänsi kartan kokoon, pisti sen syrjään ja loi minuun omituisen arkailevan silmäyksen. "Entä ehdot?" hän kysäisi ujostellen.
"Toivoisin, että te määräätte ne", vastasin. "Se olisi minusta mieluisempaa."
Hän huokasi silminnähtävästi huojentuneena.
"Juuri sellaista vastausta toivoinkin", hän virkkoi koruttomasti. "Niistä seikoista ei herrasmiesten pitäisi tinkiä. Jättäkää se minun huolekseni — teidän ei tarvitse katua. Olen hyvin rikas, ja varakkaat ihmiset saavat tyydyttää pieniä oikkujaan ja mielijohteitaan, vai mitä? No niin — entä milloin voitte olla valmis lähtemään?"
"Milloin hyvänsä, kunhan saan pari tuntia valmistusaikaa", lupasin.
Sen kuultuaan hän hykersi käsiään. En ole koskaan nähnyt koulupojan riemuitsevan lomastaan niin paljon kuin hän riemuitsi tästä retkestä.
"Hyvä — perin hyvä!" kehuskeli hän. "Siispä panemmekin toimeksi heti, Holt. Tuokaa matkakapineenne tänne tänään iltapäivällä! Lähdemme liikkeelle kello viiden seuduissa ja ajamme verkkaisesti, kunnes mielemme tekee pysähtyä päivälliselle — jonkun vanhan kaupungin vanhanaikaisessa hotellissa voinemme viettää rauhaisan illan ja levollisen yön. Minulla on mainio Rolls-Royce-auto ja ehdottomasti varma ohjaaja, Webster-niminen, luotettava, hyvänluontoinen järkimies, ja matkamme sujuu kuin junassa. Tulkaa kello viisi! Sopiiko? Hyvä! Ja nyt pistäydymme haukkaamassa hiukan puolista yhdessä."
Mazaroff ja minä kulutimme parisen tuntia syödessämme puolista ja juodessamme sitten kahvia, poltellen sikaaria. Hän osoitti olevansa ymmärtäväinen ja aulis isäntä, suurenmoinen keskustelija. Hänen puhettaan kannatti kuulla. Pian minulle selvisi, että hän oli nähnyt paljon vieraita maita ja kansoja — kertomatta kovinkaan paljoa itsestään ja puuhistaan hän antoi minun ymmärtää matkustaneensa laajalti erinäisissä Aasian ja Afrikan syrjäisissä osissa. Arabia, Persia, Intia, Burma, Somalimaa, Uganda, Rhodesia, Transvaal, Kapmaa — kaikki ne tulivat esille hänen eloisassa puhelussaan. Ja kuta enemmän hän haasteli, sitä varmemmaksi lujittui käsitykseni, että hän oli syntyisin jostakin Tweedin pohjoispuolelta — niin varmaksi, että vihdoin uskalsin sanoa tokaista sen hänelle itselleen.
"Olette nähnyt maailmaa harvinaisen paljon", huomautin, "mutta pitäisin teitä skotlantilaisena".
Hän naurahti, ikäänkuin huomautukseni olisi ollut hänelle mieleen.
"Niinkö? Onkin luonnollista, että olette saanut sen vaikutelman, Holt", hän vastasi. "En kuitenkaan ole skotlantilainen. Olen rajaseudun miehiä. Olen syntynyt Englannin puolella Tweediä, Cheviotissa. Mutta ensimmäiset viisitoista ikävuottani vietin isoisäni maatilalla Selkirkissä, ja se selittää sen, että arvelitte niin. Kenties käväisemme matkallamme katsomassa vanhaa synnyinpaikkaani — mutta omaiseni ovat kaikki kuolleet."
Hän huoahti hieman surumielisesti muistellessaan sitä, mutta sai seuraavalla hetkellä takaisin hyvän tuulensa ja alkoi puhella hilpeästi matkastamme. Pian senjälkeen poistuin hänen luotaan suorittamaan lähtövalmistuksia. Kello viisi palasin hotelliin tuoden matkatavarani, ja neljännestuntia myöhemmin kiidimme eteenpäin upeimmassa autossa, jossa onnetar oli koskaan sallinut minun ajaa tai jonka olin milloinkaan saanut nähdä.
Matkamme alkuvaiheiden yksityiskohtainen selostaminen on tarpeeton. Noudatimme Mazaroffin suunnitelmaa, sikäli kuin mielemme teki, ja pysähdyimme milloin ja mihin halusimme. Häntä oli vaikea saada lähtemään sellaisista kaupungeista kuin Stamfordista ja Granthamista — Yorkissa hän ensin päällisin puolin katseltuaan tätä vanhaa kaupunkia ilmoitti aikovansa viipyä ehkä viikon; vietimme siellä kymmenen päivää. Tällä vaelluksemme keskeytysajalla sain ensi näytteen hänen itämaalaista muistuttavasta anteliaisuudestaan. Saapuessaan eräänä päivänä aamiaiselle hän tapasi minut aukomassa useita kirjeitä ja pikku kääröjä. Kun hän tiedusti, mistä postini harvinainen runsaus johtui, kerroin hänelle, että oli syntymäpäiväni. Siihen hän ei virkkanut mitään, huomautti vain piloillaan täydelleen unohtaneensa, että hänelläkin oli syntymäpäivä. Mutta kun illalla istuuduin päivällispöytään ja levitin ruokaliinani, löysin siihen piilotetun uudenuutukaisen, viidensadan punnan suuruisen Englannin pankin setelin, ja kun vilkaistuani siihen katsoin pöydän ylitse häntä silmiin, punehtui hän kuten poika, joka on yllätetty vallattomasta kujeesta.
"Herra Mazaroff!" huudahdin. "Anteliaisuutenne on liian ruhtinaallinen!"
Hän vilkaisi ympärilleen huolestuneena, ikäänkuin olisi pelännyt tarjoilijoiden kuulevan.
"Soso! Hiljempaa, nuori mies!" hän jupisi. "Siitä ei kannata puhua! Pistäkää se pussiinne älkääkä enää hiiskuko siitä mitään — ansaitsette varmasti paljon enemmän kuin tuollaisen lappusen!"
Tiesin hänen tarkoituksensa. Koko pohjoiseen suunnatun matkamme ajalla hän väsymättömästi haastatteli minua sodasta ja omasta osuudestani siellä. Oli hyödytöntä väittää, että olin unohtanut jotakin; hän tahtoi kuulla kaikki. Tavallisesti hän innostui määrättömästi; hänen silmänsä säihkyivät, ja kädet olivat liikkeessä. Voittoisat tapahtumat riemastuttivat häntä sanomattomasti, kun taas tappiot puolestaan lamauttivat häntä yhtä voimakkaasti; erikoisen jännittävissä kohdissa hän joskus huudahteli äänekkäästi. Ja kaikkia mukana olleita nuorukaisia hän ihaili tavalla, joka lähenteli todellista sankarien palvontaa.
"Suurenmoisia poikia, erinomaisia!" hän saattoi mutista. "Oi, jospa olisin ollut kolmekymmentä vuotta nuorempi!"
Sopeuduimme loistavasti yhteen — hän oli mainio, isällisen veljellinen toveri. Kuukauden kuluttua olimme eroittamattomat. Olimme silloin joutuneet Englannin pohjoisosien viileään lokakuiseen ilmastoon, Northumberlandin etelärajoille. Tarkastettuaan karttaansa hän antoi ohjaajalle määräyksen oikaista suoraan poikki maan luoteista kohti Hexhamin ja Warkin kautta niiden takana oleville jylhille maisemille; päämääränämme oli Marrasdalen nummella sijaitseva paikka, mikä karttaan oli merkitty Lehtokurpan majataloksi.
Lehtokurpan majatalo
Noin tunnin ajan, ennenkuin saavuimme tähän lähimpään päämääräämme, olimme halkoneet erikoisen jylhää ja harvaan asuttua seutua sellaisia teitä myöten, jotka hyvin ilmeisesti eivät ammatilliselta näkökannalta katsottuna lainkaan miellyttäneet automme ohjaajaa Websteriä. Valtateille olimme sanoneet jäähyväiset Hexhamissa; senjälkeen olimme matkanneet kuoppaisia kylänraitteja ja lopulta nummipolkuja pitkin. Eräs sellainen vei meidät Lehtokurpan majataloon, joka Mazaroffin kartalle oli merkitty tien ohessa, nähtävästi keskellä muutoin asumatonta seutua sijaitsevaksi taloksi. Mutta kun tiellemme jyrkästi viettävän töyryn ympäri kierrettyämme tulimme sen näkyviin, kummastutti minua se seikka, että niin autiossa seudussa saattoi olla minkäänlaista majataloa. Harmaana, alastomana kivijärkäleenä se seistä törrötti korkeiden kukkuloiden ympäröimän laajan nummen laidassa — sen yksinäisempää paikkaa voi tuskin kuvitellakaan. Lukuunottamatta sitä ei siellä ollut merkkiäkään inhimillisestä elämästä eikä asumuksista.
"Onpa tämä omituinen asema majatalolle!" huudahdin lähestyessämme sitä."Käyköhän tuolla lainkaan vieraita?"
Mutta Mazaroff teki kädellään kaartavan liikkeen osoittaen ympäristöä ikäänkuin merkiksi siitä, että seutu oli hänelle hyvin tuttu.
"Tunnen tämän paikkakunnan", hän virkkoi. "Nuorena ollessani kävin täällä usein. Ja vaikka ympärillämme ei todellakaan näy minkäänlaisia muita elonmerkkejä paitsi tuota vanhaa majataloa, niin ei tämä kuitenkaan ole sellainen erämaa kuin se ensi silmäyksellä näyttää. Nummella — Marrasdalen nummella ei ole mitään, mutta kuten huomannette, avautuu kukkuloiden välitse laaksoja sen reunaan. No niin, niissä laaksoissa on kyliä ja maatiloja sekä useampia kuin yksi suurehko kartano. Suoraan tuon Lehtokurpan takana on kylä, josta nummi on saanut nimensä — Marrasdale — ja joka on melkoisen väkirikas. Ja tuolla oikealla olevassa laaksossa on toinen kylä — Birnside — ja tuon aukon takana, joka näkyy noiden kaukaisten kukkuloiden välissä, on pieni kauppala — Gilchester — niin, muistan ne kaikki varsin hyvin, vaikka siitä, kun viimeksi ne näin, on kulunut niin monta vuotta, etten välitä niitä laskea. Ja muistan myöskin maatilojen nimet — Willieshope, Blackhaugh, Halstoneflatts ja monta muuta."
"Täällä on kai tuttujanne, jotka muistavat teidät", huomautin.
"Ei enää näin monen vuoden kuluttua", vastasi hän kerkeästi. "Ja meidän kesken sanottuna, Holt, en halua muistaa tuttaviani enkä erikoisesti toivo heidänkään muistavan minua. Olemme tyyten muukalaisia — matkailijoita — samoamassa ympäri maata, katselemassa maisemia, ja meitä huvittaa viettää joku aika näissä yksinäisissä seuduissa. Sellainen on suunnitelmani, käsitättekö?"
"Täsmälleen!" vakuutin, oivaltaen, mihin hän tähtäsi. "Ymmärrän."
Hän osoitti merkitsevästi ohjaajaa.
"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä main", hän supatti. "En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden veitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen keittiöissä, tiedättehän — en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä, etten ole aivan outo näillä seuduin."
Minun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi auto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen, harmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja koristelematon ja johon liittyi tilava talli — sellainen paikka, joka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä. Ja kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi luulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan päässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena iltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten kukkuloiden taakse.
"Tuo on Skotlannista tuova tie", selitti Mazaroff. "Monet tuhannet — niin, kymmenet tuhannet — ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä alkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu suuria karjalaumoja — siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen iso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme — kukahan nyt hoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?"
Talon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen ilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä, haalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla maalatut sanat:Lehtokurpan majatalo, James Musgrave.
"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa", jupisi kumppanini. "He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on varmaankin Musgrave."
Avonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki meitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu urheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten hän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat puoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään tuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja täsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan vaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme viereen. Hän se myöskin johti puhetta.
"Hyvää päivää, rouva!" toivotti Mazaroff. "Te kai olette emäntä? Ja tämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä täällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista seutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?"
"Kyllähän toki, sir", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen autoon ja siinä istuviin miehiin. "Meillä on tilaa mainiosti, sir — täällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita."
"Vuoteet hyvin tuuletettuja?" kyseli Mazaroff. "Eivätkä raidit tuoksahda ummehtuneilta?"
"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja huoneemme ovat oikein hyvät", kehui emäntä.
"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt koko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos suvaitsette astua sisälle, sir —"
"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?" tiedusti Mazaroff. "Tämä pohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu olevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?"
Emäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä, kuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen aitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että kellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.
"Sepä mainiota, rouva", virkkoi Mazaroff. "Siispä laskeudummekin heti maahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa auton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea näköala ja ilma raikasta", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään ovelle päin, "ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen rakennus".
"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir", vakuutti emäntä opastaessaan meitä sisään. "Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet, että heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir, jonka saatte kokonaan omaan huostaanne."
Hän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti, vankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle ja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff murahti mielissään ja tyytyväisenä.
"Kas tätä!" hän ihasteli. "Tämä sopii loistavasti. Varatkaa tämä huone minulle siksi aikaa, kun viivymme täällä. Holt!" hän huudahti sovittuaan emännän kanssa seniltaisesta päivällisestä ja viimemainitun jätettyä meidät kahden kesken. "Juuri tällaisesta minä pidän — mies, milloinkaan ei olo voi olla noissa nykyisissä, liian mahtaviksi paisuneissa suurhotelleissa yhtä mukavaa kuin vanhanaikaisessa englantilaisessa majatalossa. Juuri tällaisesta paikasta olen uneksinut monen monituista kertaa ollessani sellaisissa seuduissa, joissa ei ole seinän varjoa eikä puun lehvää suojaksi — vilpoisesta, harmaasta, uneliaasta paikasta, jossa aika tuntuu pysähtyneen liikkumattomaksi. Pidän tästä, Holt — ja nyt nautimme lasin whiskyä ja soodaa ja katselemme hieman ympärillemme ennen päivällistä."
Ryyppäsimme whiskymme ja soodamme ja lähdimme sitten kävelylle. Ei tarvinnut kovinkaan paljon jännittää huomiokykyäni päästäkseni selville siitä, että Mazaroff tunsi tämän vanhan syrjäisen majatalon yhtä hyvin kuin sen isäntäväkikin. Vaikka hän ei puhunutkaan mitään Musgraven tai jonkun palveluskuntaan kuuluvan henkilön ollessa saapuvilla, näin hyvin, että noiden iäkkäiden rakennusten jokainen kivi ja kaikki niiden ympärillä olevat paikat olivat hänelle tuttuja. Silloin tällöin hän kuiskaili minulle muisteloitaan tai supatti, että johonkin kohtaan oli tullut jotakin lisää tai jostakin toisesta paikasta jotakin kadonnut. Talon vierellä oli muurien ympäröimä puutarha; hän liikkui siellä kuten ainakin ihminen, joka oli tutustunut paikkaan läheisesti. Poistuessamme sieltä kohtasimme portilla Musgraven, jolla oli kädessään omenakori; Mazaroff meni hänen luokseen ja osoitti nurmikon keskellä olevaa neliskulmaista syvennystä.
"Minusta näyttää siltä, isäntä", hän huomautti, "että tuossa on entisaikoina ollut tanner kukkotappeluja varten".
Musgrave nyökkäsi, ja hänen tavallisesti uneliaat silmänsä välähtivät hiukan mielenkiinnosta.
"Olette oikeassa, sir", vastasi hän. "Siinä oli sellainen. Tietystikin kauan ennen minun aikaani. Olen kuullut siitä, vanhoilta täkäläisiltä asukkailta. Se oli ollut tuollainen neliskulmainen aukio tuon nurmikon keskellä. Täällä oli ollut tapana pitää niinsanottuja kukkoturnajaisia, sir — ihmisiä oli saapunut lintuineen läheltä ja kaukaa, ja tuolla saivat kukot otella omistajien istuessa katselemassa korotetuilla reunamilla, lyöden vetoja. Tunsin aikoinani pari ikämiestä, jotka muistivat ne ajat, mutta he ovat nyt kuolleet."
"Vanhat, hyvät ajat!" mutisi Mazaroff. "Tai — vanhat, pahat ajat."
"Pikemminkin pahat kuin hyvät minun mielestäni, sir, joka suhteessa", vastasi isäntä. "Minulle on kerrottu, että niihin aikoihin täällä tapahtui kauniita juttuja."
"Mutta nyt täällä joka tapauksessa on varsin rauhallista, eikö niin?" kysyi Mazaroff.
"Silloin tällöin meillä on aika paljon puuhaa, sir", selitti Musgrave. "Tänä aamuna on ollut vilkas liike. Ja tuota valtatietä käyttää vieläkin suuri joukko karjanajajia — siinä on huomenna aikamoinen tungos, sillä ylihuomenna on Cloughthwaitessa markkinat, ja tästä kulkee ohitse koko joukko väkeä."
Mazaroffin ja isännän puhellessa olimme saapuneet puutarhan portille, ja juuri kun Musgrave oli avaamaisillaan sen, ilmestyi korkean muurin takaa näkyviimme kaksi naista, astellen samaa puolittain ruohottunutta polkua pitkin, jota myöten me olimme ajaneet autolla matkamme viimeiset viisi tahi kuusi kilometriä. Heidän katsoessaan meihin päin kohotti Musgrave kättään; he kumpikin nyökkäsivät hänelle hymyillen, jatkaen matkaansa majatalon editse. Toiseen heistä vain vilkaisin, toiseen kiinnitin huomioni tarkemmin. Jälkimmäinen oli ehkä yksi- tai kaksikolmattavuotias, ruskeatukkainen, vaaleaverinen neito, solakka ja miellyttävä maalaistakissaan ja -hameessaan, viehättävän kaunis, kuten havaitsin luodessani häneen pikaisen silmäyksen heidän mennessään ohitsemme. Toinen heistä oli komea, keski-ikäinen nainen; hän teki jonkun verran tylyn ja kylmän vaikutuksen, vaikkakin hän vastasi herttaisesti majatalon isännän kohteliaaseen tervehdykseen. Puvuista ja ulkonäöstä päättäen he olivat ilmeisesti arvohenkilöitä. Heidän kintereillään ja ympärillään juoksenteli puolikymmentä koiraa, jotka olivat edustamiensa eri rotujen loistonäytteitä.
Naisten kadottua näkyvistä vilkaisin Mazaroffiin. Myöskin hän katseli heidän jälkeensä — kuten minusta näytti harvinaisen tarkkaavasti, mutta kenties se johtui siitä, etten siihen asti ollut huomannut hänen kertaakaan osoittavan minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan.
"Naapureitanneko?" hän kysäisi äkkiä, pyörähtäen Musgraveen päin.
"Siinä oli rouva Elphinstone Marrasdale Towerista, sir", vastasi isäntä. "Se on iso, vanha rakennus nummen toisella puolen — sen savupiiput parhaiksi näkyvät tuon nuoren mäntymetsän peittämän harjanteen ylitse. Marrasdale Tower oli ennen sir Richard Cotgreaven omaisuutta — kuulunut hänen perheelleen satoja vuosia, yleisen puheen mukaan. Sir Richardin kuoltua muutamia vuosia sitten osti herra Elphinstone kartanon ja tuli tänne asumaan. Suurin osa näillä tienoin olevasta maasta on hänen."
"Rouva Elphinstone, niinkö?" virkkoi Mazaroff. "Entä nuori nainen?Neiti Elphinstone kaiketi?"
"Ei, sir", vastasi isäntä. "Nuori nainen on neiti Merchison — neiti Sheila, kuten me täkäläiset häntä nimitämme. Hän on rouva Elphinstonen tytär aikaisemmasta avioliitosta, sir — luullakseni eivät herra ja rouva Elphinstone olleet vielä olleet kauan naimisissa tänne tullessaan."
Olin havaitsevinani, että Mazaroffin kasvoista kuvastui uudelleen heräävää mielenkiintoa tämän selityksen aikana. Mutta hän oli taitava salaamaan ajatuksensa, kääntyi ja heilautti kättään eteemme leviävään, laajaan maisemaan päin.
"Marrasdale Towerin isäntä herra Elphinstone omistaa siis suurimman osan kaikesta siitä, mitä näemme", hän huomautti.
"Ei juuri täsmälleen kaikkea, mitä te saattaisitte nimittää suurimmaksi osaksi", oikaisi Musgrave, laski maahan omenakoppansa ja alkoi osoitella kaukaisia maamerkkejä. "Herra Elphinstonen tiluksien raja, sir, kulkee täältä tuonne kylälle, sitten noiden kivisten kumpujen juuritse tuon kaukaisen, sinertävän kukkulan luokse ja sieltä suoraan tänne takaisin, sulkien sisäänsä koko Marrasdalen nummen. Mutta nuo etelän ja idän puolella leviävät nummet, sir, High Capnummet kuuluvat eräälle lontoolaiselle pankkiirille, herra Verner Courthopelle. Hän on rakennuttanut niiden keskelle metsästysmajan — High Cap Lodgeksi sitä nimitetään — ja hän on siellä nyt parhaillaan mukanaan pieni metsästysseurue."
"Onko näillä main runsaasti riistaa?" tiedusti Mazaroff puolittain välinpitämättömästi.
"Tänä vuonna on ollut oikein runsaasti metsälintuja, sir", vastasi Musgrave. "Sekä herra Elphinstone että herra Courthope ovat kumpikin saaneet harvinaisen hyviä saaliita."
Ensimmäinen iltamme Lehtokurpassa kului varsin hupaisasti pakinoidessamme silloin tällöin hetkisen samaan suuntaan. Ihmetellen aprikoin, miten saisimme seuraavana päivänä aikamme kulumaan niin yksinäisessä paikassa. Mutta Mazaroffilla tuntui olevan omat aikeensa, jotka hän vitkastelematta esitti minulle tullessaan aamiaiselle.
"Holt, nuori veikko", hän alkoi, nyökäten tuttavallisesti, "varmastikin ymmärrätte minua — haluan viettää tämän päivän yksikseni, katsellen vanhoja tuttuja paikkoja, käsitättehän, ilman seuraa. Ja myöskin minun on tavattava erästä miestä liikeasioissa. Siispä — koettakaa viihtyä itseksenne iltaan saakka! Palaan hyvissä ajoin päivälliselle."
"Se sopii!" suostuin. "Minä kyllä viihdyn. Älkää huolehtiko minun tähteni!"
Hän kiitti minua, kuten minut olisi pitänyt ensinnä ottaa huomioon. Pian hän lähti liikkeelle kädessään vankka keppi — ja panin merkille, että hän poistuessaan seurusteluhuoneestamme pani nenälleen siniset silmälasit, valittaen auringon huikaisevan häntä. Hän suuntasi askeleensa kylää kohti, ja senjälkeen näin hänet vasta sitten, kun hän tuli takaisin kello seitsemän, juuri kun päivällinen oli valmis. Päivällispöydässä hän oli hyvin vähäpuheinen ja miettiväinen, ja vasta kun hän oli polttanut sikaarinsa puoliväliin hän äkkiä kehoitti minua siirtämään tuolini hänen istuimensa viereen.
"Holt!" hän sanoi. "Minulla on teille kerrottavaa. Ja, mies, se on kummallisin tarina, mitä olette eläissänne kuullut!"
Kadoksissa
Otaksuttavasti tuijotin Mazaroffiin ihmeissäni ja ehkä puolittain hämilläni, sillä hän nyökkäsi rauhoittavasti siirtäessään tuoliaan vieläkin lähemmäksi minua.
"Ei mitään syytä pelkoon, Holt-poikani", hän tyynnytti. "Se on vain — vyyhti, kuten saattaisi sanoa. Mutta — pahanlainen! Ja kuten juuri äsken mainitsin, kummallisin kertomus, mitä milloinkaan olette kuullut. Ainakin yksi kummallisimpia."
"No?" äänsin. "Koskeeko se — teitä?"
"Minua ja eräitä muita ihmisiä", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Muita ihmisiä! Niin, sepä juuri onkin pirullista! Jospa se koskisikin vain minua! Mutta siihen on sekaantunut useampia. Mutta tarkoin ajatellen, se olikin odotettavissa — juuri se!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja istui minuutin tai pari, tuijottaen kiinteästi ja mitään virkkamatta nummelle, joka alkoi verhoutua nopeasti tummenevaan hämärään. Mutta käsitin, ettei hän katsellut nummea eikä sen takana olevia, himmeneviä kukkuloita, vaan omia kaukaisia muistojaan. Minut valtasi uteliaisuus, ja keskeytin hänen aatoksensa.
"Minulla ei vielä ole vihiäkään tarinastanne, herra Mazaroff", huomautin. "Onko minun se kuultava?"
Hän hätkähti ja nyökkäsi sitten minulle ponnekkaasti.
"Kyllä!" hän vastasi. "Teidän on se kuultava, Holt, sillä minulla ei ole ketään muuta, jolle voisin siitä puhua, ja minun on saatava neuvotella siitä. Lisäksi olette järkevä nuorukainen. Asia on näin — tehän näitte ne kaksi naista, jotka menivät ohitsemme keskustellessamme isännän kanssa eilen iltapäivällä puutarhurin portilla?"
Nyökkäsin myöntävästi. Olisin voinut lisätä, että — sieluni silmillä olin nähnyt nuoremman naisen koko ajan siitä alkaen ja että olin viettänyt koko sen päivän ajatellen häntä. Mutta sen pidin omina tietoinani.
"No niin", jatkoi hän. "He eivät sitä tiedä, eikä sitä tiedä kukaan muu paitsi minä. Mutta asia on niin, Holt, että — he ovat vaimoni ja tyttäreni!"
Polttelin paraikaa Mazaroffin mainiota sikaaria, ja kun hän lausui paljastuksensa, säpsähdin niin rajusti, että se kirposi hampaistani ja putosi lattialle. Minusta tuntui, että kului kokonainen ihmisikä — kokonainen ajanjakso — kumartuessani ja ottaessani sen takaisin käteeni. Ja minua kummastutti, kuinka tyynesti ja jokapäiväisesti vastasin istuessani jälleen pystyssä, katsoen häntä silmiin.
"Musgrave" — ääneni oli aivan rauhallinen — "nimitti vanhempaa naista rouva Elphinstoneksi ja nuorempaa neiti Merchisoniksi — neiti Sheila Merchisoniksi".
Hän naurahti kärsimättömästi.
"Höpisköön Musgrave mitä hyvänsä!" hän tokaisi. "Hän ei tunne asioita paremmin eikä tiedä sen enempää. Mutta minä sanon teille, että vanhempi nainen on vaimoni ja tyttö tyttäreni, ja jollen keksi keinoa tämän selkkauksen selvittämiseksi, niin piru on merrassa!"
Keskustelumme katkesi siihen vähäksi aikaa. Hän istui pyöritellen tukevia peukaloitaan, ja kun hän oli pannut pois siniset silmälasinsa, näytti hänen silmänsä kierous jostakin syystä entistäkin pahemmalta. Aloin tuntea, että hän oli salaperäisyyteen kietoutunut henkilö, josta en ollut selvillä.
"En jaksa ymmärtää", sanoin vihdoin.
"Aion selittää sen teille, Holt", vastasi hän. "Se on näin — tuon hyvännäköisen tytön nimi on todellakin Merchison. Ja se on myöskin äidin nimi, vaikka hän nimittääkin itseään Elphinstoneksi ja epäilemättä luulee, että hänellä on siihen täysi oikeus. Ja se on — minunkin nimeni. Merchison!"
"Eikä siis Mazaroff?" huudahdin.
"Minulla on oikeus myöskin siihen nimeen", selitti hän. "Laillinen oikeus — asianmukainen ja eittämätön. Se on ollut laillinen nimeni monta vuotta, ja se pysyykin nimenäni. Mutta synnyin Merchisonina — eikä se tapahtunutkaan kaukana täältä — ja menin avioliittoon Merchisonina. Ja vanhempi nainen on rouva Merchison, vaikka hän onkin naimisissa Elphinstonen kanssa."
"En vielä käsitä vähääkään paremmin", tunnustin.
"No niin, Holt. Koetan selvittää sen teille parhaani mukaan. Kenties se ei olekaan niin sekava vyyhti, kun saatte kiinni langan toisesta päästä ja vedätte siitä yhtään hellittämättä. Nähkääs, synnyin näillä seuduin — isäni oli vakavarainen tilojen välittäjä täällä lähistöllä, ja minä hänen ainoa poikansa — ainoa lapsensa. Isäni ja äitini kuolivat minun ollessani vielä hyvin nuori, ja senjälkeen asuin isoisäni maatilalla likellä Selkirkiä, rajan toisella puolen. Sitten hän kuoli — olin silloin kahdenkolmatta paikkeilla — jättäen minulle perinnöksi koko omaisuutensa. Se oli huomattavan suuri ja yhdessä vanhemmiltani saadun perinnön kanssa se teki minusta melkoisen rikkaan miehen. Ja minä olin jäykkäniskainen ja tuittupäinen, tahdoin aina noudattaa omaa mieltäni, eikä ollut ketään taltuttamassa minua eikä hillitsemässä päähänpistojani. Osuin sisukkaaseen tyttöön, joka siinä oli suuresti kaltaiseni — erään kirkkoherran tyttäreen, joka kiihkeästi tahtoi päästä eroon omaisistaan, kodistaan ja yksitoikkoisesta elämästään. Laittauduimme naimisiin tavallista kiireellisemmin ja aloimme katua tekoamme heti sen jälkeen!"
"Minkätähden?" kysyin.
"Mies!" hän vastasi. "Luonteemme eivät sopineet yhteen. Meillä ei ollut yhteistä mitään muuta kuin itse- ja omapäisyys. Ja pian huomasimme, että me olimme huonoin pari, mitä kuvitella saattaa. Minä halusin koko sydämestäni seikkailla ja matkustaa nähdäkseni maailmaa; hän tahtoi kaikin mokomin järjestää komean talouden ja näytellä suurellista naista niiden ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat ikävystyttäneet hänet puolikuoliaaksi. Vähemmässä kuin vuodessa oivalsin, ettei meistä ikinä tulisi mitään — senvuoksi otin ohjakset omiin käsiini."
"Millä tavoin?" tiedustin.
"En tahdo inttää, etten menetellyt ynseän uhkamielisesti, ehkäpä itsekkäästi ja itserakkaasti", tunnusti hän miettivästi. "Nyt en tekisi samoin, kun järkeni on selvempi ja tunnen paremmin maailmaa. Mutta silloin kävi kaikki seuraavasti. Menin erään lakimiehen puheille ja otin häneltä vaitiolo-lupauksen. Sitten muutin rahaksi kaikki, mitä minulla oli — sitä olikin aika paljon — jaoin sen kahteen yhtä suureen osaan ja siirsin toisen puolen hänelle hänen ikuiseksi — hänhän olisi sen kuitenkin saanut kokonaan, se tuotti, Holt, hänelle kokonaista tuhatviisisataa puntaa vuodessa. Sen tehtyäni ja turvattuani hänen toimeentulonsa otin oman osuuteni ja katosin ilman muuta."
"Hiiskumatta hänelle mitään?" huudahdin.
"Niin — hänellä ei ollut siitä aavistustakaan", myönsi Mazaroff. "Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Minä yksinkertaisesti lähdin. Suoraa päätä. Ei kukaan — ei edes asianajajanikaan — tiennyt, minne menin. Tosin jätin vaimolleni sanan aikovani lähteä matkoille muutamiksi vuosiksi, mutta en ilmoittanut minne."
"Te siis — karkasitte hänen luotaan?" tokaisin.
"Jos tahdotte käyttää siitä sitä sanaa", myönsi hän avoimesti. "Se oli ainoa keino. Muutoin olisi koitunut ikävyyksiä. Äänetön, hiljainen lähtö — se oli ainoa mahdollisuus mielestäni."
"Entä — lapsi? Tyttö, jonka näimme eilen?" kysyin oltuamme vaiti hetkisen. "Oliko hän syntynyt jo silloin?"
"Ei!" torjui hän ponnekkaasti. "Hän ei ollut! Jos niin olisi ollut laita, en ehkä olisi lähtenytkään — oikeastaan olen varma, etten olisi. Mutta hän ei ollut syntynyt, enkä edes tiennyt, että hän todennäköisesti syntyisi. Hänen syntymänsä sattui kahdeksan kuukautta lähtöni jälkeen."
"Te kai kuulitte siitä sittemmin?" huomautin.
"En ole tiennyt siitä mitään ennenkuin tänä päivänä!" huudahti hän. "Olen suorittanut jonkun verran tiedusteluja ilmaisematta itseäni. Nämä maaseutulaiset, Holt, ovat harvinaisen hyvin perehtyneet perhetarinoihin ja -salaisuuksiin, samalla kun he ovat perin kärkkäitä kertomaan tietonsa."
"Tietenkin rouva Elphinstone — jona hänet täällä tunnetaan — pitää teitä kuolleena?" sanoin. "Sehän on itsestään selvää."
"Niin toki, se on varmaa! Hän meni avioliittoon Elphinstonen kanssa vasta muutamia vuosia sitten — vähää ennen kuin mies osti tämän Marrasdalen tilan. Niin, hän luulee minun kuolleen jo aikoja sitten — mutta tässä minä olen elossa!"
"Mitä aiotte tehdä?" tiedustin.
"Mitä te itse tekisitte minun asemassani, Holt?" ehätti hän puolestaan kysymään. "Sanokaa minulle mielipiteenne suoraan, mies! En loukkaannu mistään. Kuten jo aikaisemmin huomautin, luotan suuresti terveeseen järkeenne. Puhukaa!"
"Luultavasti lähtisin tieheni hiiskumatta mitään", vastasin. "Joka tapauksessahan te jätitte vaimonne. Ja jos ilmaisette itsenne, niin rikotte otaksuttavasti tyydyttävän sopuisan liiton. Herra Elphinstone ja —"
"Niin, kuulemani mukaan he sopivat yhteen yhtä hyvin kuin me sovimme huonosti!" pisti hän väliin. "Siinä liitossa ei ole mitään vikaa. Mutta — tyttö on minun tyttäreni."
"Hän ei ole koskaan tuntenut teitä, herra Mazaroff", huomautin.
Hänen pronssinväriset poskensa punehtuivat, ja hän pudisti päätään.
"Olette oikeassa, Holt, olette oikeassa!" hän jupisi melkein nöyrästi."Ja se on oma syyni. No niin, tähän saakka ei ole tapahtunut mitään.Sitä ei tiedä kukaan muu kuin te."
"Ettekö ole puhunut siitä kenellekään?" kysyin.
"En ainoallekaan sielulle!" vakuutti hän. "Olen vain koonnut tietoja. Ei kukaan tiedä sitä — ei kellään ole kaukaisintakaan aavistusta siitä — kaikkein vähimmin Marrasdalen linnan asukkailla."
"Niin monen vuoden kuluttua se olisi yllättävä paljastus", huomautin. "Sitä sietää harkita. Ja —" Mutta sitten pälkähti päähäni uusi ajatus, ja katsoin häneen epäröiden. "Jos asia menisi niin pitkälle, olisi teidän otaksuttavasti todistettava, että —"
"Että Salim Mazaroff on Andrew Merchison", keskeytti hän. "No, se käy kyllä päinsä. Silmäni kierous, oikeassa käsivarressani oleva syntymämerkki, eräät paperit ja ihmiset — jotka tosin eivät ole juuri nyt käsillä, mutta jotka voidaan löytää — todistavat sen varmasti."
"Kuinka tulitte ottaneeksi noin harvinaisen nimen?" rohkenin tiedustaa häneltä. Hän naurahti hiljaa, ikäänkuin se muisto olisi huvittanut häntä.
"Kerron sen teille", hän vastasi. "Lähdettyäni matkustin suoraan Intiaan. Liikuin siellä aika paljon, samoin Persian lahdella ja sen ympärillä olevissa maissa. Sitten siirryin kauemmaksi etelään — Durbaniin ja sieltä sisämaahan — timanttialueille. Durbanissa jouduin yhteen erään vanhan miehen kanssa, jolla oli samanlaiset pyrinnöt kuin minullakin — hän ja minä asuimme yhdessä ja harjoitimme kauppaa yhdessä. Hänen nimensä oli Mazaroff, ja hän jätti kuollessaan minulle koko omaisuutensa — se oli melkoinen — sillä ehdolla, että otan hänen nimensä. Siis tein sen — miksi ei? Siihen aikaan en lainkaan aikonut palata takaisin Englantiin."
"Herra Mazaroff", virkoin, "eikö mieleenne milloinkaan johtunut, että vaimonne, luullen teidän kuolleen — kuten otaksun hänen tehneen — saattaisi mennä uudelleen avioliittoon?"
"Sitä en voi väittää", hän selitti. "Olen kenties hieman hidas. Minun olisi pitänyt ajatella sitä. Mutta en ajatellut. Ja nyt — tähän on tultu!"
"Miten aiotte menetellä?" kysyin.
"En tiedä", vastasi hän suoraan. "En missään nimessä hätiköi. Ja kuten jo mainitsin, asiasta ei tiedä kukaan paitsi teitä ja minua. Ei ole pelkoa siitä, että minut tunnettaisiin. Olen tänään puhutellut toistakymmentä sellaista henkilöä, jotka tunsivat minut entisaikoina, ja kun minulla oli siniset silmälasini, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, kuka todella olen."
Sitten hän nousi pystyyn, meni ulos ja käveli yksin sinne tänne majatalon edustalla. Sinä iltana hän ei virkkanut enää mitään äskeisestä paljastuksestaan eikä ottanut asiaa puheeksi myöskään seuraavana aamuna. Suurimman osan päivästä kulutimme muutamille kolmenkymmenen kilometrin päässä oleville raunioille tekemällämme automatkalla. Illalla palatessamme oli majatalossa liike jotensakin vilkasta — väkeä palasi suurin joukoin Musgraven mainitsemilta markkinoilta, ja talon kaikki huoneet olivat täynnä vieraita, lukuunottamatta meille yksityisesti luovutettua salia. Ja maantiellä oli ryhmittäin ihmisiä ja hevosia, kun Mazaroff päivällisen jälkeen ilmoitti minulle haluavansa yksin miettiä asiaa perinpohjaisesti ja meni tien poikki aukealle nummelle, lähtien astelemaan kanervikkoa pitkin. Senjälkeen en nähnyt häntä elossa.
Kello oli noin puoli seitsemän, kun hän poistui ja katosi nummen aaltomaisten kumpujen sekaan. Lähdin itsekin pian senjälkeen ulkosalle ja samoilin ilman päämäärää lammaspolkuja pitkin aina puoli kymmeneen saakka, jolloin palasin majataloon. Hän ei ollut tullut takaisin. Vielä kymmenenkään aikana häntä ei ollut kuulunut, ja kun kiviseinäisen eteissalin vanha kaappikello löi yksitoista, etsin käsiini Musgraven ja hänen vaimonsa, jotka istuivat illallispöydässään harvinaisen puuhaisan päivän rasitusten jälkeen. Mazaroffin autonohjaaja Webster aterioi heidän seurassaan.
Isännän ja emännän mielestä ei ollut lainkaan syytä pelkoon eikä levottomuuteen. Kaksi vuorokautta kestäneen vierailumme aikana he olivat huomanneet, että herra Mazaroff oli, kuten he sanoivat, puhelias ja ystävällinen herrasmies, joka mielellään seurusteli toisten ihmisten kanssa. Nyt he arvelivat hänen pistäytyneen johonkin nummen taloon ja olevan edelleenkin siellä kaikessa rauhassa pakisemassa. Mutta kun kahdentoista lyönti kajahti ja hän viipyi yhäti poissa, kävivät Musgraven kasvot pitkiksi, ja hän alkoi puhella, kuinka ajattelematonta on liikkua pimeän tultua ulkosalla oudoissa paikoissa.
"Onko nummella joitakuita sellaisia kohtia, joissa häntä voisi kohdata vahinko?" tiedustin.
"Varmasti on", vastasi Musgrave. "On jyrkänteitä, joihin hän voisi suistua pimeässä, ja on toisia paikkoja — hetteikköjä — joihin hän voi vaipua aavistamattansa, olipa sitten yö tai päivä. Ken ei tunne näitä nummia, hänen ei pitäisi liikkua niillä hämärän tultua."
Kielelläni pyöri ajatus, että Mazaroff tunsi tai ainakin oli tuntenut nämä nummet varsin hyvin, mutta hillitsin itseni ja menin sensijaan mitään virkkamatta maantielle majatalon edustalle. Yö oli pimeä ja hiljaisuus häiritsemätön. Tuskin ainoatakaan tähteä oli näkyvissä, eikä kylästä nummen poikki tuovalta, kovaksi poljetulta tieltä kuulunut jalkojen kapsetta.
Palasin sisälle päätettyäni, että jotakin oli tehtävä. Musgrave toi lyhdyn Websterille, minulle ja itselleen. Lähdimme nummelle käskettyämme rouva Musgraven pitää kirkkaita valoja majatalon etusivun ikkunoissa ja antaa meille sovitun merkin, jos Mazaroff palaisi meidän ollessamme poissa. Hajaannuimme eri suunnille, koko ajan kuunnellen mahdollisia hätähuutoja.
Sillä tavoin kiertelimme nummella, kunnes heikkoa, harmaata valoa alkoi sarastaa itäisten kukkuloiden takaa; sitten palasimme majataloon. Ei kukaan meistä ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Ja nyt Musgrave ja hänen vaimonsa esittivät uuden teorian. Mazaroff oli edennyt liian kauas, poikennut johonkin taloon, johon hänen oli ollut pakko yöpyä: hän palaisi muka aamiaiselle.
Minä en luottanut siihen. Webster ja minä nautimme hiukan ruokaa ja kuumaa kahvia ja lähdimme taaskin etsimään — hän toista, minä toista tietä. Minun polkuni vei aamusarastusta kohti. Ja aurinko oli juuri noussut koko syksyisessä loistossaan, ja kukkulat kimaltelivat aamukasteesta, kun minä kierrettyäni aaltoilevalla nummella olevan jyrkän töyryn ympäri äkkiä jouduin vastakkain sen tytön kanssa, jota olin ajatellut kaksi päivää. Edessäni oli Sheila.
Nuoruuden vapaamuurariutta
Sheila istui tuollaisen kaislojen reunustaman lammikon partaalla, joita oli nummen kanervien ja sammalten keskellä. Aavistamatta, että läheisyydessä oli ketään muita kuin hänen vierellään istuva pitkäkarvainen, vakavasilmäinen lintukoira, hän oli riisunut kenkänsä ja sukkansa, häilytellen jalkojaan ja nilkkojaan tummassa vedessä. Hänet nähdessäni valtasi minut äkkiä hätkähdyttävä ajatus. Vaikka hän ei tiennytkään siitä mitään, niin täällä olin minä huolestuneena etsimässä miestä, joka, jos hänen tarinansa oli tosi, oli tämän tytön isä!
Koira huomasi minut ja haukahti. Sen emäntä vilkaisi nopeasti minuun päin, näki minut, näytti muistavan tavanneensa minut ennenkin, ja vaikka hän punehtuikin, kun olin nähnyt hänet hieman omituisessa asemassa, suhtautui hän siihen rauhallisesti. Hän nyökkäsi minulle ystävällisesti, alkaen samalla vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa.
Pysyttelin tarkoituksellisesti taempana, kunnes hän ponnahti pystyyn, kääntyi minuun päin ja osoitti nauraen lammikkoa.
"Tuohon lähteeseen liittyy taikauskoinen tarina", hän sanoi alkuvalmisteluitta ja empimättä. "Väitetään, että jos siihen pistää jalkansa kuusi kertaa auringonnousun hetkellä mihin aikaan hyvänsä Mikonpäivän ja Martinpäivän välillä, niin pysyy onnellisena koko elämänsä. Niinpä — olin koettamassa sitä."
Menin lähemmäksi hänen avoimen hymynsä ja käytöksensä rohkaisemana.
"Toivon, että se osoittautuu todeksi", virkoin. "Mutta itse puolestani en ole lainkaan onnellinen juuri nyt."
Hänen katseensa sai huolestuneen ilmeen.
"Niinkö?" hän kysyi. "Ettekö? Miksi ette?"
"Luultavasti näitte minut eilen — ei, toissapäivänä — lähellä Lehtokurppaa vanhanpuoleisen herrasmiehen seurassa", vastasin. "Menitte ohitsemme. No niin, hän on hävinnyt — kateissa!"
Hän astui vähän lähemmäksi minua, ja ikäänkuin hänen tietämättään hänen katseensa lipui pitkin nummea.
"Tarkoitatteko — täällä?" hän kysyi. "Nummellako?"
"Juuri niin", myönsin. "Hän lähti majatalosta eilenillalla päivällisen jälkeen eikä ole palannut. Te kai tunnette nämä seudut? Onko täällä sellaisia paikkoja —"
"Täällä on useita vaarallisia kohtia", keskeytti hän hätäisesti."Oletteko etsineet häntä?"
"Etsimme häntä monin miehin koko yön", vastasin. "Mutta emme ole kuulleet emmekä nähneet hänestä jälkeäkään."
"Onko hän isänne?" tiedusti hän, katsoen minua osaaottavasti.
"Ei — ystäväni, jonka kanssa olen matkalla", selitin. "Olen kauhean huolissani hänen tähtensä. Viime yönä oli tavattoman pimeätä, ja pelkään, että hänelle on sattunut joku vahinko — että hän on pudonnut jyrkänteeltä tai uponnut suohon. Mutta olemme tarkastaneet nummea aika laajalti."
"Keitä on ollut etsimässä?"
"Minä olen ollut mukana koko ajan", vastasin, "ja automme ohjaaja jaMusgrave. Ja olemmekin olleet melkein joka suunnalla."
"Musgrave ei tunne nummea", huomautti tyttö, "tai jos tunteekin, niin ainakin vain pintapuolisesti. Lienevätköhän meikäläiset — metsästysvartijat nimittäin — kuulleet mitään? Jos tahdotte tulla mukaani taloon —" Hän osoitti nummen toiselle puolelle, missä Marrasdale Towerin päädyt ja savupiiput pilkoittivat esiin rakennuksia ympäröivien puiden ylitse. "Siellä ehkä saamme kuulla jotakin", hän jatkoi. "Isäpuoleni, herra Elphinstone, lienee nyt kiertokäynnillään, ja kenties hän on kuullut jotakin miehiltä. Sinne on vain muutamien minuuttien kävelymatka."
Hän opasti minua kanervikossa kiermurtelevaa polkua pitkin nummen sellaisen osan lävitse, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Puhelimme keskenämme — kerroin hänelle jonkun verran siihen saakka kokemistamme seikkailuista; mainitsin hänelle myöskin Mazaroffin ja oman nimeni. Kumppanini salaisesta tarinasta ja siitä, että hän ennestään tunsi tämän paikkakunnan, varoin visusti hiiskumasta mitään.
"Ja onko täällä todellakin vaarallisia kohtia?" tiedustin, kun olimme jossakin määrin päässeet selville tilanteesta. "Te tietysti tunnette seudun."
"On useita vaarallisia paikkoja", hän vakuutti. "Muutamissa kohdin nummipolku kulkee äkkijyrkänteen reunalla, ja toisissa taas saattaa pimeässä varsin helposti astua pohjattomaan suosilmään. Vain sellaisten henkilöiden, jotka todella tuntevat nummet hyvin, sopisi uskaltautua niille päivän laskettua. Jos tuntee polut, niin tietystikin —"
Ennen pitkää saavuimme Marrasdale Towerille — se oli vanhanaikainen, epäsäännöllinen rakennus, joka näytti muinaiselta rajalinnoitukselta. Pihalla tapasimme herra Elphinstonen keskustelemassa puuvillasamettiseen pukuun puetun miehen kanssa. Elphinstone oli pitkä, laiha, harmaahapsinen, lukeneelta näyttävä mies; hän katsahti minuun kummastuneena harvinaisen isojen silmälasien ylitse. Hänen tytärpuolensa vei minut hänen luokseen kursailematta; olin jo saanut nähdä, ettei hän tuhlannut aikaa muodollisuuksiin.
"Tässä on herra Holt — herra Mervyn Holt", esitteli Sheila. "Hän ja muuan hänen ystävänsä, herra Mazaroff, vanhahko herrasmies, ovat saapuneet autolla Lontoosta ja pysähtyneet muutamiksi päiviksi Lehtokurppaan. Eilen illalla herra Mazaroff lähti yksin nummelle eikä ole vielä palannut. Herra Holt on etsinyt häntä ja on huolissaan hänen tähtensä."
Herra Elphinstone näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka ottaa asiat keveästi; hän nyökkäsi ja vilkaisi samettipukuiseen mieheen.
"Mies kadoksissa nummella, niinkö?" hän virkkoi. "Parker, menkää tiedustamaan talli- ja puutarhamiehiltä. Jotkut heistä kulkevat nummen poikki mikä mistäkin kohdasta, eikö niin? Niin — kyselkäähän! Hm! Poissa koko yönkö? Hyväinen aika! Hm — ettekö suvaitse tulla sisälle, herra — hm —"
"Nimeni on Holt, sir", sanoin, ehättäen auttamaan hänen hajamielistä muistiaan.
"Holt, vai niin?" hän kertasi. Hänen mielenkiintonsa näytti äkkiä heräävän. "Hm! Olin Mertonissa samannimisen miehen kanssa — tosiaan olimme yhdessä Rugbyssäkin, ennenkuin pääsimme Oxfordiin. Hän ja minä olimme aimo soutajia. Hän on nyt muistaakseni kappalaisena jossakin maaseutuseurakunnassa Buckinghamshiressä — on pitkä aika siitä, kun kohtasimme toisemme."
"Luullakseni puhutte isästäni, herra Elphinstone", sanoin. "Hän opiskeli Rugbyssä ja Mertonissa ja on nyt kappalaisena Chellinghamissa Aylesburyn läheisyydessä. Nyt muistankin, että hänen työhuoneessaan on joitakuita vanhoja ryhmävalokuvia Mertonin soutujoukkueista — muistelen nähneeni teidänkin nimenne yhden tahi kahden sellaisen alla."
Hän käännähti, ojensi minulle kätensä ja pudisti kättäni ilmeisesti hyvin riemastuneena.
"Hyväinen aika!" hän huudahti. "Ajatelkaahan vain! Tämä on erittäin hauska sattuma! Olen paljon ajatellut Holtia — hän oli mainio, komea mies. Kun nyt tarkastan teitä lähemmin, niin huomaan, että olette ilmetty kuva siitä, millainen hän oli siihen aikaan. Käykää sisään — käykää sisään! Tämäpä erinomaista!"
Hän työnsi minut edellään huoneeseen, jossa rouva Elphinstone ilmeisesti odotti puolisoaan ja tytärtään aamiaiselle. Aluksi rouva ei huomannut minua — hän oli teen valmistuspuuhissa — mutta ilmeisesti hän tunsi herra Elphinstonen askeleet.
"Ettekö sinä ja Sheila tule aamiaiselle lainkaan?" hän kysyi. "Tee—" Sitten hän kääntyi ja näki minut; huomasin, että hän tunsi minut samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli sivuuttanut kaksi päivää takaperin. Hänen hienomuotoiset kulmakarvansa kohosivat kummastuksesta, kun hän näki minun saapuvan aamiaispöytäänsä. Herra Elphinstone sysäsi minua eteenpäin.
"Marion!" hän huudahti. "Totisesti mitä ihmeellisin ja onnellisin tapaus! Tämä nuori herrasmies on vanhan ystäväni Tom Holtin poika — ja ilmetty kuva. Eikö ole tavatonta, että hänen piti saapua luokseni tällä tavoin ikäänkuin pilvistä pudonneena? Hän tuli — niin, mitenkäs hän tulikaan? Ahaa, nyt muistan. Sheila toi hänet, toi kuin toikin."
"Niin", vahvisti Sheila, "mutta olet jo unohtanut, minkätähden sen tein. Äiti", hän jatkoi kerkeästi, "herra Holt asuu Lehtokurpassa, sen vanhan herran kanssa, jonka seurassa näimme hänet tuonnottain — he ovat automatkalla. Vanha herra on kadonnut; herra Holt on ollut koko yön etsimässä häntä nummelta."
Rouva Elphinstone pudisti kättäni kohteliaasti, joskin hieman kylmästi, lausui minut tervetulleeksi ja osoitti minulle tuolin teetarjottimen läheisyyteen.
"Sitten olen aivan varma, että herra Holtille maistaa aamiainen", hän puheli käytännölliseen tapaan. "Tarjoile sinä hänelle, Sheila, isäsi antaa kaiken jäähtyä. Herra Elphinstone", hän jatkoi, kääntyen minuun päin, "on niin tavattoman, sanokaamme, hajamielinen, että — kas tuossa näette! Hän on jo tiessään — mennyt tietystikin etsimään joitakuita muistoesineitä niiltä ajoilta, jolloin hän tunsi isänne — se on juuri hänen tapaistaan! Teetä vaiko kahvia?"
"Olette kovin ystävällinen", kiitin katsellessani, kuinka herraElphinstone koukerteli toisiin huoneisiin ilmeisesti etsimään jotakin,"mutta minun pitäisi todellakin olla etsimässä kadonnutta ystävääni.Hänen poissaolonsa alkaa käydä arveluttavaksi, ja —"
Sheila keskeytti puheeni kertoakseen äidilleen koko tapahtuman. Hänen lopetettuaan saapui samettipukuinen mies avonaisen ikkunan luokse.
"No, Parker?" huusi Sheila. "Onko kukaan nähnyt mitään?"
Parkerilla ei ollut uutisia kerrottavanaan. Hän oli kysellyt kaikilta tallissa ja puutarhassa työskenteleviltä henkilöiltä, mutta kukaan ei ollut kuullut eikä nähnyt jälkeäkään kadonneesta herrasmiehestä. Tällä hetkellä palasi herra Elphinstone syli täynnä kirjoja ja vanhoja valokuvia. Hän tahtoi ottaa minut kokonaan omaan haltuunsa, mutta hänen vaimonsa työnsi hänet kärsimättömästi syrjään.
"Luuletko todellakin, Malcolm", hän huudahti, "että herra Holt voi katsella sinun ja isänsä kuvia ollessaan noin huolissaan vanhan ystävänsä tähden? Mies-raukka saattaa virua jossakin nummen syrjäisessä osassa jalka katkenneena! Etkö osaisi esittää jotakin järkevää ehdotusta?"
Saatuaan näin kiihkeän kehoituksen laski herra Elphinstone syrjään muistoesine-kokoelmansa, otti silmälasit nenältään, istuutui pöytään, nosti lautaselleen kalaa, maistoi muutamia kertoja miettivänä teelasistaan ja kumartui sitten pöydän ylitse tytärpuoleensa päin.
"Mitähän, jos tiedusteltaisiin High Cap Lodgesta?" hän ehdotti. "Vernerin palvelusväki on saattanut kuulla jotakin tai ehkä tietää jotakin. Luultavasti on hänellä öisin vartijoita ulkosalla — meillä ei ole nykyisin."
"Hyvä!" vastasi Sheila. "Saatan herra Holtin sinne heti. High CapLodge", hän jatkoi kääntyen minun puoleeni, "on serkkuni VernerCourthopen metsästysmaja. Ystävänne on saattanut samota hänen mailleen,nähkääs — kaakkoinen ja itäinen osa nummea — jylhää seutua — onVernerin aluetta. Menkäämme tapaamaan häntä."
Haukkasimme kumpikin hätäisesti aamiaista ja lähdimme. Rouva Elphinstone antoi pari käytännöllistä vihjausta, ja herra Elphinstone vaati minua hyvin vakavasti heti löydettyäni Mazaroffin, jonka katoaminen ei tuntunut suuresti häntä huolettavan, palaamaan Marrasdale Toweriin katsellakseni hänen kirjojaan ja papereitaan. Tiemme vei kukkuloita kohti ja oli kolea ja yksinäinen.
"Serkkuni luona on pieni metsästysseurue", ilmoitti Sheila, kun lähestyimme päämääräämme, pitkää, matalaa rakennusta, joka sijaitsi rotkotien varrella keskellä männikköä. "Siellä on hän itse, hänen liikkeenjohtajansa (Courthopeilla on näet pankkiliike Lontoon Cityssä), Armintrade-niminen mies, jota kammoan, ja eräs toinen mies, muuan lontoolainen tohtori Eccleshare, jota inhoan! He ovat metsästämässä kaiket päivät ja istuvat öisin luullakseni korttipöydän ääressä tai pelaavat biljardia. Nyt he otaksuttavasti ovat aamiaisella."
Hän oli ilmeisesti hyvin perehtynyt High Cap Lodgeen ja sikäläiseen järjestykseen, sillä kursailematta ja vitkastelematta hän meni edellä sisään pääovesta ja pitkin käytävää, sysäten sitten auki oven huoneeseen, josta oli komea näköala nummelle. Hyvin varustetun aamiaispöydän ääressä istui kolme miestä, jotka meidän astuessamme kääntyivät kummastuneina, tarkastaen minua kiinteästi.
Minäkin puolestani silmäilin heitä tarkoin, kutakin erikseen ja koko ryhmää, kun he työnsivät tuolinsa taaksepäin ja nousivat pystyyn. Sillä olin äkkiä saanut mielijohteen, joka lähenteli epäluuloa. Muistin, että Mazaroff huomauttaessaan minulle haluavansa viettää ensimmäisen päivän Lehtokurpassa yksin oli samalla maininnut menevänsä liikeasioissa tapaamaan jotakin läheisyydessä asuvaa henkilöä. Ja sillä hetkellä välähti päähäni, että koska kaikki nämä kolme miestä olivat Lontoosta, saattoi hänen tarkoittamansa henkilö olla yksi heistä; ainakin kaksi näistä miehistä käsitteli pankki- ja raha-asioita; niitä oli myöskin, kuten jo silloin varsin hyvin tiesin, Mazaroffilla.
Mutta tarkasteluni, joka välttämättä jäi pintapuoliseksi, ei auttanut minua vähääkään. Yksi heistä, ilmeisesti isäntä, oli nuorehko mies, jonka piirteissä oli raskas- ja äreämielinen vivahdus; hän oli ulkonaisesti komea, mutta hänen poskensa olivat liian lihavat, ja hänen silmiensä ilme oli liian kiivas; havaitsin heti, ettei hän ollut lainkaan mielissään nähdessään minut, vieraan, Sheila Merchisonin seurassa. Toinen oli taitavan ja ovelan näköinen, keski-ikäinen mies; hänellä oli huolellisesti hoidettu parta, ja hän teki hieman ylimielisen kopean vaikutuksen — pian sain tietää, että hän oli pankinjohtaja Armintrade. Kolmas oli kookas, turpea mies, inhimillinen liharöykkiö, sileäksi ajeltu, kasvot, etenkin nenä ja huulet, jykevätekoiset; hänen kiiluvat silmänsä kiintyivät heti seuralaiseeni sillä tavoin, että minua suututti, vaikka olinkin vieras heille kaikille.
Sheila ei kiinnittänyt vieraisiin ensinkään huomiota; hän vain nyökkäsi heille lyhyesti ja meni suoraan Courthopen luokse.
"Verner", hän sanoi, "tämä vieras on herra Holt, jonka isä on herra Elphinstonen vanha ystävä. Herra Holt on saapunut pariksi päiväksi Lehtokurppaan, jonne hän tuli erään ystävänsä, herra Mazaroffin, seurassa viimeksimainitun autolla. Eilen illalla herra Mazaroff, joka on vanhanpuoleinen mies, lähti kävelemään nummelle eikä ole tullut takaisin. Oletko sinä tai onko sinun väkesi kuullut hänestä mitään?"
Oikeuden nimessä on minun myönnettävä, että Verner Courthope osoitti kohteliasta innostusta asiaan. Ei hän eivätkä hänen vieraansa voineet ilmoittaa minulle mitään, mutta Courthope saattoi minut ja Sheilan metsästysmajan takana olevalle vajalle, jossa kaksi metsästysvartijaa ja joitakuita muita miehiä oli odottamassa, ja tiedusteli näiltä. Se jäi kuitenkin tuloksettomaksi, mutta hän lupasi, että senpäiväisen metsästyksen aikana hän ja hänen seurueensa pitäisivät silmänsä auki liikkuessaan nummella. Vain kerran hän puhutteli suoranaisesti minua.
"Aiotteko viipyä täällä vain pari päivää?" hän tiedusti voimatta salata uteliaisuuttaan. "Ettekö siis jää kauemmaksi?"
"Olisimme pysähtyneet hyvin lyhyeksi ajaksi", vastasin, "mutta nyt on minun tietystikin löydettävä kumppanini".
Hän nyökkäsi, ja Sheila ja minä poistuimme pian Marrasdale Toweria kohti. Käveltyämme vähän matkaa äänettöminä hän äkkiä kääntyi minuun päin, luoden minuun katseen, joka osoitti, että hän vaistomaisesti uskoi minun pelkästä nuorekkaasta myötätunnosta ymmärtävän, mitä hän aikoi puhua.
"Jos miestä voi arvostella hänen seuransa mukaan", hän virkkoi melkein katkerasti, "niin mitä arvelette serkustani Verneristä? Oletteko koskaan nähnyt kahta niin äärimmäisen vastenmielistä miestä kuin Armintrade ja Eccleshare ovat? Minua inhoittaa nähdessäni heidät! Ja — ja kuitenkin äitini tahtoo minun menevän Verner Courthopen puolisoksi, vaatii sitä! Mutta — minäpä en tahdo — en tahdo!"