Uusia renkaita
Poistuimme äänettömästi ja mutkattomasti, ikäänkuin olisimme olleet hyvin tavallisia vieraita ja käyneet varsin jokapäiväisellä asialla. Mutta ulkosalla, Mincing-kujassa, Maythorne seisahtui ja katsoi kysyvästi Croleen.
"Saitteko varmuuden?" hän tiedusti.
"Mitä siihen tulee — kyllä", vastasi Crole. "Sitä valtuutta ei voi epäillä — se on ihan selvä. Mazaroffin omasta käsialasta ja omista ehdoista ei voi päästä mihinkään! Arvelin, että asia olisi siihen suuntaan — en voinut uskoa, että Armintrade olisi myynyt noita timantteja, jollei hänellä olisi ollut siihen laillista oikeutta. Nyt meidän on vain odotettava hänen maksuosoitustaan luovutussummalle. Saatte nähdä, että se saapuu minulle hänen lupauksensa mukaan — heti. Ja siihen päättyy jutun se osa."
"No, hyvä — jos te kerran olette tyytyväinen", virkkoi Maythorne. Asteltuaan muutamia metrejä hän pysähtyi uudelleen. "Toivoisinpa, että tuntisimme hiukan tarkemmin Mazaroffin puuhat toisena päivänä hänen Lehtokurpassa ollessaan", hän jupisi. "Kaikki on epämääräistä, hämärää, epävarmaa — ja kuitenkin pirahtelee aina jotakin selville. Te ette kai tiedä paljoakaan siitä, mitä hän hommaili sinä päivänä, vai mitä, Holt?"
"En juuri mitään — en todellakaan mitään", vastasin. "Aamiaisen jälkeen hän ilmoitti minulle haluavansa viettää sen päivän yksikseen. Hän lähti liikkeelle kohta senjälkeen kädessään vankka kävelykeppi ja nenällään siniset silmälasit. Luultavasti hän käytti niitä jonkunlaisena naamarina, sillä milloinkaan muulloin en nähnyt hänellä silmälaseja ja tiesin, että hänen silmänsä olivat harvinaisen hyvät. Hän oli ulkosalla koko päivän — tapasin hänet vasta illalla. En tiedä, missä hän kävi tai keitä hän kohtasi."
"Hän tietysti tunsi paikkakunnan hyvin", huomautti Maythorne. "Emme voi sanoa, minne hän ei olisi voinut mennä tai ketä hän ei olisi voinut kohdata — tahi (mikä on perin tärkeä seikka!) mitä sopimuksia hän ei olisi voinut tehdä seuraavan päivän tahi illan varalta."
"Seuraavan päivän hän oli minun seurassani", sanoin, "ainakin jokseenkin koko päivän. Ajelimme autolla ympäristössä — katselemassa kirkkoja, raunioita ja muita sentapaisia. Hän katosi vasta illalla kello puoli kahdeksan jälkeen."
"Meni epäilemättä tapaamaan jotakuta", mutisi Maythorne. "Ja tapasi kuoleman! No niin — seuraava tehtävämme koskee Ecclesharea ja Parslavea. Jollemme saa asiaan mitään valaistusta niiltä kahdelta…"
Hän seisahtui, etsien katseellaan ajuria. Hänen antaessaan merkin eräälle, joka oli vähän matkan päässä, puhkesi Crole päätään pudistaen puhumaan.
"Minun luuloni on, että Ecclesharella on meille kerrottavana yhtä selvä tarina kuin äsken kuulimme Armintradelta. Olemme joutuneet pois jäljiltä, Maythorne! Tai oikeastaan emme ole jäljillä olleetkaan. Minulla on sisäinen tunne, ettei Armintrade, ei Eccleshare eikä Parslave tiedä mitään Mazaroffin murhasta eivätkä ole millään tavoin sekaantuneet siihen. Emme ole päässeet kyllin syvälle — meidän on vielä kaivettava muutamia metrejä."
"Yhtä kaikki käymme ottamassa selkoa siitä, mitä Eccleshare ja Parslave tietävät", vastasi Maythorne. "Ehkä saamme vähän vihiä, pienen viittauksen tahi jotakin sellaista. Kenties", hän lisäsi sijoittuessamme rattaille, "minulla itselläni on hyvin oikeaan osuva käsitys siitä, miten asianlaita on, Crole — mutta tahdon saada kaikki mahdolliset lisätiedot. Ja haluan tietää, miksi Parslave on virunut kaikessa rauhassa Ecclesharen talossa täällä Lontoossa jutun alusta alkaen. Conduit-kadulle!" käski hän, ajurin sulkiessa ovea jälkeemme. "Aion vain hiukan pistäytyä siellä, ennen kuin jatkamme matkaamme Ecclesharen asunnolle."
Maythornen ehdotuksesta laskeuduimme rattailta Conduit-kadun kulmassa ja astelimme hänen toimistoonsa. Hänen ovensa edustalla oli hieno, silminnähtävästi ihan uusi Rolls-Royce-auto, jonka ohjaajan liveri oli hitusen liian komea. Sen nähdessään Crole hymyili.
"Ylimyksellisiä asiakkaitanne, niinkö, Maythorne?" hän virkkoi pilaillen. "Ainakin joku herttua tahi herttuatar, vai mitä?"
"Aivan päinvastoin, jos tahdotte sen tietää", vastasi Maythorne, joka oli luonut autoon ja sen ohjaajaan terävän silmäyksen. "Tuo on sir Samuel Leeken auto — tai oikeammin yksi niistä — ja ohjaajalla on hänen liverinsä. Olenpa melkein varma siitä, kenet tapaamme toimistossamme."
"Kenet?" kysyi Crole. "Lady Leekenkö?"
"Ei — vaan hänen veljenpoikansa Mallisonin. Tuhat yhtä vastaan siitä!Olen odottanut häntä viime vuorokauden aikana. Käykää sisälle!"
Menimme Maythornen palatsimaiseen huoneistoon. Astuessamme etutoimistoon tuli toinen naiskonttoristi luoksemme.
"Herra Mallison odottaa, haluten puhua kanssanne, sir", hän ilmoitti.
Menimme edelleen Maythornen yksityiseen huoneeseen. Siellä seisoi, silmäillen erästä taulua, sama nuori mies, jonka olin nähnyt keskustelevan Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja Yorkissa; hänen pukunsa oli viimeisen muodin mukainen, silkkihattu takaraivolla ja kädet kauniisti laskostettujen housujen taskuissa. Hän pyörähti ympäri meidän tullessamme sisään, ja hänen vilkkaiden silmiensä välähdys osoitti, että hän tunsi minut. Mutta hän alkoi heti puhua Maythornelle.
"Kas — herra Maythorne. Minä — hm — pistäydyin luoksenne puhumaan — tuosta Mazaroffin jutusta. Enoni, sir Samuel Leeke, tiedättehän —"
"Tiedän!" keskeytti Maythorne hilpeästi. "Olette kovin ystävällinen, herra Mallison. Istukaa! Herra Crole — herra Holt."
Mallison istahti ja hymyili minulle.
"Olen nähnyt teidät ennen", hän sanoi. "Huntingdonissa — Mazaroffin seurassa."
"Ja myöhemmin Yorkissa", täydensin minä.
"Juuri niin, myöskin Yorkissa", myönsi hän. "Omituinen juttu, eikö olekin?"
"Mitä tiedätte siitä, herra Mallison?" kysyi Maythorne. Hän otti savukekotelon kirjoituspöydältään ja pani sen kiertämään. "Tahtoisimme kovin mielellämme saada kaikki mahdolliset tiedot. Ja jos voitte kertoa meille jotakin —"
Mallison etsi virittävää innoitusta savukkeestaan.
"No niin — minä — minä tuskin tiedän mitään", hän alkoi. "Tapasinhan tosin Mazaroffin Park Lanen varrella, ja sitten olimme hänen luonaan päivällisellä Cecil-hotellissa. Näin toisen sinisen timantin ja kuulin, että niitä oli kaksi ja että toinen oli eräällä pankkimiehellä, jonka nimi oli Arm — jotakin sinnepäin — ei kuitenkaan Armstrong. Ja näin meidän kesken sanoen, lady Leeke halusi kiihkeästi saada omakseen ne molemmat — oikein kiihkeästi!"
"Hän tosiaan halusi niitä?" tiedusti Maythorne.
"Ihan todella! Mutta paljoa hän ei puhunut siitä juuri sillä kertaa. Minä kuitenkin tiedän sen", jatkoi Mallison, hymyillen ovelasti. "Tunnen hänet! Hän olisi sydämen pohjasta toivonut sir Samuelin ostavan ne heti. Juuri siitä vihjaisin Mazaroffille kohdatessani hänet matkallani pohjoista kohti."
"Ymmärrän!" virkkoi Maythorne. "Matkasitte kumpikin pohjoiseen päin samoihin aikoihin, niinkö? Tietysti. Entä mitä varten matkustitte te sinne?"
"Tarkastamaan eräitä metsästysalueita", vastasi Mallison kerkeästi. "Sir Samuel tahtoo vuokrata teerinummen ensi vuodeksi, ja arvelimme oivalliseksi ajatukseksi, että kävisin mieskohtaisesti tutustumassa muutamiin sellaisiin varsinaisena metsästysaikana. Käväisin koko monilla ollessani siellä — Tweedin molemmin puolin."
"Mainio ajatus!" kehui Maythorne. "Ja kohtasitte Mazaroffin — sattumalta? Ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Juuri niin. Mutta ettekö sen jälkeen enää häntä tavannut?"
"Kyllä!" vastasi Mallison. "Juuri sitä kertomaan sir Samuel kehoitti minua tulemaan luoksenne. Tapasin hänet Gilchesterissä."
Maythorne loi Croleen ja minuun pikaisen, melkein huomaamattoman silmäyksen, käydessään kuulustelemaan vierastaan.
"Gilchesterissä, vai niin? Sehän on Marrasdalen markkinakaupunki — muutamien kilometrien päässä Lehtokurpasta. Miten osuitte kohtaamaan hänet siellä?"
"Sattumalta! Olin ajanut autollani sinne Jedburghista katsomaan erästä Gilchesterin läheisyydessä olevaa metsästysaluetta. Menin sikäläiseen hotelliin puoliselle ja viivyin vähän aikaa syötyäni. Mazaroff ilmestyi sinne — nautimme yhdessä ryypyn tai pari."
"Mikä päivä silloin oli?"
"Sitä en osaa sanoa. Olen huono muistamaan päiviä. Mutta hän mainitsi saapuneensa Lehtokurppaan edellisenä iltapäivänä. Ehkä voitte sen nojalla määrätä päivän."
"Kyllä voimme. Tärkeätä on se, että kohtasitte MazaroffinGilchesterissä päivää senjälkeen, kun hän oli tullut Lehtokurppaan.Muistatteko ajan tarkalleen?"
"Kyllä — noin kello kaksi iltapäivällä."
"No — puhelitteko taaskin timanteista?"
"Tietysti! Hän kertoi minulle, mitä oli tehnyt. Hän oli muka tavannut asiamiehensä — Arm —"
"Nimi on Armintrade."
"Sehän se oli! Armintrade. Hän sanoi tavanneensa Armintraden, joka oli metsästämässä lähistöllä, ja he olivat tehneet sopimuksen. Armintrade on jo pannut alulle suuren kaupan. Mazaroff oli sen vuoksi laatinut Armintradelle valtuuden myydä ne sadastasaitsemästäkymmenestäviidestätuhannesta punnasta. Hän luuli Armintraden hyväksyvän sen. Mutta jollei hän hyväksyisi, selitti Mazaroff, niin silloin lady Leeke saisi ne ensiksi mainitusta hinnasta — sadastakuudestakymmenestätuhannesta punnasta."
"Se vahvistaa Armintraden kertomuksen", huomautti Maythorne syrjään Crolelle ja minulle. "No niin", jatkoi hän vieraalleen. "Siinä kaiketi onkin kaikki? Enää ette luultavasti puhuneet timanteista?"
"Emme. Siihen se päättyi. Tietystikin, jos Armintrade käyttäisi saamaansa valtuutusta, olisi koko juttu lopussa — jollei, niin lady Leeke saisi vuoronsa. Muuta ei siitä ollut puhetta."
"Erositteko Gilchesterissä?"
"Luonnollisesti! Poistuin autollani takaisin rajan poikki Jedburghiin ja sitten yhä kauemmaksi pohjoiseen. Sitten kuulin Mazaroffin katoamisesta ja murhasta. Mutta onko teillä aavistusta, minkä tähden hänet murhattiin?"
"Eipä juuri", vitasi Maythorne. "Entä teillä?"
Mallison iski meille silmää tietävän näköisenä.
"Hän oli omituinen miekkonen!" hän sanoi. "Olin hänen seurassaan julkisissa paikoissa kahdesti tai kolmasti — otimme ryyppyjä ja poltimme sikaareja. Hän oli liian herkkä näyttelemään rahojaan tuntemattomien nähden — eikä ainoastaan rahojaan, vaan muutakin. Silloinkin Gilchesterissä, kun istuimme tupakkahuoneessa — siellä on koko joukko uppo-outoja Pekkoja ja Paavoja ympärillämme — veti Mazaroff liivintaskustaan kourallisen irrallisia timantteja vain valaistakseen minulle jotakin kohtaa puheestamme! Niin, en ole aasi! Hän suorastaan houkutteli vaaraa niskaansa! Hänet nitistettiin sen tähden, mitä hänellä oli mukanaan! Se on minun mielipiteeni."
"Saatatte olla oikeassa, herra Mallison", myönsi Maythorne teeskennellyn juhlallisesti. "Ilmeisesti hän oli ajattelematon. Niin, olen hyvin kiitollinen käynnistänne."
"Ei siitä mitään", vastasi Mallison suorasukaisesti. "Arvelin muutoin vain pistäytyä, ymmärrättehän — autan aina mielelläni."
Hän poistui sitten pian, ja me kolme siunailimme toisiamme. Crole alkoi puhua ensiksi.
"Kuten äsken sanoitte, Maythorne, se osoittaa Armintraden kertomuksen oikeaksi", hän sanoi. "Ja minusta alkaa tuntua, että tuon nuorukaisen viittauksessa on perää, että tämä on yksinkertainen ryöstömurha. Mazaroffia on helposti voitu seurata ja hänet sitten, kuten Mallison lausui, nitistää sen tähden, mitä hänellä oli muassaan."
"Se ei suinkaan ole uusi otaksuma", huomautti Maythorne. "Se on ensinnä esitetty — mutta siinä saattaa olla kaikenlaisia muunnoksia. No niin, nyt — Ecclesharen ja Parslaven kimppuun! Se on lähin —"
Juuri silloin avautui ovi ja siitä näyttäytyi naiskonttoristi.
"Kersantti Manners ja etsiväkersantti Corkerdale pyytävät tavata teitä, sir", hän ilmoitti.
"Tuokaa heidät sisään!" käski Maythorne. Tytön poistuttua hän kääntyi meihin päin, kummastuneen näköisenä.
"Manners!" hän huudahti. "Täällä Lontoossa! Mitähän se merkitsee? Jotakin uutta kaiketi! Kas vain, Manners", hän jatkoi, kun kersantti ja eräs toinen mies molemmat siviilipuvussa astuivat sisään ja jäivät töllistelemään ympärilleen, "mikäs teidät on tänne tuonut? Istukaa! Tunnettehan nämä herrat."
Manners myhäili Crolelle ja minulle, istuutui ja avasi päällystakkinsa napit. Hän heilautti peukaloaan kumppaniinsa, rauhallisen näköiseen, valpaskatseiseen mieheen päin.
"Etsiväkersantti Corkerdale Scotland Yardista, hyvät herrat", hän esitteli. "No niin, herra Maythorne, arvannette, minkä asian tähden olen täällä. Seikka on sellainen, että sain eilen eräitä tietoja ja riensin saamieni määräysten mukaisesti Lontooseen. Kävin Scotland Yardissa kertomassa kaikki, mitä tiedän. Sieltä komennettiin tämä Corkerdale avukseni — ja ajattelimme pistäytyä täällä kuulustamassa, oletteko te saanut selville mitään uutta — tiedänhän teidän koettavan selvittää tätä samaa juttua."
"Olemme saaneet koko joukon tietoja, Manners", vastasi Maythorne."Mutta kaikki käy yksinkertaisemmin, jos te kerrotte omanne."
"No niin", suostui Manners. "Meillä sattui eilen pari, kolme tapausta. Kaikki Elphinstonen väki lähti äkkiä Marrasdale Towerista Lontooseen. Sitten hajautui High Cap Lodgen seurue ja matkusti tänne samalla junalla. Kaikki se nostatti tietystikin hälyä. Ja myöhemmin eilen aamulla tuli luokseni Cowie-vanhus, joka asuu Reiver's Denin lähistöllä sijaitsevassa mökissä, ja ilmoitti että hänellä oli kerrottavana jotakin, minkä hän oli tahtonut pitää omina tietoinaan, kunnes herra Courthopen metsästyshuvilalla majailleet herrasmiehet olivat poistuneet. Kun sitten olin vakuuttanut, ettei hänelle koituisi mitään ikävyyksiä, kertoi hän edelleen, että hän Mazaroffin murhan iltana oli mennyt ulos vähän sen jälkeen kun oli kuullut laukauksen läheltä majaansa, ja puutarhansa aidan takaa nähnyt kaksi likellä häntä seisovaa miestä. Toisen hän väitti olleen High Cap Lodgessa vierailleen kookkaan, lihavan herrasmiehen; toinen oli ollut Parslave! Ja Cowie sanoi nähneensä heidän yhdessä poistuvan Courthopen huvilalle päin, keskustellen kuiskuttamalla keskenään. No, kuten tiedämme, Parslavea ei senjälkeen ole näkynyt meidän seuduillamme. Tässä hän on?"
"Juuri senvuoksiko olette tullut tapaamaan herra Ecclesharea, Manners?" tiedusti Maythorne.
"Niin, sir! Minä ja tämä etsiväkersantti Corkerdale aiomme mennä tohtori Ecclesharen luokse kuulemaan, mitä hänellä on siitä puhuttavaa", vastasi Manners. "Jos Parslave oli sinä yönä hänen seurassaan, niin tahdon tietää, miksi hän oli ja missä hän on nyt!"
"Sitten voin säästää teiltä vähän vaivaa, Manners", ilmoitti Maythorne. "Ilmaisen teille Parslaven nykyisen olinpaikan! Hän on siellä, missä hän todennäköisesti on ollut murhayöstä tai oikeammin sitä seuraavasta päivästä saakka. Hän on tohtori Ecclesharen talossa Paddingtonissa!"
Ketä epäillään?
Poliisit katsoivat toisiansa silmiin, mutta vain sekunnin ajan. Sitten he kumpikin pyörähtivät Maythorneen päin. Scotland Yardin mies puhkesi puhumaan.
"Oletteko siitä varma?"
"Ehdottoman varma", vakuutti Maythorne. "Toistan: Parslave on tohtori Ecclesharen talossa, joka sijaitsee erään Praed-kadun poikkikadun varrella Paddingtonissa. Ja toistan vielä: hän on otaksuttavasti ollut siellä kaikessa rauhassa aina murhayötä seuranneesta päivästä alkaen."
"Näyttää siltä kuin hän ja tämä tohtori olisivat yhdessä juonessa", sanoi etsivä. "Heitä on käytävä tapaamassa."
"Olimme juuri lähdössä sinne, kun te tulitte", huomautti Maythorne. "Meidän on parasta mennä yhdessä. Minun lienee mainittava teille, että Parslaven huomasivat eilen aamulla neiti Merchison ja herra Holt sattumalta Edgware-tiellä. He seurasivat häntä tohtori Ecclesharen asunnolle. Siitä pitäen on kaksi miestäni pitänyt taloa silmällä; toinen heistä on pääkonttoristini, mies, jonka kynsistä ei Euroopan ovelinkaan rikollinen kykenisi livahtamaan. Matkaan siis! Mennään sinne kuulemaan viimeiset uutiset."
Marssimme kaikki viisi peräkkäin ulos ja ahtauduimme vuokravaunuun. Maythorne käski ajurin viedä meidät Chapel-kadun kulmaan. Sinne saavuttuamme hän käveli vähän matkaa Edgware-tietä pitkin, vilkaisi kelloonsa ja viitattuaan meitä seuraamaan meni vaateliaalta näyttävän ravintolan tarjoiluhuoneeseen. Rauhallisessa sopukassa istui siellä hänen omituinen konttoristinsa Cottingley edessään pöydällä oluthaarikka ja lautanen, jolla oli leipää ja juustoa, tyynesti syödä matustaen ja lukien sanomalehteä.
Ryhmityimme kaikki Cottingleyn ympärille. Cottingley nyökkäsi esimiehelleen, mutta ei muutoin välittänyt meistä sen enempää kuin jos olisimme olleet pelkkiä nukkeja. Ja käymättä hätäillen asiaan käsiksi tarjosi Maythorne meille kaikille ryypyt eikä virkkanut mitään, ennen kuin kukin oli saanut lasin käteensä. Sitten hän kääntyi konttoristinsa puoleen.
"No?" hän äänsi.
Cottingley vilkaisi meihin kummallisilla silmillään ja kumartui sitten lähemmäksi pienen pöydän ylitse, jonka ääressä istuimme.
"Eccleshare", hän alkoi, "saapui kotiin Euston-asemalta eilen illalla noin puoli seitsemän. Kolme matkalaukkua ja pyssykotelo. Parslave tuli ulos kantamaan niitä sisälle. Kello seitsemän Eccleshare ilmestyi talosta yksin. Hän meni Riggioriin, joka on tuon nurkkauksen takana Chapel-kadulla. Syötyään siellä päivällistä hän poistui sieltä täsmälleen kello kahdeksan ja palasi kotiin. Kello yhdeksän seuduissa tuli Parslave ulos. Hän meni erääseen kapakkaan, joka on kauempana saman kadun varrella ja joi siellä lasin olutta. Sitten hänkin palasi. Kumpikaan heistä ei näyttäytynyt senjälkeen eilen illalla; ei kumpikaan ole myöskään poistunut talosta tänä aamuna; emme ainakaan olleet nähneet heistä kummastakaan minkäänlaista merkkiä siihen saakka, kun erosin siellä Johnsonista puoli tuntia sitten. Mutta noin kello yhdeksän seuduilla ajettiin talon edustalle tavararattaat, joista nostettiin sisälle kuusi matka-arkkua — sellaisia arkkuja, joita pitkälle matkalle aikovat ihmiset käyttävät — vankkoja, sinkkikiskoilla lujitettuja. Rattaiden mukana tulleet miehet kantoivat arkut sisään. Oven aukaisi nainen, joka näytti palvelijattarelta. Siinä kaikki."
"Siinä onkin runsaasti!" huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi Scotland Yardin mieheen. "Eccleshare aikoo livistää. Mitä arvelette, Corkerdale?"
Corkerdale, joka oli kuunnellut Cottingleyn selostusta hyvin tarkkaavasti, nyökkäsi.
"Arvelen", hän vastasi, "että on sitä parempi, kuta pikemmin käymme käsiksi asiaan. Mutta päätetään ensin, mitä tehdään."
Maythorne kääntyi Mannersin puoleen.
"Onko teillä määräys pidättää Parslave?"
"Ei!" vastasi Manners. "Paitsi sitä, että Parslave katosi, ei meillä ole mitään suoranaisia todistuksia häntä vastaan. Olemme julkaisseet kuulutuksia, joissa pyydetään hänestä tietoja. Niin, minulla ei ole vangitsemismääräystä."
"Yksinkertaisin temppu on", ehdotti Maythorne, "että menemme sisään, sanomme, että Parslaven on nähty tulevan sinne, ja vaadimme heiltä selitykset. Lähdetään! Suoraa päätä sisälle taloon!"
Jätimme Cottingleyn levollisesti lopettamaan keskeytynyttä puolistaan ja astelimme rauhalliselle sivukadulle Maythorne ja Manners etunenässä. Siellä näimme Johnsonin, joka näytteli vetelehtijän osaa erinomaisesti. Hän ei ollut huomaavinaan Maythornea eikä tämä liioin häntä, jolleivät he minun havaitsemattani vaihtaneet jotakin salaista merkkiä. Hetkistä myöhemmin olimme Ecclesharen ovella. Ulkopuolelta talo näytti varsin rauhalliselta; se oli tyypillinen, hieman ränstynyt lontoolainen talo, jonka ovi oli yhdessä viivassa seinän ja katukäytävän kanssa. Maythorne kolkutti; oven avasi melkein silmänräpäyksessä vanhanpuoleinen nainen, jolla oli myssy päässään ja esiliina vyötäisillään. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan nähdessään meidät kaikki viisi portailla.
"Onko tohtori Eccleshare kotosalla?" kysyi Maythorne. "Vai niin — kiitos! Tulemme sisään."
Hän ja Manners olivat kynnyksen sisäpuolella, ennenkuin nainen ehti virkkaa mitään. Me muut tunkeuduimme heidän jäljessään ja kurkistelimme heidän olkapäittensä ylitse. Edessämme oli tilava eteissali, joka sijaitsi keskellä alakertaa. Ja siellä seisoivat molemmat etsimämme miehet ja kääntyivät ihmeissään ja ällistyneinä katsomaan, kun me syöksyimme sisälle. Sinkkikiskoilla vahvistetut matka-arkut, joista Cottingley oli puhunut, olivat avonaisina eteissalin lattialla, ja Parslave sulloi paitahihasillaan niihin tavaroita Ecclesharen valvonnan alaisena. Viereisten huoneiden avoimista ovista näimme pöytiä, joille oli ladottu mukaan otettavia esineitä — vaatteita, koneita, kirjoja. Kuten Maythorne oli arvannut, valmistautui Eccleshare ilmeisesti poistumaan.
Eccleshare alkoi puhua ensiksi. Hän pyörähti meihin päin meidän tuppautuessamme sisälle, ja hänen katseestaan kuvastui yksinomaan hämmästystä; siinä ei ollut merkkiäkään pelästymisestä eikä levottomuudesta; oli helppo nähdä, että hänen mielensä oli kokonaan vallannut kummastus saapumisemme johdosta.
"Halloo!" huudahti hän. "Mitäs tämä on? Te, Manners, ja jäljessänne kokonainen komppania! Mikä on hätänä? Joku uusi käännekö?"
Manners lausui parhaat sanat, jotka hän saattoi lausua; se oli kunniaksi hänen maaseutulaiselle suorapuheisuudelleen. Empimättä hän osoitti Parslavea, joka, ollen polvillaan matka-arkun vieressä, oli kääntynyt suu auki töllistelemään häneen.
"Tohtori Eccleshare", kysyi Manners, "mitä tekemistä on tuolla miehellä talossanne?"
Eccleshare vuorostaan jäi tuijottamaan ensin Parslaveen, sittenMannersiin; näin, että hän nyt oli entistäkin ällistyneempi.
"Parslavellako?" hän virkkoi. "Miksi ei hänen pitäisi olla täällä? Hän on palvelijani!"
"Teidän palvelijanneko?" kummasteli Manners. "Mistä alkaen?"
"Siitä alkaen, kun pestasin hänet Marrasdalessa." Eccleshare katsoi vuorotellen meitä kutakin. "En ymmärrä, mitä se kehenkään kuuluu", hän jatkoi, "mutta koska tunnutte olevan tavattoman utelias, voinen kertoa teille luovuttaneeni pois täkäläiset potilaani ja aion lähteä Etelä-Amerikkaan toimiakseni siellä muilla aloilla. Tarvitsin mukaani voimakasta, kykenevää miestä, mieluimmin ulkoilmaelämään tottunutta maaseutulaista, ja otin Parslaven palvelukseeni. Senvuoksi hän on täällä."
Manners veti syvään henkeään ja pudisti päätään.
"Tiedätte, että Parslavea koskeva kuulutus on ollut nähtävänä parina tai kolmena viime päivänä, tohtori Eccleshare", hän huomautti. "Se on naulattu moniin paikkoihin ympäri koko piirikunnan. Miksi ette ole ilmoittanut meille Parslaven oleskelupaikkaa?"
"Anteeksi, hyvä mies! Minulla ei ole ollut aavistustakaan mistään kuulutuksesta. Viimeisinä päivinä oleskellessani paikkakunnallanne en kertaakaan käynyt Marrasdalen, Birnsiden tai Gilchesterin läheisyydessä. Milloin poistuin High Cap Lodgesta, menin vastaisella puolella olevalle nummelle. En ole nähnyt kuulutustanne enkä kuullut siitä."
"Tiesitte ainakin, että puhuttiin Parslaven katoamisesta", inttiManners. "Siitä puhuttiin yleisesti."
"Siitä kuulin jonkun verran", vastasi Eccleshare kylmästi. "Mutta koska tiesin, missä Parslave oli ja miksi hän oli siellä, en tuntenut erikoista halua tulla kertomaan siitä teille. Miksi minun olisi pitänyt se tehdä?"
Mannersin sekä ulkomuoto että sävy muuttuivat virallisiksi. Hän keikautti päätään Corkerdaleen päin.
"No niin, tohtori", hän sanoi. "Tässä on etsiväkersantti Corkerdale Scotland Yardista. Kävin tänä aamuna siellä ja esitin viranomaisille erinäisiä tosiseikkoja teistä ja Parslavesta, ja jollemme saa teiltä tyydyttäviä selityksiä, niin pyydän teitä lähtemään mukaamme ja selittämään asioita muualla."
Ecclesharen leveät kasvot punehtuivat hiukan. Mutta hän silminnähtävästi koetti hillitä suuttumustaan.
"Tuohan kuulostaa uhkaukselta, Manners", hän vastasi. "Mitä selityksiä vaaditte? Mutta meidän ei sovi seisoa tämän sekasorron keskellä. Tulkaa ruokasaliini kaikki — Parslave, tulkaa tekin! Ja nyt", hän jatkoi, kun olimme kaikki peräkanaa marssineet tilavaan, raskaaseen, vanhanaikaiseen tapaan kalustettuun huoneeseen, "istukaa ja kertokaa, mistä on kysymys. Mitä erinäisiä seikkoja olette kuullut Parslavesta ja minusta? Suu puhtaaksi!"
Manners epäröi. Hän oli huoneeseen astuessaan ottanut hatun päästään ja harasi nyt sormillaan tukkaansa — hänen liikkeensä herätti minussa sen vaikutelman, että hän alkoi tuntea asemansa epävarmaksi. Hänen mieleensä tunkeutui epäilys; hän alkoi aavistaa, että kaiken tämän takana piili enemmän kuin hän oli kuvitellutkaan. Äkkiä hän osoitti Crolea, joka oli istahtanut ison ruokailupöydän päässä olevalle tuolille.
"En ole mikään lakimies!" hän huudahti. "En ole tottunut esittämään asioita niinkuin pitäisi. Herra Crole on lakimies. Ehkä —" Hän katsoi vetoavasti Croleen, ja tämä kääntyi hymyillen Eccleshareen päin.
"Asema on tällainen, herra Eccleshare", hän aloitti. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin, että herra Mazaroff murhattiin Reiver's Denissä tahi sen läheisyydessä kolmantena yönä senjälkeen kun hän oli saapunut Lehtokurppaan. Häneltä oli myöskin ryöstetty — rahaa melkoinen erä, otaksuttavasti myöskin irtonaisia timantteja, joita hänellä oli taskussaan, kaikki arvoesineet ja tärkeitä papereita. Samoihin aikoihin tämä Parslave — sanoillani, Parslave, en millään tavoin syytä teitä, muistakaa se! — katoaa salaperäisesti. Nyt on Parslave löydetty teidän asunnostanne täältä Lontoosta. Siitä olette antanut selityksen. Mutta on muutakin, ja juuri sitä luulen kersantti Mannersin erityisesti tarkoittavan. Senjälkeen kun te ja herra Armintrade ja isäntänne herra Courthope lähditte Marrasdalesta eilen aamulla, ilmoitettiin Mannersille, että teidät ja Parslave oli murhailtana nähty Reiver's Denin läheisyydessä, ja kertoja oli juuri vähän aikaisemmin kuullut sen laukauksen, joka oli välittömänä syynä Mazaroffin kuolemaan. Senvuoksi, sir, on teidän mielestäni selitettävä kaikki, mitä voitte."
Eccleshare oli sijoittunut takkamatolle, seisoen kädet taskussa ja kuunnellen rauhallisena. Oven pielessä olevan tuolin laidalla istui Parslave jäykkänä ja ilmeettömänä.
"Ennen kuin selitän mitään", virkkoi Eccleshare oltuaan hetkisen ääneti, "haluaisin tietää, kuka murhayönä näki Parslaven ja minut lähellä Reiver's Deniä."
Crole nyökkäsi ja katsahti Mannersiin.
"Mielestäni voitte ilmaista sen tohtori Ecclesharelle", hän huomautti.
"No niin — se oli Cowie", sanoi Manners. "Reiver's Denin lähellä olevassa mökissä asuva vanhus. Hän näki teidät — molemmat."
"Mitä hän näki?" tiedusti Eccleshare.
"Hän näki teidät siellä ja kuuli teidän puhelevan. Sitten hän näki teidän yhdessä poistuvan herra Courthopen huvilalle, High Cap Lodgelle päin."
Eccleshare nyökkäsi. Hän silmäili meitä vuorotellen ja pysyi hetkisen vaiti, ilmeisesti miettien.
"Kuulkaahan!" hän puhkesi äkkiä puhumaan. "Epäilläänkö minua taiParslavea tai molempia murhaajiksi?"
Ei kukaan vastannut. Manners liikahti rauhattomasti tuolillaan. Scotland Yardin miehen kasvot pysyivät liikahtamattomina kuin olisivat olleet graniittia. Maythorne näytti välinpitämättömältä. Crole ja minä katselimme toisia. Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka katkaisi Manners.
"Haluaisin tietää, mitä tuolla Parslavella on kertomista senöisistä puuhistaan", hän sanoi. "Hän on tuottanut meille aika lailla vaivaa."
"Olen ihan varma siitä, ettei Parslave ole lainkaan aavistanut tuottaneensa teille vaivaa", huomautti Eccleshare. "Ette kaiketi muista, ettei Parslave osaa lukea, joten hän ei ole saanut tietoja sanomalehdistä. Mutta, Parslave, kertokaa kersantti Mannersille, mitä teitte sinä iltana, jolloin lähditte Marrasdalesta!"
Näin käskettynä Parslave väänsi kasvonsa muistelevan näköiseksi. Äkkiä hänelle välähti jotakin päähän; hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Sehän oli Cloughtwaiten markkinapäivä", hän alkoi. "Olin ollut siellä — vein sinne joitakuita herra Robinsonin lampaita. Palasin sieltä illansuussa. Sitten menin kotiin ja määräysten — tuon tohtorin määräysten — mukaisesti pukeuduin parhaisiin vaatteisiini. Miksikö? Minun oli lähdettävä Lontooseen sinä iltana. Söin sitten illallista ja sen jälkeen kävelin Lehtokurppaan. Menin sinne sisälle ja join ryypyn. Siellä asuva vieras herra tuli huoneeseen, jossa meitä oli tungokseen asti, karjanajajia, paimenia ja sellaisia. Hän tarjosi meille kaikille ryyppyjä ja sauhuja. Hän oli todella aulis! Ja keskustelikin kanssamme ystävällisesti. Sitten hän poistui. Minä viivyin vielä hetkisen, sitten minäkin lähdin — kohtaamaan tuota tohtoria sopimuksen mukaan. Tapasin hänet. Muuta en sinä iltana tehnyt ennen lähtöäni."
"Mainitsitteko koskaan kellekään aikovanne matkustaa Lontooseen?" tiedusti Maythorne.
"En, herra, en maininnut", vastasi Parslave. "Minulla ei ollut mitään syytä siihen. Olen yksinäinen mies — minulla ei ole lapsia eikä omaisia, jotka jäisivät jälkeeni. Maksoin vuokrani — ja lähdin. Se on tapaistani. En välittänyt puhella siitä. Tietääkseni se oli yksinomaan minun asiani."
"Missä kohtasitte tohtori Ecclesharen?" kysyi Manners.
"Siellä, missä oli sovittu", vastasi Parslave empimättä. "Lähellä Reiver's Deniä. Hänen piti olla siellä ja antaa minulle määräykset ja matkarahat. Ja siellä hän olikin."
Äkkiä Eccleshare astahti takan luota ja tuli luoksemme.
"Juuri niin!" hän sanoi. "Siellä olin. Ja asiain näin ollen lienee minun paras kertoa teille kaikki, mitä tapahtui. Mahdollisesti minun olisi pitänyt kertoa kaikki se jo aikaisemmin. Mutta minulla oli syyni — pysyä vaiti."
Kuka oli nainen?
Luullakseni jokainen pöydän ympärillä istuvista miehistä tunsi, että vihdoinkin saataisiin jonkun verran valaistusta Mazaroffin murhaan, joka tähän asti oli pysynyt läpitunkemattoman pimeyden verhossa. Ainakin minä itse oivalsin sen, ja mieltäni alkoivat vaivata omituisen vastenmieliset pahat aavistukset, jotka olivat yhteydessä edellisen illan tapahtumien kanssa. Eccleshare tiesi jotakin, samoin otaksuttavasti Parslave. Mutta mitä?
"Kuten mainitsin, oli minulla syitä pysyä vaiti", jatkoi Eccleshare, istuutuen puhumaan meille. "Minulla oli! Ja ne olivat minusta kyllin voimakkaat. Kenties olen ollut väärässä, kenties tällaisissa jutuissa — murha! — ei kukaan saisi pysyä vaiti minkäänlaisissa oloissa. Mutta miehinä te kuitenkin käsitätte, että minulla oli syitä, painavia syitä.
"Koska se nyt näyttää ehdottoman välttämättömältä, kerron teille tarkalleen, mitä Parslavelle ja minulle tapahtui sinä iltana, jona Mazaroff sai surmansa. Alan alusta. Ennen kuin lähdin pohjoiseen Marrasdaleen linnustamaan Courthopen luona, joka on saman kerhon jäsen kuin minäkin ja kuten Armintradekin, olin päättänyt luopua harjoittamasta täällä lääkärintointa — olin oikeastaan sen jo tehnyt — lähteä Euroopasta Etelä-Amerikkaan viettämään tyyten toisenlaista elämää — etsimään kultaa, linnustamaan, metsästämään ja niin edelleen. Tahdoin ottaa mukaani miehen, josta olisi minulle hyötyä — mieluummin maaseutulaisen; ulkoilmaelämään tottunut metsästysvartija oli mieleiseni. Marrasdalessa osuin tapaamaan Parslaven — kuten itse voitte nähdä, on hän juuri kaipaamani kaltainen jäntevä, vankkalihaksinen mies. Hän on, kuten hän itse äsken mainitsi, yksinäinen, eikä mikään sido häntä Englantiin. Hän on hyvin perehtynyt metsänkävijä ja niin poispäin; lyhyesti sanoen, hän on juuri sellainen mies, jota etsin.
"Esitin hänelle asian, ja pian olimme sopineet ehdoista. Hän voi suorittaa puolestani erinäisiä asioita Lontoossa, minkä vuoksi järjestettiin niin, että hänen piti tulla tänne ennen minua ja majoittua asuntooni siksi, kunnes palaisin. Sovimme vielä, että palattuaan Cloughthwaiten markkinoilta, joilla hänen oli käytävä liikeasioissa, hänen oli saman päivän iltana tultava tapaamaan minua, jolloin minä antaisin hänelle rahaa ja lopulliset määräykseni. Sen jälkeen hänen oli lähdettävä Newcastleen ja Lontooseen."
"Miksi Newcastlen kautta?" kysyi Maythorne. "Se on tosin pieni seikka, mutta miksi ei Black Gillin aseman ja Carlislen kautta enemmän käytettyä läntistä rataa myöten?"
"No niin", vastasi Eccleshare. "Parslavella on osuus eräässä pienessä talossa Newcastlessa. Koska hän aikoi poistua Englannista, tahtoi hän tavata Newcastlessa olevan asianajajansa, joka hoitaa mainittua taloa, ja antaa hänelle eräitä ohjeita. Päätimme senvuoksi, että hänen erottuaan minusta oli mentävä nummen poikki pienelle, Marrasdalen itäpuolitse kulkevalle haararadalle, noustava viimeiseen Newcastleen menevään junaan, vietettävä yö siellä, käytävä aamulla asianajajansa puheilla ja sitten jatkettava matkaansa King's Crossille. Ja niin, kuten hän itse teille kertoo, hän tekikin."
"Entä seniltainen kohtauksenne?" tiedusti Maythorne.
"Tulen siihen nyt", jatkoi Eccleshare. "Olin käskenyt Parslaven tulla tapaamaan minua High Cap Lodgen ja Lehtokurpan väliselle polulle kello kahdeksan. Lähdin kävelemään häntä vastaan heti, kun Courthopen luona oli syöty päivällinen. Silloin lienee kello ollut noin kymmenen minuuttia yli seitsemän. Kohtasimme toisemme vähän matkan päässä Reiver's Denistä Lehtokurppaan päin. Mikäli muistan, oli kello silloin hiukkasen yli kahdeksan. Seisoimme muutamia minuutteja keskustellen. Sitten —"
"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Maythorne. Hän otti esille muistikirjan, laski sen avattuna eteensä pöydälle ja kiinnitti Ecclesharen huomiota yhdelle sivulle lyijykynällä karkeasti hahmoiteltuun piirrokseen. "Tämän luonnoksen tein samana päivänä, jolloin saavuin Lehtokurppaan. Siinä on nummen poikki vievät polut. High Cap Lodgesta päin tulee kaksi polkua Lehtokurppaa kohti. Toinen kulkee aivan Reiver's Denin editse, kallioseinämän juuritse — nimittäkäämme sitä ylemmäksi. Toinen on viisitoista tai kaksikymmentä metriä alempana kanervikossa; olkoon sen nimi alempi polku. Kummalla te ja Parslave olitte?"
Eccleshare kumartui hetkiseksi tarkastamaan luonnosta pyöräytettyään sen ympäri saadakseen paremman kuvan sen ilmansuunnista. Sitten hän laski sormensa erääseen kohtaan.
"Olimme suunnilleen tuolla. Alemmalla polulla. Mutta karttanne ei taida olla aivan selvä. Molemmat polut — toinen, alempi, on pelkkä lammaspolku — melkein yhtyvät Reiver's Denin länsipuolella, High Cap Lodgen puolella, lähellä Cowien mökkiä. Niiden välillä on siellä vain metri tai pari. Sitten alempi suuntautuu kanervikon halki High Cap Lodgen yläpuolelle; toinen sivuuttaa High Cap Lodgen alapuolitse noin viidenkymmenen metrin päässä ja yhtyy Cloughthwaiteen menevään nummitiehen."
"Niin", virkkoi Maythorne. "Joka tapauksessa te ja Parslave olitte alemmalla?"
"Olimme alemmalla lähes sadan metrin päässä Reiver's Denistä. Ja, kuten mainitsin, seisoimme siinä muutamia minuutteja. Silloin oli jo pimeä, mutta ilta oli tähtikirkas. Olimme juuri lähtemäisillämme liikkeelle High Cap Lodgen suuntaan, kun kuulimme laukauksen. Se tuntui, mikäli saatoimme eroittaa, kuuluvan Reiver's Denistä tai juuri sen takaa — luullakseni Reiver's Denistä, sillä kalliot kajahtelivat selvästi. Senjälkeen emme kuulleet mitään, emme huutoa, emme parkaisua emmekä muuta sentapaista. Kumpikaan meistä ei välittänyt siitä sen enempää — luultavasti ajattelimme kumpikin, että ampuja oli joku metsästysvartija, joka liikkui omilla asioillaan. Kiinnitimme siihen niin vähän huomiota, että keskustelimme sopimuksestamme vielä pari minuuttia laukauksen jälkeen. Koska Parslaven sitten oli aika kiiruhtaa junalle, siirryimme toiselle polulle, joka vei suoraan nummitielle. Kun parhaiksi olimme päässeet sille, kuulimme askelia Reiver's Denistä päin. Lähellämme oli korkeita, tiheitä pensaita, ja — en oikein tiedä, miksi sen teimme — painauduimme vaistomaisesti niiden varjoon, jossa oli aivan pimeä. Ja minuuttia myöhemmin meni ohitsemme hyvin vinhasti kävelevä nainen."
"Nainen!"
Tämä terävä huudahdus pääsi Mannersilta. Hän, kuten me kaikki muutkin, oli kuunnellut Ecclesharen kertomusta tarkkaavasti. Nyt hän näytti kiihtyneeltä; ilmeisesti hän oli äkkiä saanut mielijohteen.
"Nainen", toisti Eccleshare levollisesti. "Pitkä, hoikka nainen, joka asteli hyvin ripeästi — eroitimme hänen raskaan huohotuksensa. Hän kiiti sivuitsemme kuin leimaus."
"Mihin suuntaan?" kysyi Maythorne.
"Marrasdaleen päin", vastasi Eccleshare.
"Entä sitten?" hoputti Maythorne lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
"Sitten Parslave ja minä lähdimme jatkamaan matkaamme — hänen aikansa alkoi olla täpärällä. Emme enää nähneet emmekä kuulleet mitään. Menimme Cowien mökin ohitse. Kerroitte Cowien nähneen meidät. Se on todennäköistä, mutta me emme huomanneet häntä. Kävelimme ripeästi nummen poikki ja valtatielle päästyämme erosimme. Minä menin High Cap Lodgeen, ja Parslave — mutta kertokoon Parslave itse, mitä hän teki!"
Käännyimme kaikki Parslaven puoleen, joka yhä istui oven pielessä tuolin reunalla, pyöritellen peukaloitaan.
"Menin tietä pitkin suoraa päätä Petherbyn asemalle", alkoi Parslave. "Nousin yhdeksän ja viidentoista junaan — se oli viimeinen Newcastleen päin. Saavuin Newcastleen kymmenen ja viisikymmentä. Majoituin yöksi aseman lähellä olevaan raittiushotelliin. Kävin herra Grahamin, lakimiehen, luona heti syötyäni aamiaista seuraavana aamuna — kello lienee ollut noin kymmenen. Toimitettuani asiani hänen luonaan haukkasin palasen ja sitten nousin Lontooseen lähtevään kahdentoista ja kymmenen pikajunaan. Saavuin King's Crossille neljänneksen yli kuusi samana iltana. Tulin suoraan tänne ja täällä olen ollut siitä asti."
"Sallikaa minun tehdä Parslavelle kysymys, niin kauan kun se on mielessäni", sanoi Crole. "Parslave, tarkoitatteko ettette Marrasdalesta lähdettyänne ole saanut mitään tietoa siellä tapahtuneesta murhasta? Ette sanomalehdistäkään?"
"En osaa lukea, sir", vastasi Parslave. "En ole käynyt kouluja. En osaa lukea enkä kirjoittaa."
"Mutta olettehan ollut tohtori Ecclesharen taloudenhoitajattaren seurassa", jatkoi Crole. "Väitättekö, ettei hänkään ole milloinkaan lukenut teille siitä sanomalehdistä?"
Parslave pudisti päätään.
"Niin, sir — hän ei ole. Hän ei näy olevan lehtien lukija, hän. Hän lukee kertomuksia — romaaneja — sellaisia. Mutta sanomalehtiä en ole nähnyt hänen lukevan."
"No niin, mutta teillä on täällä ollessanne epäilemättä ollut tapana käydä ryyppäämässä lasi olutta jossakin kapakassa", tiukkasi Crole. "Ettekö sielläkään ole kuullut siitä puhuttavan?"
"En, sir", vakuutti Parslave juhlallisen varmasti. "En kertaakaan! Käyn aina ottamassa naukun tämän saman kadun varrella olevassa kapakassa syötyäni päivällistä ja toistamiseen illallisen jälkeen, mutta en ole koskaan puhellut kenenkään kanssa — en ymmärrä näiden lontoolaisten puhetta — se on minulle kuin vierasta kieltä. En ole milloinkaan kuullut kenenkään mainitsevan tätä murhaa."
"Voitte uskoa vakuutustani, herra Crole", puuttui Eccleshare puheeseen, "ettei Parslave ollut kuullut mitään Mazaroffin murhasta ennenkuin eilen illalla minun palattuani kotiin. Kerroin siitä hänelle — keskustelimme omista näkemistämme Reiver's Denin luona sinä yönä — taustana kaikki se, mitä muistimme, tietystikin."
"Juuri siitä haluaisin esittää teille muutamia kysymyksiä, tohtori", sanoi Crole. "Minusta tuntuu, että olemme pääsemässä lähemmäksi tämän salaperäisen arvoituksen ratkaisua kuin tähän asti olemme olleet. Ette kai pahastu, jos tiedustan teiltä suoraan eräitä seikkoja?"
"Kyselkää niin paljon kuin tahdotte!" vastasi Eccleshare.
"Olitte Mazaroffin murhan johdosta Lehtokurpassa pidetyssä kuulustelussa. Annoitte lausunnon —"
"Puhtaasti ammatillisen", pisti Eccleshare väliin.
"Juuri niin — kuoleman syystä", myönsi Crole. "No niin, miksi ette kertonut tutkintotuomarille ja valamiehille sitä, minkä nyt olette kertonut meille?"
"Ja — Jos saan lisätä sanasen", ehätti Manners puolestaan kysymään, "miksi ette ilmoittanut meille — poliiseille, mitä äsken kerroitte meille Parslavesta, vaikka varsin hyvin tiesitte, että haeskelimme häntä?"
"Mitä tulee teidän kysymykseenne, Manners, en tiennyt Parslaven katoamisen nostattamasta hälystä niin paljoa kuin luulette", vastasi Eccleshare. "En oleksinut Marrasdalen seuduilla niin paljoa kuin Courthopen kartanon itäpuolella. Mitä taas tulee teidän kysymykseenne, Crole, niin olen jo tunnustanut kenties tehneeni erehdyksen — epäilemättä teinkin. Mutta minulla oli syitä olla puhumatta mitään. Ne on pian lueteltu. Se henkilö, jonka Parslave ja minä näimme rientävän Reiver's Denistä — missä otaksuttavasti juuri sitä ennen oli tehty murha — oli nainen!"
Crole kehoitti meitä olemaan hyvin tarkkaavaisia, luoden nopean katseen ympäri pöydän. Sitten hän kääntyi jälleen Eccleshareen päin.
"No niin, tohtori! Älkäämme kaarrelko enää! Totuus esille, olkoonpa se vaikka kuinka vastenmielinen! Muodostitteko mitään mielipidettä siitä, kuka nainen oli?"
Eccleshare teki liikkeen, joka osoitti, että tilanne oli hänestä kiusallinen. Mutta hän taivutti päätään ja vastasi empimättä:
"Kyllä — varmasti!"
"Kuka hän oli?"
"Rouva Elphinstone!"
"Oletteko varma siitä?"
"Ehdottoman varma. Kysykää Parslavelta!"
Crole pyörähti Parslaveen päin, ja tämä keikautti päänsä pystyyn.
"Mitä sanotte, Parslave? Kuka oli se nainen, joka meni ohitsenne?"
"Rouva Elphinstone, sir — siitä ei ole epäilystäkään. Itse en ole sitä lainkaan epäillyt."
Crole kääntyi jälleen Ecclesharen puoleen. "Mainitsitte, että silloin oli pimeä, vaikkakin taivas oli tähdessä. Miten tunsitte hänet?"
"Vartalosta, kävelystä, hahmosta", oli vastaus. "En epäillyt sitä silloin enkä epäile nytkään. Se nainen, joka meni Parslaven ja minun ohitseni heti — ainakin melkein heti — laukauksen pamahdettua, oli rouva Elphinstone."
"Senkö tähden ette puhunut?" huomautti Crole.
"Ajattelin asiaa seuraavana aamuna", vastasi Eccleshare. "Minä pysyin vaiti — Parslavehan oli matkustanut pois. Minä — niin, minä en tahtonut antaa ilmi naista. Ja sitäpaitsi — olihan mahdollista, että asia voitaisiin selittää."
"Selittää!" huudahti Crole. "Se —"
"Tässä on jotakin, mikä tarvitsee selittämistä", keskeytti Maythorne. "Sekä tohtori Eccleshare että Parslave väittävät yksimielisesti kuulleensa laukauksen Reiver's Denin läheltä kohta kello kahdeksan jälkeen. Vanha herra Hassendeane kertoi meille, Crole, kun Holt ja minä tapasimme hänet siellä, kuulleensa sieltä pamahduksen muistaakseni kello kymmenen. No niin, kumpi niistä laukauksista tuotti kuoleman Mazaroffille? Ajatelkaa! Ei Eccleshare eikä Parslave nähnyt vilahdustakaan Mazaroffista Reiver's Denin lähellä kello kahdeksan. Ja kuitenkin, jos kello kahdeksan laukaus surmasi hänet, olisi hänen pitänyt olla niillä seuduin samaan aikaan kuin hekin. Mitä päättelette siitä?"
"En osaa sanoa — sitä on mietittävä", vastasi Crole. "Mutta minusta on tärkeä kohta seuraava. Tohtori Eccleshare ja Parslave väittävät molemmat ehdottoman varmasti nähneensä rouva Elphinstonen tulevan Reiver's Denistä, mistä myöhemmin löydettiin Mazaroffin eloton ruumis, jolta oli ryöstetty rahat, arvoesineet, paperit ja jälkisäädös. Ja sitten, Manners ja Corkerdale eivät tiedä siitä mitään — ja kerron sen heille, koska he ovat poliisiupseereita. Muutamia päiviä murhan jälkeen huomattiin eräänä iltana, että jälkisäädös oli rouva Elphinstonen hallussa. Miten hän oli sen saanut?"
Tietymättömissä
Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista molempiin poliiseihin huomatakseen, että tämä ilmoitus oli tehnyt heidän virallisesti koulutettuihin aivoihinsa samanlaisen vaikutuksen kuin olisi äkillinen valovirta kohdistettu ennen pimeässä olleeseen esineeseen. Corkerdale katsoi Mannersiin; Manners tuijotti Corkerdaleen; sitten he molemmat kääntyivät asianajajaan päin.
"Rouva Elphinstone!" huudahti Manners. "Kadonnut jälkisäädös rouvaElphinstonen hallussa?"
Corkerdalen ensimmäinen huomautus oli sävyltään tyynempi.
"Se kaipaa jonkun verran selitystä", virkkoi hän tärkeän näköisenä. "Mikäli olen kuullut, oli jälkisäädös Mazaroffin taskussa kun hänet murhattiin."
"Sikäli kuin tiedetään, se oli", vastasi Crole. "Hän otti sen mukaansa Postlethwaiten toimistosta Yorkissa, eikä sitä varmasti ollut hänen Lehtokurpassa olevien tavaroittensa joukossa, jotka me tarkastimme hänen kuolemansa jälkeen. Selitystä! Niinpä kyllä! Mutta kerron teille, miten saimme tietää, että se oli rouva Elphinstonella." Sitten hän selosti edellisen illan tapahtumat, jättäen kuitenkin mainitsematta, että Sheila tuli asuntooni, tuoden kadonneen jälkisäädöksen. "Ja nyt", hän jatkoi, "on ydinkohta se, miten, missä ja minkälaisissa olosuhteissa rouva Elphinstone sai jälkisäädöksen haltuunsa. Rouva Elphinstonen saavuttua eilen illalla Lontooseen tapasi Maythorne hänet ja koetti saada häneltä selityksiä. Hän ei saanut!"
"En sanaakaan!" vahvisti Maythorne. "Hän oli pelkkää uhmaa. Huomautin, mikä johtopäätös siitä voitaisiin vetää, mikä epäluulo saattaisi kohdistua häneen. Kaikki turhaa. Hän kieltäytyi puhumasta ja ilmaisemasta mitään."
"Ja se panee minut ajattelemaan", huomautti Crole hieman innokkaasti, "että rouva Elphinstone voi sittenkin selittää kaikki asianmukaisesti ja pätevästi. En voi kuvitella, että nainen, jolla on hitunenkaan järkeä — ja hän on laskeva, taitava, kylmä nainen — olisi kyllin typerä käyttäytyäkseen sillä tavoin, jollei hän tietäisi olevansa turvassa. Te kai ilmaisitte, että teidän on ilmoitettava asia poliisille, eikö niin, Maythorne?"
"Kyllä!"
"Eikö sekään tehonnut häneen?"
"Ei hituistakaan! Koko hänen käytöksensä tuntui sanovan: hoitakaa omat asianne!"
Crole alkoi naputella sormillaan pöytää, silmäillen meitä muita, ikäänkuin aprikoiden, eikö kellään olisi mitään huomauttamista. Kun kukaan ei virkkanut mitään, alkoi hän itse puhua.
"Onkohan Mazaroff eli Merchison, joka hän todella oli, kohdannut rouva Elphinstonen eli Merchisonin, kuten hänen nimensä oikeastaan on, ennen kuolemaansa majaillessaan Lehtokurpassa? Se on mahdollista!"
"Minä en sitä usko", vastasi Maythorne, jota Crole erityisesti katsoi. "Ei mikään anna aihetta sellaiseen luuloon. Jos rouva Elphinstone taipuisi puhumaan, niin luonnollisesti selviäisi tavattoman paljon."
"Päättäen siitä vähästä, mitä näin rouva Elphinstonesta Marrasdalessa", huomautti Crole, "hän on sellainen nainen, joka ei puhu, ennen kuin se häntä huvittaa! Kova nainen — kirotun kova!"
"Missä rouva Elphinstone on tavattavissa?" tiedusti Corkerdale.
"Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne.
"Sitten on mielestäni parasta, että Manners ja minä menemme sinne hänen puheilleen", jatkoi Corkerdale. Sitten hän lisäsi Ecclesharelle: "Mainitsitte aikovanne poistua Englannista, tohtori. Milloin?"
"En ole vielä määrännyt täsmällisesti aikaa", vastasi Eccleshare."Ajattelin ensi viikon lopulla."
"Teidän pitäisi siirtää lähtönne hieman tuonnemmaksi", esitti Corkerdale tyynesti. "Mikäli käsitän, vaaditaan teitä ja palvelijaanne todistamaan. Mutta", hän jatkoi, "Parslave kai on syntyisin Marrasdalesta. No hyvä! Sitten hän tuntee hyvin rouva Elphinstonen ulkonäöltä."
"Olen tuntenut hänet monta vuotta, sir — aina siitä saakka, kun hän tuli asumaan Marrasdale Toweriin", vastasi Parslave.
"Oletteko tavallisissa oloissa nähnyt häntä usein, Parslave?"
"Melkein joka päivä, sir — milloin missäkin."
"Ja olette ihan varma, että näitte juuri rouva Elphinstonen sinä yönä tulevan sieltä päin, mistä laukaus oli kuulunut ja mistä Mazaroff-vainajan ruumis myöhemmin löydettiin?"
"Siitä ei ole vähintäkään epäilystä, sir! Vakuutan juhlallisesti, että se oli rouva Elphinstone."
"Ja myöskin te olette siitä varma, tohtori, vaikka te, joka kaiketi vain satunnaisesti oleskelitte paikkakunnalla, ette luonnollisestikaan tuntenut rouva Elphinstonea yhtä hyvin?"
"En sitä lainkaan epäile", vakuutti Eccleshare. "Vaikka olinkin siellä vain käymässä, tunnen rouva Elphinstonen varsin hyvin. Isäntäni, herra Courthope, on rouva Elphinstonen sisarenpoika. Hän, herra Armintrade ja minä olimme kaksi tai kolme kertaa päivällisellä Marrasdale Towerissa minun siellä ollessani. Kohtasin rouva Elphinstonen usein nummella ja kylässä. Olen varma siitä, että hän on se nainen, jonka Parslave ja minä näimme sinä yönä tulevan Reiver's Denistä. En ole kertaakaan sitä epäillyt, en vähääkään — merkitköönpä se sitten mitä tahansa!"
Corkerdale kääntyi Mannersin puoleen.
"Meidän lienee parasta käväistä Shortin hotellissa."
"Niin minustakin", vahvisti Manners. "Asiaa ei voi jättää tälleen."
Nousimme kaikki seisomaan. Syntyi lyhyt äänettömyys. Crole oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun ovelle koputettiin. Ecclesharen taloudenhoitajatar pisti päänsä sisään.
"Ulkosalla on nuori mies, sir, tiedustelemassa, onko herra Maythorne täällä", hän ilmoitti. "Hän saapui autolla, sir, erään vanhan herran seurassa. Nuori mies käski sanomaan, jos herra Maythorne on täällä, että hänen nimensä on Pickles."
"Yksi konttoristeistani", jupisi Maythorne. "Suokaa anteeksi!" Hänriensi ulos, palaten parin minuutin kuluttua muassaan herraElphinstone. Ja ensimmäisen kerran koko tuttavuutemme aikanaMaythornessa näkyi merkkejä kiihtymyksestä ja huolestumisesta.
"On tapahtunut uusi käänne!" huudahti hän astuessaan huoneeseen. "Herra Elphinstone on käynyt toimistossani ja seurannut minua tänne kertoakseen, että rouva Elphinstone on kadonnut!"
Käännyimme kaikki herra Elphinstoneen päin. Hän oli järkyksissä, niin että hänen tavallinen uneliaisuutensa oli haihtunut; hän näytti hämmentyneeltä, harmistuneelta, sekavalta, perinpohjin ymmälle joutuneelta. Seisoen ovensuussa ja vilkuen meihin, ikäänkuin ei olisi kyennyt pääsemään meistä selville eikä laskemaan meitä, hän nyökkäsi koneellisesti Maythornen lausuttua ilmoituksensa. Mutta hän hillitsi itseään kylliksi vahvistaakseen sen sanoillakin.
"Eilis-illasta alkaen!" hän sopersi. "Kadonnut — jäljettömiin. Tuiki tavatonta — ja ikävää — ja kiusallista. En tosiaankaan tiedä mitä ajatella tai tehdä! Perin vaikea tilanne!"
Crole, joka uutisen kuultuaan oli vilkaissut terävästi poliiseihin, työnsi tulokkaalle tuolin.
"Istukaa, herra Elphinstone!" hän kehoitti. "Ehkä voimme auttaa teitä vähän. Milloin rouva Elphinstone katosi?"
Elphinstone vaipui tuolille ja katsoi taaskin meihin. Hänellä oli vanhakuosinen kävelykeppi, ja koneellisesti hän nosti sen hopeisen nupin leukaansa vasten ja hankasi sitä miettivänä.
"Niin", hän virkkoi. "Asia on niin, että koko juttu on kovin sekava. Eilen illalla tietystikin. Lähdettyämme neiti Apperleyn asunnosta ajoimme Shortin hotelliin — asumme aina siellä käydessämme Lontoossa. Sinne saavuttuamme söimme päivällistä yksityisessä seurusteluhuoneessamme. Vähän aikaa senjälkeen saapui Sheila. Hän —"
"Mitä? Neiti Merchison tuli sinne, niinkö?" keskeytti Maythorne.
"Neiti Merchison — Sheila — tytärpuoleni — kyllä hän tuli. Hän ja hänen äitinsä menivät viereiseen makuukamariin keskustelemaan. Kuulin heidän äänensä. Minä — minä menin alakertaan; arvelin — nähkääs — polttaa sikaarin tupakkahuoneessa. Olin siellä ehkä tunnin verran — jouduin mielenkiintoiseen keskusteluun erään miehen kanssa, joka osoittautui jonkunlaiseksi arkeologiksi. Kenties olin poissa hiukan kauemminkin. Sitten palasin huoneisiimme. Siellä ei ollut ketään — ei kerrassaan ketään! Ajattelin, että rouva Elphinstone ja Sheila olivat ehkä menneet seurustelusaliin, ja menin sinne, mutta heitä ei näkynyt. Odotin jonkun aikaa. Mutta kun heitä ei kuulunut, aloin tiedustella. Ja sain tietää — todella hyvinkin hämmästyttävää — sain eteisvartijalta tietää, että rouva Elphinstone, Sheila ja Alison Murdoch olivat kaikki poistuneet hotellista jonkun aikaa sitä ennen, ilmeisesti kohta senjälkeen, kun minä olin lähtenyt tupakkahuoneeseen. Ja —"
"Suokaa anteeksi, herra Elphinstone!" pisti Maythorne väliin. "Mutta — kuka on Alison Murdoch?"
Elphinstone katsoi kysyjään samannäköisenä kuin mies, jota ihmetytti se, etteivät kaikki tiedä yhtä paljoa kuin hän.
"Alison Murdoch?" hän kertasi. "Ahaa, niin, tehän ette olekaan Marrasdalen asukkaita. Alison Murdoch on jonkunlainen vaimoni kasvatussisar. He kasvoivat lapsina yhdessä, nähkääs. Sitten hän aikoinaan oli monta vuotta vaimoni kamarineitona — ja on vieläkin, kun olemme matkoilla, kuten esimerkiksi nyt. Mutta hän on muutamia vuosia asunut eräässä pienessä talossa Marrasdalessa — oikeastaan Birnsidessä — omilla varoillaan — hänen vaatimuksensa ovat vähäiset. Mutta hän on toimelias nainen — matkailuaikana esimerkiksi hän on apuna Lehtokurpassa keittiöpuuhissa — taitava, työteliäs nainen."
"Ja menikö hän eilen illalla kaupungille rouva Elphinstonen ja neitiMerchisonin kanssa?" kysyi Maythorne.
"Niin eteisvartija kertoi. Hän sanoi, että rouva Elphinstone ja hänen kamaripalvelijattarensa — heidät molemmat tunnetaan Shortin hotellissa varsin hyvin, sillä käymme aina kaikki kolme Lontoossa kaksi tai kolme kertaa vuodessa — ja neiti Merchison, joka siellä myöskin tietysti tunnetaan hyvin, menivät kaikki yhdessä ulos — muistaakseni hän sanoi puoli kymmenen."
"Noutiko hän heille ajurin?" tiedusteli Maythorne.
"Ei — hän kertoi heidän lähteneen vasemmalle katua myöten — jalkaisin", vastasi Elphinstone. "Hyvä Jumala! En totisesti jaksa käsittää, miksi heidän piti mennä jalkaisin niin myöhään illalla!"
"Mutta tärkeintä on", huomautti Crole, "palasivatko he tahi palasiko heistä joku."
"Heistä ei ole kukaan palannut!" valitti Elphinstone. "Odotin puoliyöhön saakka. Sitten vihdoin paneuduin makuulle — perin ymmällä. Mutta olin niin väsynyt, että vaivuin heti uneen ja nukuin sikeästi aamuun asti. Suureksi hämmästyksekseni ei rouva Elphinstone eikä Alison Murdoch ollut palannut — Sheilan otaksuin luonnollisesti olevan neiti Apperleyn luona. Syötyäni senvuoksi hieman aamiaista ajoin neiti Apperleyn asunnolle ja tapasin tämän nuoren naisen juuri lähdössä opetustunnilleen. Hämmästyin yhäkin enemmän, kun hän ei tietänyt mitään Sheilasta. Sheila, hän kertoi, oli edellisenä iltana istunut ensiksi pitkän aikaa äänettömänä, sitten ilmoittanut lähtevänsä Shortin hotelliin selvittämään asioita äitinsä kanssa ja lähtenyt heti — eikä ollut palannut! Niin", päätti Elphinstone kertomuksensa, huojutellen hopeanuppista keppiään, "siinä sitä ollaan! Kaikki kolme ovat kadonneet! Lontoossa! Muistin herra Maythornen, kävin hänen toimistossaan, ja minut saatettiin tänne hänen luokseen. Ja aioin kysyä teiltä, herra Maythorne — pidättekö mahdollisena, että heidät on ryöstetty?"
Ei kukaan nauranut; Elphinstonen yksinkertaisuus oli liian silmiinpistävä. Hän oli yksinkertaisuudessaan myöskin vakava, ja Crole oli yhtä totinen vastatessaan hänen vilpittömään kysymykseensä.
"Ei, herra Elphinstone, en usko, että kolme naista voidaan ryöstää edes Lontoossakaan. Luultavasti he ovat menneet jollekin omalle asialleen, ja kenties heillä on ollut hyvät syynsä jäädä palaamatta. Mutta sallikaa minun kysellä teiltä vielä vähän. Kun vaimonne ja hänen tyttärensä vetäytyivät makuuhuoneeseen puhellakseen kahdenkesken, niin missä oli Alison Murdoch?"
Herra Elphinstone mietti hetkisen.
"Otaksuttavasti", hän vastasi vihdoin, "sen viereisessä huoneessa — pukeutumishuoneessa, jossa hän nukkui. Meillä on Shortin hotellissa ollessamme aina samat huoneet: seurusteluhuone, makuukamari ja pukeutumishuone. Viimemainittu on aina Alison Murdochin hallussa. Luullakseni hän oli siellä, kun vaimoni ja Sheila menivät makuukamariin."
"Saitteko eteisvartijalta tietää, olivatko he ottaneet mitään mukaansa?" tiedusti Crole. "Jotakin kevyttä matkatavaraa tahi muuta sentapaista, ikäänkuin he tahi joku heistä aikoisi viipyä poissa koko yön?"
"Sitä en kysynyt", vastasi Elphinstone. "Mutta olen varma, etteivät he ottaneet. Eteisvartija — älykäs mies, jonka olen tuntenut monta vuotta — mainitsi tänä aamuna, että hän oli naisten lähtiessä arvellut heidän menevän — niin, se ei totisesti olisi johtunut mieleenikään."
"No, mihin sitten?"
"Hän kertoi luulleensa naisten menevän — käyttääkseni hänen sanojaan — tunniksi kuviin", vastasi Elphinstone. "En luonnollisesti ymmärtänyt häntä. Hän selitti, että ensimmäisen kadunkulman takana Shortin hotellista siihen suuntaan, johon he olivat lähteneet, oli yksi noita uudenuutukaisia elävienkuvien teattereja, joissa, kuten olen kuullut, näytellään liikkuvia kuvia. Mutta en saata uskoa —"
"Luultavasti voimme pitää varmana, etteivät he menneet sinne", huomautti Maythorne. Hän katsahti merkitsevästi poliiseihin. "Tähän on käytävä käsiksi huolellisesti", hän mutisi. "Teidän alaanne!"
"Ei ole varmaa, eikö rouva Elphinstone ole Shortin hotellissa, kunHerra Elphinstone palaa sinne", virkkoi Crole, vilkaisten kelloonsa."Nyt on kello kaksitoista, ja —"
"Ei kylläkään", keskeytti Maythorne. Hiljaa hän sitten jupisi: "Mutta arvaanpa, ettei hän ole! Herra Elphinstone", hän jatkoi, korottaen ääntään, "tahtoisin näyttää teille jotakin — erään esineen, joka on taskussani. Tässä se on." Hän otti esille kohokuvakoristeisen rintaneulan ja pani sen pöydälle. "Oletteko nähnyt sitä koskaan ennen?"
Herra Elphinstone katseli rintaneulaa tarkasti ja nosti sitten vilkkaasti päänsä pystyyn.
"Mistä olette sen saanut?" hän tiedusti, ikäänkuin kummastellen. "Sehän on vaimoni oma!"