Janne ja Paavo tulivat yhdessä koulusta. Paavo kertoi onnettomana, että häneltä oli varastettu polkupyörä. Hän oli jättänyt sen portaisiin, ollessaan Riston syntymäpäivillä, ja sieltä se oli kadonnut.
— Puumies pilkkoi juuri siihen aikaan meillä halkoja ja kantoi niitä keittiöön, ehkä se on nähnyt varkaita, sanoi Janne.
— Mennään kysymään siltä, innostui Paavo ja veti Jannea kädestä juoksemaan.
Puumies olikin kellarissa tavallisessa työssään.
— Päivää Kaaleppi. Tunteeko Kaaleppi eron kunnon ihmisten ja konnien välillä? alkoi Janne.
— Sitä ei nykyään voi tietää, konnat ovat hienoja herroja ja rehelliset ihmiset käyvät ryysyissä, vastasi Kaaleppi.
Janne muutti kysymyksen muotoa:
— Eikö Kaalepilla satu olemaan ovelia varastuttavia?
— Onhan niitäkin. Minä hakkasin viisi vuotta halkoja sen tuomari Holperin luona, ja sitten se varasti asiakkaitten rahat ja häipyi vieraille maille.
— Onkohan täällä päin liikkunut polkupyörävarkaitten tapaisia ihmisiä? joudutti Paavo kuulustelua.
— Kuka sen tietää. Mutta en minä ihmettelisi, vaikka nuo Jaska ja Eetu kekkulit olisivat liikkuneet vierailla pyörillä. Ne olivat tällä kadulla eilen ja vilistivät sitten ohi aika vauhtia.
— Mitä poikia ne ovat? kysyi Paavo jännittyneenä.
— Ovatpahan vain oikeita liigapoikia. Jaskan isä on yövahtina tehtaassa. Sen nimi on Korkkinen tai liekö Pullonen ja se tehas on viidennen linjan päässä. Ja nyt minä menen murkinalle, sanoi Kaaleppi ja ripusti sahan naulaan.
— Vartu vähän. Oliko niillä kaksi pyörää, ja minkä merkkisiä ne pyörät olivat? kysyi Janne.
— Pyöriä oli kaksi, mutta merkkiä minä en katsonut.
— Kaalepilla ei ole salapoliisin taipumuksia. Mutta ne pojat ovat voineet varustaa toisen pyörän muualta. Mikä sen Eetun sukunimi on? kysyi Paavo.
Mutta Kaaleppi oli jo lähtenyt pois.
— Nyt tehdään ovela suunnitelma, ja sitten alkaa ajojahti, järjesti Janne. Ensin mennään syömään kotiin. Sitten pannaan evästä taskuihin, otetaan aseita mukaan ja verhoudutaan valepukuun. Mä otan huonoimmat kalastushousut ja isän pomppatakin ja esitän hampparia ja sä puet itsesi rokonarpiseksi pyykkäriämmäksi.
— Jo tyssäs. Mä olen syntynyt mieheksi enkä rupea minkäänlaiseksi ämmäksi. Mä voisin olla mustalainen, meillä on sellainen naamiaispuku kotona, ehdotti Paavo.
— Ei saa herättää huomiota. Parasta on panna vain huonoimmat vaatteet päälle. Minulla on hyvä puukko ja revolveri, se ei ole oikea, mutta sillä voi paukuttaa julmetusti, sanoi Janne.
— Minullakin on puukko ja koirapommeja. — Painutaan nyt kotiin ja tavataan tässä ulkopuolella kello kuuden aikaan. Prätskis!
— Prätskis, prätskis, tervehti Janne ja juoksi pois.
Syötyään hän alkoi hääriä tavaroittensa kimpussa.
— Minne sinä olet menossa, kysyi Risto uteliaana.
— Mä lähden vaarallisille asioille, mutta älä kerro kenellekään, sanoiJanne tärkeänä.
— Sellaisesta saa kyytiä perästäpäin, huusi Rista kokeneena.
— Sellaista ei voi ajatella kun on isot asiat kysymyksessä. Tässä on minun kelloni, saat sen muistoksi jos — — —.
— Ota minut mukaan, pyysi Risto silmät suurina.
— Mä en halua johdattaa pientä veljeäni vaarojen polulle, sanoi Janne hempeästi. — Prätskis sitten.
— Janne on turhan mahtava, ajatteli Risto ja jatkoi sovittelupeliään pahvikuvioilla.
Paavo ja Janne neuvottelivat pitkän aikaa ja sopivat vihdoin menettelytavasta. He ajoivat Söörnäisiin ja kävelivät viidennen linjan päähän. Siellä olikin joku tehtaan tapainen rakennus.
Janne meni portianvartijan luo ja kysyi:
— Onko täällä yövahti, jonka nimi on Korkkinen tai Pullonen?
— Korkkila täällä on, mutta hän tulee vasta myöhemmin, vastasi mies.
— Onkohan hänen osoitteensa tiedossa? Meillä olisi asiaa hänelle.
— Pääskysentie 77, sanoi mies selailtuaan papereitaan.
— Kiitoksia paljon ja prätskis vain, sanoi Janne ja veti Paavon mukaansa pois.
— Painutaan nyt viivana sinne, mutta ollaan hyvin ovelia. Parasta olisi toimia, kun yövahti on poissa se voi olla varas sekin, sanoi Paavo.
Saavuttuaan Pääskyläntielle pojat tutkivat tienoota. Talo oli kasarmintapainen iso rakennus. Piha oli täynnä romua ja sokkeloita.
Pojat alkoivat pelata nappia ja pian heidän ympärilleen kokoontui joukko lapsia. Nämä ehdottivat muitakin pelejä ja kaikki tulivat tuttaviksi.
— Onko täällä ketään jolla on polkupyörä? kysyi Paavo, jonka mielestä asia kehittyi liian hitaasti eteenpäin.
— On isoja miehiä, mutta poikia ei ole, sanoi yksi lapsista.
— Vai ei? Eilen Eetu ja Jaska kävivät ostamassa käytetyt pyörät itselleen, sanoi toinen. — Mä tjikasin itse niitä.
Paavo nykäisi Jannea ja kysyi:
— Missä Eetu ja Janne asuvat?
— D. trapussa, mutta sinne ei passaa mennä. Niitten faija on äkänen mies ja mutsi lyö lapsia rätillä korville, selitti joku.
Pojat jatkoivat peliään ja miettivät kuumeisesti. Vihdoin sanoi yksi lapsista:
— Tuossa Eetun ja Jaskan fatsi menee yötyöhön ja mutsi pesutupaan. Jos teillä on asiaa, niin painukaa nyt sinne.
Ja sen pojat tekivätkin. He koputtivat ovea, jossa oli nimilippu "ArmasKorkkila".
Kun ovi avattiin, näkivät pojat kaksi isonpuoleista roikaletta huoneessa. Ja seinää vasten seisoi kaksi polkupyörää.
— Mitä teillä on asiaa? kysyi toinen pojista uhkaavalla äänellä.
— Onko teillä fillareja lainattavina? Me maksamme jukin paljon, jos te lainaatte, sanoi Janne rohkeasti.
— Kuka teidät tänne tyyräsi? Vai fillareja vielä? Menkää äkkiä hiiteen, sanoi toinen pojista.
— Mutta tässähän on kaksi polkupyörää, sanoi Paavo ja meni tarkastamaan niitä. — Voi sun! Tämähän on minun oma pyöräni. Kuinka se on tullut tänne?
— Vai oma pyörä! Kyllä se nyt on minun, sanoi poika. — Eetu, opeta tuota mammanpoikaa oikeille tavoille.
— Älähän hätäile Jaska. Lahjoitetaan pyörät vieraillemme, nehän eivät tosiaankaan ole meidän omiamme. Tulkaa perässä niin kirjoitetaan lahjakirjat, sanoi Eetu imelällä äänellä.
Hän iski silmää Jaskalle ja otti ison avaimen seinältä.
— Tulkaa vain kursailematta mukaan, kehoitti Jaskakin.
— Tämä on varmastikin ansa. Minä vaadin pyöräni takaisin — siihen on kaiverrettu nimikin, sanoi Paavo ja näytti sormellaan.
— Oletteko te akkoja, jotka pelkäätte meitä? ilkkui Eetu. — Me ollaan reiluja miehiä, ei meitä huoli vierastaa.
— Te ette ole reiluja, koska teillä on minun pyöräni. Ja lahjakirjoja ei tarvita. Antakaa pyörä pois ja sillä hyvä, intti Paavo.
— Leikillähän mä puhuin lahjakirjasta. Mutta meillä on valkoisia hiiriä kellarissa. Saatte ostaa niitä vitosella kappale.
— Se on totta, vakuutti Jaskakin.
— Annatteko te sitten minun pyöräni pois? kysyi Paavo, joka alkoi horjua.
— Se on selvää. Rehellisyys on meijän vahvin puolemme, vakuutti Eetu ja lähti näyttämään tietä.
Kuljettiin portaat alas, ne johtivat kellariin. Jaskalla oli sähkölamppu ja sitä tarvituinkin, sillä kellarissa oli monta käytävää. Vihdoin pysähdyttiin ja Eetu avasi kopin oven. Hän viittasi Jannea ja Paavoa menemään sisään. Mutta tuskin nämä olivat menneet ovesta, kun ovi lyötiin kiinni ja lukko suljettiin.
— Aukaskaa ovi, taikka me huudamme niin, että poliisit tulevat, huusiJanne ja jyskytti ovea.
— Haa, täältä ei kuulu ääntä pihalle eikä kadulle. Me tullaan ottamaan teidät pois sitten kun te olette luurankoja. Mutta se kestää kauan, varsinkin jos syötte hiiriä. Niitä täällä on, vaikkeivät ne ole valkoisia, sanoi Eetu.
— Ja tuollaiset kukonpojat luulevat mahtavansa mitään meille. Kiekukaa nyt minkä jaksatte, nauroi Jaska. — Tämä osa kellaria on autio, täällä ei kukaan liiku.
— Jos aukasette oven, niin saatte pitää pyörän, lupasi Paavo surkealla äänellä.
Mutta Eetu ja Jaska hohottivat vain ja lähtivät. Jostakin raosta kivijalassa kuulsi hiukan valoa, niin, että voi eroittaa esineitä.
Vanhoja kenkiä, pulloja, pakkilaatikoita, joku rikkinäinen säkki ja rautaromu täytti pienen kopin lattian.
— Nyt me ollaan kuoleman vaarassa, nyyhkytti Janne.
Paavo istui pakkilaatikolla epätoivoisen näköisenä ja sanoi:
— Monte Criston kreivi istui kopissaan vuosikymmeniä, ennenkuin hän keksi ulospääsyn. Mutta Helsingissä kulkee aina ihmisiä joka paikan ohi. Koetetaan huutaa tuosta raosta, josta tulee valoa.
Pojat huusivat pitkän aikaa, mutta apua ei kuulunut. Ulkopuolella oli luultavasti autiopaikka taikka pihan nurkkaus, jossa kukaan ei käynyt.
Onneksi heillä oli vähän evästä mukana. He alkoivat syödä ja hyvälle se maistui.
Sitten seurasi pari kurjaa tuntia. He kolkuttivat seiniä rautatangolla, kalvoivat lattiaa ja heittivät kiviä kattoon. Vihdoinkin he uupuneina keräsivät säkkejä kasaan ja kävivät vieretysten nukkumaan. Ihme kyllä he nukkuivat heti. Ho toivoivat vielä, että aamu toisi pelastuksen.
Sillä aikaa oli kotona levotonta. Tuli yhä pimeämpää, mutta Jannea ei kuulunut kotiin. Isä soitteli tovereille ja Paavon kotoa ilmoitettiin, että heidän poikansa oli myöskin hävinnyt. Siellä oltiin kovin levottomia.
Risto meni itkevän äidin luo, syleili hellästi ja sanoi:
— Janne sanoi menevänsä vaarallisille asioille, mutta kielsi minun kertomasta sitä. Minä luulen, että hän on mennyt pelastamaan jonkun henkeä.
— Hän on hukkunut tai joutunut auton alle, nyyhkytti äiti.
— Rauhoitu nyt, sanoi isä, pojathan ovat yltiöpäitä, he voivat keksiä vaikka mitä. Mutta voinhan minä soittaa vielä poliisille, sanoi isä.
Mutta poliisi ei tiennyt mitään kadonneista pojista. Luvattiin tehdä mitä voitiin.
— Voe, voe sitä poekoo, minunnii syväntän viäntää. Oli se hellä luontonen ja tottelevainen, niin pieneks immeiseks ja nyt pit joutua perikattoon nuorel ijäll, päivitteli Mari, unohtaen entiset sanansa pojista.
— Janne ei ole kuollut, ei, ei. Mä en tahdo kuulla sellaista. Hän on selvinnyt kamalasta kiipelistä monta kertaa, sanoi Toini, joka kuitenkin itki salassa.
Unettoman yön jälkeen jatkettiin kuulusteluja, mutta turhaan.
Sillä välin olivat pojat heränneet kosteassa kellarissa.
— Minulla on nälkä, mutta hiiriä mä en syö. Niitä täällä näkyy olevan, sanoi Janne.
— Jos laitettas valkea tuohon nurkkaan ja halstrattas hiiriä? Piiritetyissä kaupungeissa niitä pidetään herkkuina, tuumi Paavo ja heitti kengällä rohkeaa elukkaa.
— Ja erämaassa nälkiintyneet ihmiset syövät toisiaan. Mutta minä en syö hiiriä enkä sinua, vaikka kuolisin, vakuutti Janne.
Paavo sytytti tulitikun ja pisti sen ulos pienestä raosta. Sitten hän vuoli ohkasia tikkuja ja poltti niitä samalla tavalla. Mutta kukaan ei huomannut tulta.
Välillä he huusivat ja kolkuttivat ovea, mutta kaikki turhaan.
Janne ehdotti jo, että he laittaisivat rovion oven viereen niin, että se syttyisi palamaan ja he pääsisivät ulos. Mutta he pelkäsivät itse palavansa tai tukehtuvansa savuun.
— Leikitään arvausleikkiä tai painitaan. Kun tekee jotakin, niin mälvät asiat unohtuvat. Toivotaan, että isät keksivät pelastuksen. Minun isäni on hyvä keksimään ratkaisuja. Sinun isäsi on professori ja ne eivät keksi muuta kuin omia asioitaan, sanoi Paavo.
— Ehkä Risto keksii jotakin, huokasi Janne.
Ja Risto keksikin mennä puumiehen luo tiedustelemaan. Hän kertoi poikien katoamisesta ja kysyi voisiko puumies arvata syytä tähän. Silloin Kaaleppi muisti keskustelunsa Jannen kanssa. Hän kertoi siitä Ristolle ja otaksui, että pojat olivat lähteneet Viidennen linjan tehtaaseen. Ehkäpä siitä saataisiin johtolanka etsinnässä.
Risto kiitti Kaaleppia ja ryntäsi kertomaan isälle.
— Tämähän on erinomaista, sinä olet viisas poika, kehui tämä.
Yhdessä he lähtivät poliisilaitokselle. Siellä he kuulivat, että toinen poika, samoissa portaissa oli ilmoittanut pyöränsä varastetuksi.
Etsivä Sinula määrättiin hoitamaan asiaa, ja hän lähtikin heti mukaan Viidennelle linjalle. Matkalla hän kertoi, eitä Jaska ja Eetu Korkkila olivat olleet monta kertaa ilkityössä. Heidät pitäisi tuomita kasvatuslaitokseen. Viidennen linjan tehtaasta he saivat Korkkisen osoitteen. Sieltä lähdettiin eteenpäin Pääskylän tielle.
Sinula ja isä menivät sisään, Risto tutki ympäristöä.
Korkkila näytti pelästyneeltä, nähdessään etsivän. Hän pyysi istumaan ja kysyi asiaa.
— Missä pojat, Eetu ja Jaska ovat? kysyi Sinula.
— He ovat juoksupojan toimessa kaupungilla, selitti Korkkila, mutta iski samalla silmää vaimolleen. Tämä lähti heti ulos.
— Onko pojilla polkupyöriä? aloitti Sinula kyselyn.
— Ei ole paitsi ne, joilla ajavat liikkeensä asioilla.
— Onkohan täällä käynyt kaksi koulupoikaa tiedustelemassa varastettuja polkupyöriä.
— Mitä ne täällä tekisivät? Me olemme rehellisiä ihmisiä ja pojat samoin, vakuutti Korkkila.
— Kaikessa tapauksessa minä tarkastan tämän asunnon, sanoi Sinula ja katseli ympärilleen.
— Olkaa hyvä, meillä ei ole mitään salattavaa, lupasi Korkkila auliisti.
Sinula nuuski joka paikan löytämättä mitään epäilyttävää.
— Siinä näette, että olette väärästi epäilleet rehellisiä kansalaisia, sanoi Korkkila pilkallisesti.
— Mennään sitten pois mutta kyllä niitä teidän poikianne sietäisi pitää silmällä, sanoi Sinula.
Samalla kuului huutoa ja melua pihalta.
Kaikki ryntäsivät sinne ja tulivat parhaaksi näkemään, kuinka Risto makasi maassa tarrautuen kahteen polkupyörään. Kaksi isoa poikaa koetti repiä häntä jaloista ja muija Korkkila veti pyöriä irti.
— Auttakaa, ne tappavat minut elävältä, huusi Risto hädissään.
Sinula ja isä eroittivat pojat ja nostivat Riston ja pyörät pystyyn.Risto huohotti pelosta, mutta alkoi kuitenkin suulaasti kertoa:
— Nuo pojat tulivat ajaen fillareilla täyttä vauhtia ja minä tunsin oitis Paavon fillarin. Mutta sitten tuo muija tuli ja käski poikien livistämään etkun dekkari on hakemassa niitä. Ja pojat aikoivat paeta, mutta mä meinasin, että henki taikka fillari ja tarrasin äkkiä pyöriin. Ja sitten he alkoivat tappaa minua.
— Risto parka, sinullahan on mustelmia ja silmä on lyöty melkein kiinni, kauhisteli isä.
— Ja nyt teidän on kerrottava missä ne kaksi poikaa ovat, jotka kävivät täällä kysymässä kadonnutta pyörää, vaati Sinula.
— Me ostettiin nämä pyörät romukaupasta, se on ikuinen tosi, vakuuttiJaska.
— Eihän täällä ole käynyt mitään poikia, lisäsi Eetu.
Molemmat Korkkilan vanhemmat vakuuttivat samaa ja herjasivat Ristoa, joka oli hävytön herraspoika.
— Mennään vinnille ja kellariin, kyllä sieltä pojat löytyvät, ehdottiRisto.
— Ei meillä ole kellaria valehteli Korkkila.
— Joka talossa on kellari, sanoi Sinula ja meni sisään Korkkilalle. —Tuossahan riippuu avaimia oven suussa.
Sinula otti avainkimpun naulasta ja meni portaisiin. Kaikki seurasivat häntä alas. Risto näki kuinka Korkkilat vaihtoivat katseita. Hän arvasi, että heillä oli paha mielessä.
— Ne aikovat lyödä meitä hiekkapussilla päähän, taikka heittää meidät maanalaiseen luolaan, kuiskasi hän Sinulallle.
— Siihen heillä ei ole tilaisuutta, sanoi tämä ja lisäsi Korkkilan väelle — menkää te kaikki edellä, me seuraamme jäljessä. Jos te yritätte jotakin temppua, niin muistakaa, että minulla on revolveri kädessä.
Sitten alkoi kulku kellariin. Se oli sokkeloinen ja Korkkila koetti eksyttää kulkemalla ympäri kierrosta. Mutta Sinula pakotti hänet kulkemaan eteenpäin.
Huudeltiin aina väliin ja kuunneltiin. Vihdoin huusi Risto:
— Täällä haisee rikille tai palaneelle tärpätille tai jollekin myrkylle. Janne on vissisti läheisyydessä. Ho, hoi, vastaa, jos elät.
Ja silloin kuului huutoa:
— Tulkaa tänne, me ollaan elävinä haudattuja. Ho, hoi!
Ääni johti suljetun oven luo. Sinula sanoi:
— Professori on hyvä ja koettaa avaimia. Minä vahdin näitä veijareita sillä aikaa.
Ovi avautui ja Risto ryntäsi ensimmäisenä sisään. Sähkölampun valossa hän näki Jannen ja Paavon seisovan oven takana. Keskellä lattiaa paloi pieni valkea, tiilikivistä ja rautaromusta rakennetun tulisijan alla. Tervan ja jonkun muun vahva käry täytti kopin.
— Meillä on kamalan kova nälkä, etkun me ollaan paastottu, kolme, neljä päivää. Toitteko te muonaa meille? kysyi Janne heti.
— Voi poikaparat, ettehän te ole olleet täyttä vuorokauttakaan täällä.Mutta mennään nyt pois, sanoi isä ja tukahdutti tulen kivillä.
Ylös tultuaan alkoivat pojat kertoa seikkailustaan. Korkkilat seisoivat ja murjottivat syrjässä.
— Minä vien koko koplan putkaan. Tämä on hyvä saalis poliisille. Sitten asiaa tutkitaan ja pengotaan. Tämä Risto poika ansaitsee palkkion kekseliäisyydestään.
— Hengenpelastusmitallin ainakin. Mutta kyllä isä palkitsee sinut, kun minä sain kalliin fillarini takaisin, sanoi Paavo.
— Kyllä mekin vielä palkitaan hänet, sanoi Eetu synkeästi.
— Teidät lähetetään kasvatuslaitokseen, siitä minä vastaan. Mene Risto kutsumaan talonmiestä tänne. Hän saa soittaa Mustan Maijan kuljettamaan pois koko joukon, sanoi Sinula.
Talonmiehen tultua jatkoi hän:
— Professori voi nyt viedä pojat kotiin, me tulemme jo toimeen täällä. Toinen pyörä on tietysti varastettu samasta talosta. Mutta tästä Risto pojasta tulee vielä hakamies etsivään osastoon.
— Jeh, siihen minulla on luonnontaipumukset, kehui Risto punastuen mielihyvästä.
— Oliko teillä tarkoitus jättää meidät sinne kellariin ikiajoiksi? kysyi Janne pojilta.
— Ei suinkaan, vain kolmeksi viikoksi, virnisteli Eetu.
— Silloin teistä olisi mennyt halu nuuskia toisten poikien asioita, sanoi Jaska.
— Hyvä on, että poliisi ottaa haltuunsa tuollaiset pienet pedot, sanoi isä ja hyvästeli Sinulaa, jota hän lämpimästi kiitti avusta. Palkkion hän maksaisi perästäpäin, kun asia oli selvä.
Korkkilan vaimo alkoi syytää herjauksia, mutta pojat ja isä kiiruhtivat pois.
Risto ja Paavo ajoivat pyörillä, muut menivät raitiovaunulla.
Paavo meni kotiinsa ja Risto vei pyörän siihen asuntoon, josta se oli varastettu.
Herra ja rouva ja Jannen ikäinen poika tulivat eteiseen. He alkoivat ihmetellä ja kiittää, ylenpalttisesti, kun asia selvisi heille.
— Kuinka tämä ihme on tapahtunut? kysyi talon herra.
— Kun on vähän järkeä ja rohkeutta, niin tällaiset tehtävät onnistuvat. Mutta nyt mä lähden syömään, sanoi Risto ja aukaisi oven.
— Ensin sinun on sanottava nimesi ja osoitteesi, vaati rouva.
— Tunteehan koko piha Horrin pojat. Niillä on aina kepposet mielessä, mutta tämä on yli veto kaikista kepposista, sanoi poika.
Risto juoksi nopeasti kotiin.
Siellä ruokittiin paraikaa Jannea. Kaikki olivat kiihtyneitä, varsinkin äiti, joka kauhulla kuuli poikansa vaarasta.
— Mitä te poltitte kellarissa, kysyi isä.
— Minä keksin ajavietettä, kun Paavo alkoi tulla harmilliseksi. Se pyydysti säkeillä hiiriä ja tappoi jo yhden. Siitä piti muka tulla hyvä paisti. Ja sitten se puhui kotiväestä ja nuoresta elämästään, mikä katkeaisi lähiaikoina.
— Kaameaa! Olisi voinutkin käydä sillä lailla, sanoi Toini väristen.
— Nää poijat ovat rikkaruohoo, ei niitä tuhota helepolla, sanoi Mari unohtaen äskeiset hellemmät tunteet.
— No, mitä sinä siis keitit kellarissa? Isä palasi kysymykseen.
— Mä löysin tynnyrin pohjalta tervaa ja lattialta ruostunutta rautaromua ja lasinsirpaleita, jotka mä hakkasin jauhoksi. Siellä oli vanha kattila ja tiilikiviä, joista tuli kiva tulisija. Sitten me vuoltiin lastuja ja keitettiin. Siitä olisi voinut tulla joku uusi rautayhdistys, mutta te keskeytitte liian aikaseen jännän kokeilun, sanoi Janne.
— Jos sinä tietäisit minkälaisessa tuskassa me elimme täällä, et puhuisi noin, sanoi äiti ja veti Jannen luokseen.
Kun lapset tulivat kotiin kouluista, kertoi isä, että Sinula oli soittanut ja pyytänyt häntä todistajaksi, kun Korkkilan juttu käsiteltiin poliisilaitoksella. Janne ehdotti, että hänkin tulisi mukaan, mutta isä sanoi ettei ala-ikäisiä otettu todistajiksi.
— Ala-ikäiset eivät keksi niin ovela valheita, kuin aikuiset. Kun kerrankin joutuu tekemisiin rikosjutun kanssa, niin pitäisi siitä hyötyä sen verran, että saisi olla mukana selvittelyssä, harmitteli Janne.
— Ja minäkin olin etsivä siinä. Enkö ollutkin isä? kysyi Risto.
— Olit selvästi, mutta saithan sinä palkan Paavon isältä, joka osti sinulle sen pienen valokuvauskoneen.
— Ja koko valmistavakoulu kunnioittaa sinua, kuin Sherlock Holmesia tai leijonan kesyttäjää, kertoi Toini.
Istuuduttiin aterialle ja lapset vaikenivat jonkun aikaa, kunnes pahin nälkä oli tyydytetty.
— Mikähän Ristolla on, kun hän syö eniten meistä eikä kuitenkaan liho enemmän, kysyi Liisa.
— Kun se tekee niin paljon koiruutta, niin Jumala ei anna sen lihoa.Tänäänkin se perkasi silakan suolet sormillaan, sanoi Toini.
— Sen omat suolet ovat liian lyhyet, toisti Janne tavalliset sanansa.
— Älä aina härnää. Kuinka pitkät sinun omat suolesi ovat? tiuskasiRisto.
— Ne ovat seitsemän kertaa pitemmät, kuin minä itse, ja niin pitää ihmisellä ollakin. Lehmällä on neljätoista ja lampaalla kaksikymmentäkolme kertaa pitemmät, kuin mitä he itse ovat. Ne, joilla on lyhyet suolet eivät käytä ruokaa hyväkseen yhtähyvin, kuin ne, joilla on pitkät.
— Liisa on aina harmissaan, kun se lihoo yli äyräittensä. Anna leikata suolet lyhyemmiksi, neuvoi Risto.
— Mä osasin olla syömättä 26 tuntia siellä kellarissa, etkun suolet ovat tarpeellisen pitkät. Niissä oli niin paljon vararavintoa, kehui Janne.
— Olisin minäkin osannut olla syömättä niin kauan, kuin kellarin ovi oli lukossa, hihitti Risto.
— Sinä olisit syönyt hometta seiniltä taikka hiiriä. Mutta kuinkahan pitkät suolet Gandhilla on, etkun se on hirmu nälkätaiteilija? sanoi Janne.
— Minä näin Ganhdin kuvan ja se on eri ruipelo. Ei sillä ole paljoakaan sisässään, sanoi Toini.
— Oletteko osanneet läksynne koulussa, käänsi isä keskustelun.
— Riston opettaja sanoi, että hän ei ole tuonut uutta laskuvihkoa, vaikka entinen loppui jo viime viikolla, kertoi Janne.
— Kuinka Risto on laiminlyönyt sen? kysyi isä silmäkulmat rypyssä. —Eikö opettaja ole sinua itseäsi siitä muistuttanut?
— Ainahan se siitä jankaa, ihan harmittaa.
— Miten sinä puhut noin, täytyy heti täyttää opettajan käskyt, muista se. Kunpa pojat olisivat yhtä huolellisia koulussa kuin tytöt.
— On pöhnää käydä valmistavaa koulua, kun vain hameväki opettaa.Eskokin sanoi, että vain tupakkamiehet kelpaavat opettamaan, virkkoiRisto.
Kun noustiin pöydästä, osui isän katse Ristoon.
— Mitenkä sinun taskusi ovat noin lihavia, tyhjennäpäs ne nyt pöydälle, niin nähdään, minkälaisia aarteita Rikulainen kokoo.
Riston taskut olivat niinkuin kaikkien poikien sisältörikkaita, ja pöydälle kokoontui tavaraa monenmoista. Siinä oli kahdeksan taskunsisällystä. Kynä ja kumi, uusi joululahja lompakko, asfalttipalanen, kumiletku, isoisän vitjoista riippuva lukko, arpanappuloita, messinkilankaa, kynttilänpätkä, nenäliina, joka oli solmittu lantunpalan ympärille, kulunut muistikirja, säretyn herätyskellon rattaita, pari käytettyä kivärinkuulaa ja herneitä märän lapasen sisässä.
— Sillä tavalla herneet tulevat pehmeiksi, sanoi Risto. — Tässä on vielä suurennuslasi ja palsamin siemeniä, kävin ostamassa siemenkaupasta multaa ja siihen meni kuukausrahat. Ruusun mä olen istuttanut uudelleen ja annoin sille paljon lantaa.
— Mistä sinä sitä sait?
Risto oli nolon näköinen eikä vastannut.
— Minä tiiän, sanoi Toini. — Risto käveli pahvilaatikko kainalossa ja kokosi hevosenlantaa kaduilta lusikalla. Mikseivät ruusut haise lannalle, vaikka ihminen haisee kanan sipulille, jos se on syönyt sitä?
— Lanta tulee juuren kautta alhaalta päin ruusuun ja muuttaa kokoonpanoaan tykkänään, mutta sipuli tulee ylhäältä päin ihmiseen eikä ehdi muuttua ennenkuin se panee suun haisemaan, selitti Risto.
— Mitä nämä ovat? kysyi isä ja veti vielä Riston taskuista ruskeita litteitä laattoja.
— Me löydettiin niitä isosta läjästä maneesin takapihalta, joku sanoi, että ne ovat ruutia, mutta se narrasi varmaan. Koetetaan pistää kaasuliekkiin niin nähdään.
— Älä ihmeellä, nämä ovat vaarallisia kapineita. Sinä menettäisit käsivartesi, ellet muuta. Kuinka tällaista jätetään ajelehtimaan noin huolimattomasti!
— Mitä se on? kysyi äiti pelästyneenä.
— Se on savutonta ruutia, jota käytetään tykkien laukaisemiseen. Jos sen panee tuleen, niin se räjähtää. Koko uuni voisi luuhistua.
— Voi lapsiparkaa, taaskin olet ollut suuressa vaarassa. Mutta pojat ovat kuin koiranpennut, jotka hakevat joka roskaläjän. Keitä sinun mukanasi oli?
— Pari Vihreää Kotkaa, Olavi ja Kalevi.
Äiti riensi heti puhelimeen varoittamaan poikien äitejä.
— Aikaihmiset ovat kruinoja, tuumi Janne, — olisi ollut jännää jos Risto olisi räjähyttänyt nyt Liisan huoneen uunin, se on niin pieni, ettei siitä kukaan kuolisi.
— Nyt minun täytyy lähteä kouluun, mutta missä manska on? Miksi aina minun kirjani hukataan? Toinin kirjoja ei kukaan hukkaa, hätäili Risto ja haki kuumeisella kiireellä joka paikasta.
— Minä pidän kirjat hyllyllä ja sinun maantietosi on nytkin kylpyhuoneessa, sanoi Toini yliolkaisesti.
Ristolla oli vielä asiaa keittiöön.
— Kuule, Mari, eräs poika tulee tänne tuomaan minulle rahaa. Ota vastaan, mutta älä pane talouteen, vaan anna minulle.
— Onkos se sitten sinun rahhoosi? kysyi Mari.
— Jeh, mä lainasin vitosen sille pojalle.
— Mittees sinä rahojas annat? Oliko tuo ies tuttu immeinen?
— En tiiä, mutta kyllä se maksaa, se lupasi tulla tänäpäivänä.
— Tunnetkos sinä koko poikoo?
— En mä tunne, se tuli kadulla vastaan ja sano olla "lainanpas mulle fima tai kymppi minun tarttis ostaa leipää kottiin." Ja sitten se pyysi minua antamaan sille yhen tupakan, mutta sitä mä en tehnyt, etkun minulla ei ollut.
— No pittää olla ku tummoiselle veijarille rahhoos ajat! Tokkohan sanoit nimmees sille?
— En mä sitä muistanut, mutta vissiin se ties, sanoi Risto ja lähti hyräillen kouluun.
— Ei tuo poika ainakaan ole oikee. Lainoo rahhoo tuntemattomalle kulkurille ja veijareille. Pittää kertoo rouvalle.
Kun Risto tuli koulusta kysyi hän heti:
— Onko se poika jo käynyt tuomassa rahaa!
Äiti, joka oli kuullut asian vastasi:
— Ei, Risto kulta, nyt näet ettei tuntemattomiin voi luottaa. Minä annan nyt sinulle vitosen, mutta älä toista kertaa lainaa vieraalle pojalle, se narraa sinua varmasti.
— Mutta, onhan niillä äidit, jotka ovat opettaneet, että narraaminen on syntiä. Eihän kukaan äiti narraa.
— Jaskan ja Eetun äiti narraa, mä kuulin itse, etkun se sanoi, että he eivät olleet ottaneet fillareita, sekaantui Janne puheeseen.
Ristolla oli nukke, jonka nimi oli Aramis. Hän rakasti sitä, mutta häpesi leikkiä sen kanssa. Kun toverit tulivat hän piiloitti sen sänkyynsä.
— Liisa, etkö voisi ommella Aramikselle uutta pukua? pyysi hän kerran.
— Miksei, mutta minulla ei ole sopivaa kangasta, sanoi Liisa.
— Leikkaa verasta, joka on isän kirjoituspöydällä, se on liian pitkä.
— Oletkos vialla! Sitä minä en uskalla tehdä?
— Salin oviverhot ovat turhan pitkiä — — —
— Risto!
— Ratko sitten Jannen vihreä sukka ja kudo pulloveri.
— Minä koetan penkoa äidin lumppukoria, ehkä sieltä löytyisi jotakin, lupasi Liisa.
— Älä vain laita naisellista pukua. Aramis on mies. Nyt mä menenPihvin luo, sinne tulee kivoja sällejä.
— Pese kätesi ja harjaa hiuksesi äläkä tappele tai säre mitään, varoitti Liisa.
— Pihvi tappelee itse jos kuinka, mutta siksi se onkin sopu kaveri.Sillä on syntymäpäivät.
— Onko sinulla mitään lahjaa Paavolle? kysyi Liisa.
— On tietysti. Mä olen istuttanut kaktuksen pieneen ruukkuun, se on harvinaista lajia.
— Muista kiittää korvikkeesta ja tule ajoissa kotiin.
— Kuules, Liisa sinusta tulee pian vanhapiika tuolla menolla. Sinä markeeraat opettajaa liika aikaiseen, sanoi Risto ja lähti, niinkuin aina hyräillen matkalle. Ovella hän huusi: — älä unohda Aramista. Prätskis!
— Mitä mä teen, etkun Risto on poissa, ja Janne laittaa käryjä miestenhuoneessa Eskon kanssa, ja Sinikalla on tulirokko? kysyi Toini.
— Ota kirja ja lue, sehän sopii näin lauantai-iltana, ehdotti äiti.
— Hyllyssä ei ole muutakuin sivistyskirjoja, kaikki muut on luettu. Poikien pitäisi lukea niitä, etkun he ovat aina niin sivistymättömiä, sanoi Toini ja meni miestenhuoneeseen.
Pojilla olikin siellä uusi leikki. He olivat pyydystäneet suuren kissan pihalta ja tuoneet sen sisään.
Janne sitoi sähköjohdot pienestä patterista sen etukäpäliin. Sitten hän väänsi sähkön päälle. Kissan molemmat takajalat lensivät ilmaan, takaisin pöydälle ja taas ilmaan.
Lapset nauroivat ihastuneina, kunnes Toini sanoi:
— Rääkkääntyyköhän kissa tuosta?
— Ei vähääkään, sehän ei sano mitään. Sähkövirta on eri heikko, koeta itse ottaa sitä. Siksi ja senpuoleen kissat ovat itse sähköisiä, ja niitä voisi ladata kuinka monen volttisiksi vain. Jos sillä on reumatismiä niin sekin paranee, selitti Janne.
— Eikö teillä ole ketään, jolla olisi iskiasta tai noidan nuolta, niin voitaisiin parantaa sitä täällä sähköistetyllä kissalla, sanoi Esko.
— Mari valittaa aina särkyä lonkassaan. Nytkin hän makaa ja lämmittää sitä kuumalla hiekalla, kertoi Toini.
Mentiin Marin huoneeseen ja Janne alkoi toimittaa.
— Tässä on sähköinen kissa, se on vanha ja hiljainen. Me lainataan sitä Marille parannuskeinona.
— Mittee — — —
— Se on parempi kuin sähkötyyny. Jos se nukkuu Marin kylkeä vasten, niin iskias parantuu, auttoi Esko Jannea.
— Voip olla niinkin, mutta teiän puhheisiinne ei voi luottaa. Viekee luontokappaleenne poies, sanoi Mari, joka aina epäili poikien hommia.
Toini otti kissan, asetti sen Marin viereen ja maanitteli sitä pysymään paikoillaan.
— Sidotaan se kiinni Mariin vatsapuoli lonkkaa vasten, ehdotti Janne.
— Silloin se rupeaa raapimaan. Katsokaa nyt, se kehrää jo puoliunissaan, sanoi Toini.
Ihme kyllä, että Mari tyytyi käsittelyyn, sanoi vain, että kuuma hiekka oli lämpimämpää.
— Mutta kissassa on parantavan sähkön voima, eikä sitä huoli lämmittää välillä, niinkuin hiekalle täytyy tehdä. Monihan käyttöä kissan nahkaa reumatismia vastaan, selitti Esko.
— Hiivitään pois, Mari alkaa nukkua, etkun kissa kehrää hänet uneen, sanoi Toini. — Nyt te olette kerrankin tehneet hyvän työn.
Miestenhuoneessa alkoivat pojat taas mielihommiaan. He sulattivat kauhassa tinaa, siihen lisättiin kynttilänpala sulamaan ja sitten seos kaadettiin muotteihin, jotka pojat itse olivat valmistaneet kipsistä.
— Eskolla on kello, jonka numerot loistavat pimeässä ja taskumatti, jossa on viinaa, kertoi Janne ihailevasti.
— Ei siinä ole kuin limonaadia ja mausteita ja hiivaa. Siitä voi tulla ilojuomaa, sanoi Esko.
— Eilen me nähtiin humalainen mies ja poliisi otti sen kiinni. Me huomattiin se ensin ja haistettiin sitä ja se haisi viinalle. Ja me seurattiin sitä, kunnes poliisi tuli vastaan ja sitten se vietiin putkaan, kertoi Janne, sillä välin kun Esko kaatoi sulaa tinaa muotteihin. — Kyllä me korjataan Eskonkin, jos se juo ilojuomaansa liikaa.
Kun tina oli jäähtynyt kaadettiin se pois muoteista. — Siitä oli tullut kömpelöjä koiria ja hevosia, mutta pojat olivat ylpeitä. Lahjoittivat jalomielisesti koiran Toinillekin.
Äiti tuli pyytämään lapsia juomaan teetä. Hän aukaisi miestenhuoneen ikkunan saadakseen ilman raittiiksi.
Pöydässä sanoi Toini:
— Nyt mä en saa kynääni terotetuksi kynämyllyllä, Janne on tärvellyt sen.
— Mä teroitin vain vahatankoa sillä. Pannaan koko mylly uuniin, niin vaha sulaa.
— Janne ei saa tärvellä kallista teroituskonetta. Eilen sinä teroitit mustekynää sillä, sanoi äiti.
— Janne jauhoi kerran lämpömittarin ja toisella kertaa äidin puiset sukkapuikot sillä, kanteli Toini.
— Kas, tässähän Ristokin tulee kotiin. Oliko teillä hauskaa Paavon luona?
— Syntymäpäivät olivat eri hieno säväys, mutta Pihvin huoneessa oli ruuhkatilanne, kun sinne oli tullut kuokkavieraitakin. Toiset toivat veljiään sinne. Me sanottiin, että kuokkavieraille ei tarvitse tarjota mitään, mutta Pihvin äiti ei suostunut siihen.
— Kerro mitä siellä tapahtui, pyysi Toini.
— Siellä oli niin kivaa, että mä olen ihan hikinen. Sähkölamppu meni rikki ja Esko kiipesi sitä korjaamaan, mutta luiskahti ja jäi riippumaan siihen sähkölankaan. Se oli vahvaa johtoa, kun se ei katkennut. Varjokuvakone kaatui, ja siellä oli jyskettä ja hulinaa, etkun heillä on kamalasti huonekaluja, mutta me laitettiin kaikki hyväksi, paitsi multaa, jota Pihvin veli oli hajoittanut kukkaruukusta.
— Mitä Paavon äiti tuumi sellaisesta elämästä? Ettekö te voineet olla kylässäkään rauhallisia? kysyi äiti.
— Kyllä se on tottunut säikähtämään, etkun se on niin laiha. Kun ei ole rauhaa, niin se kuluttaa rasvaa, selitti Risto.
— Meijän äiti on niin lihava, etkun sillä on niin rauhallinen elämä, kun mollaan jo niin isoja, sanoi Toini ja syleili äitiä.
— Äidin rauhaako täällä ylistetään? kysyi isä, joka oli tullut huoneeseen toisten huomaamatta.
— Terve mieheen, isä, sanoi Risto.
— Terve, terve, sanoi isä ja istuutui pöytään. Sitten hän kysyi:
— Joko Toini osaa Euroopan joet?
— Petshora, Viena — — — alkoi Toini ja jatkoi läpi Euroopan sellaista vauhtia, että tuskin eroitti nimiä. — Minä osaan ne niin nopeasti, että mä hengitän vain yhden kerran välillä. Aasian joissa täytyy hengittää kaks kertaa.
— Osasitko sinä Janne noin hyvin läksysi?
— En mä viitsi kuluttaa aikaani sellaiseen ja miesten kielet eivät ole niin laitettuja kuin naisten. Kun Toinikin osaa puhua niin sukkelaan, niin se ehtii puhua järin paljon pöhnää, sanoi Janne halveksivasti.
— Mikä numero sinulla on manskassa? kysyi Toini nopeasti.
— Toiko isä minulle eristettyä kuparilankaa? Janne käänsi keskustelun toiseen asiaan.
— Toin kyllä ja tässä on muitakin aarteita.
Lapset kerääntyivät, isän ympärille ja saivat kukin jonkin esineen.
Janne sai kilon painoisen kumikeilan, jossa oli reikä alaosassa, Risto sai neljä lasista koeputkea, joissa oli erivärisiä öljyjä ja Toinin osalle tuli iso linoleumimaton palanen. Jakaminen tapahtui arpomalla.
— On järin kivaa, kun meillä on isä, joka tekee sellaista työtä, että siltä jää tällaisia jätteitä, sanoi Risto ihastuneena.
— Pihvillä mahtaa olla kruinaalista, kun sen isä vaan kirjoittaa ja luennoi.
— Luennoihan isukkakin. Kerro meille, mitä isä luennoi, pyysi Janne.
— Nyt on lasten aika mennä maata, kiiruhti äiti.
— Aina täytyy mennä goisaamaan, kun on perhetragediia, huokasi Risto.
— Mitä?
— "Giovannissa" seisoi perhetragediia yhen kuvan alla ja siinä näkyi miten koko perhe piti kokousta.
— Nyt saa ainakin esirippu laskea, olkoon täällä komediia tai tragediia, sanoi äiti vieden koko lauman mukanaan.
— Risto on leijona, sellainen hieno ihmisleijona, sanoi Janne ja tarkasti Riston hommia.
— Ei se ole leijona, joka kiilloittaa kenkänsä, kun tulee hienoja sukulaisia käymään, vastasi Risto ja harjasi kenkäänsä voimiensa takaa.
— Viipurin Erkki on hienompi arkena kuin te koskaan syntymäpäivinäkään, sanoi Toini.
— Sillä on nahkainen sotilasvyö ja herraliivit ja oma kello ja sitäpaitsi se kumartaa hienosti ja muuta. Siivotaan vähän tätä huonetta.
Lapset koettivat parhaansa mukaan järjestellä huonetta. Papereja tungettiin uuniin, huonekaluista irroitettiin muovailuvahaa, kirjoituspöydälle pantiin puhdas sininen paperi ja toiselle pöydälle puhdas liina. Suomen lippu liehui kaapin päällä ja Risto naulasi tuolinjalkaa paremmin kiinni ja piilotti Aramiksen sängyn pohjalle.
— Katsokaa millaiset ovet meillä on, torui Toini, — Janne on polttanut suurennuslasilla reikiä niihin ja yhdessä on ollut maalitaulu, johon on ammuttu nuolilla. Niillä naisilla vasta on böndi elämä, joitten täytyy elää miesten kanssa yhdessä. Eikö laiteta kirjoituspöydästä kahvipöytää?
— Jeh, suostui Risto.
— Sitä minä en salli, minä tarvitsen sen kokeilu- ja sähköpöydäksi.Minä vaadin, että te alistutte minun tahtooni, sanoi Janne.
— Meitä on kaksi samaa mieltä, ja sinä saat antaa perään, ratkaisiToini.
— Mutta mä vaadin sen esikoisoikeudellani. Mari, eikö olekin niin, että esikoisella on määrämisvalta? huusi Janne keittiöön.
— Totta se on. Niin on ollu Aaprahamin ajoista asti. Jumala on antanut suuren vallan miehille ja siihen ei oo mittään sanomista. Elekee nousko vanahempoo veljeenne vastaan, niin teille käy hyvin ja työ elätte kauvan muan piällä.
— Jeh, sanoi Janne. — Siinä kuulette, tulkaa, nyt vannomaan uskollisuus- ja kuuliaisuusvala.
— Liisa on esikoinen etkä sinä.
— Ristolla on huonosti kehittyneet, aivot. Etkö tiedä, ettei nainen kelpaa esikoiseksi. Liisa, esikoinen! ja Jannen ääni ilmaisi pelkkää halveksimista.
Samalla soi ovikello ja lapset ryntäsivät, eteiseen ottamaan vastaan tätiä, setää ja Erkkiä.
Paljon aikaa kului tervehtimiseen, vaatteitten riisumiseen ja tuliaisnamusten syömiseen. Sitten jouduttiin miesten huoneeseen.
Tarkastettiin joululahjoja, postimerkkejä ja uusia kirjoja.
Janne pani 25-pennisen vesivatiin, johon hän johti langan sähköjohdosta. Toisen langan hän antoi Erkin käteen ja pyysi tätä ottamaan rahan pois vesi vadista.
— En mie sitä saa, käs männöö vaa nyrkkiin, sanoi Erkki.
— Ihmiset puhuvat niin monella tavalla. Mari puhuu savonkieltä, Laason lapset vihtiläistä, ja sinä karjalankieltä. Teitä on kiva kuulla. Mutta mollaan aina puhuttu kirjakieltä.
— Ei mius "mollaa" oo kirjakielt, ei meijä opettaja silviisii haasta. Eiks myö lähetä kassomaa Helsinkii? Mie oon säästänt rahhaa tätä matkaa vasten, männää nyt, sanoi Erkki suurenmoisesti.
— Jos sinulla on rahaa, niin kyllä me tiedetään mitä tehdään, sanoiRisto, jonka suunnitelmien toteutumista usein raha-asiat estivät.
Sitten juostiin vanhempien luo pyytämään lupaa.
— Otetaanko Toini mukaan? kysyi Risto Erkiltä.
— Tulkoo vaa miun puolest, oli jalomielinen vastaus.
— Uskalletaankohan me antaa heidän mennä yksinään? kysyi täti levottomana. Hän tunsi sisaren lapsensa.
— Erkille on terveellistä olla muitten lasten kanssa, ja tottua tulemaan ilman meitä toimeen, antaa heidän vain mennä, sanoi setä.
— Pitäkää huolta Toinista ja varokaa autoja, varoitti äiti
Lapset täyttivät taskut korpuilla ja tuliaisnamusilla, pukivat päällysvaatteet yllensä ja lähtivät suurella töminällä matkalle.
— Sinun asemassasi eläisin ainaisessa tuskassa. Lapsillahan on aina niin paljon vaaroja, ja kun on kolme tuollaisia vilkasta lasta päällepäätteeksi, sanoi täti äidille.
— Kaikkeen täytyy tottua. Sitäpaitsi täytyy jokaisen, joka elää lasten keskellä, huomata minkälaisen erikoisen suojeluksen turvissa he elävät. Kerran Janne kiipesi liinavaatekaapin päälle, Riston istuessa maassa sen edessä. Silloin kaappi kaatui, mutta ovi lennähti auki ja esti sen kaatumasta maahan asti. Heitä kiellettiin kiipeämästä kaapin päälle, mutta paha kyllä he unohtivat silloisen säikähdyksensä ja uudistivat saman tempun. Tällä kertaa he kiipesivät astiakaapin päälle, joka myöskin kaatui. Käytävän toinen seinä otti vastaan ja pojat pelastuivat ihmeellisellä tavalla, jääden riippumaan yläkaapin reunasta. He saivat tietysti rangaistuksen tottelemattomuudestaan.
— Sehän, oli hirveää, särkyivätkö astiat?
— Sirpaleita tuli koko ämpärillinen, Toini itki ja Mari päivitteli. Meille tuli iso vahinko. Iltasella pojat neuvottelivat, miten korjaisivat vahingon. He ajattelivat monenlaisia raha-ansioita, joko sanomalehden levittämistä tai kengän kiilloittamista Esplanadilla. Oli myös puhetta, että he myisivät aarteensa, postimerkkinsä tai sähköpatterinsa.
— Pikku raukat, miten liikuttavia he ovat!
— Illalla he rukoilivat, että Jumala antaisi heille anteeksi ja laittaisi niin, ettei äiti välittäisi niin paljon porsliiniastioista ja että he eivät osaisi kiivetä korkeammalle kuin pöydälle ja kesällä puihin ja Toini lupasi jalomielisesti säästörahansa pankista. Mutta lapset itse pelastuivat nyt kaikesta vahingosta, niinkuin niin monta kertaa ennen.
Lapset olivat sillä aikaa menneet palotorniin. He saivat palosotamiehen viemään heidät ylös asti. Ylhäällä tuuli ja päätä huimasi mutta näköala viehätti poikia. Jokaisen mieli kohoaa kauas arkitunteista, kun ruumis on noussut maan tomun yläpuolelle. Pojat puhuivat ilmalaivoista, toivoivat, itselleen siipiä ja suunnittelivat mitenkä he voittavat maailman suuriksi tultuaan. Toini piteli kiinni kaiteesta ja katseli ihastuneena merta. Hän sekä pelkäsi että nautti. Sitten mentiin alas, kiitettiin palosotamiestä, jolle Erkki maksoi kuninkaallisesti markan henkeä kohti ja riennettiin houkuttelevaan maailmaan.
Ensin ajettiin ajurilla yliopiston eläintieteelliseen museoon. Siellä oli tosin lapsilla hauskaa ja paljon näkemistä, mutta vahtimestari kärsi.
— Nyt mennään raitshikalla Töölööseen, siellä on koju, jonka ulkopuolella on huisin mukava penkki, siellä juodaan limonaadia, ehdotti Janne.
— Mutt mie tahon aijaa uuvel suomalaisel vaunul, mie en oo vielä näht sitä sisält, sanoi Erkki.
— Jos määtte toisel, ni saatte maksaa isse, en mie sillo kehtaa maksaa.
Tämä oli tehokas syy, joka sai lapset odottamaan kunnes tuli suomalainen vaunu. Pari vaunua sai ajaa ohi. Koju löytyi ja limonaadia juotiin pullo mieheen. Toini tahtoi jättää omansa kesken, mutta hänet pakotettiin tyhjentämään joka pisara, jottei koituisi rahanhukkaa.
— Mennäänkö tuohon museoon, joka on kuin kirkko? kysyi Risto, kun lapset tallustivat kotia kohti syöden eväitään.
— Ei mennä, isä sanoi Liisalle, että jokaisen sivistyneen ihmisen pitää käydä siellä, kun kerran asuu Helsingissä, vastasi Janne.
— Ei sitten kannata mennä, ainakaan Jannen ja Riston. Erkille ja minulle se paremmin sopii, oli Toinin huomautus.
— En mieltään välitä sellaisest, sanoi Erkki, joka tahtoi olla poikien veroinen.
— Nyt minä menen raitshikalla kotiin, tuossa se tulee, sanoi Risto.
— Minä tulen mukaan, läähätti Toini juosten perässä.
— Minä en mene kotiin vielä, jää tänne Erkki, niin tehdään jotakin kivaa, sanoi Janne, pitäen Erkkiä käsivarresta kiinni.
Janne ja Toini ehtivät vaunuun ja ajoivat kotiin.
— Mennään mummon luo, se asuu viidennessä kerroksessa ja sinne menee hissi, ehdotti Janne. — Kunhan se ei vaan panisi pesemään käsiä. Onko sulla nenäliina, sitä se aina kysyy? Minulla on, mutta se on märkä, etkun minä pyyhin pois limonaadia penkiltä, kun se ruiskahti niin kauheasti.
— Mitä mummo nenäliinal tekköö?
— Ei se tahdo sitä, mutta se sanoo, että hyvästi kasvatetuilla lapsilla täytyy olla. Oletko sinä hyvästi kasvatettu.
— Kyl miul on nenäliina aina, mut en mie muuta tiijä.
— Minä luulen kyllä, että mollaan hyvästi kasvatetut, etkun isä kasvattaa meitä aina niin kamalasti.
— Mitä hää sit teil tekköö?
— Se sanoo että: "kuulkaa nyt, pojat, mitä isä sanoo" ja "muistakaa nyt ettei isän tarvitse suuttua" ja sitten se kieltää ja kieltää.
— Eiks hää anna mittään teil?
— Antaa se järin kivoja tavaroita ja tulee huvimatkoille, ja selittää miten rautaa saadaan ja siementen itämisiä ja valontaittumista.
Nyt oltiin jo mummon ovella.
— Tervetuloa, rakkaat pojat, tulkaa sisään me juomme paraikaa kahvia, sanoi mummo ja vei pojat katetun pöydän ääreen.
Siellä kohtasi heitä pettymys, sillä mummolla oli kaksi vanhaa rouvaa vieraina.
— Livistetään pois, minä en osaa keskustella sivistyneesti ja kohteliaasti, kuiskasi Janne.
— Mie ossaan, kehui Erkki. — Sitäpaitsi mummolla on ihanaa kahvileipää.
— Istukaa nyt pojat ja kertokaa ketä te olette, sanoi mummo ja toi lisää kuppia.
— Mie oon Erkki Viipurist ja mie oon toisel luokal lyseos. Eikä miul oo ehtoi missään ainees. Tää toinen on Janne Horri, miun serkkun. Hää on viisaampi kuin mitä luulis hänen todistuksistaan. Oliks siul viimme kesän ehtoloit? kysyi Erkki.
— Mitä sinä niistä puhut näin pitkän ajan perästä? sanoi Janne synkkänä.
— Ehä mie, ehä mie, koetti Erkki rauhoittaa.
— Olettekos te olleet hiihtämässä? keskeytti mummo.
— Ollaan milloin vain on aikaa. Ovatko tädit olleet? kysyi Erkki kääntyen kohteliaasti vanhojen rouvien puoleen.
— Teetkö sinä pilkkaa meistä, kysyi toinen näistä tiukasti.
— Haa, miltä sinä luulet vanhojen rouvien näyttävän hiihtopuvussa? virnisteli Janne.
— Mikä aine teistä on hauskin koulussa? keskeytti mummo taas.
— Kemia, sanoi Janne heti. — Äiti ei tykkää siitä, etkun mä kehitän käryjä ja poltan huonekaluja ja omia vaatteita. Tässäkin takissa on rikkihapolla-poltettu reikä.
— Ja semmostako nykyajan kouluissa opetetaan pienille pojille? Eivätkö äidit soita rehtorille? kysyi toinen rouvista.
— Äidit eivät saa soittaa mistään eikä milloinkaan rehtorille, siitä tulee vain harmia lapsille. Tädillä ei varmaankaan ole ollut lapsia? kysyi Janne.
— Ei ole ollut, vaikka minä rakastan lapsia.
— Lapsista on vain huolta ja häpiää aikuisill' ja koulukirjat ja kengät ovat järin kalliit, alkoi Erkki keskustella.
— Sinulla mahtaa olla kovat kokemukset, lapsi parka, sanoi rouva osaanottavaisena. —
— Hui, hai. Erkillä on loisto-olot ja rikkaat vanhemmat. Hän on keikari ja melkein miljonääri, selitti Janne.
— Jos miul on sata markkaa, nii Horrin pojat sanovat minnuu miljonääriks. — Kiitos mummo kahvist ja kaikista leivist paitsi piparkakuista.
— Ovatko ne huonoja, Erkki!
— En tiijä, ko miul ei tarjottukaa niit. Janne otti tarjoamatta kaks kappaletta.
— Ota sinäkin kaksi. Sitten voitte mennä. Minä annan teille rahaa elokuviin, sanoi mummo.
— Kiitos mummo. Onko mummolla lehteä, missä lukee elokuva-ilmoitukset? kysyi Janne. Mutta Erkki oli jo ottanut viereiseltä pöydältä sanomalehden ja alkoi luetella:
"Naisten hurmaaja" sellaist ei ilkiä kassoo ilmaisekskaa, "Baklevin häät", "Lemmen tarina", hyi sentään! Mitä hyö aina sotkoo rakkautta joka asjaan. Tässäkii ois hyvä alku "Merirosvon rakastajatar", mutta loppu tärvelee oikean aatteen.
— On täällä hyviäkin kuvia "Murheenkryynit ratsain", "Meidän lentäjien kesken", "Hurja Bill Hickok" ja "Charlie Chan Honolulussa" auttoi Janne.
— Onkos nuo hyviä kuvia? kauhisteli vanhempi rouva. — Menkää katsomaan satunäytelmiä tai kasvattavia kuvia.
— Jeh. "Kolme kuolemaan tuomittua" on taatusti kasvattava. Mennään sinne, Erkki, niin opitaan pelastumaan, jos meidät tuomitaan kuolemaan.
— Minkälaisia poikia te olette, koska teitä uhkaa kuolemantuomio? kysyi rouva kauhuissaan.
— Nykyään tuomitaan paljon rehellisiä ihmisiä hengiltä. Meilläkin on verivihollisia, vakuutti Janne, joka muisti Eetun ja Jaskan uhkaukset.
— Scalassa männöö "Myrkytetty nainen", siin ois siul kemiaa tarpeeks, Janne, sanoi Erkki ja jatkoi kääntyen rouvien puoleen: — Tää Janne on ammatiltaan myrkynsekoittaja, hää tekköö parempii rohtoi ko apteekkarit. Jos teist kuka tahtoo päänkivistyspulveria, nii hää tekköö niit äkkiä. Miul hää anto pulverin ja pää humis kaks päivää perästä päin, sanoi Erkki.
— Sinulla ou vaarallisia lapsenlapsia, sanoi rouva mummolle.
— Pojat ovat poikia, mitä niitten puheista, sanoi tämä.
— Mennään Tarzaniin, siinä on villipetoja jn vinhoja seikkailuja.Tahtosko mummo tulla mukaan? kysyi Janne kohteliaasti.
— En ikinä. Mutta te voitte soittaa Riston mukaan. Toini ei tietystikään uskalla lähteä teidän kanssanne, niin villi, kuin teidän ohjelmanne on, sanoi mummo.
— Tarzan kuvat ovat lapsille sallittuja, ja Toini on elänyt koko ikänsä meidän miestenhuoneessa, ja siellä ei siedetä hempeitä naisia. Hän on kuin Tarzan joka eli viidakossa leijonien joukossa. — Nyt painutaan pois, sanoi Janne ja alkoi kätellä rouvia.
— Varokaa autoja ja istukaa siivosti elokuvissa varoitti mummo.
Kadulla sanoi Erkki: — Aika-ihmiset varoittavat meitä, niinkö me oltas iha hölmöjä.
— He tarkoittavat meidän parastamme, sanoi Janne tekopyhästi.
— Sillo tietää aina, et meil käy mälvästi. Eiks hyö hoksaa, mitä, myös issekkii ymmärrettään? Komie saan lapsia, ni mie annan hei isse keksii, mikä höil on edullist ja mikä haitaks.
— Mä tahon vain poikia ja rouvaa mie en huolisi ollenkaan. Se voi tärvellä miehen elämän, niin kuin Kaalepille on käynyt. Hänen rouvansa, jota se sanoo akaksi, komentaa ja toruu pienistä asioista. Jos Kaaleppi on juonut ansionsa tai ollut viikon pois kotoa, tai sellaista, sanoi Janne.
Nyt oltiin Bio-Bion luona, jossa Risto ja Toini jo odottivat.
— Kuinka te saitte hamstratuksi mummolta niin paljon rahoja? Ei se tavallisesti anna elokuviin. Se sanoo, että elokuvat turmelevat sielunelämää, sanoi Risto pikkuvanhasti. — Minun sieluelämääni, ne vain jalostavat.
— Mummon luona oli kaksi vanhaa rouvaa, ja me oltiin kohteliaita ja esiinnyttiin niin sivistyneesti, että mummo piffasi leffaan, kertoi Janne silläaikaa, kun Erkki seisoi lippujonossa.
Kun näytäntö oli loppunut, kokosivat lapset yhteiset varat ja päättivät lopettaa loistavan päivän ajamalla autolla kotiin.
He istuivat leveällä takaistuimella ja tunsivat olevansa rikkaita ja herroja ja aikuisia. Toini istui ohjaajan vieressä ja kertoi tälle Tarzanista.
— Se tappoi leijonia käsillään ja hyppäsi puusta puuhun niinkuin apinat.
— Tuollainen voi olla silmänlumetta, niinkuin usein on elokuvissa, epäili ohjaaja.
— Ei ollut, leijona karjui, ja iso käärme luikersi elävän seebran kimppuun ja Tarzan oli oikea alaston mies.
— Täytyy mennä katsomaan, päätti ohjaaja.
— Näetkö sinä, kuinka ihmiset katsovat meitä? kysyi Janne.
— Ehkä hyö luulot, jot myö ollaan presidentin poikii, otaksui Erkki.
Pian oltiin kotona ja lapset palasivat arkioloihinsa. Nyt he olivat taas yksinkertaisia pikkupoikia, joitten kukkarot olivat tyhjiä.
— Tule useasti käymään Helsinkiin. Säästä rahaa ja tule äkkiä takaisin, sanoi Risto.
— Miekii tahtoisin asua Helsingis, kaik lystit on tääl, oli Erkin harras toivomus illalla.