Ristolla oli kaksi salaperäistä mielikuvituksen luomaa tuttavaa, Kinnoi ja Eloi. Ne sekaantuivat Horrin poikin elämään, hävisivät pitkiksi ajoiksi, mutta ilmestyivät yhä uudelleen.
Kun Risto kaatoi mustepullon, syytti hän siitä Eloita ja, kun hän ei osannut läksyjään, niin Kinnoi oli häirinnyt häntä ja estänyt lukemasta.
— Eivätkö ne sinun peikkosi koskaan tee hyvää? kysyi Toini kerran.
— Sitä ne tavallisesti tekevät, eilenkin Eloi pysähytti ison kuormavaunun, joka oli juuri ajamassa minun ylitseni ja Kinnoi antoi sinulle viitosen.
— Isähän sen antoi.
— Kinnoi antoi sen isälle.
Mari oli pyyhkimässä tomua ja nyt hän puuttui lasten puheeseen.
— Mittee ne semmoset poejat ovat, ku niitä ei tuuva näkyviin? Aina tuoRisto kertoo heist, mutta ei niitä oo nähtynä erreyksestäkään.
— Eloi seisoo paraikaa Marin takana ja naaraa, ja Kinnoi näyttää pitkäänenää, sanoi Risto.
Mari kääntyi nopeasti ympäri ja sanoi sitten:
— Pilikkoo teetten vanahasta immeisestä. Selekään teillekii oes annettava.
Hän meni keittiöön muristen itsekseen.
— Kerro nyt kerrankin minkä näköiset ne ovat, pyysi Toini.
Risto sammutti sähkön ja veti Toinin istumaan pienille tuoleille nurkkaan. Huoneessa oli himmeä hämärä ja salaperäinen tunnelma.
— Kinnoi on musta, mutta sen silmät hehkuvat vihreinä. Jos siihen koskee, niin se liukuu käsistä, niinkuin ankerias, mutta se ei ole limainen. Se on varjo ja kuitenkin se on olento. Naisia se ei kärsi.
Toini värisi ja tarttui Riston käteen. Risto jatkoi: Älä pelkää, sinä et ole vielä nainen. — Eloi taas on loistava, mutta se on ilman värinen ja tutisee niinkuin hyytelö. — Risto kostutti sormensa nesteeseen, jota hänellä oli taskussaan pullossa, pisti sen Toinin nenän alle, ja kysyi: — Tunnetko sinä hienon tuoksun? Siltä Eloi haisee.
— Bensalle ja etikalle se tuoksuu, sanoi Toini ja työnsi sormen luotaan. — Hyi!
Samalla lämpöjohto ulvahti ja Toini kirkaisi.
— Eloi suuttui, kun sinä halveksit sen hajua. Kuule kuinka sen sydän lyö, sanoi Risto.
— Herätyskello tikittää, väitti Toini, joka ei aina ollut mukana leikissä. — Oletko sinä tosiaankin nähnyt Kinnoin ja Eloin?
— Monta kertaa.
— Sano: koko maailman totta, eikä tippaakaan valetta, vaati Toini.
— En sano. Valat eivät sovi Kinnoihin eikä Eloihin. Tahdotko sinä, että minä vihellän Eloin nukkumaan sinun viereesi?
— Kamalaa, mä pelkään niitä aaveita. Sytytä äkkiä valot palamaan.
— Mä kerron vielä, mitä ne tekevät yöllä, ehdotti Risto.
— Mä en usko henkiin.
— Uskothan sinä enkeleihinkin. Ja mitä sinä sitten pelkäät pimeässä? Tänne ei tule varkaita, kun ovessa on abloylukkokin. Yöllä Kinnoi ulisee ja lentää — — —
— Illalla mä en halua kuulla sinun kaameista hengistäsi, vaikkei niitä olekaan, sanoi Toini ja sytytti valon. — Mennään katsomaan, kuinka Liisa rustaa itseään, juhliin. Kreivi on kutsunut hänet osakuntaan tanssimaan.
Liisa oli jo melkein valmis. Hänellä oli vaalean keltainen hame, jossa oli monta riviä rimsuja.
— Liisa markeeraa aikaihmistä, kuiskasi Toini ja lisäsi ääneen: Kuka sinulle on antanut ihojauhetta?
— Minä olen ostanut sitä. Naisten pukuvälineisiin kuuluu saippua, päivä- ja yövoide, ihojauhe ja kynsivehkeet. Mistä minä saan keltaisen nenäliinan? hääri Liisa.
— Ei sitä tarvita kun ei ole nuhaa, mutta saat lainata minulta, sanoiRisto ja veti taskustaan tumman, siniruutuisen nenäliinan.
Liisa kääntyi halveksien pois. Hän löysi pitsisen liinan laatikostaan.
— Mitä sinä sanot, jos kreivi kosii sinua kotimatkalla? kysyi Toini.
— Älä puhu turhia. Ylioppilas Nisula ei ajattelisikaan sellaista. Anna tuo lukkoneula pöydältä. On harmillista, että äiti ei ole kotona, kukaan ei voi auttaa minua, tuskitteli Liisa ja järjesteli kiharoitaan peilin ääressä.
— Intiassa sinä olisit jo vanhapiika, sanoi Risto. Haluatko pelarkuunin kukan rintaasi? Minulla on.
— Jos sinulla on ruusu, niin tuo tänne. Älä koske minuun, Risto, sinulla on aina tahraiset sormet.
— Kreivi odottaa jo eteisessä, painu nyt sinne. Ja muista ettet häpäise Horrin nimeä.
— Mitä sinä höpiset? kysyi Liisa ja tarkasti laukkunsa sisältöä.
— Kun äiti ei ole kotona varottamassa sinua, niin täytyy minun se tehdä. Tule, Toini, sanoi Risto ja meni keittiöön.
— Kun nuori pari lähtee kotoa, niin heidän jälkeensä heitetään riisiryyniä, sanoi hän.
— Ja vanha kenkä. Mutta eihän Liisa mene naimisiin, epäili Toini.
— Onnea voi aina toivottaa. Ei heitetä portaisiin.
Keittiön komerosta löytyi vähän riisiryynejä, lapset ottivat kourallisen ja menivät eteiseen. Siellä he seisoivat kädet selän takana ja katselivat Kreivin ja Liisan lähtöä.
— Ei Liisa ole tottunut siihen, että hänen päälleen autetaan päällysvaatteet, sanoi Risto nähdessään Nisulan kohteliaisuuden.
— Vielä vähemmän minä olen tottunut siihen, että te saatatte minua eteiseen, sanoi Liisa ja katsoi harmissaan Ristoa.
— Nyt lähdetään, sanoi Nisula ja aukaisi eteisen oven. Kun molemmat olivat oven kynnyksellä, saivat he riisiryynit selkäänsä ja lapset huusivat:
— Onnea matkalle, eläkää kauan!
Liisa kääntyi vielä takaisin ja uhkasi:
— Tämän saatte vielä maksaa. Kenelläkään ei ole niin kauheita sisaruksia kuin minulla.
Mutta Nisula nauroi vain ja puisti ryynit hatustaan.
Portaissa tuli Janne vastaan. Hän pysäytti Nisulan ja kuiskasi tälle:
— Liisan kanssa pitää olla eri varovainen, se kantelee isälle ja äidille jos sattuu kommelluksia.
— Mitä kommelluksia meille voisi sattua?
— Aina niitä sattuu. Voi syntyä tappelu, tai rahat häviävät tai vaatteet repeävät. Mä menisin mieluimmin yksin, kuin Liisan kanssa.
— Täytyyhän minulla olla tanssitoveri, sanoi Nisula.
— Minä olen kuitenkin varoittanut, sanoi Janne ja juoksi portaita ylös.
Kotona Risto tuli vastaan ja huusi:
— Tule, Janne, isän luo. Hän on ollut todistamassa Korkkilan jutussa.Mennään kuulemaan, kuinka siellä kävi.
Isä kertoi, että Eetu ja Jaska tuomittiin Koivulan kasvatuslaitokseen. Vanhemmat saivat sakkoja, koska he koettivat auttaa poikia ja tiesivät, että pyörät olivat varastettuja.
— Se on mätää, kun ne joutuivat kiinni meidän takia, sanoi Risto pahoillaan.
— Hyvä sinun on sanoa, etkun sinua ei yritetty tappaa, sanoi Janne. —Kauanko ne saavat olla laitoksessa?
— Kunnes he täyttävät 18 vuotta. He saavat siellä hyvän kasvatuksen ja tulevat ehkä kunnollisiksi ihmisiksi, sanoi isä.
— Minä olen lukenut kasvatuslaitoksista, jossa poikia piiskattiin ja venytettiin ja ruokana oli mätiä silakoita ja homehtunutta leipää. Pojat karkasivat ja vajosivat suohon ja pantiin taas laitokseen, selitti Risto.
— Tuo tapahtui ennen muinoin. Nyt kasvatuslaitokset ovat inhimillisiä laitoksia, ja lapset saavat monipuolisen opetuksen, sanoi isä.
— Risto ei ymmärrä aatetta. Jos Eetua ja Jaskaa ei paranneta, niin ne voivat varastaa meidänkin fillarit, sitten kun me saadaan ne, sanoi Janne.
— Olivatko ne surullisen näköisiä? kysyi Risto, jonka hellä sydän kärsi.
— Ei sinnepäinkään. Eetu näytti pitkää nenää ja Jaska kieltä, kun heidät vietiin pois, kertoi isä. — Sitäpaitsi heitä syytettiin monesta muusta kepposesta.
— Niinkuin sen toisen fillarin varastamisesta, sanoi Janne.
— Ai, siitä muistan, että sen polkupyörän omistaja kävi täällä ja toi Ristolle palkaksi kirjateokset: Monte Criston Kreivi ja Kolme Muskettisotilasta ja Wallacen Aafrikan kirjat Sandersista. Ne ovat minun pöydälläni, sanoi isä.
— Hei, ihanaa! Ne ovat kaikki kirjallisuuden helmiä, huusi Risto ja juoksi hakemaan kirjat.
— Ristoa palkitaan koko ajan, ja mä kärsin melkein nälkäkuoleman fillarien puolesta, sanoi Janne alakuloisesti.
— Eipä niinkään, sanoi Risto, joka tuli syli täynnä kauniita kirjoja.— Katso ensimmäistä lehteä jokaisessa kirjassa.
Ja Janne luki:
Janne ja Risto Horrille.
Kiittäen Eino Nieto.
— Minäkin haluaisin pelastaa jonkun hengen tai fillarin, huokasi Toini.
— Sinä saat lukea meidän kirjojamme, kun mollaan ensin luettu ne, lupasi Janne.
— Kinnoi ja Eloi saavat lukea niitä öillä, lisäsi Risto — ne näkevät pimeässäkin.
— Sitten ne ovat kissoja. Mutta pysykööt poissa keittiöstä, sanoiMari, joka oli kuullut viimeisen lauseen.
— Marille ei toimita selittää Kinnoin ja Eloin olemusta, sanoi Risto.
— Eikä minullekaan, sanoi Janne halveksien.
Eräänä aamuna Toini herätti äidin sanomalla:
— Tule katsomaan, minun vuoteeni on täynnä kirppuja, kun ne on purreet mun rintani ihan punaseksi.
— Tuohan on aivan kuin tuhkarokkoa, pysyttele vuoteessa kunnes nähdään, mitä se on, sanoi äiti huolestuneena.
— Se on jännää. Jannella on ollut tuhkuri ja se sanoo, että silloin saa kaikenlaista hyvää, ja muut palvelevat ja kunnioittavat, sanoi Toini.
Kirpunpuremat osoittautuivatkin tuhkarokoksi, Risto oli koulussa, ja äiti päätti eristää hänet Toinista. Soitettiin Iida-tädille, joka lupasi ottaa hänet luokseen. Oli hyvin vähän toivoa varjella häntä tartunnalta, mutta oli välttämätöntä, ettei Riston koulunkäyntiin tulisi keskeytystä, sillä hänen oli keväällä suoritettava tutkinto isoon kouluun.
Äiti sulloi tavarat laukkuun ja meni koulunportille Ristoa vastaan.Täällä hän selitti tilanteen ja lisäsi:
— Ole nyt kiltti ja kohtelias poika. Peseydy joka ilta ja muista kiittää kaikesta. Sinähän tunnet Iida-tädin, joka on sinun kummisikin, hän on herttainen täti.
— Voi olla vieraisilla, mutta arkioloissa tädit kasvattavat ja paheksuvat luonnollisia poikia. Mä pelkään sitä enemmän, kuin tuhkuria, sanoi Risto, heidän kulkiessaan katua pitkin.
— Koeta hillitä itseäsi ja näytä, että osaat olla vieraitten luona.
— Rukoilenko minä hiljaa vai Iida-tädin kanssa! Osaako se meidän rukouksemme? Vaatiiko se olemaan mukana, kun siellä on kamalan vanhoja ihmisiä? Onko siellä pöytää, jossa voi askarrella ja jonka päällä ei ole ommeltua liinaa? kyseli Risto huolissaan.
Äiti koetti rauhoittaa häntä, ja niin tultiinkin perille.
Iida-täti oli Riston mielestä aivan liian ystävällinen. Varsinkin ei ollut tarpeellista, että täti lupasi hoivata häntä kuin omaa poikaansa.
— Pää-asia on, että luet hyvin ja ettet myöhästy koulusta, varoitti äiti vielä.
— Minä muistutan häntä, lupasi Iida-täti ja silitti Riston hiuksia. Pojat eivät ole kissoja, joista on miellyttävää tulla silitetyksi, ajatteli tämä.
— Kun äiti oli lähtenyt, vei Iida-täti Riston pieneen huoneeseen, jossa hän sai asua. Onneksi se oli vaatimattomammin kalustettu kuin muut huoneet, niin, että Risto tunsi olonsa mukavaksi. Mutta outoa oli asua yksinään ja hiukan haikeata.
Ovi aukeni ja Elviira täti tuli sisään. Hän oli Ida-tädin tytär ja pankkineiti. Riston mielestä hän oli upea friidu ja siedettävä aikaihminen hänen tuttaviensa joukossa.
— Hei, poika! Tervetuloa tänne naisten ritariksi. Koeta tulla toimeen meidän kanssamme, sanoi Elvira reippaasti.
— Poikien kanssa on vaikea tulla toimeen, sanoi Risto vaatimattomasti. — Aikaihmisten ei tarvitse muuttua toisenlaiseksi, kun ne ovat poikien kanssa, mutta poikien pitää muuttua eri paljon, kun ne ovat isojen kanssa.
— Sinähän olet viisas vekkuli. Minun kanssani ei huoli teeskennellä, näytä vain kaikki heikotpuolesi, nauroi Elvira.
— Kivaa! Saako tuon sohvan päällä istua jalat alla?
— Kyllä vaan, se on ikivanha perintömööpeli. Kymmenet pojat ovat kuluttaneet sen nahkapäällystää, eikä se siitä pahene.
— Huonekalujen pitäisi olla alunperin oikein rumia, silloin ne kestävät eivätkä tärvelly.
Elviira meni ja Risto alkoi sulloa tavaroitaan laatikkoihin. Kauhukseen hän näki, että äiti oli pannut Aramiksen mukaan. Vähältä oli etteikö Elvira olisi nähnyt sitä. Aramishan oli Riston heikko kohta, mutta kyllä se heikkous oli salattava kaikilta. Vähän aikaa Risto painoi nukkea rintaansa vasten ja tunsi kotoisen lämmön mielessään. Äiti ymmärsi, mikä lohdutti poikaa, jos vieraassa paikassa tuntuisi yksinäiseltä.
Sitten hän peitti Aramiksen patjan alle vuoteeseen.
Illalla soi Horrin puhelin ja äiti vastasi. Risto oli langan päässä.
— Minulla oli asiaa etkun laulukirja unohtui kotiin ja maikka on vinhan äkäinen, jos sitä ei ole mukana. Täällä on hyvä olla. Iida-täti ei ole vielä kasvattanut minua. Sillä on järin hyvät aatteet, se sanoi ettei se periaatteesta lyö toisten lapsia.
— Kuinkahan tuli sanoneeksi sillä tavalla? Oletko sinä tehnyt pahaa siellä? kysyi äiti huolestuneena.
— Mä kysyin häneltä, että onko hän lyönyt tuhmia poikia? Mä en aio olla tuhma, mutta jos sattuisi olemaan, niin ei tarvitse pelätä. Ja Elvira on sopunainen, sitä mun ei tarvitse sanoa tädiksi.
— Oletko muistanut kiittää kaikesta? sai äiti pistetyksi väliin.
— Jeh, kamalasti, vakuutti Risto. Täällä on paljon kirjoja, mutta ne ovat ruotsalaisia.
— Sanonko minä terveisiä Toinille?
— Ei huoli, etkun hän oli möhlä ja sai tuhkarokon ja mun täytyy olla poissa omasta kodistani. Hyvästi äiti ja lähetä laulukirja, se on kaikkein tärkein koulukirja. Hyvää yötä, sano isukalle hyvää yötä ja Jannelle hyvää yötä, kuului hellä pojan ääni, joka oli itkun partaalla.
Oli sunnuntai ja Risto istui Iida-tädin kanssa kahvipöydän ääressä.
— Sinä istut niin hiljaa, onko sinun ikävä? kysyi täti. — Mitä sinä ajattelet?
— Janne on varmaankin mennyt retkelle kaverien kanssa. Jos se olisi mennyt isän kanssa, niin he olisivat soittaneet minut mukaan, mutisi Risto.
— Minä huvitan sinua jollakin tavalla. Mennäänkö katsomaan taulujaSuoperän taidenäyttelyyn?
— Ei se ole huvia, se on sivistystä.
— Mitä sinä sanoisit jos tekisimme kierroksen kaupungissa ja katselisimme kuvapatsaita?
— Mitä niistä?
— No ovat taideteoksia ja muistopatsaita suurten elämäntyölle. Kuka suurmies on sinun ihanteesi? Arvattavasti Runeberg tai Topelius.
— Pentti Siltaloppi on nykyään mehevin suurmies, sanoi Risto varmasti.
— Siltaloppi? Onko hän saanut Nobel palkinnon? Minä en muista sellaista miestä?
— Se on ihme. Siltaloppi on tullut kolminkertaiseksi mestariksi estejuoksussa. Hänelle pystytetään vielä patsas.
— Mitä esteitä hänellä on juoksussa? Katkesiko jalka tai hengästyikö hän?
Ristoa nauratti, kun täti oli noin sivistymätön. Hän alkoi selittää estejuoksua ja innostui puhumaan maaotteluista, joita paraikaa käytiin Stadionilla. Sitten hän ehdotti, että jonotettaisiin lippuja otteluihin.
— Eilenhän minä olin perunajonossa ja sain siitä tarpeekseni, vastusteli täti.
— Painutaan sitten Kaivopuistoon katsomaan partiopoikien harjoittelua.
— Keksi jotain vähemmän rasittavaa.
— Mennään leffaan katsomaan Roneytä, se on hurjan hauskaa.
— Minä en juuri käy elokuvissa, mutta jos Roney on hyvä kappale, niin voisinhan minä tulla sinne, lupasi Ida-täti.
Risto purskahti nauramaan.
— Roney ei ole kappale, vaan Mickey Roney, näyttelijä. Eikö Ida-täti ole kuullut hänestä? Viime kuvissa hän särki kokonaisen ruokakaluston ja sai selkäänsä ja putosi viidennestä kerroksesta.
— Näyttelijä parka, nythän hän sitten on kuollut.
— Sehän oli vain trikki. Sellaista tehdään usein elokuvissa, niin kuin, että ihmisellä ei ole päätä, ja hevonen on pienempi kuin hiiri ja mies ratsastaa tykinkuulan päällä. Voitaisiinhan mennä katsomaan "Erämaan poikaa" se kuuluu olevan vinhan jännä, ja siellä on apinoita ja käärmeitä, ja laivassa ne murhaavat kapteenin ja kokin.
— Pyydä ensin lupa äidiltä, sanoi Iida-täti levottoman näköisenä.
Risto juoksi heti puhelimeen, jossa alkoi vilkas keskustelu.
— Rakas, äiti, Ida-täti tahtoo mennä katsomaan "Erämaan poikaa" ja minä menisin mukaan, kyllä Ida-täti maksaa. Saanko minä mennä yksinään?
— Minä luulen vain, että Ida-täti uhrautuu sinun tähtesi. Tokkohan sinä nyt lähdet sinne, koska sinulla voi olla tuhkuri ruumissasi, esteli äiti.
— Köyhät pojat käyvät useammin leffassa, kuin me. Eskollakin on ollut sama puku monta vuotta ja silti hän on nähnyt kaikki seikkailuelokuvat. Ida-täti ei pääse sinne juuri koskaan ja heilläkin on samettinen päällystä huonekaluissa, niin että mahtaa heillä olla rahaa.
— Hys, hys, Risto, täti kait kuulee, mitä sinä puhut, varoitti äiti.
— Enhän minä puhu pahaa hänestä. Katsos Ida-täti ei välitä mistään muista huveista, niinkuin maaotteluista ja painikilpailuista.
— No mene nyt sitten, mutta oletko ollut kiltti siellä?
— Jukin kiltti. Minä nostin tuolin yhdelle tädille, mikä oli pöhnän näköinen ja Ida-täti luettaa läksyjä tuntikaupalla ja kysyy manskaa ja tarkastaa laskut. Se osaa kertomataulunkin vielä. Mutta, kun Janne kävi täällä, niin moltiin yksin salissa ja silloin me tapeltiin vähäsen, kun Janne tahtoi minun veitseni. Silloin Ida-tädin herran kuva, joka jo on kuollut, putosi, mutta Janne sai kiinni siitä, niin että lasi ei mennyt rikki.
— Voi, Risto, ole nyt niin hiljainen kuin voit olla, äläkä tappele kenenkään kanssa, sanoi äiti.
— Kuka nyt tappelee vanhojen tätien kanssa, ja niitä täällä vain on. Silloin kun menee goisaamaan, niin tulee ikävä kotiin. Ida-täti on pannut minulle kasvamaan "Ahkeran Liisan", niin ei ole niinkään mälvää olla täällä.
— Hyvästi nyt, kultaseni, pian pääset kotiin, sanoi äiti hellästi.
— Prätkis, prätkis vain, huusi Risto ja sulki puhelimen. — HoiIda-täti, äiti lupasi meidät leffaan. Nyt painutaan sinne nopeaa kiriä.
He ehtivät näytännön alkuun, ja Risto nautti koko rahan edestä.
Mutta ulos mennessä Ida-täti eksyi hänestä. Haettuaan turhaan, arveli täti, että Risto oli lähtenyt yksin kotiin, niin, että hänkin teki samoin. Mutta Risto ei ollutkaan tullut, ja täti tuli kovin levottomaksi. Hän ei tahtonut soittaa Horrille, ennenkuin oli koettanut muita keinoja. Elvira rauhoitti ja pyysi, että odotettaisiin jonkun aikaa. Pojathan voivat keksiä vaikka mitä. Risto oli varmaankin tavannut toverin ja mennyt tämän kanssa.
Ja niin oli käynytkin, sillä Esko oli nykäissyt häntä hihasta ja vetäissyt syrjään sanoen:
— Hei, kundi, mulla on asiaa.
— Sano äkkiä, etkun mulla on kaveri seurassa, sanoi Risto, joka ei tahtonut tunnustaa Iida-tätiä.
— Vihreät Kotkat kokoontuvat huomenna Temppelin aukeamalle. Tunnus on, nuoli piirustettuna liidulla rintaan ja sanat, "kauhu ja huuto".
— Hyvä on, mä tulen. Mutta nyt ovat kaikki menneet. Kuinka minä löydän sen seuralaiseni? kysyi Risto säikähtyneenä.
— Mitä siitä. Painu sinä omin päin kotiisi, neuvoi Esko.
— Mutta se kaveri olikin vanha täti, jonka luona mä asun. Se asuuTaka-Töölössä, enkä mä löydä sinne, valitti Risto.
— Mikä sen nimi on? Katsotaan puhelinluettelosta.
— En mä muista muutakuin Iida. Mä olen kuullut usein sen nimen, mutta nyt se haihtui päästä.
— Oot sinä sitten aika höynä, kun et muista sen nimeä, jonka luona asut, pilkkasi Esko.
— Ethän sinäkään eilen muistanut, että Iisakin isän nimi oli Abraham, vaikka sitä on opetettu, puolustautui Risto.
— Se on satojen vuosien asia, mutta Iida-täti elää.
— Hei, nyt mä keksin keinon. Mennään koululle ja sieltä mä löydän tien. On mälvää, ettei mulla olo mukana rahaa, eikä raitsikkalippuja. Olikos sulla lainata?
— On yksi, mutta maksatko huomenna sen takaisin? kysyi Esko varovasti.
— Varmasti — koko maailma totta, eikä yhtään tippaa valetta. Katsos ne voivat olla levottomia, jos mä viivyn liikaa.
Esko saattoi Riston koululle, antoi lipun ja lähti sitten kotiinsa.
Kun Risto avasi oven, ryntäsivät molemmat tädit häntä vastaan jaIda-täti syleili ja taputti ja hoki:
— Voi rakas lapsi, oletko sinä nyt onnellisesti kotona? Mikä sinulle tuli? Minä ajattelin jo soittaa poliisille.
— Poliisin puoleen ei pidä koskaan kääntyä. Kaaleppi sanoi, että joka kerran joutuu pollarien kouriin, sitä epäillään aina, sanoi Risto ja kertoi sitten kuinka hänelle oli käynyt.
— Mene nyt oven ulkopuolelle ja lue mitä siellä seisoo, niin, että opit meidän nimemme. Saat sen tehdä laiskanläksyksi ja huomenna minä kuulustelen sinua, sanoi Elvira nauraen.
— Luin mä sen tullessani ja se on Lindholm, sanoi Risto.
— Ensi kerralla kun me mennään yhdessä ulos, niin minä talutan sinua kädestä, uhkasi Ida-täti ja Risto päätti, että sitä kertaa ei kylläkään tule.
Illalla kun Risto ryömi peiton alle hän tunsi ja rukoili, että Toini paranisi pian. Hän ajatteli taas koti-ikävää. Hän veti Aramiksen kainaloonsa että vaikka muut olisivat rikkaita ja kauniita ja hurjan kilttejä ja kaikkea, niin omat ihmiset olivat ainoat, joitten kanssa tahtoi asua, ja jotka olivat sopu ihmisiä.
Toini parantui ja Risto pääsi kotiin. Siellä hänelle kerrottiin, että ylioppilaskirjoitukset olivat olleet ja Liisa oli suorittanut ne oikein hyvin.
— Koko talo on ollut jännityksen kuilussa, kertoi Janne. — Isä ja äiti nousivat aamulla laittamaan eväitä ja rohkaisemana Liisaa, joka oli vinhan tärkeä.
— Miksei minulle sanottu mitään! Kaikki muut tiesivät, mitä täällä tapahtui, paitsi minä ja Aramis, murisi Risto.
— Sinä pääsit näkemästä ja tuntemasta perheen tuskaa. Liisa kirjoitti Nuijasodasta ja laski diskonttolaskun ja unohti erään paavin nimen. Kemiassa oli kerrottava nitraateista ja niistä mä olisin tiennyt enemmän kuin Liisa. Mitä sinä tiedät typen merkityksestä kasvimaailmalle, ja mistä sitä saadaan? kuulusteli Janne.
— Jos sitä juottaa ruusuille, niin ne kukoistavat. Mutta nyt mä olen hurjan nälkäinen, sanoi Risto ja meni keittiöön.
— Sinä saisit improbaatturin kemiassa ja laudaatturin syömisessä, julisti Janne, joka käytti yliopistollisia arvosanoja, kuultuaan niistä pitkin viikkoa.
— Oletkos sinä kuullunna, että sisarestas tulee ylioppilas? kysyiMarikin ja pani ruokaa keittiön pöydälle Ristolle.
— Siitähän kaikki puhuvat, muita kukaan ei muista, että ennen kesää minun on tentittävä Normaalilyseoon, ja se on jotakin se. Sinne ei pääse yksikään pölkkypää, vaan ainoastaan ne joilla on pää kuin partaveitsi. Siellä on osattava Aasian vuoret ja oikokirjoitukset ja kertomataulu ja Ruben, Simeon, Leevi, Juda, Dan — — — mikä sitten seurasi?
— Nahtali, Kaati, Assari, Ieaskaari, Sepolonni — — — auttoi Mari.
— Josef ja Benjamin, jatkoi Risto ja haukkasi voileipää.
— Etkös sinä tulisi toimeen yhdellä koululla? Mittee sinua riekätään uuvella koululla? Mittee siun isäs sinnuu semmoseen urakkaan pannoo?
— Tämä tutkinto on yhtä vaikea kuin ylioppilaskirjoitus, jossa saa miettiä kuus tuntia yhtä ainetta. Helppo silloin on osata ja muistaa, pöyhisteli Risto.
— No vastaapas muutamaan kysymykseen, sanoi Janne, joka oli tullut keittiöön. Minkälaiset ominaisuudet ovat ultraviolettisäteillä? Mikä on ero ampeerin ja voltin välillä?
— Ei molla luettu sellaista. Janne vain härnää minua.
— Mikä on kokkien, spillerien ja basillien yhteinen nimi?
— Eiköhän liene syöpäläisiä kauttaaltaan, arveli Mari.
— Vastaa sinä Risto. Mari ei ole niinkään tyhmä, myönsi Janne.
— Tuollaista ei Liisakaan tietäisi, sinä olet kruinaalinen. Sinulla on kamalat kynnet, sanoi Risto.
Mari rauhoitti:
— Lauvantai-ilta on, ja yhä nuo toisilleen nalakuttavat. Kun teille on käynyt hyvin muallisissa asjoissa, niin olekee nöyrät syvämmessänne. Liikoo suur kunnia on vuarallista.
— Onko Mari saanut koskaan liikaa kunniaa? kysyi Risto.
— Rippikoulussa minä osasin katkismuksen ulukoo ja nöyrä minä silt oon ollu koko elämäin ajan enkä oo ihteen kehunna muille.
— Minun mielestäni aikaihmiset kehuvat aina itseään. Mutta tietääköMari missä Rooma on? kysyi Risto.
— Eiköhän tuo lie meren yli Jerusaalemist, ku Puavalkii sinne seilas.
Toukokuun lopulla tuli Riston tenttiä Normaalilyseoon.
— On onnetonta, kun kouluihin on sellainen tungos, että lukuisat lapset eivät mahdu niihin. Sinun on nyt koeteltavaa parastasi, varoitti äiti huolestuneena.
— Mitä mä saan, jos mä läpäsen? kysyi Risto.
— Oma etusihan se on, mutta voisithan sanoa mitä toivoisit.
— Salin ison palmun, sanoi Risto empimättä.
— Sä olet pöndi kun haluat tuon mädän puun, sanoi Janne halveksivasti.Siksi toisekseen tarvitset lohdutuksen, kun sä reputat.
— Enkä reputa, vakuutti Risto.
— Manskan opettajaa sanotaan Muuliksi, etkun se on äksy. Se on eri kuuro, niin, että on parasta huutaa aika tavalla, kertoi Janne kokemuksistaan.
Ja nyt Risto oli äidin seurassa menossa pelättyyn tutkintoon.
Matkalla Riston valtasi myöhäiset omantunnontuskat. Hän ajatteli iltapäiviä, jolloin hän oli leikkinyt, lukenut satuja tai tapellut. Olisi pitänyt laskea ja opiskella, oikein olan takaa.
— Äiti, mitkä järvet laskevat vesijärveen? Missä Muroleen koski suvaistee sijaita? Onko missään niin vaikeita vesistöjä kuin Suomessa? Eikä missään ole niin paljon pyhiä järviä kuin täällä. Mutta onhan meillä myös Hiidenvesi. Saa nähdä olenko mä Norssissa, kun tullaan kesähuvilalle Hiidenveden rantaan! Jos mä tulen raakiksi, niin mä saan hävetä koko kesän, kun Liisakin suoritti tutkintonsa. Kysy äiti multa jotakin, etkun mä olen unohtanut kaikki, pyysi Risto ja vetäisi hatun hikiseltä otsaltaan.
— Mikä on Espanjan pääkaupunki?
— Sen mä muistan. Se on Marseille.
— Madrid, Madrid se on, rakas Risto, oikaisi äiti.
— No sitä mä meinasinkin. Vissiin mä osaan kuitenkin jotakin.
Nyt Risto oli niin rauhoittunut, että hän tahtoi kulkiessaan kukkakaupan ohi ostaa asterin Kesämäkeen. Mutta äiti joudutti häntä eteenpäin.
Koulun ovella Risto pysähtyi ja sanoi:
— En mä lähdekään sinne, mennään kotiin.
— No mikä nyt tuli, oletkos sairas? kysyi äiti.
— Mä muistan, että Janne sanoi, että opettajat, ovat melkein kaikki herroja ja Lampenissa on vain tätejä. Miehet ovat kylläkin reilumpia, kuin naiset, mutta ne voivat olla hirmu ankaria. Mennään sellaiseen kouluun, jossa maikat ovat tätejä.
— Ei sellaisia olekaan ja sinä et voi jäädä valmistavan koulun asteelle. Tule nyt, kello on jo paljon, hoputti äiti ja otti Ristoa kädestä.
— Ne mottaa minua päähän, jos mä on muista Kemijokien lisäjokia, taikka kahdeksan kertomataulua, taikka kuinka monta leiviskää on tonnissa, luetteli Risto hädissään, äidin vetäessä häntä eteenpäin.
— Kyllä sinä ne muistat, ellet hätäile.
Risto rauhoittui tavatessaan tovereja valmistavasta koulusta.
— Mä pelkään vimmatusti, kuiskasi Esko hänelle.
— Mitä tässä on pelkäämistä? Mä olen ihan rauhallinen, narrasi Risto.
Äiti jäi muitten äitien kanssa odottamaan aulaan.
Ensimmäinen opettaja olikin Muuliksi nimitetty maikka. Ristolta kysyttiin mikä on Lapin suurin järvi, hän huusi täyttä kurkkua, että: "Inari".
Kaikki purskahtivat nauruun ja Muuli sanoi:
— Oikein se on, mutta kuuluuhan se vähän vähemmälläkin. Sanohan nyt mitkä ovat ilmansuunnat.
Risto huusi nytkin, mutta hiukan vähemmällä äänellä:
— Pohjoinen, etelä, itä ja länsi. Ja välillä on koillinen — — —
— Puhu tavallisella äänellä, sanoi opettaja tiukasti. — Kuka sinua opetti huutamaan, tuolla tavalla.
— Joku sanoi, että opettaja, opettaja — — — että opettaja on kuuro, tankkasi Risto, joka ei tahtonut kannella Jannesta.
— Se joku on aika veijari. Opeta sitä puhumaan totta, kun tapaat hänet.
Kun Risto myöhemmin tapasi äidin kadulla, hän ei kertonut mitään Jannen kepposesta, vaan päätti itse selvittää asian tultuaan kotiin.
Nyt hän vain sanoi:
— Täällä on vihaisempia opettajia, kuin valmistavassa koulussa.
— Oletko osannut mitään? kysyi äiti.
— Aika paljon, mutta yksi luku on varmasti väärin, siinä oli monta asiaa. Vuosia, kuukausia, viikkoja ja tunteja, oli muutettava tunneiksi. Mutta päiviä ei ollut ja se sekoitti laskun, etkun piti hypätä viikosta tunteihin. Oulunjoen kosket mä laskin kuin vettä ja seitsemännen käskyn mä osasin, kerskui Risto.
— Kuinka sinä vastasit?
— Että: "Opettaja ei saa varastaa." Eihän sille voinut sanoa että "älä".
— Nyt sinä lasket leikkiä, Risto. Syö vähän keksiä, niin jaksat paremmin. Ja tässä on Ailillekin, sanoi äiti ja tarjosi tytölle, joka seisoi syrjässä. Tämä oli naapurin tytär Kesämäeltä.
— Tule nyt kesällä tervehtimään Ristoa.
— Ei sen tartte tulla, sanoi Risto ja kierteli ruumistaan.
— Tietysti Aili tulee meille käymään, paranteli äiti.
Myöhemmin puolustautui Risto sanomalla:
— Ei saa kutsua likkoja meille muitten poikien kuullen, ne nauravat.
— Mutta nyt Aili on pahoillaan kun sinä olet epäkohtelias.
— Ei se välitä siitä. Kukaan, ei ole koulussa kohtelias likoille, paitsi yläluokkalaiset.
Kun kaikki aineet olivat suoritetut, pyydettiin lapsia tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan tulosta.
Kotiin tultua ryntäsi Risto Jannen kimppuun huutaen:
— Nyt mä mottaan sinut itsesi kuuroksi. Muuli käski opettaa sinulle huutia, senkin veijari.
— Ilmiannoitko sinä minut maikalle, kysyi Janne paheksuvasti.
— Enkä tehnyt sitä, mutta nyt saat selkääsi, sillä minulla on leijonan voimat, kun mä olen ärsytetty, sanoi Risto, ja väänsi Jannen kumoon.
— Siinä on vasenkoukku leukaan ja puolinelsonia lisäksi. Tämä on tosi tasoituspeli. Pysy nyt matossa, kunnes kadut katalaa tempaustasi, huohotti Risto.
Janne toipui yllätyksestä ja väänsi Riston päältään. Hän oli paljon vahvempi, kuin tämä, mutta äkkirynnäkkö oli tuupertanut hänet.
Äiti tuli sisään ja tappelu keskeytyi.
Illalla Risto löysi peittonsa päältä Jannen veitsen. Siihen oli kiinnitetty paperipalanen, jossa seisoi:
"Mä en luullut, että sä huutaisit Muulille. Veitsen saat pitää."
Risto veti Aramiksen luokseen ja kuiskasi sille: — Janne on kuitenkin kiva veli.
Seuraavana päivänä Risto meni kuulemaan koululle, kuinka hänen oli käynyt.
Palattuaan hän huusi jo eteisessä:
— Mä pääsin, mä pääsin.
— Mikkään tuota poikoo huuvattaa? Minne sinä oot piässyt? kysyi eteistä lakaiseva Mari.
— Minä pääsin isoon kouluun. Kyllä mä aina selviän vaikka minkälaisista kysymyksistä, kehui Risto, joka ei ennen ollut sanottavasti loistanut luku-alalla.
Koko perhe kokoontui onnittelemaan ja iloitsemaan.
— Tiedättekö te kuinka tentit onnistuivat niin hyvin? kysyi Risto.
— Etkun sinä osasit, otaksui Toini.
— Niin, mä rukoilin keskellä päivää, että menisi hyvin ja Pihvi opetti sellaisen konstin, että täytyy nykiä yksi kulmakarva ja panna se sormenpäähän ja puhaltaa pois ja samalla toivoa, niin se täyttyy. Molemmat me päästiin sillä keinolla isoon kouluun.
— Minäkin rukoilin, että Liisa ja Risto onnistuisivat, sanoi Toini.
— Ossoopas nuo siunata, ei niissä luulis olevan mittää vikkoo, sanoiMari.
— Nyt meille tulee hyvä kesä, kun Liisasta tulee ylioppilas ja muutkin lapset suoriutuvat melko hyvin, sanoi isä tyytyväisenä. Suloinen vapaus odottaa meitä.
— Tielä kotona ois enemmän rauhoo, ku nuo poejat oes monta tuntia poekessa kouluissa kesälläkkii, sanoi Mari mennessään keittiöön.
Lapset olivat ihastuksissaan, kun isä ennen maalle muuttoa toi heille pienen foxterrierin nimeltä Mooses.
— Minä tahdon maata sen vieressä yöllä, sanoi Janne. — Minä vaadin sen esikoisoikeudellani.
— Voi kuinka se on mehevä, minä tilaan kävellä sen kanssa ulkona, huusi Risto ja syleili Moosesta.
Kaiket päivät pojat leikkivät sen kanssa. Toini tuli kateelliseksi ja sanoi:
— Mitä minä sitten saan?
— Voit syöttää sitä, se syö munaa ja juo kylmää korviketta.
Toini itki joskus, kun pojat olivat kovakouraisia, esim, kun Janne sulki Mooseksen liinavaatekaappiin tai Risto pisti sen tyynynpäälliseen ja sulki aukon kuudella säppineulalla. Mutta pentu oli yhtä iloinen ja leikki päivät pitkät lasten kanssa.
Elämä miestenhuoneessa oli niin raisua, että Mari alkoi suunnitella muuttoa talosta. Hän toivoi keittäjättären paikkaa vanhan hiljaisen neidin taikka lapsettoman parin luona. Mutta pohjaltaan hän tiesi, ettei hän voisi jättää perhettä, jossa häntä pidettiin kuin omaista.
Levottomuutta lisäsivät matkavalmistelut. Tavaroita oli sullottu kokoon päiväkausia ja lapset olivat kuin kuumeessa.
Odotettu lähtöhetki oli tullut. Perhe oli jalkeilla kukin tahollaan.
— Sukkanauha katkesi, mutta mä korjasin sen eristetyllä kuparilangalla. Sillä voi eri hyvin laittaa pitimiä housunkannattimiin, sanoi Janne, ja kiinnitti vitjat Mooseksen kaulanauhaan.
Toini juoksi ahdistetun äidin jäljestä ja pyysi:
— Pistä hiukset lettiin, pistä hiukset lettiin, mä en tule muuten valmiiksi. Tai leikkaa mulle polkkatukka.
Isä sitoi kokoon kantohihnoja ja piti velvollisuutenaan vastata Jannen kysymyksiin.
— Miten nahkoja parkitaan? Isä, kuinka monta metriä pitkä on Atlantosaurus? Isä, jos neekeri asuisi Pohjoisnavalla ja sille syntyisi lapsia, niin olisko ne valkoisia? Voiko kaloilla olla yskää ja nuhaa! Kun yksi kaksosista kuolee ja yksi jää elämään, niin kumpanen heistä on viiden vuoden perästä vanhempi!
Äiti hääri, järjesteli ja joudutti perhettä syömään. Mutta äkkiä hän huomasi, että Risto oli poissa ja hätyytti kaikki hakemaan häntä.
— Risto on voinut lähteä asemalle, sen vaatteetkin ovat poissa, sanoiToini rauhallisesti.
— Silloin hän ansaitsee rangaistuksen, lupasi isä.
— Pojat ois pitänyt kytkee nuoraan, ei ne muuten kestä, sanoi Mari.
— Vihreät Kotkat voivat pitää loppukokousta, arveli Janne.
— Tuossahan hän tulee. Missä sinä olet ollut, — tiukkasi isä.
— Mä kävin mummon luona ottamassa tämän ruusun. Se on niin suloinen.
Riston ääni oli niin hellä, ettei isä hennonut torua.
— Kävitkö nyt herättämässä mummon näin aikaisin, oliko hän luvannut sinulle ruusun?
— Mummo lupasi sen jo eilen, mutta minulla ei ollut aikaa, kun piti pakata muut kukat koriin ja käydä sanomassa Kaleville hyvästi.
— Meillä on muutenkin kamalan paljon tavaraa ja nyt on joka lapsella vielä uusi mytty. Mitäs Jannella on sanomalehtikäärössä?
— Siinä on sähköpattereita ja myrkkyliuospullo. Kyllä minä ne kannan.
— Mitä myrkkyä siinä on? kysyi isä huolissaan.
— Kuparisulfaattia, etikkaa ja vuoltua kosmoskynää. Mä tarvitsen tätä välttämättä.
Vihdoin olivat tavarat ja ihmiset autoissa matkalla asemalle. Isällä oli Toini ja kukkakori sylissään, Janne istui vieressä pidellen kääröänsä ja Moosesta. Äidillä oli Risto, ruusu ja eväskori, sitäpaitsi olivat molemmat ajoneuvot täynnä muuttotavaraa. Liisa ja Mari kävelivät.
— On kivaa, kun saa ajaa komeasti, tutut pojat saisivat nähdä nyt, toivoi Janne ylpeänä.
— Minun tuttuni saisivat kernaasti olla näkemättä tätä loistoa, sanoi isä kärsivän näköisenä.
— Monen touhun jälkeen oli perhe sijoitettu junaan. Mooses oli junailijan vaunussa, jonne lapset väliasemilla veivät kovaksi keitetyn munan sille syötäväksi. Ajeltiin kolmannessa luokassa, sillä yleisö oli siellä kärsivällisempää.
— Hyvästi ruma Helsinki, huusivat lapset, kun juna alkoi liikkua.
Ensin katseltiin maisemia ja kinailtiin vähän paikoista. Sitten alkoivat pojat lukea. Riston huulet liikkuivat koko ajan.
— Tämä on hurjan haga kirja. Sulevin äiti on kirjoittanut sen.
— Mutta kuinka se on noin repaleinen? On ikävää, kun teillä eivät tavarat kestä ehjinä, huokasi äiti.
— Kolme tavaraa meillä on ollut monta vuotta ehjinä: rautainen paistinpannu, silitysrauta ja magneetti, kertoi Toini.
— Nyt minun on nälkä. Saanko kovaksi keitetyn munan? kysyi Risto.
— Minun on jano. Maitoa ja vettä minä en tahdo, etkun ne eivät sammuta sellaista janoa, joka tulee junassa, lisäsi Janne.
— Saat ostaa limonaadia, Keravalla, lupasi äiti — nyt tulemmekin sinne. Tässä saat 40 markkaa, tuo loput takaisin.
— Janne kiiruhti ulos ja palasi sylissään viisi pulloa.
— Ei jäänytkään yhtään rahaa.
— Mutta rakas lapsi! Yksi tai korkeintaan pari pulloa olisi riittänyt hyvin, sanoi äiti.
— Ei tämmöinen jano mene vähällä, kyllä toisetkin juovat.
Ja totta se olikin, sillä Hyvinkäällä täytyi jo ostaa uutta.
Samassa alkoivat lapset nauraa.
— Tuossa tulee isä ovesta eikä sillä ole lakkia.
— Missä isän lakki on?
— Minulle sattui niin hullusti, että seisoessani junasillalla tuli tuulenpuuska ja vei hattuni. Mitä minä nyt teen?
— Tämä kori jossa ruusu on, sopisi kyllä hatuksi. Pannaan ruusu Marin laukkuun, etkun se on niin suuri, ehdotti Risto.
— Se ei tapahdu ikinä. Häpäiset minut vierasten immeisten kuullen, sanoi Mari suuttuneena.
— Isä saa minun lakkini, voisi leikata vähän reunaa auki, lupasi Janne tavattoman anteliaasti.
— Ostetaan joltakin ukolta, niitä on niin monta toisessa osastossa, avusti Toinikin keskustelua.
— Täytyy kai minun olla ilman lakkia Kesämäelle asti, siellä on vanha lakkini, sanoi isä.
Aika alkoi tuntua pitkältä lapsista. Syötiin aina väliin ja suunniteltiin kesää ja luettiin.
Pojat olivat varanneet mukaansa jaloa kirjallisuutta. Veli Giovannia,Piloja ja Pilakuvia, Huumorin hikihelmiä ja jännityskirjoja.
— Ruvetaan nyt puhumaan Istallista, ehdotti Risto.
— Mikä se on? Usein kuulee teidän puhuvan siitä, mutta en ole saanut selville sen merkitystä, kysyi äiti.
Nyt alkoivat pojat vuoroon innokkaasti kertoa.
Janne alkoi:
— Kerran eräs henki tuli kuusta maahan ja se putosi bentsiinilähteeseen ja me kaadoimme siihen vettä ja se rupesi savuamaan ja sammui ja niin me pelastettiin sen henki.
— Se henki lupasi sitten meille palkaksi, mitä me vain halutaan ja me pyydetiin Istallia ja Viitosta, joka on sama kuin Vetinen.
— Kun se oli antanut nämä meille, niin me ammuttiin se takaisin kuuhun.
— Ilikiittä narrata tuolla lailla, ristityt poejat, minä pelekeen tuommosta, sanoi Mari.
Ympärille oli kerääntynyt muutamia lapsia kuuntelemaan, mikä seikka innosti poikia kertomaan.
— Istalli on kuutionmuotoinen talo keskellä Intianvaltamerta. Sen särmät ovat kymmenen peninkulman pituiset ja se on kokonaan lasista, alkoi Janne asiallisesti.
— Sen pinnalla on suuri aarniometsä, ja merimiehet luulevat sitä saareksi, jatkoi Risto.
— Siinä on sata kattoa ja sata kerrosta välillä ja vettä voi pumputa sisään ja ulos. Viimeisessä kerroksessa on aina vettä ja se on täynnä laivoja ja niitten päällä lasin läpi näkyy aarniometsä.
— Siellä on paljon eläimiä, leijonia, tiikereitä, pussieläimiä, mammutteja, pleisiosauruksia ja kaikkia lajeja, mitä nyt on maailmassa ja mitä ennen oli.
— Semmoisia elläimiä ei oo ollukkaa, nuo poejat ovat valheen hengen riivoomia, kuului Marin kauhistunut vastalause.
— Isukka sano Marille, että pleisiosaurus on elänyt kerran maanpäällä, pyysi Janne.
— On kyllä, vastasi isä hajamielisesti jatkaen sanomalehden lukemistaan.
Mari vaikeni tosin, mutta ei näyttänyt ollenkaan muuttaneen mieltään.
— Mitä eläimiä siellä vielä oli? kysyi Toini, jolta Istalli-asiat tähän asti oli pidetty salassa.
— Siellä on niin suuria kirppuja kuin nyrkki.
— Hyi sentään, kysypäs isältäs onko tuokii totta, murahti Mari.
— Satujahan lapset kertovat, koetti äiti rauhoittaa. — No missä ne kirput ovat?
— Niitä pidetään isoissa häkeissä. Sitten siellä on aarteita, pyssyjä, puukkoja ja kuparilankaa ja suklaata ja namusia. Joka ilta me puhutaan niistä.
— Onko siellä ihmisiä? kysyi Toini.
— Siellä on kääpiöitä, ja aina kun ne kuolevat, niin me otetaan niitten nenät ja kaadetaan elämänvettä päälle, ja sitten siitä tulee uusia kääpiöitä. Kun me itse kuollaan, niin toinen laittaa eläviksi sillä vedellä.
— Mistä te sitä saatte? kysyi Toini.
— Sitä on lähteessä, jossa sitä syntyy yksi tippa tunnissa.
— Missä se viitonen on?
— Se on koko Uudenmaan lääni, joka on veden peitossa ja talot ja kaikki mitä siinä on purjehtii veden pinnalla.
— Kesällä mollaan Viitosessa ja talvella Istallissa.
— Kerran me saatiin Viitosessa niin suuri kala ja niin paksu kuin äiti.
— Itekkö työ sen saija, kysyi Mari, joka ei enää jaksanut pysyä syrjässä.
— Meillä on sellaiset kalastustarpeet, että saadaan jos kuinka isoja kaloja maalle. Se tapahtuu sähkön ja vesipumpun avulla, selitti Janne.
— Siinä on vilippiä. Elekee uskoa, narroovat tuas, sanoi Mari kääntyen vieraitten lasten puoleen.
— Kun on oikein ikävää, me mennään Istalliin, muut eivät sitä ymmärrä, sanoi Risto ja alkoi katsoa ikkunasta ulos.
Liisa oli vetäytynyt toiseen osastoon eikä ollut tietäkseenkään levottomista omaisistaan. Hänellä oli päässään uusi ylioppilaslakkinsa ja ruusu rinnassa, joka oli säilynyt päättäjäisissä saamastaan kukista. Vieressä istui nuori herra, johon hän oli tutustunut Kreivin kautta.
He olivat vilkkaassa keskustelussa, kun Janne tuli ja alkoi toimittaa:
— Tässä on voileipää, syö nyt, niin aika kuluu paremmin. Siinä on juustoa päällä.
— En minä välitä, vie pois, sanoi Liisa torjuvasti.
— Syö vain, ei sinulla ole niin pitkiä suolia, että sinä kestäisinNummelaan asti ilman ruokaa.
Herra purskahti nauramaan ja sanoi:
— Onko tämä veljenne, Liisa-neiti? Hän näkyy tuntevan teidät ulkoa ja sisältä?
— Mä olen Liisan veli, vaikka se häpee mua muitten seurassa, etkun mun käteni ovat happojen värjäämät. Mä olen kemisti. Ja Liisan mä tunnen peräkotasin, sillä on syntymämerkki paksuimmassa — — —
— Mene heti tiehesi, keskeytti Liisa vihaisesti.
— Mä painun viivana pois. Sitä merkkiä ei näy, se on — — —
— Mene kurja poika, huusi Liisa tulipunaisena raivosta.
— Paksuimmassa paikassa selkäpuolella ehti Janne sanoa, ennenkuin hän näki parhaaksi lähteä.
Hän ymmärsi hyvin härnänneensä Liisaa, mutta sen hän teki tahallaan, sillä Liisa oli kannellut äidille, että Janne oli myöhästynyt koulusta.
Ei kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin Risto tuli tarjoamaan limonaadiaLiisalle. Tämä viittasi vain hermostuneesti veljeään poistumaan.
— Tässä on varmaankin toinen veli? Istuudu vapaasti keskustelemaan, sanoi vieras herra.
— Silloin Liisa vimmastuu. Se ei siedä, että me häiritään silloin, kun sillä on herra seuraa, virnisteli Risto.
— Ole vaiti, sinä panet omiasi, tuhisi Liisa.
— Onko sisarellasi sitten usein herra seuraa? kysyi vieras huvitettuna.
— On joskus, mutta ei niin paljon kuin oikein kauniilla friidulla, sanoi Risto ja livisti pois.
Junamatka alkoi loppua, ja perhe laittautui lähtemään junasta.
— Nyt mollaan Enäjärven luona, täältä alkaa Nummela. Olkaa valmiit, hoputti Janne.
Auto oli vastassa, ja pian oltiin matkalla ihanan Lohjan selän taakse.Järvi alkoi siintää toisella puolella ja lapset olivat kärsimättömiä.Jo häämöittää Kesämäki puitten välistä, pojat hosuivat ja huitoivat.Janne nousi ja katkaisi äidin sateenvarjon. Matkalla huiskutellaantorpan ukolle ja kaikille joita sivutetaan tiellä.
Ja sitten näkyy Kesämäen punainen rakennus vihreiden puiden ja pensaiden keskellä.
— Tuolla se on odottanut meitä koko talven, sanoi Risto hartaasti.
— Siellä se oikea koti on. Mä olen syntynytkin siellä, sanoi Toini ja nosti Mooseksen syliinsä, että sekin näkisi.
Joka kesä oli yhtä riemullista tulla maalle. Kaikki oli uutta mutta samalla kertaa vanhaa ja rakasta.
— Kuinka syvälle tämä maa on meidän omaa? kysyi Toini.
— Maan keskipisteeseen asti, mutta siellä syvällä meidän alamme on eri pieni, etkun pallonpinta-ala on suuri, mutta keskus on vain piste, selitti Janne. — Ja toisella puolella keskipistettä alkaa niitten maa, jotka asuvat jalkojemme alla.
Tuvan puolella asuva Laason perhe oli portailla vastassa, toivottamassa tervetuloa.
— Onko teille syntynyt viime talvena monta lasta? kysyi Toini.
— Yks vaa, ei se täti joura tuora, kun yhren kerrallaan, sanoi Antti.
— Mää olen pessyt itten ko te tulitte, kertoi Matti.
Koko iltapäivä meni tuttujen paikkojen tarkastamiseen ja leikkituvan järjestämiseen.
Illalla maistui ruoka ja vihdoin uni, kun lapset hohtavan punaisina oudosta ilmasta makasivat tiloillaan.
Uni muutti lapsien olennon. Toinin pellavankarvaiset hiukset valuivat ympäri hentoja kasvoja, ja pojat nukkuivat lempeän ja henkevän näköisinä vieretysten. Mooses oli kömpinyt Jannen jalkopäähän ja vikisi unissaan.
Äiti seisoi vuoteitten jalkopäässä ja nautti siitä, että oli saanut pikku väkensä kesälaitumelle. Hän ajatteli, että nyt koko perhe saisi nauttia yhdessä olosta ja aurinkoisesta Kesämäestä.
— Äiti, Paavo kirjoittaa, että se tulee meille huomenna. Eihän se häiritse äitiä, etkun isojen vieraat eivät häiritse meitäkään, sanoi Risto heinäkuun ihanana päivänä.
— Tietysti Paavo saa tulla, mutta te ette saa keksiä yhtä rajuja leikkejä, kuin viime kesänä, sanoi äiti.
— Ei se Pihviä häiritse. Se kirjoittaa, että hänet olisi lähetetty serkkujensa luo, mutta ne ovat niin kesyjä, ettei siellä voi kiljumatta olla. Pihvi sanoo, että Horrilla on kivaa, etkun niitten äiti ei kasvata poikia. Mä en ole sanonut sille, että äiti kasvattaa meitä hurjasti. Ja Liisakin kasvattaa, vaikka me ei välitetä siitä.
Paavo tuli, ja pojat veivät hänet heti rantaan uimaan.
— Tulukee rouva kahtomaan, minkälaista elämee poijat pittää rannassa. Täyty jättee pyykinpesu kesken, jottei tulis omalletunnolle immeishengen hukkoo, läähätti Mari rasittuneena, kuljettuaan rannasta mäkistä tietä, niin nopeaan kuin jäykät jalat kannattivat.
Äiti juoksi aika kyytiä rantaan, Marin seuratessa jäljessä.
Ranta oli savinen, mutainen ja hyvin matala. Ensin äiti ei erottanut poikia ensinkään, näki vain, että rantalieju liikkui. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että Janne, Risto ja Paavo olivat vajonneet saveen kainaloita myöten. Siinä he kirnusivat vedensekaista puuroa, niin että kuului miten alastomat ruumiit molskahtivat ylös ja alas. Kasvot ja hiukset oli voideltu savella.
Janne oli leiponut savesta hatun päähänsä ja pistänyt siihen kirjavia sulkia.
— Äiti, tule tänne katsomaan, meillä on niin lämmintä ja pehmeää, tämä on jukin kivaa, huusi Risto.
— Mitenkä te olette vajonneet noin syvälle, ettehän te pääse ylöskään enää, sanoi äiti, joka oli tottunut jos johonkin, ja katsoi levottomana poikien leikkiä.
— Eihän tämä ole mitään pahaa, vaatteet ovat rannalla ja me pesemme järvessä toisemme puhtaaksi. Risto on Väinämöinen, joka lauloi Joukahaisen suohon. Pihvi on Joukahainen. Sitten me vaihdeltiin, ja kun jokainen oli ollut Joukahaisena, niin moltiin kaikki suossa, selitti Janne ja työnsi käsivartensa saviliejuun, niin että pää ja olkapäät vain näkyivät.
— Sitten me pyydettiin Maria Ainoksi, mutta se rupesi huutamaan ja meni kantelemaan. Ei me tahdota sellaista Ainoa. Marista on kaikki leikit syntiä. Äiti ymmärtää sentään montakin asiaa, ettei aina tarvitse pelätä, myönsi Risto jalomielisesti.
— Teijän äiti on hurjan kiltti täti, tunnusti Paavokin jälkeenpäinRistolle.
— Nyt teidän täytyy kumminkin nousta pois, ettette kylmety, sanoi äiti. — Menkää nyt uimaan.
Mutta poistuleminen olikin sangen hankala tehtävä. Äiti ojensi airon pojille, ja näin heidät vihdoinkin saatiin ongituiksi mudasta. Mari murisi vieressä kuin vihainen karhu.
— Ei uskois että ouvvat Jumalan kuviks luotuja, luulis heitä luontokappaleiksi. Tuonnii Puavon viettelöövät, hyvä ettei äitis oo näkemässä. Kumma ettei se pelekee meijän poikia.
— Mitä se itsensä kaltaisia pelkäisi! Mitäs Mari sanois neekereistä, eikö nekään ole Jumalan kuvia? kysyi Janne ovelasti.
— Minä en usko, että mustia neekeriä ja jättiläisiä onkaan. Niitä on vuan kaskuissa.
— Mutta onhan lähetyslehdessä kuvattuna neekerejä. Eikös siinä ole vain tosia asioita?
— Mittee sinä viisastelet? Neekerit ovat pakanoita, ja kun niijen sielut on mustia, niin ne kuvataan mustiks ulkookiipäin. Ruamatussa puhutaan kuvilla ja merkeillä.
— Haa, Mari ei usko, että neekereillä on musta nahka, nauroi Janne koettaen pestä savea Paavon korvista.
Kun pojat vihdoin olivat puhtaita, kiipesivät he saunan katolle kuivattamaan itseään.
— Katsokaapas Simolannientä, siellä olis ihana asua, huudahti Janne, näyttäen kädellään järvelle päin.
— Partiopojilla on siellä leirinsä. Rannalla on järin ihana hiekkamaa ja ylempänä vuorella on teltat. Ne saavat itse laittaa ruokansa ja nukkua vaatteet päällä ja naisia ei ole lähelläkään.
— Mutta kuka neuloo housun napit kiinni ja rukoilee illalla? kysyiRisto.
— Sen he tekevät itse ja kaikki muutkin työt.
— Minä en välittäs sellaisesta ruuasta, jota Janne laittas, se olis varmaan myrkyllistä.
— Mä keittäisin iilimadoista ja simpukoista hyvää soppaa. Suolaa joukkoon, niin siitä tulis varmaan vahvaa ja hyvää ruokaa.
— Hyi sentään, en minäkään vaan sellaista söisi, sanoi Paavo kauhuissaan.
— Jos sinä meinaat olla noin hieno, niin menet pian piloille. Mutta ruskea sinä olet, mitenkä sinä olet tullut tuollaiseksi?
— Minä olen ollut auringonkylvyssä, enkä minä ole hieno, vaikken syö iilimatoja.
— Mennään puutarhaan marjoja syömään, ehdotti Risto, jota vaivasi nälkä.
Puutarhassa oli äiti poimimassa mansikoita.
— Katsos Paavo, miten suuria murikoita meillä on. Päivälliseksi saatte syödä niin paljon, kuin haluatte, sanoi äiti.
Paavo seisoi ja ihmetteli vähän aikaa ääneti.
— Sopisiko tädille, että minä olisin täällä pitemmän aikaa? kysyi hän vihdoin.
— Kyllä varsin hyvin, mutta äitisi kirjoitti ja pyysi meitä lähettämään sinut kotiisi, sillä te lähdette matkoille.
— Se on kruinaalista, juuri kun mollaan totuttu makaamaan yhdessä ja eilen tehtiin sovinto sen tappelunkin jälkeen, valitti Risto.
— Tänäkin päivänä olet vain lukenut Monte Kriston kreiviä, etkä ole ollut Pihvin kanssa yhtään ja kaniinit olisivat kuolleet nälkään, jos en minä syöttäisi, sanoi Toini auttaessaan äitiä mansikoiden poimimisessa.
— Naiset eivät ymmärrä mitään. Mä luin vähän aikaa aamulla. Mutta nyt me tahdotaan kiivetä vaahteraan.
— Kutka me? kysyi Toini.
— Minä ja minun umpisuoleni, sanoi Risto, juosten suuren vaahteran luo.
Pian oli iso vaahtera täynnä väkeä sekä omia että Laason eri-ikäisiä lapsia. Pojat olivat laittaneet jonkunlaisen hissin, jolla hinattiin sekä tavaroita että pienempiä lapsia puuhun. Ketterinä kuin apinat kiipeilivät sekä tytöt että pojat komean vaahteran sitkeillä oksilla.
— Täällä on ihan kuin koko luokka, sanoi Toini.
— Älä puhu koulusta, huusi Risto, läksyjen pänttääminen tärvelee koko elämän talvella. Koulussa voi olla kivankin, mutta läksyt on kamalia.
— Eiköhän opettajillakin ole paha olla iltasilla, kun ne muistavat miten monelle pojalle ovat tuottaneet harmia, tuumi Janne.
— Siitähän niille maksetaan palkkakin. Voimistelunopettajalla on vissiin parempi olla, kun se ei anna kotitehtäviä, niin se tietää, ettei pojat ajattele sitä kruinalisella mielellä iltapäivillä, paitsi ne, joilla on kotimuikkareita.
Kahvikello soi, ja pojat lensivät suinpäin puusta alas.
— Äiti, tässä on yksi piparkakku Toinille, yksi Paavolle ja kaksi minulle, mutta ei yhtään Ristolle, sanoi Janne.
— Anna heti minulle toinen, huusi Risto hyökäten Jannen kimppuun. —Juuri Jannen tapaista laskea tuolla lailla.
Liisa tuli erottamaan poikia ja jakamaan tasan, pitäen samalla pienen luennon hyvistä tavoista.
— Aina tuo Liisa on olevinaan kuin aikaihmiset, tuskitteli Janne.
— Mikset mene naimisiin, kun olet ylioppilas ja kauhean vanha?
— Minun täytyy olla teitä kasvattamassa.
— Sinun pitäisi saada herraksesi maratonjuoksija, niin se toimittaisi kaikki asiat, eikä meidän tarvitsisi juosta aina. Taikka painija, silloin olis parasta pitää suu kiinni vain, puhui Risto, suu täynnä korppuja.
— Te olette kauhean näsäviisaita. Ettekö tiedä, että minä olen niin paljon vanhempi, että teidän oikeastaan pitäisi kutsua minua tädiksi.
— Ooks bölö? Sinun pitää kunnioittaa minua, sillä minä olen esikoinen, sanoi Janne lyöden tavallisen valttinsa pöytään.
— Tiedättekö mikä päivä nyt on? Minä lähden kesäkursseilleSavonlinnaan, sanoi Liisa.
— Se on mälvää. Sinä olet mehevä, vaikka sinä olet harmillinenkin, sanoi Risto.
— Minulla ei koskaan ole ikävä ennakolta. Sitäpaitsi mä saan Liisan huoneen, se lohduttaa, jos sattus perästäpäin tuntumaan mälvältä, sanoi Janne, joka juuri ei ollut liian tunteellinen.
— Kirjoitatteko joskus minulle, kun minä olen yksin ja hyljättynä maailmalla? kysyi Liisa.
— Mä kirjoitan, jos lähetät postimerkkejä, vastasi Janne.
— Minä ostan kyllä postimerkitkin, lupasi Risto. — Kuulepas, Liisa, tiedätkö mikä on tärkeintä matkoilla?
— No mikä?
— Että pitää tarkoin vaarin avaimista. Äiti on sen sanonut. Jos sinulle tulee rahanpuute, niin kirjoita vain, minä lähetän sinulle.
— Voi rakas Risto-poju, sinä olet liikuttava, paljonkos sulla on rahaa?
— Älä koeta halveksia, multa on viisikymmentä markkaa.
— Enhän minä sinun rahojasi raski ottaa, mutta hellä sydän sinulla on.Minun tulee niin ikävä teitä.
— Ollaanko me sitten hyvin kasvatettuja ja kilttejä? koetti Janne käyttää tilaisuutta hyväkseen.