The Project Gutenberg eBook ofMe miehetThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Me miehetAuthor: Eva HirnRelease date: January 1, 2022 [eBook #67076]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1921Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ME MIEHET ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Me miehetAuthor: Eva HirnRelease date: January 1, 2022 [eBook #67076]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1921Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Me miehet
Author: Eva Hirn
Author: Eva Hirn
Release date: January 1, 2022 [eBook #67076]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: WSOY, 1921
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ME MIEHET ***
Kirj.
Eva Hirn
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.
Levoton päivä.Risto on yskässä.Äiti on sairas.Riston syntymäpäivä.Kaamea seikkailu.Arkielämää.Viipurin serkku tulee.Kinnoi ja Eloi.Risto on tädin luona.Tutkintoja.Kesämäkeen.Heinäkuussa.
Ei missään ole niin hauskaa olinpaikkaa, kuin "miestenhuone" Horrilla.Siinä asui kolme iloista lasta, Janne, Risto ja Toini. Keskellä lattiaaoli iso pöytä, johon oli vuoltu, piirustettu ja maalattu jos jotakin.Joka kevät vietiin huonekalut korjattaviksi talvikamppailua varten.
Koko sisustus oli vahvaa ja pesunkestävää ja lattialla oli vain korkkimatto. Toisella puolella oli Jannen laboratorio kaasujohtoineen ja keittotarpeineen. Ikkunoilla oli Riston kukkia ja pistokkaita. Huonetta sanottiin "miestenhuoneeksi", jossa Toini sai armosta asua.
— Täällä saa elää vapaana, ilman, että aikuiset ja isosisko Liisa siivoavat ja moittivat, sanoi Janne. — Ja selvitystappelut eivät, häiritse koko talo, lisäsi Risto.
— Siksi teistä on tullut niin raisuja poikia, että kaikki tytöt pelkäävät teitä, sanoi Toini.
— Naiset pelkäävät aina miehiä. Se on luonnollista ja niin pitääkin olla. Me ei pelätä mitään, pöyhisteli Janne.
Käytävän toisella puolella oli Liisan pieni huone. Siellä oli kaikki siistiä ja sievää. Liisa kuului melkein aikuisiin, sillä hän oli jo yläluokilla ja kuusi vuotta Janneakin vanhempi.
Liisa oli kieltänyt poikia menemästä ominpäin hänen huoneeseensa, mutta tätä kieltoa ei tavallisesti kunnioitettu. Poikien mielestä Liisa tavoitteli melkein äidin asemaa, vaikka hän ei ollut ensinkään äitimäinen. He tuumivat, että pojilla on niin monta, joita oli pakko totella, ettei siskon ainakaan tulisi vaatia heiltä alistuvaisuutta. Liisa luuli olevansa jo oikea nainen ja se oli suuruuden hulluutta. Toini syytti veljiä samasta hulluudesta, kun nämä sanoivat itseään miehiksi. Pojat arvelivat, että olkoon muilla mikä arvo tahansa, niin Toini oli ainakin selvästi lapsi.
— Liisa on viisaampi ja kauniimpi kuin te, puolusti Toini siskoaan.
— Pyh! Kotioloissa ei kukaan nainen ole kaunis, sanoi Janne. — JaLiisa on kirjaviisas, mutta aika mälvä monessa muussa asiassa.
Päivällinen oli syöty ja äiti tuli kuulustelemaan Risto läksyjä, sillä välitodistukset olivat juuri tulleet, eikä ne olleet loistavia.
— Kuulustele nyt äkkiä, äiti, uskontoa. Mulla on kauhean kiire, eikä sopisi ollenkaan penkoa näitä läksyjä, sanoi Risto hätäisesti.
— Mikä kiire sinulla nyt on, eihän vielä ole myöhäistäkään? kysyi äiti.
— Vihreät Kotkat kokoontuvat tänään meille, ne tulevat varmaan heti, sanoi Risto ja haroi vaaleita, hiukan punertavia hiuksiaan.
— Sinun olisi pitänyt ensin pyytää lupa, ennenkuin kutsuit niin monta poikaa meille. Marilla on vapaa ilta ja isoäitikin tulee tänne. Vihreät Kotkat voisivat tulla huomenna.
— Enhän minä voinut kieltää, kun he itse päättivät tulla meille. Täytyyhän olla kohtelias pojillekin. Jos ne nyt eivät saa tulla, niin minulle tulee iso häpeä, sanoi Risto ja hieroi itseään äitiä vastaan.
— Tulkoot nyt sitten. Anna tänne läksykirjasi.
Risto toi kirjan ja alkoi:
— Siihen aikaan eli Abraham Filppulan puolella…
— Filistealaisten maalla, oikoi äiti.
— Niinhän minä sanoinkin. Ja Jumala koetteli Abrahamia ja sanoi:Abraham ja Abraham vastasi: "Mitä sinulla taas on asiaa?"
— Risto, kerro kirjan sanoilla.
— "Ota poikasi Iisak ja pane hänen selkäänsä halkoja ja tulitikkuja ja painu vuorelle uhraamaan hänet", sanoi Jumala. Se oli eri jännää. Äiti kuinka lehmiä tapetaan?
— Kerro nyt kuinka Iisakille kävi.
— Jumala sanoi, että ei vainenkaan, minä vain koettelin Abrahamia.Äiti miten lehmiä tapetaan?
— Ei sellaisesta puhuta. Kerro heti, kuinka Iisakille kävi, mutta älä pane omiasi.
Niin jatkettiin kyselyä, kunnes huoneeseen tuli kitkerä haju kylpyhuoneesta. Koko perhe ryntäsi sinne.
— Janne laittaa taas hajuja, sanoi Toini rauhallisesti.
— Mikä rovio täällä palaa, mitä siinä on? kysyi äiti nähdessään kylpyammeessa roihuavan tulen.
— Minä vain panin paketin puhdistettua vanua palamaan. Se sisältää jodia, joka palaa kauniilla liekillä. Päälle minä kaasin lutikan mykkyä, jossa oli alkoholia, jotta se palaisi paremmin. Kun sitä lietsoo puhalluspillillä, jonka isä on antanut, silloin saa liekin suunnatuksi mihin vain tahtoo, selitti Janne seisoessaan tulen vieressä heiluttaen pitkää paperiliuskaa liekin yläpuolella.
— Sinä et saa leikkiä tulella, koko talossa on sietämätön käry, kylpyamme pilaantuu, ja vieraitakin tulee, päivitteli äiti alkaen sammuttaa tulta.
— Vihreät Kotkat eivät kärsi kärystä, sanoi Risto ihaillen isomman veljensä komealta roviota.
— Mutta isoäiti kärsii. Aukaiskaa nopeasti kaikki ikkunat, hätäili äiti.
— Kemistin rouvan pitäisi sietää kokeiluja ja pieniä vahinkoja. Ja kemistin äidin pitäisi yllyttää poikaansa keksimään jotakin valtavaa, sanoi Janne ja nuoli sormiaan.
— Haa! Janne on kemisti vaikkei osaa historiaa, kuin kuuden numeron edestä, ilkkui Toini.
— Minä en tarvitse muuta historiaa, kuin mikä liikuttaa kemiaa. Toini sotkee aina asioita. Eihän räätälikään osaa kengittää hevosta. Minä tahtoisin lukea luonnontiedettä, kieliä ja matematiikkaa. Kaikki muu on turhaa ajanhukkaa, sanoi Janne.
— Minun mielestäni Janne on mehevämpi kemisti kuin isä, joka vain luennoitsee ja johtaa toisten töitä, puolusti Risto.
Kylpyhuone puhdistettiin ja käry tuuletettiin osapuilleen pois. Maria ei tahdottu käyttää tällaiseen ylimääräiseen työhön, sillä hän murisi muutenkin Jannen kokeiluista.
Riston salaseura "Vihreät Kotkat" saapuivat, ja miestenhuoneessa alkoi vilkas elämä. Ensin painittiin, se oli aina välttämätön alku. Sitten vaihdettiin postimerkkejä ja muita aarteita. Apteekkarinpoika oli tuonut isältä saamiaan nimilappuja, joita käytettiin lääkkeihin. Näitä Kotkat liimasivat kasvoihinsa ja niskoihinsa. Yhden otsassa oli "Veronaalia", toisen, "Ravistettava ennen käyttöä" ja kolmannen "Myrkkyä", siinä oli pääkallon kuvakin. Eräällä oli niskassa "Risiiniöljyä" ja nenällä "Kiniiniä". Toinin silmät ja nenä liimattiin lapuilla, joissa oli "Vaaratonta".
Joku ehdotti, että Toini olisi valko-ihoinen, jota intiaanit rääkkäävät. Hänen sidottiin jo sängyn jalkaan, mutta Risto pelasti hänet ja sanoi hiljaa:
— Livistä nyt tiellesi, sinä menet palasiksi miesten käsissä. Naisia ei voi rääkätä, ne kantelevat perästäpäin.
Toini oli juossut pois revittyään laput silmiltään.
— Mikähän noilla lapsilla on ku ne ei oo oekeita? päivitteli vanha Mari, jota vastaan koko lauma törmäsi. — En minä ikinä oo nähnynnä tuommoisia lapsia. Hengen ahistus tulloo tässä talossa, vaikka minen niin pitkee aikoo tiällä ollunnakkaan.
— Ihan liian kauan, ihan liian kauan, huusivat pojat.
— Miksei äiti koskaan ota sellaista apulaista, mikä olisi itse ollut lapsi? arveli Risto.
Kaikki ryntäsivät eteiseen sillä ovikello soi.
— Päivää, päivää, huudettiin ja kolme avuliasta olentoa auttoi mummolta vaatteita yllä, he vetivät upokkaat jaloista, liivit ja muut vaatteet, joihin mummo oli kääriytynyt, ripustettiin naulakkoon.
— Onko mummossa enemmän lihaa, kuin vaatteita? kysyi Toini.
— Paljon enemmän vaatteita, mutta lihaakin on on eri paljon ja se on hyvä asia, etkun se on itse mummo, sanoi Risto. — Mummo, nämä ovat Vihreät Kolkat ja ne eivät pelkää mitään. Jos mummo on hengen vaarassa, niin ne tulevat pelastamaan.
Mummo tervehti jokaista, ojensi Ristolle vihon ja sanoi:
— Tässä on lehtiö, johon voit kirjoittaa tulosi ja menosi. Sillä tavalla tulet huolelliseksi ihmiseksi.
— Onko se tarpeellista? kysyi Risto.
— On jos tahdot menestyä maailmassa, sanoi mummo ja meni sisään.
Äiti meni keittiöön ottamaan teevettä tulelta, mutta näkikin harmikseen, että vedessä kiehui paksulti tulitikkuja. Janne seisoi vieressä.
— Mitä sinä olet tehnyt teevedelleni, onneton poika?
— Minä olen tehnyt sen vain vahvemmaksi. Isä sanoo, että aivot tarvitsevat fosforia ja mä sekoitan sitä veteen. Sitten tullaan kaikki viisaiksi, ja Ristokin voi oppia kertomataulun, selitti Janne ja katseli uskollisilla silmillään äitiä.
— Iso poika, itsekin tiedät, että olet tehnyt pahaa. Mene nyt puhelemaan mummon kanssa, sillä aikaa, kun minä keitän uutta vettä. Äidin ääni oli hermostunut.
Tuskin hän oli saanut veden tulelle, kun melu miesten huoneessa sai hänet rientämään sinne. Risto itki niin, etä kuului läpi huoneiston. Hän istui kukkaruukku sylissä ja katkennut hyasintti kädessä. Joku oli heittänyt pallon ja katkaissut kukanvarren.
— Rakas, oma kukkani, joka on kasvanut omasta sipulistani ja, jonka mä olen istuttanut omilla käsilläni, vaikeroi Risto, — menkää kaikki kotiin, mä en tahdo enää leikkiä, kun te säritte mun kukkani.
— Äiti ostaa sinulle uuden sipulin, saat uuden kukankin, älä itke poikaseni. Eihän kukaan ole katkaissut sitä tahallaan. Katso nyt kuinka toverisi ovat pahoillaan, koetti äiti lohduttaa pientä puutarhuria.
— Risto on akka, kun itkee hyasinttia, sanoi Janne.
— Kun mä mottaan sinua päähän, niin näet olenko mä akka, sanoi Risto ja ryntäsi Jannen kimppuun. Kun paini oli lopussa menivät muut miestenhuoneeseen, ja Janne mummon luo ruokahuoneeseen.
— Missä Liisa-sisko on? kysyi mummo.
— Jossain hakkailemassa, tai hölynpölyä tekemässä, vastasi Janne.
— Rakas lapsi, Liisahan on niin tasainen ja viisas tyttö. Tiedätkös edes mitä hakkaileminen merkitsee?
— Tiijän vain, likat puhuvat semmosesta. Naiset ovat mätiä, niistä on vain harmia miehille.
— Entäs pikku pojille? Etkö pidä kiltistä isosta siskostasi? kysyi mummo hiukan paheksuen.
— Mä tahtoisin, että kaikki naiset lähetettäisiin kuuhun. Isona mä keksin vivun, jolla niitä voi sinne lennättää, täällä saisi olla vain muutamia naisia sukua jatkamassa ja vanhoina nekin vivuttaisiin kuuhun.
— Kuka sinulle on opettanut tuollaista! Lasten ei sovi puhua asioista, joita he eivät ymmärrä, kauhisteli mummo.
— Niinkuin suvunjatkamisestako? Eihän se ole sopimatonta. Isä on kertonut siitä, se sanoo kaikki asiat niinkuin ne ovat. Äiti on hirveän huono selittämään asioita. Mä tahtoisin, että laitettas konenaisia, jotka tekisivät työt, sanoi Janne.
— Minä olen kuullut puhuttavan koneihmisistä, niitä sanotaan roboteiksi.
— Haa, se olisi kivaa. Mutta ne ovat varmaankin vain satuihmisiä.Marinkin tilalla olisi kone hyvä olemassa.
— Onko teillä uusi palvelija?
— On kyllä, se laittaa kaikki niin hienoksi, ruokapöytä on arkenakin niinkuin pyhänä, ja sillä on valkoinen hökötys päässä. Se luulee, että mollaan hienoa herrasväkeä, ja me ei sanota sille mitään, annetaan sen luulla. Mutta kun Risto kokosi hopealusikalla kadulta hevosenlantaa ruusuilleen, niin Mari sanoi ettei se sovi hienoille pojille.
— Te olette sivistyneitä ihmisiä, se sinun pitäisi tietää.
— Ei molla hienoja, ja sen Marikin alkaa huomata, ei se enää kiilloita kenkiä niin usein. Me, lapset, syödään vahakankaalta, ja äiti pesee itse sukkia, eikä meillä ole oikeata salia, vain isän huone ja entisessä ruokahuoneessa asuu Kreivi.
— Eikö siinä asu ylioppilas Nisula enää? kysyi mummo.
— Se on justiin Kreivi, taikka me sanomme häntä siksi, etkun meillä on kerran asunut oikea kreivi ja tämä asuu samassa huoneessa ja on huisin hieno ja sen isä osti sille auton, ja me saatiin ajaa sillä. Risto kertoi siitä opettajalle, joka luuli, että auto oli meijän oma.
— Älä puhu niin nopeasti, Janne. Näytäpäs käsiäsi, mene heti pesemään ne.
— Vastahan minä pesin ne torstaina. Sanopas, isoäiti, mitä hyötyä on sivistyksestä? Kaikki mitä siihen kuuluu on kiusallista ja ikävää. Sivistymättömät lapset ovat jukin kivoja, ja kaikki sivistyneet aika-ihmiset ovat melkein piloilla. Paitsi isoäiti, sanoi Janne kohteliaasti! — Hauskin aikuinen minkä minä tunnen, on puumies ja se ei pakoita lapsia pesemään käsiään ennen ruokaa. Se tietää hassuja asioita varkaista ja juopoista ja salakauppiaista. Jos iso-äiti haluaa niin me voidaan pistäytyä sen luona puukellarissa, ehdotti Janne.
— Sinulla on sitten ihmeellisiä tuttavuuksia, Janne parka, päivitteli iso-äiti.
— Luonnollisia ihmisiä vain. Professorit, jotka käyvät isän luona ovat paljon ihmeellisempiä äijiä. Mutta tuossa on äiti, joka tuo teetä, sanoi Janne ja meni pois.
Rouvat eivät saaneet kauankaan olla rauhassa, ennenkuin Toini ryntäsi puolittain itkien huoneeseen, ja sanoi:
— Katso nyt, äiti, mitä pojat ovat tehneet. Tässä on Sinikan muistikirja ja se on ollut miestenhuoneen pöydällä, ja nyt ne kirjoittivat siihen rumia runoja. No laittoivat itse hölmöjä värssyjä, ja rivit menevät vinoon. Sinikka ei luvannut poikien kirjoittaa mitään, ja nyt se ei halua olla minun paras ystäväni.
— Annapas tänne, niin katsotaan. Äiti luki:
Kus' vain sä kuljet ainiaan,on mamma nähnyt lapsiaan.toivooJanne.
Alempana oli Riston tekele:
Tynnyri siellä, tynnyri täällä,Sinikka hyppeli tynnyrin päällä.Arvaa kuka?
— Sano vain Sinikalle, että sinä et mahtanut asialle mitään, kyllä hän ymmärtää. Mitä olet itse kirjoittanut? kysyi äiti, käänsi lehden ja luki:
Jumala on taivaassa ja lapsion maan päällä.Toivoo paras ystäväsiToini.
Oletko itse sepittänyt tämän?
— Olen ja siihen meni pitkä aika. — Pojat pitäisi sulkea komeroon kolmeksi päiväksi, sanoi Toini kostonhimoisesti.
— Minusta tämä ei ole hyvinkään suuri rikkomus, sanoi iso-äitikin. —Eihän runot ole niinkään rumia.
Toini juoksi pois hiukan rauhoittuneena.
Miesten huoneessa Vihreät Kotkat saivat sähköä Jannen pienestä sähkökoneesta. He pitivät toisiaan kädestä pitkässä rivissä ja saivat pieniä iskuja.
Äiti tuli ja sanoi:
— Tulkaa nyt hyvästelemään iso-äitiä, ja sitten pojat lähtevät kotiin.Äidit ovat jo levottomia.
— Äiti, ei ne tahdo vielä lähteä, kuiskasi Risto häpeissään.
— Huomenna on koulupäivä, kaikkien on mentävä makuulle, sanoi äiti tiukasti.
— No, prätskis sitten, kaverit, sanoi Risto käyttäen Horrin poikien jäähyväissanaa.
Oli paljon hommaa ennenkuin miesten huoneessa oli hiljaista. Lapset juoksivat kilpaa juomaan keittiöön, katsomaan kelloa ruokahuoneeseen, ja kysymään unohdettua laskua puhelimessa tovereilta. Ahavoitunut leuka piti voidella ja useimmat kengännauhat kiskottiin poikki, koska solmut eivät auenneet. Äiti joudutti ja auttoi. Toini pyysi voileipää ja Janne "tyssytti" tulitikkulaatikon palamaan yhdellä vetäisyllä.
Vihdoinkin oli tuli sammutettu, iltarukous luettu ja äiti istuutui korjaamaan Jannen taskua, josta kynä ja kumi olivat aamupäivällä pudonneet.
— Äiti, minulla on vielä asiaa, kuului Riston ääni seinän takaa:
— No, mitä nyt vielä?
— Toini puhui hiljaa, sillä aikaa, kun rukoiltiin.
— Enpäs. Mä sanelin vain hiljaa samaa rukousta ja niin pitää tehdäkin, huusi Toini.
— Nukkukaa, nyt heti, pyysi äiti.
— Mutta minä en voi nukkua, jos en saa tietää hyvin tärkeää asiaa, huusi Janne. — Kuule, äiti, jos joku kaivaisi pohjoisnavan maasta pois ja panisi sen toiseen paikkaan, niin mitä sitten?
— Sellaista ei tapahdu. Ja nyt äiti ei enää vastaa.
— Mutta jos etelänapa…
— Vaiti, taikka — — —, äidin ääni oli uhkaava.
— Minähän olen sanonut, että äidit ovat huonoja vastaamaan, mutisiJanne.
— Ja sinä olet kantelupussi, huokasi Toini.
Aika käy pitkäksi kun toiset ovat koulussa ja Risto saa olla kotona yskän vuoksi. Ensiksi hän teki "hyödyllistä" työtä, järjesteli postimerkkejä, voiteli saappaansa ja pesupöydän saapasrasvalla, naulasi 40:llä naulalla omatekoisen pienen hyllyn seinälle, siivosi pöytälaatikkonsa, mistä oli seurauksena, että Mari sai uudelleen lakaista lattian.
— Mittee tuo poeka luatikoissa säelyttää, ku on lattiakkii täönnä romua, tiariinia, hiiliä, korkkipaloja, rautaromua ja paperia vaekka mitä? Onko tähännii rahhoo pantu, synti aatella semmosta rahan hukkoo, murisi Mari.
— Viehän Marikin joka päivä roskaämpäriliä ruuan jäännöksiä ja muuta roskaa ja nekin on ostettu rahoilla.
— Tuo poijan kekkula se ei jiä vastausta vajjooks. Kyllä se huastoo ossoo eikä sille voi mittaa vastata, mut viärin sinä kumminnii puhut sen sannoo siunnii omatuntos.
Risto oli jo toisessa huoneessa soittokoneen ääressä ja soitteli muistista niitä lauluja, joita oli edellisenä iltana kuullut konsertissa.
— Äiti, minä en voi muistaa muuta kuin ne laulut, jotka laulettiin kahteen kertaan, ja nekin sekoittuvat, mutta Janne ei muista yhtään laulua, vaikka sillä on niin suuret korvat.
— Mitenkä sinä sitten osaat soittaa? kysyi äiti.
— Mä kuulen otsassa, minkälainen ääni siellä soi ja sitten mä osaan ulkoa, minkälainen ääni tulee mustista ja minkälainen valkoisista koskettimista, ja sitten mä soitan. Mutta vasen käsi lyö välistä niin, että kuuluu pahalta ja se on kiusallista. Mä voin soittaa sellaista, jota ajattelen, mutta en voi puhua.
— Onko sinulla sitten kauniita ajatuksia?
— Aina kun mä soitan, niin ajatukset ovat kauniita, mutta silloin, kun mä soitan sodasta, niin äiti varmasti pitäisi niitä rumina.
Kuulepas tätä, minä olen itse laittanut tämän laulun, se alkaa näin: "Metsän keijut ne metsässä tanssii, ne metsässä tanssii…" ja Risto soitteli, laulaen samalla haaveellisen näköisenä.
— Se on hyvin kaunista, oletko itse keksinyt sekä sävelen että sanat?
— Olen minä, eikö se ole kaunista? kysyi Risto, mutta ryntäsi samassa käytävään.
— Mari ei saa rämistää lautasia, kun mä soitan juuri kaunista säveltä, anna astioitten olla paikoillaan.
— Hyvänen aika tuota poekoo, ku pelästyttää, onkos tuo soitto niin ihmeitä, ettei astioita sua kuappiin panna, sanoi Mari.
— Mä en osaa soittaa kun astiat kolisevat. Kun Mari ei itse soita, niin Mari ei ymmärrä. Koetappas laulaa "Kukkuu, kukkuu" samalla kertaa kun mä laulan "Mun muistuu mieleheni nyt", millä se kuuluisi. En minäkään voi soittaa Metsänkeijuja kun lautasista tulee toinen ääni.
— Minä en laala jumalattomia lauluja enkä oo laalanna elläissän.
— No laula sitten "Ah sielun valittu suo" ja mä laulan "Kun nuoruuden aika on ruusuinen".
— Ei nää lapset oo oikeita, oli Marin tavallinen vastaus ja keittiön ovi sulkeutui voimakkaasti.
— Äiti, kutsu kerran Bellman meille, kun se kirjoittaa niin kauniita lauluja. Tätäkin ne lauloivat eilen konsertissa, mutta minusta siinä ei ollut loppua. Luuletko, että isällä on niin paljon rahaa, että me voitas ostaa kaikki liput konserttiin ja pyydettäs Lampénin koulun pojat sinne?
— Tuskinpa vain, mutta etkö pyytäis tyttöjä mukaan?
— Likat ovat mölöjä.
Samassa tuli Toini kotiin koulusta. Posket hohtivat kuin omenat, vaatteet riisuttiin aika vauhtia ja koululaukku vietiin miestenhuoneeseen. Sitten hän asettui Riston taakse ja alkoi laulaa samaa säveltä, mitä Risto soitti.
— Et saa laulaa, Toini, menee väärin.
— Minähän laulan ihan samaa laulua.
— Sanat ovat samat, mutta alussakin sinä laulat kuin tämä valkoinen nuotti ja pitää olla tämä musta. Mene miestenhuoneeseen.
Toini ei ollut kuulevinaan, lauloi vain yhä kovemmin.
— Ole nyt vaiti tai lasken turvalles, huusi Risto voimatta hillitä itseään.
— Risto, miten sinä puhut? kuului äitin kauhistunut ääni sohvalta.
— Ei kukaan koulussa sano suulle, kuonolle voi sanoa ja Toini härnää minua.
— Tulepas nyt tänne, Risto, sanoi äiti ankarasti. — Sinä suutut, kun joku ääni häiritsee soittoasi, olkoon se sitten Marin lautaset tai Toinin laulu. Etkö nyt voi kuulla, miten rumia sanasi ovat sellaisten korvissa, jotka käyttävät sivistynyttä kieltä.
— Kun suuttuu, niin kaikki puhuvat toisella tavalla kuin muuten, sanoiRisto vähän huolestuneen näköisenä.
— Sinä rakastat kaikkea, mikä on kaunista, kukkia kasvatat ja hoidat ja kauniit sävelet saavat sinut iloiseksi, kuinka silloin voit käyttää noin rumaa kieltä!
— Mutta sisälukukirjassakin seisoo, että "uskollinen Musti laski turpansa äidin polvelle". Voi, rakas äiti, nyt sinä olet surullinen. En mä enää koskaan puhu turvasta en edes kuonosta, en edes eläinten, ja vaalea pää hieroi äidin poskea ja harmaat silmät kuvasivat hellän sydämen katumusta ja rakkautta.
Nyt tuli Jannekin kotiin. Hän menee ompelijattaren luo, joka työskentelee miestenhuoneessa, ja alkaa leikellä tilkkuja.
— Onko Raakkosen päässä ajatuksia!
— Täytyyhän miun ajatella tätä kangastakkii, ett siit jottai syntys.
— Minkätähden Raakkonen puhuu noin kummallisesti, onko se suomea!
— Se vast suomee onkii, jot rostokansa puhhuu. Siukii mammas puhu sill viisii pienen, ko hää el Viipuria. Karjalaa nääs puhutaan er viisi ko tääl Helsinkis, mut ei se oo minust sen huonompaa ko tei kiel. Mut älä sie leiki noil pitskoil.
— Sanooko Raakkoen tulitikkuja pitskoiks? Kuluuko Raakkosen pää pienemmäksi, kun Raakkonen ajattelee?
— Kons ajattelloo jot hiukset lähtöö päästä pois, nii kyllä se pienenöö.
— Ei Raakkonen sitten ole ajatellut paljon, kun on noin paljon hiuksia jäljellä. Ristolta alkoivat kerran lähteä, niin että oli paljaita läiskiä päässä, mutta äiti pani päähän kapitaalia, niin se parani.
— A mie luulen et sie paat omijas, mie en usko, jot kapitaali pannaan päähän.
— Kyllä se oli sentapaista lääkettä ja hiukset kasvoivat. Mutta Risto on osannut minusta läksynsä yhtä pöhnästi, kun se on ollut kalju, tai kun sillä on ollut hiukset päässä.
— Onks siul sit kehnot vai potrat tojistukset?
— Mikä on potra!
— Se on sorja.
— Tytöillä kyllä on paremmat todistukset, mutta ei ne silti ole viisaaampia. Liisakaan ei tiedä miten porsliinia valmistetaan ja että lasista saadaan väri pois ruunikivellä, eikä tiedä yhdenkään aineen kiehumispistettä. Ehkä sentään veden.
— Kuka siul on tuollaist opettanut? Koha siun omat haivenes kestäs pääs.
— Isä opettaa, hän tietää enemmän kuin kukaan muu, mutta vaikka hän on ajatellut paljon, niin hänellä on kauhean paljon hiuksia ja niin paksut kulmakarvat kuin hammasharja, jos se olis musta. Mutta ehkä hiukset ovat irtonaisia niinkuin Agnes-tädin.
— Älähä issääs panettele, näkkööhän tuhmakin, jot hänel on omat hiukset. Mut nyt sie saat männä pois, siehän katkasit remelin massiinast.
— Onko Raakkonen äiti?
— Ei miul oo sitä suotu, eihän miul oo ukkoakaan. Mie en kehtaat siun kans ennää aikaa kuluttaa, nyt sie mätit tiariinii miun vinkerporriin.
— Äiti sanoo sitä sormustimeksi, sanoi Janne ja ryntäsi pois, sillä palokunta ajoi ohi ja sitä oli mentävä katsomaan.
— Mitä lapset ovat tehneet minun huoneessani? kuului Liisan ääni. Risto on taas koskenut tavaroihini. Kun niissä on yskä, niin ei mikään saa olla rauhassa. Eilen ostin teille "Seuran" ja nyt Risto kiitokseksi likasi pöytäallakkani.
— Me luimme vain mitä tässä vihossa seisoo, se oli niin kivaa, vastasiRisto.
— Ellin päiväkirjaa te olette lukeneet! Kuinka te voitte olla niin epähienotunteisia? Te olette maailman kauheimpia lapsia. Elli uskoi sen minulle ystävänä, ja se on täynnä salaisuuksia. — Liisa oli itkemäisillään mielipahasta.
— Mä osaan siitä yhden kauniin paikan ulkoa:
Sydämen tuska se sielussa riehuu,Orjien lailla en kärsiä tahdo,Vatsassa huutavan ääni…
— Hyi sentään, se on "metsässä huutavan ääni". Te ette saa lukea muitten kirjeitä tai päiväkirjoja tai varokaa itseänne, jos kerrotte, kellekään mitään. Silloin en anna teille joululahjoja.
— Tämän runon minä olen lausunut Kreiville, ja hän antoi minulle omenia ja lupasi enemmän, jos opin muutkin ulkoa siitä kirjasta.
— Te olette sydämettömiä veljiä, ette välitä yhtään muitten tunteista, sanoi Liisa heittäytyen sohvalle itkemään.
— Naiset ovat kruinoja, sanoi Risto, mutta näytti sentään hiukan nololta.
Toini syleili Liisaa ja koetti lohduttaa.
— Mä sanon Kreiville, että Elli on salanimi, ja että se runo on leikkiä vain, ehdotti Janne.
— Te ette saa puhua koko asiasta mitään. Menkää pois täältä, minä en tahdo nähdä teitä, sanoi Liisa.
Lapset menivät miestenhuoneeseen ja olivat tavattoman hiljaisia pitkän aikaa.
— Kun te olitte koulussa, niin mä rupesin pakkaamaan tavaroita, että moltais valmiit, kun lähtään Kesämäkeen, kertoi Risto.
— Mistä sinä sait kapsäkin, kysyi Toini.
— Mä otin piirongin laatikon, tule nyt auttamaan. Otetaan taulut mukaan, ei tästä miestenhuoneesta ole väliä, vaikka seinät on tyhjiäkin. Mutta mitä me pannaan väliin, ettei ne menis rikki?
— Minäpä tiedän, yläkonttoorissa on koko pussillinen kuivattua pinaattia, sanoi Toini ja kiipesi Riston avulla kaapille ja sieltä yläkonttooriin. Sieltä hän toi pinaatit ja nyt pakattiin taulut huolellisesti pinaatin lehtien väliin.
— Mitä me tällä äidin luokkataululla teemme! kysyi Toini.
— Leikitään leikkituvassa, että mollaan naimisissa ja nämä on meijän lapsia, sanoi Risto. — Mutta mistä me nyt saadaan kansi tähän laatikkoon!
— Naulataan Liisan herbarion kannet, ei se enää sitä tarvitse, ehdottiToini.
— Parempi että otetaan nuo faneeritarjottimet, silloin voi sitä kantaakin rivoista.
— Se on mainiota, ja kun niissä onkin tahroja, niin äiti luultavasti ei niistä välitä enää. Janne, mikset sinäkin auta meitä, niin saisit sinäkin tavarasi pakatuksi?
— Minulla on tärkeämpää tehtävää, vielähän on neljä kuukautta maalle menoon, sanoi Janne sulloen sanomalehtiä läkkipeltilaatikkoon.
Nyt alkoi Risto silitysraudalla hakata tarjottimia kiinni laatikkoon parin tuuman nauloilla.
Mutta jyske saikin äidin paikalle.
— Mitä ihmettä lapset tekevät, täällähän on tavaton siivo, huudahti hän.
— Me pakkaamme vain, täyttyyhän joskus tehdä hyötyäkin, ja nyt kun minulla on yskä, niin ehdin auttaa äitiäkin, sanoi Risto huolellisella suomenkielellä.
— Voi kauheaa! Nyt vasta olettekin tehneet vahinkoa, sanoi äiti tarkemmin tutkittuaan asiaa.
— Mutta mitäs Janne tekee? Mitä inhoittavaa puuroa tämä on?
— Siinä on Hufvudstadsbladetteja ja Kotimaita liossa. Siitä tulee sellaista massaa, josta laitetaan vaikka mitä, huonekaluja, laatikoita ja muuta. Messuilla minä näin, että talokin oli laitettu sellaisesta. Tätä liottaa muutaman viikon, ja sitten mä laitan sen isän kanssa valmiiksi.
— Onko isä neuvonut sinua tätä tekemään? kysyi äiti, joka oli tottunut isän ja Jannen omituisiin kokeiluihin.
— Ei isä ole juuri tätä käskenyt tehdä, mutta eilenkin hän sanoi, että ihmisellä täytyy itsellään olla alotteita hyödyllisiin asioihin.
— Ottakaa nyt tarjotin varovasti irti laatikosta ja laittakaa huone järjestykseen. Te olette tehneet äidille taas vahinkoa ja mielipahaa, sanoi äiti mennen toiseen huoneeseen.
— Minä myyn postareita ja ostan uutta pinaattia, huusi Risto äidin jälkeen.
— Mitä postareita?
— Postimerkkejä, äitihän ei ymmärrä aivan selviä sanoja.
Kun lapset jäivät yksin, seisoivat he ääneti ja noloina.
— Nyt se on surullinen, sanoi Janne.
— Mitäs me tehdään, että se tulis iloseks? mietti Risto räpytellen silmiään itku kurkussa.
Toini järjesteli kuumeentapaisesti tavaroitaan paikoilleen, eikä ottanut osaa poikien keskusteluun.
— Janne onko sulla rahaa? Mulla on vain kaksi kymmenpennistä ja nekin on olleet raitiotievaunun alla, kysyi Risto.
— Mitä varten sä ne sinne panit?
— Mä pistin ne kiskoille ja odotin, kunnes kuusi vaunua oli ajanut niitten yli ja silloin niistä tuli litteitä ja kauniita kunniamitalleja. Sitten mä laitoin reiät niihin.
— Mä ostin rahoillani hiekkapaperia, ei minulla olo rahaa, sanoi Janne.
Risto juoksi keittiöön.
— Mari, ostatko minulta hiekkapaperia tai pääsylippuja? Mulla on kauhea rahanpuute.
— Mittee tuo poeka huastoo, mitä piäsylippuja? kysyi Mari.
— Viljon isä on elokuvavahtimestari ja häneltä mä sain vanhoja lippuja, sano ostatko?
— Elä tie pilikkoo vanahasta immeisestä, kerran sinustai tulloo vanaha. Mittee minä siun syntisillä lipuillasi tien?
— No, sitten minä kysyn puumieheltä, että tarvitseeko hän hiekkapaperia.
— Mittee se sinun roskoos tarvihtis? Mää poes kyökistä vehtoomasta.
— Tule tänne, Risto, mä löysin kympin saappaasta, jonka mä panin sinne, kun isä antoi eilen, kun hammas lähti pois, huusi Janne miestenhuoneesta.
— Anna tänne, mä juoksen kauppaan ostamaan jotakin äidille lepyttäjäisiksi, sanoi Risto ja sieppasi rahan.
Pian hän palasi ja toi muutamia pieniä sinivuokkoja.
— Höynä äijä, pitikö sinun panna hammasraha tuollaiseen? pahoitteliJanne.
— Kukat lohduttavat eri tavalla aikuisia. Niitä annetaan eläville ja kuolleille. Ja enempää ei saa kympillä. Minä olisin ostanut munan, mutta sillä olisi saanut vain puoli munaa ja se myyjä ei ruvennut jakamaan munaa, sanoi Risto.
Pojat menivät äidin luo ja Risto sanoi:
— Älä ole totinen, kiltti äiti, tässä on meiltä yhteensä kukkia.Mollaan ostettu toisen meidän hammasrahoilla.
— Mun hammasrahoilla, selvitti Janne.
Äiti syleili poikia ja sanoi:
— Näen, että te kadutte ajattelemattomuuttanne. Kiitoksia sievistä kukistanne, pannaan ne pieneen hopeamaljakkoon. Mitä Toini tekee?
— Siivoo kaikki paikalleen, ei me ehditty, kuu täytyi ensin järjestää välit äidin kanssa paikalleen, sanoi Janne.
— Nyt on järin pöhnää! Äiti on sairaana eikä nouse koko päivänä, kertoi Janne vuoteellaan.
Mutta kun muut eivät heränneet, otti Janne vihellyspillin ja vihelsi korvia vilhovasti. Seuraus oli äkillinen. Risto lensi Jannen luo ja syntyi kauhea mylläkkä sängyssä. Tyynyt lensivät lattialle ja nyrkit tekivät työtä.
— Janne on tuhma ja kruina ja pöhnä, kun se ei anna meidän nukkua pyhänäkään, huusi Risto.
— Älkää pojat tapelko, äidillä on kuumetta ja päätä polttaa, pyysi äiti.
Heti pojat lakkasivat ja juoksivat äidin luo, Toinikin kiipesi jalkopäähän säikähtyneen näköisenä.
— Voi äiti parkaa, mikä sinua vaivaa? kysyi Risto.
— Olen kai vähän kylmettynyt, älkää tulko liian lähelle, ettei kaulatauti tartu.
Janne vetäisi paidan päältään, piti sitä vesihanan alla ja läimäytti sen äidin pään ympärille, painoi sitä niin, että vesi valui pitkin kaulaa, ja sanoi mitä hellimmällä äänellä:
— Kun on pää kipeä, niin vesi on paras lääke. Makaa nyt hiljaa vaan. Se on mun paitani, mutta ei se tee mitään, kun minä kuitenkin otan puhtaan nyt, kun on pyhä.
— Kuinka sä panet oman äidin päähän käytetyn paidan? torui säntillinenToini.
Janne oli juossut miestenhuoneeseen hakemaan pienen lääkepullon. Kun hän palasi äidin luo, oli isäkin tullut sinne.
— Lähettäkää Mari ostamaan apteekista kiniiniä ja päänkivistyslääkettä. Minulla on kuumetta, sanoi äiti.
— Ei tarvitse, tässä on yleisvahvistavaa lääkettä, se on järin tepsivää, sanoi Janne ja näytti pulloaan.
— Mitä siinä on? kysyi isä.
— Siinä on kalanruodoista tislattua fosforipitoista nestettä, lihakuutioista ja hiivasta jauhettua voima-ainetta ja ammoniakki höystettä. Kaava on kirjoitettu pullon kylkeen.
— NH3 OH+PH4+H2O, luki isä. On sinulla mielikuvitusta, Janne. Mutta kemistin tulee pysyä tieteellisellä pohjalla. Mihin sinä aiot käyttää tätä sekoitusta?
— Äiti saa mielellään käyttää sitä, 25 tippaa kolmasti päivässä on sopiva määrä. Äideille täytyy antaa parasta, mitä on, selitti Janne auliisti.
— Puuhevosellesi voit antaa tätä sotkua eikä ihmisille, sanoi isä nauraen.
— Keksintöjä täytyy kokeilla, ja kun meillä ei ole kaniineja tai marsuja, niin täytyy antaa ihmisille. Minä lupaan kuivata Marin tiskit, jos hän joisi sopivan määrän lääkettä, multa se pelkää liiaksi kuolemaa, selitti Janne.
— Sinä et hallitse vielä lääkekemiaa, mutta taipumuksesi näyttävät viittaavan apteekkarin uraan, sanoi isä.
— Se minusta tuleekin, taikka eläinlääkäri, taikka myrkkyjen sekoittaja, taikka jotakin muuta jännää. Olisi kamalaa, jos täytyisi tulla räätäliksi tai laulunopettajaksi, sanoi Janne.
Pari tuntia myöhemmin oli talo rauhassa. Isä oli järjestänyt äidille lääkkeet ja lähtenyt Liisan kanssa kävelylle. Pojat kokosivat tamineensa ja evästä reppuihinsa ja lähtivät hiihtämään. Toini oli luvannut hoitaa äitiä. Hän istuutui jakkaralle sängyn viereen ja puheli:
— Pyyhinkö minä tuskanhikeä äidin otsalta? Käännetäänkö tyyny? Onko äiti kamalan kipeä? Älä vain kuole. Jos sinä kuolet, niin minä en välitä yhtään siitä uudesta äidistä.
— Mistä uudesta äidistä?
— Siitä, jonka me sitten saamme. Ainahan lapset saavat uuden äidin, kun se vanha kuolee ja se on kaunis ja nuori, mutta häijy. Saako lapsetkin mustat vaatteet? Moltiin kerran Riston kanssa katsomassa hautajaisia, mutta me ei nähty, kun se pantiin kuoppaan. Onko Salosen sedällä jo höyheniä, kun se on ollut jo niin kauan kuolleena?
— Kuinka hänellä olisi höyheniä?
— Etkun se muuttuu enkeliksi. Siivet ainakin täytyy olla höyhenistä.Kuinkahan kauan mä elän? Kun mä kuolen niin anna mun tavaraniSinikalle. Kukkaro on mätä, mutta Risto voi saada sen. Nyt mä pyyhintuskan hikeä äidin otsalta, sanoi Toini ja huiskutti nenäliinallansa.
— Lue nyt, kultaseni, satukirjaa, sanoi äiti väsyneesti.
— Mistä mä saan sellaisen? Mulla ei ole yhtään jännää kirjaa. Meillä on aina kirjapuute.
— Ota tuolta hyllyltä, eiköhän sieltä löydy jotakin.
Toini istui vähän aikaa ja luki pientä kirjaa, kunnes helakka nauru kajahti ja herätti äidin unesta.
— Tämä vasta on mehevää, kuule äiti:
"Oi Margareta, sun lempesi pauloihin mun laskit…"
— Pane kirja hyllyyn se ei ole lasten lukemista.
— Onko se rakkautta, kun Kirsti-täti meni kihloihin?
— Kyllä varmaan.
— Sanoiko se, että se lähtee heti naimisiin?
— Kyllä joulun aikaan.
— Eikö se tule sieltä milloinkaan takaisin?
— Toivomme, että se kestää elämän läpi.
— Meneekö se sinne yksin?
— Ei, hän menee sulhasensa kanssa.
— Mistä Kirsti-täti löysi sellaisen?
— He tutustuivat eräässä koulussa. Molemmat olivat opettajia.
— Sielläkö se tuli sulhaseksi?
— Niin, kun he menivät kihloihin. Nyt äiti nukkuu.
Toini istui ajatuksissaan. Aikuisten elämässä oli niin paljon arvoituksia. Lapsien elämä oli selvää ja ymmärrettävää. Kuolemakin oli aikuisten asia. Mutta kaikki olisi mukavampaa, jos ei olisi poikia. Jannesta ja Ristosta olisi saanut tulla tyttöjä ja miestenhuone olisi naistenhuone. Risto varsinkin joka rakasti kukkia ja musiikkia, olisi kiva tyttö. Mutta isät olivat hyviä olemassa ja kuninkaaat ja prinssit.
— Äiti, Risto on alkanut kirjoittaa päiväkirjaa, luenko minä sitä?
— Tiedäthän sinä, että päiväkirjat ovat salaisia kirjoja, joita ei saa lukea ellei kirjoittaja anna lupaa. Sama on kirjeittenkin laita, selitti äiti.
Mari tuli sisään ilmoittamaan:
— Porstuassa on huonon näköinen mies kerjuulla. Annetaanko hänelle ruokoo?
— Laita, Toini, voileipä ja vie se itse hänelle, käski äiti.
Toini juoksi pois ja jäi pitkäksi aikaa sille tielle. Mari tuli taas sisään päivitellen.
— Voi ihme noita lapsia, perikattoon saattavat tämännii talon. Kun se on kuhtunut sen hampparin sisään herran kamariin ja kulettaa sille ruokoo pöyvästä, minkä ennättää. Kysyy vuan välillä, että vieläks teillä on näläkä ja toas viep ruokoo.
— Vieläköhän mies on siellä? Mari menee lähettämään hänet pois.
— Johan se lähti. Toini vielä perästän huusi ja kuhtu toisennii kerran tulla. Lattia on likainen ja mittee lie viennä männessään. Ei tässä talossa pitkee aekoo palavella. Lieko teällä kukaan ennenkään pysynnä! Pitäs useimmasti piiskata, varsinnii noita poekija, sanoi Mari ja meni.
Toini juoksi sisään äidin luo.
— Mä syötin sen miehen jo valmiiksi. Kyllä silläkin miehellä on lyhyet suolet, kun se syö niin kauhean paljon. Janne sanoo, että Ristolla on niin lyhyet suolet, kun se syö paljon eikä sentään liho. Se ei ehdi sulattaa ruokaansa.
— Et sinä saa viedä vieraita ukkoja saliin, kuinkas sinä niin teit?
— Ei sitä voinut eteisessä syöttää. Sen nimi on Pryyno Aatolffi, mutta kyllä kansa rankaisee sitä hyvin pian.
— Kuka hänelle on tehnyt vääryyttä?
— Se sanoi että yhteiskunta, mitä se on? Sitten minä vastasin puhelimeen ja joku sanoi, että tahdotaanko sokeria ja minä käskin tuoda hyvin paljon. Onko äiti nyt terveempi, kun äiti on maannut niin hirveän kauan?
— Enpä minä juuri pitkää aikaa ole saanut levätä, mene nyt vähäksi aikaa Liisan huoneeseen.
— Tuleeko äiti toimeen ilman minua?
— Aivan varmaan, mene nyt.
Puolen tunnin levon katkaisi suuri melu. Pojat tulivat kotiin punaisina, lumisina ja reippaina. Saappaat kuivumaan, kuivat vaatteet ylle ja sitten äidin luo.
— Minä löysin äidille luisen hiusneulan kadulta, tässä se on, sanoiRisto ylpeänä.
— Meillä oli jukin kivaa, moltiin Seurasaarella asti, ja mä hiihdin kilpaa ison äijän kanssa ja se jäi jälkeen, kertoi Janne. — Onko äiti jo terve?
— Enpä aivan vielä.
— Kuka saa äidin kultahampaan, kun äiti kuolee, saanko minä sen? kysyiJanne.
— Äiti ei saa kuolla ei saa puhua sellaisesta, mutta saanko minä kultahampaan? kysyi Risto ja silitteli hellästi äidin päätä.
— Risto on kertonut opettajalle, että äidillä on kultahammas, kanteliToini.
— Muut pojat kertovat isistään. Paavo kertoi, että hänen isänsä on käynyt Jerusalemissa ja tuonut Jordanin virrasta vettä, jolla Paavo on kastettu. Hänen isänsä on suuri seikkailija, sanoi Risto.
— Sinä tarkoitat matkailijaa, papit eivät ole seikkailijoita, sanoi äiti.
— Antero kertoi, että hänen iso-isänsä oli ollut kullankaivaja Koloradossa ja mä kerroin, että meidän isä osaa laittaa mustetta, jatkoi Janne.
— Mitähän te kerrottekaan opettajillenne? Minä pelkään, että kaikki perheasiamme tulevat keskustelun aiheiksi kahdessa koulussa, huokasi äiti.
— Normaalissa kerrotaan vain oikeita asioita. Me ei olla enää lapsellisia, kehui Janne.
— Risto kertoi Kreiville, että äiti kirjoitti runon Ada-tädille, ja että se antoi äidille vehnäjauhoja, kertoi Toini.
— Minä tunnen, että kuume nousee. Menkää nyt miesten huoneeseen, pyysi äiti.
Risto ja Toini neuvottelivat miestenhuoneessa.
— Mitä me nyt tehdään, kun äiti on kipeä, eikä saa kutsua vieraita, ja kaikki leikit ovat vanhoja ja kuivia, valitti Risto.
— Liisastakaan ei ole koskaan huvia, kun se on niin vanha, sanoi Toini.
— Leikitään myllyä, se on jännää. Laitetaan kuorma ja viedään säkkejä jauhettavaksi, niinkuin maalla tehdään kesällä.
Äiti sai olla rauhassa pari tuntia, samaten muu perhe, kunnes Liisa sattumalta meni miestenhuoneeseen.
— Mitä lapset tekevät? Tämähän on hirveää, huudahti hän.
Keskellä lattiaa olivat poikien hetekat vieretysten. Näiden päälle oli ladottu täyteen sullottuja säkkejä. Risto ja Toini istuivat ylinnä ja pitivät ohjaksista. Risto oli vetänyt yöpaidan vaatteittensa päälle ja sitonut narun vyötäisilleen. Toinilla oli Liisan jumpperi ja hame kurtattuna ruumiin ympäri. Näin he olivat muka maalaisia. Edessä oli valjastettuna parihevoset s.o. Toinin rautasänky seisomassa pystyssä ja ompelukone. Ohjakset olivat yhteen sidottuja sukkia.
— Äiti raukka on sairaana ja te teette tuollaista siivoa! Mitä noissa säkeissä on?
— Mene pois Liisa, sinä häiritset meitä, eihän äiti herää, kun me leikitään hiljaa, sanoi Toini.
— Ei me nyt tehdä pahaa, me leikitään vain. Ei molla säretty mitään, eikä juuri liattukaan, paitsi tämän yhden säkin, joka on jalkojen alla, ja sen voi Toini pestä. No nyt Marikin tulee, sillä ei ole yhtään humoriia, selitti Risto, pannen painoa rii-tavulle.
— Mittee tuo poeka sannoo? kysyi Mari ovelta.
— Me annettiin Marille "Huumorin hikihelmiä", mutta se ei naurata.
— Sus siunatkoon! Eihän teil oo järkeä piäs! Just pit tuuva iltasta ja tiäl on ku markkinoilla. Mittee työ ette ossoo olla immeisiksi. Nyt pittää ruveta syömään, torui Mari.
Liisa ja Mari alkoivat purkaa kuormaa. Mari vaikeroi lakkaamatta, Liisaa nauratti enemmän kuin suututti. Säkkinä olivat tyynynpäälliset liinakaapista, ja niistä tuli tavaraa. Yhdessä oli nuket ja nukkien huonekalut, toisissa kirjoja, sänkyvaatteita, pitovaatteita, jopa lasten oma pieni tuolikin oli käärittynä lakanaan ja ikävä sanoa, yhdessä olivat kengät ja kalossit ja toisessa emaljituopit ja astiat pesukaapista. Liisalla ja Marilla oli iso työ, ennen kuin huone oli siivottu, lapset illastaneet ja sängyssä.
— Tätä ei saa kertoa äidille ennenkuin huomenna, varoitti Liisa — annetaan hänen nukkua rauhassa.
— Ristityt lapset eivät ymmärrä pyhäiltoo kunnioittoo, mikä teistä tullookaa? Levveetä tietä ootte kulukemassa, olivat Marin viimeiset sanat.
Kun Jannekin oli saapunut kotiin, luki Liisa Topeliuksen lastensaarnan. Sitten kolme olentoa pitkine paitoineen juoksi sanomaan äidille hyvää yötä.
— Rakas äiti tule huomenna terveeksi, me rukoiltiin, että Jumala laittaisi sinut ihan terveeksi, sanoi Toini hellästi. Pellavankarvaiset hiukset valuivat hartioille ja kuopat näkyivät toisessa poskessa.
— Minä tekisin vaikka mitä, että äiti paranisi, söisin vaikka onkimatoja, lisäsi Risto hartaasti.
— Sitä sinä olet tehnytkin ja etanoitakin olet syönyt, kanteli Toini.
— Äiti on kaikista paras äiti, yhtyi Jannekin muitten tunteellisiin iltapurkauksiin.
— Te olette äidin omia kilttejä lapsia. Äiti onkin nyt parempi, kun olette leikkineet niin siivosti miestenhuoneessa. Hyvää yötä, kullanmuruseni.
— Jumala siunatkoon äitiä, oli lasten tavallinen vilpitön hyvästijättö ja paljaat jalat juoksivat pois.
— Ei molla sentään mitään säretty, rauhoitti Risto itseään.
— Eikä Liisakaan ollut järin vihainen, lisäsi Toini.
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa, kerskaili Janne.
— Sinä olet ollut isän kanssa ja silloin ei kukaan tee pahaa, se vahtii koko ajan.
— Olkaa hiljaa minun on vielä rukoiltava anteeksi, sanoi Toini.
— Niin minunkin, ilmoitti Risto.
— Mutta minun ei ole, kuului Jannen sängystä.
— Oletko tyytyväinen lahjoihisi, Rikulainen? kysyi isä Ristolta, joka seisoi paitasillaan syntymän päiväpöytänsä ääressä.
Isällä oli jokaiselle lapselle omat lempinimensä. Liisamaija,Nupukainen, Nikulainen ja Pikkarainen.
— Kaikki on hurjan kivoja tavaroita, mutta ei tuo hajusaippua. Liisa saa ostaa sen minulta takaisin, kun se antoi niin pöhnän tavaran. Isä, onko tärkeä tapahtuma, kun ihminen täyttää yhdeksän vuotta?
— Epäilemättä se on tärkeä tapaus.
— Kuinka monta vierasta mä saan kutsua, isukka?
— Kahdeksan on sopiva määrä. Pyydä nyt oikein kilttejä poikia.
— Jos minun täytyy pyytää sellaisia, jotka eivät ole saaneet kotimuikkaria tai viivoja koulusta, niin meillä on mälvää koko ilta, eikä niitä juuri olekaan, paitsi likkoja. Kun opettaja täytti 60 vuotta, niin sille annettiin hurjasti lahjoja, laulettiin ja laitettiin runoja. Minä pyysin, että äiti laittaisi minulle runon. Lue, isukka.
Ja isä luki:
Äidin oma Risto lapsi suureks mieheks kasvaa. Kun mä olen harmaahapsi, annat mulle rasvaa!
— Onks se kaunis runo? kysyi Risto levottomana.
— Kyllähän se on tavallaan; äidin runouteen on lyönyt leimansa kalliinajan rasvanpuute, nauroi isä.
— Minun täytyy pyytää Osmokin ja Osmon anarkisti. Eikö mekin otetaKreiville anarkisti, niin saatas enemmän rahaa siitä huoneesta?
— Kyllä meidän talossa on tarpeeksi anarkisteja, etenkin miestenhuoneessa, sanoi isä.
— Risto tarkoittaa bulagistia, selitti Janne, sillä on niin huono pää, ettei se muista nimiä. Eilen se sanoi, että jos äiti kuolee, niin hän pyytää Jumalaa tekemään äidin eläväksi niinkuin Pyglio sai Galituksen elämään; se tarkoitti Pygmalionia ja Galateaa, niistä kerrotaan "Pääskysessä". Annetaan Riston hiusten kasvaa, niin se tulee yhtä viisaaksi kuin Simson.
— Vahvaksihan Simson tuli eikä viisaaksi, oikaisi isä. — Nyt erehdyit itse, Nupukainen. Siitä muistan, että täytyy leikata poikien hiukset, koska tänne tulee vieraita tänään.
— Mutta "nipsikoneli" on niin tylsä, että se tukistaa.
— Saa teilläkin olla joku harmi hiuksista, ajatelkaa minua etkun laitetaan kaksi lettiä joka päivä, sanoi Toini.
Kun perhe oli päivällisaterialla, soi ovikello ja vieraat alkoivat saapua.
— Marin pitäs laittaa aikaisemmin ruokaa, kun meille tulee vieraita. Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että syön, kun tulee vieraita, tuskitteli Risto.
— Mittee näijen luona tarvihtoo alituiseen käyvä vieraita? sanoi Mari.
— Marin nimi pitäisi olla "Mittee" eikä Mari.
— Äiti, isä lupasi, että minä saan pyytää muutamia järin hyviä ystäviä lisää jos se on välttämätöntä, ja se oli välttämätöntä.
— Minä kutsuin vain paraimmat ystäväni ja sitten Jahven, täytyyhän serkkuja kutsua, ja Villen joka ei ole ystävä, mutta se tahtoi tulla ja Heinon, jolla on pian syntymäpäivät. Melkein kaikki ovat tuoneet suklaata, mutta minä panin ne pois, kun nämä pian söis ne kaikki.
Kaiken tämän kertoi Risto osoitellen poikia sormellaan. Näitä oli kuusitoista naskalia jokseenkin yhden ikäisiä.
Äiti koetti järjestää leikkejä ja kaikki kävi onnellisesti jonkun aikaa. Pojat olivat kohteliaita ja kilttejä ja Toinikin uskalsi olla joukossa.
Sitten saapui mummo ja toi muassaan tulppaanin Ristolle, joka kumarsi kohteliaasti ja syleili hellästi.
— Kiitos, rakas mummo, minä olen hyvin kiitollinen ja mummo on niin ystävällinen, puhui Risto juhlakieleliä.
— Sinä olet mummon hyvästi kasvatettu ja kiltti poika, mene nyt leikkimään.
— Tuo Risto on oikein ihmeellinen lapsi, kun se rakastaa niin kovasti kukkia ja on kohtelias ja herttainen, lisäsi hän Riston mentyä pois.
— Ristolla on monta hyvää puolta, sanoi äiti varovaisesti.
— Hän voi olla iloinen, mutta en ole koskaan nähnyt häntä liian vallattomana. Eilen hän kävi meillä, vastasi hyvin kohteliaasti, kiitti kaikesta ja soitteli pianoa kuin pieni enkeli. Kunhan se lapsi ei vain kuolisi nuorena, hän on liian runollinen ja hento tähän maailmaan.
— Hm, sanoi äiti ja tarjosi kahvia.
He olivat puhelleet jonkun aikaa kahvin ääressä, kun Mari tuli ruokasaliin kumaraisena ja vavisten harmista.
— Tulukeepa kahtomaan mitä poijat tekköö. Herrasväen lapset pittää tuommoista siivoo. Jos eivät herkiä, niin minä lähden pois tänä iltana. Suavat nähä, kuka tässä talossa kestää. Yhennii isä on suornamies, mutta eipäs oo kotona suarnannut.
Äiti riensi käytävään, mutta pysähtyi vesisuihkun seisauttamana. Janne oli kääntänyt kylpyhuoneen suihkuhanan niin, eitä vesi ruiskusi ovesta käytävään asti. Pojat, juoksivat nyt edestakaisin käytävässä, niin että pää kastui, kun he sivuuttivat vesisuihkun. Likaiset saappaat jättivät kauheita jälkiä märällä lattialle. Pojat nauroivat ja huusivat, Risto istui sateenvarjo suojanaan kylpyhuoneen ovella ja ohjasi vettä eri suunnille, samaa hyötyä teki Paavo pitämällä pöytäallakkaa keskellä suihkusädettä, Osmo veti huutavaa Toinia suihkuun ja Esko piti tulppaania niin, että vesi osui siihen ja multa roiskui lattialle.
Kun äiti saapui sulki Janne vesitulvan.
— Nyt olette olleet hirveän vallattomia, sekä omat pojat että vieraat ja sietäisitte aika rangaistuksen, huudahti mummo, joka tuli äidin kintereillä — semmoista on, kun ei ole lastenhoitajaa. Kuka narrasi Ristonkin mukaan?
Seurasi lattian peseminen, poikain kuivaaminen ja muutenkin järjestyksen palauttaminen. Mari pakeni keittiöön eikä ottanut osaa koko hommaan. Äiti pani asian korvan taakse ottaakseen sen illalla vieraiden lähdettyä uudelleen käsiteltäväksi.
— Nyt saatte leikkiä istumaleikkejä ja sitten juoda teetä, mummo ja äiti tulevat mukaan, järjesti äiti varovaisesti ohjelmaa.
Myöhemmin tuli isä kotiin ja pojat jätettiin teetä juomaan.
— Kukahan heistä keksi tuon kauhean vesileikin? tuumi mummo. — En luule, että omat lapset sellaista tekisivät. Janne istuu aina kirjojensa ääressä, ja Risto on siivo ja tottelevainen poika. Toini raukka itki kauhuissaan rajujen poikien käsissä. Kummaa, että toisten lapset ovat niin paljon vallattomampia kuin omat.
— Tjaa, mumisi isä.
— Mitä, enkö ole oikeassa? Nyt kuuluu olevan hiljaista miestenhuoneessa.
— On ikävää, että palvelijoilla ei ole mummon mielipidettä lapsista, sanoi äiti huolestuneena, sillä keittiöstä kuului tasaista murinaa Savon murteella.
— Noin vuarallisia lapsia en oo nähnynnä missään, olivat selvimmät sanat, jotka voi erottaa, kun keittiön ovi avautui.
— Minä menen katsomaan miestenhuoneeseen mitä pojuset tekevät, sanoi isä.
Huoneeseen tultuaan hän oli ensin kompastua isoon myttyyn, jossa oli saappaita ja takkeja. Ympäri lattiaa hyppi neljä paria poikia. Pienet pojat olivat hevosia ja heidän selässään ratsastivat isommat pojat. Jahve istui pienen Osmon selässä ja Ristolla oli suurin koko joukosta hartioillaan. Hevoset läähättivät puolinäännyksissä ja ratsastajat hosuivat. Toiset parit painivat tulipunaisina lattialla. Ei kuulunut pienintäkään ääntä, paitsi puhkimista ja ähkimistä.
— Kuka tämän leikin keksi? kysyi isä.
— Risto keksi ratsastamisen ja Janne pani toiset painimaan.
Isän mieleen muistuivat mummon äskeiset sanat.
— Nyt saatte istua puolituntia paikoillanne, olettehan vallan hiessä sekä hevoset, että painijat. Sitten on aika lähteä kotiin, ja ulkona on pakkanen.
— Eikö Vihreät Kotkat saa jäädä muitten jälkeen, meillä olisi tärkeä kokous? Rakas isukka voivathan he jäädä meille yöksi, pyysi Risto.
— Eihän meillä ole makuusijoja niin monelle.
— Nehän voivat nukkua ison palmun oksilla, kun ne on lintuja, kiusotteli Janne.
— Pannaan peittoja yläkonttorin lattialle ja nukutaan siellä, siellä on niin kuuma, ettei tarvitse mitään peitoksi, ehdotti Risto silmät innostuksesta kiiltävinä.
— Ei sellaisesta yönvietosta tule mitään. Kyllä kaikki saavat nyt pian lähteä koteihinsa.
Isä istui itse vahtimassa poikia, jotka katselivat Riston postimerkkivihkoa. Pieni välikohtaus sattui, kun isän oli mentävä puhelimeen. Kun hän palasi, istui Lorenzo oven päällä ja oli juuri kiipeämäisillään uunille onnistumatta aikeissaan, sillä uunin reuna oli aivan sileä. Lorenzo vedettiin alas ja pojat jatkoivat "postarien" tarkastusta.
Vihdoin olivat vieraat poissa, lapset saaneet illallista ja menneet vuoteisiinsa.
— Nyt on haga mennä goisaamaan, kun on väsynyt, haukotteli Janne.
— Mitä goisaaminen on? kysyi äiti, joka tuli iltarukousta lukemaan.
— Se on nukkumista.
Ennenkuin rukous alkoi, valmistui äiti kasvatusopilliseen luentoon.Mutta Risto otti johdon käsiinsä.
— Äiti, minulla on ollut niin huisin kiva syntymäpäivä ja pojat varmaan tahtovat tulla meille usein. Eikö ne olekin haagoja sällejä? Kiitos rakas äiti ja isukkaakin pitää kiittää, kun se käski kutsua näin monta poikaa. Voiko tällaisesta asiasta kiittää Jumalaa?
— Mutta Risto ja Janne, oletteko te mielestänne olleet kilttejä tänä iltana?
— Pojat ovat olleet kauheita, kauheita, kuului Toinin sängystä.
— Toinin ei tarvitse puhua mitään, se oli itsekin kuokkavieras, sanoiRisto.
— Ajatelkaas, minkälaista siivoa te toitte lattialle, äiti sai hävetä ja Mari ei jaksa olla meillä kauan enää.
— Ei Mari lähde pois, harvoin tapahtuu mitään hauskaa, sanoi Janne.
— Marista ei tarvitse välittää, kun se "pelekee" kaikkia asioita eikä se korjaa pois mitään, lisäsi Risto.
— Naiset ne kuitenkin saavat siivota ja tehdä kuivat työt, kertoiToini omasta kokemuksestaan.
— Moltais itse pyyhitty kaikki perästäpäin ja täytyyhän vieraita huvittaa jollakin tavalla. Pojat eivät pidä mälvistä tyttöleikeistä, — Riston ääni oli vähän epävarma, sillä hän oli hyvin herkkä huomaamaan, milloin äiti oli pahoillaan.
— Jos minä saisin laittaa roviota tai polttaa jotakin, niin se olis kivaa, mutta kun kaikki ovat vihaisia haisuista ja sekaantuvat minun asioihini. Isoäiti kertoi, että isä pienenä teki kemiallisia kokeita, niin että koko talo haisi ja sen siskot suuttuivat, mutta sen isä ei kieltänyt. Sisällä on niin vaikea leikkiä, kun kaikesta tulee vahinkoa, ja äiti tulee pahoilleen, sanoi Janne, kiipesi sängystään ja hieroi itseään äitiä vastaan.
— Nyt on niin myöhäistä, että täytyy jättää tämä asia. Toivon ettette toista kertaa ole niin hurjia, ja muistatte ettei vedellä saa leikkiä sillä tavalla. Nyt rukoillaan.
Kun äiti oli peittänyt lapset, sammuttanut tulen ja poistunut huoneesta, kuului vielä jonkun aikaa ääntä lasten sängyistä.
— Rakas Jumala, anna anteeksi, kun moltiin tuhmia ja kiitos, että kuitenkin oli jukin kivaa, kiitos tavaroista ja laita että äiti tulee iloiseksi ja varjele sotamiehiä ja merimiehiä, jotka ovat vaarassa, supisi Risto.
— Ja laita, että minunkin syntymäpäiväni tulee yhtä kivaksi, vaikka me ei saada leikkiä vesisuihkulla, jatkoi Janne. — Nyt minä tahdon nukkua.
— Rakas Jumala, anna että pojat tulevat kilteiksi, ettei äidillä olisi harmia heistä ja anna anteeksi, kun he aina ovat tuhmia ja särkevät minun tavaroitani ja tänäpäivänä tallasivat kouluvihkoa, joka oli pöydällä eikä lattialla, rukoili Toini suloisella äänellä.
— Toini on tekopyhä, se se juuri on, huusi Janne ja Risto heitti tyynynsä Toinin niskaan.
— Nyt ei saa kuulua enää mitään, kuului isän ankara ääni viereisestä huoneesta. — Nukkukaa heti paikalla.
— Jumala siunatkoon kaikkia, paitsi Maria, sanoi Janne, — taikka siunatkoon sitäkin, lisäsi hän iltahartauden vallassa.