— Mitä te haette? kysyi hän vapisevalla äänellä.
Uusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti katsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen silmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä tungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka hän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen oli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo kädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja vannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka posket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui puoliääneen:
— Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla käsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä olet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!
— Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en kostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen täytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten joukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa taikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi viisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat näitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet. Uskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia ja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen hänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa kohtaloa kuin hän?
Uusi huuto rämähti ja yksinäinen ääni kuului huudon keskestä:
— Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää hänet!
Ja nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja ukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti katukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi. Mutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja ikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.
Hannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan kautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän pakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi siten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi kamariin.
Mutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut hänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan metelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt tämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja nytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään hän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää rakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti poikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle, peitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan, ikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.
Siinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki. Ja kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen ystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten käsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset omaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei kumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut peljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään järjestysmiesten valtaan.
* * * * *
Linnankirjurien tuvassa istui Niegels, joka kiitettäväin ansioittensa vuoksi oli nimitetty linnankirjuriksi, kirjoittaen puhtaaksi kuninkaan ja hänen neuvostonsa säätämää julistusta. Julistus sisälsi armollisen kiellon, ettei kukaan yksityinen saisi ilman kuninkaan erityistä lupaa käyttää sitä uutta keksintöä, joka äsken oli tullut Saksasta ja jonka hyötyä epäiltiin, koska se oli voinut antaa aihetta sellaiseen julmaan väärinkäytökseen, kuin viime päivinä oli nähty (tällä tarkoitettiin Hannun kirjoitusta arkkipiispaa vastaan eikä Niegelsin kirjoitusta Hannua vastaan).
Ylikirjuri istui saman pöydän ääressä Niegelsiä vastapäätä katsellen kuinka tämä kirjoitti ja syrjemmässä uunin luona istui ylimmäinen kirjuri pitäen silmällä, että ylikirjuri valvoi Niegelsiä.
— Missä aijot sinä saada paikan? kysyi ylikirjuri Niegelsiltä.
— En tiedä saanko paikkaa ollenkaan, vastasi Niegels. Olen muuten aikonut seistä vahtien joukossa.
— Jos tahdot, saat minun vintinluukkuni, sanoi yläkirjuri. Sieltä voit nähdä paremmin kuin kukaan muu — ikkunoihin ei sovi, ne olen luvannut muille, kuten tiedät.
Niegels kiitti ja lupasi saapua niin hyvissä ajoin kolmantena joulupäivänä, että hän ehtisi ylikirjurin luo Rautatorin varrelle ennenkuin vahti tuli sulkemaan portit. Sillä rautatorilla oli Hannu kirjeenmaalari poltettava.
* * * * *
Päivää ennen jouluaattoa käveli pormestari sillan yli pohjoiselle rannalle ja ohjasi kulkunsa Pyhän Jaakopin kirkkoa kohden. Oli hyvin kylmä, lumi risahteli kuin sirkka hänen astuessaan. Ihmiset kääntyivät häntä katsomaan, ihmetellen mihinkähän pormestari meni. Kun hän saapui Brunkebergin vuoren rinteelle, pysähtyi hän ja silmäili varovasti ympärilleen, näkisikö kukaan hänen kulkunsa; ja kun hän luuli olevansa turvassa, pujahti hän äkkiä kaalimaiden lomitse kulkemaan sivupolkua myöten ja seisattui vihdoin hyvin sievän, punaseksi maalatun, tuvan eteen, jonka ympärillä kasvoi pieni puutarha. Veräjän edessä oli suuri häkkireki täynnä koivuisia varpukimppuja ja kuorman huipulla joulukuusi.
Pormestari koputti ovelle ja ulos astui pieni, kuiva ukonkääppänä, hyvin ystävällisen näköinen.
— Kas, herra pormestari, käykää sisään, elkää seisoko ulkona pakkasessa.
Pormestari esteli, ei tahtonut käydä sisään. Hän osotti sormellaan kuormaa ja virkkoi:
— Se on siis tässä?
— Tässä on. Ja siinä onkin oikein mainioita, kuivia koivunvarpuja, joita toimme Soimasta, — tuon kuusen otin mukaani lapsille joulukuuseksi, se ei kuulu asiaan. Halot ovat rannassa rautavaakan vieressä, kuuden korttelin pituisia kuusihalkoja, kuivia kuin lastuja, kesällä jo hakattuja.
— Se on hyvä, virkkoi pormestari. Mutta kuulkaas nyt vielä eräs asia. Halot ja varvut palavat kyllä hyvin, mutta tässä tapauksessa, kun nyt sekä sattuu olemaan joulu, että paavin lähettiläs on saapuvilla, pitäisi saada jotakin erinomaista, harvinaista toimeen. Siitä on tehtävä oikein komea rovio, jotakin, joka silmäänkin vaikuttaa ja jää mieleen.
— Oikea joulunuotio, virkkoi mies, ikäänkuin tutkiskellakseen pormestarin sisimmäisiä tarkoituksia.
— Niin. Laita siis rovio näin: Pohjalle kaksi kuormaa olkia.
— Rukiinolkia, vai?
— Se on sama. Sitten viisi puutaa tulikiveä, joka on tasasesti kylvettävä olkien väliin.
— Ettei näykään. Jaha!
— Sitten varvut! Halot ladot pohjustan neljään nurkkaan ja joka pinon väliin panet kaksi tervatynnyriä. Saat ottaa kuusi miestä avuksesi, että koko rovio syttyy yhtaikaa.
— Komealta se tuo kuuluu, mutta minäpä en usko, että ympärillä olevat talot sietävät sellaista kuumuutta. Kahdeksan tervatynnyriä!
— Mutta onhan siinä kivitaloja yltympäriinsä.
— No niin, olkoon menneeksi. Mutta hän ei ennätä sanoa sanaakaan, ennenkuin hän on tupehtunut ja kansasta on aina hauskaa, kun ne ensiksi vähän puhuvat.
— Mutta hänhän on juuri kielletty puhumasta, sitävartenhan pannaankin oljet ja tulikivi. Tee nyt niinkuin olen käskenyt, eläkä poikkea käskyistäni. Oletko ymmärtänyt?
Hän oli ymmärtänyt.
— Hauskaa joulua ja jää hyvästi, virkkoi pormestari mennessään.
Pyöveli kumarsi ja jäi miettiväisenä seisomaan eteisen portaille.
* * * * *
Kova oli pakkanen ja selkeä ilma kolmantena joulupäivänä. Rautatori oli muuttanut muotonsa. Hirsipuu oli siirretty pois ja sen sijalle rakennettu äärettömän suuri rovio keskessä olevan paalun ympärille. Katujen suissa oli sotilasvahdit ja kaikki torille johtavat kadut olivat väkeä täynnä. Talojen portit olivat suljetut, mutta ikkunoissa istuivat neuvosten ja ylimysten rouvat turkiksiin puettuina, sillä nuo viheriästä lasista ja sarviaineista tehdyt ikkunat olivat otetut pois, että paremmin näkisi. Katoilla istuivat porvarit vaimoineen, lapsineen, sällineen ja palvelijoineen, heillä oli vielä eväät ja juomapullot mukana, ettei tulisi kylmä eikä nälkä odotellessa. Torin keskellä kulki pyöveli ynnä hänen kuusi renkiään, kaikki puetut punaisiin vaatteisiin, tulukset ja taula kädessä.
Tori oli sangen pieni, joten toiselta puolen kuuli mitä toisella puhuttiin.
— Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla katonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin menen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla katoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa turkinkaulustoihinsa.
Rautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista. Mustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun varrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä sekotti säveleet kuulumattomiin.
Nyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä pistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.
— Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli vastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan, ja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt huomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä ojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä se oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä juuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja herättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean tempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen kiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin hirren päähän.
Kuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat liehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja virkkoi:
— Lähdetkö ajamaan puuhevosella tässä pakkasessa!
Vaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin seinää vasten.
Nyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään.Martin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.
— Kas piru kun on kaunis tuo voudin rouva, virkkoi Martin.
— On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä mainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.
— Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä kauhtanan alle.
— Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus tömistellen jalkojaan.
— Hän kai pitää itseään muulla tavoin lämpimänä.
Rumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta päin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti kurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat ja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli pujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia tulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Hereticus". Hänen takanaan astui mustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä. Niiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille saavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja sidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki tuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat alaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan tätä näkyväistä maailmaa.
Rummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit nuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään ja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, — rikkihöyryt olivat tukehduttaneet hänet.
Suhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen huudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat mustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat ilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja katoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun ja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala tuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut liekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon luukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt kurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa paahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä paloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan solki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen nokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja kynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti hirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien rautatankoihin.
Mutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan ehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen ruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista, kuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti yltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat lähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo hyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi avannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki toiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat kapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi ja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat hiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka vitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja ja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa. Kivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja paukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä. Kun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon avatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella yltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.
* * * * *
Mutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan tapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.
— Olipa vahinko, ettei arkkipiispa ollut mukana!
— Hänelle ehkä jo etukäteen haisi käry.
— Säälipä harmaita veljeksiä, jotka paistuivat juuri päivällisajan lähetessä.
— Säälikö heitä? Hehän sen itse sytyttivät! Ei, enemmän sääli oli kirjeenmalaria! Muistatteko, kuinka kauniita pelikortteja hän teki! Saattepa nähdä, että häntä tulette kaipaamaan.
Purevan kylmänä, kuoleman hiljaisena peittää jouluyö pääkaupungin; kaikki elämä on kuin paleltunutta, tuulikaan ei pääse liikahtelemaan ja tähdet tuikkivat kuin läähättäen pieninä liekkeinä ylläpitääkseen henkeään. Yksinäinen yövahti hölkkäilee lämpimikseen kadulla, vanhat puurakennukset paukahtelevat, kun pakkanen puristelee hirsiä kokoon.
Kauppias Paavo Hörningin talossa Draktorille vievän sivukadun varrella on emäntä jo noussut vuoteeltaan, mutta ei uskalla sytyttää kynttilää eikä panna takkaan tulta, sillä vielä eivät ole soineet aamukellot; mutta hän odottaa joka hetki saadakseen kuulla kaupungin kirkon pikkukellon läppäävän, hän tuntee näet ruumiissaan, että kellon pitäisi käydä neljättä, joten jo kyllä olisi aika ruveta tulen tekoon. Koko perheen on näet määrä lähteä Spångan kirkkoon aamujumalanpalvelukseen ja sitä ennen on sille ehdittävä saada syötäväksi jotakin lämmintä. Hän hakee pimeän päässä esiin juhlavaatteensa, jotka hän illalla laski eräälle tuolille, ja sonnustakse pimeässä niin hyvin kuin voi. Mutta kun odotusaika tuntuu käyvän liian pitkäksi ja pimeys häntä kiusaa, pistää hän tulen pieneen sarvilyhtyyn, luottaen siihen, etteivät vartijat rupea sen vuoksi metelöimään eikä joulurauhaa rikkomaan, ja hän sipsuttelee nyt siellä ympäriinsä pienissä matalissa huoneissa.
Isä nukkuu vielä kissanunta ja pikku Sven on vielä aivan unelmiensa vallassa, vaikka hänellä onkin päänsä alla puuhevonen ja kädessä höyhenpallo. Karina, joka syksyllä pääsi ripille, nukkuu myöskin uudinten takana ja hän on ripustanut uuden samettiröijynsä ja Böhminkristallista tehdyn helminauhansa sängyn nurkkapatsaaseen. Joulupuu punaisine omenoineen ja Espanjan pähkinöineen heittää pitkän repaleisen varjonsa huoneeseen, joten siellä tuntuu melkein kamalan näköiseltä puolipimeässä. Mutta äiti menee keittiöön ja herättää Liisan, joka nukkuu seinänviereisellä penkillä ja tämä lennähtää tuiskuna pystyyn ja sytyttää kynttilän, hän näet ei pelkää, sillä hän on hyvä tuttu yövahdin kanssa ja keittiö onkin sitäpaitse pihan puolella. Vaan äiti koputtaa luudan varrella keittiön kattoon herättääkseen Ollin, puotipojan, joka nukkuu siellä ullakkokamarissa ja Olli vastaa jymäyttäen kolme kertaa saappaallaan laattiaan.
Sitten menee äiti takaisin perheen makuuhuoneeseen ja ompelee napin isän kiilloitettuun pyhäpaitaan, jossa on suuri, kova ja poimureunainen kaulusta, ottaa sen jälkeen kaapista Svenin punaset sukat, tarkastelee niitä valoa vastaan ja pistää neuleen sinne, toisen tänne. Herättää sitten Karinan, joka pistää pienet, sievät, kylvyn jälestä puhtoset jalkansa olkitohveleihin ja rupee pukeutumaan uutimen takana, — asutaan näet hyvin ahtaalla. Ja nyt herää Sven, jolla on poskessa puuhevosen painama punanen jälki, ja hän rupee heti heittelemään palloaan, joka lentää uutimen yli, mutta tulee sieltä heti takasin, vaan lennähtääkin palatessaan isän kasvoille; isäkin siitä herää, rupee haukottelemaan, toivottaa hyvää huomenta ja hyvää joulua suuresta sängystään, joka on tehty pienen talon malliseksi.
Pikkuveli tahtoo juosta uutimen taa katsomaan sisaren joululahjoja, vaan sisar huudahtaa, kieltää tulemasta, hän parhaillaan peseytyy.
Nyt vasta soi kirkossa aamukello ja kaikki toivottavat toisilleen Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa huoneessa ja Sven tulee sinne, istuutuu paitasillaan joulukuusen alle ja kuvittelee itselleen ja muille, että hän on metsässä; ohimennen purasee hän erästä omenaa takapuolelta, ettei sitä muka nähtäisi, vaan omena rupeekin pyörimään narun päässä ja silloin tulee äiti ja sanoo että hän antaa piiskoja, ellei poika heti mene pukeutumaan.
Vaan Liisa tekee tulen takkaan, liekki humajaa piipussa ja samassa pannaan maitopannu tulelle; äiti levittää liinan arkihuoneen suurelle ruokapöydälle ja asettaa kuppeja esiin; mutta isän paikalle asettaa hän kiilloitetun hopeamaljan. Hän tasottaa ja poimuttaa voin voiastiassa, leikkaa esiin joulukakkua ja joulusilavaa, sillä pitäähän saada palan purastuksi ennenkuin lähdetään joulukirkkoon.
Olli on jo hyvän aikaa ollut jalkeilla, käynyt tallissa, herättänyt rengin ja sukinut raudikot. Yhdessä vetävät he reen liiteristä ja pölyyttävät vällyt. Ennen pitkää ajavat he jo kirkkoreen kadulle ja Olli sytyttää tulisoihdon, joka niinkuin tulipalo valaisee huonerivit. Renki läiskäyttää piiskallaan merkiksi, että valmiita ollaan ja raudikot, parihevoset, korskuvat ja kaappivat kavioillaan maata, siten ilmaisten kärsimättömyytensä. Sisällä kauppiaan tuvassa juoksevat ihmiset edestakaisin hakien päällysvaatteitaan; pukeudutaan turkkeihin ja kallokkaihin, vyöt vyötetään vyötäreille ja karvakintaat käteen. Karina, joka ensiksi on valmiina, saa mennä ulos tarjoamaan miehille lämpöstä olutta. Isäkin on valmiina, kulauttaa pikarillisen lämmitettyä ranskanviiniä ja astuu pihalle. Äiti sulkee ja lukitsee kaikki ovet ja tulee viimeisenä ulos Svenin ja Liisan kanssa ja niin ollaan kaikki kadulla.
Reki on mahtavan suuri, tilava kuin purjevene; kolme on istuinlautaakin. Etummaiseen asettuvat isä ja äiti ja pikku Sven, toiseen Karina ja Olli ja takimmaiseen, taappäin istuttavaan, renki Juho ja Liisa, jotka pitävät tulisoihtoja käsissään. Isä istahtaa viimeiseksi, sillä hänen on ensin tarkastettava, että rinnukset ovat hyvin kiini ja että suitset ja mäkivyöt ovat kohallaan; kun hän sitten istahtaa rekeen, niin reuna rasahtaa. Hän ottaa suitset käsiinsä, kysyy vielä, onko mitään unhotettu, heilauttaa ruoskaa, katsoo päätään nyökäyttäen vanhan puutarhansa ikkunoihin ja niin sitä lähdetään. Ensin Suurtorille, siellä on kokouspaikka, johon on määrä saapua Tukholman hevosia omistavain porvarien, kaikki keskenään hyviä ystäviä. Tuollahan nuo jo istuvat reissään lihavat oluenpanijat ja laihat leipurit; koko torin valaisevat heidän savuavat tulisoihtonsa. Piiskat läiskivät, kulkuset kilisevät ja niin lähtee koko saattokulkue liikkeelle katua alas ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.
— Saapa nähdä, miten veli Pekka ottaa meidät vastaan tänä vuonna! lausuu Paavo eukolleen kun on vähän tyynnytty ja tasaannuttu ajavissa riveissä.
— Miten niin? kysyy eukko hiukan huolissaan.
— Eihän sillä mitään syytä ole, mutta saattaa olla, että minä otin häneltä hyvänlaisen hinnan keväillä suoloista ja hän kuuluu siitä olleen hiukan myrkyissään, ovat ihmiset puhuneet.
— No, vaikka niin olisikin, niin tokko tuo tuota nyt osottanee. Ettehän te niin usein tapaa toisianne ja olettehan aina veljeksinä pitäneet toisianne, vaikk'ette oikeita veljeksiä olekaan.
— Mutta Pekka on pitkämielinen ja jos hän kerran on päässyt suuttumaan, niin tuskin siitä mitään tulee Karinan ja Matin aijotusta liitosta. Saa nyt nähdä.
Pikku Sven istuu heiniin vaipuneena keskessä ja pitelee kiini suitsiperistä, luulotellen että hän se siinä ajaa. Puotipoika Olli koettaa panna vireille lämpöisiä keskusteluja Karinan kanssa, vaan tämän ajatukset pyörivät toisaalla eikä hän vastaa paljo mitään. Mutta Liisa antaa kursailematta rekitoverinsa pistää hänen kätensä omaan suureen rukkaseensa ja pitelee toisin ajoin tulisoihtoa, kun Jussin kättä rupee kylmämään.
Ajetaan Brunckebergin harjua alas, siitä järvelle ja niin eteenpäin Upsalan tietä pitkin ja kohta rupeevat aamupimeässä männikön lomitse vilkkumaan tulet Solnan kirkosta, kauppias Paavo eroo toisista porvareista, hän näet lähtee ajamaan Vesteråsin tietä pitkin Spångan kirkolle. Svenillä on kohta hyvin paljo ihmeellistä nähtävänään; suuria joulukuusia on molemmilla puolin tietä ja niitä tulisoihtu aina toisinaan valaisee, vaan sitten ne taas häipyvät pimeään; hän luulee näkevänsä keijukaisia puunrunkojen takana, jossa ne heiluttavat punasia hattujaan, vaan isä kertoo hänelle, että se on ainoastaan soihdun punertava valo, joka siellä heijastelee, isä on näet valistunut kaupunkilainen, joka ei enää usko keijukaisia. Mutta Svenin mielestä nuo suuret joulukuuset juoksevat kilpaa reen rinnalla ja tähdet tanssivat niiden latvoissa, mutta äiti kertoo, että Jumala asuu tähdissä ja että tähdet tänään siitä syystä iloisina tanssivat, koska Jesuslapsi on syntynyt, ja sen Sven varsin hyvin oivaltaa.
Kumina kuuluu hevosten kavioiden alla, ajetaan sillan poikki; metsä harvenee, tasanko leviää esiin ja sen keskessä siellä täällä pieniä koivikkokunnaita. Näkyy tuli erään tuvan ikkunasta, tulisoihtu näkyy tuolla rientävän eteenpäin jo kaukaa aavikon yli loistaa kointähti suurena ja kauniina. Olli kertoo Karinalle, että se oli juuri tuo tähti, joka opasti paimenet Betlehemiin, mutta sen tietää Karina ennestään, kauppakaupungissa tiedetään kaikki ja Olli on maalta.
Viimeisen kerran kääntyy tie ja hoikkasten, lehdettömien lehmuspuiden lomitse näkyy kirkko loistossaan. Kirkonmäelle on yleisö heittänyt tulisoihdut suureen rovioon, jonka ääressä ajurit lämmitteleivät vietyään hevoset kirkontalliin. Paavo ukko huiskasee ruoskalla kauniissa kaaressa ylös rovion ympäri, antaen raudikkojen, komeain rotuhevosten, korskahdella ihmetellen katselevain talonpoikain edessä.
Kirkon ovella he jo tapaavat Pekan ja hänen vaimonsa ynnä heidän pitkän poikansa. Siinä tervehditään ja syleillään, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään voimisia. Vähän vielä lörpötellään yhtä ja toista, sitten soivat kellot yhteen ja silloin menevät kaikki kirkkoon. Kylmä on, kuin jos istuisi meressä, mutta se ei tunnu, sillä täällä palelee hyvässä seurassa; eikähän sitä jouda pakkasta muistamaan kun kuuntelee saarnaa ja veisuuta; nuorilla sitäpaitse on niin paljo katsomistakin, kynttilöitä ja ruunuja ja he pistäytyvät käytävän poikki salavihkaa tuttaviaan tervehtimässä.
Kun aamujumalanpalvelus vihdoin on päättynyt ja ihmiset lappavat ulos kirkkomäelle, ovat tähdet sammuneet, mutta itäinen taivas on punasenkellertävä niinkuin kypsä kesäomena. Kaupunkivieraat kävelevät reippain askelin veli Pekan kotiin.
Kivenheiton päässä kirkosta on näet verotalonpojan Pietari Matinpojan suuri talo, jossa on leivintupa, vierastupa ja erityinen makuutapa. Veräjänpatsaaseen on kiinnitetty puimaton ohralyhde, josta varpuset jo ovat rientäneet saamaan jouluruokaansa. Tuvan ovella on kaksi paksussa kuurassa olevaa kuusta. Pekka asettuu juhlallisesti ovipieleen ja lausuu velipuolensa ynnä tämän vaimon ja perheen tervetulleiksi ja sitten astuvat kaikki tupaan ja heittävät turkit yltään. Emäntä on jo etukäteen juossut kotiin ja seisoo takan ääressä lämmittämässä olutta; poika Matti auttaa Karinalta raskaat matkaturkit ja pikku Sven vyöryy jo jouluolissa, jotka puolen kyynärän korkuudelta peittävät luvan laattian. Isäntä vie kauppiaan ja hänen vaimonsa kunniapaikalle pöydän päähän ja he istahtavat siellä niiden sinipunaisten verhojen alle, joihin on kudottu Kristuksen talo Jerusalemiin ja tietäjät itäisiltä mailta.
Komean näköinen on tuo pitkä ruokapöytä, siinä ei ole käden levyistä täplää, jota ei jokin malja tai kuppi peittäisi. Se on katettu siihen koko jouluksi ja kaikki talossa olevat ruokavarat ovat siihen asetetut näkyviin. Kokonainen sianpää irvistelee punaselta puulautaselta ja sen ympärillä on monenlaisia herkkuja, paisteja, rintalihoja, kieliä, maksoja. On suolakalaa, on kuivaakalaa, on voiastioita ja suola-astioita ja leipää on monenlaista, joulukakkuja pieniä ja suuria; kuohuvaa jouluolutta on lemuavissa katajakipoissa, joilla on luonnonkäyrät kääkät. Aamurusko punoittaa pieniä, viheriäisiä, jääkuurassa olevia ikkunoita, tuntuu melkein siltä kuin olisi kesä ulkona, mutta sisässä levittää suuri pystyvalkea ihanata lämpöään. — Isäntä ottaa puukkonsa, leikkaa viipaleita leivästä, viiltää peukalolla voita päälle ja kehottaa vieraitaan tekemään samoin. Ja kun on juotu tuopillinen lämpöstä olutta, silloin avaa harvasanainen Pekka keskustelun, — Paavo on hieman hämillään istunut siinä miettien, mistä hän sen alkaisi.
— Hyvä kai oli keli kaupungista vai miten?
— Mainio, vastaa Paavo. — Nämä minun raudikkoni juoksevatkin kuin siivillä lentäen.
Mutta Pekka ei pidä kaupunkilaisten tavasta pitää komeita syöttiläshevosia eikä ole koskaan tietääksenkään, kun Paavo niillä ajaa ja niitä kehuu.
— Onko ostettu paljo ohria jouluksi? jatkaa Pekka.
— Hinta on huokea, nuo perhanan Liiviläiset saivat erinomaisen sadon viime syyssä.
— Ja sitä et soisi heille! Elä sadattele vuodentuloa, veljeni, et tiedä vielä milloin sinäkin sitä tarvitset.
— Mutta onhan minunkin elettävä!
— Kynnä, karhitse ja kylvä, niin saat sinäkin sadon!
— Joko taas jouduttiin kiistaan?
— Siitä joudumme aina kiistaan. Pappi rukoilee kirkossa Jumalalta hyvää vuodentuloa ja kaupunginkauppias se nurkuu, kun Jumala sadon antaa. Hyi sellaista väkeä, joka elää toisten hädästä!
Paavo aikoi vastata, vaan silloin ehtivät molempain eukot väliin ja rukoilivat, että miehet muistaisivat pitää joulurauhaa arvossa.
Velipuolet vaikenivat, vaan katselivat tuimin silmin toisiaan. Mutta Matti ja Karina joivat tuopin samasta reunasta ja eukot katselivat myhähdellen toisiaan.
— Annappas mulle suola-astia, virkkoi Pekka ja oikasi käsivartensa. Matti ojensi isälleen suola-astian, vaan sattui varistamaan vähän laidalta pöydälle.
— Elä kaatele jumalanviljaa, virkkoi Pekka, suola on tänä vuonna kovin kallista.
Paavo tunsi pistoksen, vaan malttoi vielä mielensä. Eukot rupesivat keskustelemaan muista asioista ja myrsky meni ohi. Kun oli heretty syömästä, menivät Paavo ja Pekka pihalle jalottelemaan ja katselemaan vainioita ja karjataloja. Ensiksi he pistäysivät ometassa.
— Mitäpä tästä maksat? kysyi Pekka vetäen sonnia hännästä.
— Jos teet siitä härän ja tuot sen keväillä kaupunkiin, niin silloin sanon.
— Ei se mutka vetele, minun sonniani ei viedä kaupunkiin.
— Saadaanpa nähdä, virkkoi Paavo.
— Saadaanko nähdä, hä? Olen kyllä kuullut teidän elkeistänne, vaan ei ne vielä ole onnistuneet. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa.
— Saadaan nähdä, saadaan nähdä! Pekka ei tahtonut kysellä tarkemmin.He jatkoivat kävelyään talliin.
— Entä tästä, mitä tästä maksat? kysyi Pekka ja nosti mustan oriinsa takajalkaa. — Kymmenen korttelia lanteilta.
— Minun oikeapuolinen raudikko on yksitoista ja vasemmanpuoleinen puoliyhdettätoista korttelia, kehahteli Paavo.
Sitä ei Pekka kuullutkaan, hän avasi oriin suun näyttäen sen terveitä hampaita.
— Tuo hevonenpa on kuin lammas, virkkoi Paavo. — Noin jos tekisit raudikolleni, niin et kuuntelisi enää käen kukuntaa.
— Kukin puhuttelee vertaistaan, sanoi mylläri kun puhutteli emäsikaa.
Keskustelu ei päässyt vauhtiinsa. Katseltiin lampaita, katseltiin porsaita, mutta Paavo oli kovin arvostelevalla päällä tai siirtyi keskustelu raudikkoihin ja se vaikutti aina häiritsevästi. Jouduttiin vihdoin taas ulkoilmaan ja tehtiin retki pelloille. Lumi peitti maan, ei siis voinut lausua mitään viljelysten laadusta, vaan Pekka osotti mihin syysvilja oli kylvettynä, mihin hän aikoi touon panna ja missä kesanto tulisi olemaan. Katsottiin sitten kuinka kuivia halot olivat ja koetettiin olkia, olivatko nuo hapanneet. Vielä silmäiltiin kanakoppiin ja arvosteltiin oliko hanhilla tarpeeksi lämmin vai liiaksiko oli.
Tällävälin oli tullut aamupäivä ja kohta soitettiin päiväjumalanpalvelukseen. Silloin mentiin taas kirkkoon ja otettiin siellä pienet unet päivällisen alle ja taas oli ruoka-aika käsissä. Syötiin pitkään ja vahvasti, kolme tuntia kesti ateriaa ja sen päälle vietettiin hämärähetkeä. Ukot lepäsivät kumpanenkin eri penkillä puolinukuksissa; eukot istuivat takan ääressä, jonka hiilos valasi parahiksi, ei ollut liian valoisa eikä pimeä, ja tarinoivat leipomuksistaan ja kuteistaan. Matti ja Karina istuivat siimeksessä vierekkäin pienellä arkulla ja kuiskailivat siellä omista asioistaan. Puotipoika Olli oli turvautunut Liisaan ja renki Jussi talon piikaan ja he istuivat olissa laattialla ja arvuuttivat toisilleen arvoituksia, jotka panivat pikku Svenin pään vallan pyörälle.
Vaan takan hiilos kävi yhä unisemmaksi ja keskustelut verkkasemmiksi. Ukkojen penkiltä kuului kuorsauksia, eukotkin nyökyttivät päätään istualtaan ja Matti ja Karina vetäytyivät yhä lähekkäämmäs. Rengeiltä ja piioilta olivat arvuutukset loppuneet ja koko talo lepäsi kohta mitä suloisimmassa iltapäiväunessa.
Talon emäntä heräsi ensimmäisenä ja silloin oli jo pilkkosen pimeä. Hän puhalsi takkaan, sytytti siitä päreen ja pani tulet kynttilöihin. Ukot heräilivät vähitellen ja liikettä rupesi kuulumaan. Pojat, tytöt ja eukot istuivat uudelleen sytytetyn takkavalkean ympäri syömään pähkinöitä ja kertomaan satuja. Paavo haki esiin mukanaan tuomansa viininassakan, josta he Pekan kanssa ottivat kulauksia keskustellessaan ja korttia iskiessään — sehän oli sopivin keino pitkäin talvisten iltain viettämiseen. Täytettyään maljansa ja kipattuaan — Pekka huomautti ohimennen, että tämä Espanjanviini oli hänestä liian imelää — puuttui Paavo rohkeasti ja suoraan siihen keskustelukysymykseen, joka olisi ollut selville saatava.
— No, veli Pekka, jos nyt tahdot puhua itse asiallisesta asiasta, niin elä enää ääneti istu, vaan avaa sanalippaasi.
— Se on minusta oikea tuuma, virkkoi Pekka. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että kun oikea Abraham tulee, niin silloin Saara tanssii. Hyvä! Paljoko lyöt pöytään pojasta?
— Saman minkä sinä tytöstä.
Pekka kynsi korvallistaan.
— Se riippuu siitä, minkälainen vuosi nyt saadaan. Häävalmistuksiin tarvitaan rahaa ja jos ei tule hyvää vuotta, ei tule myöskään rahoja. Ei tiedä ollenkaan miten käy, lumeni satoi syksyllä rukiinlaiholle pellon vielä ollessa aivan sulana.
— Aivan niinkuin tahdot, vuodentulosta riippuu mullakin rahantulo, annetaan vain olla syksyyn, puhui Paavo. Ja silloin pannaan molemmat sama mitta pöytään ja lyödään tuumat lukkoon, siitä se onni lähtee nousemaan.
— Hyvä, hyvä, nyt annetaan sen asian olla; tyttö ja poika saavat odottaa kunnes ruis on heilimoinut.
Ja he ottivat taas ryypyn. Vaan nuoret olivat työntäneet oljet syrjälle ja ruvenneet leikkimään laattialle.
Pekka ja Paavo istuivat hetkisen ja katselivat leikkiä, haukkasivat ryypyn aina väliin. Viini reipastutti vähitellen Paavon mielen ja hänessä heräsi halu saada vireille vilkkaampi keskustelu. Ja hän tiesi kyllä mistä päästä hänen oli alotettava.
— Noo, Pekka, alkoi hän, tuletko kaupunkiin tämän talven kuluessa?
Pekka irvisti kuin vihanen koira, luimistellen kulmain alta Paavoa, puhuisiko tuo vakavalta kannalta, ja vastasi:
— E-en, luultavasti en tule.
— Olet siis vielä yhtä vihanen kaupungille kuin kymmenen vuotta sitten. Hä? Et tahdo nähdä koko paikkaa, niinkö?
— En tarvitse sitä, mutta se ei voi elää ilman minua.
— Niin, eikö totta!
— Totta se on. Lihaa ja heiniä mulla on, olutta ja leipää mulla on, on hedelmiä, halkoja, vaatteita, huoneita. Mihin minä kaupunkia tarvitsen? Rakennan taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukko kehrää lankaa, kutoo vaatteet, leipoo ja panee olutta. Entä sinä? Sinä verotat viljaani, tullaat metsääni, tyhjennät aittani. Sinä asetut kalliolle, joka on paljas kuin tuo kämmeneni; et kynnä, et kylvä, mutta siltä niität ja kokoot aittoihisi. Syöt minun leipääni, juot oluttani, poltat halkojani, kehräät villojani, — istut kuin munkki laiskana ja perit kymmenyksen. Mitä annat siitä mulle takasin?
— Kuules nyt veli, alkoi Paavo. Etkö saa multa suoloja, sokuria…
— Suoloja! Sinä et valmista suoloja ja ellet olisi vääryydellä vikuroinut, niin ettemme sinun välitystäsi tarvitseisi, et saisi niilläkään meitä nylkeä. Entä sokurisi? En tarvitse sokuriasi, mulla on mehiläisiä!
— Etkö saa multa rautaa?
— Rautaa! Mistä otat sinä rautasi, katuojista, vai?
— Etkö saa multa viiniä?
— Missä on sinun viinitarhasi, hä? Katoilla, hä?
— Etkö saa multa hopeaa, kultaa?
— Mitäs sillä tekisin jos sitä sulla olisikin? Voinko tehdä siitä veistä, sahranterää, lapiota, hevosenkenkää — hopeasta tai kullasta? Höpsistä! En huoli siitä. Se on tarpeetonta kaikki tuo ja ellei olisi niin monta hullua, jotka ostavat romujasi, niin nälkään kuolisit. Ajatteleppas, jos kaikki maalaiset yhtäkkiä palaisivat järkiinsä eivätkä näkisi vaivaa vaihtamalla viljaansa sinun rihkamiisi, mitäpä silloin söisit? Hä?
— Söisin! Eihän sitä syömistä varten eletä.
— Mutta syödään elämistä varten. Vaan se, joka syö toisen leipää, sillä on myös varoja pitää kilparatoja ja kapakoita, sillä on varoja painattaa kirjoja, joissa opetetaan, että kaikki, minkä laiska tekee, on hyvää ja että on kunniallista varastaa, kunhan vaan ottaa viikatteen käteensä, sitoo rievun riuvun nenään, kulkee vieraaseen maahan ja huutaa: nyt on sota!
— Aina sinä mainitset tuon kilparadan! Maksammehan siitä itse kuninkaalle, saanemme siis pitää sen rauhassa!
— Vai itse maksatte! Kuinkas se olikaan? Kun se ensiksi oli rakennettava, oli kaupungin se määrä maksaa; mutta te valititte aikoja huonoiksi, talonpoika ei tahtonut ostaa rihkamaanne. Mitäs silloin teitte? Joo, silloin korotitte suolan hinnan — elä kieltelekään, minä muistan sen, muistan sen peto soi vielä kerran! Siten sai talonpoika maksaa kilparadan ja muut huvituksenne, sillä teidän täytyy huvitella, kun nyt kerran asutte siellä kuin mehiläiset keossaan näkemättä aurinkoa tai kuuta.
Viini rupesi nousemaan päähän ja Pekan silmissä nuo vihattavat roturaudikot rupesivat häämöittämään jonkinlaisina kaupunkilaiskomeilun sormiintuntuvina esimerkkeinä.
— Ja vaikkei sulla ruohoa ole sen vertaa, mitä voisi leuvallasi kasvaa, on sulla siltä varoja pitää kahta rotuhevosta. Mitähän nuo mahtanevat syödä? Sokuriako vai suoloja? Rusinoitako vai manteleita? Ja mitä tekevät nuo hevosesi? Vetävätkö auraa, vedättävätkö hirsiä? Kuljettavatko kuormia? Ei, siihen ne eivät kelpaakaan. Tiedän kyllä, mitä ne vedättävät, vaikken sano, mutta tiedän myös, että katunne eivät ole minun naurismaitani pitemmät. Ka niin, laiskojen se kannattaa! Minunkin tekisi, hitto soi, mieli heittäytyä laiskaksi. Kuule muori, haluttaako sinunkin ruveta laiskaksi, niin saadaan rotuhevoset, joilla on lankkinahkaiset silat ja längissä hopeanappulat? Hei, muori, ruvetaan laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä saanireessä piikoinemme, renkeinemme ja pistää jalkamme saukonnahkaisiin pusseihin, saamme nukahtaa aamupäivillä samettilakit päässä ja juoda Espanjanviiniä sokurin kanssa. Se sopii, muori, me ruvetaan laiskoiksi!
Paavoa suututti.
— Minä luulen, että espanjanviini maistuu ja vaikuttaa, vaikket ole sitä istuttanut etkä puristanut, virkkoi hän.
Pekka tunsi, että tuossa tuli jotakin hävitöntä, mutta oli liiaksi innostuneella päällä keksiäkseen heti, mitä se oli.
— Viini, sanot sinä. Kuule, minä luulen sinä lenkoilet tässä. Muistappas poika, että sulla on selkänahkaa! Jos toinen niistää räkänsä silkkihuiviin, toinen kankaalle, niin voivat he siltä samasta kupista syödä. Ja vaikka muutamalla onkin poimukaulusta hartioilla, niin saa sitä siltä puhua ihmisiksikin. On tässä kummempia nähty, saattaisi tuota herrastella vähän pienemmällä kepillä kuin korennolla! Olenko minä sinun suuhusi katsonut? Etkö luule, että mulla on juomista itsellänikin. Vie viinisi ja viruta! Ja tule ulos pihalle niin koetellaan!
Pekka viskasi maahan tähteen pikaristaan ja nousi ulos mennäkseen. Eukot pitelivät Paavoa kiinni ja rukoilivat, että hän Herran tähden pysyisi erillään. Pian Pekka leppyy, joulurauhaa ei saa häiritä. Pekka on kateellinen, siinä koko syy. Paavo aikoi heti palata kotiinsa kaupunkiin, vaan taipui vähitellen jäämään ja otti osaa nuorten leikkiin sillaikaa kuin Pekka oli ulkona vilvoittelemassa.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin ikkunalle kopautettiin ja hetken kuluttua myöskin ovelle ja kun avattiin ovi, tuli Pekka sisään, puettuna nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin ja hyppeli joulupukkina tasakäpälin tuvassa, niin että olet pärisivät yltympäriinsä. Sisässä olijat pakenivat muka tuoleille ja penkeille ja ilo oli kohta taas ylimmillään, syötiin ja juotiin kaikessa sovussa yöhön asti. Ja sitten mentiin maata.
Kun joulupäivät olivat kuluneet, matkusti Paavo perheineen takasin kotiinsa ja Matti ja Karina olivat silloin kihloissa. Häät olivat pidettävät ensi syksynä, jos saatiin runsas sato ja kauppa kävi hyvin. Ja siten alkoi uusi vuosi toivorikkaana nuorukaisille, vanhoille se alkoi tuoden uusia ponnistuksia.
* * * * *
Kun marraskuussa satoi ensimmäisen lumen, valjasti Pekka mustan oriinsa saanireen eteen ja lähti Matin kanssa ajamaan kaupunkiin, kuulustellakseen miten häitten laita oli. Sato oli saatu verrattain hyvä, joten Pekka saattoi nuorten myötäjäisiksi uhrata aika sievän summan. Keli oli mainio, Pekka oli hyvällä tuulella, vaikkei voinutkaan salata vähäistä levottomuutta, kun taas kymmenen vuoden perästä piti ajaa tuonne kaupunkiin, jossa hänellä viimeksi oli ollut kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä, jotka olivat tehneet koko kaupungin hänelle vastenmieliseksi. Siitä syystä ei Mattikaan ollut saanut koskaan käydä kaupungissa, vaan oli nyt ensikertaa näkemässä niitä kaikenmoisia ihmeellisiä asioita, joita kaupungista palaavat maalaiset olivat lisäellen ja koristellen hänelle kertoneet ja jotka olivat tuntuneet saduilta.
Matka kului nopeasti, musta oli hyvä juoksijahevonen eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin he kuulivat Norrbro-sillan jymisevän hevosen kavioiden alla. Matti oli vallan huumauksissaan kaikesta minkä näki. Millaisia taloja, vuorein korkuisia, ja noin aivan toinen toisensa vieressä!
— Kumma, miten ne voivat olla hyviä naapureita, me maalla tuskin neljänneksen matkan päässä pysymme riitelemättä! Ja kuinka paljo kirkkoja, jo nämä ihmiset mahtavat olla hurskaita! Ja raatihuoneko tuo keskellä kylää; siellähän saa oikeutta joka päivä!
Mutta Pekka vain virnisteli eikä vastannut.
He tulivat tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin ilman että reestä tarvitsi nousta. Matista se oli kaunis tapa, hän tiesi kuinka vaivaloista on aina nousta veräjiä aukomaan. Pekka löi ruoskalla hevosta, jotta se lähti juoksemaan, sillä pitihän komeasti kaupunkiin. Mutta silloinkos remahti huuto heidän takanaan ja heidän eteensä työntyi kaksi sotilasta keihäät ojossa, kolmas tarttui mustan kuolaimiin ja pysäytti reen.
— Aijotko paeta, kirotun talonpojan lurjus! huusi portinvartija, joka nyt oli ehtinyt perille.
— Paeta? kysyi Pekka nöyrästi, muistaen muinaisia tapaturmiaan.
— Suus kiini ja seuraa mukana! Ja niin talutettiin musta, takasin portinpieleisen talon eteen, jossa matkustajat saivat odottaa puolen tuntia, ennenkuin reki oli tarkoin tutkittu ja heidän nimensä kirjoihin pantu. Heitä varotettiin ajamaan käyden ja niin saivat he vihdoin lähteä.
Kun he saapuivat kaduille, rupesivat jalakset piirtämään kiviin, sillä lumi oli kulunut pois. Musta veti ja ponnisti, mutta askel askeleelta vain päästiin eteenpäin eivätkä he käsittäneet, miten se saattoi olla niin raskasta. Pekka löi mustaa selkään, mutta tämä veti minkä jaksoi, reidet olivat pingoitetut ja tulta iski jalasten alla. Matti istui ja katseli korkeita talorivejä ja ihmetteli niitä merkillisyyksiä, joita seinissä näkyi; tuossa hevosenkenkä, tässä vaununpyörä, viulu tai pasuuna, täällä vaatteita, haarniskoita, pyssyjä, tässä leipurin rinkilä, tässä puusepän pöytä, tässä teurastajan lammas! — Niillä kai mahtaa olla niin ahdasta taloissaan, virkkoi Matti isälleen. Vaan samassa kävi lumipallo hänen lakkiinsa, joka lensi reestä, ja ennen pitkää olivat reen kannakset täynnä huutavia poikia.
— Menettekö vai… virkkoi Pekka.
Pojat vain härnäsivät näyttämällä kieliään. Silloin huiskasi Pekka ruoskallaan, vaan huiskasi niin onnettomasti, että ruoskan letka kävi erään leipurioppilaan kasvoihin, jolla oli vehnäsvakka käsivarrellaan; tämä pudotti vakan ja rämähti kamalasti ulvomaan. Ihmisiä hyökkäsi siihen ja muuan julmistunut seppä nousi rekeen, löi Pekkaa vasten kuonoa ja nenää, niin että tulta iski silmissä.
— Lyötkö sinä poikaa, sinä tolvanan maamoukka, huusi hän.
Matti yritti menemään väliin häätääkseen sepän pois isänsä kimpusta, vaan silloin asettui ihmisjoukko tämän puolelle ja siitä syntyivät yleiset pieksäjäiset Matti ja Pekka olivat jo saaneet aimo selkäsaunan kun kaupunginpalvelijat vihdoin ehtivät hätään, panivat kirjoihinsa maalaisten nimet ja kutsuivat heidät raastupaan.
— Täällähän on surkeampi olo kuin vihollisen maassa, sanoi Pekka, täällähän ei edes saa puolustautua.
— Mitä sinä sitten täällä teet, lannanvetäjä, rähisi seppä.
— Minäkö. Minunhan sitä täytyy tuoda teille ruokaa, sillä muuten kuolisitte nälkään, vastasi Pekka.
— Kuulkaapa sitä toukkaa, ihmetteli seppä. Ei ne tiedä hävystä mitään, nuo tunkionnuolijat, kun tulevat ihmisiin. Mutta kyllä minä…!
Musta pääsi taas jatkamaan matkaansa ja vaikka reki oli poikia mustanaan, täytyi sen vetää kitkutta katua ylös.
— On se merkillistä, virkkoi Matti, että poikaviikarit täällä saavat ilmaiseksi ajella.
— Kas, se on semmoinen tämä kaupungin laki.
— Mutta ei maalaki semmoista suvaitse.
— Maalakipa ei olekaan voimassa täällä.
Niin ehtivät he vihdoin Suurtorille. Tähän Pekka pysäytti mustan ja nousi reestä. Pojat olivat tyytymättömät, kun eivät saaneet kauemmas ajaa, mutta Pekka pyysi nöyrimmästi anteeksi. Hän haki jotakin, johon hän sitoisi hevosensa siksi aikaa, kun hän tiedusteli veljensä Paavon asuntoa, jota hän ei enää muistanut. Silloin näki hän keskellä toria paalun, jossa oli rengas ja se hänestä oli mainio keksintö, siihen sitoi hän katselijain nauraessa mustan kiini, ollen välittämättä noitten joutilaitten pilkkapuheista. Sitten kääntyi hän sen puoleen, joka vähimmin nauroi ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kaupungissa oli viisikymmentä Paavo nimistä kauppiasta, joten siitä oli mahdoton saada selvää. Pekalla ja Matilla oli nälkä ja he lähtivät ensi hätään hakemaan kapakkaa syödäkseen, ainahan sen Paavon sitten löytää, onhan se siksi suuri kauppamies.
Kävellessään siinä tulivat he rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat ja paljo nähtävätä.
— Mutta katso isä, sanoi Matti, eivätkö olekin tuossa sedän roturaudikot?
Pekka katseli suurin silmin. Olivat kuin olivatkin ne veli Paavon roturaudikot, jotka niin usein olivat hänen silmissään kummitelleet. Hänessä heräsi syntinen halu ostaa elukat ja hän kysyi hintoja. Hinta oli sangen korkea. Mutta miten riemastuisikaan hänen sydämmensä, jos hän saisi ajaa näillä veljensä portille ja huutaa rengille: riisu roturaudikot valjaista, vie roturaudikot talliin, anna roturaudikoille kauroja! Olisipa myöskin soma nähdä talonpoikain hämmästystä, kun hän niillä ajaisi kotiinsa ja musta juoksisi irtaaltaan perästä. Hän antoi myöjälle käsirahaa, lupasi illemmalla tulla perimään hevoset. Kaupan vahvikkeeksi syötiin vähän ruokaa ja juotiin hiukan olutta Rautatorin varrella olevassa kapakassa ja myöjältä sai Pekka senkin tietää, missä Paavo asui: seitsemäs poikkikatu vasemmalla kädellä. Pekka ja Matti rupesivat laskemaan poikkikatuja Pitkänkadun varrella, vaan he eivät ehtineet koskaan puoliväliinkään, sillä heidän täytyi myötään pysähtyä katsomaan sisään myymälöihin, joissa näkyi niin paljo outoa tavaraa. Kadulla oli sitäpaitse hyvin ahdas ja vaikea päästä eteenpäin, he töksähtelivät sekä jalka- että hevosmiehiin ja usein heitä töykittiin kylkeen tai selkään, niin että he joutuivat laskuissaan sekasin ja saivat palata Rautatorille alkamaan alusta. Kun he sitä väliä olivat muutamia kertoja kävelleet, rupesi heitä väsyttämään ja janottamaan ja he pistäysivät kapakkaan. Vaan kun he tulivat sieltä ulos, eivät he tienneet missä oli oikea, missä vasen, oli näet jo ruvennut hämärtämäänkin. Silloin muisti Pekka mustan, joka ei ollut saanut mitään syödäkseen eikä juodakseen ja kauan kyseltyään osasivat he vihdoin Suurtorille. Mutta hevosen ja reen sijalla odotti siellä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan kirjoihinsa Pekan ja Matin nimet, veivät heidät putkaan talteen yöksi. Pekka tahtoi puolustaa vapauttaan väkivaltaa vastaan, vaan silloin hän viskattiin kumoon ja kädet sidottiin selän taa. Hän pyysi selitystä, vaan se luvattiin hänelle seuraavana päivänä, luvattiinpa niin että tuntui.
Vangittuina vietiin molemmat erääseen raastuvan alla olevaan pitkään holvikattoiseen huoneeseen, jossa oli ihmistä kaikenikäistä ja näköistä. Sarvilyhdystä heijasti heikko valo putkassa oleviin, jotka istuivat taikka loikoivat penkeillä pitkin seiniä. Talonpojat eivät koskaan ennen olleet nähneet tämänkaltaisia ihmisiä eikä tämmöisessä tilassa olevia, repaleiset vaatteet, revityt kasvot, hurjat liikkeet. Mutta kuinka kurjia ja masennettuja nuo ihmiset lienevät olleetkin, yhdessä seikassa he olivat kuitenkin yksimielisiä, nimittäin halveksiessaan ja sättiessään viimeksi saapuneita. He puhuttelivat heitä haukkumalla ja remahtivat pilkalliseen nauruun, aina kun Pekka avasi suunsa, vaikka he juuri itse puhuivat huonoa, turmeltunutta kieltä.
— Ottakaa tuoli ja istukaa, huusi muuan puolijuopunut jätkä heille heidän tullessaan.
Pahaa aavistamatta kiitteli Matti ja rupesi katselemaan missä tuolia olisi, vaan silloin kaikki pärskähtivät nauramaan.
Jätkä, joka nähtävästi suurten ruumiinvoimiensa ja liikkuvan kielensä perustuksella oli valinnut itsensä puheenjohtajaksi, rupesi nyt tulokkaita tutkimaan.
— Mitä olette tehneet, talonpojat, koska teille on suotu kunnia astua tähän jalosukuiseen seuraan?
— Emme ole mitään tehneet, vastasi Matti, vaikka isä viittaili häntä olemaan vaiti.
— Aivan samasta syystä siis kuin mekin, virkkoi jätkä. Mutta jos me emme tee mitään, niin se on meidän oikeutemme, mutta te, talonpojat, te olette luodut työtä tekemään! Vaan te ette tee työtä, ette viitsi. Pengotte hiukan maata kevätpuoleen, viskaatte sinne muutamia kourallisia ohria ja kuljeskelette sitten joutilaina katsellen miten se kasvaa. Onko se työtä? Tulee sitten kesä: silloin pidätte talkoita, tuotte tanssimalla heinän latoihin ja panette toimeen juomingit! Syksy kun tulee niin te menette maata, ja makaatte siinä koko pitkän talven! Onko tämä työtä? Kunpa teidät vietäisiin Elfsborgin vankilaan kiviä louhomaan, silloin saisitte tuntea työtä.
— Jos kateeksesi käy, niin rupea talonpojaksi, virkkoi Pekka.
— Minä talonpojaksi? Hyi hittoja, rupeaisinpa sitten mieluummin pyöveliksi. Kateeksi —, sanotko kateeksi? Käykö minun kateeksi? Tulkoonpa joku sitä väittämään! Tiedättekö miksi täällä istun? Jos sen sanoisin, niin saisitte nähdä käykö minun talonpoikaa kateeksi!
— No sano, sano, kehotti Pekka.
— Sanonko, hä, sinä sen ruissäkki! Se on sinun vikasi, juuri sinun! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, et, häntä et tietysti tunne. No hyvä, hänellä on viljakauppa ja viime kevännä antoi hän erään talonpojan petkuttaa itseään ja uskoi täydellä todella, että nyt tulisi katovuosi, osti viljaa minkä vain ostaa sai, niin että hänellä on aitat täpösen täydet. Mutta sitten tuli talonpoika taas ja valehteli, että siitä tulikin hyvä satovuosi; viljan hinta laskeusi niin, että kauppias Paavo joutui ahtaalle, hänen täytyi myödä hevosensa ja laskea pois työväkensä. Ja siten minä jäin työttä, olin irtolaisena ja jouduin tänne. Kas, ne ovat kaikki talonpoikaislurjusten juonia!
Matin silmät olivat suurina ja Pekka kävi alakuloiseksi.
— Ikävätä on kuulla mitä sanot, mutta eihän se minun vikani ole, että Jumala antaa hyvän vuodentulon, puhui Pekka.
— Pidä suusi aivan lukossa. Eikö ole sinun vikasi, että sinä kylvät niin tuhottoman paljo viljaa, että kauppiaat menevät nurin. Ole tyytyväinen siihen, mitä sulla on, niin saavat muutkin elää. Tekisipä hieman mieleni sinua löylyyttää, kun tuota kaikkea ajattelen. Löylyytänkö häntä, hä?
Seurakunnassa olivat mielipiteet eroavia. Muuan suutarinsälli vastusti ehdotusta, koska oli huomannut, että leipä huoistui kun talonpojat saivat runsaasti viljaa. Muuan rihkamakauppiaan palveluksessa oleva saksalainen puotipoika oli hyviin vuosiin tyytyväinen, sillä silloin ostivat talonpojat niin mielellään hänen rihkamiaan. Muuan huilunsoittaja, joka liikkui ympäriinsä apina selässään, ei kyllä vastustanut talonpojan pieksämistä, mutta hyviä vuosia hän suosi, koska silloin oli mainiot markkinat. Eräs teurastaja tarjousi auttamaan talonpojan pieksämistä, sillä kun nämä saavat hyvän sadon, nousee härkäin hinta korkeaksi. Muuan halkokauppias ei tahtonut lyödä ketään, mutta sen hän oli huomannut, että kun talonpoika saa hyvän sadon, käy hän ylpeäksi eikä tahdo myödä halkoja; toisin katovuosina, silloin saa syödä lihaa joka päivä ja halkoja saa miltei ilmaseksi. Suutari tahtoi nyt korjata äskeistä lausuntoaan siihen nähden, että hän nyt halkokauppiaan huomautuksen johdosta muisti nahan hinnan aina huoistuneen, kun talonpojan täytyi teurastaa karjansa. Rihkamakauppias korjasi myöskin edellisen lausuntonsa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa, ostavat saman verran olipa hyvä vuosi tai kato, sillä aina he jollain mutkalla korjaavat kärsimänsä tappion.
Jätkä, joka ristiin käyvistä lausunnoista ei päässyt mihinkään johtopäätökseen, arveli omasta puolestaan, että talonpoika kaikissa tapauksissa tarvitsi rökkiinsä, periaatteen kannalta, eihän selkäsauna ainakaan haitaksi ole. Mutta kun hän horjuvin askelin läheni Pekkaa, löi Matti, joka oli astunut väliin, yhdellä iskulla kurittajan maahan. Ja tämä, joka ei tarvinnut muuta kuin päästä pitkäkseen levätäkseen sameaa päätään, hän käytti nyt tilaisuutta ja jäi siihen makaamaan ja kun muiden ei tehnyt mieli kulkea samaa tietä, vallitsi kohta holvissa äänetön rauha.
Pekka ja Matti riisuivat turkit yltään ja tekivät vuoteen, levätäkseen yönsä.
— Tämähän on aivan kuin olisi joutunut tanskalaisten käsiin, tuumasi Pekka turkkiin kääriytyessään, ja kumminkin täällä ollaan olevinaan omain maamiesten joukossa. Mutta saatanee kai oikeutta huomenna.
Matti oli siitä hyvin epätoivoisena, ei hän uskonut, että kaupungin laki voisi antaa heille oikeutta ja hän pysyi siis hyvin nolona. Tavallisuuden mukaan luki hän iltarukouksensa ääneensä. Rukoili äidin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa suojelemaan heitä tulelta ja muilta vaaroilta, rukoili hyvää vuodentuloa ja hyvää esivaltaa ja lopuksi pyysi hän Jumalaa varjelemaan kaikkia ihmisiä, hyviä ja pahoja.
Tämä harvinainen tapaus herätti taas vireille läsnäolevan seurakunnan eroavat mielipiteet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi rukoilla vihollistensa puolesta, sillä vihollista vastaanhan täytyy puolustautua, sehän on jokaisen velvollisuus. Suutari teki myrkyllisiä huomautuksia rukouksen johdosta hyvän sadon puolesta, sehän oli yhtä kuin rukoilla kanssaihmistensä häviötä, sanoi hän, viitaten äskeiseen kertomukseen kauppias Paavosta. Huilunsoittaja arveli, että esivallan puolesta ei pitäisi rukoilla, sillä sehän se rakentaa vankilat, jotka ovat kalliit ja tarpeettomat. Hän ei käsittänyt, mitä vankiloilla tehdään, kun ihmisellä on luonnollinen oikeus nauttia vapauttaan korkeimpana onnenaan. Hänellä ja hänen apinallaan ei ole koskaan ollut kotia, vaan he voivat hyvin, kunhan vain saavat olla vapaina. Halkokauppiaan mielestä ei ollut oikein rukoilla Jumalaa puuttumaan tulipaloasioihin; maksetaanhan palovartioille palkka, — talonpojat ovat kai sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi uskaltaa polttaa tulta takassaan, josta taas halonkauppias piti. Esivalta hänestä oli aivan tarpeeton, sillä jos eivät ihmiset tahdo pitää huolta itsestään ja omaisuudestaan, niin olkoot pitämättä, esivalta vain joutavastaan sotkeutuu muitten asioihin.
Pekka ja Matti, jotka olivat väsyneitä ponnistuksistaan ja huolistaan, nukkuivat näiden käsittelyjen vielä kestäessä ja kohta nukkui koko seurakunta. Kuului vain nukkujain huokauksia ja kuorsauksia. Multa apina ei voinut nukkua. Se juoksi ympäriinsä ja haki kaikista mahdollisista taskuista leipäpalaa, mutta ei löytänyt mistään. Se haki olkien alta ja tukisti muuatta nukkujaa, joka kirosi unimielissään ja nukkui taas. Se kiipesi ylös ja sammutti lyhdyn. Mutta silloin se säikähti pimeätä, haki kopeloimalla huilunsoittajan ja rupesi puhaltamaan hänen pilliinsä, mutta sai sutkauksen isäntänsä kädestä. Nyt sen päähän näkyi pälkähtäneen uusi ajatus. Se haki juopuneen jätkän, puri tämän takista kaikki napit irti ja viskeli niitä ilmaan, niin että ne sataa rapisivat nukkujain päälle. Hetkeksi syntyi siitä levottomuutta ja liikettä, vaan kun tämä oli tyyntynyt, rupesi apina repimään jätkän takkia pieniksi rievuiksi, jotka se sitten kehritti kokoon keräksi. Sen tehtyään lankesi se polvilleen ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt isäntänsä tekevän, kun ansio oli ollut huono. Sitten pani se kerän päänsä alle ja nukkui siihen.
Kun Pekka ja Matti aamulla heräsivät, seisoi vanginvartija vieressä, viedäkseen heidät oikeuden eteen. Pekka luotti vielä oikeuteen, mutta Matti epäili sitä suurimmassa määrin. Kun he tulivat tuomarin eteen oli tällä kova kiire eikä hän muuta kuin luki tuomion, jonka mukaan talollinen Pekka Spångan pitäjästä oli syytetty: 1:ksi siitä, että hän oli koettanut välttää tullitarkastusta kaupungin portilla, 2:ksi siitä, että hän oli ruoskalla lyönyt erästä poikaa ja 3:ksi siitä, että hän oli sitonut hevosensa torille kaakinpuuhun. Hän tuomittiin näistä rikoksista maksamaan sakkoja. Pekka pyysi saada selittää asiansa. Tuomari käski hänen vaikenemaan, ei ole lupa puhua omassa asiassaan. Pekka kysyi, kuka sitten saisi puhua, mutta hän vietiin ulos ja sai maksaa sakot.
— Se on kaupunginlakia tämä! sanoi hän Matille, kun he olivat tulleet ulos ja saaneet hevosensa ja rekensä. Mutta nyt me istumme rekeen ja ajamme kotiin. Roturaudikot lähetämme noutamaan toisella kertaa ja veli Paavo saa odottaa ja sinä myös, Mattiseni. Pian yksi vuosi kuluu kun mies on nuori.
Matti napisi ja pyysi, että hän edes saisi käydä tervehtimässämorsiantaan, mutta Pekka oli taipumaton. He ajoivat kotiin päin.Mutta kun he olivat ehtineet kaupunginportin ulkopuolelle, kääntyiPekka selin reessä ja ojensi kieltään:
— Ähäs, sinä vietävä! Mutta jos vielä kerran jalallani tuon portin sisäpuolelle astun, niin vieköön minut paholainen. Jos teillä on minulle asiaa niin tulkaa luokseni maalle.
Kun he ehtivät ulkopuolelle kaupunkia, Solnan tielle rupesi Pekka äkkiä tirkistelemään hyvin tyystin eteensä hevosen korvien lomitse.
— No vie sun vietävä, jos minä keskellä päivää näkyjä näen. KuulesMatti, vilkkuuko sinusta jotakin punasta tuolla edelläpäin?
Vilkkui Matistakin siellä jotakin punasta. He läiskäsivät Mustaa ruoskalla ja pian he olivatkin tavanneet hevoskauppiaan, joka kaupungissa turhaan oli odottanut raudikkojen ostajaa.
Siinä maantiellä tehtiin kaupat ja ylpeänä kuin kauppias Paavo konsanaankin valjasti Pekka raudikot rekensä eteen, sitoi Mustan taakse ja lähti tuhannen viuhkaa ajamaan kotiinsa. Ja kun he ajoivat pihalle, seisoi eukko tuvan ovella ja luuli että sieltä vävy ajoi, mutta kun hän sai kuulla miten asianlaita oli, virkkoi hän mielipahoissaan:
— Enkö sitä sanonut! Kunhan ihmiset pääsevät kaupunkiin, niin ne kohta ylpistyvät.
Mutta ukko oli iloissaan, enin iloissaan siitä, että hän taas oli kotonaan ja raudikot tekivät hänet vielä sitäkin iloisemmaksi. Ja ajatellessaan, että Paavolle oli käynyt vähän ohraisesti, hykerteli hän hyppystään ja taluttaessaan rotuhevosia talliinsa, puheli hän itsekseen: sen sait veli lenkoudestasi!
Mutta Matti ei ollut iloinen. Vuosi on odottavalle pitkä aika ja hän kyllä tiesi, että kun maito kerran rupee myrtymään, niin on se ennen pitkää aivan hapan.
* * * * *
Tänä jouluna ei Paavo tullut Spångaan viettämään joulupyhiä, vaikka Pekka oli tarjoutunut hakemaan hänet roturaudikoilla; kauppiailla on nyt niin paljo työtä, sanoi hän.
Tuli kevät ja vilja kasvoi kauniina niityllä. Vaan syksyllä, heinänteon aikana, rupesi satamaan, satoi yöt päivät yhtenään, niin että vilja märkäni ja heinät happanivat, — siitä tuli täydellinen kato.
Pekan täytyi lähettää rotuhevoset kaupunkiin myötäviksi. Vaan ei ollut apua siitäkään; kun oli rehun puute, täytyi myödä nautaeläimiäkin. Renki vei härät kaupunkiin, vaan toi ne takaisin, hinta oli näet kovin huono kun kaikki ihmiset toivat sinne elukkansa myötäviksi. Silloin kävi Pekka levottomaksi, sillä hän odotti Paavon tulevan Mikonpäivän tienoissa. Hän ajatti siitä syystä härkänsä Dannemooraan, jossa hinta vielä oli parempi.
Mikon päivä, syyskuun 29:s, oli käsissä. Emäntä seisoi takan ääressä keittäen makkaroita. Matti muutti ullakossa juhlavaatteet päälleen. Mutta Pekka juoksi levottomana edestakaisin, pistäysi aina väliin tien mutkaan katsomaan, eikö renkiä jo näkyisi palaavan rahojen kanssa, sillä tänään oli Paavo luvannut tulla ja tänään siis olisi rahojen pitänyt olla pöydällä. Pieniä vastoinkäymisiä oli Pekalla ollut pitkin vuotta ja hänessä kyti aavistus, ettei tästäkään tulisi aivan iloinen päivä.
Päivä paistoi kauniisti, mutta syksyinen pohjoistuuli puhalteli vinhana, joten lämmin oli yhdellä puolella tupaa ja kylmä toisella; ja niin tuntui Pekasta sisällisestikin olevan. Olihan hän aivan varma siitä, että renki oli saanut härät kaupaksi, mutta tämä viipyminen häntä kumminkin huoletti. Hän odotti Paavon tuloa, että kerrankin päästäisiin naimiskaupoista selvilleen, vaan hän pelkäsi sitä myös. Ja niissä tunteissa hän käveli maantietä edestakaisin, silmäili pohjoiseen päin, eikö renkiä näkyisi ja silmäili etelään päin, joko velipuoli sieltä ajaisi; toisen vuoron puhalsi pohjoistuuli rintaan, toisen selkään, toisen vuoron paahtoi päivä selkään, toisen rintaan. Vihdoin hän etelästäpäin kuuli vaununpyörien sillalla kumajavan ja hetkisen oli kaikki äänetöntä. Hän seisoi liikkumatonna ja katseli kaupunkiin päin, varjosti silmiään kämmenellään ja katseli. Se tuli, jota hän pelkäsi, täytyihän sen tulla. Hän näki kaksi punertavaa hevosenpäätä lehdikon lomassa ja niiden takaa näkyi kuin talon katto liikkuvan. Se oli Paavo, joka tuli ajaen roturaudikkojen vetämissä vaunuissa. Hänellä oli siis vaunut! Ne hän oli ansainnut katosyksynä; nälänhätä oli lahjoittanut hänelle takaisin hänen roturaudikkonsa.
Pekan teki mieli juosta kotiin ja mennä uunin taa maata, mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo huomanneet hänet ja liehuttivat jo liinojaan hänelle. Pekka nosti lakkiaan ja oli arastelevinaan päivän säteitä. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi niinkuin tavallisesti eteisen portailla ja rupesi nöyrästi tervehtimään, kun näki vaunut. Tultiin niin tupaan, jossa muori oli vieraiden varalle leiponut ja laittanut herkkuja monenlaisia. Paavo kertoi kelistä ja tuoreimmista sotauutisista, Pekka lausui mielipiteensä kirkon kymmenyksistä, muori piti huolta makkarankeitosta ja Matilla ja Karinalla oli niin paljo keskenäistä tarinaa, ettei jouduttu puhumaankaan kadosta, ei raudikoista eikä muista rauhalle aroista asioista.
Syötyään menivät ukot ulos. Mutta Pekan ei tehnyt mieli näytellä karjaansa eikä aittojaan ja Paavo vältti tarkasti koskettelemasta rotuhevosiin. Vaan vihdoin tuli itse pääasia puheeksi, jota Pekka juuri enin pelkäsi. Paavo näet alkoi puhumaan:
— No Pekka, oletko valmis nyt kauppoihin? Lapset kulkevat täällä ja lakastuvat ja aika kuluu hukkaan.
Pekka silmäili tietä pitkin pohjoiseen päin ikäänkuin odotellen sieltä vastausta.
— Viipynet kai täällä iltapäivään, saadaan sitten puhella tarkemmin.
— Ehkä et saa summaa kokoon. Se olisi vahinko, sillä moni muu on kysellyt tyttöä.
— Minäkö kokoon! Sepäs nyt! Ei minun tavarani niin valeen ruostu ja vaikken rikastukaan katovuosista, niin enpä juuri köyhdykkään. Ainahan niitä tuloja on.
— No, koska niin on, niin ole hyvä ja lyö lautaan, minun pitäisi ehtiä kotiin päivälliselle.
Pekka kävi levottomaksi.
— Iltapuoleen, vastasi hän tyyneesti. Kun kerran on näin kauan odotettu, niin voidaan vielä hetkeksi tyyntyä, eihän sullakaan toki hengen hätä liene.
Samassa kuului kavioiden kopsetta pohjoisesta päin. Sieltä ratsasti renki ilman härkiä, siis rahat ovat tuossa. Pekalla mieli riemastui ja hän virkkoi:
— Vaan jos olet pulassa, veli, niin voinhan antaa vaikka paikalla.
Renki tuli lähemmäs, vaan hän ei ollut yksin. Hänen rinnallaan ratsasti aseellinen mies, joka piti kädessään köyden toista päätä, jonka toinen pää oli sidottu rengin kalvosten ympäri.
Hevoset saapuivat veräjälle ja pysähtyivät. Pekka seisoi äänettömänä.
— Hoi, kuulkaapa miehet! huusi aseellinen voutirenki. VerotalonpoikaPekka on vastoin lakia lähettänyt renkinsä kulkukaupalle maaseudulle.Mitä hän siihen vastaa?
— Missä ovat härkäni? kysyi Pekka.
— Ne ovat menetetyt! vastasi voutirenki. Toiselta kerralta menee 400 markkaa sakkoja, kolmannelta kerralta kuolemanrangaistus.
— Kuka sen lain on säätänyt?
— Sen on säätänyt kuningas!
— Ennenmuinoin me itse laadimme lakimme. Koska olemme siitä oikeudesta luopuneet?
— Silloin kun neuvosto ja herrat luopuivat.
— Heille ei ole koskaan annettu valtuutta luvata kuninkaan varastaa härkämme.
— Punnitse sanasi, Pekka, punnitse Herran tähden, varoitti Paavo.
— Suus kiini, Paavo. Se olet juuri sinä ja sinun kumppanisi, jotka vehkeilette siellä kaupungissa ja kirjoittelette lakeja omaksi eduksenne. Näin siellä hommataan: kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin hän ottaa kauppiaalta ja kauppias ottaa talonpojalta. Kuka voi estää minua myömästä missä tahdon?
— Laki, vastasi nihti. Mutta älä rähise siinä äläkä nalkuta, vaan päästä renkisi irti ja anna hevosilleni ruokaa.
Pekka suuttui silmittömäksi. Hän juoksi tupaan ja raivosi. Hän otti leipilaipion ja pyyhkäsi sillä kaikki pois pöydältä, niin että kupit ja kipot kirpoilivat maahan. Hän särki ikkunat, ajoi tuvassa olijat pellolle ja ruhjoi murusiksi pöydät ja penkit. Vuoroin oli hän orsilla, vuoroin uunilla. Ja koko ajan hän sadatteli ja ulvoi, niin että vaahto tirskui suusta. Hän pureskeli lasia, taittoi tinalautasia kappaleiksi ja potki voipyttyjä pitkin laattiaa. Ja sitten asettui hän ovelle huutamaan:
— Ulos, pois, te helvetin varkaat! Ennen maailmassa oli lakina oikeus, nyt on vääryys lakina. Varkaat laativat lakia rehellisille ihmisille ja varastavat sitten lain turvissa! Sinäkin rihkamasaksa, joka et tee työtä et hölynpölähdystä, mutta syöt minun leipääni, tiedätkö, että sinä siis olet minun leivässäni? Mulla olisi oikeus pieksää sinut, kun olet huonekurini alainen. Ja sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies! Mitä teetsinäleipäsi edestä? Sinä perit veroja, juuri niin. Minä teen työtä ja sinä perit! Ja niin te teette kaikki! Te peritte, te viette kaikki. Jos ajan tiellä, jos pysähdyn lepäämään, jos sidon hevoseni, jos puolustan itseäni, jos kuritan poikavekaraa, niin te kirjoitatte sen kirjoihinne ja peritte multa maksun. Pyhä isä, neitsyt Maaria ja kaikki pyhimykset, varjelkaa järkeäni! Vie sinä Paavo, vie rotuhevosesi ja naaraksesi, vie pois ja vie pian! Ja jos rohkenette näyttäytyä minun taloni seutuvilla, niin muistakaa missä minä olen! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jossa saat kaikesta hyvän hinnan, voit ehkä siinä kaupassa petkuttaa jonkun hyvistä ystävistäsi! Jos minut olette saaneetkin vaivaseksi kerjäläiseksi, niin en minä tähän happane. Sen minä sanon ja sitten sanon amen, kiitän Jumalaa hyvästä ja pahasta, amen!