Mutta Tolvanainen alkoi suuttua.
"Katso ensin, ettei ole malka omassa silmässäs, ennenkuin rupeat etsimään raiskaa toisen silmästä", hän sanoi äreästi ja lähti kävelemään pois.
"No mutta … tuota, enhän minä mitään loukkausta tarkoittanut. Ihan vain suotta leikilläni", koetti Laivurinen parannella. Mutta Tolvanainen meni.
Laivurinen vielä vaimolleen ja Airaksiselle selitti, kuinka tuiki viattomassa tarkoituksessa hän sen sanoi. Rouva nuhteli ja oli harmissaan.
"Niiden kanssa pitäisi olla hyvin arka, noiden tuommoisten vanhain, rikasten kanssa", sanoi Airaksinen.
"Siitä minä viisi!" huudahti Laivurinen, "oli rikas tai köyhä! Ja kun se oli vielä ihan totta. Mutta olkoon", hän sanoi hoivaisten välinpitämättömästi kädellään, "joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy."
He lähtivät kolmisin astumaan kotiin päin keskustellen Tolvanaisen omituisesta menettelystä. Airaksinen kertoi, mitä Tolvanainen oli hänelle jutellut. Laivurinen otti sen hupaiselta kannalta eikä pannut siihen sen suurempaa merkitystä. Hän näki siinä vain ymmärtämättömäin vanhoillisten voimatonta potkimista edistysrientoja vastaan.
Iltama koululla oli päättynyt ja yleisö mennyt pois. Ainoastaan muutamia miehiä oli vielä jäänyt; he istuivat nyt Laivurisen puutarhassa tarinoiden ja nauttien kauniin illan viileydestä. Siinä oli nimismies Bendell, kauppias Airaksinen, Suutari Entonen, opettaja Laivurinen itse sekä vielä muutamia talonpoikaisia nuoria miehiä.
Kaikki olivat hauskalla tuulella, Laivurinenkin melkein vallaton. Hän oli juuri kertonut toisille käyneensä tänään kirkossa sekä mitä Tolvanainen oli hänestä sanonut Airaksiselle, miten se mies oli suuttunut j.n.e.
"Pakana sinä oletkin tietysti, et sinä mikään kristitty ole", sanoi nauraen Bendell.
"No, entäs sinä?" Laivurinen kysyi myöskin nauraen.
"Samoin tietysti … ainakin yleisön mielestä."
"Niin, mutta sinä olet omasta mielestäsikin, mutta en minä."
"Kas niin! Kas sillä tavalla sopii sanoa, kun tulee syytteen alaiseksi!"
"Siitä minä viisi… Mutta koska sinä tahi joku teistä on kuullut minun kieltävän Jumalan?" Laivurinen kääntyi kaikkien puoleen vielä hymyillen, mutta kuitenkin sen näköisenä, että hän käsitteli asiaa jo vakavammalta kannalta. Kukaan ei suoraan tunnustanut kuulleensa; vastaukset olivat hiukan kierteleviä, osalta leikillisiä.
Airaksinen nauroi kaikkein eniten ja kiusasi:
"Monta kertaahan sinä sitä olet sanonut!"
Laivurisen kasvoille nousi kärsimätön ilme.
"Ei", hän sanoi, "te teette leikiksi koko asian, mutta minä en katsele sitä niinkään leikilliseltä kannalta."
"Katsele totiselta tai leikilliseltä kannalta, mutta nyt sinä kuulet meiltä suoran totuuden. Pakana sinä olet, et käy edes kirkossa", virkkoi Bendell. Erittäinkin Airaksinen nauroi aivan hulluuteen asti. Laivurinen loi vihaisen katseen häneen, ei puhunut kuitenkaan mitään eikä ryhtynyt riitelemään, vaan alkoi selvittää. Mitäpäs tuossa noiden pilkkakirveiden kanssa voisikaan!
"Tosiaankin", alkoi hän ikäänkuin jutun alusta, asettuen itsekin uudestaan leikillisemmälle kannalle, "en ole tiennyt ennenkuin vasta viime aikoina, että ihmisillä on sellainen käsitys minusta. Itseni suhteen en siitä mitään välittäisi, mutta toimeni tähden on sellainen harhaluulo vähän ikävä…"
"Niin, niin, Tolvanainen ottaa sulta viran", keskeytti Bendell, ja toiset alkoivat nauraa.
"No niin, vaikkapa niinkin. Mutta minun teki mieleni vain sanoa teille, että tänäpäivänä, kun olin kirkossa, minä ajattelin ja kuvittelin olevani oikein reformeerattu kristitty. Sillä, uskokaa tai ei, mutta minun sydämeeni oikein koski tuo ihmisten ulkokultaisuus, tekopyhyys, maneeri, jonka muka tulisi merkitä uskonnollista elämää."
"Hm."
Toiset asettuivat tarkkaavaisina kuulemaan.
"Esimerkiksi kirkkoyleisö", jatkoi Laivurinen, "minkälaista se on! Ja minä olen kuitenkin vakuutettu, että he meidän, minun ja sinun rinnallasi (hän sanoi Bendellille) pitävät itseänsä jumalisina ihmisinä ja ehkäpä pappikin pitää. Kirkossa tuli sattumalta mieleeni ajatus, että mitähän Kristus ja apostolit ja Lutheruskin sanoisivat, jos he nyt ilmestyisivät tämän seurakunnan keskelle? Sitten vertailin entis-ajan pappeja ja pappien asettamistapaa nykyisiin. Silloin oli opettajina ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka olivat käyneet Pyhän Hengen koulua. Nyt on Pyhän Hengen koulu vain sivuseikka. Pänttää vain päähäsi 'puhdasoppinen' järjestelmä, niin ei mikään estä papiksi pääsemästä."
"Uskotko sinä sitten Pyhän Hengen koulua?" kysäisi Bendell.
"Uskonko minä vai olen uskomatta, se on tässä sivuasia, mutta kristillisessä kirkossa se on pääasia."
"Ei sitä, Pyhän Hengen koulua, ole kirkossa syrjään heitetty", virkkoi Airaksinen, "sillä tunnettu asia on, ettei julkisissa synneissä elävää ihmistä vihitä papiksi."
"Ole vaiti!" huusi Laivurinen, "kyllähän ne saattavat paperilla olla olemassa sellaiset säännöt, mutta ei käytännössä. Sitä paitsi on se paljas siveellisyyskysymys, joka on aivan eri asia. Mutta siitä luulen olevani jotenkin varma, että monet 'lukevat' itsensä papiksi kysymättä itseltään, onko heillä Pyhän Hengen kutsumus."
"Kuule, mutta kuka nykyaikana voi sydämiä tutkia niinkuin Kristus teki?" kysyi Airaksinen.
"Seurakunta tietenkin", ehätti Bendell.
"Seurakunta, niin", sanoi Laivurinen. "Mutta seurakunnille ei tähän aikaan anneta ensinkään tilaisuutta siihen. Pitäähän pappi ottaa yhden ainoan vaalisaarnan jälkeen. Ja niin oppineet miehet kuin papit saattavat kyllä valmistaa saarnan! Mutta siitäkö seurakunta tuntee hänet? Eipä tunnekaan." Sitten Laivurinen ryhtyi selittämään, miten olisi meneteltävä. Papin pitäisi olla seurakunnan tutkittavana pitemmän aikaa; kokeneitten kristittyjen pitäisi saada tehdä muistutuksia saarnain johdosta y.m.
"Taitavat olla harvassa ne miehet, jotka uskaltaisivat tutkia pappien uskonnollista kokemusta ja tehdä muistutuksia", arveli Airaksinen.
"Niin, niin luultavasti nyt olisikin, sillä papisto on kasvanut erityiseksi korkeaksi ylimysluokaksi. Harvoin pappi enää köyhän kristityn veljeksi sopii. Pappien maalliset edut ovat niin suuret, niin hyvin valvotut, että tarvittaisiin enempää kuin heikkoa ihmisvoimaa, jotta ne voisi aina uhrata siinä, missä Kristuksen rakkaus niin vaatii. Pappi onherrameidän aikanamme. Eikä sellainen sovi köyhän työmiehen veljeksi hengellisessäkään suhteessa."
"Sinä unhotat yhden tärkeän seikan", huomautti Airaksinen, "nimittäin kehityksen, joka yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun kristillinen seurakunta perustettiin. Silloin eivät oppineet uskoneet Kristusta, vaan oppimattomat. Kehityksen mukana kehittyi kristinoppi tieteeksi. Onhan siis ymmärrettävä asia, miksi niille, jotka rupesivat tällä alalla tiedemiehiksi, teologeiksi, annettiin johtajaoikeus."
"Niin, niinhän se olisi pitänyt olla, mutta niin ei ole", väittiLaivurinen.
"Sinä tiedät kyllä, etten minä kehitystä vastusta. Mutta sitä minä vastustan, että joinakuina aikoina hyväksyttyjen ohjelmain oppiminen pidetään etusijassa, jota vastoin kielletään hengen vapaus ja tämän nojalla saavutettava vapaa kehitys. Esimerkiksi, jos syntyy lahkolaisliikkeitä, jotka tavallansa ovat vapaamman ajatuksen ja tutkimishalun tuotteita, niin helvettiin ne tuomitaan. Tänäänkin kirkkoherra juuri saarnasi lahkolaisista ja sanoi, että ainoastaan kirkonoppi vie oikeaan, mutta kaikki lahkolaisopit väärään. Minä juuri ajattelin, että millähän oikeudella hän tuomitsee, kun ei itse tiedä enempää kuin muutkaan suruttomat ihmiset."
"Eiköhän?" keskeytti Airaksinen.
"Ei!" huusi Laivurinen kiihkeästi, "suruton ihminen hän on, niinhän jumalisetkin sanovat hänestä. Ja onko sitten oikein ottaa kansalta raamattu pois ja panna omia muodosteluja sijaan?"
"Ei hän omia muodostelujaan…" väitti Airaksinen, "Uskontunnustus on vanhempi kun koko suomalainen kirkko, ja sitä hän…"
"Niin on, kirkolliskokouksissa on äänestämällä päätetty, mitä uskotaan, mitä ei", huomautti Laivurinen ivallisesti.
"Se oli välttämätöntä, sillä suuret uskonnolliset riidat pakottivat muodostamaan uskontunnustuksia, joissa suuremman joukon käsitys uskonnosta oli pienemmälle tilalle yhteen sovitettu", jatkoi Airaksinen.
"Siinäpä se juuri on!" sanoi Laivurinen hermostuneesti, "muodostelemisissa se onkin erehdys! Muodostelmat ne vaikuttavat veltostuttavasti ja eksyttävästi sellaiseen, joka on ruvennut etsimäänelämääuskosta."
"Luonnollinen ihminen puhuu asiasta niin kuin sinä puhut", sanoiAiraksinen.
"Ja sinäkö tässä puhut uskovaisena?" huudahti Laivurinen.
"En puhukaan. Mutta minä uskon yksinkertaisesti, että kirkonoppi on oikea ja autuaaksi tekevä, kun vaan sen mukaan uskoo ja elää."
"Et sinä usko, ei sinulla ole mitään uskoa!" väitti Laivurinen melkein halveksien. "Se on kauppamiehen puhetta", jatkoi hän vielä. Siinä oli puoli leikkiä, puoli totta. Se vaikutti seuraan hiukan masentavasti, ja keskustelu katkesi vähäksi aikaa. Mutta sitten otti Entonen puhuaksensa lahkolaisista, joita oli kuutta eri joukkoa pitäjässä ja jotka osalta oikein myrkyllisesti vihasivat toisiansa ja hyökkäsivät vastakkain sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa, erittäinkin seuroissaan; nämä olivatkin muodostuneet kevytmielisemmille ihmisille huvi- ja naurupaikoiksi. Kirkkoherra ei vaatimallakaan sekaannu asettelemaan näitä riitoja. Kirkossa sen sijaan hänen äänensä jylisee ukkosena tuomiten kaikki lahkolaiset alimmaiseen helvettiin…
Tämä kertomus poisti ne hankaukset, jotka äskeinen persoonallisuuksiin menevä väittely oli saanut aikaan.
"Pappi tietysti koettaa pysyä puolueitten ulkopuolella, mutta samallapa hän asettaa itsensä niiden tuomariksi. Puolueettomalta näyttävää persoonallista sekautumattomuutta voi selittää kahdella tavalla: joko ei hän uskalla antautua taisteluun, taikka hän on liian ylpeä ja ylhäinen ollaksensa väestöön nähden muuna kuin arvostelijana tahi tuomarina", virkkoi Laivurinen Entosen lopetettua.
"Niin", jatkoi Entonen, "mutta tässä on vielä sekin huomattavaa, että kirkon aseet eivät ollenkaan ole nykyään tähdättyinä julkisia syntejä vastaan, vaan raatelemaan toisiaan sisällisen eripuraisuuden surkeassa humussa. Julkiset synnit saavat ainoastaan vanhan tavan mukaan syrjäletkauksia, milloin sisällisiltä riidoilta sattuu olemaan väliaikaa. Järjestettyä sotaa syntiä vastaan ei nykyään käydä, ainakaan näillä tienoin."
Airaksinen oli jo vähän aikaa levottomilla liikkeillä osoittanut, että hänellä olisi jotain sanottavaa, hänelläkin.
"Mutta milloin kavaltaja tulee laumaan ja saarnaa antikristuksen väärää oppia, silloin tietysti täytyy ensinnä tähdätä voimansa kavaltajaa vastaan ja sitten, kun se on karkoitettu, ryhtyä vasta uusiin valloituksiin!"
"Kuka tässä on sitten kavaltaja?" kysäisi Laivurinen.
"Jonkun tietysti täytyy olla kavaltaja, kun kerta niin monta oppia on. On ainoastaan yksi lammashuone ja yksi paimen, luultavasti täytyy olla yksi tiekin."
"Samaa tietä saattaa kulkea monta joukkoa."
"Miksikäs ei. Mutta sitten pitää kuitenkin olla yksi toivo ja yksi tunnustus."
"Kuka on sanonut, ettei näillä kaikilla niin olisi? Yksi toivo, se on autuuden toivo, yksi tunnustus, se on Jumalan kaikkivaltiaisuuden tunnustus." Kun Laivurinen oli tämän sanonut, katsahti hän nopeasti ympäri seuran. Kaikkien siimat olivat tarkkaavaisesti kiintyneinä häneen.
"Se on kovin laaja tunnustus", sanoi Airaksinen vihdoin.
"Jos se on laaja, niin sano nyt, mikä on esim. täällä vallitsevista opinsuunnista tarpeeksi rajoitettu ja oikea?"
"Kirkon oppi", vastasi toinen arvelematta päästäen suunsa hiukan hymyyn.
"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää Kristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti hylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkonoppiahalua moittia, vaan menettelytapaa."
"Noo … kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää, mutta…"
"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin viran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin: yhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista, että ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja erehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on anteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri lahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo. Tosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen jää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden harjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan, pidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain suhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen edistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita, niinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen mukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa todistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja ryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta minäkin olen saanut papin niskaani."
"Ehkäpä siihen on muitakin syitä", virkkoi Airaksinen naurahtaen.
"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli välimme kylmäksi."
"Hjoo, joo", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. "Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat hänelle hulluus", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta, puheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi, sillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan suuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun verran pilkallisella äänellä hän vastasi:
"Sitäpä sinä nyt aina matkit."
Seura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika kismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä lähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä:
"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat."
Kun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä kaikki oli nyt kadonnut. "Näitä viisaat tutkivat", ajatteli hän yhä uudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville, mitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko iltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi tuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai yksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli tarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään tarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän ajatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä? Sellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa kummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja vähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään vaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja jonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi muita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi ankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta ammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain juuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. — —
"Mistä … mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime aikoina on niin lakastunut?… En ole enää missään suhteessa erinomaisempi kuin muutkaan … aivan vain tavallinen ihminen", jupisi hän itsekseen ja löi kädellä polveensa.
"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta ole ollenkaan mihinkään… Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!…"
"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja minä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan … kukaan, paitsi omaisiani, kaipaa minua… Taikka oikeammin: että minua tuomitaan hirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi…"
Rinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti. Vetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten poistaaksensa kärsimystä.
"Ja sekin vielä!" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti ylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet takausjuttu mieleen.
"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!" huudahti mies pidätetyllä äänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja rupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän huomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan ilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei juuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja … solisluu? Ei … se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa kipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku pienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa, mutta sen sijaan tuo uusi outo pistos…
"Mikähän minun oikeastaan on?" vilahti taas mieleen ylimalkainen kysymys… Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi…
Keuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle.
"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän ajattelemaan… Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua eikä heitäkään … ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen silmistä ja käytöksestä… Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin aivan turhanpäiväisistä asioista… Arkoja hekin ovat kuin lasipullot…
"… Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat umpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen. Umpimielinen minäkin olen… Enkä minä innostu enää, minä olen kuin puolikuollut… Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita ihmisiä, eivätkä muut miellytä minua…
"Ei se sellainen ole elämää", hän virkkoi.
"No … saattoihan se olla satunnaistakin", hän jälleen jatkoi, hiukan itseään lohdutellen.
"Mutta … unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!" Hän lähti kiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen elähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan ikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä.
"Elän minä kuitenkin!" hän virkkoi vakuuttavasti. "Elävät ne huonommatkin, kelvottomammatkin… Ja … ja kuka sitä on sanonut, että minun, juuriminunpitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä tanssia?… Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti minun täytyy kestää vastuksia!…" Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi ja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun.
"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka … ja Liina myös!" Sydämessään nuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä unhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten sortoa ja lyönyt laimin perheensä … "sellaista seuraa!" jupisi hän ääneen.
"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita vartentahdonelää!"
Juuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias Nerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta se tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään. Harvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia… Likeiset tulevat siitäkin syystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi…
"No terve!"
"Tervetuloa!"
"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen."
"No?"
"Vierus on kuollut."
"Kuollut?!" äänsi Laivurinen hiljaa. Suu valahti auki, ja silmät jäivät tajuttomasti tuijottamaan Nerkkulaan.
Nerkkula oli mennyt. Laivurinen istui synkkänä, mutta jotenkin tyynenä pöytänsä ääressä. Pääasiallisesti ajattelutti häntä nyt se, miten hän sanoisi vaimollensa tämän, ettei se hänessä erityistä hämmästystä herättäisi… Jos kovin pelästyy, jos rupeaa itkemään … ja miksei itkisi, kun 500 tulee entisen selkään… Ja hän kun ei ole tiennyt koko tästä asiasta … se tulee ihan aavistamatta hänelle…
"Vierus kuoli… Sopiva ja varma keino päästä veloistansa." Hän naurahti kummallisesti. Samassa johtui mieleen: jos Liina sattuisi nyt tulemaan, niin kysyisi hän varmaan syytä huoleeni, sillä nyt epäilemättä näytän sellaiselta… Mitä sanon hänelle? Millä selitän? Tätä asiaa täytyy valmistaa ennenkuin sen hänelle ilmaisen…
Häntä vapisutti. Mutta heti seurasi miellyttävä tunne siitä, että vielä oli tilaisuutta lykätä ilmoittaminen tuonnemmaksi! Johtui mieleen ottaa joku kirja käsille. Jos Liina tulee, niin olen lukevinani; sehän on selvä syy miettiväiseen ulkonäköön… Pitää vain olla joku mietityttävä kirja…
Hän hiipi varpaillaan kirjaston luo, etsi sieltä kuumeentapaisesti ja otti vihdoin Ryeggin kasvatusopin. Hän kävi jälleen istumaan kuin varkain. Saatuaan kirjan eteensä auki ja ruvettuaan lukemaan (sen tähden vain että näyttäisi lukevan) tunsi hän hyväätekevän pudistuksen itsessään. Nythän minulla on täysi syy olla ajatuksissani!
Aivan odottamatta kiintyi hänen huomionsa syvemmältä seuraaviin lauseisiin:
"Siveydelliseen vapauteen määrätty ihminen on oma tarkoituksensa; hän ei voi, niinkuin jokin asia tulla välikappaleeksi. Me emme kasvata ihmistä sen vuoksi, että hänestä olisi muille hyvää, vaan että hän ensikädessä itsellensä jotakin oikein olisi."
"Hm."
"Me emme kasvata ihmisiä sen vuoksi", luki hän uudelleen kertoen koko lauseen.
"Niinpä tosiaankin", päätti hän iloisesti, "sehän on oivasti lausuttu … tarkoitus nimittäin on oivallinen."
— Kasvattaa ihmistä ainoastaan itseänsä varten … sehän onkin luonnollista, ajatteli hän… Jos joku kasvatetaan muita varten, on se ikäänkuin hevosen taikka teuraseläimen kasvattamista: palvelemaan, uhrautumaan muille, uhraamalla omat etunsa…
Mutta elänkös minä itseäni varten?… Jos niin on laita, missä nyt on tuo elämä?
Hän rupesi käsi poskella miettimään … kaivoi ja penkoili ajatuksillaan siinä kuin aarteen kaivannolla.
— Sanalla sanoen, jos nyt minä esimerkiksi olisin — minä nyt vain kuvittelen sitä — että olisin kasvatettu ja itse kasvattanut itseäni, omaa, yksilöllistä itseäni varten, niin minä, esimerkiksi, en olisi mennyt takaamaan Vierusta. Ja sitten, nyt kun olen kyllästynyt yhteiskunnallisiin harrastuksiin, kun eivät ne minua hyödytäaineellisesti, — päinvastoin: ne vahingoittavat, oikein aikalailla vahingoittavatkin! — minä saattaisin niistä yhtäkkiä luopua ja ruveta harrastamaan omia, yksityisiä etujaniaineellisellaalalla… Niin juuri,aineellisella alalla… Sepä minua nyt totta vieköön huvittaisikin! Nyt olisin valmis mihin juutalaistemppuun hyvänsä, kun vain saisin voittaa, voittaa ja rikastua!…
Häntä värisytti omituinen kiihko.
"Sanalla sanoen, jos olisin pitänyt vähemmän esitelmiä, lahjoitellut vähemmän listoihin, tuhlannut vähemmän aikaa sanomalehtikirjoituksiin ja olisin sen sijaan ansainnut rahoja sivutoimilla, luvallisilla ja luvattomilla keinoilla niinkuin muutkin, jotka tulevat hyvin toimeen, — niin minä olisin hyödyttänyt itseäni. Ja sehän se on pääasia! Nyt olisin kunnioitettu mies, varakas mies… Jaa'a ja minulla olisi paljon enemmän ystäviä!"
Hän vaipui taas mietiskelemiseen.
— Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?… Onko minulla edesniitä?… Se on kyllä omituista, mutta nyt minä tunnen olevani tyhmä kuin pässi…
Hän oikaisi tuskallisesti vartaloaan.
— Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisiapainoja. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi, henkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä aineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja (minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni velkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki väliajat — jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa — tuhlasin senkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille, jotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat minua, vihaamaankin rupesivat… Ja minä vain kuin mikäkin apostoli, tuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen… Luulottelin, etteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen…
Hän naurahti myrkyllisesti.
"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!"
"Esimerkiksi tuo Vaittinen", hän jatkoi, "luullakseni hän nauttii elämästä."
Kovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen miehen kädessä on minun elämäni onni…
"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä, syönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit hiukan minuakin säästänyt." Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä nyökytellen.
"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?" Silmä herahti kosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja pari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus juoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi liitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?…
"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!" hän virkahti ääneen hyvin vakuuttavasti.
"Aatteemme oli yhteinen…"
Mutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi ja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle.
* * * * *
"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me juomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat etsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."
Ääni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui panevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla Laivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki ajatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös aikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen ihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva huoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen kummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä ja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti vaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo tuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut jotain? … aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä: minähän lyön häntä kovin laimin! … jo monta viikkoa olen lyönyt laimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?…
Liina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä ikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä pulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti "sellainen tunkeilevaisuus." Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin, mutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä:
"Mitä sinä nyt?" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää suutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä.
"Mitä sinä nyt?" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti olevan kurkunpäässä.
"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä… Eihän siitä nyt sillä tavalla…" Laivurinen koetti teeskennellen saada asian tavalliseksi.
Vaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei kuitenkaan onnistunut, hän sanoi:
"Oi, miksi sinä, Eero, olet ruvennut kohtelemaan minua sillä tavalla kuin minä olisin aina liikaa?" Hän lausui lopulta niin kiireesti kuin olisi tuo kaikki ollut ulkoa opittu läksy. Lopuksi ei hän voinut enää pidättää itseänsä, vaan purskahti valtavaan itkuun.
Eeron sydän löi kovasti. Syyllisyyden tunto ja samalla puolustava ritarillinen ajatus, että hänen oli koetettava yksin kestää surut, taistelivat hänessä kovaa taisteluaan; sydän joudutti tekemään pikaista päätöstä, sillä asema oli kovin hankala ja selvitystä vaativa.
Vaimo itkeä nyyhkytti vieressä, ja mies aprikoi, millä lakkauttaisi itkun?
"Kuule, minulla on kyllä huolia, ja jos sinä vielä itket, niin…" Miehen ääni värisi. Hän joutui neuvottomaksi, kun huomasi kohta, että oli sanonut jotain hyvin tyhmää… Huolia!… siitähän vaimo heti pääsee tolalle.
"Minä kyllä näen, että sinulla onhuolia", sanoi vaimo. "Mutta luuletko minulle olevan huokeata nähdä sinun huolehtivan ja olla itse tietämätönnä sen syystä. Etkö sinä tiedä, että epätietoisuus on hirveämpi kärsiä kuin tieto?… Ja luultavasti asia koskee minua yhtä likeisesti kuin sinuakin?"
Laivurinen katsahti sävähtäen vaimoonsa, kun kuuli viime lauseen. Hän tunsi seisovansa nöyryytettynä kuin tuomarinsa edessä. Hän pelkäsi kuin paha poika, joka toisten joukossa on juuri osoittanut suurta sankaruutta, mutta joutuessaan isän rangaistavaksi tuntee mitättömyytensä. Mielessä vilahti ajatus, että hän on sanomattoman kelvoton mies, vieläpä rikollinenkin. Tuo kaikki kiiti suhisten läpi aivojen. Lopuksi hän unohti kokonaan vastata vaimolleen.
"Olenko niin kehno vaimo, etten ensinkään ansaitse luottamustasi enää?… Ja luuletko, etteiminullekinvarma tieto olisi parempi kuin epätietoisuus?" virkkoi vaimo taas.
"Mitä sinä aavistat?" oli Laivurinen vähällä kysyä. Mutta sen hän jätti ja ähkäisi tuskaisesti:
"Älä puhu sillä lailla!… Puhu toisin, armeliaammin…" Hän tyrskähti kerran, ikäänkuin kovasti pakkautuvaa itkua pidätellen. Sitten liikahteli kuin kuumeessa, siirsi tuolin vaimonsa tuolin viereen, otti häntä kädestä, puristi sitä hiljaa, mutta ei voinut katsoa silmiin. Vaimon kasvoille nousi silmänräpäyksessä hellä, osanottava ilme.
"Kuule, kuinka se on?… Onko sinulla keuhkotauti, Eero?" Hän nosti kätensä kaulalle.
"Sitäkin epäilen", mies sanoi. Mutta oikeastaan hän itse, nyt tässä, piti sitä pikku asiana. Hän kuitenkin äkkäsi, että vaimo pitää sitä pahimpana… Eikä hän itse usko tautia vaaralliseksi…
"Kuule, Liina… Minä olen tehnyt sinua ja lapsia kohtaan suuren rikoksen!" Laivurinen melkein huusi viimeisen sanan.
Vaimo hämmästyi.
"Minkä rikoksen?"
Laivurinen tyynnytti itseään ja aikoi ruveta selittelemään, eikä se enää niin vaikealta tuntunutkaan kun oli saanut tuon ensimmäisen sanan sanotuksi. Mutta hän pidättyi puolisanaan. Viereisestä huoneesta kuului:
"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä." Molempain puolisojen korvat kiintyivät siihen. Muori tuntui ulkomuististaan niitä kertoilevan, hiljalleen tassutellessaan.
"Eei … ei hän tule auttamaan tällaisissa asioissa, ei!" sanoi Laivurinen tavattoman katkerasti, ikäänkuin olisi otaksunut muorin tuota hänelle sanoneen.
"No mutta, sano jo … mitä?"
"Kuule … kun Vierus on kuollut ja minä olen hänellä takaajana viidensadan markan lainassa."
Nyt oli kivi vierinyt sydämeltä, sen tunsi asianomainen itse paraiten.Hän aikoi polttavalla kiireellä selittää asiaa tarkemmin.
"Mutta hänellähän on viidentuhannen markan henkivakuutus", ehätti vaimo sanomaan.
"Häh?! Mistä sinä sen tiedät?"
Tiesihän vaimo sen, oli kuullut Vieruksen tädiltä. Viime keväänä oli hän sen hankkinutkin, henkivakuutuksen. Oli kuullut sen jo eilen, samoin kuin Vieruksen kuolemankin, mutta mikä lie muistista vienyt, kun oli unohtanut kertoa.
Laivurinen tuli niin iloiseksi, että sydän oli hypätä ulos rinnasta.
Selviteltiin ja kerrottiin sydämellisen innokkaasti kahden puolen.
"Voi kuin et ennen sanonut", Laivurinen lopuksi virkahti, "minä kun jo luulin, että omain velkaini lisäksi tulee vielä tämä."
"Rakas ystävä, kun olin unhottanut koko asian", päivitteli vaimo ja kertoi, että eihän hän ollut tiennytkään miehensä olleen Eero Vieruksen kanssa asioissa.
"Niin, niin, mistäpäs sinä sitä."
Vaimonkin kasvoille oli noussut ilon hohde.
"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä", kertasi hän hymyillen ja laski kätensä miehensä päälaelle. Laivurinen hymähti.
"Se on omituista", virkahti hän.
"Herra puhuu totta sanassaan."
"Kyllähän se on totta se." Laivuriseen teki tapaus syvän vaikutuksen, sillä hän ei pitkään aikaan ollut uskonut mitään voivan tapahtua tällä tavalla. Sydän tuntui omituisen keveältä ja iloiselta. Nuoomatasiat ne näyttivät tällä kertaa kääpiöjutuilta vain. Ei niitten vuoksi ensinkään kannattaisi surra. Tästä syystä ei hän pitänyt tarpeellisena niitä Liinallekaan kertoa. Eihän se maksa vaivaa. Liina ei kuitenkaan ymmärrä elämää siltä kannalta kun hän nykyään katselee… Hyvä mieliala vain pilaantuisi…
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua lasten iloista hälinää. Siellähän on lisää iloa, vielä enemmän elämää! Puolisot siirtyivät sinne, eikä Ryeggiä tarvittu enää tänä iltana.
Kesä on mennyt, syksy on tullut. Kaiken kesää teki Laivurinen melkein jok'ikinen päivä vahvoja päätöksiä heittää hyödytön huolehtiminen ja ruveta elämään kuin viimeistä päivää, huolettomasti ja iloisesti. Ja väliin hän saattoikin toteuttaa ajatuksensa melkein kokonaiseksi päiväksi. Mutta aina sattui pieniä tapauksia, ja ne kävivät mielelle kuin olisivat olleet suuriakin asioita…
"Ei", sanoi hän usein, kun tapasi itsensä synkissä ajatuksissa, "ei tämä sovi, minä tapan itseni tällä lailla…"
Ja hän koetti taas.
Kun vanhat ihanteet johtuivat toisinaan mieleen ja muisti, miten tulisella innolla puuhaili ennen niiden toteuttamiseksi, niin tuntui tuo entisyys lapselliselta, mutta kuitenkin kaivattavalta. Toisinaan hän vieläkin innostui, innostui kuin nuori kokematon maailmanparantaja ainakin. Se kesti kerrallaan vain hyvin lyhyitä aikoja, väliin vain muutamia minuutteja, sitten oli kaikki ohitse. Hän huomasi tämän omituisen seikan ja tutki sen syitä.
Sattuipa niinkin, että tätä ajatellessaan tuli siihen huomioon, että hän onkin jo kovin vanha mies … kolmekymmentä kolme vuotta!… Jaa'a, paljon on jo nuorempia miehiä… Silloin selvisi, että vanhenemaan kai tässä rupeaa. Miksi minä enää intoilisinkaan? Nuoremmatkaan eivät kaikki intoile, miksi sitten minä, joka jo olen aikani intoillut?
Lepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä uusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet … ja velvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En minä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut, nuoruuden into on lamautunut.
Hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja vanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät huolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä tyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat kummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä huvittamaan, — eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä menettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena siihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni. Toisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista puhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti.
Usein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä vastustaa.
Uskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn alaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta — sitä ei hän myöntänyt —, aivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä.
Noin vuosi takaperin tunnusti hän olleensa melkein jumalankieltäjä. Nyt hän kertoi siitä ylpeillen, kun oli päässyt vakaumukseen siitä, että Jumala todellakin on olemassa. Entisen kantansa tässä asiassa sanoi johtuneen välinpitämättömyydestä. Saatuaan nyt uskonnollisen vakaumuksen hän tunsi ikäänkuin sisällisen pakon vaativan siitä puhumaan.
"Aatteeni ovat kyllä omituisia", hän sanoi usein, "mutta ne ovat omintakeisten tutkimusteni tuloksia, selviä johtopäätöksiä." Usein hän antautui tästä puhumaan, melkeinpä se olikin ainoa asia, josta hän vielä innostui.
Erään kerran, kun Tolvanainen, joka myöskin oli kansakoulun johtokunnan jäsen, sattui käymään Laivurisen luona, teki opettajan kovasti mieli ruveta vieraansa kanssa keskustelemaan uskonnollisista asioista. Tolvanainen itse, joka oli vahva evankelinen, johdatti puheen sinnepäin. Oli puhe Laivurisen taudista.
"Niin", sanoi Tolvanainen, "te olette nyt pitkällisen taudin käsissä niinkuin hurskas Job. Mutta onko teillä Jobin usko?"
Laivurisen suu meni ivanauruun.
"Job uskoi hänkin uudestaan vasta sitten kun rikastui ja parani.Köyhänä ja sairaana oli hänkin epäuskoinen."
Siitä aloitettiin. Laivurinen kertoi käsittävänsä, että kertomus Jobista on romaani. Muuten sanoi hän pitävänsä juutalaisia pakanakansana, samanlaisena kuin muutkin sen aikaiset kansat olivat; mutta heidän historiastaan on selvään nähtävänä, että Jumala välillisesti ilmaisi tärkeitä totuuksia profeettain kautta, mutta että profeetat niihin usein sekoittivat omia käsityksiään j.n.e.
Tolvanainen pudisteli päätänsä.
"Opettaja juttelee järjen kieltä", hän sanoi salaperäisesti hymyillen, "eikä luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat hänelle hulluus."
Tolvanainen lausui tämän hiljaa ja vakuutellen ikäänkuin nuhdellakseen Laivurista. Äänestä kävi muuten päättäminen, että hän valmistautui taisteluun. Laivurisen laita oli sama. Hän tunsi vastustajansa ja piti hänen uskonnollista kantaansa löyhänä tekopyhyytenä. Hän kuohui intoa ja väittelynhalua.
"Järjen kieltä, kuinkas muuten?" virkkoi Laivurinen. Hymyili jo tulevalle vastaukselleen. Astutpa satimeen kerrankin, Tolvanainen!
"Niin järjen kieltä", vakuutteli toinen. "Kyllähän raamattu monessa suhteessa on vastoin järkeisoppia. Mutta järki täytyy ottaa vangiksi uskon kuuliaisuudelle."
"Ei, ei raamatun totuudet ole vastoin järkeä, mutta yleinen selittämistapa, se on vastoin järkeä."
"No niin."
"Mitä no niin? Onko se sama asia?"
"Tietysti. Joka ei Moosesta ja profeetoita usko…"
"Ei, ei, älkää sekoittako. Mutta sanokaa vain, ovatko raamatun totuudet ja niiden selittäminenteidänkannaltanne sama asia?"
"On, kun niin selitetään kuin Lutherus selittää."
"En minä sitä usko!" huudahti Laivurinen melkein häikäilemättömästi.
"Niin, niin, te ette usko, kyllähän minä sen tiedän. Mutta sillä, ettei joku usko, ei ole todistettu, että raamattu olisi vain satukokoelma. Kyllä niitä on, jotka uskovat."
"Enhänminäole sanonut raamattua satukokoelmaksi. Minä vain olen sanonut, että sitä selitetään väärin."
"Niin selitetään, tekin selitätte väärin", pilkkasi Tolvanainen.
"Se on kyllä mahdollista", myönsi Laivurinen avomielisesti. Tolvanainen käytti tilaisuutta jatkaaksensa:
"Aivan sama on, jos pidätte totena osia raamatusta taikka ei ensinkään mitään. Sillä kun te sen teette järjen avulla, eikä uskon, niin ei se teitä mitään auta."
"Se on kyllä totta", myönsi Laivurinen, "jos nyt olisi niin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, — ajatellaan nyt, ettei minulla ole ensinkään uskoa, jota minulla kuitenkin on! — ja minä tahtoisin päästä käsittämään raamattua. Mitä minun silloin on tehtävä? Enkö saa tutkia tätä kirjaa järkeni avulla, kun ei minulla ole muuta apukeinoa? Ajatelkaa nyt vieläkin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, mutta ääretön halu päästä totuuden tietoon? Niin, ja ajatelkaa vielä, että minulla olisi suuri halu olla kristitty, esimerkiksi siitä syystä, että minä ihailisin kristityn mainetta?"
Laivurinen jäi silmät suurina tirkistelemään Tolvanaisen kasvoihin saadakseen selvää, oliko tämä häntä ymmärtänyt.
"Ymmärsittekö?" kysäisi hän, kun ei toinen ruvennut vastaamaan.
"Ymmärsin kyllä, mutta minä nyt olen sellainen maanmoukka, etten minä tällaisissa järkikeskusteluissa osaa pitää puoliani."
"Sanokaa niinkuin ymmärrätte", pyysi toinen kiihkeästi.
"Asia on sillä tavalla", alkoi Tolvanainen muistelevan näköisenä, "että sellainen ihminen, jolla kerran ei ole mitään uskoa, ei ole oikeutettu väittelemään näistä asioista." Laivurinen käsitti, että tarkoitus oli loukata.
"Minähän sanoin, että minullaonuskoa."
"Eihän opettaja usko mitään … senhän kaikki tietävät", virkkoiTolvanainen, mutta joutui samassa hämille.
"Millä oikeudella te niin sanotte?" kysyi Laivurinen kiukustuneen näköisenä.
"Minä sanon sen sillä oikeudella, koulun johtokunnan jäsenenä, että minä pidän hyvin vaarallisena, kun sellaisia asioita opetetaan meidän lapsillemme." Hän nähtävästi aikoi jatkaa, mutta joutui pois tolalta ja vilkaisi hätäillen Laivuriseen. Tämä oli kovin hämmästynyt tuosta äkillisestä hyökkäyksestä ja suu meni kummastelevaan hymyyn. Mutta aivan kintereillä leimahti silmissä tulisesti, ja hän murahti, joko aikeessa vastata tahi kysyä jotain. Tuon ajatuksen hän näkyi kuitenkin painavan alas ja nousi päätä ravistellen seisomaan. Tolvanainen sai tästä menettelystä sen käsityksen, ettei Laivurisella ollut mitä vastata. Tyytyväisenä itseensä kömpi hän uunin luo, kopisti sinne perät piipustaan ja jonkinlaiseksi vahvikkeeksi äsken sanotulle äänsi vakuuttelevasti:
"Hjoo, joo, niin se on."
"Mitä 'hjoo joo'?" kysäisi Laivurinen luonnottoman kovasti ja seisahtui Tolvanaisen eteen levollisesti katsellen, kun tämä pani omasta massistaan piippuun. Tolvanainen pelästyi, niin että oli vähällä pudottaa piippunsa, sillä ei hän ollut juuri mitään tuollaista ajatellut.
"Niin … en minä mitään… Sanon vaan, että niin se on."
"Mikä on niin? Mikä, mikä oikeastaan on niin?"
Tolvanainen joutui yhä enemmän hämille, ja Laivurinen sai siitä intoa.
"Se vaan", änkkäsi Tolvanainen, "ettei sitä sellaista oppia saisi opettaa lapsille koulussa." Mutta nyt joutui hän yhä enemmän tolalta, sillä Laivurisen tiukan katseen edessä johtui hän yhtäkkiä ajattelemaan, että hän puhuu jotain hyvin tyhmää.
"Vai niin … vai sitä … vai vielä te sitä toistelette. Hmh. Mutta sanokaas, mitä vaarallista minä olen opettanut teidän lapsillenne?"
Laivurinen kysyi tätä lempeästi, melkein kuin lapselta.
"Ei minun lapsilleni", alkoi Tolvanainen.
"No, no, älkää lörpötelkö, minä tarkoitanlapsille yleensä?"
"Tuota … en minä tiedä, mutta niin ne sanovat."
"Kutka sanovat? Mitä sanovat?" Laivurinen ei sitä juuri tarkoittanutkaan, vaikka ehkä huomaamattaan kohteli Tolvanaista ikäänkuin nuhteen alaista oppilasta.
"Sitä sanovat", virkahti Tolvanainen silmiä nostaen, "että opettaja on sellainen, joka ei usko Jumalaan."
"Enkö minä usko Jumalaan! Sanotteko te niin?"
Jostakin syystä sai Tolvanainen nyt hiukan enemmän rohkeutta.
"Enhän minä sitä nyt niin varmaan tiedä", hän sanoi, "mutta sellaisesta ihmisestä, joka on koko elämänsä laskenut Kristukseen ja elää sitä varten, sellaisesta ihmisestä tuntuu teidän ajatuksenne — pakanalliselta", jutteli Tolvanainen nyt jo suurella varmuudella.
"Valehtelette!" ärjäisi Laivurinen kiivastuen. "Te ette pidä Kristusta ojennusnuorananne enempää kuin muutkaan, enempää kuin minäkään", jatkoi hän.
"Mutta minun uskoni tuottaa kuitenkin levon minun sielulleni, ja se on pääasia."
"Niin tuottaa minunkin uskoni", vakuutti Laivurinen.
"Tokkohan?"
"Epäilettekö sitten, etten minä puhu totta?"
"Sanoittehan tekin äsken, että minä valehtelen."
Laivurinen astui pari kertaa äänetönnä lattian ylitse.
"Siis emme usko kumpainenkaan toisiamme?" hän kysyi teennäinen hymy huulilla.
"Siltäpä näyttää, ikävä kyllä", myönsi Tolvanainen, mutta ei hymyillyt.
Tolvanainen alkoi lähteä pois. Hän tarjosi kättä hyvästiksi.
"Muuttakaa mielipiteenne … niistä saattaisi tulla muuten ikävämpiä seurauksia", sanoi hän isällisesti, vieläpä itsevaltiaasti.
"Mitä varten?"
"Oman kuolemattoman sielunne ja virkanne tähden. Kansalla on hyvin ikävät tiedot teidän uskonnostanne."
Hän meni ulos.
Laivurinen tulistui hirveästi, sillä nyt hän yhtäkkiä huomasi, että oli hyvin kehnosti puolustanut itseänsä. Herra auttakoon, miten lienevätkään käännelleet ja väännelleet ajatuksiani. Ja mitä minä olen lapsille puhunut? En mitään, en totisesti mitään erinomaista. Mutta sitten hän kohta joutui ajattelemaan, että Tolvanainen vain uskonvimmassa lörpötteli, pisteli ja peloitteli. Ja hän alkoi rauhoittua.
Mutta jälestäpäin vakavammin ajatellessa tätä seikkaa kasvoi epävarmuus kasvamistaan. Antamatta mitään vihiä ajatuksistaan ja tarkoituksistaan pani hän tarkan huomaavaisesti merkille yleisön käytöksen eri vivahdukset. Näihin saakka oli hän otaksunut ihmisten silmissä olevansa tavallisen uskonnollisen väittelijän arvossa; olipa vielä luullut sitäkin, että ne käsittävät ja ymmärtävät hänen mielipiteitänsä, pitävät häntä, jollei juuri uskovaisena, niin ainakin näitä asioita käsittävänä miehenä.
Nyt luuli hän huomaavansa ihmisten käytöksessä jotain kätkevää, peittelevää. Tuo hermoja kiihdyttävä uteliaisuus muutamissa kuulemaan, mitä hän sanoisi siitä ja siitä asiasta, alkoi häntä yhtäkkiä kyllästyttää ja rasittaa. Kasvoi mieleen vähitellen kuvitelma, kunnes se oli lopuksi olevinaan selvä varmuus, että kaikki ihmiset aina vastaan tullessa tiellä tahi missä hyvänsä tavatessa ajattelevat hänestä: "kas jumalankieltäjää!" Tuo ajatus kiusasi omituisesti ja pani hänet karsain ja epäluuloisin silmin katselemaan kaikkia. Tämä otaksuminen ja kuvittelu kasvoi siihen määrään, että hän ajatteli joka talossa ja mökissä puhuttavan aina vain tästä ja ainoastaan tästä.
Tämän johdosta joutui hän itsensä kanssa tarkkaan tilintekoon. Kuinkas se oli … mitenkäs minä ajattelinkaan vuosi takaperin? hän joskus kysäisi itseltään. Ja hän tuli aina täyteen vakaumukseen, että se oli, se silloinen uskonto, täyttä jumalankieltämisoppia. Hän muisti omituisen selkeästi, että silloin oli toisinaan vallannut ikäänkuin salaperäinen kammo ja pelko näiden mielipiteitten ja aatteitten johdosta. Se oli ollut tuollaista vienoa, sielunpohjassa uinailevaa kaihoa, joka väliin ilmestyi omituisena pelkona esimerkiksi siitä, että Jumala ehkä rankaisee näistä ajatuksista. Mikä Jumala? hän muisti sitten ajatelleensa, kun huomasi, ettei uskonut Jumalaa olevankaan. Silloin joutui toisinaan outoon uupumustilaan ja ajatuskyky seisahtui.
Mutta nyt oli toista. Siitäpä syystä hän suuttui ihmisiin, kun luuli kaikkien häntä tuomitsevan aatteista, jotka hän oli jo aikaa jättänyt. Raakana ja raukkamaisena piti hän sitä tapaa, että muitta mutkitta, kuten muutamat kiihkoilet lahkolaiset tekivät, kuljetaan talosta taloon lukemassa omaa uskontunnustusta. Mutta hän etsi tilaisuutta väittelyihin saadakseen niissä kantansa yleisölle selväksi. Sen lisäksi rupesi hän ankaraksi: paljasti raakuutta uskonnon valossa. Toisinaan hän taas tunsi sammumatonta halua pistellä ja paljastaa tekopyhyyttä: "kylläpä valehtelevatkin Jumalalle, koettavat petkuttaa!" oli hänellä tapana sanoa.
Kerran oli puhe tanssista sen johdosta, ettei raittiusseurain kokouksissa suvaita tanssia, eikä Laivurinen, yleisen mielipiteen vuoksi, itsekään suvainnut.
"Miksi selitetään, että taivaassa on alituinen tanssi? Jos tanssi maailmassa on kerran lihallisten intohimojen tuote, niin miten sitä voidaan taivaassa harjoittaa?" Kun Laivurinen tätä kysyi suu vielä hymyssä, niin pudistettiin salaisuudessa päitä.
"Ei suinkaan taivaassa tanssita", selitti hän lopuksi. "Mitä henget tarvitsevat tanssia!"
Tämä oli jo sulaa pakanuutta.
Samalla kertaa katseltiin Dorén piirtämiä raamatun kuvia.
"Omituista itsekkyyttä ihmisissä", sanoi Laivurinen, "että Jumalan kuva tehdään aina ihmisen muotoiseksi. Kasvot usein ovat eurooppalaiset, mutta puku itämaalainen." Tähän liittyi joku ajattelemattomuudesta puhumaan liikoja, mutta Laivurinen tukki suun. Vakavammat ihmiset kävivät asiaan kiinni.
"Jumala loi ihmisen kuvaksensa", sanoi joku.
"Niin sielun; ihmisen sielu on Jumalan kuva."
"Hm."
Tähän päättyi juttu. Onkos mokomampaa kuultu kristilliseltä ihmiseltä, sanottiin jälestäpäin.
Hänen oli myöskin kuultu väittävän, ettei ruumis, tuo multaläjä, milloinkaan nousisi ylös haudasta, vaan että ainoastaan henki nousee ja yhdistyy Jumalaan. "Mitäpä tehtäisiinkään lihalla ja luilla taivaassa", oli hän arvellut, "ei siinä ole mitään Jumalasta lähtenyttä, joten se ei voi siihen jälestäpäinkään liittyä."
Tätä kaikkea sitten tulkittiin niinkuin tulkittiin. "Ei hän usko ylösnousemustakaan!" sanottiin, "eikä ijankaikkista elämää", lisättiin siihen luonnollisena seurauksena. "Ihan samanlainen on kuin vanha Kolströmin herra, joka sanoi ja uskoi, että siinä puu makaa, mihinkä se kaatuu."
Siihen liittyi vielä lisäksi muita asioita. Muuan pitäjän kuulu räätäli luuli saaneensa joistakin kirjoituksista selville mitä sana sosialisti merkitsee. "Rikkaat tapetaan ja köyhille jaetaan tasan rikasten maat ja tavarat; avioliittoa ei ollenkaan solmittaisi niinkuin nyt, tehtäisiin ainoastaan vuoden kontrahteja j.n.e. Sellaista on sosialismi", kertoi räätäli. Mutta siihen hän vielä lisäsi, että opettaja Laivurinen on selvä sosialisti ja että opettaja on sen itse sanonut.
"Oh ohh-hoh sitä miestä!"
Ihmisissä rupesi hiipimään ensin ujompana ja hiljaisempana, mutta sitten yhä voimakkaampana ajatus: "no mutta eikö se olisi pantava pois viralta?"
Valistuneempi nuoriso oli jyrkästi Laivurisen puolella sekä muutamat Laivurisen varsinaiset ystävät. Mutta siitä ei yleisö paljoa välittänyt. "Ovat samanlaisia", sanottiin.
Ei Laivurisella ollut juuri milloinkaan monia likeisempiä ystäviä ollut. Niiden harvainkin kanssa, jotka kuuluivat näihin, olivat välit tämän suven kuluessa jossakin määrin kylmentyneet. Toisinaan hän kyllä kaipasi heitä luokseen, mutta kun he tulivat taloon, toivoi hän melkein kohta, että he menisivät pois. Seurassa kaipasi hän yksinäisyyttä ja yksinäisyydessä seuraa.
Pitkään aikaan ei Laivurinen varmuudella tiennyt näistä kiertopuheista, vaikka kyllä aavisti jotain. Hän piti alentavana suorastaan tiedustella mitään, ja muuten ei saanut paljoakaan tietää. Mutta erään kerran, kun hän uhitellen kertoi jollekin ystävälleen eräästä väittelystään jonkun kanssa ja nauroi, sanoi toinen varoitellen:
"Ole varovaisempi puheissasi, veli."
"Häh? Mitä sitten?"
Nyt sai Laivurinen tietää liikkuvista jutuista. Hän vajosi sen johdosta yhä enemmän masentavan mielialan valtaan ja ryhtyi likeisimmiltä ystäviltään kiireen kaupalla vielä paremmin asiaa kuulustelemaan. Bendell ei ollut siitä kuullut paljon mitään; sen, mitä oli kuullut, piti akkain juoruna, perinpohjin naurettavana. Hän nauroi itsekin ja sai Laivurisenkin nauramaan.
Airaksinen sanoi heti, että totta ne ovat kaikki. Hän kertoi kuulleensa niitä paljonkin, mutta ei ollut "uskaltanut" eikä "saattanut" puhua mitään. Häneen Laivurinen suuttui: luuli huomaavansa lempeässä, nöyrässä äänessä, jolla tuo sanottiin, kavaluutta. Anteeksiko muka olet pyytelevinäs, kun niin sanot!… Vai et ole uskaltanut ilmaista… Tämän perästä ei hän enää koskaan oikein luottanut Airaksiseen. Ainoa, joka itsestään, kysymättä tuli kertomaan, oli suutari Entonen. Häneltäpä Laivurinen vasta saikin perusteet kuulla. Entonen näkyikin pitävän asiaa tavallaan omanansa: hän keskusteli siitä innokkaasti, ikäänkuin se olisi häntä itseään hyvin läheisesti koskenut. Se miellytti Laivurista. On kuin onkin, hän päätti, Entonen uskollisin ystäväni.
Vasta nyt tunsi Laivurinen asian perinpohjin. Virkavahvistuskirja täytyy saada mitä pikimmin, päätti hän. Itseänsä moitti hän siitä, ettei jo ennen ollut sitä vaatinut. Mutta olihan suhde ollut kuntalaisten kanssa niin hyvä. Joskus oli johtokunnan kanssa ollut siitä puhetta, mutta asia oli aina tehty leikiksi: "Emme kuitenkaan sinua pois laskisi, vaikka menisitkin", olivat johtokunnan jäsenet vakuutelleet.
Keskusteltuaan Entosen kanssa kävi hän heti kirkkoherran luona, joka oli koulunjohtokunnan esimies, ja pyysi tätä ensi tilassa toimittamaan hänelle virkavahvistuskirjan.
"Mikä kiire sillä nyt on? Sen vuoksi pitäisi pitää johtokunnan kokous."
"No vaikka vaan. Mutta kyllä minä sen nyt tahdon saada."
"Jaa jaa, no miksei."
Kirkkoherran käytös oli aivan tavallinen, sillä hän ja Laivurinen eivät olleet koskaan olleet missään erittäin tuttavallisessa suhteessa. Mutta kuitenkin Laivurinen pois mennessään ja jälestäpäin muistellessaan kirkkoherran käytöstä tunsi sen ajatuksen rupeavan vaivaamaan, että ei pappi tarkemmin kysellyt syytä siihen, miksi hän nyt niin kiireesti tahtoo virkavahvistuskirjan? Miksi nyt juuri? Hän ei sanallakaan maininnut myöskään huhuista. Ne ovat siis kirkkoherran tiedossa…
Jonkinlainen levottomuus sydämessä odotti hän kokouspäivää.
Muutamia päiviä ennen johtokunnan kokousta oli Laivurinen sairastunut. Tauti tuntui vilustumiselta, vaikka hän ei tiennytkään missään vilustuneensa. Tosin sinä päivänä oli hiukan sateinen ilma ja kolkonlainen tuuli, mutta Laivurinen oli pysynyt sisällä melkein koko päivän. Siitä huolimatta oudot vilunväreet iltapäivällä karsivat selkäpiitä. Ne alkoivat alhaalta, väliin kantapäistä saakka, nousivat värisyttäen ja kirvellen ylöspäin, leviten kaikkialle. Päätä alkoi huimata, ja painostava väsymys laskeusi jokaiseen jäseneen.
Hän joutui makuulle. Koetettiin kaikenlaisia lämmittäviä lääkkeitä, mitä kotona oli ja mitä naiset luulivat hyviksi ja auttaviksi. Paksut peitteet saivat hänet vihdoin kovin kuumaksi ja hikoilemaan, ja hän vaipui levottomaan uneen. Yöllä hän houraili. Se oli kummallinen tila. Toisinaan luuli ymmärtävänsä kaikki varsin hyvin, näki muorin ja Liinan, kun ne siinä vuoteen lähettyvillä liikkuivat, mutta koettaessaan nousta hän painui alas kuin lyijy; kun hän aikoi jotain sanoa, meni sana kieleltä ja pistäysi esiin aivan uusi, satunnainen, väliin vallan hullunkurinen mielikuva, josta sitten sanoikin jotain. Saattoi kyllä huomata itsekin, kun jotain hullua oli sanonut, että toista oli aikomus sanoa, mutta kun ajatteli korjata erehdystään, unohtui jo mielestä koko asia ja taas tuli jotain vallan toista. Väliin hän tunsi itsensä kovin tuskalliseksi, mutta toisin vuoroin ei huomannut mitään kipua. Päinvastoin tuntui hyvinkin miellyttävältä. Ja kun pisti mieleen oikein hyvä ajatus, saattoi innostuakin. Kun taas ilmausi ilkeitä mielikuvia ja ne tuntuivat olevan hyvin todellisia, virtaili tuskanhiki pitkin ruumista ja mieli teki rynnätä, paeta…
Muutamasti yön kuluessa pistäysi sekin ajatus mieleen, että mitähän jos tämä nyt olisikin kuolemantekoa? Jos kuolema tuossa paikassa nyt tempaisi pois ja … ja…
Mutta sitäkään ei jaksanut ajatella, taikka oikeastaan ei viitsinyt pitemmälle, sillä koko olennossa vallitsi niin kummallinen velttous, yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys kaikesta. Sen rinnalla kyllä katkera sielullinen kärsimys pälyili ja tirkisteli joka nurkasta, painoi ja kidutti yhtämittaisella epätiedolla. Mutta kun ei siihenkään voinut kiinnittää ajatuksiaan eikä kyennyt selittämään mitään, niin se jäi vain kalvavaksi vaivaksi, jonka olemassaolon tuntee itsessään, mutta ei tiedä sen oikeata olinpaikkaa. Kaikki jäi toistaiseksi lykkimiseen ja yhä palavaan vaistomaiseen kaipuuseen: kunpa vain pian ymmärtäisi… Nyt ei jaksa, ei viitsi … kukapa nyt viitsii!
Kolmantena yönä aamupuoleen sai hän nauttia muutaman tunnin virkistävää unta. Siitä herättyään huomasi olevansa paljon parempi. Mutta pää oli raskas ja sumuinen, tuntuipa siltä kuin se olisi ollut savua täynnä. Heti palasi muisti kuitenkin takaisin uniin ja harhakuviin, joiden kamppailukenttänä hänen aivonsa olivat olleet. Siinä muistui kovin hämärästi mieleen varsin omituisia ja kummallisia näkyjä, niin että teki mieli vieläkin nähdä ja tarkemmin tutkia … viehätyksen vuoksi.
Vilu oli kadonnut. Hän aikoi nousta ylös, mutta ei kyennyt; täytyi pysyä vuoteessa puolenpäivän tienoille. Suussa oli koko päivän inhottava maku.
Vaimo oli koko yön ollut erittäin tarkkaavainen, pitänyt hellää huolta, totellut ja noudattanut sairaan pienintäkin viittausta ja toivomusta. Pienimpiä ja turhimpiakin apukeinoja hän koetti yöllä poistaakseen vilua, ja kun houre tuli, toimitti kylmiä kääreitä. Laivurinen oli huomannut kaiken tämän, kun oli tajussaan, ja heltyikin sen johdosta; väliin hän taas oli kärsimätön ja kiukkuinen. —
Puolenpäivän aikaan hän nousi ja lähti ulos jaloittelemaan. Naiset kyllä vastustivat, mutta se ei auttanut: hän tahtoi vilvoittaa päätänsä. Ilma oli raikas. Tuuli hyväili suloisesti vielä polttavia ohimoita ja tuntui karkoittavan sumua päästä. Ajatuskyky selveni ja reipastui. Puutarhan käytävällä käveli hän edestakaisin kaula paksussa kääreessä ja talvipalttoo hartioilla.
Sattumalta, kesken muita ajatuksia piskahti mieleen: näinkös huono minä nyt olen?… Mitenkähän minä olenkin näin huono? Käsissä ja jaloissa ei ole voimaa, ei ensinkään … ja kun kättä kohotan, vapisee minussa joka luun solmu… Koko suven olen jo ollut huono … ja mitä tämä nyt jättääkään jälkeensä?
Mitäpä mahdotonta nyt enää olisi kuolemankaan tulossa?… Eihän minussa paljon vastusta olisi … pian se minut saisi nutistetuksi…
Alkoi tuntua niin omituiselta, kuin olisi edessä ollut hyvin pitkä matka ja matkakapineet olisivat vielä olleet järjestämättä ja muitakin kotiasioita toimittamatta. Sitten tuntui koko olennossa erityinen vastenmielisyys lähtöä vastaan … aika näytti niin sopimattomalta.
Tuuli, joka muuttui yhä viileämmäksi, alkoi vaivata ja hienoja vilunväreitä vyöryili, ensin sääriä ylös, sitten yhä ylemmäksi, ja ne hajosivat vihdoin kirveltäen selkään.
Hän pelästyi ja kiirehti sisään. Kiirehtiessään hän vasta huomasi, että jalat olivat raskaat ja että hän oli hyvin väsynyt. Huoneeseen päästyään heittäysi makaamaan.
"Oh-hoh-hoh", hän äänsi mielihyvän ja levon tunnosta, kun oikaisi itsensä vuoteelle. Rouva tuli peitettä panemaan.
"Antaa olla ilman peitettä." Hänessä heräsi halu urheilla, koettaa, kestäisikö vilustumatta, sillä nyt ei vilua tuntunut. Mutta rouva ei suostunut. Jotain mutisten lempeästi, määräilevästi, tuppasi hän peiton tiiviisti Laivurisen ympärille. Jostain syystä tuntui se Laivurisesta oikein hyvältä ja hän suostui vastustelematta olemaan peiton alla ja katseli vaimoansa; tämä näytti nyt erikoisen miellyttävältä, pehmeämmältä ja viehättävämmältä kuin pitkiin aikoihin. Puku oli jokapäiväinen, mutta siinä oli jotain sievempää ja somempaa kuin tavallisesti. Astunta, puhe ja koko käytös oli niin arasteleva, ujo, sointuva, ja toimellinen, mutta meluton. Posket olivat kalpeat ja somat, silmät hienolla vetisellä, ehkä yön valvomisesta; ne näyttivät kärsivällisen väsyneiltä.
Laivurinen tunsi lämpöä, lepoa ja rakkautta. Koskas minä olen sinua tällä tavalla vaalinut? tuli hän ajatelleeksi. Hän oli joskus kärtyillyt ja ärhennellyt, kun vaimo pieniä, satunnaisia pahoinvointiaan sairasteli. Kuinka paljon olenkaan hänelle velkaa! ajatteli hän haikeasti. Kuinka paljon vähemmin hänen nuoruudenunelmansa ovatkaan toteutuneet kuin minun… Ei kukaan ole uhrautunut hänen hyväkseen… Hän on kaikkine kipuineen ja pahoinvointineen uhrautunut meidän kaikkien hyväksi … ja hänen, perheenisän hyväksi eniten, hänen, jonka olisi pitänytkantaa. Hän olikin luullut väliin kantavansa raskainta taakkaa. Mutta mitä on minun taakkani! — hän ajatteli. — Jos minä kuolisin, jäisi hän lasteni kanssa kuin puolisonsa menettänyt lintunen poikasineen ihan ilman mitään maallista turvaa…
"Liina kultaseni…"
Kyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi sitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää lämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan ei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä puhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja sydämien vienoa keskustelua…
"Onko nyt lämmin?" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä.Lämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa.
"Tottahan paranetkin."
Tässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas purskahti itkemään.
Lapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta kiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan kestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi suhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä peloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt. Lempeästi ja sovitellen hän sanoi:
"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua.Ehtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa."
Lapset tottelivat ja menivät riemuiten pois… "Illalla, kun isä paranee…" j.n.e.
Pihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta.
"Kirkkoherra tulee jo… Mitenkä hän näin aikaisin!", äänsi hän tyytymättömänä.
Sanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi pukeutumaan.