Vähäväkisyytensä tuntien oli lordi Howard valinnut sen järkevän taistelusuunnitelman, että tyytyi odottamaan vihollista ja sitten ryhtymään vain puolustustaisteluun. Espanjalaisilla oli isommat ja korkeammat laivat kuin hänellä, joten hän ei voinut käydä käsirysyyn niiden kanssa; niillä oli sitäpaitsi laivoissaan sotaväkeä, jota hänellä ei ollut. Kaksikymmentä miestä voi kyllä puolustaa laivaa sataa hyökkäävää vihollista vastaan; mutta kaksikymmentä ei voi hyökätä sadan miehen puolustaman vihollislaivan kimppuun.
Espanjalainen amiraali oli saanut kuninkaaltaan käskyn purjehtia Kanaaliin ja pysytellä Ranskan rannikolla, välttäen ryhtymästä taisteluun englantilaisten laivojen kanssa, vaikka nämä kävisivät hänen kimppuunsakin, kunnes hän Calais’n kohdalla yhtyisi siellä odottelevaan Parman herttuan osastoon. Vasta heinäk. 19 p. suuri armada saapui Kanaaliin; ja toivoen voivansa äkkiarvaamatta yllättää ja hävittää Englannin laivaston Plymouthin selällä käännätti herttua Medina Sidonia laivainsa keulat — vastoin kuninkaansa ohjetta — Englannin rannikolle päin. Mutta saadessaan kuulla amiraali Howardin tulevan kohtaamaan häntä päätti hän seurata alkuperäistä suunnitelmaa, pyrkiä Calais’ta ja Dunkirkia kohti ja ruveta ainoastaan puolustustaisteluun.
Meritaistelu Kanaalissa.
Seuraavana päivänä, heinäk. 20:ntena, sai englantilainen amiraali vihollislaivaston näkyviinsä. Armada kulki puolikuun muotoisessa kaaressa, jonka yhdestä sarvesta toiseen oli enemmän kuin nyk. penikulman välimatka. Lounaistuulessa isot laivat liikkuivat hitaasti eteenpäin. Englantilaiset antoivat vihollisen kulkea ohi, mutta seuraten perässä alkoivat (nekin vastoin amiraalin alkuperäistä suunnitelmaa) ahdistella sitä. Jyrisevä taistelu alkoi, jossa monet espanjalaisten parhaista laivoista joutuivat hyökkääjän saaliiksi ja vielä useammat saivat pahoja vaurioita; sen sijaan englantilaiset, välttäen käymästä liian lähelle jättimäisiä vastustajiaan ja käyttäen hyväkseen paljon parempaa nopeuttaan ja liikkumiskykyään, kärsivät tuntuvasti vähemmän. Taistelua kesti tällä erää miltei herkeämättä viikon päivät, joll’aikaa englantilaiset saivat lisävoimia ja voittojensa mukana yhä kasvavaa rohkeutta. 27 p. sai espanjalainen amiraali vihdoin pahoin ruhjoutuneen, mutta edelleen taistelukuntoisen laivastonsa suojaan Calais’n satamaan.
Parman herttuan voimat odottelivat läheisessä Dunkirkissa. Yhtä ylimielisenä kuin velipuolensa Filip-kuningas halveksi tämä ruhtinas sangen epäviisaasti vastustajaansa. "Hänestä tuntui siltä, kuin pitäisi Englannin ja Alankomaiden laivojen jo pelkältä hänen ja suuren armadan yhdistyneen laivaston näkemältä kiirehtää joutuisasti pakoon omiin satamiinsa ja kaikkiin mahdollisiin rotanreikiin; — — jonka jälkeen hän armadan turvin kuljettaisi sotajoukkonsa Kanaalin yli ja nousisi Thamesia ylös Lontooseen. Parilla kolmellakymmenellä tuhannella valitulla soturilla hän helposti valloittaisi heikosti linnoitetun pääkaupungin, jonka rauhantyöhön ja mukavuuteen tottuneet asukkaat ensi iskusta antautuisivat."
Mutta halveksittu rotta päinvastoin kykenikin pitämään kissaa itseään kiipelissä. Alankomaalaiset lähettivät viisineljättä isoa laivaa täynnä meri- ja sotapalvelukseen tottunutta väkeä pidättämään Parman herttuan voimia Dunkirkissa ja muissa Flanderin satamissa, ja kaikki englantilaiset laivat kokoutuivat Calais’n ulkopuolelle vastaanottamaan armadaa, jos se yrittäisi lähteä ulos merelle. Täten estettiin molemmat espanjalaiset laivastot yhtymästä kuningas Filipin suunnitelman mukaan.
Armada oli asettunut Calais’n selälle sellaiseen taistelujärjestykseen, että isoimmat laivat olivat sijoitetut kaaren muotoon vihollista vastaan peljättäväksi linnakeriviksi ja pienemmät kaaren sisäpuolelle suojaan. Englantilainen amiraali ei näin ollen voinut ilman isoja tappioita itselleen käydä ryntäämään noin vahvaa asemaa vastaan; mutta yöllä 29 päivää vastaan lähetti hän kahdeksan polttolaivaa ainakin murtamaan sitä. Seurauksena tästä äkkiyllätyksestä oli, että espanjalaiset hätäytyneinä katkaisivat ankkuriköytensä ja lähtivät kiiruimman kautta epäjärjestyksessä ulos merelle. Hämmennyksessä törmäsi moniaita heidän isoimpia aluksiaan yhteen ja tuhoutui; toiset hajautuivat sikinsokin pitkin Flanderin rannikkoa, niin että aamun valjetessa voivat töintuskin noudattaa amiraalinsa käskyä ja yhtyä uudelleen Gravelingin luona. Silloin oli englantilaisilla kultainen tilaisuus käydä hämmentyneen vihollisen kimppuun ja samalla estää sitä yhtymästä Parman herttuan laivastoon, ja mainiosti he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. Eräs senaikainen kirjoittaja kuvaa taistelun loppusuoritusta seuraavasti:
Armadan surkea loppu
"Huomenissa heinäk. 29 p:nä, äsken kerrotun metelin ja Espanjan laivaston jälleen asetuttua taistelujärjestykseen Gravelingin näkösällä, iskivät englantilaiset uudelleen sen kimppuun mitä uljaimmin ja raivoisimmin — — Ja vaikka englantilaisilla oli laivastossaan monta mainiota ja sotakelpoista alusta, voi niistä tuskin paria- tai kolmeakolmatta asettaa espanjalaisten yhdeksänkymmenen ison taistelulaivan rinnalle.
"Sen vuoksi englantilaiset laivat, käyttäen hyväkseen sukkelampaa ohjauskykyään, jonka avulla voivat kääntyä ja ottaa tuulta purjeisiinsa minne suuntaan hyvänsä, lähestyivät usein aivan keihäänvarren päähän vihollisista ja ampuivat kukin vuorostaan kokokyljen laukaukset niitä kohti; — jatkaen tätä keskeytymätöntä tykki- ja muskettitulta koko päivän aamusta myöhäiseen iltaan, kunnes heiltä ruuti ja luodit tyyten loppuivat."
"Espanjalaiset kärsivät tuona päivänä suuren tappion ja vahingon, sillä heidän laivoistaan tulivat monet puhkiammutuiksi ja upposivat, samoin menettivät he väkeään sangen paljon; kun sitävastoin englantilaiset koko sinä aikana, jolloin espanjalaislaivasto liikkui heidän vesillään, eivät kadottaneet miehistään sataa enempää eivätkä ainuttakaan laivaa eikä arvohenkilöä."
Huonoa komentoa Englannin hallituksen puolelta (kuningatarta syytettiin tässäkin kitsastelusta) todistaa se, ettei sen laivastolle ollut varattu kylliksi ampumavaroja, jotta se olisi voinut täydellisesti hävittää vihollisen. Mutta mitä vain kyettiin tekemään, se tehtiin kunnolla. Monet, Espanjan isoimmista laivoista upposivat tahi joutuivat vastustajan saaliiksi. Vihdoin älysi espanjalainen amiraali jatkuvan taistelun toivottomaksi ja käyttäen hyväkseen eteläistä tuulta kokosi laivastonsa jätteet purjehtimaan pohjoista kohti, toivoen voivansa kiertää Skotlannin ympäri ja palata sitä tietä englantilaisten häiritsemättä Espanjaan. Mutta voittaja seurasi perässä, ennen kaikkea pikalentäjä Drake, joka ajoi voitettua "voittamatonta" edellään jonkun matkaa pohjoiseen, kunnes huomatessaan sen kääntyvän Skotlannin rannoilta Norjaa kohti katsoi parhaaksi — Draken sanojen mukaan — "jättää sen noiden rajujen ja hirvittäväin pohjoisten vesien armoihin". Mutta myrsky jatkoi hävitystyötä Skotlannin ja Irlannin kallioisilla pohjoisrannoilla. Suuresta, ylpeästä "voittamattomasta armadasta" palasi ainoastaan kolmekuudetta pahoin runneltua alusta — poikkinaisin mastoin, rikkinäisin purjein, puhkiammutuin kyljin ja nääntynein miehistöin — kotimaan satamaan.
Filip II:sen järkähtämätöntä mielenmalttia kuvaavat hänen sanansa lohduttaessaan vapisevaa Medina Sidonian herttuaa: "Minä lähetinkin teidät taistelemaan ihmisiä enkä luonnonvoimia vastaan."
Pohjolan suurin merisankari.
Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta. —Wessel-Tordenskjold: Urhon lapsuus; Peder alottaa uransa; Seikkailu Göteporin edustalla; Kohtaus englantilaisen kanssa; Tordenskjold; Myötä- ja vastoinkäymistä; Tordenskjold tiukalla; Amiraali; Viimeinen uroteko ja kuolema. —Puisten sotalaivojen valtakaudelta: Laivojen ryhmitys ja aseistus; Taistelutapa.
Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta.
Kalmarin unionin ajoista lähtien olivat Pohjolan molemmat valtakunnat alituisesti toistensa tukassa. Voimasuhteet olivatkin jokseenkin tasaiset — Ruotsilla oli hallussaan avara mutta harvaan asuttu ja meren erottama Suomi, Tanska jälleen yllämainitun merkillisen valtioyhtymän perintönä hallitsi Norjaa ynnä Ruotsin viljavia eteläisiä maakuntia. Ruotsilla oli katkeamaton kahakka itäisen naapurinsa, yhä vaarallisemmaksi käyvän Venäjän kanssa, Tanskalta taasen eivät huolet loppuneet Saksan mantereella sijaitsevain aluemaidensa Slesvigin, Holsteinin ja Lauenburgin takia. Tanska oli maantieteellisen asemansa takia etupäässä merivalta, Ruotsi samasta syystä maavalta; toisen kovalla kamaralla saavuttamia voittoja tasoitti toisen menestys merellä.
Mutta 30-vuotisessa sodassa saavutti Ruotsi jalansijaa Keski-Europassakin, Pohjois-Saksassa ja Itämerenmaissa ja yleni yhdeksi Europan suurvalloista. Sotaisten Kaarlojensa aikana se löylyytti pahasti kilpailijaansa sen omalla mannulla ja riisti siltä sen ikivanhat omistukset Etelä-Ruotsissa. Ja kun Ruotsin "nuori leijona", Kaarloista XII:s, alotti tarumaisen loistavan sankariuransa litistämällä Tanskan pään siivosti kainaloonsa, näytti Tanskan mahti madaltuvan maan tasalle. Mutta silloin sai sekin, Hansan vallan muinainen kukistaja, yhdennellätoista hetkellä sankarinsa, joka ajaksi palautti uhatun tasapainoaseman, merisankarin mokoman, jolla ei ole ollut vertaistaan Pohjolassa eikä monta muuallakaan maailmassa — Wessel-Tordenskjoldin.
Urhon lapsuus.
Norjan ikivanhassa Trondhjemissa syntyi Peder Wessel v. 1690 kymmenentenä sikäläisen raatimiehen Jan Wesselin 18 lapsesta — niistä poikia kokonainen tusina ja kaikki "hurjia ja kurittomia veitikoita". Kaikista hurjin ja kurittomin oli kumminkin Peder, jonka ison lapsiparvensa vallattomuudesta ja toimeentulosta huolestuneet vanhemmat panivat koetteeksi ensin räätälin- ja sitten parturinoppiin. Kummassakin oppipaikassa olivat mestarit ankaria vanhankansan miehiä, jotka patukan avulla ahkeroivat kasvattaa oppilaitaan "kurissa ja Herran nuhteessa". Mutta patukka maistui Pederille kylässä vielä nurjemmalta kuin kotona, joten hän piankin karkasi neulan ja saksien parista ja jatkoi omavaltaista vekkulinelämäänsä.
Hänen ollessaan 14-vuotias kävi Tanskan-Norjan hallitsija Fredrik IV hänen kotikaupungissaan. Kuninkaan muhkeat saattolaivat ja komea hovinpito olivat omiaan panemaan parempienkin kaupunkilaisten silmät ja suut selälleen kuin vain raatimies Wesselin Peder-veitikan; ja korealiveristen hovilakeijain juttelut isoista sotalaivoista ja Köpenhaminan loistosta lisäsivät kukkurata pojan ylivuotavaisen mielikuvituksen maljaan. Kun kuninkaalliset lähtivät Trondhjemista kotimatkalle, lähti Pederkin mukaan — mutta salaa vanhemmiltaan ja kätkeytyneenä erääseen laivoista.
Peder alottaa uransa.
Kaikki hänen kauniit tuulentupansa haihtuivat kuitenkin kuin utu ilmaan, kun hän Köpenhaminaan tultua seisoi rannalla ypöyksin, pennitönnä ja ystävätönnä. Onneksi kuninkaan norjalainen hovipappi armahti nuorta maanmiestään ja otti hänet passaripojakseen. Mutta vaikka hänen tällä uralla olisi ehkä ahkeroiden onnistunut aikanaan kiivetä tuonaan ihailemainsa korealiveristen hovilakeijain mahtiasemaan, ei se enää tyydyttänyt hänen levotonta mieltään. Kaikki vapaahetkensä hän vietti satamassa tähystellen ikävöivin silmin sen suulla lepääviä isoja sotalaivoja ja merikadettien harjotuksia niiden kannella, tykkien ääressä ja mastoissa. Sinne joukkoon piti hänenkin päästä, keinolla millä hyvänsä; ja kun muut keinot eivät tepsineet, kyhäsi hän itselleen kuninkaalle hyvin nöyrän ja alamaisen, mutta samalla lapsellista itsetietoisuutta uhkuvan kirjeen, jossa anoi korkeata armoa tulla otetuksi merikadettien joukkoon. Kirje huvitti hyväluontoista kuningasta, joka antoi toimittaa pojan purjehdusoppilaaksi erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan. Nopeasti vastaleivottu jungmanni ansaitsikin kapteeniltaan sen mainesanan että "Peder Wessel on syntynyt merimieheksi, ollen aina reipas työssä, rohkea ja kerkeä, kaikista iloisin saadessaan repäisevässä myrskyssä kiikkua raa’alla ja kiinnittää purjetta; ja on pojassa sellainen reima luonto, että hänestä aikaa myöten täytyy tulla kelpo merimies". Kotia palattua hänet kirjoitetuinkin toivonsa mukaisesti merikadettien joukkoon, mutta sepä ei enää tyydyttänytkään 20-vuotiasta merimiestä. Kuningas sai hämmästyksekseen uuden kirjeen, jossa Wessel anoo — ei sen enempää eikä vähempää kuin ison frekattilaivan komennettavakseen! Se oli toki liiaksi pyydetty; mutta anojan kelpo arvolauseet ja rohkea yritteliäisyys hankkivat hänelle joka tapauksessa pienen 4-tykkisen aluksen päällikkyyden.
Nyt oli Peder onnellinen, kun sai oman laivan komennettavakseen ja valtuuden risteillä sillä omin päin Ruotsin rannikolla. V. 1709 oli puhjennut Tanskan, Puolan ja Venäjän yhteinen sota silloin vielä aivan tuntematonta ja kokematonta Kaarle XII:tta vastaan. Wessel kohosi toimeliaisuutensa nojalla tuotapikaa luutnantiksi ja sai kuljetettavakseen isomman laivan, Lövendahlin kaleijan, jonka samanniminen tanskalainen kenraali oli varustanut omalla kustannuksellaan. Urotyö seurasi toistaan, Tanskan maankamaralla menettämä sotamaine sai korvausta merellä ja luutnantti Wessel niitti kasvavaa mainetta. Hän valtasi yhden ruotsalaisen laivan toisensa perästä, mieluimmin aina omaa alustaan isompia, ja menestys kruunasi useimmiten hänen silmitöntä uhkarohkeuttaan näyttäen todeksi sananparren, että ainakin merellä "rohkea rokan syö". 22-vuotiaana hän kohosi kapteeniluutnantiksi ja sai vihdoinkin himoitsemansa 14-tykkisen frekattilaivan käytettäväkseen. Ollen yhtä kerkeä kynään kuin miekkaankin kyhäsi hän kohta kuninkaalle hehkuvan kiitoskirjeen, joka päättyi sanoihin: "Tähän asti en ole kyennyt osottamaan kaikkein alamaisinta intoani Teidän kunink. maj:ttinne palveluksessa niinkuin olisin toivonut; mutta nyt olen vapaa käyttämään minulle kaikkein korkeimmasti uskottuja siipiä etsiäkseni vihollista missä vain tapaan, mikä kohtakin Jumalan avulla saadaan tuta."
Seikkailu Göteporin edustalla.
Eivätkä nuo olleetkaan mitään tyhjiä korusanoja. Suoritettuaan joukon muita meritoimia saapui Wessel elokuussa 1713 Kaarle XI:nnen Ruotsin ulkomaankaupan pääsatamaksi perustaman ja vahvasti varustaman Göteporin edustalle. Hän oli jo tehnyt itsensä niin peljätyksi näillä vesillä, että sikäläinen kuvernööri kreivi Mörner julisti suuren palkinnon sille, ken toisi Wesselin vangittuna hänen eteensä. Mutta suuri oli kuvernöörin ällistys, kun muuan ruotsalainen pursi vielä samana päivänä toi hänelle vastauksen Wesseliltä itseltään, jossa tuo vajaasti 23-vuotias sankari "Lövendahlin kaleijolta, ankkurissa Göteporin edustalla", tarjoutui saapumaan hänen tapaamistaan niin ikävöivän kreivin luo, jos tämä lähettäisi jonkun kaleijaa kahta vertaa vahvemman aluksen noutamaan häntä. Saman haasteen hän kohdisti kaikkien satamassa majailevien ruotsalaisten sotalaivojen päälliköille — sekä alusten että niiden kapteenienkin nimet hän tiesi luetella — mutta pyysi pitämään kiirettä, sillä hänen oli muka jouduttava kurittamaan ruotsalaisia toisellakin taholla.
Haasteeseen oli kuvernööri jo tavallaan vastannut, ennenkuin sen käsiinsä saikaan. Kun Wessel huomenissa lähti merelle, tuli häntä vastaan parin peninkulman päässä rannikolta kaksi isoa sotalaivaa. Näillä oli Tanskan lippu mastossa, mutta likemmä tullessa ja nimiä kysyttäessä ne vastasivat ampumalla täydet panokset ja vetämällä mastoihin Ruotsin lipun. Wesselin 14-tykkistä frekattia vastassa oli kaksi ruotsalaista linjalaivaa, toisessa 44, toisessa 50 tykkiä, jotka hinasivat perässään muuatta anastamaansa tanskalaista alusta. Urhomme ei tuosta säikähtynyt, vaan antautui arvelematta taisteluun. Ollen taitava tykkimies pippuroi hän omakätisesti pienemmillä tykeillään vihollislaivain mastoja ja kylkiä ja kesti kokonaista kolme tuntia epätasaista taistelua, kunnes hän väkensä jyrkästä vaatimuksesta viimein antoi peräytymiskäskyn. Mutta tuskin oli hän ennättänyt ampumamatkan ulkopuolelle, kun häntä jo kadutti tottumaton väistyminen. Hän tahtoi ainakin vallata takaisin ruotsalaisten ottaman tanskalaisen kauppalaivan ja hyppäsi muutamien miestensä kera veneeseen sitä tavoittamaan. Sen ruotsalainen valtausmiehistö ohjasi tietystikin aluksen mahtavain saattajalaivain turviin, jotka antoivat sietämättömälle ampiaiselle kolme kokokyljen yhteislaukausta peräkkäin. Nyt täytyi jo Wesselinkin älytä hypänneensä hulluun kirnuun ja kiireimmän kautta korjata itsensä kauvemmaksi. Purjeet rikkiammuttuina, lippu repaleina, köydet pahnoina, keulamasto poikki ja "rungossa niin monta tykinluotia, ettei niitä kukaan kyennyt laskemaan", saapui Lövendahlin kaleija puoleksi uppoamistilassa Norjan rannikolle.
Seuraavana keväänä hän saapui uudestaan Skoonen rannikolle ottamaan selkoa ruotsalaisten varusteluista. Tarkasteltuaan rantaa kiikarilla ja huomattuaan, ettei mitään epäilyksenalaista ollut läheisyydessä, soudatti hän laivan purrella itsensä maihin kymmenkunnan miehen kera, joilla ei ollut muita aseita kuin kirveet. Mutta annappa olla — joukon saavuttua mitään pahaa aavistamatta lähimpään kalastajakylään, karkasikin taloihin piiloutunut rakuunajoukko tulijain kimppuun. Wesselin miehet pitivät enemmän kiirettä kuin päällikkönsä, ennättivät purrelleen ja lykkäsivät vesille; ja siten jäi tuo onnenkiusaaja yksin rannalle vihollisparven keskeen, joka vaati häntä antautumaan ja luovuttamaan miekkansa. Se ei ollut Wesselin mieleen, mutta pursi oli jo niin kaukana merellä, ettei siitä voitu häntä auttaa, eikä hänkään ennättänyt enää pelastua siihen. Hidastellen hän viimein vastasi: "Olkoon menneeksi!" jolloin yksi rakuuna ratsasti hänen eteensä ja ojensi tyynesti kätensä ottaakseen vastaan hänen miekkansa. "Mutta ei vielä tällä kertaa!" huusi Wessel silloin ja antoi rakuunalle aimo iskun käsivarteen, syöksyi kuin nuoli toisten vainoojain lomasta vedenrajaan, viskautui Himasille miekka hampaiden välissä ja alkoi painaa purren perään. Hölmistyneet rakuunat käänsivät hevosensa ja karauttivat hekin veteen, kunnes se ulottui ratsujen selkään asti; toiset laukasivat ratsupyssyistään kudin toisensa perästä pakenijan jälkeen, kuitenkaan osumatta. Vuoroon sukeltaen, vuoroon pinnalla molskien onnistui tämän välttää luoteja ja päästä vahingoittumatta purren luo, johon miehet nostivat hänet tukasta. Oli maaliskuu, ja meri antoi Wesselille kylmän kylvyn; siksipä hän laivaan noustuaan ensi työkseen vaihtoi ihoa myöten kaikki vaatteensa, mutta lämmitti myöskin perinpohjaisesti pelkurimaisten venemiestensä seljät.
Kohtaus englantilaisen kanssa.
Kesällä samana vuonna hän joutui Pohjanmerellä seikkailuun, joka oli käydä hänen virkauralleen kalliiksi. Hän näet yhdytti siellä Englannin lippua kantavan frekatin, joka taaskin oli hänen omaa alustaan melkoisesti isompi ja vahvemmin asestettu. Pysähtymään vaadittaessa vieras purjehtija vaihtoi Ruotsin lipun mastoon ja vastasi kokokyljen laukauksella. Alus oli Ruotsin hallituksen äskettäin Englannista ostama sotalaiva, joka englantilaisen kapteenin ja miehistön kuljettamana juuri purjehti uuteen määräpaikkaansa. Wessel, joka aina rakasti "vilpitöntä puhelua", kysyi miehiltään, olivatko he valmiit ylläpitämään Tanskan vanhaa merimainetta; siihen vastattiin kaikuvalla "hurraa"-huudolla, ja silloin alkoi yksi kuumimpia otteluja, mihin kaleija koskaan oli joutunut. Klo 6:sta illalla puoliyöhön saakka pippuroivat molemmat laivat toisiaan niin ahkerasti, että tulikuumiksi käyneitä tykkejä piti lakkaamatta valella vedellä. Lopulta kyllästyi englantilainen leikkiin ja lähti rikkiammutuin purjein jatkamaan matkaa minkä kykeni. Molemmat riitapukarit olivat sangen väsyneitä ja kehnossa kunnossa ja huoahtivat mielihyvällä yön mittaan, mutta Wessel ei päästänyt vastustajaa näkyvistään.
Klo 6 aamulla olivat alukset jälleen vierekkäin ja "tervehtivät toisiaan jyrisevällä ja verisellä huomentoivotuksella, jota kohteliaisuuksienvaihtoa jatkettiin kaikella hartaudella molemmin puolin klo puoli 10:een saakka". Sitten pidettiin puolen tunnin aamiaisloma, ja sen jälkeen käytiin uudestaan toistensa kimppuun. Mutta klo 2 päivällä ilmotti kaleijan ammusmestari, ettei ruutia ollut enää neljää panosta enempää tykkiä kohti; aallot kävivät sen lisäksi niin korkeina, ettei voitu ruveta entrausyritykseen, jota varten Wessel oli jo hommannut kaikki valmiiksi, ja niinpä täytyi hänen karvain mielin päästää saalis kynsistään. Mutta ystävällinen lopputervehdys oli kumminkin lausuttava. Vene laskettiin vesille ja rumpali lähetettiin vieraan laivan kannelle viemään "kapteeni Wesselin terveiset ja pahoittelun, että hänen nyt ruudin puutteessa täytyi luopua leikistä; mutta että hän toisen kerran odottaisi samassa paikassa, kun ensin oli käynyt kotona hakemassa lisää ruutia".
Englantilainen kapteeni vastasi samallaisin kohteliaisuuksin ja kutsui kapteeni Wesselin saapumaan hänen laivalleen lähemmin juttelemaan, luvaten kunniasanallaan hänelle täyden turvallisuuden. Siihen ei Wessel kuitenkaan suostunut, mutta huusi naapuria laskemaan lähemmäksi. Sitten kysyi hän huutotorvea käyttäen:
"Ei kai herra kapteenilla liene minulle lainata vähän ruutia?"
"Eipä ole oikein omiksi tarpeiksikaan; mutta jos kapteeni Wessel nousee laivalleni, niin on kaikki muu hänen vapaasti käytettävissään."
"Olkaa hyvä ja tervehtikää kelpo ystäviäni Göteporissa!" huusi Wessel.
"Se käy päinsä; ja minä pyydän teidän viemään terveiseni köpenhaminalaisille tutuilleni", vastasi englantilainen, kohottaen samalla viinilasia ja lisäten: "Minä juon kapteeni Wesselin maljan! Hurraa pojat!" — johon miehistö yhtyi seitsemällä hurraa-huudolla.
"Ja minä juon kapteeni Bactmanin maljan! Hurraa pojat!" — ja kaleijan väki vastasi kolmesti hurraten.
Molemmat päälliköt viskasivat lasit päänsä yli mereen ja erosivat ajan muodin vaatimin kohteliaisuuksin toisistaan.
Tätä huimaa seikkailua, Jossa sekä kaleija että sen miehistö olivat pahoin kärsineet, käyttivät Wesselin kadehtijat hyväkseen ja saivat aikaan, että hänen täytyi saapua Kööpenhaminaan vastaamaan sotaoikeuden edessä kevytmielisestä menettelystään. Kannekirja loppui vaatimukseen, että "kapteeniluutnantti Wessel tuomittaisiin maksamaan sakkoa, korvaamaan korkean kruunun kärsimät vahingot ja alennettaisiin arvossa; varsinkin koska hän kevytmielisyydessään oli laskenut laivansa vihollisen kupeelle, solminut miltei rauhan ja vaihtanut maljoja tämän kanssa" j.n.e. Mutta vanhastaan tiedämme, että Wesselillä kieli ja kynä olivat yhtä kerkeät kuin hänen miekkansakin. Hän puolustautui hänen päällikkökuntoaan alentavia syytöksiä vastaan, myöntäen kyllä kärsineensä vahinkoa; mutta "tykkihän on, kuten tiedetään, sellainen kapine, joka osuessaan piirtää aina jälkensä, ja mahdotonta oli minun kieltää vihollista vahingoittamasta laivaani ja sen miehistöä, paitsi jollen olisi pelkurina soturina antautunut kohta ensi laukauksella, ja silloin ei hänen maj:ttinsa olisi saanut takaisin lastuakaan frekatistaan, ja minä olisin perinyt ainiaaksi pelkurin maineen".
Tämä uljas puolustuspuhe ja Wesselin ystävät vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hän kutsui sankarin hoviin, kuunteli hymyillen syytetyn puolusteluja, valitti hänen vastoinkäymistään, ylisti hänen intoaan ja uljuuttaan sekä nimitti hänet laivaston kapteeniksi. Se tapahtui jouluk. 28 p. 1714 ja oli kunniakas joululahja 24-vuotiaalle urholle.
Tordenskjold.
Tästä armollisesta kohtelusta Wesselin ennestäänkin mahtava itsetietoisuus ja hillitön uljuus tietysti yhä vain kasvoivat. Hän kiiruhti lähettämään kuninkaalle anomuskirjelmän, jossa pyysi kokonaista kuusi frekattia komennettavakseen, pitääkseen niillä Pohjanmeren puhtaana vihollisen laivoista. Se oli liikaa amiraalineuvoston vanhoille viisaille päille. He vastasivat esityksessään:
"Ihmetyksellä on luettu kapteeni Wesselin kirjelmä; hänen asiansa ei ole ehdottaa, kuinka Pohjanmeri on pidettävä puhtaana, se asia käy yli hänen ymmärryksensä. Kapteeni Wessel on sitäpaitsi vallan liian nuori niin korkeaan päällikkyyteen ja saa muutenkin olla iloinen hyvästä onnestaan, kun hän kapteeniluutnantiksi nimitettynä on sivuuttanut 27 yli- ja 24 aliluutnanttia ja kapteeniksi kohotessaan hypännyt 9 häntä vanhemman kapteeniluutnantin ohi. Sen suurempaa onnea hänen ei käy toivominenkaan."
Lövendahlinkaleija sai siis yksin risteillä Pohjanmerellä, kunnes se seuraavana kevännä yhtyi muuhun Tanskan laivastoon Kolbergerheiden kohdalla, jossa tanskalaiset saivat loistavan merivoiton ruotsalaisista ja Wessel niitti jälleen uusia laakereita. Pienellä aluksellaan hän yhdytti tappiolle joutuneen ja tahallaan karille ajautuneen koko Ruotsin laivaston, pakotti sen amiraalin, kuuluisan merisankarin kreivi Wahtmeisterin antautumaan laivoilleen ja miehineen ja valitsi saaliista itselleenHvita Örn-nimisen 30-tykkisen kelpo frekatin. Täten hän vihdoinkin sai kauvan ikävöimänsä frekattialuksen kuljetettavakseen, ja huolimatta amiraalinsa varoitteluista, ettei särkisi hampaitaan leikissä ylivoimaisen vihollisen kanssa, kävi hän saman vuoden elokuussa Rügenin meritaistelussa kahden miltei toista vertaa isomman ruotsalaisen linjalaivan kimppuun. Ne hänet kuitenkin pehmittivät niin pahoin, että hänen täytyi poikkiammutuin mastoin ja raakapuin ja miltei uppoamaisillaan palata kiiruusti Köpenhaminaan korjaamaan vaurioitaan.
"Minä olisin kyllä pitänyt nokkani erillään niistä", kirjoitti Wessel raportissaan, "jos olisin tiennyt niiden pahusten olevan mokomia luovijoita; mutta jos mastot ja raa’at (jotka hänellä olivat säpäleiksi ammutut) olisivat suoneet minulle yhtä suuret edut niiden rinnalla kuin mitä niillä oli minun rinnallani, niin totta jumal’-avita olisi ainakin yksi niistä saanut tanssia mukana."
Taaskin käyttivät Wesselin vihamiehet tätä onnettomuutta vahingoittaakseen hänen asiaansa; mutta kuninkaan suosio nuorta sankaria kohtaan pysyi muuttumatonna. Vuoden 1716 alussa entinen räätälin- ja parturinoppilas korotettiin aatelisarvoon ja sai nimekseen Tordenskjold, koska oli "kauhun jyrinänä" ruotsalaisille ja uljaana "kilpenä" suojeli Tanskan maata ja laivastoa. Tämä nimi tuli piankin niin peljätyksi Ruotsin länsirannikolla, että vielä monet ajat urhon kuoltua äidit siellä pelottelivat lapsiaan: "Jollet tottele, niin tulee Tordenskjold".
Myötä- ja vastoinkäymistä.
Veisi liian pitkälle ruveta edes kuivastikin luettelemaan kaikkia nuoren merisankarin rohkeita risteilyjä ja mainioita urhotöitä hänelle suotujen viimeisten harvojen elinvuosien aikana, niin että rajoitumme piirtelemään niistä vain moniaita ylen merkillisiä tapahtumia. Keväällä v. 1716 oli Kaarlo XII lähtenyt ensimmäiselle sotaretkelleen Norjaan ja tunkeutunut Kristianiaan saakka, mutta ollut sitten pakotettu vetäytymään takaisin rajalle, jossa sai lisävoimia Svinesundin luona. Samaan aikaan oli ruotsalaisen amiraali Strömstjernan onnistunut tunkeutua lähelle mainittua paikkaa tuoden laivoillaan kuninkaan joukoille elintarpeita ja piiritystykistöä. Siitä sai Köpenhaminassa oleskeleva Tordenskjold tiedon, ja hän lähti heti pienen laivaston kera sieppaamaan jos mahdollista ruotsalaisilta Norjaa uhkaavat tuomiset, ennenkun Kaarle-kuningas kerkiäisi saada ne käsiinsä. Tietysti hän samalla myöskin tahtoi kruunata uuden aatelisarvonsa vereksillä laakereilla.
Tordenskjoldin 7 laivassa oli järeätä tykistöä kaksi vertaa niin paljon kuin ruotsalaisissa, mutta sen sijaan oli näillä suojana rantapattereita ja rantavartioksi sijoitettua jalkaväkeä jokunen sata miestä. Taistelu tapahtui pienessä kapeassa lahdelmassa, jossa alukset tuskin kykenivät kunnolla kääntymäänkään. Kuusituntisen kuuman kamppauksen jälkeen, jonka lopulla ruotsalaiset yrittivät itse laskea laivansa maalle tai sytyttää ne, onnistui Tordenskjoldin vallata 9 vihollisen sotalaivaa ja 19 kuljetuslaivaa sotatarpeineen, jotapaitsi 11 laivaa oli uponnut tai palanut piloille. Hänen omat vahinkonsa supistuivat vain pariinkymmeneen kaatuneeseen ja joukkoon haavoittuneita, mutta hänen laivojensa täytyi heti palata telakkaan korjattaviksi. Taas sai hän niittää hallitsijan suosiota: hän sai ison kultamitalin urhoollisuudestaan ja nimitettiin laivaston kommendööriksi. Mutta hänen alakynteen joutunut vastustajansakin oli otellut urheasti, ja Kaarle XII korotti 60-vuotiaan schoutbynachti (kontreamiraali) Strömstjernan vara-amiraaliksi.
Seuraavassa yhteenotossa oli tällä vuorostaan onni puolellaan. Tordenskjold oli 200-tykkisellä laivastolla lähtenyt valloittamaan Strömstjernan puolustamaa Göteporia tahi ainakin hävittämään siellä olevan Ruotsin laivaston, telakan ja makasiinit. Mutta ruotsalainen amiraali oli järjestänyt puolustuksen niin tehokkaaksi, että Tordenskjoldin ja hänen miestensä kaikki ponnistukset lyötiin verisin otsin takaisin. Jälkimmäinen oli mukana kaikkialla, missä ottelu oli kuumin, kiertäen purrellaan paikasta paikkaan kiihottamassa väkeään ja itse taitavalla kädellään laukomassa tykkejä. Hänen purtensa ammuttiin upoksiin, ja tuskin oli hän kerinnyt hypätä toiseen, kun senkin airot murskautuivat. Lopuksi täytyi hänen pelastaa pahoin ruhjoutuneet laivansa täydellisestä perikadosta. Itse kertoo hän tästä meritaistelusta, joka oli 18:s hänen elämässään, että "nykyisessä sodassa ei ole sattunut vielä ainoatakaan niin tulista kahakkaa".
Tästä ja eräistä toisista vastoinkäymisistä saivat Wesselin vihamiehet taas vettä myllyynsä — hänhän oli kansallisuudeltaan norjalainen, halpaa säätyä ja sivuuttanut Tanskan syntyperäisiä aatelismiehiä upseerinylennyksissä — ja tällä kertaa heidän onnistuikin syrjäyttää hänet kuninkaan suosiosta. Pohjanmeren laivaston päällikkyys otettiin pois häneltä, ja hän sai komennettavakseen vain erään linjalaivan. Mutta Tordenskjold ei ollut sellainen mies, jota ilman muuta voi nöyryyttää. Saatuaan kuulla hänestä Köpenhaminassa liikkuvan halventavia puheita, pyysi ja sai hän kuninkaalta luvan matkustaa sinne puhdistuakseen syytöksistä.
Tordenskjold tiukalla.
Joulukuun myrskyissä v. 1717 purjehti hän Laurvigin satamasta Norjasta pienellä aluksella, joka sisälsi koko hänen maallisen omaisuutensa: kalliita kankaita, kulta- ja hopeaesineitä, arvokkaita aseita y.m. sotasaalista. Aluksessa oli, paitsi hänen 10-miehistä huonekuntaansa, ainoastaan 10 laivamiestä ynnä kaksi pientä tykkiä; lisäksi kaksi sutta ja kesy karhu, joita hän ajan tavan mukaan piti kotirattonaan. Huomenissapa pienen seurueen keksi ruotsalainen frekatti, joka lähti heti ajamaan purtta takaa. Kun Tordenskjold näki, ettei paosta ollut apua, päätti hän kylmäverisesti antautua epätasaiseen taisteluun. Pikku tykit asetettiin samalle laidalle frekattia vastaan ja miehille jaettiin ampuma-aseita; kaksi lakeijaa sai seista päällikön takana ja yhtämittaa ladata hänen isoja muskettejaan, niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin "vain pudotella ruotsalaisia alas". Hän oli näet yhtä taitava pyssyn ja pistoolin käyttäjä kuin tykkiniekkakin.
Ammuttuaan kokokyljen laukauksen pienoista vastustajaa kohti luuli ruotsalainen kapteeni, että leikki oli sillä loppuun leikitty, ja vaati puhetorvella huutaen alusta antautumaan, muuten hän ampuisi sen upoksiin. Mutta Tordenskjold käski soittoniekkainsa lyömään rumpuun ja puhaltamaan torveen ja huusi takaisin: "Tietäköön ruotsalainen kapteeni, että hän on tekemisissä Tordenskjoldin kanssa, joka ei anna hevillä siepata itseään! Mutta jos hän on kunniallinen ruotsalainen upseeri, niin tulkoon hän entraamaan minun purteni, siepatakseen minut jos voi; silloin pidän häntä parhaana upseerina koko Ruotsin laivastossa!"
Frekatti vastasi uudella yhteislaukauksella, ja Tordenskjold koetti parhaansa mukaan maksaa takaisin. Sitten lähestyi vihollinen yrittääkseen kylkirynnäköllä, mutta Tordenskjold ohjasi purttaan niin taitavasti, ettei yritys lainkaan onnistunut, ja pudotti joka laukauksellaan useita miehiä frekatin kannelta. Siten jatkui tuota harvinaista taistelua Davidin ja Goliathin välillä kokonaista viisi tuntia; ja koko ajan pitivät Tordenskjoldin soittoniekat ääntä yllä soittimillaan. Kun rautakuulat loppuivat pikku tykeistä, löi hän rikki tinalautasensa ja ammutti niiden palasia rae-hauleina. Vihdoin oli pursi kumminkin täynnä reikiä kuin seula, ja ruotsalainen kapteeni nousi voitonvarmana kajuuttansa katolle, heilautti hattuaan ja huusi:
"Onnittelen itseäni saadessani kunnian saattaa herra Tordenskjoldin Göteporiin, jossa häntä varmasti odottaa mitä kohteliain vastaanotto sekä lupa pitää kaikki tavaransa, kunhan vain hyvällä antautuu."
"Et sinä eikä kukaan muukaan ruotsalainen vie minua Göteporiin", huusi Tordenskjold vastaan. Sen sanottuaan tähtäsi hän kiväärinsä kapteenia kohti ja pudotti tämän kuolleena kannelle.
Päällikkönsä menettäneen frekatin väki joutui aivan hämille ja neuvottomaksi, ja töintuskin saivat voitonilosta vallan hurjaa Tordenskjoldia hänen miehensä pidätetyksi yrittämästä käydä frekatin kimppuun. Ruotsin rannan paistaessa läheltä ja purtensa kärsittyä ylen vaikeita vammoja näki hän parhaaksi jatkaa matkaa Juutinraumaan. Tuossa merkillisessä taistelussa hän menetti 7 miestä sekä molemmat sutensa, jotka tulivat ammutuiksi häkeissään alhaalla ruumassa. Mutta kesy karhu, joka koko ajan tassutteli kannella ja isäntänsä ympärillä, säilyi aivan koskematta.
Mutta sillä ei vielä oltu selvitty leikistä. Laivamiehet olivat arvatenkin ottaneet liiemmälti kohmetusryyppyjä, sillä Tordenskjoldin mentyä huoahtamaan kajuuttaan laskivat he purren iltamyöhällä karille Skoonen rannikolle ja vielä sellaista vauhtia, että pohja repesi pitkin pituuttaan ja alus alkoi täyttyä vedellä.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Siinä istua kökötettiin vihollisrannalla, vankeus tai hukkuminen yhtä varmana näköalana. Laivavene, joka oli ainoa pelastuksen väline, oli taistelussa ammuttu piloille. Sen reiät nyt kuitenkin paikattiin parhaan mukaan vaaterääsyillä ja puunpalasilla, ja sitten paiskattiin vene veteen — kunnollisesta laskemisesta ei ollut puhettakaan, sillä meri kävi jylhästi. Siihen laskeutui Tordenskjold kahden matruusin ja parin pienen rahanassakan kera; toiset miehet ja muu omaisuus saivat jäädä odottelemaan kohtaloaan purressa. Läpi kiukkuisen talviyön kävi veneen kulku Själlannin pohjoisinta nientä kohti, jonne toki saavuttiin onnellisesti. Sieltä lähetti Tordenskjold apulaivan korjaamaan jälkeenjääneitä, mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin. Koko päivän kestäneen urhean vastarinnan jälkeen oli purren miehistö joutunut ruotsalaisen rannikkoväestön vangiksi, joka kiukustuneena omasta miestappiostaan yritti surmata Tordenskjoldin hovimestarin, joka oli hiukan isäntänsä näköinen. Kaarle XII kumminkin vapautti kohta vangit ja lähetti heidät ynnä kaikki Tordenskjoldin tavarat takaisin sankarillemme, liittäen mukaan tervehdyksen, että "jos tämä itsekin olisi joutunut vangiksi, olisi kuningas kohdellut häntä kuten ainakin suuresti kunnioittamaansa henkilöä sekä päästänyt hänet sitten vapaaksi".
Amiraali.
Köpenhaminaan palattuaan Tordenskjold selviytyi moitteettomana miehenä häntä vastaan nostetussa käräjänkäynnissä ja saavutti vähitellen jälleen kuninkaan suosion. Hänet määrättiin viemään apujoukkoja Tanskan norjalaiseen armeijaan, mutta sai ensimmäiseen Norjan satamaan tultuaan kuulla, että Kaarle XII oli kaatunut Fredrikshaldia piirittäessään, ja että ruotsalaiset suurimmalta osalta olivat jo vetäytyneet takaisin rajan yli. Hän hankki nopeasti virallisen vahvistuksen tälle tiedolle ja lähti kiireen kautta nopeimmalla laivallaan viemään sitä Köpenhaminaan. Hän saapui perille iltamyöhään, jolloin kuningas Fredrik oli aikeissa käydä levolle; mutta Tordenskjold vaati siitä huolimatta heti puheillepääsyä. Arvaten tärkeitä sanomia tulevan Norjasta otti kuningas hänet vastaan ja kysyi huolestuneesti:
"Onko Fredrikshaldin linnoitus vallattu?"
"Ei — kaukana siitä, teidän maj:ttinne!" vastasi Tordenskjold;"päinvastoin olen iloinen voidessani onnitella teidän maj:ttianne.Kuningas Kaarle on kuollut, eikä ainuttakaan ruotsalaista ole enääNorjassa."
Kuningas kääntyi poispäin ja oli pitkän aikaa ääneti; sitten hän kysyi:
"Onko tämä tieto täysin luotettava?"
"Suokoon Jumala, että minun nimitykseni schoutbynachtiksi olisi yhtä varma kuin tietoni", vastasi Tordenskjold tavallisella suorasukaisuudellaan ja pitäen tällöinkin omaa etuaan silmällä. Sitten kertoi hän lähemmin Ruotsin sankarikuninkaan kuolemasta ja sen sotajoukon hätäisestä paluusta.
"Jos tämä kaikki on totta", lausui kuningas sydän keventyneenä, "niin olen täten nimittänyt sinut schoutbynachtiksi; mutta ensin tahdon kumminkin saada lähemmän vahvistuksen puheellesi."
Tordenskjold kiitti kaikkein alaisimmasti ja veti esiin hankkimansa virallisen vahvistuksen sanomalleen. Tämä sattui jouluk. 28 päivän illalla 1718, ja 30 p. sai Tordenskjold uudenvuodenlahjaksi vastaanottaa nimityksensä schoutbynachtiksi, jota vanhaa hollantilaista nimitystä silloin käytettiin kontreamiraalin arvosta.
Viimeinen uroteko ja kuolema.
Pitkältä ei Tordenskjoldille ollut enää suotu elinaikaa; mutta uuden amiraalinarvon saivat ruotsalaiset kalliisti maksaa. Hänen viimeinen urhotekonsa kuulostaa miltei tarumaiselta.
Kun Ruotsin hallitus Kaarlo XII:n kuoltua ei näyttänyt olevan kyllin halukas rauhantekoon, päätti Fredrik kuningas vuorostaan käydä hyökkäyssotaan sitä vastaan. Mutta maa-armeija, jonka mukana kuningas itse seurasi, ei ollut vielä ennättänyt tehdä ainuttakaan liikettä, kun sen päämajaan saapui tieto, että Marstrandin kaupunki ynnä sen vieressä oleva Karlstenin linnoitus oli pari päivää aikaisemmin antautunut. Kenelle sitten — maa-armeijahan oli vielä asemillaan? Kenellekäs muulle kuin Tordenskjoldille!
Hän oli näet saanut kuulla, että Karlstenissa oli varusväkenä vain 300 miestä ja että Marstrandin satamassa majailevissa ruotsalaisissa sotalaivoissa samoin oli heikko vartiosto. Hän päätti ominpäin käydä tuon linnoitetun kaupungin kimppuun — "entrata" sen, niinkuin merellä oli tottunut tekemään vihollisen sotalaivoille. Laivastollaan hän purjehti sataman suulle, teetti joutuisasti pattereita sitä suojaavalle pienelle luodolle ja pakotti niiden ja laivojensa tulella kaupungin itsensä ja satamassa olevat sotalaivat antautumaan. Se oli loistava voitto, sillä paitsi kaupunkia ja sen runsaita varastoja lankesi hänen käsiinsä yhtä suuri sotalaivasto kuin hänellä itsellään oli käytettävänä — 15 alusta — ja noin 500 tykkiä. Voiton helppous johtui siitä, että Tordenskjold itse oli kalastajaksi pukeutuneena käynyt kaupungissa ja laivoilla ottamassa selvää varustuksista ja niiden heikoista puolista; hän oli kaupitellut kaloja vaatien niistä niin järjetöntä hintaa, ettei tavarasta kukaan huolinut. Sitä suuremman hinnan saivat sitten ruotsalaiset maksaa, kun Tordenskjold vei heiltä koko kaupungin ja laivat.
Mutta vielä seisoi Karlstenin linnoitus valloittamatta. Vaikka sen varusväki oli heikko, olivat sen muurit sitä vahvemmat — niin vahvat, ettei Tordenskjold pienillä laivatykeillään saanut niille mitään aikaan. Sen iäkäs päällikkö eversti Danckwardt pommitti herkeämättä kaupunkia sen jouduttua tanskalaisten valtaan, aiheuttaen näille melkoista mieshukkaa. Vain viekkaus auttoi tässä perille. Hän levitytti linnoitukseen kamalia tietoja, että hän muka kohta saisi lisäjoukkoja 20,000 miestä, kostaisi kovasti puolustajille, jollei linnoitus antautuisi, ja poltattaisi kaupungin poroksi, jollei päällikkö lakkaisi sitä ammuttamasta.
Vanha eversti antoi kaupunkilaisten hätäilyn pelottaa itseään, ja alkoi raapia korvallistaan. Jonkinmoinen aselepo tuli aikaan, ja Tordenskjold tarjosi päällikölle tilaisuuden lähettää jonkun upseereistaan kaupunkiin ottamaan selvää, oliko hänen suurenmoisissa apuneuvoissaan perää. Vastoin juonikkaan amiraalin odotusta ottikin eversti hänen sanansa todesta ja lähetti erään kapteenin tarkastamaan vihollisen asemaa.
Nyt olivat taas hyvät neuvot tarpeen. Tordenskjoldilla ei ollut kaupungissa jalka- ja laivaväkeä 300 miestä enempää. Hän otti lähettilään vastaan erittäin kohteliaasti sekä syötti ja varsinkin juotti häntä vieraanvaraisesti; ja kun siinä tilassa sitten lähdettiin katselemaan kaupunkia, vilisi tyhmistyneen upseerin silmissä sen kaduilla aivan viljaltaan vihollista väkeä. Tordenskjold oli ennakolta antanut viisaat käskyt ja marssitti noita 300 miestään joka paikkaan kapteenin nähtäväksi. Linnoitukseen palattuaan tiesi tämä kertoa everstilleen kummia; ja kun vielä hänen suurin ruutikellarinsakin oli räjähtänyt ilmaan, alkoi päällikkö hieroa antautumista.
Se päätettiin huomenissa klo 10 a.p., ja klo 3 i.p. piti linnoituksen olla tyhjänä ruotsalaisista. Mutta kun nämä kärsimättömän Tordenskjoldin mielestä viivyttelivät liiaksi, marssi hän 100 miehen kera linnoituksen portille ja vaati sisäänpääsyä. Vain neljän seuralaisen kanssa hän pääsikin portista linnanpihalle, riensi paljas miekka kädessä päällikön asunnon eteen ja huusi akkunasta sisään: "Aika on käsissä, mitäs kuhnailette?"
Aivan ällistyneenä moisesta uhkarohkeudesta päästi eversti Danckwardt aluksi 100 epäluotettavaa saksalaista palkkasoturia lähtemään, jonka jälkeen Tordenskjold marssitutti omat 100 miestänsä sisään ja miehitti niillä kaikki ulos- ja sisäänkäytävät — jälellä olevain 200 ruotsalaisen sotamiehen seistessä täysissä aseissa keskellä linnanpihaa!
Sillä tapaa antautui Karlstenin linnoitus tanskalaisille heinäkuussa 1719. Kohdakkoin solmitussa rauhassa molempien valtakuntain välillä peri Ruotsi sen tosin takaisin; mutta eversti Danckwardt sai päällään maksaa älyttömyytensä.
Seuraavana vuonna lähti Tordenskjold kauvan aikomalleen matkalle Englantiin. Mutta ennätettyä matkan varrella vasta Hannoverin kaupunkiin joutui hän sanasotaan erään ruotsalaisen everstin kanssa, ja riita ratkaistiin kaksintaistelulla, jossa Tordenskjold kaatui juuri 30 vuotta täytettyään. "Ketä jumalat rakastavat, sen he korjaavat nuorena", sanoivat vanhat kreikkalaiset.
Wessel-Tordenskjold oli monessa suhteessa kuuluisan vastustajansa Kaarle XII:n kaltainen. Molemmat löysivät ilonsa lakkaamattomissa taisteluissa, vaarat olivat heille pelkkää leikkiä, ja molemmat ymmärsivät kunnioittaa kelpo vastustajaa. Sodan loputtua sanoi Tordenskjold suurimman mielihalunsa olevan saada taistella Ruotsin laivaston rinnalla venäläisiä vastaan Itämerellä. Mutta sen erotuksen oli kohtalo suonut näille mainioille sankareille, että kun Kaarle XII kaikesta hurjapäisestä uljuudestaan huolimatta syöksi valtakuntansa perikadon pohjimmaiseen kuiluun, oli Tordenskjoldin sallittu nostaa ja tukea Tanskan vaipuvaa merivaltaa ennenkuulumattomaan kukoistukseen.
Sotalaivojen ryhmitys ja aseistus.
Aina 19 vuosisadan puoliväliin saakka olivat sekä sota- että kauppalaivat puisia, eikä niiden välillä ollut paljon muuta eroa, kuin että edelliset olivat nopeampikulkuiset ja paremmin aseistetut. Sotalaivat olivat itse asiassa vähitellen muodostuneet aikaisemmista asestetuista saatto- (konvoiji) aluksista, joiden turvin kauppalaivat ryhmissä kulkivat silloin ylen epävarmoilla reiteillä. Minkä kauppahaahden hyvänsä saattoi varustaa sotalaivaksi, kun lastin tila käytettiin tykistön ja ampumatarpeiden sijoitusta varten ja merimiesten lukua lisättiin tykkiniekoilla ja tussarisotilailla.
Kokonsa, purjeidensa ja asestuksensa mukaan sotalaivoja nimitettiin linjalaivoiksi, frekateiksi, korveteiksi, kaljuunoiksi, hukkerteiksi j.n.e. Suurimmat olivat linjalaivat, joissa tykistö, kansitykkejä lukuunottamatta, oli sijoitettu suojattuihin pattereihin, n.s. kasematteihin, kolmelle jopa neljällekin kannelle päällekkäin — siitä myöskin nimitys "3- ja 4-kantiset". Tykkejä saattoi niissä olla aina 136 ja miehistöä 1,200 saakka. Tykkien suut pistivät ammuttaessa esiin luukuilla varustetuista ampumareijistä eli "tykkiporteista"; ladattaessa ja luudalla puhdistettaessa kiskottiin ne nuorasta alustaan eli lavettiin kiinnitetyillä pyörillä taapäin. Kansitykit eli "karonnadit" olivat lyhyitä, mutta erityisen järeitä, ja ne ladattiin tavallisesti raehauleilla tuhotakseen vihollislaivan miehistöä kannella ja takilassa.
Erikoisen lajin sotalaivoja muodostivat kaleerit, joita kuljetettiin soutamalla. Ne vastasivat myöhempiä tykkiveneitä, ollen varustetut kevyellä tykillä keulassa ja perässä; tyynen vallitessa ne myöskin hinasivat isoja sotalaivoja taisteluasentoon sekä niiden vahingoituttua pois turvaan.
Taistelutapa.
Taistelussa oli yleensä sääntönä, että samallaiset laivat antautuivat ottelemaan keskenään: linjalaivat — jotka nimensä mukaisesti muodostivat kummankin sotivan puolen taistelurintaman eli -linjan — linjalaivain kanssa; pienemmät alukset pysyttelivät aluksi joko kyljillä tahi isompien takana, sekautuen sitten taistelun kehittyessä nekin kamppailemaan keskenään. Nykyiseen laivatykistöön verraten olivat silloiset tykit aivan pikkuruisia kapineita, kenttä- ja varsinkin piiritystykistöä melkoisesti pienemmät, joten suhde niiden välillä oli siis päinvastainen kuin nykyään. Sen vuoksi niitä käytettiinkin laivoissa sitä runsaammin. Niiden teho silloisiin puulaivoihin oli suhteellisesti heikko. Vastustajat voivat lähetä aivan vieri-viereen ja ampua toistensa kyljet seulaksi ja purjeet rääsyiksi; mutta ahkerasti paikkailemalla vammojaan voivat ne pysyä edelleenkin vedenpinnalla sekä omin avuin tai toisten hinaamina pyrkiä turvaan.
Jos vihollislaivaa ei saatu pommittamalla upoksiin, koetettiin se sytyttää palamaan ampumalla tulisiksi kuumennettuja luoteja ja viskomalla sen kannelle ja rikiin tulisoihtuja, palavaa pikeä j.n.e. Rohkein ja tehokkain keino oli kumminkin "entraus" eli kylkirynnäkkö. Silloin laskettiin veneihin hampaihin saakka aseistettuja miehiä, jotka soutivat vihollisaluksen kupeelle, kiipesivät kuin kissat ylös sen kylkiä — käyttäen hyväkseen kaikkia esiin pistäviä ulkoutumia, alasriippuvia nuoranpäitä ja rynnäkkökeksejä — ja kannelle tultuaan toimittivat verisaunan pakottaakseen siten laivan miehistön antautumaan. Niin uskallettua kuin tämä oli kin ja niin veriseksi kuin käsirysy tavallisesti kävikin, oli aineellinen voitto sitä suurempi: laiva kaikkine aseineen, varastoineen ja miehineen joutui voittajan saaliiksi. Huomatessaan vastarinnan turhaksi räjähyttivät puolustajat usein laivansa ilmaan, jolloin tuho peri heidät itsensä ja ylivoimaiset viholliset. Vallattu alus hinattiin satamaan korjattavaksi; miehistö toisinaan pakotettiin voittajan palvelukseen, ja lastin (nimenomaan kauppalaivojen) arvo jaettiin upseerien ja miehistön kesken "riistarahoina". Siksipä oli n.s. kaapparitoimi noina aikoina sekä luvallista että suosittua kaikkien maiden sotalaivastoissa (ks. tarkemmin XVI Lukua).
Kuten näkyy, muistutti meritaistelu tällöin kaksintaistelua, ottelua mies miestä vastaan, ja oli omiaan kehittämään mieskohtaista yritteliäisyyttä ja urhoollisuutta sekä luomaan sellaisia hillittömän huimia merisankareita kuin Tordenskjold. Vasta myöhemmin, rautalaivojen päivinä, vaaditaan päälliköiltä etusijassa taktillista ja meriteknillistä kuntoa.
Kauppalaivojen kulta-aika.
Valtameren uudet isännät. — Suuret kauppakomppaniat; Komppanian laatu ja toiminta; Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen; Komppaniain tulot ja maksut, mahtavuus ja konkurssit; Komppaniani merkitys yleisessä sivistyselämässä; Komppaniat valtiollisena tekijänä. — Purjelaivalla entisaikaan: "Poikani kaleijalla" ja sen tekijä; Finlandein lähtö Göteporista; Myrskyssä Pohjanmerellä; Matkan jatko ja päätös; Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla; Luonnonhavaintoja.
Valtameren uudet isännät.
Espanjan merivallalle oli Suuren armadan surkea loppu todellisuudessa kuolettava isku, jolla oli sangen laajakantoiset seuraukset. Siihen asti olivat Espanja ja Portugali hallinneet itsevaltiaina isäntinä siirtomaitaan uudessa ja vanhassa maailmassa, kiristäneet niistä rautakourin äärettömiä rikkauksia ja kateellisesti estäneet toisia maita käymästä niissä kauppaa — olihan paavi bullallaan jakanut kaikki "uudet maat" näiden kahden valtakunnan kesken. Täten saaduilla rikkauksilla ne olivat luoneet siirtomaa- ja merivaltansa tueksi vahvat ja tottuneiden merenkulkijain miehittämät laivastot, jotka kerkeästi pitivät kurissa saaliinjaolle himoitsevien naapurikansani aluksia.
Mutta nytpä nuo molemmat peljätyt merten valtiaat, toistensa liittolaiset Kanaalin meritaistelussa, tulivat surkeasti lyödyiksi. Sen sijaan alkoi voittajille, Englannille ja Alankomaille — nekin liittolaiset samassa taistelussa — nopeasti kukoistuksen aika. Näiden protestanttisten valtojen rinnalle astui kohta myöskin kolmas, katolinen Ranska. Tälle maalle olivat omat edut tähdellisemmät kuin uskonnolliset näkökohdat; siksipä se samoihin aikoihin myöskin asettui 30-vuotisessa sodassa pontevasti auttamaan protestanttista maailmaa vanhaa kilpailijaansa Itävalta-Espanjaa vastaan. Suoranaisena seurauksena armadan häviöstä ja Espanjan samanaikaisista vastoinkäymisistä mantereellakin oli, että nämä vallat sieppasivat vaipuvan merivaltikan sen entisten kantajain käsistä. Bukanieri- ja sissitoimi (ks. XVI luku), joka oli jo aikaisemminkin pahasti häirinnyt Espanjan kauppaa Länsi-Intian vesillä, tuli nyt tavallaan laillistetuksi ammatiksi. Reippaat uskalikot, maineensa menettäneet kauppalaivurit, aatelissukujen perinnöstä osattomaksi jääneet nuoremmat pojat ynnä muut tyhjätaskut liittyivät yhteen, saivat odotetun saaliin perusteella laivoja käytettäväkseen ja varoja niiden varustamiseksi ja lähtivät, Draken sanoja käyttääksemme, entistä kuumemmin "korventamaan Espanjan kuninkaan partaa".
Suuret kauppakomppaniat.
Toisellakin tavalla ja paljon luvallisemmassa muodossa käyttivät edellämainitut maat hyväkseen Pyreneain valtain merellisen mahdin vaipumista. Ne näet kiiruhtivat julistamaan maailmankaupan vapaaksi kaikilla merillä ja mantereilla ja avaamaan Espanjan ja Portugalin siihen asti visusti sulkemat kauppatiet niiden merentakaisiin siirtomaihin, ennen kaikkea molempiin Intioihin, idän "ryytimaahan" ja lännen "kultalaan". Hallitukset tekevät asiassa alotteen: ne myyvät julkisella huutokaupalla enintarjoavalle määräajaksi (Hollannissa esim. 45 vuodeksi kerrallaan) etuoikeuden kaupankäyntiin Itä- ja Länsi-Intiassa, sittemmin muissakin Espanjan ja Portugalin amerikalaisissa, afrikalaisissa ja aasialaisissa siirtomaissa. Tällä tapaa syntyivät aikanaan ylen rikkaat ja mahtavat Intian kauppakomppaniat. Niitä virisi kuin maasta polkemalla heti suuren armadan tappion jälkeen ja sitten edelleen pitkin 16. ja 17. satalukua. Mainitsemme tässä niistä tärkeimmät.
Itä-Intian komppanioitaperustettiin Englannissa 1600, Alankomaissa 1602, Tanskassa ja Ranskassa 1664, Ruotsissa 1731.Länsi-Intian komppanioitaAlankomaissa 1621, Ranskassa 1664, Tanskassa 1671, Ruotsissa 1786. Muita samallaisia kauppiasyhtymiä olivat englantilaisetHudson Bay-komppania1670, joka harjotti turkiseläintenpyyntiä Kanadassa, jaGuinea-komppania, Ruotsissa 1649 ja Tanskassa 1658, joka toi Portugalin afrikalaisista siirtomaista kultahietaa, norsunluuta ja neekeriorjia, sekä ranskalainenMississippi-komppania1717, joka harjotti riisin- ja tupakanvilj. ynnä -kauppaa mainitun "vesien emon" rantamilla.
Komppaniain laatu ja toiminta.
On huomattava, etteivät nämä komppaniat alkuaan olleet meidän nykyisten osakeyhtiöidemme tapaisia; sellaisiksi ne muodostuivat vasta paljon myöhemmin. Osakkeet eivät näet olleet vapaasti kaupan, vaan moniaat rikkaat aatelismiehet ja suurkauppiaat ynnä laivanvarustajat liittyivät tarkotusta varten yhteen, kylvivät runsaasti lahjuksia taivuttaakseen hallituksen jäseniä hankkeelleen suosiollisiksi ja perivät siten kullan ja viekkauden avulla halutut etuoikeudet siirtomaankauppaan. Määräajan (oktroijin) loppuunkuluttua voi yhtiöön uudessa huutokauppatilaisuudessa tulla aivan toiset isännät. Etuoikeuksiin liittyi jo kohta alustayksinoikeuskinkyseenalaisten siirtomaiden tavarain tuontiin ja kauppaamiseen, ja sepä seikka tekikin komppaniat niin hirvittävän mahtaviksi, rikkaiksi ja vihatuiksi.
Espanja ja Portugali olivat kumminkin edelleen saarrosta väkisin vapautettujen siirtomaidensa isäntiä, eikä niiden merimahti ollut vielä tyyten loppunut. Samoin häiritsivät etäisillä merillä kaupankäyntiä maurilaiset ja muut vieraskansaiset sekä omatkin merirosvot, sittekun tavallansa ritarillinen ja alussa yksinomaan Espanjaa vastaan kohdistettu bukanieritoimi oli turmeltunut filibustierien ja muiden henkipattojen merisissien harjottamaksi mielivaltaiseksi ryöstelemiseksi, "kaikkien sodaksi kaikkia vastaan". Siksipä piti kumpaankin Intiaan menevät kauppalaivat asestaa erittäin vahvoiksi. Niiksi valittiin jykevimmät ja nopeakulkuisimmat purjealukset (siitä sitten nimitys "Itä-Intian purjehtijat" kaikkein nopeakulkuisimmille), ja ne varustettiin hyvin tykeillä, ampumatarpeilla ja asekuntoisella miehistöllä. Usein lähti kokonainen laivasto komppaniain aluksia yhdessä purjehtimaan, ja silloin oli niillä sotalaivoja saattajina.
Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen.
1700-luvulla, "hyödyn aikakaudella" ja merkantilismin kukoistusaikana, kohosi komppaniain lukumäärä ja mahti vieläkin suuremmaksi. Kun meillä Pohjolassa esim. kaikki europalainen ulkomaankauppa oli muutamien harvojen "tapulikaupunkien" hallussa ja koko siirtomaankauppa parin Intian komppanian yksinoikeutena, niin arvaa helposti, kuinka epätasaisesti kaupan kautta saatu varallisuus maassa jakautui, kuinka etuoikeutetuilla oli rajaton valta ja vapaus määrätä ja korottaa tavarain hintoja, ja kuinka suureksi kansan laajojen piirien tyytymättömyys moisesta asiainmenosta kasvoi. Siitä huolimatta — ja välittämättä hallituksen rajoituksista ja fysiokraattien [ Fysiokraattien mielestä oli maa (ja vesi) kansojen ainoa rikkauden lähde ja maanviljelys siis ainoa hedelmällinen elinkeino. Maataviljelevä valtio voi pysyä pystyssä ilman kauppaa ja teollisuutta, mutta ei päinvastoin. Siis aivan vastakkainen käsitys kuin kauppaa suosivalla merkantilismilla, johon ylempänä on viitattu.] varoituksista — lisäytyi eri maissa ylellisyys tavattomasti tottumisesta komppaniain tuottamiin siirtomaatavaroihin. Kiina ja Japani lähettivät silkkinsä (silkkiäispuun viljelys ja silkin ja sametin valmistus oli kyllä tähän aikaan jo opittu myöskin Italiassa ja Etelä-Ranskassa), teensä ja riisinsä, pronssi-, posliini- ja lakeeraus-tavaransa, Itä-Intia epälukuiset ryytinsä, jalokivensä ja helmensä, Länsi-Intia kahvinsa ja sokerinsa, tupakkansa, romminsa ja arrakkinsa aina kaukaiseen Pohjolaan saakka. Ei auttanut, vaikka papisto jyrisi saarnatuolista ajan turmelusta ja nautinnonhalua vastaan, ja vaikka hallitus sääti sakkoja ja jalkapuuta aatelittomain säätyjen koreasta vaatetuksesta ynnä kahvin ja tupakan nauttimisesta. Silkkihetaleet, lakeeratut huonekalut ja posliiniset pöytäkalut, kahvi ja tee ynnä huumaava ryydinlemu — nehän kuuluivat kerrassaan rokokoo-ajan kodin sisustaan ja ilmapiiriin, työntäen tieltään entiset rehelliset sarka- ja verkavaatteet, jykevät kansanomaiset tai barokkityyliset huonekalut, kotimaisen olven ja paloviinan, yksinkertaiset savituopit ja tinalautaset.
Kun "Itä-Intian purjehtijaa" sen monikuukautiselta, usein parivuotiseltakin matkalta tähystettiin palaavaksi lähtösatamaan, syntyi kaupungissa riemullinen odotus — olihan tapaus suurimpia paikkakunnallisia juhlahetkiä. Puhumattakaan varrotussa laivassa olevien monilukuisten omaisten jälleennäkemisestä, tiedettiin sen mukana saapuvan sellaista tavaraa, joka tuona hienostuneena ja nautinnonhaluisena aikana teki elämän vasta oikein elämäksi. Komppania näet, laivan saavuttua rantaan ja selvittyä ajan ankarasta tullikäsittelystä (jossa kyllä sattui tuhkatiheään monenmoista koiruutta ja lahjomista), möi yleensä tuodut kaukomaantuotteet huutokaupalla, nautintoaineet paljottaiserissä; mutta harvinaisuuksia, sen ajan suuresti suosittuja "kuriositeetteja" — Kiinan kauniisti kirjailtuja posliini- ja lakeeraustöitä, Intian helmiä, norsun- ja kilpikonnanluukaluja y.m.s. — pääsi jokainen rahakas kokoilija ostamaan. Pohjoismaiden tärkeimmäksi merikaupungiksi Köpenhaminan rinnalla kohosi juuri Itä-Intian kauppansa nojalla silloin vielä aivan nuori Götepori, jossa ruotsalaisella komppanialla oli pääkonttorinsa ja oma satamansa.
Komppaniain tulot ja maksut — mahtavuus ja konkurssit.
Selvää oli, että näin ylettömiä etu- ja yksinoikeuksia jakaessaan pitivät asianomaiset hallitukset omaa etuansakin silmällä ja maksattivat niistä runsaasti. Niinpä hollantilainen Itä-Intian komppania sai ensi kerran 1602 suorittaa oikeuksistaan 25,000 floriinia (päälle 52,000 mk.), mutta kauppalupaa uusittaessa 1647 1 1/2 milj. fl. ja seuraavan kerran 1696 jo 3 milj. fl. (huomattava on, että rahanarvo silloin oli nykyistä paljoa suurempi). Ensimmäinen englantilainen yhtiö sai 1708 auttaa rahapulaan joutunutta valtiota 1,200,000 punnalla, ja vuodesta 1767 lähtien maksaa vuosittaisveroa 400,000 puntaa. Ruotsalaiselle Itä-Intian komppanialle määrättiin vuodesta 1746 alkaen 50,000 taalarin (yli 100,000 mkn) maksu jokaisesta onnellisesta kotia palanneesta laivasta, ja sai se lisäksi antaa lahjoja ja lainoja hallitukselle ja sen yksityisille jäsenille monien satojentuhansien taalarien arvosta.
Mutta sitä runsaammat olivat komppaniain osakkailleen jakamat voitot. Edellämainittu hollantilainen yhtiö suoritti ensimmäisenä 45-vuotisena valtalupakautenaan liikkeeseen pannun pääoman 10-kertaisena takaisin, jakaen joinakin vuosina aina 75 pros. osinkoa. Englantilainen yhtiö jakoi laivainsa 8 ensi matkalta yhteensä 171 pros., 4 seuraavalta 87 1/2 pros.; ruotsalainen yhtiö monesti yli 100 pros., keskimäärin 32 pros.
Siksipä syntyikin uutta valtalupaa kaupattaessa aina tavattoman kiihkeä kilpailu äveriästen rahamiesyhtymäin kesken, ja vähempivaraisetkin koettivat jollakin pienellä murto-osakkeella päästä mukaan. Komppaniat eli yhtiöt pysyivät aina samoina, mutta niiden omistajat (osakkaat) voivat uudessa myyntitilaisuudessa muuttua. Vasta paljon myöhemmin ne järjestyivät nykyisiä osakeyhtiöitä vastaavaan muotoon. Ja huomatessaan, miten hyväantinen lypsylehmä tällaisesta komppaniasta tuli valtionrahastolle, alkoivat hallitukset myydä samaisia etuoikeuksia yht'aikaa useammillekin yhtymille. Uusia komppanioja syntyi 1700-luvun alkupuolella tuiki tiheään: Ranskassa 17, Englannissa 12, Tanskassa 10, Portugalissa 7, Espanjassa 6 (nämäkin vallat olivat huomanneet potkimisen vapaakaupan tutkainta vastaan turhaksi ja kiiruhtaneet noudattamaan toisten maiden esimerkkiä), Ruotsissa 6, Hollannissa 2.
Mutta nyt nousi kilpailu jo liikanaiseksi, niin ettei romahduksia voitu välttää. Osaltaan vaikutti myöskin silloisten suurten merivaltojen, Englannin, Hollannin ja Ranskan kilvoittelu merten herruudesta haitallisesti rauhalliseen meriliikkeeseen ja kaupankäyntiin. Aikakauden suuret merisankarit, Blake ja Hood Englannissa, Tromp ja Ruyter Hollannissa, Jean Bart ja Suffren Ranskassa eivät tyytyneet löylyyttämään ainoastaan toisiaan, vaan ahdistelivat innokkaasti kilpailevien kansojen kauppahaaksiakin kaikilla maailmanmerillä. Siinä leikissä polttivat Itä-Intian komppaniat pahasti hyppysensä. 1700-luvun puolivälistä lähtien alkaa niiden keskuudessa sattuessa oikein jättiläiskonkursseja. V. 1769 esim. teki kokonaista 55 etuoikeutettua Intian komppaniaa eri maissa vararikon. Vanhimmat ja vankimmat pysyivät sentään pystyssä vielä kauvas 1800-luvulle saakka; mutta höyryvoiman tehtyä meriliikenteen paljon yleisemmäksi ja tavallaan kansallistutetuksi, väheni niiden kaupankäynti ja merkitys lopulta mitättömiin. Valtiollisilla seikoilla oli siinä osansa, uudenaikaisilla osakeyhtiömuodoilla samaten; komppaniat olivat eläneet mahtiaikansa ja saivat viimein lakata olemasta.
Muutamissa muita elinvoimaisemmissa maissa on kyllä myöhemmin sallittu perustaa uusiakin samankaltaisia yhtiöitä kansallisen yritteliäisyyden ja kaupankäynnin edistämiseksi, s.o. myönnetty niille etuoikeuksia eräiden merentakaisten maanäärien luonnontuotteiden hyväksikäyttämiseen, mutta ei enää mitään yksinoikeutta kyseenä olevaan tuotantoon. Englannissa tällaisilla yhtiöillä on nimenä "Chartered Company" (sanasta "charter"- = etuoikeuskirja). Sellaisia on siellä vieläkin olemassa esim. Etelä-Afrikan kuuluisa Chartered C:ny, joka saaliin- ja vallanhimossaan sytytti tuhoisan buurisodan. Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa on tuntuvasti edistänyt sikäläinen Saksan Itä-Afrikan yhtiö.
Komppaniain merkitys yleisessä sivistyselämässä.
Paitsi rahallisia tuloksia ja ylellisyyden lisäämistä on suurilla kauppakomppanioilla ollut erittäin tärkeä tehtävä nimenomaan 18. vuosisadan henkisessä elämässä.
Hyvin järjestetty kaupankäynti kaukaisten maanäärien kanssa lisäsi erinomaisesti aikakauden maailmantuntemusta, lähensi vanhoja ja uudempia sivistyskansoja toisiinsa ja toi vielä alkuperäisellä kehitysasteella olevia ihmisrotuja osalliseksi yleisestä inhimillisestä kehityksestä. Voipa sanoa, että 1700-luvun jälkipuolisko, maailmanhistoriassa niin suurimerkityksellinen "valistuksen aikakausi", saa suurelta osalta kiittää kauppakomppaniain eri maanosia yhdistävää liiketointa kaikista niistä uusista luonnontieteellisistä havainnoista ja luonnonlakien tuntemuksesta, jotka kypsyttivät sen kukkaansa. Valistusfilosofia esitti elämän ihanteeksi luonnontilan teeskentelemätöntä yksinkertaisuutta ja vapautta; valtio-oppineet ja käytännölliset valtiomiehet lainasivat mullistaviin oppeihinsa vapaita aatteita Pohjois-Amerikan nuorista siirtovaltioista; aikakauden runoilijat uneksivat palaamista turmeltumattomaan luontoon; ja kaikki ajattelu, kaikki henkinen toiminta perustui tällöin tapahtuvaan luonnontieteisten mahtavaan heräämiseen. Komppaniain laivoja seurasivat kokonaiset esikunnat luonnontutkijoita tutustumaan vieraiden maanosien eläimistöön, kasvistoon ja kivennäisiin, niiden kansoihin ja sivistyselämään. Erityisesti Pohjolan oloja silmällä pitäen mainitsemme, että "hänen maj:ttinsa yrttimaailman keisari, kaikkien nelijalkaisten ja koppakuoriaisten kuningas", luonnon suuri järjestäjä Linné matkusteli itse nuorempana niiden mukana ja lähetti ahkerasti oppilaitaan merentakaisiin maihin tutkimaan luontoa ja kokoomaan siitä näytteitä, joita hän tarvitsi perustavan kasvi- ja eläinjärjestelmänsä valmistamiseen. Suomalaisiakin tutkijoita oli joukossa, m.m. teki Pietari Kalm silloin mainion Amerikan-matkansa, josta kirjoittamansa kertomus käännettiin monille Europan kielille. Monia uusia ravintokasveja ja viljelystapoja siirtyi tällöin Europaan.
Yksinpä vapaudenaatekin, joka valistusfilosofian vaalimana lopulta puhkesi Ranskan suureksi vallankumoukseksi, oli tällaista lainatavaraa. Pohjois-Amerikan valtioiden vapautuessa Englannin ikeestä riensivät Europan tulisielut ottamaan osaa taisteluun ja toivat tullessaan vapaudensoihdun ja sotaisen kokemuksensa vanhan maailman mantereelle, jolla alkavissa vapaustaisteluissa he sitten toimivat eturivin miehinä.
Komppaniat valtiollisina tekijöinä.
Eräille kauppakomppanioille oli suotu vielä suurenmoisempi ja välittömämpi tehtävä maailmanhistoriassa. Mahtavimmaksi kaikista niistä kohosi ennen pitkää englantilainen Itä-Intian komppania. Hankittuaan itselleen Bengalissa jalansijaksi Kalkuttan (Kalikutin) kaupungin — saman, johon Vasco da Gama oli ensiksi noussut maihin ja josta käsin Portugali oli alkanut levittää valtaansa Intiassa — se saattoi nopeasti ja varmasti koko Etu-Intian valtansa alaiseksi. Sen palveluksessa yleni lordi Clive vähäisestä kauppapalvelijasta maansa jumaloimaksi kansallissankariksi.
Ilman lakkaamattomia taisteluita ja viisasta valtiotaitoa ei tätä mainiota menestystä kuitenkaan saavutettu. Kotimaisten ruhtinaiden ja heimojen suhteen komppania noudatti vanhain roomalaisten valiolausetta: Jaa ja hallitse! Heikommat heimovaltiaista kukistettiin helposti, mahtavammat joko voitettiin verisissä taisteluissa tahi suostuteltiin ystäviksi lahjoilla ja alueenlisäyksillä. Mongolivaltiaiden, "suurmogulien" vanha keisarikunta Delhissä sortui omaa raihnauttaan, mutta sen tilalle nousi vaaralliseksi vastustajaksi Mysoren muhamettilaisten sulttaanien valtakunta, josta vasta Waterloon tuleva voittaja Wellesley-Wellington teki lopun. Ja kaiken aikaa haittasivat komppanian pyrintöjä kilpailevat ranskalaiset, jotka yllyttivät vihamielisiä ruhtinaita vastarintaan, toivat niille aseita ja laivoja ja opettivat niiden armeijoita europalaiseen sodankäyntitapaan.
Pahin vaara Englannin vallalle Intiassa piili kumminkin komppanian omassa hallintojärjestelmässä. Sen päänä Intiassa oli kaikkivaltias kenraalikuvernööri, mutta hän oli tykkänään riippuvainen yhtiön kotimaassa sijaitsevasta johdosta. Mitä hän Intiassa rakensi, sen voivat kohta kokonaan kaataa johtokunnassa ja senkin yläpuolella olevassa yhtiökokouksessa tehdyt päätökset. Puoluepyyteet; mieskohtainen suosio tai viha ja ennen kaikkea rahalliset edut määräsivät ylimmän johdon hallintopolitiikan. Sodankäynnistä päättivät yhtiön lähettämät sotapäälliköt, jotka olivat kenraalikuvernööristä riippumattomat; siviilihallinnossa häntä kahlehtivat miltei joka askeleella johtokunnan julkisesti ja kateellisten puoluejohtajien salaisesti lähettämät asiamiehet. Vähitellen muodostui Intian hallinnon pääpyrkimys sellaiseksi, että tuosta rajattomain luonnonrikkauksien maasta oli kiristettävä kaikki mehu ja saalis jaettavaksi komppaniain osakkaille; maan alkuasukasten hyvinvointi ja sen rajattomien mahdollisuuksien kehittäminen laiminlyötiin törkeästi.[ Englannissa kohosi toki terveellistäkin ajatuskantaa Intian nurinkurista hallitustapaa vastaan. Vedettiinpä kenraalikuvernööreistä kaikkein mainioimmat, lordi Clive ja Warren Hastings, vastaamaan hallinnostaan alahuoneen edessä. Hädintuskin pelastuneena ankarista syytöksistä teki edellinen itsemurhan, ja jälkimmäinen vaipui valtiolliseen mitättömyyteen.] Yhtiön virkailijat puolestaan ylimmästä alimpaan saakka koettivat ruhtinaallisesta elämästä etsiä korvausta epäterveellisen ilmanalan vaikeuksille ja pitivät periaatteenaan haalia itselleen niin suuria rikkauksia kuin suinkin, jotta eläkeikään tultuaan voisivat palata kotimaahan äveriäinä "nabobeina". (Sana merkitsee intialaista ruhtinasta, mutta on sitten siirtynyt merkitsemään upporikasta henkilöä.)
Tämä nurinkurinen järjestelmä aiheutti Intialle itselleen suunnattomia epäkohtia, joista se vielä tänäpäivänäkin kärsii, vaikka pahimmat haitat sen hallinnossa on jo korjattu. Tuossa maapallon rikkaimmassa maassa kärsii monisatamiljoonaisen väestön enemmistö säännöllisesti nälänhädästä, ja nälänkauhut synnyttävät Intian kamalia erikoistauteja, koleeraa ja ruttoa, joiden pesä ja levittäjä muuhun maailmaan se yhä edelleenkin on. Toiselta puolen oli suunnatonta väestöä pitämässä kurissa vain kourallinen englantilaista sotaväkeä, jonka tukena oli luotettaviksi luulluista heimoista muodostettuja alkuasukasrykmenttejä. Mutta näiden luotettavaisuus osottautui petolliseksi, kun yleinen tyytymättömyys sytytti viime vuosisadan puolivälissä vaarallisimman kaikista Englannin valtaa Intiassa järkyttävistä vastarinnoista, alkuasukassoturien ("sepoys’ien") verisen, julman kapinan.
Vasta vaivalla se kukistettua huomattiin järkevimmäksi erottaa Intia komppanian hallinnosta suoraan Englannin kruunun alaiseksi, jolloin sen hallitsija otti "Intian keisarin" arvonimen. Nyt vasta voi Englanti ruveta korjaamaan vanhoja virheitään ja harjottamaan rauhallista sivistystyötä maailman rikkaimmassa maassa. — Jokseenkin samalla tapaa hankki Englanti itselleen Kanadan. Siellä toimivan Hudson Bay-komppanian turkistenpyytäjät ja uutisasukkaat asuttivat vähitellen tämän alkuaan ranskalaisen siirtomaan ja valloittivat sen metsä-, kala- ja mineraalirikkaudet Englannille, joka viljelemällä maan hedelmällistä maaperää on tehnyt siitä varsinaisen vilja-aittansa. Ranskalaisen Mississippi-komppanian sorruttua kelvottomiin rahakeinotteluihin peri sen valtaamat alueet (Louisianan) ensiksi Englanti ja sitten Yhdysvallat, jonka viljavimmat valtiot sijaitsevat niissä.