Viimeisenä neljännestuntina nousi jännitys ja kiire korkeimmilleen. Unohtaen kaiken muun ympärillään ja kieltäytyen yrittämästäkään pelastua seisoi Phillips koneensa ääressä, naputellen kuumeisin sormin Morse-avainta ja rukoillen paikalle kiirehtäviä laivoja käyttämään joka hiukkasenkin höyrypainetta. Bride, sankari hänkin, joutui sentään ajattelemaan toverinsa turvallisuutta. Hän juoksi alas noutamaan pelastusvöitä ja pujotti sellaiset Phillipsin ja itsensä ympärille.
Silloin kurkisti kapteeni Smith ovesta sisään ja sanoi: "Pojat, te olette kunnialla tehneet velvollisuutenne; ette voi enää tehdä sen enempää. Lähtekää nyt hytistänne. Joka miehen on pidettävä huolta itsestään. Minä vapautan teidät toimestanne."
"Mutta Phillips takertui kiinni koneeseensa", kertoo pelastunut Bride, "lähettäen lähettäen, lähettäen yhä uusia sähkösanomia. Hän pysyi toimessaan vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kuin kapteeni oli vapauttanut hänet. Vesi tunkeutui silloin jo hyttiimme."
Sellainen sankari ja miesten mies oli Phillips. Mutta näyttäytyipä ihmisluonnon alhaisuuskin kaikkein katalimmissa valossaan tuossa pienessä sähkötyshytissä. Ovensuuhun hiipii äänettömästi mies, katsellen kuinka urhea sähköttäjä panee oman henkensä alttiiksi pelastaakseen satojen ja tuhansien muiden henget, kuinka tämä kamppailee tuskallisesti kuoleman kanssa kiristääkseen siltä vielä muutaman hetken armonaikaa kannella kiehuvalle avuttomalle ihmispaljoudelle. Mitä tuolla miehellä on mielessä? Hän koettaa varkain irroittaa korkkiliiviä työhönsä vajonneen sankarin selästä! Hänellä oli itselläänkin hytissä sellainen, samallaisia hän olisi saanut laivanväeltä tusinoittain; mutta liian laiskana, liian itsekkäänä hankkimaan niitä alhaalta tahtoo hän siepata sen, minkä näkee lähinnä.
Silloin älyää hänet ulkoa palaava Bride, ja saa verenmakua suuhunsa. "Minut valtasi äkkiä mieletön halu, etten antaisi tuon miehen kuolla kelpo merimiehen kuolemaa", kertoo hän. "Toivoin, että hänen olisi pitänyt saada roikkua nuorassa tahi hypätä laudalta mereen. Minä tein velvollisuuteni. Toivoin päättäneeni hänen päivänsä, mutta en ole varma siitä."
"Lähemmäs Sua, Jumala."
Phillips meni pohjaan laivan mukana, jota oli turhaan koettanut pelastaa. Häntä onnellisempana pelastui Bride hengissä. Hän pääsi kannelle, juuri kun loppu tuli. Viimeinenkin vene oli mennyt menojaan — ja laivan kansilla seisoi vielä puolisentoista tuhatta ihmistä, joista monet sadat olivat epätoivoissaan kietoutuneet toisiinsa. Orkesterin hilpeitä säveliä seurasi juhlallinen hymni "Lähemmäs sua, Jumala…" Hitaasti, miltei huomaamattomasti painui ylihangan ja keulan puoli veteen, sukeltaen yhä syvemmälle, yhä syvemmälle, mahtavan perän kohotessa yhä korkeammalle, satain ihmisten kyyröttäessä sillä ja odottaessa kohtaloa, jota eivät uskaltaneet loppuun asti ajatella.
Vasta nyt selvisi ratkaisun kaameus useimmille onnettomista. Vesi nousi nousemistaan, vallaten kerroksen toisensa jälkeen; ja ihmiset kapusivat sen huuhtelemille, kalteville kansille, yhä korkeammalle, yhä korkeammalle… etsien ulospääsyä laineista, jotka pian peittivät komentosillankin ja huuhteiivat siitä pois iäkkään kapteenin, joka piteli sylissään joidenkin vanhempain tuossa sekamelskassa unohtamaa pienokaista. "Pojat!" oli hän huutanut miehilleen, ennenkuin vasten tahtoaan oli joutunut uimasille — sillä hän olisi tahtonut pysyä päällikköpaikallaan viimeiseen saakka ja hukkua yhdessä sen kera. "Pojat, nyt ette voi tehdä tämän enempää! Pitäkää huolta kukin itsestänne!" Ja miehet varustausivat viskautumaan mereen nähdessään aseman toivottomaksi laivalla, johon niin paljon toiveita oli kiinnitetty. Mutta ennenkuin he kerkisivät hyppäämään, tarrautuivat he vaistomaisesti kaikkeen mistä saivat kiinni — tankoihin, kaiteisiin, teräsköysiin, kattoakkunoihin — pelastuakseen huuhtoutumasta alas; sillä laivanperä kohosi nyt tornintapaisesti pystyyn ja kansi oli liukaspintainen jyrkänne, josta ei ollut pääsyä muuanne kuin syvyyteen.
Kuvitelkaahan tuota näkyä! Valtaisen laivanrungon puolikas pystyssä taivasta kohti, kimallellen yhä vielä pimeässä yössä valoa epälukuisista hehkulampuista ja suitsuttaen mustaa savua ja säkeniä yksinäisestä perimmäisestä torvestaan; sillä kihisevä joukko yhteenkiemurtuneita ja kannenosiin takertuneita haamuja; ja vielä toinen joukko haamuja, jotka eivät kykene takertumaan mihinkään, vaan luistavat terässiltaa myöten alas kuoleman kitaan. Ja kuvitelkaahan noita yöllisiä ääniä! Kuulkaa mahtavien koneiden ryskettä ja räminää, kun ne tasapainonsa kadottaneina irtautuvat alustoistaan ja syöksyvät kasvavaa vauhtia pitkin laivan pohjaa, murskaten tieltään teräksiset väliseinät kuin hauraat lasilevyt ja puhkaisten keulan kautta itselleen tien syvyyteen; kuulkaa taipuvien ja murtuvien kansien kumeaa räiskettä, kuulkaa jymisevää räjähdystä vedenpinnan alta, jota kohta seuraa toinen ja kolmas, ja kuulkaa — ennen kaikkia muita hälyjä ja ääniä — laivanperään kasautuneiden ihmisten kurkuista tuhansia kuolemantuskan kiljahduksia. Kuvitelkaa tuota näkyä ja noita ääniä — ja vaikka omistaisi minkä hyvänsä kuolemankertojan mielikuvituksen, niin ei saisi paperille piirretyksi sadatta osaakaan niistä kauhuista, jotka täyttivät pari viimeistä minuuttia ihmelaivan ja sen asukkaiden elämästä.
Ja seuraavassa minuutissa ei veden päällä ylpeää Titanic'ia enää näkynyt; mutta merenpinta oli täynnänsä pieniä mustia pilkkuja, ja jokainen pilkku oli hengenhädässä kamppaileva ihmisolento, jokainen koettaen tarrata lähellä uiskenteleviin esineihin — kansituoleihin, puuristikkoihin ja muihin hylkyihin, jokainen sirpale niistä kultaa kalliimpi sille poloiselle, jonka onnistui kahmaista kiinni niistä. Mutta useimmille oli taistelu lyhyt, vain silmänräpäyksen kestävä: pohjaan painuessaan synnytti jättiläislaiva mahtavan nielun, suunnattoman häränsilmän, joka imi ahnaasti kiertävään suppiloonsa kaiken, mitä laajalla alalla vielä kellui pinnalla. Ja kohta täyttivät aallot tuon kohisevan kuilun ja peittivät petolliseen helmaansaTitanic'inhaudan.
Pelastuvia ja hukkuvia.
Laivan toinen upseeri Lightoller pelastui merkillisellä tavalla. Kun laiva teki viimeisen sukelluksensa, oli hän ennättänyt hypätä laidalta mereen ja iski sitten päänsä hylkyhöyryn aukkoa kattavaa ristikkoa vastaan. Siitä virtaava räjähtänyt höyry puski hänet uudelleen pinnalle; mutta hän ennätti vain täyttää keuhkonsa ilmalla, kun pyörre veti hänet jälleen syvyyteen uppoavan laivan kylkeen, lähelle vihellystorven suuta. Vielä toisen kerran paiskasi höyrynräjähdys hänet ylöspäin; ja pinnalle tultuaan älysi hän lähellä kokoonpantavan pelastusveneen. Hän kahmaisi kiinni siihen. Sen kyljessä riippui pelastunut Marconi-sähköttäjä Bride ynnä puolisen tusinaa muita. Se oli kumollaan, mutta kannatti heitä kuitenkin veden pinnalla.
Urhea kapteenivanhus, joka oli huuhtoutunut komentosillalta pienoinen lapsi sylissään, tempoili eteenpäin vedessä kuhisevan ihmisjoukon läpi muuatta lähellä pysyttelevää venhettä kohti, josta koetettiin pelastaa hukkuvia. Mutta hän ei pyrkinyt pelastamaan itseään vaan pienokaisen. Saavutettuaan veneen huusi hän: "Ottakaa lapsi!", kurotti sen auliisti ojennettuihin käsiin; sitten hän, kieltäytyen itse nousemasta tarjottuun turvaan, huudahti: "Päästäkää minut menemään!" ja lähti uimaan takaisin siihen kohtaan, missä hänen laivansa oli kadonnut näkyvistä. Arvatenkin hän pyrki edes kuolleena päällikköpaikalleen, jonka vasten tahtoaan oli elävänä jättänyt.
Monta muuta sankarillista piirrettä voivat eloonjääneet kertoa. Muuan mies ui kumoutuneen pelastusveneen luo, jonka harja oli kukkuroillaan ihmisiä. "Kannattaako se vielä yhtä henkeä?" kysyi hän. Turvassa olevat tiesivät, että yhden ainoan miehen lisäpaino syöksisi heidät kaikki syvyyteen, ja sen he sanoivat, ei itsekkäästi eikä kateellisesti. "Hyvä on! Jääkää hyvästi! Jumala siunatkoon teitä kaikkia!" vastasi mies yhtä epäitsekkäästi, kääntyi poispäin ja ja hukkui heti.
Toinen mies, jonka oli onnistunut kiivetä ison juurikorin päälle, kuuli viereltään aalloista jonkun kysyvän: "Kestäisiköhän se toistakin?" Sitä hän ei tiennyt; hän tiesi vain, että kysyjälle oli elämä yhtä rakas kuin hänelle itselleenkin, ja että kori voi tarjota molemmille pelastusta — mahdollisesti! "Koettakaa!" huusi hän vastaan; "saammehan sitten elää tai kuolla tovereina!"
Tässä lyhykäinen kertomus maailman suurimmasta merionnettomuudesta; ja kuitenkin on vielä paljon seikkoja jälellä, joita ei voi kertoa — kaikki kauhut, elonkipinän sammumiset, viimeiset jäähyväiset rakkaista omaisista. Suuren Tuntemattoman verhon taa siirtyi monia satoja. Harvemmat satamäärät pelastettiin kaikilta tahoilta apuun joutuneisiin laivoihin, joita Marconin kipinät olivat kutsuneet paikalle yön avaran äänettömyyden halki.
Merirosvous ja kaapparitoimi.
Merirosvous: Espanjan rikkaus Amerikassa. — Bukanierit. — Drake — kappalainen, sissiruhtinas, kansallisurho. — Flibustierit ja varsinaiset merirosvot: Kidd, aarteenkätkijäsissi; Kelvoton meriviskaali; Arkamielin kotia kohti; Merirosvon aarre. —Kaapparitoimi: Kaapparitoimi merisodan apukeinona. —Alabama’n tarina; Myrskylintu saalista pyytämässä; Myrskylinnun kuolinkamppailu. — Kaapparitoimi nykyisessä suursodassa. —Emden: Naamarin turvin vertaistensa kimpussa; Tuhoojan tuhoutuminen; Toisten kaapparien toiminta ja kohtalo.
Merirosvous eroaa tavallisesta maantieryöväilystä siinä, että sen harjoittajien keskuudessa sitä pidetään joko hyvin luvallisena ammattina, jopa joskus välttämättömänä elinkeinonakin, johon muun toimeentulon niukkuus, karu maanlaatu tai liika-asutus pakottavat; tahi sitten tavallaan ritarillisena urheiluna, joka kysyy kelpo merimiestä ja huimaa miekkaurosta ja joka vaarallisuutensa ohessa lupaa helposti ansaittua kultaa ja kunniaa. Edellisestä syystä ovat merirosvousta harjoittaneet kokonaiset kansakunnatkin, kuten hedelmälliseksi viljelemästään Espanjasta Luoteis-Afrikan hiekkarannikoille työnnetyt maurilaiset ("barbareski-valtiot") miltei koko uuden ajan sekä Kiinan ja Taka-Intian malaijikansat yhä vieläkin. Seikkailun- ja saaliinhimo yhdessä isänmaallisen mielen ja entisellä uralla kohdanneiden pettymysten kera kiihottivat vuorostaan 15. ja 16. sataluvun ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia uskalikkoja "bukaniereina" ja "flibustiereina" iskemään rikkaista espanjalaisista verta ja kultaa.
Espanjan rikkaus Amerikassa.
Tämän kirjan V luvussa olemme nähneet, kuinka espanjalaiset menettelivät uusissa siirtomaissaan Amerikan (Länsi-Intian) saarilla ja mantereella. Maan heikot alkuasukkaat ja sittemmin Afrikasta tuodut neekeriorjat pantiin kaivamaan herroilleen maan uumenista kultaa ja hopeaa, merenpohjasta helmiä sekä kokoamaan ja kasvattamaan muita rikkaita luonnonantimia, jotka sitten osalta jäivät siirtolain isäntien ja virkailijain hyväksi, mutta suuremmalta osalta kuljetettiin emämaahan hallitsijain, kirkonmiesten ja aatelisten elämän sulostuttamiseksi. Kateellisina uudesta kultalastaan kielsivät espanjalaiset jyrkästi muihin kansallisuuksiin kuuluvia seikkailijoita koettamasta onneaan heidän alueillaan ja vesillään, uhaten uskalikkoja "tulella ja miekalla sekä auringon ja kuun menetyksellä" — uhkauksen jälkiosa tiesi elinikuista pakko-orjuutta syvissä vuorikaivoksissa. Alkuasukkailta ja siirtolain uutisasukkailta estettiin ankarin keinoin kaupanteko ja kaikkinainen kanssakäyminen muiden kansojen kanssa; vain espanjalaiset kaupankävijät saivat kalliilla hinnoilla myydä enimmäkseen ala-arvoista tavaraansa uudessa maailmassa.
Bukanierit.
Käykö ihmetteleminen, että nuo vaarantakaiset rikkaudet olivat omiaan houkuttelemaan tänne karskiluontoisia seikkailijoita muistakin Europan maista? Olihan halu vaarallisiin yrityksiin, äkisti saavutettuun varallisuuteen, tärkeänä tekijänä jo suurissa löytöretkissä, ja niistä se edelleen siirtyi seuraavankin aikakauden ilmaan ja vereen.
Lähinnä alkoi muukalaisten onnenritarien sekautuminen Espanjan merentakaisten asiain menoon sangen omituisesta ja proosallisesta syystä: vatsan vaatimuksesta. Länsi-Intian saarilla ja nimenomaan San Domingon eli Haitin saarella vilisi tähän aikaan villiä sarvikarjaa metsät ja ruohoaukeat oikein kuhisemalla. Vieraat, kielletyillä asioilla liikkuvat merenkulkijat ja kauppalaivurit tottuivat tyydyttämään tuoreen lihan tarpeensa metsästämällä noita sarvi- ja jukopäitä mielinmäärin, jopa kuivaamalla intiaanien tapaan lihaa auringossa matkankin varalle, ja lopulta ei enää vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Tästä saivat nuo merelliset metsästäjät nimekseen "lihankuivaajat" eli alkuasukasten kielestä lainatulla sanalla "bukanierit". Tälle vapaalle ammatille espanjalaiset tietystikin panivat tenän. Harmistuneina kutsumattomain tungettelijain muistakin kolttosista he rupesivat aseellisilla joukoilla ja sotalaivoilla häätämään niitä entistä ankarammin pois mailtaan ja vesiltään. Vieraat reissuritarit puolestaan panivat kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoja vastaan.
Siten syntyi katkeamaton sissisota espanjalaisten isäntien ynnä toisiin kansoihin kuuluvain kuokkurien välillä. Oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista alkoivat jälkimmäiset piankin tehdä sitä oikein mielihalusta. Vahvistaakseen voimiaan he järjestyivät — kansallisuuteen katsomatta — oikein ammattikunnaksi, ottaen nimekseen "rannikkoveljekset". Oma aikansa heidät tunsi paraiten bukanierien nimellä, espanjalaiset eivät vivahdusrikkaasta kielestään huolimatta keksineet heille tarpeeksi karkeita nimityksiä, ja historia tuntee heidät Länsi-Intian merisisseinä; mutta heidän itsestään käyttämä nimitys tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa, jotka eivät ainakaan vaaran ja saaliinjaon hetkinä olleet heikommat kuin missä sen ajan maallisissa ja hengellisissä ritarikunnissa hyvänsä. Varsinaiseksi tyyssijakseen he valitsivat pienen Tortuga-saaren Haitin pohjoisrannikolla, jossa säännöllisinä kauppakausina vilisi viljalti mereltä tulleita sissisankareita taskut pullistuneina Espanjan kullasta ja kalleuksista; krouvareita ja iloisia naisia, jotka lyhyessä humussa perivät saaliista kukin osansa; nälistyneitä tyhjätaskuja kauppaamassa henkeänsä ja käsivarsiansa samallaista onnea saavuttaakseen; rikastuneita rahanlainaajia ja koroillaaneläjiä sissivanhuksia antamassa luottoa, laivoja ja kokeneen neuvoja uusiin rohkeisiin yrityksiin.
Bukanierit harjottivat ammattiaan sekä merellä että maalla. Tyhjennettyään ulapan espanjalaisista kauppahaaksista, helmenpyytäjäveneistä ja kotimaahan pyrkivistä aarrelaivoista mielestään niukka-antiseksi, siirtyivät he satapurjeisin laivastoin ja tuhatmiehisin säännöllisin sotajoukoin piirittämään Espanjan linnoitettuja siirtoloita, jopa hallituskaupunkejakin, sekä rannikolla että kaukana sisämaassa.
Ja niin peljätyksi tuli piankin heidän nimensä ja niin kuoloa halveksuva oli heidän rohkeutensa, että he useimmiten onnistuivat yrityksissään. Säälimättömin pakkoveroin kiristettiin kaupungeista kaikki mitä kerrallaan suinkin irti saatiin; ja annettua sitten aikaa, jotta arvet kasvaisivat umpeen ja varallisuutta jälleen kertyisi, saavuttiin uudelle eräretkelle samoihin paikkoihin. Vapisivatpa silloin rikkaat espanjalaiset kauppakaupungit, ylpeiden kuvernöörien ja mahtavien piispojen hallintopaikat Keski-Amerikan kannaksella, Perun, Columbian ja Venezuelan rantamilla, kun mereltä ilmestyi outo laivasto, jonka mastojen huipuissa liehui musta merirosvolippu pääkalloineen ja sääriluineen. Ja huudon kajahtaessa: "Morgan tulee!" — "Se on kauhea Ranskan Pietari" — "Portugalin Perttuli" — tai kuka sissiruhtinas kulloinkin — säntäsivät hirmustuneet asukkaat syvälle metsiin, raahaten mukanansa helpoimmin kuljetettavat kalleutensa. Mutta sissit perivät heidät sieltäkin käsiinsä; majoituttavan kaupungin palatseihin ja tuomiokirkkoihin tekivät he säännöllisiä partioretkiä ympäristöihin ja pakottivat poloiset vangit kauhein kidutuksin ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Jolleivät saaneet mielestään tarpeeksi saalista, veivät he kaupungin ylhäisimpiä arvohenkilöitä mukaansa panttivangeiksi, joista jälellejääneiden piti suorittaa ankarat lunnaat.
Kappalainen-sissiruhtinas-kansallisurho.
Bukanieripäälliköistä tuli kuuluisimmaksiFrancis Drake. Hänet kerrotaan kuningatar Elisabethin alkuaan nimittäneen laivaston kappalaiseksi, mutta miehen huima luonto ei häntä kauvan pidättänyt hengellisellä alalla. Hän heitti saarnakirjan menemään ja lyöttäytyi tavalliseksi "tervajakuksi". Näytettyään monilla matkoillaan olevansa kelpo soturi ja laivanpäällikkö lähti hän v. 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiassa. Alussa ei hänellä — kokematon tällä alalla kun oli — ollut mainittavaa menestystä; päinvastoin sai hän, hyökättyään pienoisen miesjoukon kera rikkaaseen Nombre de Dios’in kaupunkiin Panaman kannaksella, odottamattoman kuuman vastaanoton ja lyötiin häpeällä takaisin.
Paremmin onnisti häntä kannaksen Tyynenmeren puolisella rannalla, jonne hän ensimmäisenä englantilaisista saapui. Saatuaan kuulla, että Espanjan kuninkaan hopea-aarre Perusta oli tulossa Venta Cruzin kaupunkiin, lähti hän 18 matruusin ja 30 espanjalaisille vihamielisen intiaanin kera tuota vahvasti varustettua paikkaa valloittamaan! Alussa tuo kourallinen uskalikkoja joutui joka taholta saarretuksi. Tunnettuaan joukkion johtajaksi Draken — jota he tämän nimen mukaisesti omalla kielelläänkin sanoivat "louhikäärmeeksi" (El Dragon) ja jonka he kuvittelivat olevan edelleen Atlannin puolella — huudahtivat espanjalaiset ihmeissään:
"Ihme on tapahtunut! El Dragon on tullut — taivas ties, millä tavoin — ja hän väijyy aarretta!"
Sitten he huusivat sisseille:
"Espanjan kuninkaan nimessä — antaukaa!"
"Ei ikinä!" karjasi Drake vastaan. "Englannin kuningattaren nimessä minun täytyy päästä tästä lävitse!" ja näin sanoen hän laukaisi pistoolinsa vasten espanjalaisen kapteenin kasvoja. Hänen vähälukuinen joukkonsa seurasi esimerkkiä, tunkeutui ulos ahdingosta — ja hetkisen perästä he olivat kaupungin herroina!
Tuntui tuiki käsittämättömältä, kuinka tuollaiset urhotyöt oikein voivat onnistuakaan. Merellä sissit "entrasivat" soutuveneillä hyvin aseistettuja espanjalaisia sotalaivoja ja valtasivat ne; maalla he ilman tykkejäkin valloittivat vahvojen muurien ja sata kertaa suurempain miesjoukkojen puolustamia kaupunkeja. Espanjalainen on hyvä soturi, samalla kertaa kylmäverinen ja ahdistettuna tuliseen vimmaan tuikahtava, mutta bukanierien hirvittävän raivon edessä masentui yksin heidänkin rohkeutensa maan tasalle.
Venta Cruzin ja Filip-kuninkaan hopea-aarteen vallattuaan Drake jatkoi menestyksellä hurjaa riistaretkeään, iskien merellä kauppalaivojen kimppuun kuten kotka saaliinsa niskaan ja nousten tuontuostakin maihin ryöstämään kaupunkeja ja polttamaan luostareja. Vihdoin hän, koottuaan tällä ryöstöretkellä 1577 mielestään tarpeeksi saalista, ei uskaltanutkaan palata kotia samaa tietä kuin oli tullut, vaan yritettyään turhaan löytää Kalifornian tienoilta paluutietä Tyyneltä mereltä Atlantille jatkoi matkaa rohkeasti länteenpäin ja tuli siten, ensimmäisenä englantilaisista, purjehtineeksi maapallon ympäri.
Tuo mainio ryöstöretki herätti luonnollisesti tavatonta ja oikeutettua suuttumusta Espanjassa, joka siihen aikaan oli rauhallisissa suhteissa Englannin kanssa. Yksin Englannissakin nousi kuningattaren neuvonantajia vaatimaan, että kohtuus vaati palauttamaan ryöstetyt aarteet takaisin Espanjalle ja siten välttämään sodansyytä silloisen maailman mahtavimman valtakunnan puolelta. Mutta Elisabet rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja; sen sijaan, että olisi rangaissut Drakea, tuli hän vastaanottamaan Drakea tämän kotia tullessa ja löi hänet ritariksi. Reipas sissi sai pian näyttää kuntoaan Englannin sotalaivaston palveluksessa; ja kun noiden kahden vallan kiristyneet välit viimein paukahtivat rikki ja "Voittamaton armada" saapui tuhoamaan Englannin mahdin ja vapauden maan päältä, oli amiraali Sir Francis Drakella — virkaheitolla kappalaisella ja ent. suurrosvolla — kunniakas osansa isänmaansa loistavissa voitoissa.
Flibustierit ja varsinaiset merirosvot.
Bukanierien eli "rannikkoveljesten" laiton ja hillitön yhdyskunta paisui viimein arveluttavaksi kansainväliseksi vaaraksi, niin että Englannin ja Ranskan hallitusten täytyi — yhtä hyvin Espanjan alituisten valitusten kuin oman kansallisen arvonsa takia — ruveta ankariin toimenpiteisiin sitä vastaan. Jamaikan englantilaiset kuvernöörit hajoittivat tällä isolla saarella olevat bukanierit, ja lopuksi karkotettiin nämä varsinaiselta tyyssijaltaan Tortugaltakin. Leivättömäksi jääneille rosvoille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaisia etuja, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kaupankävijöiksi; heidän päälliköltään ja muita niskoittelevia sitävastoin vedettiin itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi hirteen, "kukittamaan" vanhain asuntopaikkainsa rantoja.
Mutta vaikkapa järjestö siten hajoitettiinkin ja se itse asiassa lakkasi olemasta, ei sissitoimi siltä hävinnyt. Suuri joukko sen yksityisiä jäseniä hajautui muille merille ja syrjäisiin saariin ja jatkoi ammattiaan yksityisinä liikkeenharjoittajina, "privatiereina". Ja tästä lähtien he eivät enää kohdistaneetkaan hyökkäyksiään yksinomaan Espanjaa, sen kauppalaivoja ja siirtoloita vastaan, vaan kävivät sotaa kaikkia kansallisuuksia vastaan. Ennen heiltä rauhassa olleet Englannin ja Ranskan kauppahaahdet olivat heille yhtä mieluisia saaliita kuin espanjalaisetkin; samoin Englannin noihin aikoihin hankkimat siirtolat Virginian ja molempain Karolinain valtioissa Pohjois-Amerikan kaakkoisrannikolla.
Ja kun Englanti rupesi näissä alusmaissaan alusta alkaen hajottamaan samallaista ahdashenkistä vapaan kaupan rajoittamista kuin Espanja omilla alueillaan — siirtolain uutisasukkaiden ei näet sallittu tuottaa tarpeitaan muualta kuin Englannin satamista eikä myydä tuotteitaan muille kuin Englannin kauppiaille — tuli sisseistä aikaa myöten moisella nylkyripolitiikalla rasitettujen siirtolaisten paraita kauppatuttuja. Kun tuollainen "flibustieri" (väärennys engl. sanastafreebooter= vapaapurjehtija) tullilaivojen ja publikaanien nokan ohitse saapui satamaan, möi hän tai vaihtoi mereltä riistämäänsä ryöstösaalista kohtuhintoihin. Ja hänellä oli taskussaan runsaasti Espanjan kilisevää kultaa, joka pitkinä aikoina näillä seuduilla olikin pääraha ja jota hän ei kitsastellut kuluttaessaan maankamaran kapakoissa tahi ostaessaan siirtolaisilta näiden tupakka- ja riisilasteja.
Vasta kun he julkeudessaan kävivät ryöstämään siirtomaiden omiakin aluksia ja kauppavarastoja, rikkoutuivat hyvät välit. Maanasukkaat varustivat laivoja avuksi Englannin vartiolaivoille kurittamaan kelvottomia rosvoja, joita kiinni saataessa odotti varma hirsipuu. Nämä puolestaan alkoivat ryöstellä rannikkokaupunkeja, varsinkin kaupan ja hallituksen keskustaksi kohonnutta Charlestonia; ja merellä he oppivat julman sodankäyntitavan: valtaamistaan laivoista he surmasivat miehistöt miekalla tai "hyppyyttivät lankkua myöten" hukkumaan, vain jolloinkin sallien niiden pienellä purrella ja ilman eväitä pyrkiä kaukaiseen rantaan, tahi laskien ne jollekin asumattomalle luodolle odottelemaan pelastajia tai nälkäkuolemaa.
Meriromaaneissa ja seikkailukirjallisuudessa ovat monet noista rosvojulmureista saaneet aivan ansaitsemattoman maineen. Sellaisia olivat kuuluisa "Mustaparta" eli porvarilliselta nimeltään Edward Thatch, joka kantoi muhkeaa mustaa partaansa värillisin nauhoin solmituissa palmikoissa korvain takana ja kolmea pistooliparia rinnallaan; tulipunaisissa silkki- ja samettivaatteissa ja timanttihelyissä upeileva Perttuli Rogers; merenkulusta tuiki tietämätön ent. majuri Bonnett, joka paremman puoliskonsa hirmuvaltaa pakeni merelle ja kohosi kauppalaivurien kauhuksi, ynnä monet muut. Mielikuvitukselle on kuitenkin suurinta kiihoketta antanut kuuluisa Kidd.
Aarteenkätkijä-sissi.
Tämän miehen elämä ja toimet ovat sellaisina, kuin ne seikkailukirjoissa ja Amerikan rannikkoväestön mielikuvituksessa esiytyvät, totta ja satua uskomattomassa määrässä yhteenkietoutuneena. William eli RobertKiddoli vuoden 1700-tienoilla tavallinen kauppalaivuri, ammatissaan taitava ja yleistä arvonantoa nauttiva mies, jonka perhe asui New Yorkissa (Pohjois-Amerikan itärannikon valtiot olivat silloin Englannin siirtomaita). Kun Englannin ja Ranskan välille syttyi sota v. 1690, oli hän saanut hallitukselta kaapparivaltuudet ja hävittämällä ranskalaisia kauppalaivoja osottanut myöskin sodankävijän kykyä.
Joitakuita vuosia myöhemmin Englannin ylimyspiireissä syntyi merkillinen yhtiö, joka tahtoi tehdä lopun Amerikan rannikkovesiä tuhoavasta merirosvoilusta — mutta samalla myöskin korjata rosvoilta näiden rosvoamat rikkaudet yhtiön kassakirstuun; ja jotta korkea kruunu antaisi näin hyödylliselle yritykselle siunauksensa, piti saaliista tulla kymmenykset Englannin kuninkaan kukkaroon. Tällaiseen meriviskaalin toimeen suositteli New Yorkin kuvernööri kapteeni Kiddiä sopivana miehenä.
Kelvoton meriviskaali.
Hän sai käytettäväkseen ison, 80-tykkisen laivan nimeltäAdventure(Seikkailu), johon valitsi miehistöksi sissitoimeen tottuneita ja muuten merielämässä kaikin puolin karaistuja pikipöksyjä. Vaikea on tietää, oliko Kiddillä jo ennakolta ollut aikomus lähteä satumaiselle seikkailulleen, vai kypsyikö tuo ajatus hänellä vasta vankan sotalaivan saatua, jolla pahimmoiksi oli kovin houkutteleva nimikin — niin sitä vaan kävi, että rupeamatta sopimuksen ja virkavalansa mukaisesti toimittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan vesillä, tuo vastaleivottu merikomisarjus antoi palttua koko urakalle lähti kevyin mielin kiertämään Afrikan ympäri päätyen viimein Punaiselle merelle. Koko lavean matkan hän, varoen välivesillä risteileviä englantilaisia sotalaivoja, vältti visusti koskemasta mihinkään kiellettyyn tai käskettyyn hedelmään, vaikkapa sormia saattoi syhyttääkin; mutta etäisille maailmanäärille tultua, missä vartijoista ei ollut niin pelkoa, hän suostutteli reilun miehistönsä iloiseen sissielämään ja julisti itsensä ja laivansa merirosvoksi, joka kävi sotaa kaiken maailman hallituksia ja kauppalaivoja vastaan. Sitten hän alkoi raivota Punaisella merellä, Persian lahdella ja Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien rauhallisesti purjehtivain ja pahaa aavistamattomien kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin täällä. Englannin kanssa sotaakäyvien kansojen aluksia hän nitisteli kaapparivaltuuksien nojalla, muita merirosvolaivoja taas arvoisana meriviskaalina; mutta jos alus oli Englannin kanssa rauhassa olevaa kansallisuutta, pakotti hän pistooli kädessä miehistön ja matkustajat kirjoittamaan valallisen todistuksen siitä, että alus kuului viholliskansalle. Sitten hän myhäillen pisti paperin taskuunsa ja päästi miesparat paljaaseen paitaan asti riisuttuina menemään. Miestensä kesken hän piti kovaa kuria; kun laivalla kerran yltyi julki kapina sen takia, että kapteeni miesten mielestä syyttä säästi oman kansan laivoja, iski Kidd johtajaa raudoitetulla sangolla päähän, jotta toiselta kallo halkesi, ja siitä kapina kohta asettui.
Arkamielin kotia kohti.
Vihdoin alkoi kelpokapteenille tulla koti-ikävä uskollisesti odottelevan vaimokullan ja iloisten lapsukaisten luo — ja liekö myöskin tullut tunnonvaivoja tahi aavistus siitä, etteivät moiset urotyöt maineetta jäisi. Hän valtasi vielä isomman aluksen paljoja aarteitaan varten, poltti vanhan laivansa poroksi ja lähti reippain mielin kotimatkalle. Mutta Länsi-Intiaan tultuaan hän sai sanomattomaksi murheekseen ja pettymyksekseen kuulla, että tieto hänen lievimmin sanoen kummallisesta ja virheellisestä virantoimituksestaan olikin lentänyt jo kauvan hänen edellään kotimaahan, ja että viranomaisia ja sotalaivoja oli käsketty sieppaamaan arvoisa komisarjus kiinni, heti kun hän ilmestyisi näkysälle. Tuo oli perin ikävä uutinen perheensä parhaasta ahkeroineelle kapteenille. Jotta edes osakin vaivoin kootusta mammonasta jäisi hänelle itselleen vanhuuden varaksi ja vaimon ja lasten turvaksi, kasasi hän puhtaan rahan ja kalliimmat tavarat pienenlaiseen purteen, jätti lopun saaliin isoon laivaan erään veijaritoverin hoteisiin ja lähti varovaisesti kiertäen ja kaartaen luovimaan Amerikan rannikkoa kotikaupunkia kohti. Hänessä kyti salainen toivo, että lahjomalla häntä suositelleen kuvernöörin saisi tämän ummistamaan korvansa kaikille kurjille kanteluille. Mutta New Yorkia lähestyessään hän sai kuulla, ettei armoa ollut odotettavissakaan. Päinvastoin levisi sinne huhu, että Kidd-hirtehinen luimisteli jossakin lähimailla, jonka vuoksi tykkivene lähetettiin ottamaan häntä kiinni. Silloin hän kiiruhti nousemaan maihin Long Islandin saarelle New Yorkin sataman suussa ja hautasi paikanomistajan luvalla aarteensa maahan siltä varalta, että jos hän odottavasta tuomiosta pääsisi edes monivuotisella vankeudella, voisi hän korjata saaliin uudestaan käsiinsä. Sitten antautui hän viranomaisille ja kuljetettiin raudoissa Englantiin vastaamaan tihutöistään. Hän puolustihe urheasti, syytti ylhäisiä työnantajiaan hyvästä toveruudesta ja vakuutti itse olevansa miesparka, "viattomin koko joukosta". Mutta mikään ei auttanut, hänet tuomittiin kuolemaan, mestattiin ja hänen päänsä ripustettiin rautahakaan Lontoon satamaan, missä se irvisteli ilkeästi vuosikausia pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille velvollisuuksistaan horjahtaneille merenkulkijoille.
Merirosvon aarre.
Tuosta poikkeamisesta Long Islandin saarelle sai alkunsa loppumaton tarinasarja aarteista, joita kapteeni Kidd muka oi tuontuostakin haudannut maahan milloin mihinkin kohtaan Pohjois-Amerikan rannalle. Melkein lukemattomat ovat paikat, joissa on kerrottu aarnivalkeiden palavan hiekkaan kätkettyjen kultien ja kalliiden kivien päällä. Uskottavuuden korottamiseksi tiedettiin Kidd-lurjuksen tappaneen aarrehautaa kaivaneet merimiehet tai sotavangit, jotta nämä eivät pääsisi kielimään kaivauspaikasta, ja niiden haamut sitten muka öiseen aikaan kummittelivat lähistöllä. Epälukuiset aarteenkaivajat ovat tonkineet maata sellaisilla kohdilla sekä vanhempina että uudempina aikoina, tietystikään mitään löytämättä. Kiddin Long Islandiin hautaama aarre näet heti tuomion jälkeen kaivettiin maanomistajan ilmoituksesta esiin ja jätettiin viranomaisille. Onpa oikein osakeyhtiöitäkin perustettu hankkimaan Kiddin aarteita ilmi maanpovesta ja retkikuntia varustettu taitavien kaivosinsinöörien johdolla tutkimaan milloin mitäkin paikkaa. Jokunen vuosikymmen sitten sellainen retkikunta aherteli aina Jäämeren rannikolla asti, löytämättä jäätyneestä maaperästä muuta kuin ammoin sinne hautautuneita valaanluita.
Kaapparitoimi merisodan apukeinona.
Kaapparitoimella ymmärretään laillistettua merirosvousta. Sodan syttyessä kahden valtakunnan välillä jakavat niiden hallitukset merenkulkijoille "kaapparivaltuuksia", joiden nojalla nämä ovat oikeutetut hävittämään vihollismaalle kuuluvia kauppalaivoja avoimella merellä ja varastopaikkoja rannikolla sekä saamaan palkakseen n.s. riista-oikeuden tuomitseman osuuden saaliista. Myöskin nopeakulkuisia sotalaivoja voidaan merivirastojen valtuuttamina käyttää semmoiseen toimeen, nykyaikana nimenomaan kevyitä risteilijöitä tahi tykeillä aseistettuja pikahöyrylaivoja.
Kaapparitointa on harjoitettu kaikkina aikoina, vaikka oikeutettuja vastaväitöksiä sen epäinhimillisyydestä rauhallisia, aseettomia merenkulkijoita kohtaan onkin tiheästi esitetty. "Sodan aikana lait vaikenevat", on vastattu; kun oman maan rauha ja hyvinvointi on uhattu, ollaan muka oikeutettuja keinolla millä hyvänsä häiritsemään vihollisenkin elämisen mahdollisuuksia. Vanhempina aikoina — vielä kauvas 1600-luvulla asti — kohdeltiin kaapattujen alusten miehistöjäkin julmasti, ne pantiin joko "hyppäämään laudalta" mereen tahi raahattiin orjuuteen voittajavaltion merentakaisiin siirtomaihin. Sittemmin ne ovat päässeet sotavankeudella sodan loppuun saakka tahi on niiden sallittu pelastua veneillä, nousta vieraaseen puolueettomaan laivaan tai kuljetettu johonkin rannikolle. Vallattu alus lastineen on joko upotettu tahikka viety lähimpään omaan satamaan myytäväksi huutokaupalla kaappaajain hyväksi.
Alabama'n tarina.
Kuuluisin kaapparilaiva merihistoriassa lienee Alabama. Kun Pohjois-Amerikan Yhdysvallat neekeriorjien vapauttamisasian takia jakautuivat kahteen katkeraan vihollisleiriin, oli aseellinen ylivoima niin maalla kuin merellä sekä rahallinen voima tuota asiaa kannattavien pohjoisvaltioiden puolella. Vähempilukuisten etelävaltioiden toimeentulo perustui puuvillan viljelykseen ja maastavientiin, ja puuvillaistutuksilla olivat neekerit olleet miltei ainoana työvoimana. Pohjoiset valtiot saartivat sotalaivoillaan (kuten XI luvussa on kerrottu) etelän rannikot estääkseen näitä viemästä puuvillaansa Europaan ja vaihettamasta sitä rahaan ja aseihin. Niiden mahtava kauppalaivasto, jonka muodostivat suurelta osalta nopeakulkuiset "klippertit", voi sen sijaan vapaasti purjehtia kaikilla maailman merillä.
Vaikka sivistynyt Europa yleisesti kannattikin orjain vapautusta, oli nimenomaan Englannin myötätunto tässä sodassa etelävaltioiden puolella. Osaksi johtui tämä kauppakateudesta pohjoisvaltioita kohtaan, osaksi myöskin siitä, että edellisten väestön "kerman" muodostivat Amerikaan ensinnä siirtyneet englantilaiset puritaani- ja aatelissuvut, joilla oli säilynyt vanhanaikaiset ritarilliset tavat ja käsitykset ja jotka sitkeästi pitivät vielä kiinni perinnäisestä kulttuuriyhteydestään vanhan emämaan kanssa. Pohjoisvaltioiden asutus sen sijaan oli jo silloin paljon sekarotuisempaa; uupumaton taistelu toimeentulosta äärettömissä aarniometsissä ja sitten häikäilemätön kilpailu kaupan, merenkulun ja teollisuuden alalla oli pohjan "jenkeistä" luonut toisenlaisen, persoonallisilta ominaisuuksiltaan ehkä vähemmän miellyttävän rodun.
Näistä syistä Englannin rahamiehet kannattivat salaa ei vain myötätunnollaan, mutta myöskin teoillaan luulotellun elinehtonsa — neekeriorjuuden puolesta kamppailevaa etelää. He toimittivat "konfedereeratuille" (erotukseksi entisestä "unionista", joka pysyi edelleen pohjoisvaltioiden liittonimenä, nimittivät etelävaltiot omaa liittoyhteyttään "konfederatsioniksi") sen kipeästi tarvitsemia aseita ja rahalainoja; heidän uskaliaat merenkulkijansa puhkaisivat tien etelän satamiin rannikkosaarron lävitse; ja he auttoivat — kenties kaikkein tehokkaimmin — etelän sodankäyntiä rakentamalla sille Alabama’n.
Myrskylintu saalista pyytämässä.
Tämä lyhytaikaisen elämäniän mutta historiallisen kuuluisuuden saavuttanut laiva (nimi otettu eräästä etelävaltiosta) rakennettiin Liverpoolin veistämöllä v. 1862. Se oli suunniteltu nopeakulkuiseksi purjehtijaksi — tosin oli sillä höyrykonekin, mutta sitä käytettiin vain hätäpakosta, jotta laajoilla risteilyillä valtamerillä ei tarvittu poiketa tuontuostakin satamiin ottamaan kivihiiliä; ja sen kantavuus oli 1,040 tonnia. Etevän kapteeninsa RafaelSemmesinjohdolla se risteili lähes kahden vuoden ajan pitkin ja poikin Atlanttia, pistäysipä Intian merelläkin aina Kiinan vesillä asti ja uskalsi jolloinkin käydä ahdistelemassa pohjoisvaltioiden saarto- ja kuljetuslaivoja sota-alueilla. Sukkelasti ja aavistamatta kuin Andien kondorikotka iski nopea ja rohkea siepposissi "jenkkien" rahti- ja kauppalaivojen kimppuun ja upotti ne enimmäkseen lastineen päivineen; miehistö ja matkustajat siirrettiin vastaansattuviin puolueettomiin laivoihin. Kaikkiaan hävitti se miltei yhtämittaisella purjehduksellaan (satamissa se kävi aniharvoin, pohjaraavinnan ja kivihiilensaannin vuoksi) 68 alusta, niistä upottaen tahi polttaen lastineen 53.
Paljon suurempi kuin tästä aiheutuva aineellinen häviö oli Alabama'n tekemä moraalinen vaikutus Unionin merenkulkuun ja ulkomaan kauppaan: ne se oli tyrehyttää miltei järkiään. Harvat olivat ne laivurit, jotkaAlabama’n pelosta uskalsivat lähteä merelle. Siitä taas johtui, että pohjoisiin satamiin ja varastopaikkoihin kasautui vuorittain tavaraa, ja ulkomaisen menekin puutteessa pyrki teollisuuskin pysähtymään. Notkeasti ja ketterästi kuin siro myrskypääsky vältti kaapparialus sitä etsimään lähetetyt sotalaivat, siepaten joskus kuin pilkalla aivan nokan edestä niiden turviin pyrkivän kauppahaahden. Pohjoisvaltioiden sanomalehdistö raivosi, keksi juttuja kapteenin Semmesin julmuudesta ja yllytti Yhdysvaltoja sotaan Englantiakin vastaan, joka tietentahtoen oli rustannut mokoman ryöstölinnun etelälle. Englannin hallitus joutui pahaan välikäteen ja sen oli vaikea puolustaa laivanrakentajiaan muun Europan silmissä.
Myrskylinnun kuolinkamppailu.
Vihdoin, maasodankin jo lähetessä loppuaan, päättyi Alabaman mainehikas retkeily. Sen mentyä heinäkuussa 1864 korjauttamaan yhtämittaisen purjehduksen aiheuttamia vaurioitaan ranskalaiseen Cherbourgin sotasatamaan, telkesi sen sinne pohjoisvaltioiden risteilijäKearsarge, välittämättä puolueettoman alueen ja korjaustyön takaamasta turvasta. Ritarillinen Semmes ei voinut tuota sulattaa, vaan haastoi — korjauksen-alaisella laivallaan! — vihollisen kaksintaisteluun kolmen meripenikulman päähän rannikolta, kansainväliselle taistelualueelle. Jos hän olisi tuntenut vihollisensa vähän tarkemmin, olisi hän toki epäröinyt hurjanrohkeassa päätöksessään. Hänen oma aluksensa oli suojaton puulaiva, muttaKearsarge'n kupeet ja kansi olivat panssaroidut vieriviereen naulatuilla ankkurikettingeillä — siis panssarin alkuperäisin kehitysmuoto. Pahaa aavistamatta Alabama höyrysi merelle ja alotti tulen odottelevaa vainolaista vastaan; suuri joukko ranskalaisia laivoja ja englantilaisia huvipursia katseli etäämmältä jännittävää näytelmää. Mutta Alabama'n ammukset kilpistyivät mitään tuhoa tuottamatta Kearsarge'n kyljistä. Semmes arveli ruutiaan ja pommejaan kehnoiksi; eikä hänelle asianlaita selvinnyt, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Hänen laivansa sitävastoin ammuttiin pian reikiä täyteen ja upposi; ja vastaamatta antautumiskehotuksiin hyppäsivät eloonjääneet mereen, josta eräs englantilainen huvipursi pelasti enimmät sekä vei maihin Englantiin, huolimatta "jenkkien" vastalauseista, jotka vaativat pelastettuja sotavangeikseen.
Semmesille ja hänen miehilleen osotettiin Englannissa suurta kunniaa, ja muistakin Europan maista tuli innostuneen nuorison lähetystöjä tuomaan heille kunniamiekkoja ja muita ihailunosotuksia. Sodan loputtua 1865 asetettiin kapteeni Semmes sotaoikeuden eteen, mutta vapautettiin kaikesta syytöksestä — hänhän oli upseerina toiminut sotalakien mukaan — ja korotettiin myöhemmin amiraaliksi uudelleen yhtyneiden Yhdysvaltain laivastossa.
Ikävämmin kävi hänelle ja etelälle suosiollisen Englannin Alabama’n takia. Pohjoisvaltiot eivät jaksaneet sulattaa tuon laivan sen kaupalle ja meriliikkeelle tuottamaa aineellista vahinkoa, vaan vaativat Englantia korvaamaan sen, koska alus oli rakennettu tämän maan telakalla. Asiasta syntyi kiivas jupakka ja valtiolliset välit uhkasivat ratketa ilmi sodaksi, kunnes juttu lykättiin kansainväliseen sovinto-oikeuteen (ensimmäinen laatuaan maailmassa ja Haagin-konferenssin edelläkävijä), joka tuomitsi Englannin maksamaan riitapuolelleen 80 milj. markkaa tämänvälittömäintappioiden (upotettujen laivojen ja lastien) korvaukseksi. Yhdysvaltain vaatima summa oli monta kertaa suurempi ja sisälsi kaikki välillisetkin vahingot (meriliikkeen, kaupan ja teollisuuden seisahtumisen takia aiheutuneet).
Kaapparitoimi viime suursodassa.
Äskettäin käydyn jättimäisen maailmansodan edellä ja jatkuvasti sen kestäessäkin on hävitysaseita ja sodankäyntitapoja kehitetty ennen kuulumattomaan täydellisyyteen. Koska sen kulusta on riippunut mahtavain suurvaltain olemassaolo, eivät mitkään kirjoitetut ja kirjoittamattomat kansainväliset lait ole enää säilyttäneet pätevyyttään. Luonnollista on, että myöskin saarto- ja kaapparitoimi ovat olleet sallittuja ja mieluisasti käytettyjä aseita vihollisen vahingoittamiseksi.
Englannin merenkeskinen asema on tälle maalle erinomaiseksi eduksi sen varjellessa mahtavalla laivastollaan rantojansa niille yrittävien meri- ja maavoimien hyökkäyksiltä. Mutta toiselta puolen on tuo asema sodan aikaan samalla sen heikoin kohta, sen "Akilleen kantapää", johon vihollinen voi sitä paraiten satuttaa. Suur-Britannian maaperä ei kasvata asukkailleen lähimaillekaan niiden tarvitsemia elintarpeita. Suuri osa siitä on näet teollisuuden alla sekä suurten maanomistajain huvi- ja metsästyspuistoina. On laskettu, että joka minuutti täytyy Englannin rannoille laskea 10,000 mkan arvosta muualta meritse tuotuja elatusvaroja, jotta sen kansa pysyisi hengissä. Vehnä on tuotu Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista, riisi Intiasta ja Kiinasta, liha (jäädytettynä tai säilöstettynä) Yhdysvalloista, Argentinasta ja Etelä-Afrikasta.
Tätä maanpuolustuksessa kovin arkaa seikkaa Saksa kiirehtikin käyttämään hyväkseen, pakottaaksensa mahtavimman ja itsepäisimmän vihollisensa lopettamaan sodan. Se saarsi Englannin rannikot uudenaikaisilla hirviöillään, sodan kestäessä suurenmoisesti kehittämillään sukellusaluksilla, jotka torpeedoillaan rautaisen järkähtämättömästi tuhosivat niinhyvin rantoja puolustavia panssarilaivoja kuin satamiin yrittäviä kauppa-aluksia. Ulapalla taasen sen nopeakulkuiset kaappariristeilijät upottivat entisen Alabama'n tavoin viimemainittuja kaikilla maailman merillä. Verrattomalla taidolla ne osasivat — liukkaina kuin ankeriaat — kauvan välttää takaa-ajelevia brittiläisiä laivastoja, kunnes välttämätön tuho kohtasi useimmat niistä.
Emden.
Mainehikkain Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivojen tuhooja oli sodan kestäessä kevyt risteilijäEmden. Sodan syttyessä elokuun alussa 1914 se oli Saksan kiinalaisen kauppasiirtolan Tsingtaun satamassa ja alotti oitis kaappariretkeilynsä. Täyttä höyryä se oikasi ulos merelle, läpäsi Malakka-salmen, vihollislaivat aivan kintereillään, ja eksyttäen nämä perästään eteläänpäin, kääntyikin itse länteen Bengalin lahtea kohti, upottaen viisi alusta matkallaan, ja päätyi viimein Madrasin edustalle, jota rupesi pommittamaan, onnistuen sytyttämään satamassa olevat suuret paloöljysäiliöt.
Sieltä se kääntyi Ceylonin rannikoille, upottaen jälleen neljä uutta laivaa, lähetti niiden väestöt rantaan viidennellä ja pidätti lastin takia luonaan kuudennen, hiililaivan. Sitten se, käyttäen hyväkseen eri paikoissa olevia salaisia kipinäsähkötyslaitoksia ja toisia saksalaisia apulaivoja, jatkoi hävitysmatkaansa, kunnes lokak. 16 p:ään mennessä oli upottanut vielä puolisen tusinaa Englannin aluksia.
Silloin sattui sille itselleen ikävyys. Englantilainen panssariristeilijäYarmouth, joka verikoiran sitkeydellä oli pysytellyt sen kintereillä, sieppasi moniaita sen apulaivoista, ja Emden itse säilyi vain piiloutumalla visusti, vaikka kauppalaivat yhä edelleen matkasivat kuolettavan pelon alaisina, odotellen sen äkkiarvaamatonta ilmestymistä kauppareiteille.
Naamarin turvin vertaistensa kimpussa.
Sitten se yhtäkkiä ilmestyi korjaamaan parempaakin saalista kuin suojattomia kauppa-aluksia. Lokak. 16 p. — Englannin kansallisena juhlapäivänä, "Trafalgarin päivänä" — porhalsi 4-piippuinen risteilijä Penangin satamaan Indo-Kiinassa. Siellä olevat ranskalainen torpeedonhävittäjäMousquetja venäläinen kevyt risteilijäJemtshugeivät osanneet aavistaa sitäEmden'iksi, jolla tiesivät olevan vain kolme savupiippua. Mutta kaapparin kapteeni v. Möller oli lisännyt niiden lukua laudoista ja purjekankaasta laitattamallaan hökötyksellä, joka oli eksyttävästi oikean savupiipun näköinen.
"Kuka olette?" tervehtiJemtshugtulijaa.
"Yarmouth!" vastattiin siltä rohkeasti; "tulossa ankkuroimaan." Ja niillä puheinEmdenkäänsi pyöreän peränsä päinJemtshugia, jota kohti laukaisi kuolettavan torpeedon sekä pommitti sitä vielä oikealla luotisateella 10 sm tykeistään. Pohjaan meni paikalla venäläinen risteilijä, ja kohtapa seurasi sitä Tanskalainenkin.
Tämän urotyön jälkeen siirtyi saksalainen risteilijä jatkamaan hävitystään Australian vesille, joilla turmio kohtasi sen itsensä Kokos-saarien luona marrask. 9 p:nä.
Tuhoojan tuhoutuminen.
Australian liittovaltion ristelijäSydneysai varahin mainitun päivän aamuna Kokos-saarilta kipinäsähkö-sanoman: "Outo sotalaiva… sataman ulkopuolella", ja lähti hetipaikalla täydellä höyryllä merelle, kunnes tähystäjä mastosta sai klo 9,15 näkyviinsä Keeling-saaren kokospalmujen huiput taivaanrannalla. Neljännestunnin päästä nousivat joEmden'inkinsavupiiput näkyviin 20-25 km päässä. Saksalainen laiva alotti leikin ampumalla pitkältä matkalta,Sydneyodotti vähän aikaa, kunnes vastasi tuleen. Siitä sukeutui komea taistelu;Emdenkäytti tykkejään mainion taitavasti ja murskasi miltei kohta vastustajansa ylähangan toisen ison tykin, tehden sen miehistön itse asiassa kykenemättömäksi taisteluun. Australialaisen laivan tulentarkistustorni ylhäällä mastossa räjähti kappaleiksi ja laivassa pääsi tuli irralleen, jonka miehistö kuitenkin kesken tulisinta ottelua sai pian sammutetuksi.
Koko ajan kiertelivät molemmat taistelevat laivat toisiaan suurimmalla nopeudellaan, joka nousi 25, jopa toisinaan 26 solmuväliin (38-40 km. tunnissa). Puolitoistatuntisen molemminpuolisen pommittamisen jälkeen kajahti Sydney'llä viimein riemuhuuto ja miehet heiluttivat lakkejaan — äsken rikkiammutun tykin naapurista oli taitavasti ammuttu luoti tehnyt pahaa tuhoa vihollisessa: sen etumasto ja kaikki kolme savupiippua lensivät murskaksi ja peräpuoli syttyi tuleen. Siitä huolimatta, ja vaikka laiva peittyi paksuun mustaan savupilveen, jatkoi se kuitenkin uljaasti taistelua. Tehdäkseen leikistä lopun alottiSydneyuudelleen ampumisen, joka lähettiEmden'inhylkynä Keeling-saaren rannalle. Arvaten, ettei se pääsisi sieltä pakenemaan, lähti voittaja tavoittamaan sen ulompana merellä odottelevaa hiililaivaa. Tämän luokse tultua havaittiin, että väki oli avannut luukut ja että alus oli nopeasti uppoamassa. Miehistö korjattiinSydney'hin, joka palasi takaisinEmden'inluo. Sinne saapuessa nähtiin, kuinka tämän miehet vetivät lippunsa alas ja nostivat valkean lipun sijaan antautumismerkiksi. Sotatavan mukaisesti olisi Sydney'n nyt pitänyt lähettää veneensä pelastamaan haaksirikkoisen miehistöä; mutta kun tuli jo myöhä ja kun Emden’in sisarlaivaKönigsbergvoi milloin hyvänsä ilmestyä näyttämölle, jäi australialainen alus höyryämään ulommaksi merelle, korjaten silloin tällöin aaltojen varaan antautuneen saksalaisen merimiehen ylös vedestä.
KunSydney’stä varahin huomenissa kurkistettiin saaren kipinäsähkötysasemalle, saatiin kuulla, että yön kuluessa joukko Emden’in miehiä oli noussut maihin, särkenyt sähkötyskoneet ja sitten paennut rannalta anastamallaan kuunarilla. Klo 11 jälkeen a.p. käytiin sitten katsomassaEmden’inhylkyä. Se muistutti kamalasti jotain teurastuspaikkaa — 180 sen miehistä oli kirjaimellisesti silpoutunut palasiksi räjähtävistä luodeista ja laivan kappaleista. Jälellejääneet siirrettiinSydney’hin, joka lähti kulkemaan Colomboon. Satamassa olevain kaupunkilaisten riemuhuutoihin jätettiin vastaamatta, sillä kapteeni oli määrännyt aivan hiljaisen tulon, säästääkseen uljaan vihollismiehistön tunteita. Kapteeni v. Müllerin sallittiin koko sotavankeusaikansa pitää miekkansa kunnianosotukseksi urhoollisuudestaan sekä siitä, että hän oli aina erittäin inhimillisesti kohdellut valtaamainsa alusten väkeä. Vaikka hän oli upottanut brittiläisiä laivoja ja tavaroita yli 100 milj. mkan arvosta, ei hänen takiaan aseettomain laivain miehistä ollut yksikään saanut surmaansa.
Nykypäivien meritaistelut.
Rannikkopuolustus: Miinat. Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla; Kavala suunnitelma; Karhu houkutellaan pesästään; Juoni kehittyy; Miinan työ. —Taistelu avoimella merellä: Päävastustajain merivoimat nykyisessä suursodassa. — Merisodan kehitys sadan vuoden aikana. — Pohjanmeren taistelu tammik. 24 p. 1915; Epäonnistunut yllätys; "Leijona" saaliinsa kimpussa; Taistelun kehittyminen; "Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat;Blücher'insankarillinen loppu.
Miinat.
Vedenalainen miina on merissodan kauhein ja kavalin ase, sen rinnalla yksin tuhoa tuottava, nuolen nopeudella lentävä torpeedokin on tavallaan rehellisempi. Sillä torpeedon laskee näkyvä alus, jolta uhattu sotalaiva voi puolustautua väkevillä tykeillään, eikä sellaisia toki ammuta aseettomia aluksia vastaan muutoin kuin kaapparisodassa, jolloin miehistölle annetaan aikaa laskeutua veneisiin. Mutta miina makaa vedenpinnan alla liikkumattomana, järjettömänä hävityskappaleena, joka iskee kappaleiksi yhtä hyvin sen yli kulkevan rauhallisen kauppahaahden kuin sotalaivankin.
Miinan muodostaa pehmeästä teräspellistä tehty lieriö tai keila, joka on täytetty pumpuliruudilla. Tämä on salpietarissa ja rikkihapossa liuotettua puuvillalangan nöhtää, s.o. selluloosaa, ja on kosteassa tilassa vaaratonta, palaa sytytettäessä hitaasti väkevällä liekillä, mutta äkillisestä iskusta tahi nallihatulla sytytettäessä räjähtää ankaralla voimalla. Miinoissa ja torpeedoissa sitä vaarattoman latauksen ja käsittelyn vuoksi käytetäänkin märkänä. Miinoja käytetään suojelemassa sataman suuta tai laivaväylää vihollisilta aluksilta. Ne ovat joko irtonaisia, jolloin syttyvät vähimmästäkin vieraan esineen kosketuksesta, tahi kiintonaisia, s.o. ankkuroituja, jolloin sen räjähdyttää vedenpinnalla uiskenteleva sytytin tahi laukaistaan se rannalla sijaitsevasta vartiohuoneesta.
Miinoja asettavat asemilleen erityiset alukset, miinanlaskijat, perässään olevasta aukosta. Kansainvälinen sopimus oikeastaan on, ettei niitä saisi laskea kolmea meripeninkulmaa (lähes 6 km.) kauvemmaksi rannasta; mutta irtonaisen tahi myrskyn pohja-ankkurista irroittaman miinan matkoja ei kukaan voi tietää, eivätkä hätäytyneet puolustajat valitettavasti aina välitäkään tuosta sopimuksesta. Hyökkääjä puolestaan pyydystää niitä tarkoitukseen vuokratuilla kevyillä ja matalassa kulkevilla kalastaja-aluksilla tahi pienillä höyry- tai moottoripursilla, "trallaajoilla", tahi ampumalla niitä kaukaa kivääreillä.
Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla.
Kamalimmat kokemukset miinasodasta on tähän saakka saatu Port Arthurin merenpuoleisesta piirityksestä. Venäläiset olivat tietysti miinoittaneet linnoituksen sataman suun tiheästi kylvämillään miinoilla, mutta niihin olivat japanilaisten sotalaivat liian varovaiset käymään. Päinvastoin tahtoi heidän taitava amiraalinsa Togo houkutella Venäjän laivaston, joka kauvan aikaa oli — menetettyään aikaisemmin uusimmat ja taistelukuntoisimmat panssarilaivoistaan — huolellisesti pysytellyt sisäsatamassa miinavyöhykkeen ja linnoituksen järeiden tykkien turvissa, ulos merelle tuhotakseen sen omiin miinoihinsa. Tilaisuus siihen vihdoin tulikin, kun venäläinen laivasto sai v. 1912 alussa uuden komentajan, urhean amiraali Makaroffin, josta tiedettiin, ettei hän rakastanut sopessa kykkimistä vaan julkitaistelua.
Kavala suunnitelma.
Huhtik. 11 p. mainittuna vuonna alotti amiraali Togo "kahdeksannen hyökkäyksensä meren puolelta Port Arthuria vastaan". Seuraavana yönä kulki hänen laivastonsa miinanlaskijaosasto aivankuin hiipien pimitetyin valoin ja säkenensammuttajin kylvämään japanilaisia miinoja venäläisten miinavyöhykkeen ulkopuolelle. Aivan sen kintereillä seurasi laivaston "viekoitteluosasto", 2 ensiluokkaista ja 4 toisluokkaista risteilijää, suojatakseen miinanlaskijoita sekä houkutellakseen mahdollisesti vaanivan vastustajan hyökkäämään ulos aavalle merelle ja sitten käymään vastalaskettuihin miinoihin. Ja jos vihollisen kumminkin onnistuisi läpäistä ehjänä vaarallinen vyöhyke, seurasi perässä Togon päälaivaston kuusi jykevää panssarilaivaa, niiden joukossa amiraalilaiva Mikasa, jonka komentosillan Togo viime kuukausien aikana oli jättänyt vain moniaiksi minuuteiksi, sekä uusimallinenHatsuse. Loppuhännän muodosti vihdoin kuusi ensiluokkaista panssariristeilijää, joiden tehtävänä oli tavoittaa ja tuhota vihollisen viimeisinä säilyvät, pakoonpyrkivät alukset. Siis mitä pirullisin ja tuhoa lupaavin taistelusuunnitehna.
Keskiyön aikaan 12 p:n yönä heräsivät onnettoman Port Arthurin asukkaat jo ylen tutuksi tulleeseen järeiden tykkien jylinään, joka tiesi kertoa heille, että linnoituksen valonheittäjät olivat taas keksineet uusia yöllisiä hyökkääjiä meren puolelta, joita pommitettiin. Niiden valossa nähtiinkin tusinan verran japanilaisia torpeedoveneitä ja torpeedonhävittäjiä lähestyvän mereltä, keskessään isompi alus, joka liikkui eteenpäin jossakin erityisessä tarkoituksessa, vaikkei tuota tarkoitusta yöllisessä hämmingissä osattu keksiä. Isompi alus oli Japanin laivaston uusin lisä, miinankylväjäKoryo Mani. Japanilaiset olivat aikaisemmin pitäneet visusti silmällä, mitä suuntaa venäläiset laivat olivat kulkeneet mereltä sisäsatamaan, ja merkinneet sen reitin karttoihinsa, niin että uusi kuolemankylväjä tiesi tarkoin seurata sitä ja välttää venäläiset miinat.
Karhu houkutellaan pesästään.
Miinalaivoja suojaava risteilijäosasto saikin — niinkuin ampiaisparvi pörinällään houkuttelee karhun ulos pesästä — Togon juonen käymään toteen. Kun eräs venäläinen torpeedonhävittäjä oli rientänyt ulos satamasta katsomaan mitä oli tulossa, joutui se kohta noiden risteilijäin uhriksi. Silloin venäläinen risteilijäBajan, joka oli heti perässä kiitänyt merelle, äkkäsi ne ja päätti uljaasti käydä yksin taisteluun niiden kanssa.
Mutta sen liikkeet oli huomattu satamasta, vaikka hämärästi, ja amiraali Makaroff lähti melkein koko jälellä olevalla laivastollaan tapaamaan vihollista.Bajan'illeannettiin merkki kääntyä takaisin ja yhtyä muuhun laivastoon. Tämä käsitti panssarilaivatPobjeda’nja sitä pienemmät mutta järeämmin aseistetutPetropavlovsk'injaPoltava'n sekä uudet panssariristeilijätNovik'in, Diana'an ja Askold'in. Nopein alus ja risteilijäksi erittäin järeätykkinen oli äskeinenBajan, joka kehitti 22 solmuvälin vauhdin. Makaroff, joka alituisesti vaihteli amiraalilaivaa, oli tällä kertaa valinnutPetropavlovsk'inlippulaivakseen, ja hänellä oli seurassaan, paitsi laivan päällikköä kapteeni Jakovleffia, suuriruhtinas Kirill Vladimirovitsh ja mainio venäläinen taistelumaalari Vasilij Verestshagin, 62-vuotias vanhus, joka vasta pari päivää sitten oli saapunut Port Arthuriin saamaan uusiin tauluihin aiheita merisodasta. Miehistöä oli laivassa 700 miestä.
Urhea amiraali oli täynnä luottamusta. Kaikki hänen edeltäjänsä yritykset kurittaa merenpuoleista piirittäjää olivat saaneet surkean lopun, ja Venäjän parhaat ja uusimmat taistelulaivatPeresvjet, Sesarevitsh ja Retvisanolivat tuhoutuneet; mutta nyt näytti siltä, kuin joutuisi hän tekemisiin heikon risteilijäosaston kanssa, josta hänen olisi helppo suoriutua. Edellisenä iltana hän oli sähköttänyt hallitsijalleen, että hänellä oli hyvä toivo rangaista ylimielistä vihollista.
Juoni kehittyy.
Viekoitteluosasto teki tehtävänsä suunnitelman mukaisesti. Kun Venäjän laivasto täydellä höyryllä puoli 11 tienoissa kiitää esiin satamasta, ollen vielä kauvan aikaa Kultaisen kukkulan patterien suojan alaisena, peräytyvät japanilaiset risteilijät muka vallan säikähtyneinä sen odottamattomasta ilmestymisestä ulos avoimelle merelle — jolleKoryo Manioli juuri saanut kylväneeksi kuolemanviljansa. Mutta tällöin alkoi merellä nousta sumu, peittäen vainotun ja vainoojan verhoonsa ja kaihtaen niitä selvästi näkemästä toisiaan. Vaikka amiraali Togo oli saanut väijytysristeilijöiltä kipinäsähkösanomalla tiedon niiden toimen onnistumisesta, voi toivottu saalis ehkä sumussa sittekin välttyä häneltä. Sen vuoksi hän järjesti päälaivastonsa kahteen kolonnaan, vedätti taisteluliput mastoihin ja lähti kiitämään täyttä vauhtia vihollista vastaanottamaan.
Silloinpa kiusallinen sumu taas odottamatta hajosi. Amiraali Makaroff näkee taivaanrannalla lähestyvän ylivoimaisen vastustajan ja älyää hänen varalleen punotun juonen — vaikkapa ei sen koko kaameassa täydellisyydessä. Hän kohottaa mastoon peräytymismerkin ja kääntää laivastonsa äkisti kotimatkalle.
Miinan työ.
Venäjän laivasto muodostuu suoran viivan muotoiseksi linjaksi, pyrkien takaisin satamaan, panssarilaivat etunenässä, etummaisenaPetropavlovsk, jonka mastot ovat täynnä merkkilippuja, jotta kauvempana merellä kiertelevät vartiotorpeedoveneetkin tietäisivät vetäytyä sataman turvaan. Päällikkölaiva on ennättänyt vajaan parin kilometrin päähän satamasta; amiraali Makaroff seisoo komentosillalla puhellen laivan kapteenin Jakovleffin, suuriruhtinas Kirillin ja tämän ajutantin kanssa.
Silloin tapahtuu kauhea räjähdys, ja seuraavassa tuokiossa toinen.Petropavlovskon käynytKoryo Marunmiinaan! Suunnattomia repeämiä näkyy suuren sotalaivan kupeissa, vesi syöksyy sen sisään, liekit leimahtelevat joka taholla korkealle, alus kallistuu raskaasti oikealle kyljelleen, keula painuu veden alle, ja uskomattoman lyhyessä ajassa — parissa minuutissa, kertovat silminnäkijät — vaipuu muhkea päällikköalus, uljas amiraali Makaroff ja seitsensatainen miehistö merenpohjaan. Petropavlovskia ei ollut enää!
Vain jokunen harva, m.m. mainittu suuriruhtinas, pelastuivat kuin ihmeen kautta uppoamisen aikaansaamasta hirmuisesta pyörteestä. Verestshagin, joka enimpien upseerien kera istui alhaalla ruokasalissa aamiaisella, hukkui näiden mukana.
Tuo kauhea onnettomuus katkaisi lopullisesti selkärangan Port Arthurin merenpuoliselta puolustukselta; vielä suurempi vahinko kuinPetropavlovsk’inhäviö oli Venäjälle urhean ja kykenevän amiraali Makaroffin menetys. Mutta sittekin huomasivat japanilaiset turhaksi piirittää linnoitusta meren puolelta, vaikka sen laivasto oli nujerrettu; Port Arthurin vahvat patterit riittivät yksinkin pitämään vihollista kunnioittavan välimatkan päässä. Vasta kenraali Nogi kykeni vuosikautisen maanpuoleisen piirityksen jälkeen valloittamaan sen.
MuttaPetropavlovsktuli kostetuksi. Jonkun aikaa myöhemmin kävi eräs äskeiseen taisteluun osaa ottaneita panssarialuksia,Hatsuse, joka oli Japanin laivaston parhaita, vuorostansa kauvas merelle ajautuneeseen venäläiseen miinaan ja upposi sekin enimpine miehineen.
Päävastustajain merivoimat viime suursodassa.
Vastoin odotusta jäi sotalaivojen osa äskeisessä maailmansodassa toisarvoiseksi, verrattuna maataisteluihin. Englanti on edelleen säilyttänyt asemansa maailman ensimmäisenä merivaltana, mutta sekin on saanut käydä taistelunsa pääasiassa kovalla maankamaralla ja sen takia luoda aivan alusta siihen asti auttamattomasti laiminlyömänsä maa-armeijan. Tosin oteltiin merelläkin toisinaan kuumasti, ja Englannin kaikilla maailmanmerillä risteilevät sotalaivat hävittivät Saksan kaapparilaivoja ja vahasivat tämän valtakunnan merentakaiset siirtomaat; mutta suurimmalta osalta sai sen laivasto tyytyä omain rantojen varjelemiseen sekä joukkojen ynnä elin- ja ampumatarpeiden kuljetuslaivojen suojelemiseen.
Syynä tähän oli ensiksikin se seikka, että sen päävihollinen Saksa väitteli suurempia meritaisteluja. Tällä vallalla oli uusi ja erittäin vahva merivoima, joka aivan sodan kynnyksellä ja varsinkin sen kestäessä lienee noussut kolmannelta toiselle arvosijalle merivaltojen joukossa — sivuuttaen siten Yhdysvallat; mutta sen merellinen voima oli sittekin eilispäivän luomus. Se oli yhden ainoan miespolven ja itse asiassa yhden ainoan miehen, Saksan viimeisen keisarin, työtä. Maan terästehtaat ja laivaveistämöt, alallaan ehkä maailman ensimmäiset, tekivät kyllä mainiota työtä panssarin- ja tykinvalamisessa, ja sen merimiehistö oli erinomaisesti harjoitettua. Mutta Saksalta puuttuivat ne monien miespolvien kokemukseen perustuvat traditsionit, joita merisodan käymiseen ja panssarin sekä asestuksen keskinäisen suhteen tarkkaan punnitsemiseen tarvitaan ja jota sen päävastustajalla enimmän oli. Vielä muutama vuosikymmen sitten kykeni pienoinen Tanska lyömään Preussin ja Itävallan yhdistyneet laivastot loistavasti Helgolandin luona. Englannin laivasto sisältää edelleen kaikkein jykevimmät taistelulaivat ("yli-dreadnought’it"), kaikkein nopeimmat risteilijät ja kaikkein järeimmän ja kauvas kantavimman aseistuksen.
Vähempiväkisyytensä tässä suhteessa tuntien sai Saksa tyytyä enimmäkseen suojelemaan kallishintaista sotalaivastoaan, joka on tykkänään nykyisen miespolven kustantama, sotasatamissaan. Mutta se kehitti itselleen uuden pelottavan aseen sukelluslaivastostaan, jolla se kykeni pitämään vihollisensa vahvemman merivoiman vuorostaan pinteessä, jopa saartamaan Suurbritannian rannikot ja katkaisemaan monin kohdin sen valtaväylät kaikelta merenyliseltä liikkeeltä.
Pohjanmeren taistelu
tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti saksalainen amiraaliIngenohluudelle retkelle, komennettavanaan neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo- ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö) risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti — klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22 km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa taisteluristeilijätLion(lippulaiva),Tiger, Princess Royal, Indomitable ja New Zealandsekä moniaat kevyet risteilijät ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja", Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24 kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä. Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassaDerfflinger(aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm,Moltke- jaSeydlitz-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm. tykkejä.
Epäonnistunut yllätys.
Amiraali Beatty antoi torpeedonhävittäjilleen käskyn hyökätä vihollisen kimppuun ja tuoda ilmoituksia sen liikkeistä ja ohjasi itse risteilijät kaakkoon päin katkaistakseen siltä jos mahdollista pakotien omille rannikoille.
Huomattuaan tulleensa yllätetyksi kääntyi saksalainen laivasto heti takaisin. Se ei ollut mikään pelkuruuden merkki, vaan viisas teko ylivoimaisen vihollisen kohdatessa; sitä paitsi oli niiden raskas tykistö jo ennakolta sijoitettu takakannelle, jotta ne paetessaankin voivat tehokkaasti pommittaa vastustajaansa. Sen lisäksi voivat ne tällöin pudottaa miinojakin tämän turmioksi. Brittiläisissä laivoissa sen sijaan oli järeiden tykkien enemmistö keulan puolella.
Kulkien 28-29 solmuvälin nopeudella (51—52,5 km tunnissa) lähtivät Englannin risteilijät saksalaisten jälkeen, saartoivat ne vähitellen puolikuun muotoisesti ja alottivat 20 km matkalla ampumisen, jatkaen sitä aina 18 km välimatkaan saakka, jolloin laukausten voi jo huomata sattuvan ja jolloin vihollinen kykeni vastaamaan tuleen. Saksan torpeedolaivasto teki silloin myöskin äkillisen vastahyökkäyksen, toivoen voivansa tuhota vihollisen surmansukkuloillaan; mutta brittiläiset torpeedonhävittäjät kiitivät risteilijäin edelle niiden turvaksi ja ajoivat hyökkääjät takaisin.
"Leijona" saaliinsa kimpussa.
Kohtapa voivat risteilijätkin käydä keskenään taisteluun. Hyökkäävän puolen etunenässä kulkiLion, nimensä ("Leijona") ja arvonsa mukaisesti, ja hetken päästä tavoitti se saksalaisten hitaimman aluksen, "hännän päähän" jääneenBlücherin, jota kohti ne kaikki suuntasivat tuhoisan tulen. Luodit putoilivat sille tiheään kuin rakeet, murskaten kannet, särkien kupeet, viskoen monen tonnin painoisia tykkejä ulos torneistaan kuni kevyitä kuusenkäpyjä ja tuhoten niiden koko miehistön. Savupiiput sortuivat, teräsmastot katkesivat; muuan pommi osui laivan sydämeen, särkien koneet ja surmaten enimmät siellä piilottelevasta laivamiehistöstä. Panssarikyljet olivat monin paikoin puhki, ja koko laiva syttyi tuleen; mutta siitä huolimatta eloonjääneet jatkoivat ampumista ehjillä tykeillä, vaikka tiesivätkin taistelun turhaksi. Saksalainen amiraali oli antanut käskyn, ettei lippua saanut missään tapauksessa vetää alas antautumisen merkiksi, ja siksi oli sen määrä upota pohjaan liehuvin lipuin. Puolituntisen taistelun kuluessa oli laivan miehistä 3-400 saanut surmansa taikka haavoittunut. Se kääntyi vasemmalle kyljelleen, estääkseen vuotoa ylihangan puolelta ja antaakseen miehille tilaisuuden ampua sillä puolella olevilla tykeillä; mutta hetken perästä se pyörähti jälleen ympäri ja lähti savuavana liekkipatsaana muun laivaston jälkeen.
Taistelun kehittyminen.
Joutumatta pitemmältä vaarinottamaanBlücher'inkohtaloa kiirehtivät isot brittiläiset laivat muiden vihollisalusten kimppuun. Hirmumyrskyn tapainen tuli suunnattiin niistä päällikkölaivaaDerfflinger'a vastaan, joka syttyi palamaan monesta kohtaa ja sai useat tykkinsä taistelukyvyttömiksi —Moltke'n ja Seydlitz’inhöyrytessä eteenpäin aivankuin tulipilvien lävitse. Tykkien jylinä, räjähtävien pommien rätinä, pauke särkyvistä panssarilevyistä, mahtavien sotakoneiden jyskytys niiden piestessä tietänsä ärtyneen meren halki — tuo kaikki oli kamalata aamuvirttä nykyaikaiselle sodanjumalalle! Se oli samankokoisten jättiläisten jättiläiskamppailua, sillävälin kuin samanlainen taistelu raivosi pienempäin risteilijäin ja torpeedoalusten välillä. Epäilemättä saksalaiset tällä takaperinkiitävällä taistelulla tahtoivat houkutella vihollisensa aina Helgolantia ympäröivään miinavyöhykkeeseen asti. Mutta ajettuaan isoja risteilijöitä takaa viitisentoista peninkulmaa arveli amiraali Beatty toivottomaksi saavuttaa niitä ennen miinakentälle tuloa, jonka vuoksi hän jätti ne rauhaan ja kääntyi pienempäin alusten kimppuun. Mutta vaikka monet näistä saivat vaikeita vaurioita, pääsivät ne monilukuisuutensa ja nopeutensa turvin kuhmuisin kupein ja särkynein tykein miinavyöhykkeen suojaan.
"Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat.
Mutta eivätpä englantilaiset itsekään selvinneet pelistä ehjin nahoin. Vihollispommi oli sattunut heidän päällikkölaivansaLion'n ylähangan kaariin, särkenyt naftasäiliön ja tehnyt senpuoliset höyrykoneet työkyvyttömiksi. Sen vuoksi laivan kulku vaikeutui melkoisesti, ja amiraali siirtyi ensin erääseen torpeedonhävittäjään ja sittenPrincess Royal'iin, joka asettui brittiläisen rintaman etummaiseksi. KunLion'issaalahangankin puoleiset koneet myöhemmin vahingoittuivat, ehättiTigersen eteen kilveksi, mutta joutui itse vihollisen maalitauluksi ja menetti osan miehistöään. Sitten ottiIndomitableaivan invaliidiksi käyneenLion'inhinausköyteen viedäkseen sen satamaan. (Saksalaisten tietojen mukaan se kumminkin matkalla upposi.)
Blücher’in sankarillinen loppu.
Tällävälin oli henkihieveriin ammuttuBlücherkamppaillut kuolinkamppailuaan. Sen tykkien yhä vielä jylistessä sille kuolinvirttä pujahti isompien alusten takaa esiin kevyt risteilijäArethusa(joka edellisenä vuonna oli Helgolannin taistelussa näytellyt melkein pääosaa), aikoen omalla aseellaan lopettaa kituvan jättiläisen päivät. Ohjaton ja kallelleen painunutBlücherei voinut millään tavoin välttää hyökkäystä, vaan tarjosi mainion maalitaulun torpeedolle. Sellaisia laukaistiin kaksi sitä kohti, ja toinen sattui keskilaivaan, räjähti ja repi uuden ison aukon kylkeen. Ollen jo muutenkin pahasti kallellaan pyörähti se nyt yksinkertaisesti ympäri "niinkuin potkun saanut vesikannu", kuten eräs englantilainen silminnäkijä sanoi.
Se oli draamallinen silmänräpäys, täynnä sankarillista kuolemanuhmaa.Blücherosottautui kuuluisan nimensä arvoiseksi. Sen lippu liehui yhä perässä, ja "Hoch! Hoch!" huusivat miehet, asettuessaan riviin sen reunoille valmiina hyppäämään veteen. "Hypätkää joutuin!" huudettiin englantilaisilta laivoilta, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hyppäsi sadottain miehiä alas aaltoihin, useimmat varustettuina pelastusvöillä, jotka pitelivät heitä veden päällä, kunnes englantilaiset joutuivat veneillään korjaamaan heitä ylös. Mutta silloinpa tulla porhalsi Helgolannista päin Zeppelin-mallinen ilmalaiva ynnä vesitaso, jotka alkoivat pudotella pommeja pelastusveneiden joukkoon. Tällöin brittiläiset tervajakut suuttuneina jättivät laupeudentyönsä kesken ja heittivät aalloissa ajelehtivat saksalaiset matruusit oman onnensa nojaan. Myöskin muuan kevyt ristelijä sai puolisen tusinaa miehiä tapetuksi ilmalaivan pommista.
Saksan laivaston loppu.
Tämän jälkeen ei mainittavimpia meritaistelulta käyty, lukuunottamatta Saksan viimeisten kaapparilaivain tuhoutumista Falklannin saarten luona Etelä-Amerikan vesillä. Suursodan loppuajan tyytyi Saksan laivasto etsimään turvaa sotasatamissaan, ja päähuomio kiinnitettiin yhä enemmän sukelluslaivaston lisäämiseen. Mutta sen saartotoimintaa haittasi yhä tuntuvammin Englannin suurenmoinen miinoitustyö Pohjanmerellä sekä puolueettomain maiden yltyvät vastalauseet sukellussodan häikäilemättömyyttä vastaan.
Rauhanteon päävaatimuksia oli Saksan koko sotalaivaston luovuttaminen. Kuten kaikessa muussa täytyi uuden demokraattisen Saksan antaa tässäkin perään. Mutta saksalaisten merisotilasten itsetunto katsoi vapaaehtoista häviötä kunniallisemmaksi kuin häpeällistä luovutusta. Scapa-lahden laineet (Skotlannin rannikolla) peittävät viimeisen jäännöksen Wilhelm-keisarin ylpeästä elämänunelmasta: "Saksan tulevaisuus on merellä".