"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.
Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.
"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä."
"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene."
Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.
"Nyt kaadun maahan", hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä kädestä.
Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli ladottu puuhaarikoita.
Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.
"Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa", hän sanoi itsekseen.
"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa.
Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa saliin.
"Nyt menemme saunaan", sanoi apotti hänelle.
"Mikä se semmoinen on?" kysyi kardinaali.
"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi apotti kierrellen.
Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.
"Riisuudu", käski apotti.
Kardinaali totteli väristen.
"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.
"Astu portaita myöten parvelle", käski apotti.
Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.
"Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä", hän ajatteli.
"Pane pitkäksesi", huusi apotti alhaalta.
Kardinaali heittäytyi oljille.
Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun sulavan.
Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.
"Jokos riittää löylyä?" kysyi apotti portaitten päästä.
"Jo — jo — Armahtakaa, — minä olen suuri syntinen", vaikeroi kardinaali.
Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä kihelmöivän nopeista lyönneistä.
"Nyt vihdotaan", sanoi apotti.
"Minä tunnustan, — minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni."
"Entä vielä", sanoi apotti, vihtoen edelleen.
"Olen käyttänyt salarippiä väärin, — olen valhetellut, varastanut, ylönsyönyt ja ylönjuonut, — naisten kanssa kemuja pitänyt…"
Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.
"Kuka sinut lähetti?"
"Minä palan, — armahtakaa! Pyhä isä lähetti."
"Mitä sinun piti tehdä?"
"Kirota luostari."
"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen toiseen saunavihtaan.
"Jo riittää… Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä…"
"Hyvä, — nyt voit mennä".
Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.
"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti, "muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville".
Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.
Nikolai I:sen ajoilta.
Henkilöt:
KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen äitinsä.
[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut ja rukki. Ilta.Viiu, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]
Vana-kai(tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi käydä, — tänne asti vetäisi kylmän viiman, — Viiukohan se…? Viiu hoi!
Viiu. Mitä nyt?
Vana-kai. Navetastako sinä?
Viiu. Vein lehmille apetta, — tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.
Vana-kai. Uskonhan minä, — uskon toki… Taitaa olla oikein herran ilma tänään?
Viiu. Pyryttää pihan tukkoon, — kahlasin lumessa polviin saakka.
Vana-kai. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin… (varovasti) Et sinä suinkaan tienhaarassa asti käynyt?
Viiu(kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?
Vana-kai. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin pankolta).
Viiu. Siunatkoon muori, — minnekkä nyt?
Vana-kai. Päästä minut irti, — minä menen katsomaan.
Viiu. Älä herran tähden, — tuiskahdat silmillesi lumeen.
Vana-kai. Päästä minut, — minulla on sellainen hätä koko ruumiissani Antsin tähden.
Viiu(äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.
Vana-kai. Mistä sinä sen tiedät?
Viiu. Kun kävin katsomassa.
Vana-kai. Olisit ennen sanonut, — maksoiko se totuus nyt sulle puolta kopeekkaa… Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.
Viiu. Muori, kuulehan, — mitä sinä luulet, — miksi se Ants niin viipyy?
Vana-kai. Herra sen tiennee… liekkö hyväksi vai pahaksi, — ehkä päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.
Viiu(pitkään). Luuletko, muori?
Vana-kai. Tiedänkö minä, — mutta onhan sillä paroonin kirje mukana. Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.
Viiu(nopeasti nousten). Niin, — onhan sillä paroonin kirje. — Etkö tule syömään, muori?
Vana-kai. En tiedä, — saanko nieltyä tänä iltana.
Viiu. Minäpä panen silakat valmiiksi, — kaadan kuppiin piimää.
Vana-kai. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?
Viiu(säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.
Vana-kai. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.
Viiu. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?
Vana-kai. Ei se keisari vähemmällä hellitä.
Viiu(hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.
Vana-kai. Mitä…?
Viiu. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
Vana-kai. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — harasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin saarella pakenet, — meri edessä.
Viiu. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.
Vana-kai. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
Viiu. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
Vana-kai. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin… Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi… Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisit sitä… Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä… Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.
Viiu. Rupea nyt taas näykkimään!
Vana-kai. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto! Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.
Viiu. Pidä paikalla suusi… Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!
Vana-kai. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin… Kuuletko, Viiu!
Viiu. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.
Vana-kai. Tietääkö Ants siitä?
Viiu(alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).
Vana-kai. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit?
Viiu. Mitäkö tein? — navettavuorolla kävin.
Vana-kai. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä alussa?
Viiu. Viime kuusta asti, — etkö sitä tiedä?
Vana-kai. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.
Viiu. Mitä sinä…?
Vana-kai. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.
Viiu(pysähtyy, — kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!
Vana-kai. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.
Viiu. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee… Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.
Vana-kai. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.
Viiu. Ui-ih, jos se nyt tulee!
Vana-kai. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.
Viiu. Anna minun olla, — muori!
Vana-kai. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla paroonin kirje.
Viiu(kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.
Vana-kai. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit vielä kerran.
Viiu. Johan sinä sen kerran kuulit.
Vana-kai. Minä olen niin huonokuuloinen, — murenee puheesta toinen puoli tielle. — Tapasitko itse paroonin?
Viiu. Tapasin.
Vana-kai(varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa?
Viiu. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen rouvakin siinä.
Vana-kai. Mitä rouva siellä teki?
Viiu. Mitä armolliset rouvat tekevät? — kädet ristissä istuvat.
Vana-kai. Älä koukuttele, — ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.
Viiu. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.
Vana-kai. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia, mailmanmatteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit… Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?
Viiu(pöydän luona askarellen). Muori, — et ole syönyt palan painamaakaan, — perunat koskematta.
Vana-kai. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi… Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.
Viiu. Kai se sitten kirjoitti.
Vana-kai. Mitä — "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.
Viiu. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?
Vana-kai. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi…? — olitko polvillasi? — vastaa —!
Viiu. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda sanaakaan.
Vana-kai. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!
Viiu. Muori — minä — minä
Vana-kai. Kynnet siivolla, metsäkissa!
(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee, kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).
Viiu. Etkö pane maata, muori.
Vana-kai. En.
Viiu. Tahdotko syödä, — vai korjaanko pöydältä?
Vana-kai. En, — vie vaan pois.
Viiu. Mitä sinä sitten tahdot — menisit toki pankolle, — siellä on lämpöisempi.
Vana-kai. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun?
Viiu. Mitä sinä minusta niin katsot?
Vana-kai. Katselee kissakin kuningasta.
Viiu. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.
Vana-kai. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.
Viiu(terävästi.) Mitä sinä sillä…?
Vana-kai. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.
Viiu. Kuinka sinä, — mistä sinä…?
Vana-kai. Siinä kirjeessä seisoikin jotainmuuta.
Viiu. Mitä, — tiedätkö sinä sen sitten?
Vana-kai. Etkö sinäkin tiedä…? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.
Viiu(ei vastaa).
Vana-kai. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants sotamieheksi! Eikö se ole niin?
(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus).
Viiu(säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.
Vana-kai(nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.
Ants(tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan vastaa?
Vana-kai. Hyvää iltaa, poika.
Ants(riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, tiriliri…
Vana-kai. Mikä siinä on, poika, — ruununko raha?
Ants. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.
Vana-kai. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
Ants. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!
Viiu(lähestyy vastahakoisesti).
Ants. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruunun rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin… Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat, — ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.
Vana-kai(itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.
Ants. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?
Viiu. Ei ole.
Ants. Mitä sinä niin allapäin käyt… Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?
Viiu(peittää kasvonsa, itkee).
Ants(pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi… Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin… Äitimuori, kuulkaas!
Vana-kai. Mitä nyt, poikani?
Ants. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu?
Viiu. Mitä sinä sillä?
Ants. Saathan nähdä. Missä se on?
Viiu. Tuolla hyllyllä.
Ants. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on… Ja nuori se on; — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.
Vana-kai. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?
Ants. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, — missä paikassa hänestä puhutaankaan?
Viiu(kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä — en vaan — tiedä.
Ants. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö sinä?
Vana-kai. Mitä paikkaa sinä…?
Ants. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.
Vana-kai. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.
Viiu(selaillen). Minä en löydä.
Ants. Anna tänne, — minä etsin. Näe, — tuossa siitä on, ala lukea.
Viiu. Eihän tässä näe, — silmät sokaisee.
Ants(panee uuden päreen). No nyt… (painolla). Lue, Viiu!
Viiu(katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."
"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo oli sangen ihana näkyänsä."
"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä oleBathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"
(Purskahtaa itkuun).
Ants(ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä eteenpäin.
"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian myötä."
"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi."
(Sulkee kirjan).
Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä kirjeessä seisoi?
Viiu(suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala…
Ants. Etkö sinä sitä aavistanut?
Viiu. Minä en voi, — en voi…
Ants. Vastaa Jumalan nimessä!
Viiu(hiljaa). Aavistin.
Ants. No nyt, — tiesinhän minä sen… Nyt puhu minulle kuin papille. Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?
Viiu. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika… Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä… nauroin myös… tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee…
Ants. Ja sinä…
Viiu. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.
Ants. Etkä sanonut mitään, vaimo?
Viiu. En sanonut mitään.
Ants. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?
Viiu. Niin… armahda…
Ants. Älä tule lähelle, taikka… Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä teen… (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba, köyhän miehen ainoa karitsa!
Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta, tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle äänelle, — "vanhempi ja nuorempi, — kumpiko?" Mutta vastausta ei kuulunut, — hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja hänen sielussaan oli hiljaista.
Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin.
Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen.
"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi.
"Niin on", vastasi äiti.
"Oletteko saanut tietoja heistä?"
"En, — en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa.
"Miksi sitten käytte surupuvussa?"
"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen.
"Mistä te sen tiedätte?"
"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa.
"Kumpaako te sitten murehditte, — vanhempaa vai nuorempaa, — teillähän oli kaksi?"
"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena.
"Kumpaako te enemmän rakastitte?"
Äiti ei vastaa mitään.
"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?"
"Ei — ei, — ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää."
"Pelkäätte siis, että vanhempi?"
"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy eteeni unessa, — minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä, ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"
"Entä nuorempi?"
"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä, — en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa, — kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin tuntilasia kääntäisi, — aina toisesta kädestä toiseen…"
"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "HyväJumala, — nuorempihan onkin kuollut!"
"Miksi te sitä luulette, äiti parka?"
"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."
Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka toinen päivä, — kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, — eikä hän enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.
Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää. "Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon", hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää", hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.
"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni. Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen rauhaansa."
Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa.
"Rakas poikani, joka olet taivaassa."
"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi itselleen.
Sitte hän jatkoi:
"Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat, mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat, enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.
"Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko aikasi menee siihen.
"Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan."
Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.
Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen vielä:
"Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, — se oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin ommellut, — se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."
Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, — yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat kengät!" hän sanoi ja itki.
Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit, jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin, ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet.
Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa, — vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa kuin eksyksissä.
Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää sotakuukautta, — mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa, — eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa? Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia, tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme tiedusteluretken, — kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, — ei yhtä säälin sanaa kaatuneitten muistoksi.
"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton, hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui, kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän iltasin kukkaset taimilavoissa, — metsässä kävellessämme hän toi minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan haituvapalloja."
"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki, että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun sieluni."
Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli katkaistu.
"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi.
Äiti tunsi alkavansa väristä.
"Minkälainen hän oli, — se minun poikani?" hän sanoi.
"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa."
"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa."Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?"
Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen.
Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi:
"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, — olen omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen pääkallon."
Äiti istui verettömänä ja kuunteli.
"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme, hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja istuu arkussa, — emme uskaltaneet koskettaakaan, — hän viskasi ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi."
"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee.
"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset, ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden alle, kunnes miehestä henki erkani."
Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei ole minun poikani, — antakaa minulle takaisin minun poikani…
"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut.
"En tiedä, — hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä."
Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin.
"Pieni kiinalainen aasi, — missä se nyt on?"
"Hän ampui sen omin käsin, — iltaa ennen suurta taistelua."
Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä.
"Ampui sen, — miksi niin?"
"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja piiskaa maistaa, kun minua ei ole, — ja ampui."
"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti.
"Kyllä, — juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen.
"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen.
"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän ihmeissään.
Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä kevyestä sydämestä.
Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.
Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:
"Kartanon metsästä puita varastaneet, hä…?"
Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.
"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.
Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.
Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä… Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen…
Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä… Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille… hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.
Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.
"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.
"Pojat, hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?" hän sanoo.
Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.
"Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu."
"Oikein", jyrähtää hän hyvillään.
"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika rohkaistuneena.
"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.
"Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut", toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.
Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.
"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, —"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.
"Sen minä olen Tare-Tiiun."
"Vai niin, vai niin, — vai Tiiun", kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.
Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran… Mutta se oli liiaksi tuttu, — kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin jo kaikui sitä… Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta… Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: "Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi viikoksi?" Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: "Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.
Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.
Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.
Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta… rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.
Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.
Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, — tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!
Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin matka eteni.
"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.
"Minä", vastaa poika tiedoistaan ylpeänä.
Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee, joku nauraa täyttä kurkkua… Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen… Nyt hän sai siitä kiinni… Niin sitä pitää… Hän ei ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.
Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, — terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.
"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.
Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.
"Hullu-Matsin", supisee toinen toiselle korvaan.
"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta…. Jos kysytään, niin sanokaa se."
Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, — ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.
Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.
"Mutta mitä sinä siitä annat?" hän kuiskaa.
Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.
"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.
Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.
"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.
Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.
"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää."
Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.
"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.
"Mikäs sen pään nyt sekoitti", hän toistaa yhä itsekseen.
"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.
Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja.
Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.
"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.
Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.
"Sepähän nähdään", sanoo tuomari kuivasti.
Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.
"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa onMemelin leima", sanoo tuomari lopuksi.
"Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat", sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi."
"Mitä sinä loruat?" kysyy tuomari.
"Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, — juomaahan se on."
"Etkö sinä kahvia tunne, mies?"
"Mistäs minä herrain herkkuja."
Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:
"Tule tänne, — eikö tämä ole sinun kompassisi?"
Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää kallellaan hän alkaa katsella kompassia.
"Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?"
"Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?"
"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille."
"Mies, missä sinä viime viikolla olit?"
"Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, — akka pesi ainoaa paitaa."
"Tunnustatko vai et?"
"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen minä sanon jaa ja amen."
"Sinä siis kävit Memelissä?"
"Kävinpä niinkin."
"Milloin se oli?"
"Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta."
"Säästä suutasi, mies."
"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi."
"Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa."
Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.
Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, varmoina kompasseina.
Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa, äsken hiuksille kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, jota paraikaa "paikattiin", vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän kiitti ja nauroi, — hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville "sylipojaksi." Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.
Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, — pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.
Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän kumarruksissaan vinttasi vettä. Talosta eroitti heidät aita ja humalapensaikko. Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin pahasta teosta tavattuna. "Minun oli niin kuuma", hän sanoi anteeksi pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä kiirettä pitämättä, — silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. "Ollaan täällä vähän aikaa", hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet itselleen jotain muille määrättyä.
Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi hihansuusta ranteelle.
"Se pistää sinua", huusi nuori mies äkillisellä liikkeellä.
Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli hänelle mieluista.
He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa, jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.
Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.
"Surviainen lensi silmään", hän sanoi.
"Älä hiero, minä otan pois", sanoi sulhanen kiireesti.
Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla silmillä.
"Mennään sisään", hän sanoi, ottaen miestä kädestä.
Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.
"Se on kartanon vanhempi vouti", sanoi sulhanen. "Tuo hänelle olutta."
Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.
Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien peräikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.
Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi yhtäkkiä… Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään, mutta häntä peloitti mennä takaisin.
Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, — hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa, — sulhastaan… vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.
Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.
Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä.
"Älä puhu mitään", sanoo äiti isälle.
"Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää", hän ajattelee, mutta ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.
Mutta hän tuntee, että nyt se tulee…
"Sinut on käsketty kartanoon yöksi, tyttö", sanoo isä jyrkästi.
Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä, että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana itsesäilytysvaisto.
"Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty", hän kivahtaa terävästi kuin naulaa lyöden.
"Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla", sanoo isä tympeästi.
Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.
"Sellainen sana lähetetään, että tästä talosta ei tulla", hän sanoo.
Mutta isä hymähtää kuin lapsen puheille.
"Mitä se auttaisi. Meidät ajaisivat mierolle."
"Mennään sitten mierolle, koko joukko."
"Ja sinut veisivät väkisin kuitenkin."
Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o vielä antautua.
"Mennään tuomarille", hän sanoo.
"Siellä on samat herrat vastassa. Keisari kaukana, Jumala korkealla."
"Äiti, — mitä sinä?" hän kysyy.