The Project Gutenberg eBook ofMeren takaa IIThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Meren takaa IIAuthor: Aino KallasRelease date: April 6, 2018 [eBook #56930]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA II ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Meren takaa IIAuthor: Aino KallasRelease date: April 6, 2018 [eBook #56930]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Meren takaa II
Author: Aino Kallas
Author: Aino Kallas
Release date: April 6, 2018 [eBook #56930]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA II ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Aino Kallas
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1905.
Kesä.Saarenmaan profeetta.Pyhän isän lähetti.Bathseba Saarenmaalla.Sotilaan äiti.Pieni kiinalainen aasi.Salakuljettaja.Häät.
Kaksi lapsuuden muistoa:1) Yö.2) Valhe.Kun vanha polvi kaatuu.
1.
"Georgevitsh, — tekö?"
Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa. Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä, punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa. Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle, Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla. Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat uniksi.
Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa, tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa, jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää. Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja hyväntahtoisille kasvoille.
"Olkaa hyvä, — antakaa minulle rahaa", hän sanoi venäjäksi.
"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä, ja toiseksi, mitä rahaa? — teidän tämänviikkoinen määrärahanne on lopussa."
"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.
"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.
Mutta poika luikerteli läpi.
"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.Muutoin… tämä on turhaa kidutusta, — ei sitä kauvan viitsi."
"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin mies!"
Hän kaivoi taskustaan rahaa ja ojensi Georgevitshille.
Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki liikkeensä teki.
"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, — "ette ole itse koskaan polttanut. Mutta minä, — jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse opetti."
"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.
"Ettekö leikkuuta pian tukkaanne", hän sanoi.
Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää, mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.
"En, — en ole aikonut", hän sanoi, kääntyen mennäkseen.
"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen jälkeensä.
Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei kääntynyt vastatakseen.
"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä, joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella, ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden, hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen, ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, — horsmain huiskilovarsia, muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen poikki aukeaman, — kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, — sulkeutuivat uudelleen.
2.
Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, — hänen etelämaalainen verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan, hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, — ensin pitkät aamupäivätunnit, sitten samanikäisten toverien puute, — koti-ikävä, joka kesäisin aina häntä kalvoi, — ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko, joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti, ruoka, läksyt, ihmiset, — pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia, katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.
Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa. Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja, jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden väri vihreänsiniseksi.
Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen, lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.
Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta, kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita juoksevassa vedessä.
Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila. Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät laajenivat.
Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.
"Herra Georgevitsh, — ettekö tahdo tulla katsomaan uutta krokettikenttäämme?"
Ääni oli hyvin korkea, olematta kimakka.
Georgevitsh seisoi toisella puolen aitaa.
"Minun täytyy lukea latinaa", hän sanoi tyytymättömästi.
"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, — puotiinko?"
"Niin", vastasi Georgevitsh, itsekseen harmitellen ja tuntien halua valehdella.
"Paperosseja ostamaan?" jatkoi hivelevä ääni.
"Ei, — minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat pudonneet sivuille, — siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten kehyksissä, — harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.
"Ette polta, — mutta miksi ette?"
Georgevitshin miehekkyys luhistui kokoon.
"Minä en tiedä", hän tunnusti avomielisesti.
"Niin, — eikö se ole turhaa", jatkoi nainen.
Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, — pieni, pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.
"Mikä on turhaa, — polttaminenko?" hän sanoi hajamielisenä.
"Ei, — vaan se, että ette polta", sanoi nainen nauraen.
Georgevitshin kolmeviikkoiset päätökset hajosivat joka ilmansuunnalle.
"Se olikin nyt vaan kesän ajaksi", hän sanoi puolustellen.
"No, — ettekö tulekkaan?" kysyi nainen.
Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.
"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, — enkö sanonut, — teidän tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."
Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään, kertoisiko, — joutavia, jääköön sikseen.
"Se on niin musta, niin musta", sanoi nainen päätään heilutellen.
"Meillä on kaikilla niin siellä etelässä", vastasi Georgevitsh.
"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, — "jonkun, josta olen lukenut eräässä kirjassa, — tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, — en muista. — Teillä on kai hyvin koti ikävä?"
Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella tahansa kuitata.
"On", vastasi Georgevitsh yksinkertaisesti.
"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, — sillä lailla", hän sanoi kiitollisesti.
Nainen kieritti ompelukoneen pyörää pari kertaa.
"Minun mieheni lähti pois eilen", hän sanoi äkkiä.
"Pietariin?" kysyi Georgevitsh kohteliaisuudesta, muuta ajatellen.
"Niin, — hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin lasten kanssa".
Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä, punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.
"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi kuunnellut jotain.
"En, — taikka — hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.
"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".
"Kyllä minä pidän, — hyvin paljon", — kiirehti Georgevitsh vakuuttamaan.
"Sanokaahan, — kuinka te oikein viihdytte täällä?"
"En tiedä", vastasi Georgevitsh haluttomasti, tuntien sanovansa tyhmyyden.
"Kuinka ette tiedä?" sanoi nainen nauraen.
"Minulla on ikävä", vastasi Georgevitsh jurosti, mutta alkoi myöskin nauraa.
"Tiedättekö, — tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on kenttä".
Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.
Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin, vihellellen, — muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.
Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat, vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa, lattiasta kattoon, — hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään selvillä, — hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.
"Paperosseja?" kysyi puotipoika, ennenkuin hän ehti mitään sanoa.
"Niin", hän sanoi kiireesti, paino putosi rinnalta. Sattuma oli ratkaissut.
Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen, puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti, varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää silmää.
3.
Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta kylästä ja ulottui kauas mereen, — kapeat, ruostuneet rautakiskot juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa ja rannalla pitkiä halkopinoja.
Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä, hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria, jotka joka päivä muuttivat muotoaan, — kokonaiset pienoismantereet nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, — se oli luomiskertomus pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä, kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai pyysivät käsin kaloja.
Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä, olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti, rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.
Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat, sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.
Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää… Vielä vuosi sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin, kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär, sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi, kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, — mahdotonta! Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä. Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein, liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä… Ja kirkosta ulostullessaan oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman uteliaisuuden…
Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä. Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet yhteen, — jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös, jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia.
Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, — ei voinut olla epäilystäkään, se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus, hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, — se oli kuin näky, — hän kulki pitkin merta auringon juovassa… Todellisuus ja mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, — yhä voimakkaammin valtasi hänet yliluonnollinen tunne.
Yhtäkkiä hän kuin lamautui, — hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi kuin unesta, — silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan kuivaustelineille saakka, — palaavat takaisin, — alkavat laskea suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt.
Nyt… Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa… Hän makaa teljolla, pää käsissä, — pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän tunteet vaihtelevat hänessä.
Hänen huulensa liikkuvat yhtämittaa:
"Anna anteeksi, — valkoinen, kaunis…"
4.
Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen. Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, — pieni, punainen sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle.
"Hyvästi, Georgevitsh…"
Georgevitsh nosti kukkasydämen maasta, sykkivin sydämin, oliko se hänelle?
Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni, ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.
Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia. Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, — se ei ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä — mutta hän piti rouva Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu ilmaisi.
Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä muuta kuin yhden huvilan ympärillä.
Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, — kaikki hän tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.
Yhtäkkiä tuntui maan alle vajottavan.
Hallik oli tullut huoneestaan ja seisahtunut ovelle, kädet housuntaskuissa.
"Soo, — soo, — nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."
Miili rouva nousi nopeasti, suupielet värähtivät heikosti.
"Mennään päivälliselle", hän sanoi.
Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena.Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.
5.
Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta puunuijaa, — hän ei aikonut hellittää.
Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen. Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia. Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään, vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, — kun hienot helmat kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.
Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi, — uppoutui tuskin tuuman vertaa, — kuin kiveä. Puusta pusertui keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, — mutta ei rakoakaan syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, — likomärkä.
"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, — "voit viedä ruuan pois."
Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien lasten tähden hiljaa:
"Eihän Georgevitsh ole vielä tullut."
"Juuri sentähden, — hänen pitää oppia täsmällisyyttä."
"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella itsepäisyydellä.
"Hyvä, — anna olla sitten vielä puolen tuntia."
Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla tuulella ja vaitelias.
Miili tuli hiljaa salista, sulkien äänettömästi oven.
"Onko hän taas rouva Detlefin luona?"
"Tietysti, missä sitten muualla", murahti Hallik.
He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.
Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi ilmassa.
Vihdoin Hallik nousi raskaasti ja päättävästi.
"Nyt minä suljen oven", hän sanoi.
"Älä tee sitä", kuiskasi vaimo hätääntyneenä.
Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa.Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.
Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraanGeorgevitshin huoneeseen.
"Vie ruoka pois", hän sanoi ohimennen, osoittaen katettua illallispöytää.
Miili totteli mitään sanomatta.
Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan, ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui.
"Ehei, herraseni", hän sanoi itsekseen.
"Hän oli aikonut tulla ikkunasta", hän sanoi Miilille palattuaan takaisin.
"No, — mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti hänen suudelmaansa.
"Minun on niin paha olla — Georgevitshin tähden", sanoi vaimo avonaisella harmilla.
"Niin, — kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun rakastunut, — olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi.
"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?" sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut.
"Sinä et tunne sitä naista", sanoi Hallik pysähtyen, ja silmät teräksenä.
"Minä panen maata", sanoi vaimo vältellen.
Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli rupeutunut, suututti, — kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin rinnassa pala, — kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, — moniin vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.
Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään. Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, — eikö se ollut oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää suvaitsevaisuudeksikin, — mitä se minuun koskee, rakastakoot ja rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.
Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan, kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, — hän voi antaa ainoastaan hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut, kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, — tulenarassa ijässä, — kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. — Ah, — semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä tulella, polttamatta itseään, — he rakastavat epävarmuutta, mutta kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.
Hallik katsoi kelloa, — se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto kumisi askelista, — ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista. Ovenripa ponnahti, — epävarma koputus oveen.
Hallik kiersi oven auki.
Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät, joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.
"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen hyväntahtoisuutensa jähmettyi, — "voitte itse pitää huolta sisäänpääsystä."
Georgevitsh ei vastannut mitään.
6.
Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, — äänetönnä, mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään.
Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin.
Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsiHallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin.
"Etkö sinä menisi vasta iltapäivällä?"
Mutta Hallik oli odottanut estelyä ja valmistautunut vastarintaan.
"En — jos en nyt heti mene, — niin sitten se jää."
"Muista, että hän on hieno nainen", sanoi Miili vähän pisteliäästi.
"Joutavia, — saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin.
"Missä Georgevitsh on?" hän kysyi.
"Lukee huoneessaan ja tupakoi."
Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi vastenmielisyyden tunne hänessä, — hän alkoi kulkea tasaisessa pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi, — muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän meni kuin koulutyttöä kurittamaan, — hienoa naista, kolmen lapsen äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi sattua.
Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään ympäriltä riisuttava, — oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta, — naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, — silloin hän kostaisi sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, — silloin oli toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta, ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.
Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, — molemmat vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.
Hallik ryhtyi heti asiaan, hän rakasti oikoteitä.
"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, — "minulla on tänä kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, — Georgevitshin suhteen nimittäin."
Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe oli tarpeen.
"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, — ei mikään huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, — aterioille hän saapuu epäsäännöllisesti, — meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen, — heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."
"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa suoraan, — te luulette, että hän on rakastunut minuun."
Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn iskunsa.
"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä Georgevitshista."
Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti tyynenä.
"Mikä antaa teille oikeuden sitä edellyttää?" hän kysyi.
"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla."Hyvä, annetaan oikein kauhalla."
"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat. Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen, siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven välissä — suudella."
"Te olette hävytön", sanoi rouva Detlef nousten.
"En enemmän kuin on tarpeen."
"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne minua loukkaamaan."
"Hyvä, — ollaan sitten vaiti, — yksi, kaksi, kolme, — nyt ei hiiren hivahdustakaan."
Hallik pani sormen huulilleen, — hänen silmänsä seurasivat rouvaa taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään, pyristeli kuin lintu ansassa.
"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta menkää, pian."
"Te siis hävisitte, — puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"
"Jättäkää minut rauhaan."
"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni — aiotteko ottaa eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"
"Jumala varjelkoon, — en!"
Hän alkoi nauraa, kesken suuttumustaan, hermostuneesti. Hallik nauroi mukana.
"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."
"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika, jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja versoo hänen päässään kuin suosammal."
Rouva Detlef ei keksinyt muuta keinoa arvonsa säilyttämiseksi kuin nauraa.
"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, — puhumattakaan paperosseista… Mitä te vielä vaaditte?"
"Minä en ole syypää siihen… Mitä te sitten tahdotte minun tekemään?"
Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille. "Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin tenän."
"Te kiellätte häntä vastedes täällä käymästä", hän sanoi.
"Hyvä, — minä sanon, että te ette sitä tahdo."
"Ei — se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, — teidän itsenne tulee vetäytyä takaisin."
Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli katkaissut pensaasta.
"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."
Talonpoikainen suoruus Hallikissa kuohahti.
"Sanon teille jotain, rouva, — juuri teidänlaisenne naiset, jotka eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo, jotka häntä kadulla odottavat."
Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä. Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä sinne päivälliseen asti.
7.
Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, — hänen kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa. Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen murensi.
Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden tummaa, — rantaa varjostavista lepistä.
Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, — kolme tuntia, — neljä…
Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni, punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas vuotaa… Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan.
Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija!
Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei ole, — rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut mitään." Hän menee joen rannalle, — matalassa vedessä uittaa pieni tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni, kultaseni?" "Äiti on kotona", — vastaa lapsi totisena.
Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä huvilaa silmistään.
Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli hänen käsissään… Miksi… miksi… Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta.
Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, — ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.
Yhtäkkiä hän pysähtyi peljästyneenä ja huudahti.
Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä, tukka villinä suortuvina, silmät palavina.
Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi keppiä kaksin käsin.
"Olitteko te kotona", hän sai suurella vaivalla sanotuksi.
Rouva katsoi ympärilleen, — joen ranta oli tyhjä, — hän arvioi hetken aikaa, — hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään. Häntä alkoi peloittaa.
"En, — en minä ollut", hän sanoi, — "kuinka vahinko, te olitte käynyt kaksi kertaa minua hakemassa".
Georgevitsh kohotti kepin lyödäkseen.
"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.
Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli alhaalla.
8.
Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.
"Georgevitsh, — hän on eroitettu", vastasi toinen.
Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään, ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.
"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä käsintuntuvasti kosketti häntä, — niinkuin hänelle äkkiä olisi pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.
"Hän — hm — hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten tähden.
"Jotain naisellista", auttoi Hallik.
"Jaa, — jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, — hän ei ollut minun luokallani".
Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.
Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi mullaksi muuttumassa.
Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki, vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.
Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.
Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, — hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.
Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä kirkonseinänsä mitään tienneet.
Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa messuäänessä kalskahti vanhat vihat:
"Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta".
Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.
Pappi jatkoi:
"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on… Hän on toimestaan juossut kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään heitettävä".
Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.
"Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!"
Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.
Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.
Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme… Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.
Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.
Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.
Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.
"Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?" jylisi vaunuista.
"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.
"Ottakaa kiinni", sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.
Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.
Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.
Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, — hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.
"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki.
"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja varustautui kiipeemään.
Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä ääni:
"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte puusta puhuisi!"
"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne."
Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta kulkee kattojen ja kuilujen poikki.
"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taakseni katsonut."
"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin."
"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn vaunuissaan.
Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.
"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.
Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.
Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!" hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä."
Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, — toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa."
Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.
Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.
"Minnekä noita vitsoja viedään?" kysyi korkea kardinaali.
"Emajoen luostariin".
"Mitä niillä siellä tehdään?"
"Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä."
Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain sanoakseen.
Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.
"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.
"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.
"En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä", mies vastasi nöyrästi.
"Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?" kysyi kardinaali.
"Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä", vastasi mies.
"Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?" kysyi kardinaali viekkaasti.
"Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi."
Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka pitkin pituuttaan makasi portin edessä.
"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla.
Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei hievahtanut.
Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.
"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen luostariin tulijan täytyy tallata häntä."
Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.
"Tulet kaukaa, isä", hän sanoi.
"Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa."
"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi."
"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua."
Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.
"Missä veljet makaavat?" kysyi korkea kardinaali.
"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan."
Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.
Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.
Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.
"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.
Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.
"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.
"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen", vastasi apotti ankarasti.
Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.
Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.
"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta.
"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme", vastasi apotti nöyrästi.
Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.
"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten.
"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen".
Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse pyhä isäkään enempää vaatisi."
Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.
"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen. "Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen olisi!! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi."