Ensi molskahduksella kohosi vedestä pystysuoraan ylös hopeanvalkoinen haamu päästäen kammottavan, uikuttavan huokauksen. Harvey peräytyi huudahtaen, mutta Dan vain nauroi. "Miekkavalas", sanoi hän. "Kerjää kalanpäitä. Ne nousevat tuolla tavoin pystyyn kun niillä on nälkä. Henki sillä on kuin haudan löyhkäys, eikö ole?" Kamala mädänneen kalan haju täytti ilman, kun valkoinen patsas vajosi ja vesi poreili öljymäisesti. "Etkö ole koskaan ennen nähnyt miekkavalaan nousevan pystyyn? Saat nähdä niitä sadoittain ennenkuin ollaan irti. Onpa se hyvä kun laivalla on taas poika. Otto oli liian vanha ja lisäksi hollantilainen. Hän ja minä tappelimme aika usein. Siitä minä en kuitenkaan olisi välittänyt, jos hänellä vain olisi ollut kristillisen ihmisen kieli päässään. Nukuttaako?"
"Kamalasti", sanoi Harvey nuokahdellen.
"Ei saa nukkua vahdissa. Nouse ylös ja käy katsomassa palaako ankkurilyhtymme kirkkaasti ja selkeästi. Sinä olet vahdissa nyt, Harve."
"Pyh! Mitäpä meille tässä tapahtuisi? Valoisa kuin päivällä. Hn-rrr!"
"Juuri silloin sitä tapahtuukin, isä sanoo. Kauniilla ilmalla on hyvä nukkua, ja ennenkuin tiedätkään, saattaa jokin höyrylaiva ajaa aluksen keskeltä kahtia, ja seitsemäntoista kiiltävähelaista upseeria ottaa valalleen että valot olivat sammuksissa ja että oli sakea sumu. Harve, minä pidän sinusta kyllä aika paljon, mutta jos nuokahdat vielä kerran, niin annan sinun maistaa köydenpätkää."
Kuu, joka näkee paljon merkillisiä asioita matalikoilla, näki kuinka polvihousuihin ja punaiseen mekkoon puettu hoikka nuorukainen hoiperteli pitkin monenlaisten tavarain täyttämää seitsemänkymmenen-tonnin kuunarin kantta, perässään ikäänkuin pyövelinä solmittua köyttä heiluttaen toinen poika, joka haukotteli ja nuokkui lyöntiensä lomassa.
Kiinniköytetty ruoriratas natisi ja tempoili hiljakseen, purje lepatti vähän hiljaisen tuulen henkäyksistä, ankkurin vipu kitisi ja tuo surkea kulkue jatkui. Harvey kinasi, uhkasi, ruikutti ja vihdoin suorastaan itki, Silläaikaa kun Dan kieli kangerrellen puhui valppauden ihanasta ominaisuudesta ja heilutti köydenpätkäänsä, kurittaen veneitä yhtä usein kuin Harveytakin. Vihdoin kajuutan kello löi kymmenen, ja viimeisellä lyönnillä pikku Penn kömpi kannelle. Hän tapasi kaksi poikaa kahteen läjään lyhistyneinä vieretysten isonluukun sivulla, niin syvässä unessa että hän sananmukaisesti vieritti heidät vuoteisiinsa.
Se oli tuota syvää neljänkymmenen-sylen unta, joka kirkastaa mielen ja silmän ja sydämen ja saa ahnaana istumaan aamiaisen ääreen. He tyhjensivät ison tinavadin mehukkaita kalansipaleita — kokin edellisenä iltana kokoamia perkkausjätteitä. He pesivät ensimäisen pöytäkunnan käyttämät lautaset ja maljat — miehet olivat jo lähteneet pyyntiin —, leikkasivat sianlihaa päivälliseksi, lakaisivat kanssin, täyttivät lamput, noutivat hiiliä ja vettä kokille ja kävivät tarkastamassa keularuumaa, missä laivan varastoja säilytettiin. Oli taaskin erinomainen ilma — tyven, lämmin ja kirkas, ja Harvey hengitti keuhkojensa pohjia myöten.
Useampia kuunareita oli ilmestynyt näköpiiriin yön aikana, ja aava sininen meri oli täynnä purjeita ja soutuveneitä. Kaukana taivaanrannalla tahrasi sinistä ilmaa jonkun höyrylaivan savu, laivan rungon ollessa näkymättömissä, ja idässäpäin oli suuren purjelaivan prammipurje juuri kohoamassa näköpiiriin, tehden taivaanrantaan neliskulmaisen loven. Disko Troop tupakoi kajuutan katolla — tähystäen toisella silmällä ympärillä olevia aluksia, toisella isonmaston huipussa olevaa pientä viiriä.
"Kun isä on noin tuumailevan näköinen", kuiskutti Dan, "niin hän hautoo syviä ja tärkeitä ajatuksia. Lyönpä vetoa vaikka koko voitto-osuudestani, että me pian muutamme ankkuripaikkaa. Isä tuntee turskan tavat, ja koko laivasto tietää sen. Näethän kuinka ne tulevat yksi toisensa jälkeen, tietysti ilman mitään erityistä tarkotusta muka, mutta kuitenkin pitäen meitä silmällä kaiken aikaa. Tuolla on 'Prince Leboo'; se on Chathamin aluksia. Se on pujahtanut tänne viime yön aikana. Ja näetkö tuota isoa, jolla on paikka keulapurjeessa ja uusi halkaisija? Se on 'Carrie Pitman' West Chathamista. Sen purjeet eivät kauan säily, jollei sen onni vain ole muuttunut sitten viime vuoden. Se ei tee paljon muuta kuin ajelehtii. Ei ole sellaista ankkuria, joka voisi sitä pidättää… Kun savu pullahtelee tuolla tavoin pieninä renkaina, niin isä tutkii kalaa. Jos me nyt puhuttelemme häntä, niin hän tulee raivoon. Viimein kun tein sen, hän otti ja heitti minua saappaalla."
Disko Troop tuijotti eteensä piippu hampaissa ja silmin jotka eivät mitään nähneet. Kuten hänen poikansa sanoi, hän tutki kalaa — keskittäen kaiken tietonsa ja matalikoilla saavuttamansa kokemuksen omilla avarilla merilaitumillaan kuljeksivan turskan liikkeitten selvillesaamiseksi. Ympäri taivaanrantaa näkyvien uteliaitten kuunarien läsnäolon hän otti vastaan omille kyvyilleen lausuttuna tunnustuksena. Mutta tuon tunnustuksen kerran saatuaan hän halusi vetäytyä pois ja ankkuroida yksinään, kunnes olisi aika lähteä Neitsytmatalikolle ja kalastaa tuon meluavan vesikaupungin kaduilla. Niinollen Disko Troop ajatteli viimeaikaisia ilmoja, myrskyjä, merivirtoja, ruoansaantia ja muita käytännöllisiä seikkoja kaksikymmen-naulaisen turskan näkökannalta; oli sanalla sanoen itsekin tunnin ajan turska — ja merkillisesti turskan näköinenkin. Sitten hän otti piipun hampaistaan.
"Isä", sanoi Dan, "me olemme tehneet askareemme. Emmekö saa mennä vähän ulos? Nyt on hyvä pyynti-ilma."
"Ei tuossa kirsikanvärisessä varustuksessa eikä noissa puoleksi-paistuneissa ruskeissa kengissä. Anna hänelle jotain sopivaa ylle."
"Isä on hyvillä mielin — se ratkaisee asian", sanoi Dan ihastuksissaan, vetäen Harveyta kajuuttaan, samalla kuin Troop nakkasi avaimen portaita alas. "Isä pitää minun varavaatteitani omassa huostassaan, kun äiti väittää että minä olen huoleton." Hän penkoi muutamaa arkkua, ja vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli Harvey koristettu puolireiteen ulottuvilla kautsuisilla kalastajansaappailla, vankalla, sinisellä, kyynärpäistä hyvin parsitulla villajakulla, kalvokas-parilla ja öljykangashatulla.
"Nyt sinä joltakin näytät", sanoi Dan. "Joudu!"
"Pysytelkää lähistöllä", sanoi Troop, "älkääkä menkö tervehtimään muita aluksia. Jos joku kysyy teiltä mitä minä aion tehdä, niin sanokaa niinkuin asia on, ettette tiedä mitään."
Nimellä "Hattie S." merkitty pieni punainen vene oli kuunarin peräpuolella. Dan veti kokkanuoran lyhyelle ja pudottautui kevyesti pohjalaudoille, ja Harvey hypätä töksäytti perässä.
"Tuolla tavalla ei pidä tulla veneeseen", sanoi Dan. "Jos olisi ollut vähänkään merenkäyntiä, olisit varmasti mennyt pohjaan. Sinun täytyy oppia liikkumaan sievemmin."
Dan pisti hankanappulat paikoilleen, asettui keulatuhdolle ja katseli Harveyn puuhia. Harvey oli soudellut naismaiseen tapaan Adirondackin lammilla; mutta on iso erotus keveäin leikkiairojen ja järeäin, kahdeksanjalkaisten meriairojen välillä. Ne takeltuivat vähäisessä aallokossa, ja Harvey puhkui.
"Lyhyeen! Souda lyhyeen!" sanoi Dan. "Jos kiskot airoja tuolla tavoin ja meri on vähänkään käynnissä, niin voit kaataa veneen. Eikö se ole sievä? Ja se on minun."
Pieni vene oli hohtavan puhdas. Sen keulassa oli pienoinen ankkuri, kaksi vesinassakkaa ja seitsemisenkymmentä syltä ohutta, ruskeata veneenankkuriköyttä. Tinainen merkinantotorvi oli haoissa juuri Harveyn oikean käden alapuolella likaisen nuijan, lyhyen atraimen ja vielä lyhyemmän puukepakon ohella. Pari raskailla lyijypainoilla ja kaksinkertaisilla turskakoukuilla varustettua, neliskulmaisille keloille sievästi kerittyä siimaa oli pistettynä paikoilleen veneenlaitaan.
"Missä on purje ja masto?" kysyi Harvey, sillä hänen kätensä alkoivat tulla rakoille.
Dan nauraa kihitti. "Ei ole juuri tapana purjehtia pyyntiveneillä. Niillä soudetaan; mutta ei sinun tarvitse soutaa niin kovasti. Etkö haluaisi tätä omaksesi?"
"No niin, kyllä kai isäni antaisi minulle pari tällaista, jos pyytäisin häneltä", vastasi Harvey. Hänellä oli ollut liian paljon puuhaa siihen saakka ajatellakseen omaisiaan.
"Aivan oikein. Minä unhotin että isäsi on miljoonikko. Sinä et lainkaan näytä miljoonamieheltä tällä hetkellä. Mutta vene ja kaikki sen kapineet" — Dan puhui kuin olisi ollut kysymys valaanpyyntialuksesta — "maksaa aika joukon. Luuletko että isäsi antaisi sinulle sellaisen noin — leikkikaluksi vain?"
"Eiköhän. Se olisikin miltei ainoa, mitä en ole vielä häneltä kärttänyt."
"Olet sinä vannaan suurikuluinen poika kotonasi. Älä laahusta tuolla tavoin, Harve. Lyhyeen vain, se on paras keino, sillä meri ei koskaan ole ihan peilityven, ja aallot voivat — —"
Muksis! Airon tyvi iski Harveyta leuan alle ja heitti hänet selälleen.
"Tuota juuri aioin sanoa. Minunkin oli se opittava, muttaminäolin vasta kahdeksanvuotias, kun sain kouluutukseni."
Harvey kömpi jälleen istualleen pakottavin leuoin ja otsa rypyssä.
"Ei kannata suuttua vastuksille, se on isän sana. On oma syymme, jollemme niistä selviydy, sanoo hän. Koetetaan tästä. Manuel sanoo meille syvyyden."
Portugalilainen keinui veneessään ainakin mailin päässä, mutta kun Dan nosti airon pystyyn, heilautti hän vasenta käsivarttaan kolme kertaa.
"Kolmekymmentä syltää", sanoi Dan, pujottaen suolatun simpukan koukkuun. "Älä nyt huoli joutavista. Pane syötti niinkuin minäkin, Harve, äläkä sekota kelaasi."
Danin siima oli vedessä aikoja ennen kuin Harvey oli päässyt selville syötin kiinnittämisen ja painojen ulosviskaamisen salaisuudesta. Vene ajelehti hiljalleen eteenpäin. Ei kannattanut vaivautua laskemaan ankkuria ennenkuin oltiin varma hyvästä pohjasta.
"Täältä me tullaan!" huusi Dan, ja vesi pärskyi Harveyn hartioille, kun suuri turska läiski ja potki veneen sivulla. "Nuija, Harvey, nuija! Kätesi alta! Pian!"
Harvey ojensi hänelle nuijan, ja Dan tainnutti kalan kaikkien tieteen sääntöjen mukaan, ennenkuin veti sen veneeseen ja kiskoi koukun irti lyhyellä kepakolla, jota hän sanoi "kuonokepiksi". Sitten Harvey tunsi nykäyksen ja veti innokkaasti.
"Hei, tässähän on mansikoita!" huusi hän. "Katso!"
Koukku oli takertunut mansikkarypääseen, jotka olivat toiselta puolen punaisia ja toiselta valkoisia — aivan samanlaisia kuin maalla kasvavat mansikat, paitsi ettei niissä ollut lehtiä ja että varsi oli pillimäinen ja limainen.
"Älä koske niihin! Karista ne irti. Älä — —"
Varotus tuli liian myöhään. Harvey oli ottanut ne käteensä ja katseli niitä ihaillen.
"Auh!" huusi hän, sillä hänen sormiaan kihelmöi kuin olisi hän kouraissut kimpun nokkosia.
"Nyt tiedät mitä mansikkapohja merkitsee. Ei pitäisi koskea paljain sormin mitään muuta paitsi kalaa, on isän sana. Lätkäytä ne irti veneenlaitaa vasten ja pane uusi syötti. Ei siinä auta tuijotteleminen. Se sisältyy kaikki palkkaan."
Harvey hymähti ajatellessaan kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkkaansa ja ihmetteli mitä hänen äitinsä sanoisi, jos näkisi hänen kurottelevan pienen kalastusveneen laidan yli keskellä valtamerta. Äiti oli ollut kuoleman tuskassa aina kun hän meni soutelemaan Saranac-järvelle; ja, sivumennen sanoen, hän muisti selvästi että hänen oli tapana nauraa äidin levottomuudelle. Yhtäkkiä siima luisti hänen kouransa läpi niin vinhasti, että se viilsi iäpi villakalvokkaankin, jonka oli muka suojeltava sitä.
"Se on iso juhkura. Anna sille tilaa sen voiman mukaan", huusi Dan."Minä autan sinua."
"Ei, et saa", tikaisi Harvey kiskoessaan siimasta. "Se on minun ensimäinen kalani. Onko — onko se valaskala?"
"Kampela, ehkä." Dan tähysti veteen veneen sivulle ja heilutti isoa nuijaa, valmiina kaikkiin mahdollisuuksiin. Jotain valkoista ja soikeata kuulsi ja väikkyi vihreän veden läpi. "Lyönpä vetoa vaikka palkastani, että se on yli sadan naulan. Vieläkö tahdot niin vietävän äkäisesti saada sen yksinäsi veneeseen?"
Harveyn rystyt olivat vereslihalla veneenlaitaan kolahtelemisesta, hänen kasvonsa tulipunaiset kiihtymyksestä ja ponnistelusta; hiki tippui hänen otsastaan, ja hänen silmänsä olivat puoleksi sokaistuneet nopeasti liikehtivän siiman ympärillä väreileviin, auringonpaisteessa kilottaviin kareisiin tuijottamisesta. Pojat väsyivät paljoa ennen kuin kampela, joka seuraavien kahdenkymmenen minuutin ajan piti kaikki heidän voimansa ja ajatuksensa jännityksessä. Mutta viimein saatiin kuitenkin tuo iso, litteä kala atraimeen ja veneeseen.
"Vasta-alkajan onni", sanoi Dan otsaansa pyyhkien. "Se painaa vähintään sata naulaa."
Harvey katseli suurta pilkukkaan harmaata kalaa sanomattomalla ylpeydellä. Hän oli nähnyt kampelan monta kertaa marmorilaatalla maalla, mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut kysyä miten ne olivat tulleet maihin. Nyt hän sen tiesi, ja jokaista tuumanalaa hänen ruumiistaan pakotti väsymyksestä.
"Jos isä olisi mukana", sanoi Dan lappaen siimaansa ylös, "niin hän lukisi merkit selvästi kuin kirjasta. Kalat pienenevät pienenemistään, ja sinä olet saanut suurimman kampelan mitä arvattavasti saamme tällä erää. Eilisessä saaliissa — huomasit kai? — oli pelkkiä suuria kaloja eikä yhtään kampelaa. Isä se lukee nuo merkit suorastaan. Isä sanoo että matalikoilla kaikki on merkkejä, ja niitä voidaan lukea oikein tai väärin. Isä on syvempi kuin Valaankuoppa."
Hänen parhaallaan puhuessaan kuului "Täällä Ollaan" kuunarista pistoolinlaukaus, ja perunakori hinattiin etumastoon.
"Enkös sitä sanonut? Tuo on kutsu koko miehistölle. Isällä on jotain erityistä mielessä, muuten hän ei keskeyttäisi pyyntiä tähän aikaan päivästä. Kelaa siimasi, Harve, niin soudamme takaisin."
He olivat tuulenpuolella kuunaria, juuri valmiina soutamaan takaisin yli tyvenen vedenpinnan, kun valittavat huudot käänsivät heidän huomionsa puolen mailin päässä olevaan Penniin, jonka he näkivät kiertävän yhtä ja samaa paikkaa, aivan kuin suunnattoman suuren vesiluteen. Pieni mies peräytyi ja lähti taas takaisin tavattoman tarmokkaasti, mutta laulun loppu oli aina se, että hänen veneensä pyörähti ympäri ja jäi kieppumaan ankkuriköyteensä.
"Meidän täytyy auttaa häntä, muuten hän jää siihen ikipäiviksi", sanoi Dan.
"Mikä hänellä on?" kysyi Harvey. Tämä oli uusi maailma, missä hänen ei käynyt antaminen määräyksiä itseään vanhemmille, vaan oli alistuminen kysymään nöyrästi. Ja meri oli niin pelottavan suuri ja järkähtämätön.
"Ankkuri tarttunut pohjaan. Penn hukkaa aina ankkureita. Hukannut jo kaksi tällä matkalla — hiekkapohjalle vielä — ja isä sanoo että jos hän hukkaa vielä yhden, niin hän antaa hänelle riipan, eikä siinä auta mikään. Siitä Penn tulisi kauhean pahoilleen."
"Mikä on riippa?" kysyi Harvey, jolla oli hämärä ajatus että se ehkä oli jonkinlainen merellä käytetty kidutuskeino, samantapainen kuin kertomuskirjoissa mainittu "anturan alatse vetäminen".
"Se on suuri kivi ankkurin asemesta. Riippakiven näkee köröttävän veneen keulasta ennenkuin näkee itse venettä, ja koko laivasto tietää mitä se merkitsee. He tekisivät hänestä pilkkaa kamalasti. Penn ei kestäisi sitä enempää kuin koira, jonka häntään on sidottu vesikippo. Hän on niin äärettömän herkkätunteinen. Hoi, Penn! Kiinnikö taas? Älkää yrittäkö enää noilla omilla tempuillanne. Soutakaa kohdalle ja pitäkää ankkuriköysi aivan luotisuorassa."
"Se ei hievahdakaan", puhkui pieni mies. "Se ei hievahda vähääkään, vaikka minä olen koettanut kaikin tavoin."
"Mikä harakanpesä teillä on tuossa keulassa?" kysyi Dan, viitaten kummalliseen vara-airoista ja köydestä punottuun vehkeeseen.
"Se on espanjalainen ankkurivipu", sanoi Penn ylpeänä. "Salters näytti minulle miten se tehdään; mutta ei sekään saa ankkuria hievahtamaan."
Dan kumartui veneenlaidan yli salatakseen hymyään, tempaisi pari kertaa ankkuriköydestä, ja katso, ankkuri irtautui heti.
"Hilatkaa ylös, Penn", sanoi hän nauraen, "ennenkuin se taas takertuu kiinni."
He jättivät hänet katselemaan pienen ankkurin levälaahusteisia kynsiä suurin, tunteellisin sinisilmin ja purkamaan heille kiitoksiaan.
"Kuulehan, minä sanon nyt kun muistan sen, Harve", sanoi Dan, kun he olivat tulleet kuulomatkan sivu, "että Penn ei ole aivan täysipäinen. Hän ei ole millään tavoin vaarallinen, mutta hänen ajatuksensa ovat sekaisin. Ymmärräthän?"
"Onko todellakin niin, vai onko se vain isäsi arvosteluja?" kysyi Harvey kumartuessaan airojensa yli, joita hän alkoi jo oppia helpommin käsittelemään.
"Tässä kohti isä ei ole erehtynyt. Penn on varmasti melkolailla hupsu. Taikka ei oikeastaan ihan sitäkään, vaan pikemminkin tuollainen vaaraton heikkomielinen, tuli tällä tapaa (sinähän soudat jo aika näppärästi, Harve); minä kerron sen sinulle, koska on oikeus ja kohtuus että sinä saat sen tietää. Hän oli kerran herrnhutilainen saarnamies. Jakob Boller oli hänen nimensä, niin isä kertoi minulle, ja hän asui vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa jossakin Pennsylvanian puolessa. No niin, Penn lähti kerran koko joukkonsa kanssa johonkin herrnhutilais-kokoukseen — johonkin ulkoilma-jumalanpalvelukseen kaiketikin — ja he pysähtyivät yhdeksi yönseuduksi Johnstowniin. Ehkä olet kuullut puhuttavan Johnstownista?"
Harvey muisteli. "Kyllä, olen kuullut. Mutta en muista missä yhteydessä. Se on jäänyt mieleeni yhdessä Ashtabulan kanssa."
"Molemmat olivat suuria onnettomuustapauksia — siitä se johtuu, Harve. No niin, tuona samana yönä, jolloin Penn oli joukkoineen majatalossa, Johnstownin kaupunki hukkui. Pato särkyi ja kaupunki joutui tulvan valtaan, ja talot lähtivät ajelehtimaan ja törmäsivät toisiinsa ja upposivat. Olen nähnyt siitä kuvia, ja ne ovat kauheita. Penn näki joukkonsa hukkuvan kaikki yhdessä, ennenkuin hän oikein tiesi mitä oli tapahtunut. Siitä alkaen hänen päänsä on ollut sekaisin. Hän epäili että jotain oli tapahtunut Johnstownissa, mutta vaikka hän olisi tehnyt mitä, ei hän muistanut mitä se oli, ja hän kuljeksi vain ympäriinsä hymyillen ja ihmetellen. Hän ei tiennyt kuka hän oli tai mikä hän oli ollut, ja sellaisessa tilassa hän kohtasi Salters-sedän, joka oli käymässä Alleghanyn kaupungissa. Puolet minun äitini sukulaisista asuvat hajallaan Pennsylvaniassa, ja Salters-setä kulkee vierailuilla heidän luonaan talvisin. Salters-setä otti Pennin ikäänkuin holhokikseen, sillä hän tiesi hyvin mikä häntä vaivasi; ja hän toi hänet itään ja antoi hänelle työtä maatilallaan."
"Mutta minä kuulin hänen kutsuvan Penniä maamyyräksi eilen illalla, kun veneet kolahtivat yhteen. Onko Salters-setäsi itsekin maamies?"
"Maamieskö!" huudahti Dan. "Ei täältä Hatterakseen ole niin paljon vettä, että se riittäisi pesemään multapaakkuja hänen saappaistaan. Hän on maamies joka jäsenellään. Minä olen nähnyt hänen myöhään illalla tuovan sangon ja alkavan hypistellä vesitynnyrin tappia ikäänkuin se olisi lehmän nänni. Niin täydellisesti hän on maamies. No niin, Penn ja hän hoitivat sitten maatilaa — se oli Exeterin puolessa. Salters-setä möi sen viime kevännä eräälle bostonilaiselle, joka halusi rakentaa kesäasunnon, ja sai siitä hyvät rahat. No niin, nuo molemmat hupsut elää kitkuttivat siinä, kunnes eräänä päivänä Pennin uskolaiset — ne herrnhutilaiset — saivat tietää minne hän oli ajelultaan päätynyt ja kirjottivat Salters-sedälle. En ole koskaan kuullut mitä he oikein sanoivat, mutta Salters-setä tuli raivoihinsa. Hän oli itse episkopaalinen, mutta hän antoi heille kukakäskiä ihan kuin olisi ollut baptisti; ja sanoi ettei hän aikonut luovuttaa Penniä millekään herrnhutilais-seurakunnalle Pennsylvaniassa eikä muuallakaan. Sitten hän tuli isän luokse hinaten Penniä muassaan — siitä on nyt kaksi vuotta — ja sanoi että hänen ja Pennin täytyi terveytensä vuoksi tehdä yksi turskanpyyntiretki. Hän arveli kaiketi etteivät herrnhutilaiset toki tulisi etsimään Jakob Bolleria matalikoilta. Isä suostui, sillä Salters-setä oli kalastellut aina toisinaan kolmenkymmenen vuoden aikana, silloin kun hän ei ollut patenttilantojen keksimispuuhissa, ja hän osti neljännes-osuuden 'Täällä Ollaan'-kuunariin; ja matka teki Pennille niin hyvää, että isä on siitä pitäen antanut hänen kulkea muassa. Isä sanoo, että jonakin päivänä hän muistaa vaimonsa ja lapsensa ja Johnstownin, ja silloin hän luultavasti kuolee, sanoo isä. Älä puhu Johnstownista äläkä siihen kuuluvista Pennille, tai Salters-setä heittää sinut yli laidan."
"Penn parka!" mumisi Harvey. "Enpä olisi luullut Salters-sedän niin paljon hänestä välittävän, hänen käytöstavastaan päättäen."
"Minä ainakin pidän Pennistä; me kaikki pidämme", sanoi Dan. "Meidän olisi pitänyt ottaa hänet hinattavaksi, mutta minä tahdoin kertoa sinulle ensin."
He olivat nyt lähellä kuunaria, toiset veneet vähän alempana.
"Teidän ei tarvitse vivuta ylös veneitä ennenkuin päivällisen jälkeen", sanoi Troop kannelta. "Me rupeamme heti perkkaamaan. Laittakaa pöytä kuntoon, pojat!"
"Syvempi kuin Valaankuoppa", sanoi Dan iskien silmää asetellessaan paikoilleen perkkausvehkeitä. "Katsohan noita kaikkia aluksia, jotka ovat ilmestyneet näkyviin sitten aamun. Ne odottavat kaikki mitä isä tekee. Näethän?"
"Minusta ne ovat kaikki yhdennäköisiä." Ja maallikon silmälle nuo ympärillä nuokkuilevat kuunarit näyttivät todellakin kuin samassa muotissa valetuilta.
"Eivät ne kuitenkaan ole. Tuo keltainen, likainen alus, jonka kokkapuu on noin kallellaan, on 'Pragin Toivo'. Sen kapteeni on Nick Brady, keljuin mies koko matalikoilla. Me annamme kyllä hänen vielä kuulla sen. Tuolla kauimpana on 'Päivän Silmä'. Se on Jerauldin veljesten oma. Se on Harwichista; melkoinen menijä ja hyväonninen; mutta isä se sentään löytää kalaa vaikka hautuumaasta. Nuo kolme vieretysten olevaa ovat 'Margie Smith', 'Rose' ja 'Edith S. Walen', kaikki meikäläisiä. Emmeköhän huomenna saa nähdä vielä 'Abbie M. Deering'inkin, isä, vai mitä luulet? Banquereaulta näyttävät kaikki olevan tulossa tänne."
"Huomenna et näe montakaan alusta, Danny." Kun Troop nimitti poikaansa Dannyksi, oli se merkki siitä että hän oli hyvällä tuulella. "Täällä on liian suuri tungos, pojat", jatkoi hän kääntyen miehistöön päin, joka juuri kapusi kannelle. "Me jätämme heidät pyytämään suuria ja saamaan pieniä." Hän katseli karsinassa olevaa saalista, ja oli omituista nähdä kuinka pieniä kalat järkiään olivat. Harveyn kampelaa lukuunottamatta ei niissä ollut ainoatakaan yli viidentoista naulan painoista.
"Minä odotan ilmaa", lisäsi hän.
"Silloin sinun täytyy tehdä se itse, Disko, sillä enminävain näe mitään merkkiä", sanoi Pitkä Jack antaen katseensa liukua pitkin selkeätä taivaanrantaa.
Mutta puoli tuntia myöhemmin, kun he olivat perkkaamassa, laskeutui matalikkosumu heidän ylleen äkkiä kuin ilmestys. Se kiiri sekä tasaisesti että tupruissa, kiemuroiden ja höyryten väritöntä vedenpintaa pitkin. Miehet herkesivät perkkaamasta sanaakaan lausumatta. Pitkä Jack ja Salters-setä solauttivat vintturien viputangot reikiinsä ja alkoivat vivuta ylös ankkuria; vintturi narisi kun märkä hamppuköysi kiristyi telalle. Manuel ja Tom Platt auttoivat lopussa. Ankkuri kohosi ylös nyyhkäisten, ja purje pullistui, kun Troop tiukensi sitä ruorirattaan ääressä seisoen. "Ylös halkaisija ja keulapurje", komensi hän.
"Livahdetaan heiltä tässä savupöllyssä", huusi Pitkä Jack kiinnittäen halkaisijapurjetta, toisten hilatessa ylös keulapurjeen kalisevia renkaita; ja keulapuomi natisi kun "Täällä Ollaan" työntyi päin tuuleen ja sukelsi valkoiseen, tupruilevaan usvaan.
"Tämän sumun takana on tuulta", sanoi Troop.
Kaikki tämä oli Harveysta sanoin kuvaamattoman ihmeellistä; ja kaikkein ihmeellisintä oli hänestä se, ettei hän kuullut mitään komentosanoja, paitsi että Troop silloin tällöin vähän murahti, lausuen heti perään: "Hyvä on!"
"Etkö ole koskaan nähnyt laivan nostavan ankkuria?" sanoi Tom PlattHarveylle tämän töllistellessä keulapurjeen kosteaa vaatetta.
"En. Mihin me olemme menossa?"
"Kalastamaan ja ankkuroimaan toiseen paikkaan, kuten kyllä tulet huomaamaan ennenkuin olet ollut viikonkaan laivassa. Se on kaikki uutta sinulle, mutta eihän ihminen koskaan voi tietää mihin hän joutuu. En minäkään, Tom Platt, olisi mitenkään voinut aavistaa että — —"
"Kyllä se joka tapauksessa on parempi kuin neljätoista dollaria kuussa ja kuula vatsaan", sanoi Troop rattaan äärestä. "Hellitä pikkuisen halkaisijaa."
"Paljoakin parempi", vastasi entinen merisotilas, tehden jotakin isolle halkaisijapurjeelle siihen kiinnitetyllä puuriu'ulla. "Mutta sitä me emme ajatelleet, kun väänsimme Gemsbock'in vintturin vipuja Beaufortin sataman edustalla ja Fort Maconin linnotuksesta ammuttiin kuumia kuulia peräämme ja kiukkuinen myrsky vielä kaiken lisäksi. Missäs sinä olit silloin, Disko?"
"Jossakin näillä tienoin kaiketikin", vastasi Disko, "ansaitsemassa leipääni ja ilkkumassa kapinallisten kaapparialuksia. Valitettavasti en voi tarjota sinulle tulikuumia tykinkuulia, Tom Platt, mutta mitä tuuleen tulee, niin arvatakseni saamme sitä aivan tyydyttävästi ennenkuin näemme Eastern Pointin."
Keulasta alkoi nyt kuulua yhtämittaista läiskintää ja lotinaa, jota silloin tällöin säesti pontevampi jysäys ja keulakannelle rapiseva pieni vaahtopärske. Köysistä tipahteli tahmeita pisaroita, ja miehet oleskelivat kajuutan suojanpuolella — kaikki paitsi Salters-setä, joka istui itsepäisesti isollaluukulla hoidellen merinokkosten polttamia käsiään.
"Taitaisipa sietää nostaa haruspurjekin", sanoi Disko mulauttaen toisella silmällä veljeensä.
"Tuskinpa siitä olisi mitään apua. Mitä hyödyttää haaskata purjeita?" vastasi maanviljelijä-merimies.
Ruoriratas kääntyi melkein huomaamattomasti Diskon käsissä. Muutamia sekunteja myöhemmin loiskahti sähisevä aallonharja poikittain laivan yli, ryöpsähti keskelle Saltersin hartioita ja kasteli hänet päästä jalkoihin. Hän nousi ylös pärskytellen ja siirtyi keulaan päin, mutta sai toisen samanlaisen.
"Katso miten isä ajaa häntä ympäri kantta", sanoi Dan. "Salters-setä arvelee että hänelle neljännes-osuuden omistajana kuuluu neljäsosa purjeistakin. Isä on antanut hänen käydä läpi tämän kastelutoimituksen jo kahdella edellisellä matkalla. Hei! Tuo oli hyvin tähdätty!" Salters-setä oli paennut keulamaston luo, mutta aalto roiskahti hänen polviensa yläpuolelle. Diskon kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin ruorirattaan kehä.
"Luulen että se kulkisi tasaisemmin, jos haruspurje olisi ylhäällä,Salters", sanoi Disko, ikäänkuin ei olisi nähnyt mitään.
"No, nosta sitten viheliäinen riepusi", äyskäisi uhri vesiryöpyn keskeltä; "mutta älä syytä minua jos jotain tapahtuu. Penn, mene heti paikalla alas juomaan kahviasi. Sinun pitäisi toki ymmärtää ettei sinun sovi töllötellä kannella tällaisella ilmalla."
"Nyt ne hörppivät kahvia ja pelaavat shakkia iltamyöhään asti", sanoi Dan, kun Salters-setä työnsi Penniä keulakajuuttaan. "Ja minusta näyttää siltä kuin saisimme kaikki tyytyä samoihin askareihin joksikin aikaa. Ei ole koko maailmassa sen toimettomampaa ja joutilaampaa olentoa kuin matalikkokalastaja silloin kun se ei ole pyyntihommassa."
"Olipa hyvä että mainitsit tuosta, Danny", huusi Pitkä Jack, joka oli vaivannut päätään keksiäkseen ajankulua. "Olin kerrassaan unohtanut, että meillä oli matkustaja tuon T-telakka-hatun alla. Ei jouda joutilaaksi se, joka ei tunne köysiä ja taklauksia. Tuoppas hänet tänne, Tom Platt, niin opetamme häntä."
"Tällä kertaa ei ole minun työvuoroni", irvisteli Dan. "Sinun täytyy selviytyä siitä yksinäsi. Isä opetti minua köydenpätkällä."
Tunnin ajan Pitkä Jack kuletti saalistaan edestakaisin, opettaen hänelle, kuten hän sanoi, "asioita, jotka merellä tuli jokaisen miehen tietää, sokeana, päissään tai nukkuessaankin." Ei ole juuri erittäin paljon taklauksia seitsemänkymmenen-tonnin kuunarissa, jossa on jatkamaton keulamasto, mutta Pitkä Jack osasi antaa ilmettä sanoilleen. Kun hän halusi kiinnittää Harveyn huomion piikkivalleihin, niin hän puristi poikaa niskasta ja antoi hänen tuijottaa niihin puoli minuuttia. Hän terotti keulan ja perän välistä yleistä erotusta vetämällä Harveyn nenää puomia pitkin pari kyynärää, ja jokaisen köyden tarkotus upotettiin hänen mieleensä itse köyden päällä.
Opetustunti olisi muodostunut helpommaksi, jos kansi olisi ollut suunnillekaan tyhjä; mutta sillä tuntui olevan sijaa kaikelle muulle ja mille hyvänsä paitsi ihmiselle. Keulassa oli vintturi ja sen köysistö sekä ankkuriketjut ja -touvit, kaikki hyvin vastuksellisia yliastuttavia; kanssin kamiininpiippu ja kalanmaksojen säiliöinä käytetyt raanitynnyrit keulaluukun vieressä. Niistä perään päin ottivat keulapuomi ja isoluukku kaiken tilan mitä jäi pumpuilta ja perkkauskarsinoilta. Sitten tulivat venetelineet, jotka olivat köysillä kiinnitetyt yläperäkannessa oleviin rengaspultteihin; kajuutta joka puolelle köytettyine saaveineen ja varaesineineen; ja viimeisenä kuusikymmen-jalkainen isopuomi tukihaarukassaan, halkaisten kannen kahtia pitkittäin ja joka kerta väistettävänä ja alitsekumarruttavana.
Tom Platt ei luonnollisesti voinut pysyä asiasta erillään, vaan hän kulki rinnalla ladellen suurisuuntaisia ja tarpeettomia kuvauksia vanhan "Ohion" purjeista ja raaoista.
"Älä välitä hänen puheistaan; kuuntele minun sanojani, lapsi. TomPlatt, tämä kuunari ei ole 'Ohio', ja sinä sekotat pojan kerrassaan."
"Hän menee pilalle koko iäkseen, kun hän alkaa pitkinlaivaa taklatulla aluspahasella tähän tapaan", väitti Tom Platt. "Anna hänen ensin oppia muutamia johtavia periaatteita. Purjehtiminen on taito, Harvey, kuten näyttäisin sinulle, jos voisin viedä sinut mukanani vanhalle — —"
"Tiedän sen kyllä. Sinä puhuisit hänet kuoliaaksi. Hiljaa, Tom Platt! No niin, kaiken sen jälkeen mitä nyt olen sanonut, millä tavalla reivaisit keulapurjeen, Harvey? Mieti ennenkuin vastaat."
"Vetäisin sisään tuon", sanoi Harvey viitaten suojan puolelle.
"Minkä tuon? Atlantin merenkö?"
"Ei, vaan puomin. Sitten ottaisin sen köyden, jonka näytitte minulle tuolla toisella puolella — —"
"Ei sillä tavalla", keskeytti Tom Platt "Hiljaa! Hänhän opettelee vasta eikä ole vielä selvillä nimistä. Jatka, Harve."
"Niin, se on reivitaljan sirkkeli. Minä kiinnittäisin taljan reivitaljan sirkkeliin ja sitten päästäisin alas — —"
"Laskisin, hyvä lapsi! Laskisin!" lausui Tom Platt, suuressa tuskassa noin epäammattimaisen sanontatavan takia.
"Laskisin nokka- ja piikkivalleja", jatko Harvey. Nuo nimitykset olivat tarttuneet hänen päähänsä.
"Näytä ne kädelläsi", sanoi Pitkä Jack.
Harvey totteli. "Laskisin kunnes tuo köysisilmukka — tuossa takapartaassa — syrjänuorasilmukka olisi puomin tasalla. Sitten sitoisin sen siten kuin te sanoitte, ja sitten vetäisin jälleen ylös piikki- ja nokkavallit."
"Sinä et muistanut kiinnittää halssinuoraa, mutta aikaa myöten ja harjotuksen avulla sinä kyllä opit senkin muistamaan. Jokaisella laivan köydellä ja nuoralla on varma ja määrätty tarkotuksensa, muuten sitä ei olisi koko aluksessa. Ymmärrätkö? Minä työnnän dollareja ja senttejä sinun taskuusi, sinä piskuinen laiha kansimatkustaja, niin että kun tulet täysimittaiseksi, voit purjehtia Bostonista Kubaan ja sanoa ihmisille että Pitkä Jack on sinut opettanut. Nyt minä juoksutan sinua vähän ympäriinsä ja sanon köysien nimiä, ja sinun tulee koskettaa kädelläsi niihin sitä mukaa kuin minä niitä nimitän."
Hän alotti, ja Harvey, joka oli jo hieman väsynyt, käveli hitaasti nimitetyn köyden luokse. Köydenpää hutkahti hänen kylkiensä ympäri niin että hänen hengityksensä oli salpautua.
"Kun sinulla on oma laiva", sanoi Tom Platt ankaralla naamalla, "sitten voit kävellä. Siihen saakka on sinun toteltava kaikkia käskyjä juosten. Vielä kerta — paremmaksi varmuudeksi!"
Harvey oli melkolailla lämmennyt ponnistellessaan, ja tämä viimeinen letkaus saattoi hänen verensä kuumenemaan. Mutta hän oli erittäin älykäs nuorukainen, hyvin teräväjärkisen isän ja hyvin herkkätunteisen äidin poika, ja hänellä oli vilkas, päättäväinen luonteenlaatu, jonka järjestelmällinen hemmottelu oli ollut muuttamaisillaan äkäiseksi itsepäisyydeksi. Hän katsahti toisiin miehiin ja näki ettei edes Dan hymyillyt. Se kuului nähtävästi kaikki täydellä todella asiaan, vaikka se koskikin häneen kamalasti. Näinollen hän nieli letkauksen äänettömänä. Sama älykkäisyys, joka johti hänet käyttämään niin suuressa määrin hyväkseen äidin heikkoutta, sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei ainoakaan laivallaolija, Penniä ehkä lukuunottamatta, sietäisi minkäänlaisia joutavuuksia. Voi oppia paljon pelkästä äänensävystä. Pitkä Jack nimitti vielä yli puolikymmentä köyttä, ja Harvey hyppeli kärppänä kantta pitkin, vilkuen toisella silmällä Tom Plattiin.
"Oike' hyvä. Oike' hyvin tehty", sanoi Manuel. "Illallisen jälkeen minä sinulle näytän pienen kuunarin, jonka minä tein, köydet ja kaikki. Siitä me opimme!"
"Vallan oivallista — matkustajan suorittamaksi", sanoi Dan. "Isä myönsi juuri-ikään, että sinä ehkä pystyt ansaitsemaan suolasi ennenkuin hukut. Se on jo paljon isän sanomaksi. Minä opetan sinulle lisää ensimäisellä yhteisellä vahtivuorollamme."
"Isompaa!" murahti Disko tähystäen sumun läpi, joka savusi laivan keulassa. Ei voinut nähdä mitään vavahtelevasta halkaisijapuomista kymmentä jalkaa kauemmaksi, ja laivan sivulla vyöryi vakavien, toisilleen kuiskuttelevien kalpeitten aaltojen loppumaton kulkue.
"Nyt minä opetan sinulle jotain, mitä Pitkä Jack ei osaa", huusi Tom Platt vetäessään esiin eräästä säiliöstä laivan perässä pahoin kuluneen, toisesta päätäs onton syvänveden laskinluodin, minkä jälkeen hän voiteli ontelon pienestä kulhosta, joka oli täynnä lampaantalia, ja meni keulaan. "Minä opetan sinua lennättämään 'sinistä kyyhkystä'. Huis tieltä!"
Disko teki ruorirattaalla jonkun tempun, joka pysäytti kuunarin vauhdin, Silläaikaa kun Manuel Harveyn avustamana (ja miestä oli silloin Harvey mielestään) laski halkaisijan läjään puomille. Laskinluoti piti viuhuvaa suhinaa, kun Tom Platt pyöritti sitä ilmassa.
"No anna mennä", sanoi Pitkä Jack kärsimättömänä. "Me emme nyt ui viittäkolmatta jalkaa syvällä Tulimaan lähellä sakeassa sumussa. Ei tämä nyt mikään temppu ole."
"Älä ole kateellinen, galwaylainen." Irti päästetty luoti pulskahti veteen kaukana kuunarin edessä, tämän kyntäessä tietään hiljalleen eteenpäin.
"Luotaaminenonsentään temppu", sanoi Dan, "silloin kun tuo sokea luoti on ainoa silmä millä voi nähdä viikkokauteen. Mitä arvelet syvyydeksi, isä?"
Diskon kasvojen tuima ilme tasottui. Hänen taitonsa ja kunniansa olivat kysymyksessä tässä viekkaassa kepposessa, jonka hän oli tehnyt toisille aluksille livahtamalla salaa heidän keskeltään, ja hänellä oli sellaisen mestaritaiturin maine, joka tunsi matalikot ummessa silmin. "Kuusikymmentä, ehkä — jos minä mitään pystyn arvaamaan", vastasi hän, vilkaisten kajuutan ikkunassa olevaan pieneen kompassiin.
"Kuusikymmentä", lauloi Tom Platt lappaen sisään suuria märkiä lenkkejä.
Kuunari jatkoi taas matkaa. "Heittäkää luoti!" sanoi Disko, kun neljännestunti oli kulunut.
"Miksi arvelet sen?" kuiskasi Dan ja katsahti ylpeänä Harveyhin. Mutta Harvey oli tällä hetkellä liian ylpeä omista saavutuksistaan, jotta toisten ansiot olisivat voineet häneen vaikuttaa.
"Viideksikymmeneksi", sanoi isä. "Epäilen että olemme tulleet juuriVihreän matalikon reunan yli."
"Viisikymmentä!" hoilasi Tom Platt. He saattoivat tuskin nähdä häntä sumun läpi. "Se sattui kyynärälleen — niinkuin tykinkuulat Fort Maconin luona."
"Pane syötti, Harve", sanoi Dan, siepaten siimakelan.
Kuunari näytti harhailevan sumussa ilman määrää, etupurje hurjasti paukuttaen. Miehet odottivat ja katselivat poikia, jotka ryhtyivät pyyntihommiin.
"Ohei!" Danin siima riipaisi uurteista ja naarmuista reilinkiä. "Mutta miten ihmeessä isä tiesi? Tulehan auttamaan, Harve. Se on iso ryökäle." He vetivät yhdessä ja kiskoivat kannelle mulkosilmäisen, kaksikymmen-naulaisen turskan. Se oli nielaissut syötin suoraan vatsaansa.
"Mutta sen pintahan on ihan täynnä pieniä rapuja", huusi Harvey, käännellen kalaa.
"Totta totisesti, ne ovat jo täisiä", sanoi Pitkä Jack. "Disko, sinulla on varasilmät kölin alla."
Loiskis heitettiin ankkuri, ja kaikki miehet viskasivat siimansa veteen, kukin ottaen oman paikkansa reilingin ääressä.
"Kelpaavatko ne syötäväksi?" läähätti Harvey, kiskoessaan kannelle toisen rapupeittoisen turskan.
"Kyllä varmasti. Kun ne ovat täisiä, niin se on merkkinä siitä että niitä on kasaantunut yhteen tuhansittain, ja kun ne noin nielevät syötin, niin ne ovat nälissään. Ei ole väliä sillä miten syötti on kiinni. Ne tarttuvat vaikka paljaaseen koukkuun."
"Mutta tämähän on suurenmoista!" huusi Harvey, kun kalat tulivat kannelle haukotellen ja sätkien — melkein jokaisella koukku vatsassa. "Miksi emme voi aina pyydystää laivasta sen sijaan kuin veneistä?"
"Kyllä sen voi tehdä aina, niin kauan kuin ruvetaan perkkaamaan. Sen jälkeen päät ja sisälmykset säikyttävät kalat tiehensä. Laivasta pyydystämistä ei kuitenkaan pidetä kannattavana, jollei ole niin hyvät tiedot kuin isällä. Luulen, että laskemme tänä iltana pitkänsiiman. Selälle tämä on rasittavampaa kuin veneestä pyydystäminen, eikö niin?"
Se oli todellakin jokseenkin selkää-väsyttävää työtä, sillä veneessä kannattaa vesi turskan painoa aina viime hetkeen asti ja siinä on ikäänkuin rinta rintaa vasten sen kanssa; mutta kuunari kun kohoaa muutamia jalkoja vedenpinnan yläpuolelle, lisää se saman verran raskasta nostoa, ja reilingin yli kurottuminen kuristaa vatsaa. Mutta se oli hurjaa ja jännittävää urheilua niin kauan kuin sitä kesti, ja suuri kasa oli kertynyt kannelle, kun kala herkesi syömästä.
"Missä Penn ja Salters-setä ovat?" kysyi Harvey, pudistellen limaa öljytakistaan ja kelaten siimaansa, kuten näki toistenkin tekevän.
"Käy hankkimassa meille kahvit ja katso."
Pylvääseen ripustetun lampun keltaisessa loisteessa alaslasketun ja levitetyn kanssin pöydän ääressä istuivat molemmat miehet täydellisessä tiedottomuudessa kalasta ja ilmasta, shakkilauta välillään, Salters-sedän murahtaessa jokaiselle Pennin siirrolle.
"No, mikä nyt on?" kysyi ensinmainittu, kun Harvey portaitten yläpäässä olevasta nahkasilmuksesta kädellään pidellen kurottui sisään ja huusi kokille.
"Isoja kaloja, ja täisiä — läjittään!" vastasi Harvey Pitkän Jackin lausetapaa käyttäen. "Kuinkas peli käy?"
Pienen Pennin ilme muuttui säikähtyneeksi. "Ei se ollut Pennin syy", tiuskaisi Salters. "Penn on kuuro."
"Shakkia pelaamassa varmaankin?" virkkoi Dan, kun Harvey hoiperteli perään kantaen höyryävää kahvia tinaämpärissä. "Se päästää meidät puhdistamisesta illalla. Isä on oikeudenmukainen. Heidän on pakko tehdä se."
"Ja minä tunnen kaksi poikaa, jotka saavat panna syötit pariin pitkäänsiimaan, Silläaikaa kun he puhdistavat", sanoi Disko, köyttäessään ruoriratasta.
"Hm. Kyllä minä mieluummin puhdistaisin, isä."
"Kyllä uskon sen, Kuitenkaan et saa sitä tehdä. Perkkaamaan!Perkkaamaan! Penn hankoaa silläaikaa kun te kaksi panette syöttejä."
"Miksi hemmetissä nuo vietävän pojat eivät tulleet sanomaan meille, että olitte löytäneet apajan?" sanoi Salters-setä hinautuen paikalleen pöydän ääreen. "Tämä veitsi on aivan tylsä, Dan."
"Jollei ankkurikettingin kolina teitä herätä, niin eiköhän teidän olisi parasta pitää erityinen poika itseänne varten", sanoi Dan, mylläten siimoilla täytettyjen saavien kimpussa, jotka olivat köytetyt kajuutan tuulenpuoliseen seinään. "Kuule, Harve, etkö viitsisi pistäytyä alhaalla noutamassa syöttejä?"
"Pankaa syötiksi mitä on käsillä", sanoi Disko. "Minä epäilen että se kannattaa paremmin tällä kertaa."
Tämä merkitsi että poikien oli pantava syöteiksi valittuja paloja perkkausjätteistä — ja se oli paljon mieluisampaa kuin haroa paljain käsin pieniä syöttitynnyreitä ruumassa. Saavit olivat täynnä sievästi kiemuroille lapettua siimaa, jossa aina muutaman jalan päässä oli iso koukku; ja jokaisen yksityisen koukun koetteleminen ja syötillä varustaminen sekä syötitetyn siiman asettaminen sillä tavalla, että se juoksisi sotkeutumatta veneestä lapettaessa, kysyi mitä suurinta taitoa ja huolellisuutta. Dan osasi tehdä sen pimeässä ja ilman katsomatta, mutta Harveyta pistelivät vä'ät sormiin, ja hän vaikeroi kohtaloansa. Danin hyppysten läpi sujahtelivat koukut kuin kankurin sukkula. "Minä autoin pitkänsiiman syötittämisessä maalla ennenkuin osasin kunnolla kävellä", sanoi hän. "Mutta vaivalloista työtä se on sittenkin. Isä hoi!" Tämän hän huusi luukkua kohti, jonka alapuolella Disko ja Tom Platt olivat suolaamassa. "Kuinka monta saavia luulet meidän tarvitsevan?"
"Kolmisen. Joutukaahan!"
"Joka saavissa on kolmesataa syltää", selitti Dan, "enemmän kuin riittävästi tänä iltana laskettavaksi. Uih! Jopahan luiskahti sormeeni." Hän tuuppasi sormen suuhunsa. "Sen sanon, Harvey, ettei koko Gloucesterin rahoilla saataisi minua palkatuksi oikealle pitkäsiima-laivalle. Se saattaa kylläkin olla kannattavaa, mutta kun se puoli lasketaan pois, niin se on ilkeintä ja ikävintä hommaa maan päällä."
"En ymmärrä mitä tämä on, jollei se ole oikeata pitkäsiima-pyyntiä", sanoi Harvey happamesti. "Minun sormeni ovat ihan siekaleina."
"Pyh! Tämä on vain niitä isän riivattuja kokeiluja. Hän ei laske pitkääsiimaa, jollei hänellä ole aivan erikoisia syitä. Isä tietää mitä tekee. Siksi hän panettaa syötiksikin näitä. Me löydämme sen täpötäynnä kun menemme sitä kokemaan, taikka sitten emme näe evääkään."
Penn ja Salters-setä tekivät puhdistuksen niinkuin Disko oli määrännyt, mutta pojat eivät siitä paljoa hyötyneet. Tuskin olivat saavit tulleet valmiiksi, kun Tom Platt ja Pitkä Jack, jotka olivat lyhty kädessä tutkineet erään veneen sisustaa, sieppasivat ne heiltä, asettivat ne ynnä muutamia maalattuja pitkäsiimapoijuja veneeseen ja laskivat sen laineille, jotka Harveyn mielestä kävivät tavattoman rajuina. "He hukkuvat. Venehän on lastattu kuin tavaravaunu!" huusi hän.
"Kyllä palaamme", sanoi Pitkä Jack, "ja jollette te pidä huolta meistä, niin syytämme teitä molempia, jos siima sekaantuu."
Vene keikahti aallon harjalle, ja juuri kun näytti mahdottomalta sen päästä paiskautumasta kuunarin kylkeä vasten, luisuikin se harjan toiselle puolelle ja hävisi usvaiseen hämäryyteen.
"Ota tämä ja soita herkeämättä", sanoi Dan, ojentaen Harveylle juuri vintturin takana riippuvan kellon nuoran.
Harvey soitti innokkaasti, sillä hän tunsi kahden ihmishengen olevan hänestä riippuvaisia. Mutta Disko, joka istui kajuutassa raapustellen lokikirjaan, ei ollut murhamiehen näköinen, ja illalliselle mennessään hän hieman hymyilikin Harveyn innolle.
"Tämäei vielä ole ilma eikä mikään", sanoi Dan. "Vaikka sinä ja minä voisimme laskea siiman! He ovat menneet vain juuri siksi etäälle, etteivät sotke ankkuriköyttämme. He eivät itse asiassa tarvitse lainkaan soittamista."
"Kling, kling, klang!" Harvey vain jatkoi soittoaan, vaihtaen sen silloin tällöin helistykseksi, ainakin puolen tunnin ajan. Silloin kuului laivan sivulta huuto ja jysähdys. Manuel ja Dan riensivät nostotaljoille; Pitkä Jack ja Tom Platt näyttivät saapuvan kannelle yhtaikaa, puoli Atlantia seljässään, ja vene seurasi heitä ilmassa, laskeutuen kolisten paikoilleen.
"Ei ainoatakaan sotkua", sanoi Tom Platt vettä valuen. "Kyllä sinusta mies tulee, Danny."
"Meillä on ilo saada aterioida seurassanne", sanoi Pitkä Jack, nilistäen vettä saappaistaan ja hypätä kömpsähdellen kuin elefantti, samalla kuin hän työnsi öljytakkiin puetun käsivartensa Harveyn kasvoja vasten. "Me alennumme kunnioittamaan toista pöytäkuntaa läsnäolollamme." Ja kaikki neljä kompuroivat sitten illalliselle, missä Harvey täytti itsensä reunoja myöten kalamuhennoksella ja paistinpiirakoilla ja vaipui sikeään uneen juuri kun Manuel otti esiin arkusta soman kahden jalan pituisen mallin "Lucy Holmes'ista", hänen ensimäisestä laivastaan, ja alkoi selittää Harveylle köysiä. Harvey ei värähdyttänyt sormeaankaan, kun Penn työnsi hänet makuukojuun.
"Se mahtaa olla suuri suru — hyvin suuri suru", sanoi Penn, katsellen pojan kasvoja, "hänen äidilleen ja isälleen, jotka luulevat että hän on kuollut. Menettää lapsi — menettää poikalapsi!"
"Pois nyt täältä, Penn", sanoi Dan. "Menkää perään ja päättäkää pelinne Salters-sedän kanssa. Sanokaa isälle että minä otan Harveyn vahtivuoron, jollei hänellä ole mitään vastaan. Hän on aivan uupunut."
"Oike' hyvä poika", sanoi Manuel solahuttaen saappaat jalastaan ja häviten alimmaisen kojun pimentoon. "Luulen hänestä tulla hyvä mies, Danny. Minä en näe hän olla niin hullu kuin sinun pappa sanoo. Aa, mitä?"
Dan hihitti, mutta hihitys päättyi kuorsaukseen.
Ulkona oli sakea ilma, tuuli oli yltymässä ja vanhemmat miehet pitensivät vahtivuorojaan. Kajuutassa helähtelivät tuntilyönnit; tuulta uhmaileva keula läjahteli painiskellessaan aaltojen kanssa; kanssin kamiininpiippu sähisi ja sylki joka kerta kun vesipärske sattui siihen; ja pojat nukkuivat edelleen, Silläaikaa kun Disko, Pitkä Jack, Tom Platt ja Salters-setä kukin vuorostaan tallustelivat perään katsoakseen ruoriratasta ja keulaan vakuuttautuakseen että ankkuriköysi kesti taikka päästääkseen ulos hiukan lisää köyttä hivuttamisen varalta, heittäen silmäyksen himmeään ankkurilyhtyyn joka kierroksen välillä.
Kun Harvey heräsi, istui "ensi sakki" jo aamiaisella, ja jokainen neliötuuma kuunarissa lauloi omaa säveltään. Kokin kookas, musta vartalo huojahteli pienen hellan takana tulen hohteessa, ja sen vieressä olevalla reiällisellä hyllyllä kolisivat ja rämisivät pannut ja kattilat jokaisella laivan survaisulla. Yhä ylemmäs ja ylemmäs kiipesi keula, ikävöiden, nykien ja vavahdellen, ja sitten, äkkiä kuin sirpillä sivaltaen, humahti alas aaltoihin. Harvey saattoi kuulla vääntyvän keulan pusertuvan ja rutistuvan, ja kului tuokio, ennenkuin kahtia jakaantuneet vedet pudota räiskähtivät kannelle kuin laukaus järeitä hauleja. Seurasi reiässään siirrähtävän ankkuriköyden kahnaava ääni; vintturin ärähdys ja kiljaisu; mutka, töksähdys ja tempaus, ja "Täällä Ollaan" valmistautui toistamaan samat liikkeet.
"Maissa", kuuli hän Pitkän Jackin sanovan, "siellä on aina tehtäviä, ja ne täytyy tehdä millä ilmalla tahansa. Me olemme nyt kauniisti erillämme muista aluksista, eikä meillä ole mitään tehtäviä — ja se on ihanaa. Hyvää yötä nyt, kaikki."
Hän vääntäytyi kuin suuri käärme pöydän äärestä kojuunsa ja alkoi tupakoida. Tom Platt seurasi hänen esimerkkiään; Salters-setä ja Penn hinautuivat ylös portaita suorittamaan vahtivuoroaan, ja kokki kattoi "toiselle sakille".
Se tuli ulos kojuistaan ensimäisten kömpiessä omiinsa, venytellen ja haukotellen. Se söi kunnes ei enää jaksanut enempää; ja sitten Manuel täytti piippunsa jollakin kamalalla tupakalla, hinautui keulanpuoleisen kojun ja pallin väliin, nosti jalkansa pöydälle ja hymyili hellää, huoletonta hymyä savuun tuijottaen. Dan loikoi pitkänään kojussaan, kiskoen koreaa, kultaläppäistä hanuria, jonka sävelet nousivat ja laskivat laivan survonnan mukaan. Kokki istui nojaten selkäänsä kaappiin, jossa hän säilytti paistinpiirakoita (Dan oli hyvin perso paistinpiirakoille), ja kuori perunoita, pitäen lakkaamatta silmällä takkaa, siltä varalta että liian paljon vettä sattuisi osumaan piipusta sisälle; ja paikan yleinen haju ja katku olivat kielin kuvaamattomat.
Harvey punnitsi asiain tilaa, ihmetteli ettei hän ollut kuolemansairas ja kömpi jälleen kojuunsa, pehmoisimpaan ja vaarattomimpaan paikkaan, samaan aikaan kun Dan heläytti sävelen: "Sun pihallas ma soittele en", niin täsmällisesti kuin hurjat töytäykset sallivat.
"Kuinka kauan tätä tällaista oloa kestää?" kysyi Harvey Manuelilta.
"Siihen asti kun se tulee vähän tyven ja me voi soutaa pitkällesiimalle. Ehkä iltaan. Ehkä kaksi päivää vielä. Sinä et pidä tästä? Aa, mitä?"
"Viikko sitten minä olisin ollut kurjan sairas, mutta nyt se ei tunnu haittaavan minua — paljonkaan."
"Se tulee siksi, että me tee sinusta kalastajamies parastaikaa. Jos minä oli sinä, kun me tulla Gloucesteriin, minä antaisi kaksi, kolme suurta kynttilää minun hyvästä onnesta."
"Antaisit kenelle?"
"Meidän kirkon Neitsyelle, tietysti. Hän on aina hyvin hyvä kalastajamiehille. Siksi niin vähän meitä Portugali-miehiä koskaan hukkuu."
"Sinäkö olet sitten roomalaiskatolilainen?"
"Minä olen Madeira-mies. Minä ei olen Porto Pico-poika. Pitäiskö minun olla baptisti sitten? Aa, mitä? Minä aina annan kynttilöitä — kaksi, kolme, enemmän, kun tulen Gloucesteriin. Hyvä Neitsyt hän ei koskan unhotta minä, Manuel."
"Minä en voi ymmärtää asiaa tuolla tavalla", puuttui puheeseen Tom Platt kojustaan; hänen arvekas naamansa hohti tulitikun loisteessa hänen imiessään piippuaan. "Sehän on selvää että meri on meri; ja itsekullekin koituu osansa siitä mitä tapahtuu, antoipa sitten kynttilöitä tai lamppuöljyä."
"Mutta on se hyvä asia sentään", sanoi Pitkä Jack, "kun on ystäviä ylemmissä paikoissa. Minä olen samaa mieltä kuin Manuel. Kymmenkunta vuotta takaperin minulla oli pesti eräällä south-bostonilaisella rahtialuksella. Olimme Minot's Ledgen kohdalla, ja meillä oli kimpussamme koillistuuli, tyvi edellä ja sakeampana kuin kaurapuuro. Kapteeni oli juovuksissa niin että tuskin pysyi peräsintangossa, ja minä sanon itsekseni, että 'jos vain vielä kerran saan iskeä keksini laiturin reunaan, niin näytän pyhimyksille millaisesta haahdesta he minut pelastivat.' No niin, minä olen nyt tässä, kuten voitte nähdä, ja sen vanhan 'Kathleen'-resun mallin, jota kuukauden päivät näpertelin, minä annoin papille, ja hän ripusti sen kirkon perälle ihan alttarin eteen. On enemmän järkeä siinä että antaa laivanmallin, joka on jonkinlainen työ, kuin joitakin kynttilöitä. Kynttilöitä voi ostaa puodista, mutta laivanmalli näyttää pyhimyksille, että on nähnyt vaivaa ja on kiitollinen."
"Uskotko sinä sitä, irlantilainen?" sanoi Tom Platt kääntäytyen kyynärpäälleen.
"Miksi sitten tekisin, jos en uskoisi, ohiolainen?"
"No niin, teki Enoch Fullerkin mallin vanhasta 'Ohiosta', ja se on nyt Salemin museossa. Sievä malli se olikin, mutta en luule että Enoch teki sitä miksikään uhriksi. Ja minun käsitykseni on se, että — —"
Tässä olisi ollut valmis alku tuntikausia kestävään väittelyyn, sellaiseen josta merimiehet pitävät, jossa puhe kiertää äänekkäästi renkaassa eikä kukaan todista lopullisesti mitään, jollei Dan olisi alkanut laulaa tätä reipasta laulua:
"Ylös hyppäs makrilli viiruselkäinen. Reivaa isopurje ja vedä tiukallen; sillä ilma yltyy — —"
Tässä Pitkä Jack yhtyi mukaan.
"— — — tohisee jo tuuli; joka mies nyt kannelle, ken vihellyksen kuuli!"
Dan jatkoi, silmäten varovasti Tom Plattiin ja pitäen hanuria matalalla kojussaan:
"Ylös hyppäs turska, se suuri pässinpää, ulos luotiliinan se heittää hötkeltää, sillä ilma yltyy", j.n.e.
Tom Platt näytti etsivän jotakin. Dan kyyristyi alemmaksi, mutta lauloi kovemmin:
"Ylös hyppäs kampela, joka pohjass' ui.Pässinpää! Pässinpää! Kuinkas luotaat? Hui!"
Tom Plattin suuri kautsusaapas singahti poikki kanssin ja sattui Danin kohotettuun käsivarteen. Nuo molemmat olivat sotajalalla keskenään siitä saakka kun Dan oli huomannut että Tom Platt laskinluodin heittäjänä suuttui, kun vain vihelsikään tuon laulun säveltä.
"Enköhän minäkin osaa", sanoi Dan lähettäen lahjan takaisin tarkalla heitolla. "Jollette pidä minun musiikistani, niin ottakaa esiin viulunne. Ei minua haluta maata tässä koko päivää kuuntelemassa kun te ja Pitkä Jack kinastelette kynttilöistä. Viulu esiin, Tom Platt taikka minä opetan tuon laulun Harveyllekin!"
Tom Platt kumartui eräälle arkulle ja kaivoi esiin vanhan, vaalakan viulun. Manuelin silmät loistivat, ja jostakin loukosta veti hänkin pienen, kitaran tapaisen soittimen, jossa oli teräslankakielet ja jota hän sanoimachetteksi.
"Tämä on konsertti", sanoi Pitkä Jack, savun seasta häämöttäen."Oikea oostonilainen konsertti."
Vettä räiskähti kanssiin, kun luukku avautui ja Disko laskeutui sisään keltaisissa öljyvaatteissaan.
"Tulet juuri parhaaseen aikaan, Disko. Mitäs kuuluu sinne ulos?"
"Ei entistä kummempaa!" Disko vaipui istumaan laatikoille kuunarin tempaistessa ja kohoutuessa.
"Me laulamme saadaksemme aamiaisen pysymään sisällä. Sinä rupeat tietysti johtajaksi, Disko", sanoi Pitkä Jack.
"Enhän minä osaa enempää kuin pari vanhaa laulua, ja te olette kuulleet ne jo monesti."
Hänen estelynsä keskeytyivät lyhyeen, kun Tom Platt alkoi vetää viulullaan murheellista säveltä, joka muistutti tuulen vaikeroimista ja mastojen murtumista. Katse ylös niskahirsiin tähdättynä Disko viritti seuraavan vanhan, vanhan laulun, Tom Plattin "vikureeratessa" hänen ympärillään saattaakseen säveltä ja sanoja edes vähän toisiinsa sopimaan:
Se paketeista parhain, se kyllä tiedetään: se Newyorkist' on kotoisin ja 'Dreadnought' nimeltään; niit' onhan kyllä muita ja paljonkin lie, vaan 'Dreadnought' se kaikista sentään voiton vie.
Nyt 'Dreadnought' se Liverpooliss' oottaa hinaajaa,mi Merseyn joesta sen mereen kuljettaa;vaan väljemmille vesille sitten tultuaan(Kuoro:)Se on Liverpoolin paketti — hei, antaa mennä vaan!
Yli Newfoundlandin särkkäin nyt Dreadnought porhaltaa,missä pohja on hiekkaa ja vesi matalaa.Ja kaikki pienet kalaset ne sanoo uidessaan:(Kuoro:)Se on Liverpoolin paketti — hei, antaa mennä vaan!
Siinä oli kymmeniä värsyjä, sillä Disko kuljetti "Dreadnoughtin" penikulma penikulmalta koko matkan Liverpoolista Newyorkiin yhtä tunnollisesti kuin olisi hän ollut itse laivalla, ja hanuri rumputteli ja viulu vingahteli yhtä rintaa hänen kanssaan. Sitten Tom Platt esitti laulun jostakin "kiukkuisesta McGinn'ista, joka laivoja luotsata pinnistää". Sitten he pyysivät Harveytakin avustamaan jollakin laululla; se hiveli kovasti hänen itsetuntoaan, mutta hän ei osannut muuta merimieslaulua kuin joitakin katkelmia "Kapteeni Iresonin ajomatkasta", jonka hän oli oppinut Adirondacksin ulkoilmakoulussa. Ne tuntuivat hänen mielestään aikaan ja paikkaan soveltuvilta, mutta hän oli tuskin ehtinyt mainita laulun nimen, kun Disko polkaisi jalkaansa niin että tömähti ja huusi: "Älä laula sitä, nuori mies! Siinä on arvostelun erehdys — ja vielä pahinta lajia, koska se on korvaan tarttuvaa."
"Minun olisi pitänyt varottaa sinua, Harvey", sanoi Dan. "Se saattaa isän aina kimpaumaan."
"No mikäs siinä on vikana?" sanoi Harvey ällistyneenä ja hiukan harmissaankin.
"Siinä kerrotaan asia väärin", sanoi Disko. "Se on totuudesta poikkeavaa alusta loppuun, ja Whittier [kysymyksessä olevan laulun tekijä, amerikkalainen runoilija] on siinä väärässä. Minulla ei ole mitään erikoista syytä puolustaa ketään marbleheadilaista, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa ettei Iresonissa ollut syytä. Isäni kertoi minulle jutun useaankin kertaan, ja se oli näin."
"Sadannen yhdennen kerran", pisti Pitkä Jack väliin puoliääneen.
"Ben Ireson oli laivurina 'Betty' nimisellä kuunarilla, joka oli palaamassa kotiin matalikoilta — se tapahtui ennen 1812 vuoden sotaa, mutta oikeus on oikeus, olipa aika mikä hyvänsä. He tapasivat 'Activen' Portlandista, ja Gibbons samasta kaupungista oli siinä kapteenina; he tapasivat sen vuodon saaneena Cape Codin majakan kohdalla. Oli kamala myrsky, ja he koettivat jouduttaa 'Bettyä' kotiin niin kiiruusti kuin saattoivat. No niin, Ireson sanoi että oli mieletöntä laskea venettä vesille sellaisessa myrskyssä; miehetkään eivät sitä halunneet; ja hän esitti heille että he pysyttelisivät 'Activen' luona siksi kunnes meri vähän asettuisi. Miehet eivät suostuneet siihenkään; he eivät halunneet jäädä venymään Cape Codin tienoille sellaisessa ilmassa, oli sitten kysymyksessä vuoto tai muu. He nostivat haruspurjeen ja purjehtivat matkaansa, tietysti vieden Iresonin mukanaan. Marbleheadilaiset soimasivat häntä kovasti siitä, ettei hän ollut uskaltanut yrittää pelastamaan, koska seuraavana päivänä, kun meri oli tyyntynyt (he eivät ollenkaan välittäneet ottaa huomioonsitä), eräs Truron alus korjasi muutamia 'Activen' miehiä. Nämä tulivat Marbleheadiin omine kertomuksineen, sanoen kuinka Ireson oli häpäissyt kaupunkinsa ja niin edespäin; ja Iresonin miehistö säikähtyi nähdessään yleisen mielipiteen nousevan heitä vastaan, ja he rupesivat syyttämään Iresonia ja vannoivat että hän oli vastuunalainen koko teosta. Eivätkä naiset häntä tervanneet ja höyhenissä ryvettäneet — Marbleheadin naiset eivät tee sellaista — vaan sen teki joukko miehiä ja poikia, ja he vetivät häntä ympäri kaupunkia vanhassa veneessä kunnes pohja meni puhki, ja Ireson sanoi heille että he tulisivat katumaan sitä kerran. No niin, asian todellinen laita tuli ilmi myöhemmin, niinkuin tavallisesti käy, vaikka liian myöhään hyödyttääkseen ketään; ja sitten tuli Whittier ja poimi pussiinsa tuon valheellisen jutun ajelehtivan hännän ja tervasi ja ryvetti höyhenissä Iresonin vielä toistamiseen sitten kun hän oli jo kuollut. Se oli ainoa kerta, jolloin Whittier luiskahti syrjään, ja se ei ollut hyväksyttävää. Minä kuritin Dania tuntuvasti, kun hän toi tuon laulun mukanaan koulusta.Sinäet tietysti voinut parempaa ymmärtää; mutta minä olen kertonut sinulle asian niinkuin se on, jotta muistaisit sen aina tästälähtien. Ben Ireson ei ollut ollenkaan sellainen mies, jollaiseksi Whittier hänet kuvaa; isäni tunsi hänet hyvin sekä ennen että jälkeen tuon jutun, ja muista että kavahdat hätäisiä arvosteluja, nuori mies. Seuraava!"
Harvey ei ollut milloinkaan kuullut Diskon puhuvan niin pitkään, ja hän painoi päänsä alas polttavin poskin; mutta, kuten Dan heti suoraan lausui, poika ei voinut tietää muuta kuin mitä hänelle koulussa opetettiin, ja elämä oli liian lyhyt, jotta olisi aikaa pysyä kaikkien rantamailla liikkuvien valheitten jäljillä.
Sitten Manuel näppäili pirisevästä, särähtelevästä pikkumachettestaanomituisen sävelen ja lauloi portugalinkielellä jotain "Nina, innocentasta", mikä päättyi yli kielistön käyvään pyyhkäisyyn, joka antoi laululle äkkinykäyksen tapaisen lopun. Sitten Disko suvaitsi esittää toisen laulunsa, jossa oli vanhanaikainen, särisevä sävel, ja kertosäkeissä yhtyivät kaikki mukaan, Tässä on muuan värsy:
"On huhtikuu nyt mennyt ja maa on lumeton; New Bedfordista meidän pian lähdettävä on; niin, niin, New Bedfordista pian käymme lähtemään, me, jotka emme konsaan näe vehnää tähkässään."
Tässä viulu soi jonkun hetken hyvin vienosti yksikseen, ja sitten:
"Vehnää tähkässään — sa kasva kaunoisaksi; vehnää tähkässään — pois merille käy tiet; vehnää tähkässään — jäit peltoon pantavaksi; kun ma palajan, sa leipänä jo liet!"
Tämä saattoi Harveyn melkein itkemään, vaikkei hän osannut sanoa miksi. Mutta vielä kummallisempaa tuli, kun kokki pani perunat syrjään ja ojensi kätensä pyytäen saada viulun. Yhä kaapinoveen nojaten hän viritti sävelen, joka oli kuin jotakin hyvin kamalaa mikä varmasti tulisi tapahtumaan, tekipä mitä tahansa. Pian hän alkoi laulaa jollakin oudolla kielellä, suuri leuka viulunkantaan painettuna, valkoiset silmämunat lampunvalossa loistaen. Harvey kurottui ulos kojustaan paremmin kuullakseen; ja keskellä kaaripuitten ratinaa ja aaltojen huuhdontaa sävel hyreksi ja vaikeroi edelleen, kuten suojanpuoleinen rantahyrsky paksussa sumussa, kunnes se päättyi valittavaan ääneen.
"Herra varjelkoon! Tuohan panee kylmät väreet karmimaan selkäpiitä", sanoi Dan. "Mikä kumman laulu se on?"
"Fin McCoulin laulu, kun hän meni Norjaan", sanoi kokki. Hänen englanninkielensä ei ollut epäselvää, vaan tarkasti ääntyvää, ikäänkuin se olisi tullut fonograafista.
"Totta vie, olen minäkin ollut Norjassa, mutta ei siitä syntynyt tuollaista pelottavaa ulvontaa. Vaan kyllä se kuitenkin muistuttaa niitä entisiä lauluja", sanoi Pitkä Jack huoaten.
"Älkäämme laulako toista sellaista pistämättä jotain muuta väliin", sanoi Dan, ja hanuri heläytti rallattavan, mukaansa vievän sävelen, joka päättyi:
"Viiskolmatta viikkoa siit' on, kun maata nähty on, ja viistoista sataa sentneriä, niin, viistoista sataa sentneriä, toista sataa kukkura-sentneriä meillä saaliinamme on!"
"Seis, seis!" karjui Tom Platt. "Tahdotko sinä pilata koko matkamme, Dan? Tuohan on joonas, jos sen laulaa ennenkuin kaikki suola on kosteana."
"Eipähän ole. Onkos, isä? Paitsi jos laulaa kaikkein viimeisen värsyn. Kyllähän minä toki joonakset tiedän!"
"Mitä ne ovat?" kysyi Harvey. "Mikä on joonas?"
"Joonas on mikä hyvänsä, mikä pilaa onnen. Joskus se on mies — joskus se on poika — taikka sanko. Kerran oli meillä muuan halkaisuveitsi joonaksena kahden matkan ajan, kunnes huomasimme sen", sanoi Tom Platt. "Joonaksia on kaikenlaisia. Jim Bourke oli joonas, kunnes hän hukkui Georges-matalikolle. En koskaan lähtisi samalle laivalle Jim Bourken kanssa, en vaikka olisin nälkään nääntymässä. 'Ezra Floodilla' oli muuan vihreä vene, joka oli joonas, ja vielä pahinta lajia. Hukutti kuusi miestä, se vene, ja hohti tulelta öisin telineellään."
"Ja uskotteko te tuota?" sanoi Harvey, muistaen mitä Tom Platt oli sanonut kynttilöistä ja laivanmalleista. "Eikö ole niin, että mikä tapahtuu, se tapahtuu?"
Vastustavaa mutinaa kuului joka taholta kojuista. "Maalla kyllä; mutta laivassa on toinen seikka", sanoi Disko. "Älä sinä tee pilkkaa joonaksista, nuori mies."
"Mutta Harvey ei ainakaan ole joonas. Päivä sen jälkeen kun hän tuli meille, me saimme mainion saaliin."
Kokki heitti päänsä pystyyn ja päästi äkkiä naurun — omituisen, onton naurun. Hän oli kovin kummallinen neekeri.
"Turkanen!" sanoi Pitkä Jack. "Älä tee noin toiste, tohtori. Me emme ole siihen tottuneet."
"Mikäs on vikana?" sanoi Dan. "Eivätkö kalat syöneet hyvin sen jälkeen kun olimme saaneet hänet laivalle?"
"Kyllä niin", sanoi kokki. "Minä tiedän sen, mutta saalis ei ole vielä kaikki."
"Hän ei tule tuottamaan meille mitään harmia", sanoi Dan kiivaasti. "Mitä sinä oikein tarkotat noilla viittailuillasi?Hänenlaitansa on niinkuin pitääkin."
"Ei mitään harmia. Ei. Mutta hänestä tulee kerran sinun herrasi,Danny".
"Siinäkö kaikki?" sanoi Dan levollisesti. "Tuskinpa hänestä vain sitä tulee."
"Herra!" sanoi kokki osottaen Harveyta. "Palvelija!" ja hän viittasiDaniin.
"Sepä oli uutinen. Kuinkahan pian tuo tapahtuisi?" sanoi Dan nauraen.
"Muutamien vuosien perästä, ja minä tulen näkemään sen. Herra ja palvelija — palvelija ja herra."
"Mistä kummasta sinä sen voit tietää?" sanoi Tom Platt.
"Päässäni — siellä minä näen."
"Millä tavoin?" kysyivät kaikki yhdestä suusta.
"En tiedä, mutta niin tulee käymään." Kokki painoi jälleen päänsä alas ryhtyen jatkamaan perunain kuorimista, eivätkä he saaneet häntä virkkamaan sanaakaan sen koommin.
"Kyllä taitaa saada tapahtua paljon, ennenkuin Harvey mitenkään tulee minun herrakseni", sanoi Dan, "mutta se minusta kuitenkin on hauskaa, ettei tohtori suvainnut merkitä häntä joonakseksi. Muuten minä epäilen että Salters-setä on mitä täydellisin joonas, mitä tulee hänen omaan erikoiseen onneensa. Kuka tietää vaikka se olisi tarttuvaa kuin isorokko. Hänen pitäisi olla 'Carrie Pitmanilla'. Se alus on varmaankin itse oma joonaansa - sen ajelehtimiseen ei miehistöllä eikä varusteilla näytä olevan mitään vaikutusta. Herra nähköön! Se riistäytyy irti ihan laakatyvenelläkin."
"Me olemme nyt kuitenkin onnellisesti erillämme laivastosta", sanoiDisko. "Niin 'Carrie Pitmanista' kuin muistakin." Kanteen koputettiin.
"Salters-setä on tavannut onnensa", sanoi Dan isänsä poistuttua.
"Ilma on selvennyt", huusi Disko, ja kaikki kanssissaolijat kapusivat ylös hengittämään vähän raitista ilmaa. Sumu oli hälvennyt, mutta meri kohoili suurissa vyöryaalloissa. "Täällä Ollaan" liukui ikäänkuin pitkiin, syviin kujanteisiin ja rotkoihin, jotka olisivat tuntuneet varsin mukavilta ja suojaisilta, jos ne vain olisivat pysyneet hiljaa; mutta ne muuttelehtivat herkeämättä ja säälimättä ja viskasivat kuunarin jonkun aaltokukkulan huipulle tuhansien samanlaisten harmaitten vesivuorten joukossa, ja tuuli tohisi sen köysistössä, kun se mutkitteli jälleen aallon rinnettä alas. Jossain kauempana aalto räjähti vaahtokimpuksi ja toiset seurasivat perässä kuin merkin saatuaan, kunnes tuo harmaa ja valkoinen kudos alkoi pyöriä Harveyn silmissä. Neljä tai viisi myrskypääskystä kaareili ympäriinsä, kirkaisten aina keulan ohi liitäessään. Pari sadekuuroa harhaili määrää vailla toivottomalla vesiaavikolla, kiitäen myötätuuleen, peräytyen takaisin ja häipyen lopulta pois.