"Minusta näytti kuin jotain olisi vilahtanut tuolla suunnalla", sanoiSalters-setä viitaten koilliseen.
"Ei suinkaan se mahda olla mikään kalastajalaivastosta", sanoi Disko tähystäen kulmakarvainsa alitse, toinen käsi kanssin käytävän laidalla, aluksen lujan keulan hakatessa aallonpohjia. "Meri on tyyntymässä kelpo vauhtia. Danny, etkö haluaisi pistäytyä hiukan ylös katsomaan miten meidän poijumme laita on?"
Danny suurine saappaineen pikemmin juoksi kuin kiipesi ylös isonmaston köysiä (mikä kalvoi Harveyn mieltä kateudella), tarrautui käpröttämään häälyville ristipuille ja antoi katseensa kiertää, kunnes se keksi pienen, mustan poijulipun mailin päässä erään vyöryaallon hartioilta.
"Se on selvä!" huusi hän. "Purje ohoi! Suoraan pohjoisessa, tulee tänne päin kuin tuppurissa! Se on kuunari."
He odottivat vielä puolen tunnin verran, jonka aikana taivas selkeni läikittäin, päästäen silloin tällöin vaisun päivän pilkistämään ja synnyttämään merenpinnalle ruskeanvihreitä täpliä. Sitten he näkivät jatkamattoman keulamaston kohoavan esiin, sukeltavan ja häviävän, ilmestyäkseen seuraavan aallon harjalla korkean, vanhanaikaisilla puisilla etanansarvi-taaveteilla varustetun peräkeulan seuraamana. Purjeet olivat värjätyt keltaisenruskeiksi.
"Ranskalainen!" huusi Dan. "Ei, ei se olekaan. I-sä!"
"Ei tuo ole ranskalainen", sanoi Disko. "Salters, sinun huono onnesi on lujemmassa kuin näveri nassakan päässä."
"Minulla on silmät. Se on setä Abishai."
"Oletko siitä ihan varma?"
"Kaikkien joonaitten pääruhtinas", vaikeroi Tom Platt. "Voi, Salters,Salters, minkätähden et ollut vuoteessasi nukkumassa!"
"Mistä minä saatoin arvata?" sanoi Salters parka, kun kuunari keikkui lähemmäksi.
Se olisi hyvin voinut olla itse "Lentävä Hollantilainen" — niin likainen, siivoton ja ruokoton oli jokainen köysi ja puunkappale sen kannella. Sen vanhanaikainen yläperäkansi oli neljää tai viittä jalkaa korkea, ja sen köysistö liehui solmuisena ja sotkuisena kuin leväkasa laiturin päässä. Se lasketti myötätuuleen — kamalasti mutkaillen — sen haruspurje oli laskettu toimimaan jonkinlaisena ylimääräisenä keulapurjeena — "häväisty", kuten he sanoivat —, ja keulapuomi höllitetty ulos kauas yli laidan. Kokkapuu kekotti pystyssä kuin vanhanmallisessa rekatissa; halkaisijapuomi oli vahvistettu ja jatkostettu ja naulattu ja kiskotettu niin että olisi ollut mahdotonta sitä enempää korjata; ja kohottaessaan keulansa ylös ja istuutuessaan leveälle takamukselleen muistutti kuunari ihmeen elävästi homssuista, likaista, häijyä vanhaa akkaa, joka heittää pilkallisia silmäyksiä siivoon nuoreen tyttöön.
"Se on Abishai", sanoi Salters. "Täynnänsä viinaa ja jumalattomia miehiä, ja Luojan tuomio lakkaamatta väijymässä saavuttamatta häntä kuitenkaan pysyväisestä. Hän on lähtenyt hakemaan syöttejä Miquelonin puolesta."
"Hän purjehtii sen pohjaan", sanoi Pitkä Jack. "Tuo taklaus ei ole tällaista ilmaa varten."
"Tuskin vain, muuten hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten", sanoiDisko. "Näyttää siltä kuin hän aikoisi purjehtiameidätpohjaan.Eikö sen keulapuoli ole syvemmällä kuin tavallisesti, Tom Platt?"
"Jos hänellä on tapana lastata se noin, niin se ei ole turvallinen tapa", vastasi puhuteltu hitaasti. "Jos taas täppeet ovat varisseet pois, niin hänen pitäisi joutua pumppujen ääreen mitä pikimmin."
Kuvatus survoi lähemmäksi, kääntyi ympäri ratisten ja kolisten ja jäi keikkumaan päin tuuleen kuulomatkan päässä.
Harmaapartainen mies viittoili reilingin yli ja kangertava ääni huusi jotain, mistä Harvey ei saanut selvää. Mutta Diskon kasvot synkkenivät. "Hän panee vaikka joka riu'un laivastaan vaaraan, kun vain saa ilmottaa huonoja uutisia. Sanoo että meillä on odotettavissa tuulen kääntyminen. Hänellä itsellään on odotettavissa pahempaa. Abishai!Abishai!" Hän heilutti käsivarttaan ylös ja alas jäljitellen pumpun ääressä työskentelevää miestä ja viittasi keulaan. Miehistö ivasi häntä ja nauroi.
"Menkää hiiden kattilaan!" kirkui setä Abishai. "Raitis tuuli — raitis tuuli. Haa! Te olette viimeisellä retkellänne kaikki, te Gloucesterin turskat. Te ette enää Gloucesteria näe, ette totisesti!"
"Hulluna päissään — kuten tavallista", sanoi Tom Platt. "Olisinpa kuitenkin suonut ettei hän olisi keksinyt meitä."
Alus ajautui äänenkantaman ulkopuolelle harmaahapsen kiljuessa jotain tanssiaisista meren pohjassa ja kuolleesta miehestä kanssissa. Harveyta värisytti. Hänkin oli nähnyt aluksen siivottoman kannen ja hurjakatsantoisen miehistön.
"Tuo on kerrassaan uiva helvetti miehitykselleen", sanoi Pitkä Jack."Mitähän konnantöitä hän on mahtanut tehdä maissa?"
"Hän on pitkäsiimakalastaja", selitti Dan Harveylle, "ja hän hakee syöttiä mistä milloinkin pitkin rannikkoa. Ei, ei meidän puolesta. Hän liikkuu pitkin etelä- ja itärannikkoa tuolla noin." Hän nyökäytti päätään vaarallisten Newfoundlandin rantojen suuntaan. "Isä ei suostu milloinkaan päästämään minua maihin siellä. Ne ovat hyvin rajua väkeä siellä — ja Abishain miehet kaikkein rajuimpia. Näithän hänen aluksensa? Sen sanotaan olevan lähes seitsemänkymmenen vuoden vanha; viimeinen vanhoista Marbleheadin korkokengistä. Sellaisia peräkansia ei enää tehdä. Abishai ei kuitenkaan käy Marbleheadissa. Hänen ei ole sinne hyvä mennä. Hän ajelehtii vain ympäriinsä velkaisena, vetäen pitkääsiimaa ja kiroillen, niinkuin itse kuulit. Hän on ollut joonas jo monet vuodet. Saa viinoja Fecampin aluksista tekemällä taikoja ja myömällä tuulia ynnä muulla sellaisella pelillä. Luulen että hän on hullu."
"Ei kannata mennä siiman alitse tänä iltana", sanoi Tom Platt levollisen toivottomana. "Hän laski meidän sivullemme varta vasten kirotakseen meitä. Antaisinpa palkkani ja osuuteni, jos saisin nähdä hänet vanhan 'Ohion' käymäkannella siihen aikaan kun vielä annettiin raippoja. Kuusi tusinaa olisi parahiksi, kun vielä Sam Mocatta antaisi ne ristirastiin!"
Homssuinen 'korkokenkä' tanssi juopuneen tavoin myötätuuleen, ja kaikkien katseet seurasivat sitä. Äkkiä kokki huusi fonograafiäänellään: "Omaa kuolemaansa hän ennusti! Hän on mennyt — mennyt, sanon minä! Katsokaa!" Laiva purjehti kelmeään päivänpaisteläikkään kolmen tai neljän mailin päässä. Läikkä himmeni ja häipyi pois, ja samassa kuin valo hävisi, hävisi kuunarikin. Se vaipui aallonsyvänteeseen — eikä sitä enää näkynyt.
"Se on uponnut, totta totisesti!" huusi Disko kiiruhtaen perään. "Päissään tai selvinä, meidän on autettava heitä. Vetäkää lyhyelle ja nostakaa ankkuri! Nopeaan!"
Harvey viskautui kumoon kannelle sysäyksestä, joka seurasi halkaisijan ja keulapurjeen asettamista, sillä he hinasivat ankkuriköyden lyhyelle ja aikaa säästääkseen tempaisivat ankkurin hartiavoimalla pohjasta, hinaten sen ylös ollessaan jo menossa. Tällaista väkivaltaista menettelytapaa ei juuri käytetä muulloin kuin kysymyksen ollessa elämästä ja kuolemasta, ja pikku kuunari valitteli kuin inhimillinen olento. He laskivat sinne päin, mihin Abishain alus oli hävinnyt; löysivät pari kolme pitkäsiimasammiota, viinapullon, rikkinäisen veneen, mutta ei mitään muuta. "Antakaa niitten olla", sanoi Disko, vaikkei kukaan ollut maininnutkaan niitten pois korjaamisesta. "En tahtoisi tulitikkuakaan Abishain laivalta. Se upposi varmaankin suoraan kuin kivi. Varmaan se on vuotanut jo viikon päivät, eikä heille pälkähtänyt päähänkään pumputa sitä. Siinäkin meni yksi laiva viimeiseen satamaansa kaikki miehet juovuksissa."
"Kiitos olkoon!" sanoi Pitkä Jack. "Meidän olisi ollut auttaminen, jos he olisivat olleet pinnalla."
"Samaa minä ajattelin", virkkoi Tom Platt.
"Mennyt! Mennyt!" sanoi kokki silmiään pyöritellen. "Hän on vienyt mukanaan oman onnensa."
"Oike' hyvä asia, minä ajattelen, kertoa laivastolle kun näemme. Aa, mitä?" sanoi Manuel. "Jos laskee tuolla tapaa myötätuulta ja se repii auki saumansa, niin — —" Hän leväytti käsivartensa kuvaamattomalla eleellä. Penn istui kajuutan katon reunalle ja nyyhkytti tapahtuman kauheutta ja surkeutta. Harvey ei käsittänyt täysin, että hän oli nähnyt kuoleman avoimella ulapalla, mutta hänen oli hyvin paha olla.
Sitten Dan kiipesi jälleen ristipuille, ja Disko ohjasi aluksen takaisin heidän omien pitkäsiimapoijujensa näkyville juuri kun sumupeite uudelleen laskeutui vesille.
"Me menemme kovasti pian näillä vesillä, silloin kun menemme", oli kaikki mitä hän sanoi Harveylle. "Ajattele sitä vähän aikaa, nuori mies. Se oli viinan työtä."
Päivällisen jälkeen oli jo siksi tyventynyt, että voitiin pyydystää kannelta — Penn ja Salters-setä olivat erittäin innokkaita tällä kertaa, ja saalis oli iso ja isoja kaloja.
"Abishai on varmasti vienyt onnensa mukanaan", sanoi Salters. "Tuuli ei ole kääntynyt eikä yltynyt eikä tehnyt mitään. Mitenhän lienee pitkänsiiman laita? Minä ainakin halveksin taikauskoa."
Tom Platt väitti että olisi kaikkein parasta nostaa siimat ylös ja siirtyä toiseen pyyntipaikkaan. Mutta kokki sanoi: "Onni on kahdessa kappaleessa. Te näette sen kun katsotte. Minä tiedän." Tämä houkutteli Pitkää Jackia siinä määrässä että hän sai Tom Plattin taivutetuksi, ja he lähtivät kokemaan siimaa yhdessä.
Siiman alitse meneminen tapahtuu siten, että siima vedetään ylös toiselta puolen venettä, irrotetaan kalat, pannaan uudet syötit koukkuihin ja lasketaan ne jälleen mereen — se on kuin pesuvaatteiden nuoralle ripustamista ja siitä irrottamista. Se on aikaa vievää ja jokseenkin vaarallista työtä, sillä pitkä, alas notkistuva siima voi riipaista veneen upoksiin yhdessä vilauksessa, Mutta kun kuunarin miehet kuulivat sumusta kumahtavan: "Oi katteini, te viimeinen", niin heidän mielensä keventyivät. Vene pyörähti aluksen sivulle hyvässä lastissa; Tom Platt huusi Manuelia tulemaan heille apuveneeksi.
"Onni on leikattu keskeltä poikki kahteen kappaleeseen", sanoi Pitkä Jack hangoten kaloja kannelle, Harveyn ihmetellessä suu ammollaan sitä taitoa, millä syvälle vajoava vene varjeltiin uppoamasta. "Puolet siimasta oli paljaita kurpitsoita. Tom Platt tahtoi että lappaisimme ylös siiman ja heittäisimme puuhan sikseen; mutta minä sanoin, että 'minä luotan tohtoriin, joka on kaukonäkijä', ja toinen puoli oli ihan katketakseen täynnä isoja kaloja. Joudu, Manuel, ja tuo saavillinen syöttejä. Onni on vesillä tänä iltana."
Kalat tarttuivat ahnaasti uusilla syöteillä varustettuihin koukkuihin, joista heidän toverinsa juuri oli saatu irrotetuiksi, ja Tom Platt ja Pitkä Jack kulkivat säännöllisesti siiman päästä päähän, veneen kokan vajotessa märän koukkusarjan painosta, varistaen irti merikurkkuja, joita he kutsuivat kurpitsoiksi, iskien juuri saatuja turskia veneenlaitaa vasten, pannen uusia syöttejä ja täyttäen Manuelin venettä hämärään asti.
"En tahdo panna mitään vaaranalaiseksi", sanoi Disko silloin — "kun se on uiskentelemassa ympäriinsä niin lähellä. Abishai ei uppoa viikkoon ainakaan. Hilatkaa ylös veneet, niin perkkaamme illalliselta päästyä."
Se oli suurenmoinen perkkaus-urakka, jonka vaikutusta lisäsi läsnäolollaan kolme neljä huokailevaa miekkavalasta. Se kesti yhdeksään asti, ja hangotessaan halottuja kaloja ruumaan Harvey kuuli kolmasti Diskon nauravan itsekseen.
"Sinähän edistyt turkasen pitkin askelin", sanoi Dan, kun he hioivat veitsiä miesten mentyä sisään. "On melkoinen merenkäynti tänä iltana, enkä minä ole kuullut sinun mainitsevan siitä mitään."
"En ole joutanut", vastasi Harvey koetellen veitsen terää. "Mutta kun nyt sitä ajattelen, niin kyllä tämä laiva on kova keikkumaan."
Pikku kuunari kuppelehti ankkurinsa ympärillä hopeaharjaisten aaltojen keskellä. Peräydyttyään muka kuin hämmästyksissään nähdessään pingotetun ankkuriköyden, se kiepsahtikin sen kimppuun kuin kissanpoikanen, veden ryöpsähtäessä vitjarei'istä sen alasviskautuessa pyssyn pauketta muistuttavalla jymyllä. Se pudisteli päätään kuin sanoen: "Ikävä kyllä en voi jäädä luoksesi kauemmaksi. Minun täytyy lähteä pohjoiseen", minkä jälkeen se alkoi solua pois, pysähtyen äkkiä ravistellen taklaustaan mahtipontisesti. "Kuten juuri olin aikeissa huomauttaa", alotti se, vakavasti kuin humalainen mies lyhtypylväälle. Lauseen loppuosa (se esitti tietysti sanansa pantomiimisesti) hukkui kiepsauspuuskaan, jonka kestäessä se käyttäytyi kuin nuoranpätkää pureksiva koiranpentu, lylleröinen nainen poikkisatulassa, päätön kana tai herhiläisen pistämä lehmä, aina sen mukaan miten meren oikut sitä pitelivät.
"Katsohan kun se esittää kappalettaan. Se on Patrick Henry [amerikkalainen valtiomies ja kuuluisa puhuja] nyt", sanoi Dan.
Se huiskahti sivuttain vyöryaallolle ja teki eleitä halkaisijapuomillaan vasemmalle ja oikealle.
"Mutta — minä — puolestani — sanon: — antakaa minulle — vapaus — tai antakaa minulle — kuolema!"
Läpsis! Se lyyskähti pinnalla välkkyvään kuutamokujaan tehden itsetietoisen koreilevan niiauksen, joka olisi ollut hyvinkin vaikuttava, jollei ruorirattaan koneisto olisi pilkallisesti nauraa kikattanut kopissaan.
Harvey nauroi ääneen. "Sehän on ihan kuin elävä", sanoi hän.
"Se on vakava kuin talo ja kuiva kuin silli", sanoi Dan ihastuksissaan, viskautuessaan keskellä ryöppyä kannen toiselle laidalle. "Torjuu pois aaltoja torjumistaan ja sanoo: 'Älkää tulko kovin liki!' Katsohan — katsohan sitä toki! Turkanen! Sinun pitäisi nähdä kun joku niistä hammastikuista tempoo ankkuriaan viidentoista sylen vedestä."
"Mitä ne hammastikut ovat, Dan?"
"Niitä uusia turskan- ja sillinpyyntialuksia. Keula hieno kuin huvipurrella, kokkapuu terävä ja kajuutta niin suuri kuin meidän ruuma. Olen kuullut että itse Burgess on tehnyt mallit kolmeen tai neljään sellaiseen. Isä ei mistä pidä, kun ne survovat ja tärskyttävät, mutta ne ovat hyvin tuottavia. Isä osaa kyllä löytää kalapaikat, mutta hän on niin vanhoillinen — hän ei seuraa aikansa edistyksiä. Ne ovat täpötäynnä kaikenlaisia työtäsäästäviä laitteita. Etkö ole koskaan nähnyt 'Electoria' Gloucesterista? Se on mainio, vaikka onkin hammastikku."
"Mitä sellaiset maksavat, Dan?"
"Mahdottomia summia. Viisitoista tuhatta luullakseni, ehkä enemmänkin. Niissä on kultahelat ja kaikki mitä vain voi ajatella." Ja itsekseen, puoliääneen, hän lisäsi: "Minä panisin kai sillekin nimeksi 'Hattie S.'"
Tämä oli alkuna moniin puheluihin Danin kanssa, joka kertoi Harveylle, mistä syystä hän olisi tahtonut muuttaa veneensä nimen tuolle kuvitellulle Burgess-malliselle turskanpyyntialukselle. Harvey sai kuulla aika paljon Gloucesterissa asuvasta todellisesta Hattie'sta; näki suortuvan hänen tukkaansa — minkä Dan, huomattuaan kauniit pyynnöt tehottomiksi, oli "kähveltänyt" Hattien istuessa hänen edessään koulussa viime talvena — ynnä hänen valokuvansa. Hattie oli noin neljäntoista vuoden vanha, halveksi poikia sanomattomasti ja oli tallannut Danin sydäntä koko talven. Kaiken tämän ilmaisi Dan Harveylle juhlallisia vaitiolon lupauksia vastaan kannella kuunvalossa, pilkkopimeässä, taikka sakeassa sumussa, vingahteleva ruoriratas takanaan, kalteva kansi edessään ja ympärillä levoton, pauhaava meri. Kerran, kun pojat oppivat tuntemaan toisiaan, sukeutui heidän välillään tietysti tappelu, joka riehui keulasta perään, kunnes Penn tuli ylös ja erotti heidät, luvaten kuitenkin olla kertomatta Diskolle, joka piti vahtivuorolla tappelemista miltei pahempana kuin nukkumista. Harvey ei ollut läheskään Danin veroinen ruumiinvoimiltaan, mutta hänen uuden kouluutuksensa vaikutus ilmeni erittäin edullisella tavalla siinä, että hän tyytyi tappioonsa eikä koettanut voittaa vastustajaansa millään ala-arvoisilla keinoilla.
Tämä tapahtui sen jälkeen kun Harvey oli parantunut lukuisista ajoksista, joita oli syntynyt hänen käsivarsiinsa kyynärpäitten ja ranteitten välille märän villanutun ja öljytakin hankauksesta. Suolainen vesi kirveli niitä ilkeästi, mutta kun ne olivat kypsyneet, käsitteli Dan niitä Diskon partaveitsellä ja vakuutti Harveylle että hän oli nyt "täysverinen matalikkolainen"; kalanrasvahaavat olivat nimittäin sen säätyluokan ominaismerkki, johon hän nyt kuului.
Koska hän oli poika ja lisäksi uutterasti työssä, ei hän vaivannut päätään liian paljolla ajattelemisella. Hän oli tosin hyvin pahoillaan äitinsä tähden ja kaipasi usein häntä, etenkin saadakseen kertoa hänelle tästä uudesta ihmeellisestä elämästä ja omasta loistavasta edistymisestään siinä. Muuten ei hän mielellään kovin usein mietiskellyt, miten äiti kesti hänen otaksutun kuolemansa tuottaman iskun. Mutta eräänä päivänä, kun hän seisoi kanssin portailla härnäten kokkia, joka oli syyttänyt häntä ja Dania paistinpiirakkain kähveltämisestä, hän johtui ajattelemaan, että tämä oli melkoisesti arvokkaampaa kuin ottaa vastaan nenästyksiä vierailta ihmisiltä vuokratun höyrylaivan tupakkasalongissa.
Hän kuului tunnustettuna osana asiain järjestykseen "Täällä Ollaan"-kuunarilla; hänellä oli määrätty paikkansa pöydän ääressä ja määrätty makuukojunsa, ja hän saattoi hyvin esiintyä puolestaan myrskypäivien pitkinä juttelu-hetkinä, jolloin toiset olivat aina valmiit kuuntelemaan hänen kertomuksiaan — tai "satuja", kuten he sanoivat — hänen maalla viettämästään elämästä. Hän ei tarvinnut montakaan päivää oivaltaakseen, että jos hän esitti niitä piirteinä omasta elämästään, — joka muuten tuntui hyvin kaukaiselta — niin ei kukaan Dania lukuunottamatta (ja Daninkin usko oli kovalla koetuksella) olisi myöntänyt niitä mahdollisiksi. Siksi hän tekaisi itsestään tuttavan, jonkun pojan, josta hän oli kuullut puhuttavan, joka ajeli pienoiskokoisilla, neljän ponyn vetämillä vaunuilla Toledossa, Ohiossa, tilasi neljä vaatekertaa yhdellä haavaa ja piti kutsuja, joissa tytöistä vanhin ei ollut varsin viidentoista vanha. Salters väitti että tuollaiset jutut olivat kovasti synnillisiä, jollei suorastaan Jumalan pilkkaa, mutta hänkin kuunteli yhtä ahnaasti kuin toisetkin; ja ne arvostelut, joita he lausuivat kertomusten lopussa, antoivat Harveylle aivan uusia ajatuksia vaatteista, kultalehti-imukkeisista savukkeista, sormuksista kelloista, hajuvesistä, pienistä päivälliskutsuista, samppanjasta, kortinpeluusta ja hotellimukavuuksista. Vähitellen hänen äänensävynsä muuttui hänen kertoessaan "tuttavastaan", jonka Pitkä Jack oli ristinyt "hulluksi naskaliksi", "kultahela-vauvaksi", "imeväksi huijariksi" muitten samanlaatuisten hyväilynimien ohella; ja merisaappaisiin puetut jalat pöydälle nostettuna hän keksi vielä juttuja silkkipyjamoista ja ulkomailta erikoisesti tilatuista kaulaliinoista "tuttavansa" huonoa mainetta lisätäkseen. Harvey oli hyvin mukautuvainen, ja hänellä oli terävä silmä ja korva tarkkaamaan kaikkien ympärilläolevien kasvojen ja äänien ilmeitä ja sävyjä.
Ennen pitkää hän tiesi missä Disko säilytti vanhaa vihreäksi kuorettunutta kvadranttia — makuukojussaan matrassin alla. Mitattuaan auringon korkeuden ja "Vanhan Maanviljelijän Almanakan" avulla löydettyään leveysasteen, Harvey juoksi kajuuttaan ja raaputti asteluvun ja päivämäärän rautanaulalla kamiininpiipun ruosteiseen pintaan. Eihän valtamerihöyryn yli-insinöörikään olisi voinut tehdä enempää, eikä kolmekymmentä vuotta palvellut laivankuljettaja olisi pystynyt jäljittelemään puoleksikaan sitä vanhan merikarhun ryhtiä ja ilmettä, jolla Harvey, ensin muistettuaan sylkäistä laidan yli, lausui julki kuunarin senpäiväisen aseman ja sitten, ja vasta sitten, otti Diskolta kvadrantin viedäkseen sen pois. Kaikilla tällaisilla tiloilla on tarkat käyttäytymissääntönsä.
Mainittu kvadrantti, merikartta, maanviljelys-almanakka ynnä pari merenkulkua käsittelevää kirjaa olivat ainoat aseet, joita Disko tarvitsi oppaikseen, lukuunottamatta syvänveden pohjustinta, joka oli hänen varasilmänsä. Harvey oli vähällä lyödä Penniä pohjustusluodilla, kun Tom Platt ensiksi opetti häntä "lennättämään sinistä kyyhkyä"; ja vaikkeivät hänen voimansa riittäneet jatkuvaan luotaukseen jonkunkaan nimellisessä aallokossa, niin tyvenellä säällä ja matalilla vesillä Disko käytti häntä hyvin usein seitsennaulaisen laskinluodin heittäjänä. Dan sanoi: "Ei isä tarvitse luotausta, hän tahtoo näytteitä. Rasvaa se hyväksi, Harvey." Ja Harvey rasvasi luodin päässä olevan syvennyksen ja toi huolellisesti siihen takertuneen hiekan, näkinkuoret, lietteen ja muun rojun Diskolle, joka hypisteli ja haisteli sitä ja lausui arvostelunsa. Kuten jo on mainittu, oli Diskolla turskaa tutkiessaan turskan ajatukset; ja jonkin kauan-koetellun vaiston ja kokemuksen sekotuksen ohjaamana hän muutteli kuunariaan pyyntipaikasta toiseen, aina kalan mukana, aivan kuin sokko shakinpelaaja tekee siirtoja näkymättömällä shakkilaudalla.
Mutta Diskon lautana oli Suuri matalikko — kolmio, jonka jokainen sivu oli kaksisataaviisikymmentä meripenikulmaa — vellova vesiaavikko, jota kostea sumu verhosi, myrskyt myllersivät, ajojäät ahdistivat, välinpitämättömien höyrylaivojen väylät viiltelivät ja kalastaja-aluksien purjeet kirjavoittivat pienillä pilkuilla.
Päiväkausia he työskentelivät sumussa — Harveyn läppäillessä kelloa — kunnes hän sakeaan ilmaan jonkun verran totuttuaan lähti ulos pyyntiretkelle Tom Plattin kanssa, vaikkakin sydän kurkussa. Mutta sumu pysyi hälvenemättä ja kalat söivät, eikä kukaan jaksa olla jäytävässä pelossa kuutta tuntia yhtämittaa. Harvey kiinnitti huomionsa siimoihinsa ja atraimeen tai kuonokeppiin, aina kun Tom Platt ilmotti jompaakumpaa tarvitsevansa; ja he soutivat takaisin kuunarille kellon läppäysten ja Tomin vaiston opastamina, Manuelin simpukkatorven kajahdellessa ohutäänisesti ja heikosti syrjässä heistä. Se oli kuitenkin epämieluisa kokemus, ja ensi kerran koko kuukauden ajalla Harvey näki unta liikehtivistä, höyryävistä vesikentistä veneen ympärillä, tyhjyyteen häipyvistä siimoista ja yläpuolella olevasta ilmasta, joka suli alapuolella olevaan mereen kymmenen jalan päässä hänen tähystävistä silmistään. Muutamia päiviä myöhemmin hän oli Manuelin kanssa ulkona paikassa missä olisi pitänyt olla neljäkymmentä syltää vettä, mutta koko ankkuriköyden pituus luisti alas ankkurin sittenkään tapaamatta pohjaa, ja Harvey säikähti tavattomasti, kun täten hänen viimeinen kosketuksensa maahan oli katkaistu. "Valaankuoppa", sanoi Manuel hinaten ankkurin ylös. "Se on hyvä härnätä Disko. Lähtään!" ja hän sousi kuunarille, missä he tapasivat Tom Plattin ja toiset miehet ilkastelemassa Diskolle siitä että tämä kerran oli sattunut viemään heidät riistasta tyhjän Valaansyvänteen, matalikkojen keskellä olevan aukon reunaan. He siirtyivät läpi sumun toiseen ankkuroimispaikkaan, ja tällä kertaa Harveyn hiukset nousivat pystyyn, kun hän meni vesille Manuelin veneessä. Valkoinen haamu liukui vaaleassa sumussa, lähettäen heitä vastaan haudan-kylmän henkäyksen, ja siitä kuului kohinaa ja loiskintaa ja pärskyntää. Se oli hänen ensimäinen tuttavuutensa matalikkojen peljättävien jäävuorien kanssa, ja hän kyyristyi veneen pohjalle Manuelin nauraessa. Mutta oli myöskin selkeitä ja lauhoja ja lämpimiä päiviä, jolloin tuntui synniltä tehdä muuta kuin laiskotella siimojensa ääressä ja läiskytellä vettä airolla; ja oli kevyttuulisia päiviä, jolloin Harveyta opetettiin ohjaamaan kuunaria pyyntipaikalta toiselle.
Riemastuttava tunne värähti hänen läpitseen, kun hän ensi kerran tunsi laivan kölin liikkuvan hänen nappuloista pitelevien kättensä ohjauksen mukaan ja liukuvan loivien aallonlaaksojen yli keulapurjeen sirppikaaren leikatessa edestakaisin sinistä taivasta vasten. Se oli suurenmoista, vaikkakin Disko sanoi että käärmeenkin selkä taittuisi hänen vanavettään seuratessa. Mutta, kuten tavallista, ylpeys kävi lankeemuksen edellä. He purjehtivat haruspurje nostettuna — se oli onneksi vanha — ja Harvey ohjasi aluksen oikein liki tuulta, näyttääkseen Danille kuinka täydelleen hänellä oli ohjaustaito vallassaan. Keulapurje paiskautui jymähtäen toiselle puolelle ja keulamaston kahveli lävisti ja repäisi halki haruspurjeen, jota isotue tietysti esti pääsemästä toiselle puolelle. He laskivat alas purjehylyn painostavan äänettömyyden vallitessa, ja lähinnäseuraavina päivinä Harvey vietti kaikki joutohetkensä opetellen käyttämään neulaa ja purjekinnasta, Tom Plattin antaessa ohjeita vieressä. Dan ulvoi ilosta, koska, kuten hän sanoi, hän oli itse tehnyt ihan saman erehdyksen kerran varhaisempina aikoinaan.
Kuten pojat ainakin, jäljitteli Harvey kaikkia miehiä vuorotellen, kunnes hän oli omistanut itselleen Diskolle ominaisen etukumaran asennon ruorirattaan ääressä, Pitkän Jackin varman itsetietoiset käsiliikkeet siimaa lappaessa, Manuelin kuperahartiaisen mutta tehoisan airon vedon venettä soutaessa ja Tom Plattin reimat "Ohio"-askeleet kannella liikkuessa.
"On kaunista nähdä kuinka hartaasti hän ottaa asiat", sanoi Pitkä Jack, kun Harvey seisoi vintturin vieressä tähystämässä merelle eräänä sumuisena keskipäivänä. "Panenpa vetoa puolet palkastani, että tämä kaikki on hänelle enemmän kuin puoleksi näyttelemistä, ja että hän kuvittelee olevansa vankka merimies. Katsohan hänen selkä-muruaan juuri nytkin!"
"Sillä tavalla me kaikki alamme", sanoi Tom Platt. "Pojat ne uskottelevat olevansa miehiä kunnes heistä tuolla peijauksella lopulta tulee miehiä, sellaista se on aina — aina vain olevinaan ja olevinaan. Niin minäkin tein vanhalla 'Ohiolla', muistan sen. Seisoin ensimäistä vahtivuoroani — se oli satamavartio — ja olin ylpeämpi kuin itse amiraali. Dan on täynnä samanlaisia elkeitä. Katsohan nyt, kuinka ne ovat olevinaan oikeita sammalhartioita — joka karva kuin kaapelilanka ja veri Tukholman tervaa." Sitten hän puhui alas kajuutan porrasaukkoon. "Etköhän sinä ole erehtynyt arvostelussasi tällä kertaa, Disko. Mikä vietävä pani sinut sanomaan meille että poika oli hullu?"
"Hän oli", vastasi Disko. "Niin hullu kuin olla voi, laivalle tullessaan. Mutta minun on myönnettävä että hän on kelpo tavalla selvennyt sittemmin. Minä lääkitsin häntä."
"Hän on hyvä kertomaan juttuja", sanoi Tom Platt. "Tässä muutamana iltana hän kertoi meille hänen itsensä kokoisesta pojasta, joka ajeli neljän ponin vetämissä pienissä vaunuissa pitkin katuja — Toledossa, muistaakseni, ja piti illalliskutsuja samanikäiselle nulikkajoukolle. Hiukan omituisia satuja, mutta hiivatin mukavia kuunnella. Hän osaa sellaisia jos kuinka paljon."
"Luulen että hän keksii niitä omasta päästään", huusi Disko kajuutasta, missä hän askarteli lokikirjansa ääressä. "Onhan järjellä ymmärrettävää että kaikki tuollainen on sepitettyä. Se ei mene keneenkään muuhun kuin Daniin, ja hänkin nauraa sille minun selkäni takana, sen olen kuullut."
"Oletteko koskaan kuulleet mitä Simeon Peter Calhoun sanoi kun ihmiset keksivät jutun hänen Hetty sisarensa naimisiinmenosta Laurence Jerauldin kanssa ja pojat syöttivät hänelle sitten tuon valheen Georgesilla?" puhella lääpösteli Salters-setä, joka istui rauhallisesti vettätippuvana ylihangan puoleisen venetelineen suojassa.
Tom Platt veteli savuja piipustaan halveksivan äänettömänä, hän oli Cape Codin miehiä ja oli tuntenut tuon jutun yli kaksikymmentä vuotta. Salters-setä jatkoi nauraa höröttäen:
"Simeon Peter Calhoun sanoi Laurencesta, ja aivan oikein sanoikin, että: 'Puoleksi kaupunkilainen', hän sanoi, 'ja toiseksi puoleksi pähkähullu; ja sanoivat sisajeni naineen jikkaan miehen.' Simeon Peter Calhounilla ei ollut suulakea ja hän puhui tuolla tavalla."
"Ei hän puhunut mitään Pennsylvanian mongerrusta", sanoi Tom Platt. "Sinun olisi parasta jättää tuo juttu jonkun Cape Codin miehen kerrottavaksi. Calhounit olivat jostain kauempaa tulleita mustalaisia."
"No, en minä tahdokaan esiintyä minään kaunopuhujana", sanoi Salters. "Minä tulen asian pääkohtaan. Juuri samanlainen on meidän Harveymmekin! Puoleksi kaupunkilainen ja toiseksi puoleksi pähkähullu; ja jotkut pitävät häntä rikkaana miehenä. He-he!"
"Oletteko koskaan ajatelleet kuinka ihanaa olisi purjehtia, jos koko laivan miehistö olisi Salterseja?" sanoi Pitkä Jack. "Puoleksi pellon vaossa ja toiseksi puoleksi lantatunkiossa, kuten Calhouneisanonut, ja kuvittelee olevansa kalastaja!"
Pieni hyväntahtoinen naurunhohotus kiersi mies mieheltä Saltersin kustannuksella.
Disko oli vaiti ja ahkeroi lokikirjaansa riipustellen, pitäen kirjaa kirvesmäisen lattealla, neliskulmaisella kämmenellään. Tähän tapaan kulkivat muistiinpanot sivu sivulta kirjan tahriintuneilla lehdillä:
"17 p. heinäkuuta. — Tänä päivänä sakea sumu ja vähän kaloja. Muutettu ankkuripaikkaa pohjoiseen. Niin loppuu tämä päivä.
"18 p. heinäkuuta. — Tämä päivä alkaa sakealla sumulla. Saatu muutamia kaloja.
"19 p. heinäkuuta. — Tänä päivänä kevyt N.E. tuuli ja kaunis ilma. Siirretty ankkuripaikkaa itään. Saatu runsaasti kaloja.
"20 p. heinäkuuta. — Tänä päivänä, sabattina, sumua ja heikkoja tuulia. Niin päättyy tämä päivä. Yhteensä saatu kaloja tällä viikolla 3478."
He eivät milloinkaan työskennelleet sunnuntaisin, vaan peseytyivät ja ajoivat partansa, jos ilma oli kaunis, ja Pennsylvania veisasi virsiä. Kerran tai pari hän esitti, että jos ei vain joku katsoisi sitä sopimattomaksi, niin hän voisi saarnatakin vähän. Salters-setä oli vähällä käydä hänen kimppuunsa tämän kuultuaan ja huomautti hänelle ettei hän ollut mikään saarnaaja ja ettei hänen pitänyt ajatella sellaisia. "Kyllä hän silloin pian muistaisi Johnstowninkin", selitti Salters, "ja mitä sitten tapahtuisi"? Siksi he sopivat että Penn lukisi ääneen kirjasta, joka kävi nimellä "Josefus". Se oli vanha nahkakantinen nide, hajustaan päättäen lukemattomilla retkillä mukana kulkenut, hyvin paksu ja hyvin Raamatun näköinen, mutta sisältävä kertomuksia sotataisteluista ja piirityksistä; ja he lukivat sen melkein kannesta kanteen. Muutoin Penn oli hiljainen olento. Hän ei toisinaan lausunut sanaakaan kolmeen päivään, vaikkakin pelasi shakkia, kuunteli lauluja ja nauroi jutuille. Kun he koettivat vilkastuttaa häntä puhumaan, vastasi hän: "En haluaisi näyttää epätoverilliselta, mutta kun ei minulla ole mitään sanomista. Minun pääni tuntuu ihan tyhjältä. Olen melkein unohtanut oman nimenikin." Hän kääntyi Salters-setään päin odottava hymy huulillaan.
"No, Pennsylvania _Pratt_han se on", huusi Salters. "Kohta kai sinä unhotat minutkin."
"Ei — en koskaan", vakuutti Penn, sulkien huulensa tiukasti. "Pennsylvania Pratt, tietysti", toisti hän kerran toisensa jälkeen. Toisinaan Salters-setä unohti ja sanoi hänelle, että hän oli Haskins tai Rich tai McVitty; mutta Penn oli yhtä tyytyväinen — kunnes hän taas unohti.
Hän oli aina hyvin lempeä Harveylle, jota hän sääli sekä kadonneena lapsena että mielipuolena; ja kun Salters näki Pennin mieltyneen poikaan, tuli hänkin leppeämmäksi. Salters ei ollut luonteeltaan herttaisimpia (hän piti velvollisuutenaan pitää poikia kurissa); ja kun Harvey eräänä tyvenenä päivänä ensi kerran pelolla ja vapistuksella sai kiivetyksi isonmaston nokkaan (Danin pysytellessä hänen takanaan valmiina auttamaan), katsoi hän puolestaan velvollisuudekseen ripustaa sinne Saltersin suuret merimiessaappaat, pilkan ja naurun aiheeksi lähimmälle kuunarille. Diskoon nähden ei Harvey ottanut mitään vapauksia, ei silloinkaan kun laivuri jätti määräyksistään pois suoranaisen käskyn sävyn ja käytti häntä samoinkuin muutakin miehistöä puhutellessaan lausetapaa: "Etkö tahtoisi tehdä sitä ja sitä?" tai: "Eiköhän sinun sopisi", ja niin edespäin. Hänen sileiksi ajeltujen huuliensa ja ryppyisten silmänurkkiensa ilmeessä oli jotain, mikä vaikutti hillitsevästi nuoreen vereen.
Disko opetti häntä tuntemaan paljon-peukaloidun ja runsaasti merkeillä varustetun Eldridgen merikartan merkityksen, joka kartta hänen vakuutuksensa mukaan oli paljon parempi kaikkia hallituksen julkaisemia; kuljetti häntä kynä kädessä pyyntipaikalta pyyntipaikalle yli koko matalikkojen sarjan — Le Have'n, Western'in, Banquereaun, St. Pierren, Vihreän ja Suuren matalikon — puhuen "turskaviisautta" kaiken aikaa. Opetti hänelle myöskin kvadrantin käyttämisen periaatteet.
Korkeusmittarin käytössä Harvey oli Dania etevämpi, sillä hän oli perinyt isänsä hyvän laskupään, ja mahdollisuus varastaa tietoa matalikon vaisun auringon pilkahduksista kiihotti hänen vilkkaita älynlahjojaan. Muissa meriasioissa oli hänen ikänsä tuntuvana haittana. Hänen olisi, kuten Disko sanoi, pitänyt alkaa kymmenvuotisena. Dan osasi panna syöttiä pitkäänsiimaan ja löytää etsimättä jokaisen köyden pilkkopimeässäkin; ja kerran kovalle ottaessa, kun Salters-sedällä oli ajos kämmenessään, hän kykeni perkkaamaankin pelkän tuntoaistin opastamana. Hän osasi ohjata kuunaria kohtalaisessa ilmassa kasvoillaan tuntemansa tuulen hivelyn mukaan, käännellen ruoriratasta juuri silloin ja sillä tavoin kuin alus kulloinkin vaati. Kaiken tämän hän teki aivan vaistomaisesti, samoin kuin hän kapuili köysistössä ja hallitsi venettään kuin oman ruumiinsa jäsentä. Mutta hän ei voinut jakaa tietojansa Harveylle.
Kuitenkin oli kuunarilla saatavissa paljon hyödyllisiä yleistietoja, kun myrskyisinä päivinä loikoiltiin kanssissa tahi istuskeltiin kajuutan laatikoilla, varakapineitten, silmusnaulojen, lyijyluotien ja renkaitten pitäessä kalinaansa keskustelujen lomassa. Disko kertoi valaanpyynti-retkistään viisikymmen-luvulla, suurista naarasvalaista, joita surmattiin poikastensa viereltä, kuolinkamppailuista mustilla, ärjyvillä ulapoilla, verisuihkuista, jotka purskuivat neljäkymmentä jalkaa korkealle ilmaan, pirstoiksi ruhjotuista veneistä, patenttiraketeista, jotka laukesivat väärästä päästä ja pommittivat säikähtynyttä miehistöä, valaitten palottelusta ja ihran keittämisestä, sekä siitä kauheasta tapahtumasta vuonna '71, jolloin kaksitoistasataa miestä joutui kodittomiksi jäälle kolmessa päivässä — ihmeellisiä kertomuksia, tosia kaikki. Mutta vielä ihmeellisempiä olivat hänen kertomuksensa turskista, kuinka ne väittelivät ja keskustelivat omista asioistaan syvällä vedessä kölin alla.
Pitkän Jackin harrastus liikkui enemmän yliluonnollisten asiain piirissä. Hän piti heitä äänettöminä esittämällä kaameita tarinoita Monomoy-rannikon kyöpeleistä, jotka matkivat ja pelottelevat yksinäisiä simpukanpyytäjiä, ranta-aaveista ja särkkäkummittelijoista, joita ei ollut oikealla tavalla haudattu, Tulisaaren kätketystä aarteesta, jota merirosvo Kiddin miehistön henget vartioivat, aavelaivoista, jotka purjehtivat sumussa suoraan yli Truron kaupunkikunnan, eräästä Maine-valtion satamasta, missä ei kukaan paitsi joku muukalainen ankkuroi kahta kertaa erääseen määrättyyn kohtaan, koska jonkun laivan kuollut miehistö soutaa keskiyöllä laivan sivulle, ankkuri vanhanaikaisen veneensä keulassa, ja viheltää — ei huuda, vaan viheltää — luokseen sen miehen sielua, joka häiritsi heidän rauhaansa.
Harveylla oli sellainen käsitys, että hänen syntymämaansa itäisen rannikon asujamiston muodostivat etupäässä ihmiset, jotka tekivät sinne kesäisin ratsastusretkiä ja viettivät aikaa hupaisesti tammilattiaisissa ja hienoilla uutimilla varastetuissa huviloissa. Hän nauroi kummitusjutuille — ei niin paljon kuin hän olisi nauranut kuukautta aikaisemmin — mutta istui lopulta kuitenkin äänettömänä ja väristen.
Tom Platt kertoi piirteitä koskaan ehtymättömältä retkeltään Kap Hornin ympäri vanhalla "Ohiolla" raipparangaistuksen aikoina, laivaston mukana, joka suuressa sisällisessä sodassa oli hävitetty sukupuuttoon tyystimmin kuin muinaismaailman lentävät matelijat. Hän kertoi kuinka hehkuvan kuumia kuulia työnnetään kanuunaan, tulppa märkää savea sen ja latingin välillä, — kuinka ne sähisevät ja savuavat puuhun sattuessaan ja kuinka "Gemsbockin" pienet laivapojat valoivat vettä niitten päälle ja huusivat linnotukseen kehottaen yrittämään uudestaan. Ja hän kertoi saarrosta — kuinka pitkiä viikkoja kelluttiin ankkurissa, vaihteluna vain silloin tällöin jonkun hiilensä loppuunkuluttaneen höyrylaivan lähtö tai paluu (purjealuksille ei ollut minkäänlaista vaihtelua); myrskyistä ja pakkasista — pakkasista, jotka pitivät kaksisataa miestä yötä päivää hakkaamassa ja survomassa rikki jäätä kettingeistä, pylpyröistä ja taklauksesta, laivankeittiön uunin ollessa yhtä kuuma kuin linnotuksesta ammutut hehkuvan tuliset kanuunankuulat ja miesten hörppiessä kaakaota sangon laidasta. Tom Platt ei pitänyt höyryaluksista. Hänen palvelusaikansa loppui sellaisten laitosten ollessa vielä verraten uutukaisia. Hän myönsi ne kyllä oivallisiksi keksinnöiksi rauhan aikana, mutta odotti toivorikkaana sitä päivää, jolloin purjeet pääsisivät jälleen oikeuksiinsa kymmenentuhannen tonnin rekateilla joitten puomit olivat sataayhdeksääkymmentä jalkaa pitkät.
Manuel puhui mietteliäästi ja rauhallisesti, kertoen kauniista Madeiran tytöistä, jotka pesivät vaatteita kuivuneissa virtojen uomissa kuutamossa, huojuvien banaanipuitten alla; hän kertoi pyhimyslegendoja sekä tanssiais- ja tappeluseikkailuja karun Newfoundlandin satamista. Salters käsitteli pääasiassa maanviljelystä, sillä vaikka hän Josefustakin luki ja selitteli, niin oli hänen tärkein lähetystehtävänsä elämässä todistaa vihantalannotuksen, erikoisesti apilan, paremmuus kaikenkaltaisiin fosfaatteihin verrattuna. Hän intoutui kerrassaan herjaamaan fosfaatteja; hän venytti makuukojustaan likaisia maanviljelyskirjoja ja lukea saarnasi niistä, terottaen asioita sormi pystyssä Harveylle, jolle kaikki tämä oli hepreaa. Mutta kun Harvey teki pilaa Saltersin luennoista, koski se niin kipeästi Penniin, että Harvey lakkasi pilailemasta ja sieti esitykset ollen kohteliaasti ääneti. Se teki erittäin hyvää Harveylle.
Kokki ei luonnollisesti ottanut näihin keskusteluihin osaa. Ylimalkaan hän puhui ainoastaan silloin kun se oli aivan välttämätöntä; mutta toisinaan laskeutui hänen ylleen omituinen puheliaisuudenlahja, ja hän saattoi pitää puhetta puoleksi gaelinkielellä, puoleksi murteellisella englanninkielellä tuntikauden yhteen menoon. Erittäin puhelias hän oli poikien seurassa, eikä hän koskaan peruuttanut ennustustaan, että Harveysta kerran tulisi Danin herra ja että hän saisi nähdä sen. Hän kertoi heille postinkuljetuksesta talvisin Cape Bretonin puolessa, koirareestä, joka kulkee Coudrayhin, ja "Arctic" jäänmurtajasta, joka pitää väylää auki Prince Edward saaren ja mantereen välillä. Sitten hän kertoi heille äitinsä hänelle kertomia tarinoita elämästä kaukana etelässä, missä vesi ei koskaan jäädy; ja hän sanoi, että kun hän kuolee, niin hänen sielunsa menee lepäämään lämpöiselle valkealle hiekkarannalle, jossa korkeat palmupuut huojuvat. Tämä tuntui pojista hyvin omituiselta ajatukselta miehelle, joka ei eläessään ollut nähnyt palmua. Sitten hän vielä säännöllisesti joka aterialla kysyi Harveylta, ja ainoastaan Harveylta, oliko ruoka maistunut hänestä hyvälle; ja tämä pani toisen pöytäkunnan aina nauramaan. He antoivat kuitenkin suuren arvon kokin mielipiteille, ja siksi he pitivätkin salaa mielessään Harveyta jonkinlaisena erikoisasemassa olevana henkilönä.
Ja silläaikaa kun Harvey imi itseensä tietoja uusista asioista jokaisella huokosellaan ja karaistua terveyttä jokaisella raittiin ilman siemauksella, kulki "Täällä Ollaan" kulkuaan ja toimitti tehtäväänsä matalikolla, ja tiukkaan puserretut kasat hopeanharmaata kalaa kohosivat yhä korkeammiksi ruumassa. Ei minkään päivän saalis noussut suunnattomiin, mutta keskinkertaisia päiviä oli paljon ja tiheässä.
Luonnollisesti oli mies, jolla oli sellainen maine kuin Diskolla, tarkan huomion alaisena naapurien puolelta, mutta hänellä oli sangen näppärä taito pujahtaa pois heidän näkyviltään sakeitten, liikkuvien sumuröykkiöitten suojassa. Disko karttoi seuraa kahdesta syystä. Ensiksikin hän halusi tehdä omia kokeilujaan, ja toiseksi olivat tuollaiset eri kansallisuuksien aluksien sekavat kokoelmat hänestä vastenmielisiä. Suurin osa niistä oli tosin Gloucesterista kotoisin, ja toiset sieltä täältä Provincetownista, Harwichista, Chathamista ja joistakin Mainen satamista, mutta miehistöt olivat kotoisin Herra ties mistä. Vaaranalaisuus synnyttää häikäilemättömyyttä, ja kun siihen vielä tulee lisäksi ahneus, niin on kaikenlaisten vastenmielisten sattumien mahdollisuus erinomaisen suuri tuollaisessa alusjoukossa, joka on ahtautunut kuin lammaskatras jonkun epävirallisen johtajan ympärille. "Antaa Jerauld-veljesten johtaa heitä", sanoi Disko. "Meidän täytyy liittyä heidän seuraansa joksikin aikaa itäisillä matalikoilla, vaikkakaan ei kauaksi, jos onni vain pysyy hyvänä. Niitä paikkoja missä nyt olemme, Harve, ei pidetä minään hyvinä apajina."
"Eikö?" sanoi Harvey, joka oli nostamassa sangolla huuhteluvettä tavattoman pitkän perkkauksen jälkeen. "Olisipa sitten hauska vaihteen vuoksi osua jollekinoikeinhuonolle pyyntimaalle."
"Ainoa maa, jota minä haluaisin nähdä, on Eastern Point", sanoi Dan. "Minusta näyttää, isä, ettei meidän tarvitse jäädä kauemmaksi kuin kahdeksi viikoksi itäisille särkille. Siellä sinä saat seuraa niin paljon kuin haluat, Harve. Silloin sitä vasta oikein aletaan tehdä työtä. Ei yhtään säännöllistä ateriaa kenellekään. Saa ahmaista palan silloin kun on nälkä ja nukkua silloin kun ei jaksa pysyä valveilla. Oli hyvä juttu että sinut korjattiin silloin kun korjattiin, eikä jotakin kuukautta myöhemmin, sillä muuten emme olisi mitenkään ehtineet muokata sinua kuntoon Vanhaa Neitsyttä varten." Harvey käsitti merikartasta että Vanha Neitsyt ja joukko omituisen nimisiä matalikoita muodostivat heidän pyyntiretkensä kääntymäkohdan, ja että he hyvässä onnessa saisivat jälelläolevan suolamääränsä kostutetuksi siellä; mutta nähdessään Neitsyen koon (se oli vain pieni pikkuruinen piste) hän ihmetteli kuinka Diskokaan korkeusmittareineen ja pohjustimineen voi löytää sitä. Hän tuli myöhemmin näkemään, että Disko oli täysin sekä tämän että monen muunkin tehtävän tasalla ja saattoipa vielä auttaa toisiakin. Kajuutassa riippui suuri neljä jalkaa leveä ja viittä korkea musta taulu, eikä Harvey vähääkään ymmärtänyt sen tarkotusta, kunnes he muutamina sokaisevan sumuisina päivinä kuulivat jalkavoimalla käytettävän sumutorven epäsointuisen törinän — törinän, joka on kuin keuhkotautisen elefantin röhinä.
He olivat juuri suorittamassa lyhytmatkaista ankkuripaikan siirtoa, hinaten ankkuria vedessä vaivoja säästääkseen. "Raakataklaaja mölisemässä leveysastetta", sanoi Pitkä Jack. Parkkilaivan punaiset etupurjeet liukuivat näkyviin sumusta, ja "Täällä Ollaan" soitti kelloaan kolmasti, meri-pikakirjotusta käyttäen.
Suurempi alus peräytti märssypurjeensa huutojen ja hälinän säestäessä.
"Ranskalainen", sanoi Salters-setä halveksivasti. "Miquelonilainen St. Malo'sta." Tällä maamiehellä oli tarkka merisilmä. "Minulta on tupakat melkein lopussa, Disko."
"Sama täälläkin", sanoi Tom Platt. "Hei! Peräytykää — peräytykää!Kääntäkää syrjään, tukkinokkainen paljo-hyvä! Mistä kotoisin — St.Malo'sta, mitä?"
"Aa, aa! Paljo hyvä!Oui! oui! Clos Poulet — St. Malo! St. Pierre et Miquelon", huudettiin toisesta aluksesta villalakkeja heiluttaen ja nauraen. Sitten kaikki yhteen ääneen: "Taulu! Taulu!"
"Käy noutamassa taulu, Danny. Kummastelen miten nuo ranskalaiset osaavat minnekään, paitsi juuri Amerikan rannikolle ylimalkaan. Neljäkymmentäkuusi neljäkymmentäyhdeksän saa kelvata heille; ja kyllä se on jokseenkin oikein, luullakseni."
Dan piirusti liidulla numerot taululle, joka sitten ripustettiin isonmaston köysistöön, "merci!"-kuoron kaikuessa parkista.
"Eiköhän ole vähän epäystävällistä laskea heitä menemään noin vain", esitti Salters taskujaan tunnustellen.
"Oletko oppinut ranskaa sitten viime matkan?" sanoi Disko. "En halua joutua painolastikivien maalitauluksi toista kertaa siitä syystä että sinä kutsut Miquelonin aluksia 'sorkkaporsaiksi', niinkuin teit viimein Le Havella."
"Harmon Rush sanoi että sillä tavalla saa heidät hereilleen. Selvä Yhdysvaltain kieli on kyllin hyvä minulle. Meillä on kaikilla tupakat hyvin vähissä. Kuules, nuori mies, etkössinäosaa ranskaa?"
"Osaan kyllä", sanoi Harvey rohkeasti; ja hän hoilasi: "Hei! Kuulkaa!Arretez-vous! Attendez! Nous sommes venant pour tabac."
"Ah, tabac, tabac!" huusivat toisen laivan miehet ja nauroivat taaskin.
"Se osui. Lasketaanhan vene vesille", sanoi Tom Platt. "Minulla ei juuri ole mitään todistuksia ranskan taidostani, mutta minä osaan erästä toista kieltä, jolla luulen asiain selviävän. Tule mukaan, Harvey, tulkitsemaan."
Hälinä ja hyörinä, jotka vallitsivat parkilla, kun Tom Platt ja Harvey hinattiin ylös sen mustaa kylkeä pitkin, olivat sanoin kuvaamattomat. Sen kajuutan seinät olivat täynnään räikeänvärisiä painokuvia Pyhästä Neitsyestä — Newfoundlandin Neitsyeksi he sitä kutsuivat. Harvey huomasi ettei hänen ranskansa ollut matalikoilla käypää laatua, ja hänen keskustelunsa rajottui nyökytyksiin ja virnistyksiin. Mutta Tom Platt huitoi käsillään ja selvisi mainiosti. Kapteeni antoi hänelle ryypyn kuvaamattoman makuista viinaa, ja jotain koomillisen oopperan näyttelijäkuntaa muistuttavat miehet karvaisine kurkkuineen, punaisine lakkeineen ja pitkine puukkoineen tervehtivät häntä veljenä. Sitten alkoi kaupanteko. Heillä oli tupakkaa suuret määrät — amerikkalaista, joka ei ollut koskaan maksanut tullia Ranskalle. He tahtoivat suklaata ja korppuja. Harvey souti takaisin sopimaan asiasta kokin ja Diskon kanssa, jotka olivat varaston isäntiä, ja hänen palattuaan levitettiin kaakaorasiat ja korppupussit ranskalaisen aluksen ruorirattaan ääreen. Se muistutti merirosvojen saaliinjakoa. Mutta Tom Platt palasi retkeltään köytettynä ja vyötettynä mustalla rullatupakka-pötkyllä, ja taskut pullollaan puru- ja piipputupakka-kakkuja. Sitten nuo vilkasluontoiset meripojat suuntasivat kulkunsa jälleen sumuun, ja viimeiseksi kuuli Harvey iloisen yhteislaulun:
"Par derrière chéz ma tante, (Mun mummoni luona maallail y a un bois joli; on lehto vihanta,et le rossignol y chanteja satakieli laulaaet le jour et la nuit… siell' iltaa, aamua…Que donneriez-vous, belle, Mit' antaisit sa, neito,qui l'aménerait ici?jos tänne se tuotaisiin?Je donnerai Quebec, Ma antaisin Quebec'in,Sorel et Saint Denis." Sorel'in ja Saint Denis'n.)
"Minkätähden he eivät ymmärtäneet minun ranskaani, mutta ymmärsivät teidän merkkikieltänne?" kysyi Harvey, kun vaihtotavarat oli jaettu kuunarin miehistön kesken.
"Merkkikieltäkö?" ällisteli Tom Platt. "Niin, merkkikieltä se oli, mutta koko joukon vanhempaa kuin sinun ranskasi, Harve. Nuo ranskalaiset alukset ovat ihan täynnään vapaamuurareita, — siitä se johtui."
"Oletteko te sitten vapaamuurari?"
"Eikö se siltä näytä?" sanoi vanha merisotilas, täyttäen piippuaan; ja Harveylla oli uusi merielämän salaisuus mietiskeltävänään.
Hämmästyttävintä oli hänestä se, kuinka täydellisesti sattumien varassa jotkut alukset harhailivat aavalla Atlantilla. Kalastaja-alukset olivat, kuten Dan sanoi, luonnollisesti riippuvaisia naapuriensa hyväntahtoisuudesta ja viisaudesta, mutta parempaa olisi kuitenkin odottanut höyrylaivoilta. Näihin ajatuksiin hän johtui erään toisen mielenkiintoisen kohtauksen jälkeen, kun he olivat olleet kolme peninkulmaa vanhan, hitaasti kulkea raahustavan karjalla lastatun höyrylaivan takaa-ajamina, joka haisi kuin kymmenen navettakarsinaa. Eräs laivaupseeri puhutteli heitä hyvin kiihdyksissään huutotorven avulla, laivan kelluessa avuttomana aalloilla, sillä aikaa kun Disko laski kuunarin sen suojanpuolelle ja antoi kapteenin tietää mitä hän hänestä ajatteli. "Missäkö mahdatte olla — niinkö? Te ette ansaitse olla missään. Te karjatarhan-rahtaajat sokkoilette pitkin ja poikin väyliä välittämättä rahtuakaan lähimmäisistänne, silmät kahvikupeissanne sen sijaan että pitäisitte ne tyhmissä päissänne."
Vastaukseksi tähän kapteeni hyppi komentosillalla ja lausui jotain Diskon omista silmistä. "Me emme ole voineet tehdä havaintoja kolmeen päivään. Luuletteko että me voimme kuljettaa laivaa umpimähkään?" huusi hän.
"Minäainakin voin", tokaisi Disko vastaan. "Mikäs on tullut teidän laskinluodillenne? Oletteko syöneet sen? Ettekö voi haistaa pohjaa, vai haisevatko elukkanne liian väkevältä?"
"Millä te ruokitte niitä?" kysyi Salters-setä äärettömän vakavasti, sillä navetanhaju oli herättänyt hänessä kaikki maamiesvaistot. "Kerrotaan että ne laihtuvat kauheasti matkalla. Saattaa olla ettei asia kuulu minuun, mutta minun mielipiteeni on se, että öljykakut hienoksi survottuina ja sirotettuina — —"
"Tulimmainen!" huusi muuan punapuseroinen karjanhoitajamies nojautuen reilinkiin. "Mistä hulluinhuoneesta herra Poskiparta on päästetty ihmisten ilmoille?"
"Nuori mies", alotti Salters, nousten keulataklaukselle, "sallikaa minun sanoa teille, ennenkuin menemme pitemmälle, että minä olen — —"
Komentosillalla oleva upseeri otti lakin päästään äärettömän kohteliaasti. "Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta minä olen tehnyt kysymyksen ja odotan vastausta. Jos maanviljelijä poskipartoineen hyväntahtoisesti sulkisi suunsa, niin merenvihreä mulkosilmä ehkä suvaitsee alentua antamaan meille pyytämämme tiedon."
"Nyt sinä olet tehnyt minut naurun esineeksi, Salters", sanoi Disko harmistuneena. Hän ei pystynyt vastaamaan upseerin puhutteluun samanlaisessa äänilajissa, ja siksi hän tiuskaisi hänelle leveys- ja pituusasteen pitemmittä puheitta.
"Siinä on varmaan kokonainen laivanlasti hulluja", sanoi kapteeni antaessaan soittokellolla merkin konehuoneeseen ja viskatessaan tukun sanomalehtiä kuunariin.
"Tuo mies ja hänen miehistönsä ovat, lähinnä sinua, Salters, pöhköpäisimpiä hulluja mitä koskaan olen tavannut", sanoi Disko, kun "Täällä Ollaan" eteni karjalaivasta. "Olin juuri lausumassa hänelle mielipidettäni hänen tölleröimisestään pitkin merta kuin metsään eksynyt lapsi, kun sinun piti tulla keskeyttämään viheliäisine karjanhoitoinesi. Etkö sinä koskaan voi pitää asioita erillään?"
Harvey, Dan ja muut miehet jäivät seisomaan syrjään, iskien silmää toisilleen kovasti huvitettuina; mutta Disko ja Salters inttelivät tosissaan iltaan asti, Saltersin todistellessa että karja-alus oli itse asiassa uiva navetta, ja Diskon väittäessä että vaikka niin olisikin, niin säädyllisyys ja kalastaja-kunnia olisivat vaatineet häntä pitämään "asiat erillään". Pitkä Jack sieti tätä äänettömänä jonkun aikaa — kiukkuinen kapteeni tekee nyrpeän miehistön — mutta illallisen jälkeen hän lausui pöydän takaa:
"Mitäpä hyödyttää vaivata päätään sillä, mitä he sanovat?"
"He kertovat meistä tätä juttua vuosikausia — se siinä vain on", sanoi Disko, "öljykakkuja sirotettuina!"
"Suolalla tietysti", sanoi Salters katumattomana, lukien maatalous-uutisia viikon vanhasta newyorkilaisesta sanomalehdestä.
"Se karvastelee minua läpi luitten ja ytimien", jatkoi laivuri.
"Minä en voi katsoa asiaa siltä kannalta", sanoi Pitkä Jack, rauhanrakentaja. "Kuulehan, Disko! Onko yhtäkään toista alusta näillä vesillä tässä ilmassa, joka olisi rahtilaivan kohdatessaan voinut, paikanmääräystä paitsi ja sen lisäksi — huomaa, sitä paitsi ja sen lisäksi — keskustella sen kanssa aivan järkiperäisesti nautakarjan hoidosta, keskellä merta? Tietysti he eivät voi sitä koskaan unhottaa! Se oli ytimekkäin keskustelu mikä ikinä on sukeutunut. Me niitimme siinä kaksinkertaisen kunnian." Dan potki Harveyta pöydän alitse, ja Harvey oli tukehtua liemikuppiinsa.
"No niin", sanoi Salters, joka tunsi kunniansa hiukan tulleen kohennetuksi, "ja minähän sanoin ennenkuin puhuin, että asia ei ehkä kuulu minuun."
"Ja minun mielestäni", sanoi Tom Platt, jolla oli suuri kokemus kuriin ja käyttäytymiseen kuuluvissa kysymyksissä, "sinun, Disko, olisi pitänyt heti siioin kehottaa häntä pysähtymään, jos keskustelu sinun arvostelusi mukaan tuntui muodostuvan jollakin tavoin — toisenlaiseksi kuin olisi pitänyt."
"Saattaa ehkä niin olla", sanoi Disko, joka näki tässä kunniakkaan peräytymistien loukatun omanarvontunnon aiheuttamasta kiivastuksesta.
"Tietysti se oli niin", sanoi Salters, "kun sinä kerran olet tämän aluksen kapteeni; minä olisin kernaasti pysähtynyt heti ensi viittauksella — en mistään mielipiteen muutoksesta tai peräänantamisesta, vaan ainoastaan ollakseni esimerkkinä näille meidän kahdelle poikavekarallemme."
"Enkö sanonut, Harvey, että meihin se lopulta kiertyy ennenkuin ollaan siitä selvät? Aina vain nuo poika-vekarat. Mutta enpä olisi halunnut luopua tästä huvista, vaikka olisin saanut puoli osuutta kampela-alukseen", kuiskutti Dan.
"Muttakuitenkinolisi asiat pitänyt pitää erillään", sanoi Disko, ja uuden väittelyn tuli leimahti Saltersin silmissä, hänen murentaessaan tupakkaa piippuunsa.
"Niin, kyllä on aina hyvä pitää asiat erillään", sanoi Pitkä Jack, joka tuntui päättäneen asettaa myrskyn. "Sen saivat Steyning & Haren isännät kokea, kun he lähettivät Counahanin matkalle. 'Marilla D. Kuhnin' laivurina kapteeni Newtonin sijaan, joka oli saanut luuvalon eikä voinut lähteä. Counahan Purjehtijaksi me häntä kutsuimme."
"Nick Counahan ei lähtenyt koskaan laivalle yhdeksi yöksikään ilman rommiankkuria jossain kohti tavaraluettelossa", sanoi Tom Platt, seuraten esimerkkiä. "Hän kuljeksi tavallisesti Bostonin paikan välitystoimistojen ympärillä odottaen että Luoja tekisi hänestä jonkun hinaaja-aluksen kapteenin hänen ansioittensa palkkioksi. Sam Coy, jolla oli ruokala Atlantic Avenuella, piti häntä täysihoidossa ilmaiseksi ainakin vuoden päivät hänen juttujensa takia. Counahan Purjehtija! Niin, niin. Ollut kuolleena jo viisitoista vuotta, vai miten?"
"Seitsemäntoistakin luullakseni. Hän kuoli samana vuonna kuin 'Caspar McVeagh' rakennettiin; mutta hän ei osannut milloinkaan pitää asioita erillään. Steyning otti hänet samasta syystä kuin varas otti kuuman kamiinin — kun ei muuta ollut saatavissa sillä kertaa. Miehet olivat kaikki matalikoilla, ja Counahan haali miehistökseen hurjinta väkeä mitä voi saada. Ja rommia! Sitä he kasasivat laivaan semmoisen paljouden, että koko 'Marilla' vakuutuksineen kaikkineen olisi voinut siinä uida. He lähtivät Bostonin satamasta Suurta matalikkoa kohti ärjyvällä luoteistuulella ja joka mies niin päissään kuin saattoikin. Ja taivas sai pitää heistä huolta, sillä vahtia he eivät asettaneet ja köysiin eivät kädellään kajonneet kertaakaan, ennenkuin olivat nähneet viidentoista gallonin rommitynnyrin pohjan. Se tapahtui noin viikon kuluttua, mikäli Counahan saattoi muistaa. (Kunpa voisin kertoa tämän jutun niinkuin hän sen kertoi!) Koko tuon ajan tuuli puhalsi kuin riivattu, ja 'Marilla' — oli kesä, ja he olivat panneet sille keulatangon — viiletti yhtä painoa eteenpäin. Sitten Counahan otti korkeusmittarin ja hoippui vähän aikaa sen ääressä ja tuli — sen ja kartan ja surisevan päänsä avulla — siihen tulokseen, että he olivat Sable Islandin eteläpuolella, hyvällä tolalla; mutta ei virkkanut mitään. Sitten he löivät auki uuden tynnyrin eivätkä huolehtineet maallisista toiseen kotvaan. 'Marilla' oli kallistunut ylihankaan Bostonin majakan sivu päästyä eikä sen jälkeen koko aikana kertaakaan nostanut suojanpuoleista reilinkiään, vaan huhki eteenpäin aina samassa asennossa. Mutta he eivät nähneet jälkeäkään levistä eikä kalalokeista eikä kuunareista; ja jonkun ajan perästä he huomasivat olleensa matkalla neljätoista päivää, ja he rupesivat epäilemään että matalikot olivat lakkauttaneet maksunsa. Sitten he luotasivat ja saivat syvyydeksi kuusikymmentä syltää. 'Enkös sanonut', sanoo Counahan, 'enkös sitä teille sanonut! Olen vienyt teidät suoraan matalikolle, ja kun tulemme kolmenkymmenen sylen vedelle, niin käymme töihin kuin aika miehet. Counahan ei olekaan mikään kolmen markan mies', sanoo hän. 'Counahan Purjehtija!'
"Seuraavalla heitolla he saivat yhdeksänkymmentä syltää. Counahan sanoo: 'Joko on luotiliina venynyt taikka sitten matalikko vajonnut.'
"He lappoivat luotiliinan ylös, sillä he olivat juuri siinä tilassa, että sellainen tuntui aivan luonnolliselta, ja istuivat kannelle lukemaan solmuja ja sotkivat nuoran pahanpäiväiseksi. 'Marilla' oli ottanut kurssinsa ja lasketti eteenpäin, ja jonkun ajan perästä tuli vastaan rahtilaiva, ja Counahan puhutteli sitä.
"'Oletteko nähneet mitään kalastaja-aluksia nykyisin?' sanoo hän aivan ajattelematta.
"'Niitä on joukottain tuolla Irlannin rannikon kohdalla', vastataan rahtilaivasta.
"'Ääh, menkää männikköön!' sanoo Counahan. 'Mitä tekemistä minulla onIrlannin rannikon kanssa?'
"'No, mitä sitten teette täällä?' kysytään rahtilaivasta.
"'Kärsivä kristikunta!' sanoo Counahan (hän sanoi aina niin, kun asiat kävivät vastaisiksi ja hän alkoi tulla levottomaksi) — 'Kärsivä kristikunta!' sanoo hän. 'Missä minä sitten olen?'
"'Kolmekymmentäviisi penikulmaa länsilounaaseen Cape Clearistä, jos se teitä lohduttaa', vastataan laivasta. 'Counahan hyppäsi ilmaan, neljä jalkaa seitsemän tuumaa, kokin mittauksen mukaan.'
"'Lohduttaa!' sanoo hän, ällistymättä hiventäkään. Kolmekymmentäviisi penikulmaa Cape Clearistä ja neljätoista päivää siitä kun jätin taakse Bostonin majakan. Kärsivä kristikunta, se on rekordi, ja lisäksi on minulla äiti Skibbereenissä!' Ajatelkaa sitä! Sillä miehellä oli luontoa! Mutta te näette ettei hän voinut pitää asioita erillään.
"Miehistö oli suurimmaksi osaksi kotoisin Corkisia ja Kerrystä, paitsi yhtä marylandilaista, joka tahtoi että palattaisiin takaisin, mutta he sanoivat häntä kapinoitsijaksi ja ohjasivat 'Marillan' Skibbereeniin ja viettivät hauskoja päiviä vierailemalla tuttaviensa luona vanhalla turpeella. Viikon perästä he lähtivät paluumatkalle, ja kolmekymmentäkaksi päivää heiltä meni luoviessaan takaisin matalikoille. Mutta pyyntikausi oli lopullaan ja eväät olivat vähissä, jonkavuoksi Counahan antoi mennä yhtä kyytiä Bostoniin asti sen enempää siekailematta."
"Mitäs aluksen omistajat sanoivat?" kysyi Harvey.
"Minkäpä he voivat? Kalat olivat matalikoilla ja Counahan kertoili laiturilla rekordimatkastaan itään. He lohduttivat itseään sillä. Ja kaikki johtui siitä, ettei ensiksikään pidetty miehistöä ja rommia erillään, ja toiseksi, että sekotettiin Skibbereen ja Banquereau keskenään. Counahan Purjehtija, rauha hänen sielulleen! Hän oli mies, joka ei turhia surrut!"
"Kerran minä oli 'Lucy Holmes'issa", sanoi Manuel lempeällä äänellään. "Ne eivät tahtoa sen kalaa Gloucesterissa. Aa, mitä? Eivät anna mitään hintaa. Niin me lähteä poikki meren ja ajatella myydä kalan Azoreilla. Sitten puhaltaa navakka tuuli, ja me ei voi nähdä hyvin. Sitten puhaltaa vielä enempi navakka tuuli, ja me sortua alle ja ajella hyvin nopeaa — ei kukaan tietää mihin. Joku ajan perästä me nähdä maata, ja tulla vähän kuuma. Sitten tulla kaksi kolme neekeriä prikillä. Aa, mitä? Me kysy missä me oli, ja he sanoo — no, mitä te luulla?"
"Suur-Kanaria", sanoi Disko hetken arveltuaan. Manuel pudisti päätään hymyillen.
"Cape Blanco", sanoi Tom Platt.
"Ei. Pahempi kuin se. Me olla Bissagos saarista etelään, ja priki se olla Liberiasta! Niin me möi kalan siellä! Ei hyvin pahasti? Aa, mitä?"
"Voiko tällainen kuunari purjehtia suoraan meren poikki Afrikkaan?" kysyi Harvey.
"Voi vaikka Kap Hornin ympäri, jos niiksi tulee ja jos muonaa riittää", sanoi Disko. "Minun isäni purjehti pienellä aluksellaan — viidenkymmenen tonnin kantoinen se taisi olla, 'Rupert' nimeltään — purjehti Grönlannin jäisille vuorille sinä vuonna, jolloin puolet kalastajalaivoistamme oli koettamassa turskaonnea siellä. Ja mikä tärkeämpää, hän otti minun äitini mukaansa — arvatenkin näyttääkseen hänelle miten rahaa ansaittiin — ja he jäätyivät kaikki kiinni sinne, ja minä synnyin Diskossa. En muista siitä tietenkään mitään. Palasimme takaisin keväällä, kun jäät irtautuivat, mutta he panivat minulle nimen tuon paikan mukaan. Jokseenkin joutava kuje turvattomalle lapselle, mutta kaikkihan olemme taipuvaisia hairahduksiin elämässämme."
"Niinpä kyllä, niinpä kyllä!" sanoi Salters, päätään nyökytellen. "Kaikki olemme taipuvaisia hairahduksiin, ja minä sanon teille, pojat, että kun olette tehneet hairahduksen — ja te teette niitä ainakin sata päivässä — niin on kaikkein parasta tunnustaa se niinkuin miehet."
Pitkä Jack antoi suurenmoisella, kaikki muut paitsi Diskon ja Saltersin käsittävällä silmäniskulla ymmärtää että välikohtaus oli päättynyt.
Sitten he siirtyivät pyyntipaikasta toiseen pohjoista kohti, veneet ulkona melkein joka päivä, kulkien pitkin Suuren matalikon itäistä reunaa kolmen-neljänkymmenen sylen vedessä ja kalastaen uutterasti.
Siellä Harvey sai ensi kerran nähdä mustekalan, joka on parhaita turskansyöttejä, mutta vaikeasti pyydystettävissä. Heidät herätti makuukojuistaan eräänä pimeänä yönä Saltersin huuto: "Mustekaloja, ohoi!" ja puolitoista tuntia kurotteli joka mies laidan yli mustekalatäkyään — punaiseksi maalattua lyijypalaa, jonka alapäässä oli kehä taaksepäin käyristettyjä piikkejä, muistuttaen puoleksi avatun sateenvarjon ruotoja. Jostakin tuntemattomasta syystä mustekala himoitsee tätä kapinetta ja kietoutuu sen ympärille, jolloin se vedetään ylös ennenkuin se on ehtinyt päästä irti piikeistä. Mutta jouduttuaan pois luonnollisesta elementistään se purskuttaa ensin vettä ja sitten mustetta pyydystäjänsä silmille; ja oli huvittavaa nähdä miesten kumartelevan milloin millekin puolelle väistääkseen suihkuja. Kun leikki loppui, olivat he kaikki mustia kuin nuohoojat, mutta kannella oli soma kasa tuoretta mustekalaa, ja isolle turskalle on hyvin mieleen, kun se näkee pienen loistavan palan mustekalan käsivartta simpukkasyötillä varustetun koukun kärjessä. Seuraavana päivänä he saivat runsaasti kaloja ja kohtasivat "Carrie Pitmanin", jolle he huusivat hyvästä onnestaan; "Carrien" miehet tahtoivat tehdä kauppaa — seitsemän turskaa kunnollisen kokoisesta mustekalasta —, mutta Disko ei hyväksynyt hintaa, ja "Carrie" siirtyi nyrpeänä tuulen alle ja asettui ankkuriin puoli peninkulmaa kauemmaksi, toivoen onnistuvansa itse saamaan noita haluttuja eläviä.
Disko ei virkkanut mitään ennenkuin illallisen jälkeen, jolloin hän lähetti Danin ja Manuelin varustamaan poijulla kuunarin ankkuriköyttä ja ilmotti aikovansa makuulle mennessään ottaa piilukirveen mukaansa. Dan kertasi tietysti nämä huomautukset eräälle "Carrien" veneelle, joka halusi tietää mitävarten he poijuttivat ankkuriköyttään, vaikka ei pohja ollut kallioinen.
"Isä sanoo, ettei hän uskaltaisi jättää lauttaakaan viittä peninkulmaa lähemmäksi teitä", huusi Dan reippaasti.
"No miksei hän sitten siirry pois? Kuka kieltää?" sanoi toinen.
"Siksi että te asetuitte hänen alapuolelleen, ja sitä hän ei siedä yhdeltäkään alukselta, saatikka sellaiselta ajelehtivalta rasvatynnyriltä kuin teidän."
"Se ei ole ajelehtinut vähääkään tällä matkalla", sanoi mies suutuksissaan, sillä "Carrie Pitman" oli huonossa huudossa siitä, että sillä oli tapana katkoa pohjataklinkinsa.
"Millä tavalla sitten muutatte ankkuripaikkaa?" sanoi Dan. "Sehän on paras puoli sen purjehduskyvyssä. Ja jos se on jättänyt ajelehtimisen, niin mitä ihmettä varten teillä on uusi halkaisijapuomi?"
"Hoi, portugalilainen posetiivin vääntäjä, vie apinasi takaisinGloucesteriin. Mene takaisin kouluun, Dan Troop", kuului vastaus.
"Housuntekijä! Housuntekijä!" huusi Dan, joka tiesi että eräs"Carrien" miehistä oli ollut työssä housutehtaassa edellisenä talvena.
"Rapu! Gloucesterin rapu! Mene tiehesi vain, Novy!"
Gloucesterilaisen kutsuminen nova-scotialaiseksi oli häpäisevää. Dan vastasi samaan nuottiin.
"Novyja olette itse, rääppäkaupunkilaiset! Chathamin hylkyjenkorjaajat! Menkää tiehenne vain, reikäsukat!" Ja taistelevien voimat erkanivat, mutta chathamilaiset olivat jääneet huonommalle puolelle.
"Kyllä arvasin miten tulisi käymään", sanoi Disko. "Se on kääntänyt tuulen ympäri. Se nuokkuu tuolla puoliyöhön asti, ja juuri kun olemme päässeet sikeimpään uneemme, se riistäytyy ajelehtimaan. Hyvä asia, ettei meillä ole täällä suurempaa alusten tungosta. Mutta ankkuriani en rupea nostamaan chathamilaisen vuoksi. Ja voihan se pysyäkin."
Tuuli, joka oli kääntynyt vastakkaiselle ilmalle, yltyi auringonlaskussa ja puhalteli navakasti. Merenkäyntiä ei tosin ollut senkään vertaa, että se olisi veneen köyttä pystynyt katkaisemaan, mutta "Carrie Pitman" seurasi omia lakejaan. Vartionsa lopulla pojat kuulivat sen kannelta kolme liki toistaan seuraavaa revolverinlaukausta.
"Glory, glory, halleluja!" lauloi Dan. "Nyt se tulee, isä; tyvipää edellä, unissaan kulkien samoin kuin Banquereaullakin!"
Jos joku toinen alus olisi ollut kysymyksessä, ei Disko ehkä olisi toiminut näin äkkipäätä, mutta nyt hän iski ankkuriköyden poikki, kun "Carrie Pitman", vaikka sillä olisi ollut liikkumistilaa koko Pohjois-Atlantti, tulla vaappuili suoraan heitä kohden. Halkaisija ja kolmikulmainen isonmaston purje nostettuna "Täällä Ollaan" väisti sitä juuri niin paljon kuin oli ihan välttämätöntä — Disko ei halunnut kuluttaa viikkoa ankkuriköytensä etsimiseen — pyörähtäen tuuleen samalla kun "Carrie" ajautui ohi, miehistö harmista äänettömänä ja alttiina toisen kuunarin täysin laidallisin ammutuille pilkka- ja pistosanoille.
"Hyvää iltaa", sanoi Disko lakkiaan nostaen, "kuinka kasvitarhanne menestyy?"
"Menkää Ohioon ja vuokratkaa muuli", sanoi Salters-setä. "Täällä ei tarvita maamyyriä."
"Lainaanko teille veneen-ankkurini?" huusi Pitkä Jack.
"Irrottakaa peräsimenne ja työntäkää se mutaan", sanoi Tom Platt.
"Hoi, kuulkaa!" kuului Danin ääni kimakkana ja terävänä, hänen seisoessaan ruorirattaan pukilla. "Hoi! Onko housutehtaassa lakko, vai onko sinne otettu tyttöjä teidän sijaanne?"
"Hellittäkää ruoriköydet ja naulatkaa ne pohjaan", huusi Harvey. Tämä oli merisuolalta maistuva sukkeluus, jonka hän oli oppinut Tom Plattilta. Manuel nojautui reilingin yli ja huusi: "Soittakaa posetiivi! Aaaa!" Hän heilautti leveää peukaloaan kuvaamatonta halveksimista ja pilkkaa ilmaisevalla eleellä, silläaikaa kun pikku Penn korotti kunniaansa pillittäen: "Sooh vähän! Ptruu! Mitä se siinä. Noo!"
He makasivat loppuyön kettinkiankkurissa — Harvey huomasi sen nykkiväksi, kiekkuvaksi, epämiellyttäväksi liikunnoksi — ja kuluttivat puolet aamupäivää ankkuriköyden takaisin-etsimiseen. Mutta pojat olivat yhtä mieltä siitä, että tuo vaiva oli vähäinen sillä ostetun voitonriemun ja kunnian rinnalla, ja he ajattelivat kaihoten kaikkea sitä ihanaa, mitä he olisivat voineet sanoa onnettomalle "Carrie'lle".