Seuraavana päivänä he kohtasivat useampia purjealuksia, jotka kaikki suuntasivat kulkunsa hiljalleen koillisesta länttä kohti. Mutta juuri kun he odottivat saapuvansa Neitsyen matalikon näkyville, laskeutui merelle sumu, ja he jäivät makaamaan ankkuriin, näkymättömien kellojen kilahdellessa joka suunnalla heidän ympärillään. Pyyntiä ei ollut puheeksi asti, mutta silloin tällöin kohtasi pari venettä toisensa sumussa vaihtaen uutisia.
Samana yönä vähää ennen päivänkoittoa Dan ja Harvey, jotka olivat nukkuneet suurimman osan päivästä, nousivat ylös "kähveltääkseen" paistinpiirakoita. Ei ollut mitään syytä, minkävuoksi he eivät olisi voineet ottaa niitä julkisesti, mutta ne maistuivat sillä tavoin paremmilta ja lisäksi se harmitti kokkia. Alhaalla kanssissa vallitseva kuumuus ja haju ajoivat heidät saaliineen kannelle; he tapasivat siellä Diskon kellon ääressä, jonka hän antoi nyt Harveyn huostaan.
"Anna sen soida", sanoi hän. "Minä epäilen kuulleeni jotakin. Jos se on jotain, niin minun lienee paras olla paikallani tarpeen varalta."
Kellonsoitto oli heikkoa kilkutusta; sakea ilma tuntui tukahuttavan sen kuulumasta; ja väliaikoina Harvey kuuli höyrylaivan sumutorven kumean toitotuksen, ja hän tunsi matalikkojen oloja tarpeeksi tietääkseen mitä se merkitsi. Hänen mieleensä johtui kammottavan elävästi kuinka eräs kirsikanväriseen mekkoon puettu nuori poika — hän halveksi nyt tuollaisia turhamaisia pukukappaleita niin syvästi kuin oikea kalastaja niitä halveksii — kuinka eräs tietämätön, suurisuinen poikanulikka kerran oli sanonut, että olisi "suurenmoista", jos höyrylaiva ajaisi jonkun kalastaja-aluksen yli. Tuolla pojalla oli ollut loistohytti lämpimine ja kylmine kylpyineen, ja hän oli joka aamu kuluttanut kymmenen minuuttia valitessaan mieleisiään herkkuja kultareunaisesta ruokalistasta. Ja tuo sama poika — ei, vaan hänen paljoa vanhempi veljensä — oli ylhäällä kello neljän aikana usvaisessa aamuhämärässä, vettä valuviin, rauskahteleviin öljyvaatteisiin puettuna, soittaa kilkuttaen sananmukaisesti henkensä edestä kelloa, joka oli pienempi kuin ylitarjoilijan aamiaiskello, samalla kuin jossain lähistöllä kolmekymmentä jalkaa korkea teräskeula porhalsi eteenpäin kahdenkymmenen meripeninkulman tuntinopeudella! Ja kaikista katkerimmalta tuntui ajatus, että kuivissa, pehmeillä patjoilla varustetuissa hyteissä nukkui ihmisiä, jotka eivät tulisi koskaan tietämään ruhjoneensa aluksen miehistöineen ennen aamiaistaan. Siksi Harvey soitti kelloa.
"Niin, nyt ne hiljentävät vietävän potkurinsa vauhtia jonkun kierroksen pysyäkseen lakimääräysten rajoissa", sanoi Dan varustaen käsiinsä Manuelin simpukkatorven, "ja se on tietysti hyvin lohduttavaa sitten kun olemme kaikki pohjassa. Kuuntelehan sitä! Siinä on mölyä!"
"Aouuuu-kuuuu-huuup!" pani sumutorvi. "Ping-ling-ling", pani kello. "Krraaa-uh!" pani simpukkatorvi, ja meri ja taivas olivat kaikki käärityt samaan maitomaiseen usvaan. Sitten Harvey tunsi olevansa lähellä jotain liikkuvaa kappaletta ja huomasi katsovansa suoraan kalliontöyryä muistuttavan laivankeulan terävään särmään, joka näytti syöksyvän suoraan kuunaria kohti. Pieni, hilpeä vesitöyhtö kiertyi kiehkurana sen edessä, ja sen kohoutuessa tuli näkyviin toinen toisensa yläpuolella oleva sarja roomalaisia numeroita — XV. XVI. XVII. XVIII. ja niin edelleen — maalattuina sen lohenväriseen, kiiltävään kylkeen. Se kallistui eteenpäin ja sitten alaspäin vertahyydyttävällä sohinalla; numerosarja hävisi; rivi messinkireunaisia ikkunareikiä vilahti ohi; höyrysuihku tupsahti Harveyn avuttomasti kohotettuihin käsiin; kuumaa vettä purskui pitkin reilinkiä, ja pieni kuunari jytisi ja tärisi potkurin myllertämän veden kuohussa, höyrylaivan rungon hävitessä sumuun. Harvey valmistautui pyörtymään tai tulemaan sairaaksi tai tekemään kummankin, kun hän kuuli rysähdyksen kuin matka-arkkua nakattaessa katuvierukselle, ynnä heikon, ikäänkuin pitkänmatkanpuhelimesta kuuluvan äänen ruikuttamat sanat: "Pysähtykää! Te olette ajanut meidät yli!"
"Meidätkö?" sai hän änkytetyksi.
"Ei, vaan toisen aluksen tuonnempana. Soita! Me menemme paikalle katsomaan", sanoi Dan alkaen laskea ulos venettä.
Puolessa minuutissa kaikki paitsi Harvey, Penn ynnä kokki olivat veneessä ja soutivat pois. Tuokion perästä ajautui keulan sivu kuunarin etumasto, katkenneena suoraan poikki. Sitten tuli tyhjä vihreä vene kolahuttaen kuunaria kylkeen, ikäänkuin pyytäen tulla nostetuksi ylös. Sitten seurasi jokin siniseen mekkoon puettu, suullaan vedessä makaava, mutta — se ei ollut kokonainen mies. Pennin kasvot vaihtoivat väriä ja hän vetäisi nyyhkäisten henkeään. Harvey kilkutti kelloa epätoivoisesti, sillä hän pelkäsi heidän voivan hukkua minä silmänräpäyksenä tahansa, ja hän hypähti kevennyksestä kuullessaan Danin huihkaisevan, kun miehet palasivat takaisin.
"'Jennie Cushman'", sanoi Dan kiihtyneellä äänellä, "katkennut suoraan kahtia — ja ihan murskaksi survottuna! Ei neljännespeninkulmaakaan tästä. Isä pelasti laivurin. Ketään muita ei saatu, ja — siinä oli hänen poikansakin. Voi, Harve, Harve, minä en voi sitä kestää! Minä näin — —" Hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan ja nyyhkytti, Silläaikaa kun toiset raahasivat kannelle harmaapäisen miehen.
"Mitä varten sinä minut korjasit?" vaikeroi pelastettu. "Disko, mitä varten sinä minut korjasit?"
Disko laski lujasti kätensä miehen olkapäälle, sillä hänen katseensa oli hurja ja hänen huulensa värisivät, kun hän tuijotti äänettömään miehistöön. Silloin astui esiin Pennsylvania Pratt, joka oli myös Haskins tai Rich tai McVitty silloin kun Salters unohti; ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet hullun kasvoista viisaan, kokeneen vanhuksen kasvoiksi, ja hän puhui lausuen lujalla äänellä: "Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi! Minä olin — minä olen evankeliumin palvelija. Jättäkää hänet minun huostaani."
"Oi, oletteko, oletteko te?" sanoi mies. "Rukoilkaa sitten poikani takaisin minulle! Rukoilkaa takaisin yhdeksäntuhannen dollarin alus ja tuhat sentneriä kalaa. Jos olisitte antaneet minun olla, olisi leskeni voinut mennä huoltolaitokseen ja tehdä työtä ruokansa edestä, eikä hän olisi saanut koskaan tietää — ei koskaan tietää. Nyt minun täytyy kertoa hänelle."
"Älä nyt huoli puhua mitään", sanoi Disko. "Parempi kun menisit vähän makaamaan, Jason Olley."
Kun mies on kadottanut ainoan poikansa, kokonaisen kesäkauden ansion ja kaiken maallisen pääomansa muutamissa kymmenissä sekunneissa, on häntä vaikea lohduttaa.
"Nehän olivat kaikki Gloucesterin miehiä, vai miten?" sanoi TomPlatt, hypistellen avuttomasti jotain köydenpätkää.
"Oh,seei tee mitään erotusta", sanoi Jason, vääntäen vettä parrastaan. "Minä tulen kai soutamaan kesävieraita East Gloucesterin tienoilla tänä syksynä." Hän hoiperteli raskaasti reilingin luo ja lauloi:
"Linnut taivaan alla, laulain lausukaa kukin äänellänne Herran kunniaa!"
"Tulkaa minun kanssani. Tulkaa alas!" sanoi Penn, ikäänkuin hänellä olisi ollut oikeus antaa määräyksiä. Heidän katseensa sattuivat vastakkain ja taistelivat neljäsosan minuuttia.
"En tiedä kuka olette, mutta minä tulen", sanoi Jason alistuvaisesti. "Ehkä saan takaisin jotain — jotain niistä — yhdeksästätuhannesta dollarista." Penn talutti hänet kajuuttaan ja sulki oven jälkeensä.
"Tuo ei ole Penn", huusi Salters-setä. "Se on Jakob Boiler, ja — hän on muistanut Johnstownin! En ole ikinä nähnyt sellaisia silmiä kenenkään ihmisen päässä. Mitä nyt on tehtävä? Mitä minun nyt on tehtävä?"
He saattoivat kuulla Pennin ja Jasonin äänien puhuvan kajuutassa. Sitten Pennin ääni jatkoi yksinään, ja Salters vetäisi hatun päästään, sillä Penn rukoili. Jonkun hetken perästä Penn astui ylös kajuutan portaita, suuret hikipisarat kasvoillaan, ja katseli miehistöä. Dan nyyhkytti yhä ruorirattaan luona.
"Hän ei tunne meitä", vaikeroi Salters. "Kaikki on alettava jälleen alusta, shakki ja kaikki — ja mitä hän sanoominulle?"
Penn puhui; he saattoivat kuulla että hän puhui kuin oudoille ihmisille. "Olen rukoillut", sanoi hän. "Meidän uskonjoukkomme uskoo rukoukseen. Olen rukoillut että tämä mies saisi poikansa takaisin elävänä. Minun omani hukkuivat silmieni edessä, vaimoni ja vanhin poikani — ja toiset. Tuleeko ihmisen olla viisaampi Luojaansa? En ole koskaan rukoillut heitä takaisin, mutta minä rukoilin tämän miehen poikaa, ja varmasti se annetaan hänelle."
Salters katsoi rukoilevasti Penniin nähdäkseen eikö tämä muistaisi häntä.
"Kuinka kauan olen ollut hulluna?" kysyi Penn äkkiä. Hänen huulensa nytkähtelivät.
"Joutavia, Penn! Ethän sinä ole ollut hulluna", alkoi Salters. "Vähän hämmennyksissä vain."
"Minä näin talojen törmäävän siltaan, ennenkuin tulipalot syttyivät.En muista mitään muuta. Kuinka kauan siitä on?"
"En voi kestää sitä! En voi kestää sitä!" huusi Dan, ja Harvey nyyhkytti myötätunnosta.
"Noin viisi vuotta", sanoi Disko vavahtelevalla äänellä.
"Minä olen siis ollut jonkun henkilön rasituksena joka päivä koko tuona aikana. Kuka se henkilö oli?"
Disko viittasi Saltersiin.
"Et ole — et ole!" huusi maanviljelijä-merimies, pusertaen käsiään yhteen. "Sinä olet ansainnut ylläpitosi enemmän kuin kaksinkertaisesti; ja sinä olet saamassa rahaa, lukuunottamatta puolta minun neljännes-osuudestani tähän alukseen, joka on sinulle kuuluva puhtaan oston kautta."
"Te olette hyviä miehiä. Minä näen sen teidän kasvoistanne.Mutta — —"
"Armias taivas", kuiskasi Pitkä Jack, "ja hän on ollut mukanamme kaikki nämä matkat! Hän on kerrassaan noiduttu."
Kuunarin kellon ääni kuului laivan sivulta päin, ja sumusta huusi ääni: "Hoi, Disko! Oletko kuullut mitään 'Jennie Cushmanista?"
"He ovat löytäneet hänen poikansa", huusi Penn. "Seisokaa hiljaa ja katsokaa Luojan lunastusta!"
"Jason on täällä meillä", vastasi Disko, mutta hänen äänensä vapisi."Ketään muita — ei kai ole löydetty?"
"Me olemme ainakin löytäneet yhden. Tapasimme hänet puurojun seasta, joka näyttää olleen kanssina. Hänen päänsä on vähän loukkaantunut."
"Kuka hän on?"
Kaikkien kannella-olijain sydämet tykyttivät yhtä levottomina.
"Nuorempi Olley se kai on", vastasi ääni.
Penn korotti kätensä ja lausui jotakin saksaksi. Harvey olisi voinut vannoa, että kirkas aurinko paistoi hänen ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Mutta ääni jatkoi: "Hoi, kuulkaa! Te miehet härnäsitte meitä koko lailla toissa yönä."
"Emme me nyt ole härnäystuulella", sanoi Disko.
"Tiedän sen; mutta totta puhuakseni me olimme niinkuin — niinkuin ajelulla, kun tapasimme Olleyn pojan."
Alus, josta puhuteltiin, oli tuo parantumaton "Carrie Pitman", ja "Täällä Ollaan"-kuunarin kannelta remahti hiukan epätasaiselta kuulostava nauru.
"Eiköhän teidän sopisi lähettää Jason-ukko tänne? Me olemme menossa maihin noutamaan lisää syöttiä ja pohjataklinkia. Ette suinkaan te häntä millään tavoin tarvitse, ja tämä vietävän ankkuripeli tekee väkemme vähän riittämättömäksi. Me pidämme hänestä huolta. Hän on naimisissa minun eukkoni tädin kanssa."
"Annan teille mitä vain haluatte", sanoi Troop.
"Emme halua mitään, paitsi ehkä ankkuria, joka pitäisi. Mutta nuoriOlley alkaa tulla vähän rauhattomaksi. Lähettäkäähän ukko tänne."
Penn herätti hänet epätoivon tylsyydestään, ja Tom Platt souti hänet toiseen alukseen. Hän jätti heidät lausumatta sanaakaan kiitokseksi ja tietämättä mikä häntä odotti; ja sumu verhosi kaikki kätköönsä.
"Ja nyt", sanoi Penn, vetäisten syvään henkeään kuin saarnaamaan valmistuen. "Ja nyt" — ryhdikäs vartalo lysähti kuin huotraan työnnetty miekka, yliluonnollisen kirkkaitten silmien loiste sammui, ääni muuttui jälleen tavalliseksi heikoksi piipitykseksi — "ja nyt", sanoi Pennsylvania Pratt, "onko mielestäsi liian varhaista ottaa pieni peli shakkia, Salters?"
"No, juuri samaa minä aioin sanoa", huusi Salters vilkkaasti. "On merkillistä, Penn, kuinka sinä osaat arvata toisen ajatukset."
Pikku mies punastui ja seurasi lauhkeasti Saltersia keulaan.
"Ylös ankkuri! Joutuin! Pois näiltä noidutuilta vesiltä", huusiDisko, eikä hänen käskyään ollut koskaan vikkelämmin toteltu.
"Minkä ihmeen selityksen te nyt annatte kaikelle tälle?" sanoi Pitkä Jack, kun he jälleen olivat ponnistelemassa läpi sumun, kosteina, vettätippuvina ja huumautuneina.
"Minä selitän sen tähän tapaan", sanoi Disko ruorirattaan äärestä:"Kun tuo 'Jennie Cushmahin' tapaus tuli tyhjälle vatsalle — —"
"Hän — me näimme yhden heistä menevän sivu", nyyhkytti Harvey.
"Niin,setietysti ikäänkuin kohotti hänet ylös vedestä, samoin kuin laiva viskautuu rannalle; kohotti hänet ylös, minun käsittääkseni, niin että hän muisti Johnstownin ja Jakob Boilerin ja kaikki senkaltaiset muistot. No niin, ja Jasonin lohduttaminen piti häntä vähän aikaa ylhäällä, samoin kuin pönkät pitävät pystyssä laivaa. Mutta sitten pönkät alkoivat solua ja solua, ja hän luisti rannalta alas, ja nyt hän on veden varassa jälleen. Siihen tapaan minä sen selitän."
He päättivät että Diskon selitys oli täysin oikea.
"Salters olisi tullut kerrassaan onnettomaksi, jos Penn olisi jäänytJakob Boileriksi", sanoi Pitkä Jack.
"Näittekö hänen kasvojaan silloin kun Penn kysyi, kenen rasituksena hän oli ollut koko tämän ajan? No, mitäs kuuluu, Salters?"
"Nukkuu — nukkuu kuin tukki. Meni maata kuin lapsi", vastasi Salters, käyden varpaillaan perään päin. "Emme tietysti syö aamiaista ennenkuin hän herää, Oletteko koskaan nähneet sellaista rukouksen lahjaa? Hän totta totisesti veti nuoren Olleyn ylös merestä. Se on minun uskoni. Jason oli kamalan ylpeä pojastaan, ja minä epäilin heti alunpitäen, että se oli hänelle rangaistus epäjumalien palvelemisesta."
"On niitä muitakin yhtä mielettömiä", sanoi Disko.
"Se on erittäin", vastasi Salters joutuisasti. "Penn ei ole aivan täysipäinen, enkä minä tee häneen nähden muuta kuin velvollisuuteni."
He odottivat, nuo nälkäiset miehet, kolme tuntia kunnes Penn ilmestyi kannelle lempein kasvoin ja ajatuksettomin aivoin. Hän sanoi että hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt unta. Sitten hän tahtoi tietää minkätähden he olivat niin hiljaisia, eivätkä he voineet sanoa hänelle syytä.
Disko piti kaikki miehet säälimättömästi työssä seuraavat kolme neljä päivää; kun ei voitu olla ulkona pyytämässä, pani hän heidät ruumaan ahtamaan laivan varastoja pienemmälle alalle, jotta saataisiin enemmän tilaa kalalle. Tiukkaan ahdettu kalakasa ulottui kajuutan väliseinästä kanssin lieden takana olevaan työntöoveen saakka, ja Disko näytti kuinka suurta taitoa kysyi lastin järjestäminen niin että kuunari sai parhaan syvällyksensä. Miehistö tuli tällä tavoin pysytetyksi virkeänä, kunnes heidän mielensä oli vapautunut painostuksesta; ja Pitkä Jack antoi kerran Harveyn maistaa köydenpäästä, koska, kuten hän sanoi, tämä kulki "murheellisena kuin sairas kissa asioista joita ei voinut auttaa." Harvey ajatteli paljon noina vaiteliaina päivinä; ja hän ilmaisi ajatuksensa Danille, ja Dan yhtyi hänen mielipiteisiinsä — aina siinä määrin, että he nyt pyysivät paistinpiirakoita sen sijaan että olisivat niitä salaa näpistelleet.
Mutta viikkoa myöhemmin he molemmat olivat vähällä kaataa kumoon "Hattie S:n" kevytmielisessä yrityksessään seivästää haita kepin nokkaan nidotulla vanhalla pistimellä. Tuo vihainen peto uiskenteli veneen sivuilla kerjäten pieniä kaloja, ja oli todella Luojan onni, että kaikki kolme selvisivät kahakasta hengissä.
Ja kun oli aikansa oltu sokkosilla sumussa, tuli vihdoinkin aamu, jolloin Disko huusi kannelta alas kanssiin: "Joutukaa, pojat! Olemme kaupungissa!"
Ei koskaan mene Harveyn mielestä se näky, joka avautui hänen eteensä sinä aamuna. Aurinko oli juuri erkautunut taivaanrannasta, jota he eivät olleet nähneet lähes viikkoon, ja sen matalat, punertavat säteet osuivat kolmen ankkuroidun kuunarilaivaston purjeisiin — laivastoista oli yksi pohjoisessa, yksi lännessä ja yksi etelässä. Siellä oli varmaankin lähes sata alusta, jokaista mahdollista tekotapaa ja rakennetta, ulompana erillään muista raakataklauksella varustettu ranskalainen, kaikki kumarrellen ja niiaillen toisilleen. Jokaisesta aluksesta oli veneitä lähdössä vesille kuin mehiläisiä pesästään; ja huutojen kajahtelu, köysien ja pylpyräin kalina ja airojen loiskina kantautui peninkulmittain yli vellovan vedenpinnan. Auringon kohotessa korkeammalle muuttuivat purjeet monen värisiksi — mustiksi, himmeänharmaiksi ja valkoisiksi, ja yhä uusia aluksia ilmestyi esiin etelän ilmalla häämöttävän sumun seasta.
Veneet kokoutuivat rypäisiin, erkanivat, muuttivat uuteen järjestykseen ja hajautuivat taaskin, mutta kaikki pyrkivät samaan suuntaan; ja miehet huutelivat, viheltelivät ja lauloivat, ja vedenpinta oli kirjavana aluksista heitetyistä roskista.
"Se on kaupunki", sanoi Harvey. "Disko oli oikeassa. Se on todellakin kaupunki."
"Olen nähnyt pienempiäkin", sanoi Disko. "Täällä on kaikkiaan tuhatkunta miestä. Ja tuolla on Neitsyt." Hän viittasi tyhjään paikkaan, missä vihertävällä vedenpinnalla ei ollut yhtään venettä.
"Täällä Ollaan" kaarratti pohjoisen laivueen liepeitse, Diskon huiskuttaessa kättään toiselle tuttavalle toisensa jälkeen, ja sitten se ankkuroi yhtä sulavasti kuin kilpapurjehdus-alus purjehduskauden päättyessä. Matalikko-alukset sivuuttavat äänettöminä taidokkaasti suoritetun liikkeen, mutta poropeukalo saa osakseen ivahuutoja pitkin koko linjaa.
"Juuri parhaaseen aikaan täkykalalle", huudettiin "Mary Chiltonista".
"Onko suola kohta kosteana?" kysyttiin "King Philipistä".
"Hei, Tom Platt! Tuletko illalliselle tänään?" sanottiin "Henry Clay'stä"; ja siihen tapaan kysymykset ja vastaukset risteilivät aluksesta toiseen. Miehet olivat tavanneet toisiaan jo aikaisemmin, liikkuessaan pyyntiveneillä sumussa, eikä mikään paikka ole niin otollinen juorujen kulkemiselle kuin matalikkolaivasto. Heillä tuntui kaikilla olevan tietona Harveyn pelastuminen, ja he kysyivät oliko hän jo suolansa arvoinen. Nuoret pojat kompailivat Danin kanssa, jolla myös oli sukkela kieli ja joka kyseli heidän vointiaan käyttäen heidän kaupunkilaisliikanimiään, joista tiesi heidän vähimmän pitävän. Manuelin kanssa lavertelivat hänen maanmiehensä omalla kielellään, ja vähäpuheisen kokinkin nähtiin ratsastavan halkaisijapuomilla huutelemassa gaelinkielellä tuttavalleen, joka oli yhtä musta kuin hän itsekin. Kun he olivat varustaneet poijulla ankkuriköytensä — Neitsyen seutu on kauttaaltaan kallioista pohjaa, ja huolettomuus merkitsee ankkuriköyden poikkihankautumisen ja ajelulle joutumisen vaaraa — kun he siis olivat varustaneet poijulla ankkuriköytensä, lähtivät heidänkin veneensä liikkeelle liittyäkseen noin peninkulman päässä ankkurissa olevaan veneparveen. Kuunarit keinuivat ja nuokkuivat turvallisen välimatkan päässä kuin lapsukaisiaan vartioivat ankkaemot, ja veneet käyttäytyivät kuin vallattomat ankanpoikaset.
Kun he sekaantuivat hälisevään parveen, missä veneet kolahtelivat toisiinsa, Harveyn korvat kihisivät hänen soututapaansa kohdistuvista huomautuksista. Hänen ympärillään sateli sanoja kaikilla Labradorin ja Long Islandin välillä tavattavilla kielimurteilla, portugalin kieltä, napolilaismurretta, lingua francaa, ranskaa ja gaelinkieltä myöten, laulujen ja hoilauksien ja uusien voimasanojen säestäminä, ja hän tuntui olevan niitten kaikkien maalitauluna. Ensi kertaa eläessään hän tunsi itseään ujostuttavan — ehkä hänen kuunarin miehistön pienessä piirissä viettämänsä pitkä aika oli siihen syynä — kun hän näki nuo monet kymmenet hurjat kasvot, jotka nousivat ja laskivat pienen keinuvan aluksen mukana. Laakea, henkäillen kohoileva maininki, noin kolmesataa syltää laaksosta laelle, kohotti aika-ajoin rauhallisesti hartioilleen eriväristen veneitten ketjun. Ne kuvastuivat tuokion omituisena reunuskuvasarjana taivaan rajaviivaa vasten, niissä olevien miehien viittoessa ja huhuillessa. Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo avonaiset suut, huitovat käsivarret ja paljaat rinnat taas hävisivät, jonka jälkeen toisen mainingin tullessa kohosi ylös aivan erinäköinen ihmiskuva-sarja, muistuttaen paperikuvia lasten leikkinäyttämöllä. Harvey katseli ihmeissään. "Ole varuillasi!" sanoi Dan heiluttaen lippoa. "Kun minä käsken sinun lipota, niin lippoa. Täkykalat saattavat parveilla milloin hyvänsä tästä puolin. Minne laskemme, Tom Platt?"
Työnnellen, puskien ja hinaten, tervehtien vanhoja ystäviä yhtäällä ja varottaen vanhoja vihamiehiä toisaalla ohjasi eskaaderinpäällikkö Tom Platt pienen laivastonsa kunnialla yleisen tungoksen alapuolelle, ja heti alkoi kolme tai neljä miestä hinata ylös ankkureitaan aikoen siirtyä heidän alapuolelleen. Mutta silloin remahti valtava naurunrähäkkä, kun eräs vene syöksähti paikaltaan tavattomalla vauhdilla, siinä olevan miehen kiskoessa hurjasti ankkuriköydestä.
"Päästä köysi löysälle!" huusi parikymmentä ääntä. "Anna sen pudistaa se irti."
"Mitä se on?" kysyi Harvey veneen viilettäessä etelää kohti. "Eikö se ole ankkurissa, mitä?"
"Ankkurissa — kyllä, mutta sen pohjataklaus on vähän epävakainen", sanoi Dan nauraen. "Valas on sekaantunut siihen… Lippoa, Harve! Nyt ne tulevat!"
Vedenpinta heidän ympärillään sumeni ja tummeni ja kähertyi sitten tiheäksi hopeavälkkeisten pikku kalojen kuuroksi, ja noin puolensadan sylen laajuisella alalla alkoivat turskat hyppiä kuin lohet keväällä; turskien takaa näkyi taasen kolme tai neljä leveää harmaanmustaa selkää, jotka poreita synnyttäen halkoivat vettä.
Silloin joka mies huusi ja koetti hinata ylös ankkuriaan päästäkseen parveen käsiksi, sekotti naapurinsa siiman, purki sydäntään häiritsijöilleen, ammensi vimmatusti lipollaan ja kirkui varotuksia ja neuvoja tovereilleen, vedenpinnan sihistessä kuin vasta-avattu soodavesipullo ja turskien, miesten ja valaitten hyökätessä yksin tuumin onnettomien täkykalojen kimppuun. Harvey oli vähällä horjahtaa yli laidan Danin lipon varren kolhauksesta. Mutta kaiken tämän metelinkin keskellä hän huomasi ja painoi muistiinsa valaan häijyn, päättäväisen, sirkuselefanttia jollakin tavoin muistuttavan pienen silmän katseen, sen kiitäessä melkein vedenpinnan tasalla ja, kuten hän väitti, vilkuttaessa hänelle silmää. Kolmen veneen ankkuriköydet joutuivat näiden häikäilemättömien aavanmeren ajometsästäjien sotkettaviksi, ja ne saivat kulkea näitten hevostensa vetäminä puoli peninkulmaa ennenkuin nämä pudistivat köyden irralleen.
Sitten pikkukalain parvi siirtyi pois, ja viiden minuutin kuluttua ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin painolyijyjen loiskahtelua veteen, turskien sätkintää ja nuijien muksahtelua miesten tainnuttaessa niitä. Se oli ihmeellistä pyyntiä. Harvey saattoi nähdä kuinka alhaalla vedessä välähtelevät turskat uivat verkalleen laumoissa, tarttuen koukkuihin yhtä vääjäämättä kuin uivatkin. Matalikkolaki kieltää jyrkästi käyttämästä useampaa kuin yhtä koukkua samassa siimassa silloin kun veneet ovat Neitsytmatalikolla tai Itäisillä särkillä; mutta niin liki toisiaan olivat veneet, että yksikoukkuisetkin siimat sekaantuivat, ja Harvey joutui ennen pitkää kiihkeään kiistaan lauhkean, parrakkaan newfoundlandilaisen kanssa toisella puolella ja kiljuvan portugalilaisen kanssa toisella.
Pahempaa kuin konsaan siimojen sekaantuminen, oli ankkuriköysien sotkulle joutuminen veden alla. Kukin oli ankkuroinut mihin katsoi sopivaksi, ajelehtien ja soudellen kiinnekohtansa ympärillä. Kun kalat alkoivat syödä laimeammin, tahtoi jokainen nostaa ankkurinsa ja siirtyä paremmalle paikalle; mutta joka kolmas mies näki veneköytensä olevan tiukasti sekaannuksissa neljän tai viiden lähinnäolevan köyden kanssa. Toisen veneköyden katkaiseminen on kuvaamattoman törkeä rikos matalikoilla; kuitenkin sitä tehtiin, tekijän ilmi joutumatta, kolme tai neljä kertaa sinä päivänä. Tom Platt sai kiinni erään Mainen miehen itse teosta ja iski hänet airolla veneen laidan yli veteen, ja Manuel kohteli erästä omaa maanmiestään samalla tavalla. Mutta Harveyn ankkuriköysi katkaistiin ja samoin Pennin, ja heidän veneensä muutettiin apuveneiksi kuljettamaan kaloja kuunariin sitä mukaa kuin toiset veneet täyttyivät. Täkykalat parveilivat vielä toisen kerran illansuussa, jolloin hurja meteli uusiintui; ja hämärän tullen he soutivat kaikki laivalle perkatakseen karsinan laitaan kiinnitettyjen öljylamppujen valossa.
Kaloja oli suunnaton kasa, ja he nukkuivat kesken perkkaustaan. Seuraavana päivänä muutamat veneet pyydystivät Neitsytsärkän huipun kohdalla, ja Harvey, joka oli joukossa, katseli kuulakkaan veden läpi tuota yksinäistä kalliota, joka kohoaa kahdenkymmenen jalan päähän vedenpinnasta, niin että voi nähdä sen pinnalla kasvavat levätkin. Turskia oli siellä epälukuisin, liikehtien vakavan verkkaisesti nahkamaisten levälehvien yllä. Kun ne söivät, söivät ne kaikki yhtäaikaa, ja samalla tavalla ne lakkasivat. Puolenpäivän tienoissa oli joutilas aika, ja miehet alkoivat etsiä ajanvietettä. Dan huomasi ensimäiseksi "Pragin Toivon", joka juuri oli saapunut, ja kun sen veneet liittyivät toisten joukkoon, tervehdittiin niitä kysymyksellä; "Kuka on keljuin mies laivastossa?"
Kolmesataa ääntä vastasi raikkaasti: "Nick Bra-ady." Se kajahti kuin urkumessu.
"Kuka varasti lampunsydämet?" Tämä oli Danin avustus.
"Nick Bra-ady", veisattiin veneistä.
"Kuka keitti velliä suolatuista syöteistä?" Tämä oli joku tuntematon panettelija neljännespeninkulman päässä.
Taas sama raikas kuoro. Brady ei itse asiassa ollut mitenkään erityisemmin halpamainen, mutta hänellä oli sellainen maine, ja laivasto käytti sitä hyväkseen parhaansa mukaan. Sitten he keksivät erään Truron aluksen, joka kuusi vuotta aikaisemmin oli todistettu vikapääksi viisi- tai kuusikoukkuisen siiman käyttämiseen Itäisillä särkillä — "scrowger'iksi" he tuollaista kapinetta nimittivät. Mies oli luonnollisesti saanut nimekseen "Scrowger-Jim"; ja vaikka hän siitä pitäen oli piilotellut Georges-matalikoilla, tapasi hän kunniansa täällä odottamassa häntä täydessä loistossaan. He alkoivat julistaa sitä jonkinlaisessa sähikäiskuorossa: "Jim! Oo Jim! Jim! Oo Jim! Sssscrowger-Jim!" Tämä oli jokaisesta hauskaa. Ja kun muuan runollinen beverlyläinen lauloi "Carrie Pitmanin" ankkurista tekemänsä pilkkalaulun — hän oli muovaillut sitä koko päivän ja puhunut siitä jo viikkokausia — tunsi veneseurue itsensä kerrassaan onnelliseksi. Sitten heidän täyty kysyä samalta beverlyläiseltä, kuinka hänen papuvaransa riittivät, sillä runoilijoillekaan ei kaikki saa käydä mieltä myöten. Jokainen kuunari ja melkein joka mieskin tuli vuorostaan pilan esineeksi. Jos oli jossakin huolimaton tai siivoton kokki, niin veneseurue lauloi hänestä ja hänen ruuistaan. Jos jokin kuunari oli kelvottomaksi havaittu, sai laivasto kuulla sen juurta jaksain. Jos joku mies oli varastanut tupakkaa ruokakumppaniltaan, mainittiin hänet kokouksessa nimeltään. Diskon erehtymättömät arvostelut, Pitkän Jackin jo vuosia sitten myömä kuorma-alus, Danin mielitietty (voi Danin kiukkua silloin!), Pennin huono onni veneen-ankkurien suhteen, Saltersin mielipiteet lannotuskysymyksestä, Manuelin pienet harha-askeleet hyveen tieltä maissa ollessaan ja Harveyn naismainen airojen käsittely — kaikki tuotiin julki; ja kun sumu laskeutui heidän ympärilleen hopeanvalkoisina lakanoina taakse jääneen auringon hohteessa, kajahtelivat äänet ikäänkuin näkymätön tuomarijoukko olisi lausunut tuomioitaan.
Veneet liikuskelivat ja kalastivat ja jupakoivat, kunnes suurehko aallonvyöry kulki yli matalikon. Silloin veneet erkanivat kauemmaksi toisistaan, jotteivät murskaisi laitojaan, ja joku huusi että jos vyöryjä jatkuisi, niin Neitsyt puhkeisi. Muuan arkailematon galwaylainen veljenpoikineen väitti sitä perättömäksi, hinasi ylös ankkurinsa ja souti ihan kallion kohdalle. Monet äänet huusivat heitä tulemaan pois, toisten taasen yllyttäessä heitä pitkittämään. Kun sileälakiset vyöryt liukuivat etelää kohti, nostivat ne veneen korkealle ja yhä korkeammalle sumussa ja pudottivat sen sitten likaisen-väriseen, pyörteiseen, häränsilmäiseen aallonlaaksoon, missä se kieppui ankkurinsa ympäri jalan tai parin päässä piilossa olevasta kalliosta. Se oli leikkimistä kuoleman kanssa vain urheuttaan näyttääkseen, ja toiset veneet katselivat sitä painostavan äänettömyyden vallitessa, kunnes Pitkä Jack souti maanmiestensä taakse ja tyvenesti leikkasi poikki heidän ankkuriköytensä.
"Ettekö kuule sen kolahtelevan?" huusi hän. "Soutakaa henkenne edestä! Soutakaa!"
Miehet kiroilivat ja yrittivät väittää vastaan, kun vene ajautui irralleen; mutta seuraava vyöry pysähtyi hiukan, ikäänkuin ihminen mattoon kompastuessaan. Kuului syvä nyyhkytys ja vahveneva kohina, ja Neitsyt viskasi ylös muutamia kymmeniä neliösyltiä vaahtoavaa vettä, joka kuohui valkoisena, raivoavana ja kammottavana matalan pohjan yläpuolella. Silloin kaikkien veneitten miehet kovasti ylistivät Pitkää Jackia, ja galwaylaiset tukkivat suunsa.
"Eikö se ole komeaa?" sanoi Dan, pyörähdellen kuin hylkeenpoikanen kotikivellään. "Se puhkeaa tästä lähtien kerran joka puolen tunnin aikana, jolleivät vyöryt kovasti suurene. Mikä on sen säännöllinen aika, silloin kun se on toiminnassaan, Tom Platt?"
"Kerran joka viidestoista minuutti, täsmälleen. Harve, sinä olet nähnyt matalikkojen suurimman merkillisyyden; ja ilman Pitkää Jackia olisit saanut nähdä parin miehen lopun vielä lisäksi."
Iloista hälinää kuului siltä suunnalta, missä sumu oli tiheimpänä ja kuunarit soittivat kellojaan. Iso parkki pisti varovasti kuononsa esiin sumusta, ja irlantilaiset ottivat sen vastaan huudellen: "Tule tänne vain, kultaseni!"
"Onko se ranskalainen?" kysyi Harvey.
"Eikö sinulla ole silmiä? Sehän on baltimorelainen, joka kulkee pelossa ja vapistuksessa", sanoi Dan. "Nyt me hassutamme sitä niin että tikut lähtevät. Luulen että sen laivuri kohtaa ensi kerran kalastajalaivaston tällaisissa oloissa."
Se oli musta, eloisa kahdeksansadan tonnin alus. Sen isopurje oli sidottu lämsällä ja märssypurje lepatti epäröiden vähäisessä tuulenhengessä. Parkki on naisellisin kaikista meren tyttäristä, ja tämä kookas, empivä olento valkoiseksi ja kullanväriseksi maalattuine keulakuvineen muistutti ilmielävästi hämmentynyttä naista, joka hiukan kohottaa helmuksiaan mennäkseen rapakoisen kadun poikki häijyjen poikanaskalien ilkkuessa ympärillä. Aluksen tilanne olikin hyvin suuressa määrässä samanlainen. Se tiesi olevansa jossakin Neitsyen lähistöllä, oli kuullut sen kohinan ja kulki sen vuoksi varovasti kysellen tietään. Tässä on pieni osa siitä mitä se sai kuulla pieniltä keikkuvilta veneiltä:
"Neitsytkö? Mitä te puhutte? Tämähän on Le Have sunnuntai-aamuna.Menkää kotiin ja nukkukaa päänne selväksi."
"Menkää kotiin ja sanokaa että mekin tulemme."
Kun parkin perä keinahtaen ja loiskahtaen painui aallonpohjaan, huusi puolikymmentä ääntä kuin yhdestä suusta: "Haaa — nyt se iskee kariin!"
"Tiukkaan ylös! Tiukkaan ylös henkenne tähden! Te olette juuri kohdalla nyt."
"Alas! Tarkkaan alas! Antakaa mennä täyttä päätä!"
"Kaikki miehet pumpuille!"
"Alas halkaisija, ja sauvokaa!"
Tällöin laivuri menetti malttinsa ja sanoi mitä hän ajatteli. Heti paikalla keskeyttivät miehet pyynnin vastatakseen hänelle, ja hän sai kuulla monta merkillistä seikkaa aluksestaan ja sen lähimmästä satamasta. He kysyivät häneltä oliko hän vakuutuksessa, ja mistä hän oli varastanut ankkurinsa, koska, he sanoivat, se kuului "Carrie Pitmanille"; he kutsuivat hänen alustaan mutaproomuksi ja syyttivät että hän penkoo pohjaliejua ja säikyttää kalat pois; he tarjoutuivat hinaamaan häntä ja lähettämään laskun hänen eukolleen; ja muuan uskalias nuorukainen pujahti melkein peräpeilin alle, läimäytti sitä kämmenellään ja kiljaisi: "Nous' ylös, Buck!"
Kokki tyhjensi tuhkapannun hänen päälleen, ja hän vastasi turskanpäillä. Parkin miehistö heitteli pieniä tulisia hiiliä keittiön-uunistaan, ja veneissä-olijat uhkasivat tulla laivaan ja panna siinä toimeen "typistyksiä". He olisivat viipymättä varottaneet, jos laiva olisi ollut todellisessa vaarassa, mutta kun he tiesivät sen turvallisesti sivuuttaneen Neitsyen, niin he käyttivät tilaisuutta parhaaksensa. Hauskuus meni pilalle, kun kari kuohui uudelleen puolen peninkulman päässä tuulen päällä, ja kiusattu parkki nosti kaiken mikä vain otti tuulta ja laski tiehensä; mutta venelaivue tunsi että kunnia oli jäänyt heille.
Koko seuraavan yön Neitsyt kohisi kumeasti, ja aamulla Harvey näki meren lainehtivan äreänä ja kuohupäisenä ja laivaston odottavan johtavaa merkinantoa häälyvin mastoin. Ei ainoatakaan venettä laskettu vesille ennenkuin kello kymmenen, jolloin Jerauldin veljekset "Päivän Silmästä" olematonta tyventymistä kuvitellen antoivat esimerkin. Minuutin kuluttua puolet veneistä olivat ulkona ja poukkuilivat kähärtyvillä vyöryillä, mutta Troop piti oman miehistönsä perkkuutyössä. Hän ei nähnyt mitään järkeä uhkayrityksissä; ja kun myrsky kiihtyi iltapuolella, saivat he tyytyväisyydekseen ottaa vastaan likomärkiä vieraita, jotka kiittivät kun pääsivät johonkaan suojaan ärjyvältä myrskyltä. Pojat seisoivat venetalojen luona lyhdyt kädessä, miehet valmiina hinaamaan, tähystellen merelle jonkun suuren hyökyaallon tulon varalta, joka saisi heidät heittämään kaiken muun ja pitämään kiinni epätoivon voimalla säilyttääkseen henkensä. Pimeästä kuului aina aika-ajoin huuto: "Vene! Vene!" He kiinnittivät nostotaljat, hinasivat kannelle läpimärän miehen ja puoliupoksissa olevan veneen; tätä he tekivät kunnes kuunarin kansi oli täynnään venepinoja ja kojut täynnä miehiä. Viisi kertaa Harvey ja Dan vahtivuorollaan syöksyivät puomiin köytetyn etumaston kahvelin kimppuun ja tarrautuivat käsin, jaloin ja hampain kiinni puihin ja köysiin ja lionneeseen purjevaatteeseen, kun suuri aalto täytti kannen. Muuan vene paiskautui säpäleiksi ja aallot viskasivat miehen pää edellä kannelle, niin että otsaan tuli ammottava haava; ja aamunkoitteessa, kun riehuvien aaltojen harjat kauttaaltaan hohtivat valkoisina, raahautui muuan mies kannelle sinertävänä, kauhun leima kasvoillaan ja taittunein käsivarsin, kysyen veljeään. Seitsemän ylimääräistä suuta oli aamiaisella: eräs ruotsalainen, eräs chathamilainen laivuri, eräs Mainen Hancockista oleva poika, muuan duxburyläinen ja kolme Provincetownin miestä.
Seuraavana päivänä oli yleinen lajittelu laivaston kesken, ja vaikka ei kukaan virkkanut mitään, söivät kaikki paremmalla ruokahalulla, kun alus toisensa jälkeen ilmotti täyden miehistön olevan laivalla. Ainoastaan pari portugalilaista ja muuan vanha mies Gloucesterista olivat hukkuneet, mutta monet olivat haavottuneet tai saaneet ruhjevammoja; ja kahdelta kuunarilta oli katkennut ankkuriköysi ja ne olivat ajautuneet eteläänpäin kolmen päivän purjehdusmatkan päähän. Eräällä ranskalaisella aluksella kuoli mies — se oli sama parkki, jonka kanssa "Täällä Ollaan" oli tehnyt tupakankauppaa. Alus lähti hiljaa liikkeelle eräänä kosteana, kelmeänä aamuna, siirtyi paikalle jossa oli syvää vettä, purjeitten riippuessa velttoina kaiken aikaa, ja Harvey näki hautaustoimituksen Diskon kiikarilla. Se oli yksinkertainen: pitkulainen käärö vain solautettiin yli laidan. Heillä ei näyttänyt olevan mitään juhlamenoja, mutta illalla aluksen maatessa ankkurissa Harvey kuuli tähtituikkeisen mustan veden yli heidän laulavan jotain, joka kuulosti virreltä. Se kulki hyvin verkkaiseen tahtiin näillä sanoilla:
"La brigantine(Jo pursi kääntyyqui va tournerja keinahtaa,roule et s'inclinese kohta kauaspour m'e trainer. mun kuljettaa.Oh, Vierge Marie, Oi Neitsyt Pyhä,pour moi priez Dieu!suo armosi!Adieu, patrie; Oi synnyinmaani,Quebec, adieu!" jää hyvästi!)
Tom Platt kävi laivalla, koska, kuten hän sanoi, vainaja oli hänen vapaamuurari-veljensä. Saatiin tietää että aalto oli pusertanut mies-paran taivuksiin kokkapuun tyveä vasten ja taittanut hänen selkänsä. Tieto levisi kuin kulovalkea, sillä laivan miehet pitivät vastoin yleistä tapaa huutokaupan vainajan kapineille — hänellä ei ollut ketään sukulaisia St. Malossa tai Miquelonissa —, ja kaikki tavarat oli levitetty kajuutan katolle, punaisesta, kudotusta lakista tuppipuukolla varustettuun nahkavyöhön asti. Dan ja Harvey olivat "Hattie S:llä" pyydystämässä kahdenkymmenen sylen vedessä ja he luonnollisesti soutivat parkille ollakseen mukana. Se oli pitkä soutumatka, ja he viipyivät perillä jonkunverran, millä aikaa Dan osti puukon, jossa oli omituisen muotoinen messinkipää. Kun he jälleen laskeutuivat veneeseensä ja alkoivat soutaa tihusateessa lotisevaa vedenpintaa pitkin, tulivat he ajatelleeksi että heille saattaisi koitua ikävyyksiä pyyntihomman laiminlyömisestä.
"Eipä liene haitaksi, jos vähän lämpenemmekin", sanoi Dan väristen öljytakissaan, ja he soutivat rivakasti suoraan keskelle valkoista sumua, joka, kuten tavallisesti, laskeutui heidän ylleen ilman edeltäkäyvää varotusta.
"Näillä tienoin on liian paljon merivirtoja, jotta voisi luottaa vaistoihinsa", sanoi Dan. "Heitä ankkuri veteen, Harve, niin kalastamme vähän, kunnes ilma selvenee. Pane suurin lyijysi painoksi. Kolmen naulan paino ei ole liikaa tällä vedellä. Katso kuinka vene on jo vetänyt köyden tiukalle."
Keulan alla kävi kerrassaan pieni pulina, kun joku matalikon säännötön merivirta piti venettä piukalla köyden päässä; mutta he eivät voineet nähdä veneen mittaakaan millekään suunnalle. Harvey käänsi takinkauluksensa ylös ja köykistyi kelansa ylitse uupuneen merenkyntäjän ilmein. Sumulla ei enää ollut mitään erittäin pelottavaa voimaa häneen nähden. He kalastivat jonkun aikaa äänettöminä ja huomasivat turskan syövän hyvästi. Sitten Dan veti puukon tupesta ja koetteli sen terää veneenlaitaan.
"Se on sievä", sanoi Harvey. "Miten sait sen niin halvalla?"
"No, heidän joutavien katolilaisten taikauskojensa takia", sanoi Dan, työnnellen veneenlaitaa kirkkaalla puukonkärjellä. "Heistä on vastenmielistä ottaa rautaista esinettä kuolleelta. Etkö nähnyt niitten Arichatin ranskalaisten vetäytyvän takaperin, kun minä tarjosin?"
"Mutta eihän huutokaupasta ostaminen ole samaa kuin kuolleelta ottaminen. Sehän on kauppaa."
"Metiedämme sen kyllä, mutta taikauskoon eivät järkisyyt vaikuta. Tästäkin asiasta näkee kuinka edullista on asua edistyneessä maassa." Ja Dan alkoi viheltää:
"No, terve, Thatcher, kuinkas voit?Jo näkyy tuolla Eastern Point.Koht' ankkurimme heitämmeCape Ann'in kohdalle!"
"Miksikä sitten se Eastportin mies ei tarjonnut? Hänhän osti saappaatkin. Eikö Maine ole edistynyt seutu?"
"Mainekö? Pyh! Maineläisillä ei ole edes niin paljon tietoa tai niin paljon rahaa, että maalauttaisivat talonsa. Minä olen nähnyt niitä. Se Eastportin mies kertoi minulle että tätä puukkoa oli käytetty — ranskalaiselta kapteenilta hän oli sen kuullut — käytetty jossain Ranskan rannikolla viime vuonna."
"Miestäkö lyöty sillä? Nakkaappa nuija tänne!" Harvey veti kalansa veneeseen, pani uuden syötin ja heitti koukun taas veteen.
"Tapettu mies! Kun minä kuulin sen, halutti minua tietysti kahta kovemmin ostaa se."
"Peijakas! Sitä minä en tiennyt", sanoi Harvey käännähtäen ympäri. "Minä annan siitä sinulle dollarin, kun — kun saan palkkani. Kuule, minä annan kaksi dollaria."
"Ihanko todella? Pidätkö siitä niin kovasti?" sanoi Dan punastuen. "Totta puhuakseni minä ostin sen oikeastaan sinua varten — lahjaksi; mutta minä en tahtonut ilmaista sitä ennenkuin näkisin mitä sinä siitä pitäisit. Se on sinun ja hyvästä sydämestä, Harve, koska kerran olemme venetoverit ja niin edespäin. Siinä on, ota!"
Hän ojensi sen Harveylle, vöineen kaikkineen.
"Mutta kuulehan, Dan, minä en ymmärrä — —".
"Ota pois. En minä sillä mitään tee. Minä haluan että sinä otat sen."
Kiusaus oli vastustamaton. "Dan, sinä olet valkoinen mies", sanoiHarvey. "Minä pidän sitä niin kauan kuin elän."
"Hauska kuulla", virkkoi Dan nauraen hyvillä mielin; ja rientäen muuttamaan puheenaihetta hän sanoi sitten: "Minusta näyttää kuin sinun siimasi olisi kiinni jossakin."
"Tarttunut pohjaan varmaankin", sanoi Harvey nykäistyään. Mutta ennenkuin hän ryhtyi vetämään siimaa ylös, kiinnitti hän vyön vyötäisilleen, kuullen mielihyvällä kuinka tupen kärki kalahti tuhtoon hänen takanaan. "Mer-killistä!" huusi hän. "Siinä on ihan sellainen tunne kuin se olisi mansikkapohjassa. Eikös tässä ole puhdas hietapohja, vai mitä?"
Dan kurottui hänen puolelleen ja nykäisi tutkistelevasti. "Kampela jurottaa tuolla tavoin, jos se on huonolla tuulella. Ei tässä ole mansikkapohjaa. Tempaise kerran tai pari. Kas, se antaa perään. On kai parasta hinata ylös ja katsoa varmemmin."
He vetivät yhdessä, kiinnittäen jokaisen siimalenkin hakoihin, ja salaperäinen paino kohosi hitaasti.
"Oop-hei!" huihkasi Dan, mutta huihkaus loppui molempien poikien päästämään kimakkaan kauhunkiljaisuun, sillä vedestä kohosi — kaksi päivää sitten haudatun ranskalaisen ruumis! Koukku oli tarttunut sen oikeaan kainalokuoppaan, ja se kellui pystyssä ja kamalan näköisenä, pää ja hartiat vedenpinnan yläpuolella. Käsivarret olivat sidotut kylkiin, ja — sillä ei ollut lainkaan kasvoja. Pojat tuupertuivat yhteen kasaan veneen pohjalle jääden siihen makaamaan, silläaikaa kun tuo kammotus kellui veneen sivulla tiukalle kiristyneen siiman kannattamana.
"Virta — virta on tuonut sen tänne!" sanoi Harvey värisevin huulin, hapuillen kädellään vyön soikea.
"Voi Herra Jumala!" voihki Dan. "Voi, Harve, joudu! Hän on tullut sitä noutamaan. Anna se hänelle. Ota se pois vyöltäsi."
"Minä en tahdo sitä pitää! En!" huusi Harvey. "Minä en löydä so-solkea."
"Joudu, Harve! Se on sinun siimassasi!" Harvey kohosi istualleen irrottaakseen vyötä, joutuen siten katsomaan kuolleen päätä, jonka vettävaluvain hiussuortuvain alla ei ollut kasvoja. "Se on kiinni vielä", kuiskasi hän Danille, joka kaivoi esiin taskuveitsensä ja katkaisi siiman, samalla kun Harvey viskasi vyön kauas veneen laidan yli. Ruumis vajosi mulskahtaen veden alle, ja Dan kohoutui varovaisesti polvilleen, valkoisempana kuin sumu.
"Se tuli sitä noutamaan. Se tuli sitä noutamaan. Olen ennen nähnyt ruumiin hinattavan ylös pitkässäsiimassa, enkä siitä paljon välittänyt, mutta tämä tuli varta vasten meidän luokse."
"Toivoisin — toivoisin etten olisi ottanut sitä veistä. Silloin se olisi tullut sinun siimaasi."
"Tuskinpa se olisi tehnyt erotusta. Me olemme kumpikin säikähtäneet itseltämme kymmenen vuoden kasvun. Ooh, Harve, näitkö sen päätä?"
"Näinkö? Minä en voi sitä unhottaa milloinkaan. Mutta kuule, Dan; ei suinkaan hän voinut tullatahallaan. Virta se vain hänet toi."
"Virtako? Ei, kyllä hän tuli sitä noutamaan, Harve. Hehän upottivat hänet kuusi peninkulmaa etelään laivastosta, ja me olemme siitä vain kahden peninkulman päässä. Ja minä kuulin että he olivat panneet painoksi puolitoista syltää ankkurikettinkiä."
"Mitähän hän mahtoi tehdä tuolla veitsellä — siellä Ranskan rannikolla?"
"Jonkin katalan teon. Luulen että hänen täytyy viedä se mukanaan viimeiselle tuomiolle, ja siksi… Mitä sinä teet kaloille?"
"Heitän ne yli laidan", vastasi Harvey. "Mitä varten? Emmehänmeniitä syö."
"Sama se sille on. Minun täytyi katsoa hänen kasvoihinsa silloin kun irrotin vyötä. Sinä voit pitää saaliisi, jos haluat. Minä en halua omaani."
Dan ei virkkanut mitään, vaan nakkeli hänkin kalansa takaisin veteen.
"Taitaa olla parasta pysyä varmemmalla puolella", mumisi hän vihdoin. "Antaisin kuukauden palkan, jos tuo sumu hälvenisi. Sumussa liikkuu kaikkea sellaista, mitä ei selvällä ilmalla näe — kyöpeleitä ja särkkäkummituksia ja sellaisia. Tuntuu minusta ikäänkuin vähän keventävältä, että se tuli sillä tavoin eikä kävellen. Se olisi voinut tulla kävellenkin."
"Älä, älä puhu, Dan! Me olemme ihan sen kohdalla vielä. Tahtoisinpa että olisin turvassa laivalla ja Salters-sedän löylyytettävänä."
"He alkavat pian kyllä kaivata meitä. Anna minulle torvi." Dan otti tinaisen merkinantotorven, mutta pysähtyi ennenkuin puhalsi.
"Puhalla pois", sanoi Harvey. "Minä en halua jäädä tänne koko yöksi."
"Kysymys on siitä, mitenhänsen ottaa. Muuan etelänpuolen mies kertoi minulle kerran olleensa kuunarissa, jossa ei uskallettu kutsua veneitä torveen puhaltamalla, koska laivuri — ei se jonka kanssa hän oli, vaan joku kapteeni, joka oli kuljettanut sitä viisi vuotta aikaisemmin — oli hukuttanut pojan laivan sivulle juovuspäissään; ja aina sen jälkeen, kun veneitä kutsuttiin torvella, souti poikakin laivan sivulle ja huusi: 'Vene! Vene!' niinkuin toisetkin."
"Vene! Vene!" kuului kumea ääni sumusta. Pojat kyyristyivät jälleen säikähtyneinä, ja torvi putosi Danin kädestä.
"Älä huoli!" huudahti Harvey. "Sehän on kokki."
"Mikä minut panikin muistamaan tuota hupsua juttua", sanoi Dan."Tohtorihan se on, ihan selvästi."
"Dan, Danny! Ho-oi, Dan! Harve! Harvey! Hoooi! Haarveee!"
"Täällä ollaan", hoilasivat pojat yhteen ääneen. He kuulivat aironloisketta, mutta eivät nähneet mitään ennenkuin kokki kasvot kiiltävinä ja vettätippuen souti ihan heidän viereensä.
"Mitä on tapahtunut?" sanoi hän. "Te saatte selkäänne kotona."
"Sitä tarvitsemmekin. Sitä juuri kaipaammekin", sanoi Dan. "Mikä vain on kotoista, kelpaa kyllä meille. Meillä on ollut hiukan painostavaa seuraa." Ja kokin ojentaessa heille köyden kertoi Dan tapahtuman hänelle.
"Niin! Hän tuli noutamaan puukkoaan", oli kaikki mitä kokki sanoi kertomuksen loputtua.
Ei milloinkaan ollut pieni keinuva "Täällä Ollaan" näyttänyt niin suloisen kodikkaalta kuin nyt, kun kokki, joka oli syntynyt ja kasvanut sumujen keskellä, souti heidät sen luokse. Kajuutasta loisti lämmin valonhohde ja keulan puolesta tuoksahti miellyttävä ruuanhaju, ja tuntui ihan taivaallisen suloiselta kuulla Diskon sekä muitten ilmielävinä ja reippaina reilingin yli nojautuen ottavan heitä vastaan oikein ensiluokan selkäsaunan lupauksilla. Mutta kokki oli kaikessa mustuudessaan sotataidon mestari. Hän piti huolen siitä, ettei veneitä nostettu kannelle, ennenkuin hän jo oli esittänyt vaikuttavimmat kohdat poikien kertomuksesta ja selittänyt peräpeilin ympäri kiertäessään ja kolistellessaan, kuinka Harvey oli onnenkantaja, joka teki tyhjäksi kaikki mahdolliset turmion yritykset. Näin ollen tulivat pojat kannelle jonkinlaisina kunnioitusta herättävinä sankareina, ja kaikki tekivät heille kysymyksiä sen sijaan että olisivat löylyttäneet heitä häiriön ja turhan vaivan aiheuttamisesta. Pieni Penn piti kerrassaan puheen taikauskon järjettömyydestä, mutta yleinen mielipide oli häntä vastaan ja Pitkän Jackin puolella, joka kertoi mitä karmivimpia kummitusjuttuja melkein puoliyöhön saakka. Tämä vaikutti, ettei kukaan paitsi Salters ja Penn virkkanut mitään "pakanallisuudesta", kun kokki asetti sytytetyn kynttilän, jauhoista ja vedestä leivotun kakun ja hyppysellisen suolaa laudankappaleelle ja laski sen veteen laivan perästä rauhottaakseen ranskalaista, jos tämä vielä oli levoton. Dan sytytti kynttilän, koska hän oli ostanut vyön, ja kokki mumisi ja jupisi loihtuja niin kauan kuin sukeltelevaa liekkiä saattoi nähdä.
Mennessään alas kanssiin vahtivuoronsa päätyttyä virkahti HarveyDanille: "Kuinkas on edistyksen ja katolilaisen taikauskon laita?"
"Hm, enköhän minä ole yhtä edistynyt ja valistunut kuin joku muukin, mutta kun kuollut st.-malolainen laivamies tulee ja säikäyttää hengettömiksi kaksi poika-raukkaa kolmenkymmenen sentin puukon takia, niin silloin minä annan kokille valtuudet toimia puolestani. Minä epäilen muukalaisia, sekä eläviä että kuolleita."
Seuraavana aamuna olivat kaikki paitsi kokki jokseenkin häpeissään illallisista tempuista ja kävivät jatkamaan pitkiä työpäiviä herkeämättömällä tarmolla, puhutellen toisiaan äreästi.
"Täällä Ollaan" lastasi viimeisiä venelastejaan kilpaa "Parry Normanin" kanssa; ja niin tasaväkistä oli kilpailu, että toiset innostuivat ottamaan siihen osaa lyömällä vetoja, jossa panoksina oli tupakkaa. Joka kynsi ahersi pyynti- ja perkkuutyössä, kunnes nukahti paikoilleen — alotettiin ennen päivänkoittoa ja lopetettiin vasta sitten kun ei enää nähnyt työskennellä. Kokkikin pantiin hankoamaan ja Harvey vaihdettiin suolanantajaksi, Danin siirtyessä auttamaan perkkauksessa. Onneksi muuan "Parry Normanin" miehistä nyrjähdytti nilkkansa pudotessaan alas kanssin portailta, ja "Täällä Ollaan" pääsi siten etunenään. Harvey ei voinut käsittää miten ainoatakaan kalaa enää saataisiin mahtumaan kuunariin, mutta Disko ja Tom Platt ahtoivat ja ahtoivat ja pusersivat kalakasaa alemmaksi lankuilla, joitten päällä oli painolastista otettuja suuria kiviä, ja aina vain oli tilaa "vielä yhden päivän työlle". Disko ei sanonut heille milloin kaikki suola oli kosteana. Hän meni vain kajuutan perällä olevaan lasarettiin ja alkoi hilata ulos suurta isoapurjetta. Tämä tapahtui kello kymmenen aamulla. Puolenpäivän aikana oli pieni isonmaston purje otettu alas ja varsinainen isopurje ja huippupurje nostettu sen sijalle, ja veneitä souti kuunarin sivulle tuoden kirjeitä kotiin vietäväksi ja kadehtien heidän hyvää onneaan. Vihdoin puhdistettiin kannet, kohotettiin lippu — kuten ensimäiseksi matalikoilta palaamaan lähtevällä aluksella on oikeus tehdä —, nostettiin ankkuri ja lähdettiin liikkeelle. Disko sanoi haluavansa vähentää vaivaa niiltä, jotka eivät vielä olleet lähettäneet hänelle kirjeitään, ja tällä tekosyyllä ohjaili kuunariaan taitavasti toisten alusten välitse. Itse asiassa tämä oli hänen pieni riemukulkunsa, ja samoin kuin jo viitenä edellisenä vuotena peräkkäin, se osotti kuinka pystyvä merimies hän oli. Danin hanuri ja Tom Plattin viulu soittivat sen taikavoimaisen värsyn säveltä, jota ei pidä laulaa ennenkuin kaikki suola on kostutettu:
Hei! Hei! Hoi! Hoi! Tuokaa kirjeenne! Kastettu on suola, ja nyt ankkurin nostamme! Isopurje mastoon, jo paluun aika on, ja viistoista sataa sentneriä, niin, viistoista sataa sentneriä, toista sataa kukkura-sentneriä meillä saaliinamme on.
Viimeiset kirjeet putoilivat kannelle hiilipalan ympärille käärittyinä ja Gloucesterin miehet huutelivat terveisiä vaimoilleen ja naisväelleen ja isännilleen, silläaikaa kun "Täällä Ollaan" suoritti soiton säestämää kulkuaan laivaston läpi, keulapurjeitten lieputtaessa kuin ihmisen käsi jäähyväisiä viittoessaan.
Harvey tuli hyvin pian huomaamaan, että ankkuripurjeineen pyyntipaikasta toiseen kuljeksiva "Täällä Ollaan" ja täysin purjein lounasta kohti laskettava "Täällä Ollaan" olivat kaksi aivan eri alusta. Ruoriratas kiskoi ja tempoi "poikasen ilmallakin", hän saattoi tuntea kuinka ruumassa oleva lasti painollaan työnsi kuunarin hyökylaineitten halki, ja laivan sivulla kiitävien porejonojen katseleminen sai hänen silmänsä huikenemaan.
Disko piti heidät työssä purjeita hoidellessa; ja kun ne veltostuivat kuin kilpapurjehtijalla, oli Danin huolehdittava, isosta latvapurjeesta, joka oli käännettävä käsin joka kerta kun alus kävi tuulen yli. Väliaikoina he pumppusivat, sillä tiukkaan ahdetusta kalasta tihkui suolavettä, joka ei ole lastille hyväksi. Mutta kun ei ollut pyyntihommaa, oli Harveylla aikaa katsella merta toiselta näkökannalta. Matalarunkoinen kuunari oli tietysti mitä läheisimmissä suhteissa ympäristöönsä. Taivaanrantaa ei juuri näkynyt muulloin kuin sen ollessa vyöryaallon harjalla; ja tavallisesti se työntyi, pujottelehti ja soljui eteenpäin pitkin harmaita, harmaansinisiä tai mustia, vaahtoviirujen risteilemiä aallonlaaksoja, tai hivuutui hyväillen jonkun isomman vesikummun kuvetta myöten. Se näytti ikäänkuin sanovan: "Ethän tee minulle pahaa? Minä olen vain pikkuinen 'Täällä Ollaan'." Sitten se liukui pois nauraa hihittäen hiljaa itsekseen, kunnes jokin uusi este veti puoleensa sen huomion. Tylsinkään ihminen ei voi katsella tällaista tunti tunnilta kiinnittämättä siihen huomiotaan; ja Harvey, joka oli kaikkea muuta kuin tylsä, alkoi pian tajuta ja nautinnolla seurata aallonharjojen korutonta kuoroa niitten käpertyessä vaahtoreunaisiksi katkeamatonta repeämistä muistuttavalla äänellä, tuulten touhua niitten rientäessä poikki aavojen ilmojen ja paimentaessa purppuransinisiä pilvenlonkia, punaisen päivänkoiton loistokasta nousua, aamusumujen kääriytymistä ja poissiirtymistä valli vallin jälkeen yli valkoisten lakeuksien, keskipäivän suolaista, huikaisevaa päivänpaistetta, sateen kosteaa suutelua sen vihmoessa yli tuhansien aavojen, lakeiden neliöpeninkulmien, näköpiirin viileätä tummenemista päivän päättyessä ja kuunvaloisen meren miljoonia väreitä, kun halkaisijapuomi viittasi juhlallisesti alataivaan tähtiin ja Harvey meni alas pyytääkseen kokilta voitorttuja.
Mutta hauskinta oli silloin kun pojat pantiin yhdessä ruorirattaan ääreen, Tom Plattin ollessa äänen kuulumilla, ja kuunari lyyhisti suojanpuoleisen reilinkinsä alas hyrskivään vedenpintaan ja laittoi pienen omatekoisen sateenkaaren katkeamattomana kaartumaan vintturinsa yläpuolitse. Sitten puomien hangot vingahtivat mastoa vastaan, nuorat narahtivat ja purjeet alkoivat humista; ja liukuessa aallon syvennykseen se tuuskahti eteenpäin kuin silkkihameensa helmuksiin kompastuva nainen ja nousi ylös halkaisija puolitiehen märkänä, kurkistellen ja tähystellen Thatcher-saaren suurta kaksois-majakkaa.
He jättivät taakseen matalikkomeren kylmän harmauden, näkivät St. Lawrence-salmen kautta Quebec'iin matkalla olevat puutavaralaivat sekä Espanjasta ja Sisiliasta palaavat Jerseyn suolaprikit; osuivat Artimon-matalikon kohdalla ystävälliseen koillistuuleen, joka kiidätti heidät Sable Islandin itäisen majakan näkyville — näky, jota Disko ei pysähtynyt ihailemaan — ja seurasi heitä ohi Westernin ja Le Haven, Georgesin pohjoisreunamille saakka. Siinä he saapuivat syvemmälle vedelle ja antoivat aluksensa viilettää hilpeästi.
"Hattie vetää nuorasta", uskoi Dan Harveylle. "Hattie ja äiti. Ensi sunnuntaina saat palkata pojan viskaamaan vettä akkunoihin, jotta voisit nukkua. Sinä jäät kai meille siksi kunnes vanhempasi tulevat. Tiedätkö mikä on parasta päästäessä taas maalle?"
"Lämmin kylpy", sanoi Harvey. Hänen kulmakarvansa olivat aivan valkoisina kuivaneista pärskeistä.
"Se on kyllä hyvä, mutta yöpaita on vielä parempi. Olen nähnyt unta yöpaidoista siitä saakka kun nostimme isonpurjeen. Silloin kelpaa kyyhöttää. Äidillä on varmaankin odottamassa ihan uusi, pehmeäksi pesty. Me tulemme kotiin, Harve, kotiin! Sen tuntee ihan ilmasta. Me kuljemme nyt lämpimän aallon liepeen poikki, ja minä tunnen laakerimarjan hajua. Mahdammeko päästä perille illalliseksi. Käännä hiukan vasemmalle."
Purjeet lepattivat epäröiden ja painautuivat toiselle puolelle raskaassa ilmassa, meren levitessä sinisin, öljymäisin mainingein heidän ympärillään. Heidän toivotellessaan tuulta tuli vain sade lukemattomin ohuin, suorin raipoin, kuplien ja ropisten, ja sateen takana jyrähteli oikea elokuun ukkonen välkähtelevine salamoineen. Miehet makasivat kannella paljain jaloin ja käsivarsin, kertoen toisilleen mitä kukin tilaisi ensimäiseksi ateriakseen maalla; sillä maa oli nyt selvästi näkyvissä. Gloucesterilainen miekkakala-alus ajautui ohitse, ja sen kokkapuulla olevassa aitiomaisessa kojussa istuva mies heilutti harppuunaansa, paljas pää märkänä sateesta. "Kaikki hyvin!" hoilasi hän iloisesti, kuin olisi ollut pitämässä vartiota suurella höyrylaivalla. "Wouverman odottaa sinua, Disko. Mitä kuuluu laivastolle?"
Disko huusi hänelle vastauksen ja ajautui edelleen, rajun loppukesän myrskyn jymistessä yläpuolella ja salamain välkkyessä niemekkeiden kohdalla neljältä taholta yhtaikaa. Ne näyttivät Gloucesterin satamaa ympäröivän matalan kukkulakehän, Kymmenennaulansaaren, kalamakasiinit, talonkattojen murtoviivan ja jokaisen riu'un ja poijun vedenpinnalla häikäisevinä silmänräpäyskuvina, joita välähti kymmenkunta minuutissa, kun "Täällä Ollaan" liukui satamaan nousuveden kuljettamana ja vihellyspoiju vaikeroi ja huokaili sen takapuolella. Sitten myrsky vaimeni pitkiksi, erillisiksi, lieskamaisiksi sinisen valkoisiksi leimahduksiksi, jota seurasi kertautumaton, mörssäripatteria muistuttava jyrähdys, ja järkytetty ilma humisi tähdittyvän taivaan alla, pimeyden ja hiljaisuuden laskeutuessa sen ylle.
"Lippu, lippu", sanoi Disko äkkiä, viitaten ylöspäin.
"Mikä on?" sanoi Pitkä Jack.
"Otto! Puolimastoon. Rannalta voivat jo nähdä meidät."
"Olin kokonaan unhottanut. Eihän hänellä ole omaisia Gloucesterissa, vai kuinka?"
"Tyttö, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin tänä syksynä."
"Neitsyt olkoon hänelle armollinen!" sanoi Pitkä Jack ja laski pienen lipun puolimastoon Oton takia, joka oli huuhtoutunut yli laidan myrskyssä Le Havelia kolme kuukautta aikaisemmin.
Disko pyyhkäisi kosteuden silmästään ja ohjasi Wouvermanin telakkaa kohti, jaellen määräyksiään kuiskaten, kuunarin kaarratellessa ankkurissa olevien hinaaja-aluksien ympäri ja yövahtien huudellessa sille sysimustien laiturien päistä. Tuon pimeyden ja kulkueen salaperäisyyden ohella Harvey saattoi tuntea jälleen ympärillään maan, tuhansine uneen vaipuneine ihmisineen, mullan tuoksuessa tuoreelta sateen jälkeen ja vaihdeveturin röhkiessä tuttua röhkinäänsä jossakin ratapihalla; ja kaikki tämä sai hänen sydämensä sykkimään ja kurkun tuntumaan karhealta hänen seisoessaan keulapurjeen vieressä. He kuulivat ankkurivahdin kuorsaavan jollakin hinaaja-aluksella, työntyivät pimeään perukkaan, jonka kummallakin puolella tuikotti lyhty; joku heräsi murahtaen, viskasi heille köyden, ja he kiinnittivät aluksensa äänettömään laituriin, jota reunustivat lämmintä tyhjyyttä huokuvat, avarat, rautakattoiset vajat, ja jäivät siihen odottamaan hiiskumatta.
Silloin Harvey istui ruorirattaan viereen ja nyyhkytti, nyyhkytti kuin olisi sydämensä ollut särkymäisillään, ja eräs kookas nainen, joka oli istunut vaakalaivalla laiturin vieressä, laskeutui kuunariin ja suuteli Dania kerran poskelle; hän oli Danin äiti ja hän oli nähnyt kuunarin tulon salamain valossa. Hän ei kiinnittänyt huomiotaan Harveyhin ennenkuin tämä oli vähän tointunut ja Disko oli kertonut hänelle hänen tarinansa. Sitten he menivät Diskon kotiin yhdessä aamun kajastaessa; ja siihen saakka kun sähkösanomatoimisto avattiin ja Harvey saattoi sähköttää vanhemmilleen, oli hän ehkä yksinäisin poika koko Amerikassa. Mutta omituista oli se, etteivät Disko ja Dan näyttäneet lainkaan pitävän pahana sitä että hän itki.
Wouverman ei ollut halukas hyväksymään Diskon määräämää hintaa ennenkuin Disko oli antanut hänelle muutamia päiviä aikaa sen sulattamiseksi; Disko saattoi tehdä sen turvallisesti, sillä hän tiesi tulleensa ainakin viikkoa aikaisemmin kuin yksikään muu Gloucesterin aluksista; niin ollen saivat kaikki miehet kuljeksia kaduilla, ja Pitkä Jack pysäytti ahkeraan Rocky Neckin raitiovaunua, periaatteen vuoksi, hän sanoi, kunnes kuljettaja antoi hänen ajaa ilmaiseksi. Mutta Dan kuljeskeli pisamainen nenänsä pystyssä, äärettömän salaperäisenä ja hyvin kopeana kotiväelleen.
"Dan, minun täytyy ottaa sinut käsiini, jos sinä jatkat tähän tapaan", sanoi Troop totisena. "Sinä olet tämän viimeisen kotiintulon jälkeen ollut aivan liian nenäkäs."
"Minä ottaisin hänet käsiini heti, jos hän olisi minun poikani", sanoi Salters-setä äreästi. Hän ja Penn asuivat Troopilla.
"Ohoo!" sanoi Dan, kierrellen hanurineen takapihalla, valmiina hyppäämään aidan yli vihollisen lähestyessä. "Isä, sinä saat kernaasti pitää omat mielipiteesi, mutta muista että minä olen sinua varottanut. Sinun oma lihasi ja veresi on varottanut sinua! Ei ole minun syyni, jos sinä erehdyt, mutta minä aion olla saapuvilla katsomassa. Ja mitä sinuun tulee, Salters-setä, niin faaraon ylimmäinen juomanlaskija ei ole mitään sinun rinnallasi! Odota niin saat nähdä. Sinut kynnetään maahan niinkuin sinun oma siunattu apilasi; mutta minä — Dan Troop — minä kukoistan kuin viheriä laakeripuu, sentähden ettäminäen pitänyt niin itsepäisesti kiinni mielipiteistäni."
Disko poltteli tupakkaa täydessä maa-arvokkuudessaan, jaloissa koreat huopatohvelit. "Sinä alat tulla yhtä hulluksi kuin Harvey-rukka. Te tirskutte ja iskette silmää ja potkitte toisianne pöydän alitse, niin ettei enää ole rauhaa talossa", sanoi hän.
"Vielä vähemmän sitä on jonkun ajan perästä — joillakin ihmisillä", vastasi Dan. "Odotahan vain."
Dan ja Harvey ajoivat raitiovaunulla East Gloucesteriin, jossa he samosivat laakeripensaitten läpi majakalle ja panivat maata suurille punaisille mukulakiville ja nauroivat itsensä nälkäisiksi. Harvey oli näyttänyt Danille sähkösanoman, ja he lupasivat toisilleen olla hiiskumatta kunnes pommi räjähtäisi.
"Harveyn sukulaisetko?" sanoi Dan levollisin naamoin illallisen jälkeen. "Minä luulen että heistä ei ole paljon laitaa, muuten kai olisimme jo heistä jotain kuulleet. Hänen isänsä pitää jonkinlaista kauppaa Lännessä. Ehkä hän antaa sinulle viitisen dollaria, isä."
"Enkös minä sitä sanonut?" sanoi Salters. "Älä pyrski ruokiisi, Dan."