The Project Gutenberg eBook ofMerenneito: NovelliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Merenneito: NovelliAuthor: Elli HiidenheimoRelease date: May 17, 2022 [eBook #68109]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kirja, 1915Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERENNEITO: NOVELLI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Merenneito: NovelliAuthor: Elli HiidenheimoRelease date: May 17, 2022 [eBook #68109]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust.Oy Kirja, 1915Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Merenneito: Novelli
Author: Elli Hiidenheimo
Author: Elli Hiidenheimo
Release date: May 17, 2022 [eBook #68109]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Kirja, 1915
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERENNEITO: NOVELLI ***
Novelli
Kirj.
ANNI SORAINEN (Sofia Elisabet (Elli) Hiidenheimo)
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.
Vanhojen, korkeiden puiden takaa näkyi kevyeen huvilatyyliin tehdyn päärakennuksen torneja ja parvekkeita. Hevonen kääntyi suurelle pihamaalle, kiersi nurmikkoympyrän ja pysähtyi avoimen kuistin eteen, jota koristivat kirkkaassa auringonpaisteessa vihannoivat ruukkukasvit.
Rattailta nousi nuori mies. Kyytipojan avulla nosti hän matkatavaransa kuistille ja katseli hetken neuvottomana ympärilleen. Tuntui kuin talo olisi ollut kuollut, niin hiljaista oli kaikkialla. Matkustaja astui suureen valoisaan eteiseen. Avoimesta ruokahuoneen ovesta kuului hiljaista astioiden kalinaa. Hän katsahti sinne; kaksi palvelijaa oli pöytää kattamassa.
— Saisinko tavata johtajatarta? kysyi matkustaja.
— Johtajatar ei nyt taida olla sisällä. — Anteeksi, oletteko herraKivistö?
— Olen kyllä.
— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne on kyllä valmis.
Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Siellä oli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luona olevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä oli savimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, että kaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolen pitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakko valkovuokkoineen.
Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, joka kuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava. Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan. Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä. Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiä vastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavan etuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaa väreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallion punertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojen takana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.
Nuoreen mieheen, joka eläen kaupungin muurien sisällä kiireisessä työssä ei ollut mitään tiennyt kevään tulosta, vaikutti tämä näky, auringonpaiste, leuto tuulen henki, keväinen tuoksu niin voimakkaasti, että hän huumautuneena, suljetuin silmin nojasi kaidepuuhun. Siinä epämääräisessä tunnelmassa, joka hänet valtasi, oli paljon tuskaa, sellaista kalvavaa ikävää, jota voi tuntea ainoastaan tällaisena kevään juhlapäivänä luonnon yltäkylläisyyden edessä, kun on väsynyt sairas ja onneton.
Hän jäi pitkäksi aikaa liikkumattomana seisomaan. Kapeat kädet puristivat kaidepuuta.
— Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajatteli hän. Täällä on aivan liian kaunista ja hiljaista. — Mutta sitten pudisti hän päätään, ikäänkuin karkoittaakseen nuo ajatukset. — Ei, ei, tällaista pitääkin olla. Minun täytyy levätä ja tulla terveeksi ja alkaa uudelleen.
Hän palasi huoneeseensa, avasi matkalaukkunsa ja alkoi purkaa tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua tunsi hän niin painostavaa väsymystä, että heitti työnsä, jätti kaikki tavarat hujan hajan ympäri huonetta ja laskeutui leposohvalle.
— Kumarassa seisominen on minulle vielä liian rasittavaa, ajatteli hän.Pyydän palvelijaa järjestämään tavarani. Kylläpä huimasikin päätä.Olen totisesti rasittunut, mutta täällä kyllä pian tulen entiselleni.Tämähän on oikea rauhan paratiisi.
Hän makasi siinä ja kuunteli lintujen moniäänistä viserrystä, joka avoimen oven kautta kuului puistosta. Pian alkoi häntä kuitenkin lepäileminen kyllästyttää. Hän nousi sohvalta ja laskeutui alakertaan. Siellä kysyi hän uudelleen johtajatarta.
— Minä olen johtajatar, kuuli hän nuorekkaan äänen takanaan lausuvan.
Hän kääntyi ja näki edessään pitkän, vaaleaverisen nuoren naisen. Seistessään siinä puettuna vaaleaan pumpulileninkiin, iloinen hymy kasvoillaan, oli hän hyvin vähän sen kuvan kaltainen, minkä Aarne Kivistö oli muodostanut itselleen lepokodin johtajattaresta. Varmaankin ilmaisi hänen katseensa jonkun verran hämmästystä, koska johtajatar ohjatessaan hänet seurusteluhuoneeseen puoleksi leikillään uudelleen vakuutti olevansa johtajatar.
— Niin, niin, tietysti. Olin vain kuvitellut jotain mustaa ja valkoista, harmaahiuksista, vakavaa.
— Ikävä, etten siinä suhteessa voi tyydyttää teitä, naurahti johtajatar.
— Näinhän on paljoa hauskempi. Tekee vähemmän sairaalan vaikutuksen.
— Eihän tämä Kalliolahti olekaan sairaala.
— Ei, ei tietysti ei. Enhän minäkään ole sairas, mutta minulla on hyvin ankara lääkäri. No niin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi, puheli hän huolettomalla äänellä.
— Eipä suinkaan. Suurin osa hoidokkaistamme on terveitä ihmisiä, varsinkin kesällä.
— Minun täytyy muuten pyytää anteeksi, etten ollut ottamassa teitä vastaan. Luulin teidän…
— Syy on kokonaan minun. Olinhan ilmoittanut tulevani myöhäisemmällä junalla, mutta kun oli kaikki valmiina matkaa varten, niin tuli yhtäkkiä sellainen kiire kaupungista, ettei mikään voima olisi voinut minua siellä pidättää.
— Kukapa ei tällaisina päivinä mielellään olisi maalla.
Päivälliskellon soitto keskeytti heidän keskustelunsa. Johtajatar osoitti Kivistölle hänen paikkansa ja esitti hänet samalla muutamille pöytätovereille.
Ruokasaliin oli kokoontunut niin paljon väkeä, ja sellainen puheensorina täytti huoneen, että tuskin olisi uskonut olevansa äskeisessä hiljaisuuden tyyssijassa. Asukkaat näyttivät olevan parhaasta päästä naisia. Jokunen vanhanpuoleinen herra, parisen heikon näköistä nuorukaista ja puoli tusinaa lapsia täydensi seurueen.
Oltiin juuri istuutumassa pöytään, kun vielä Kivistön lähin pöytänaapuri saapui ja esitettiin. Hän oli tohtori Saarivirta, kolmenkymmenen paikkeilla oleva mies, joka ehdottomasti herätti huomiota komealla ulkomuodollaan. Tumma tukka oli tiheä ja hiukan aallokas, piirteet säännölliset, iho terveen ruskahtava. Silmät olivat vaaleammat kuin mitä olisi hiusten väristä voinut päättää, kirkkaat, teräksenharmaat. Kädet, jotka hän nosti pöydälle, olivat leveät, hyvinhoidetut, valkoiset. Koko miehestä uhkui terveyttä ja voimaa.
— Mitähän tuokin on lepäilemässä, ajatteli Kivistö ja sai kohta vastauksen kysymykseensä, kun eräs pöydässä istuvista naisista hymyillen kysyi tohtorilta, kuinka tämän työ sujui.
Puhuteltu vastasi — ääni oli matala ja hiukan taipumaton, niinkuin sellaisen ihmisen, joka ei paljon keskustele — että työ oli sujunut hyvin; hän saisi sen valmiiksi pikemmin kuin oli toivonutkaan.
— Tohtori on siis työtä tekemässä täällä, missä muut laiskottelevat? kysyi Kivistö.
— Tiesin tämän paikan olevan erittäin rauhallisen ja järjestyksen moitteettoman. Minulla oli kiireellinen työ suoritettavana, enkä tahtonut kuluttaa aikaa asunnon etsimiseen. Siksi tulin tänne, vaikka oikeastaan olisin tahtonut sellaiseen paikkaan, missä ei ole niin paljon ihmisiä. No niin, eiväthän ihmisetkään häiritse, kun ei anna niiden häiritä.
— Tohtori on aivan rautaisen säntillinen työssään, huomautti äskeinen nainen. Ei ihaninkaan ilma, ei kuvaus viehättävimmästäkään näköalasta, jota lähdemme katsomaan, saa häntä luopumaan määrätunneistaan. Mutta huomennapa tänne odotetaan uutta tulokasta, neiti Elna Strömiä. Hän kuuluu olevan oikea sulotar ja rikas sitäpaitsi. Saa nähdä, miten silloin käy tohtorin ahkeruuden…
— Tässäpä nyt juuri on esimerkki siitä, kuinka ahkeruus palkitaan. Nyt kun sulotar saapuu, olen valmis kahta viikkoa ennen määräpäivää ja voin rauhassa käyttää aikaani näköalojen ja sulottarien ihailemiseen.
— Todella, ihmetteli Kivistö. Minusta on käsittämätöntä, että joku kiireellinen työ voi joutua valmiiksi kahta viikkoa ennen määräpäivää. Minulta ne tavallisesti valmistuvat kahta viikkoa jälkeen määräpäivän.
— Ainahan voi asettaa itselleen joka päiväksi vahvistetun työerän. Ja jos sitten huomaa, että saakin enemmän päivittäin tehdyksi, tai niinkuin minulle sattui, ettei tehtävä ole niin työläs, kuin mitä oli ajatellut, niin silloin voi saada sen valmiiksi ennen määräpäivääkin.
— Niin, voihan, voi, myönteli Kivistö.
Keskustelu loppui siihen, eikä ainakaan tohtori yrittänyt sitä uudelleen virittää.
Päivällisen jälkeen tarjottiin kahvi ensimäisen oikean kesäpäivän kunniaksi ulkona puistossa. Kun oli tarpeeksi lausuttu ylistyssanoja päivän ja paikan kauneudesta ja ulkosalla nautitun kahvin erinomaisesta mausta, kääntyi keskustelu erääseen äsken pääkaupungissa sattuneeseen surulliseen tapaukseen. Kahdeksantoista vuotias poika oli onnettomasta rakkaudesta ampunut itsensä. Sääliteltiin onnetonta poikaraukkaa. Kummasteltiin, että hän oli tehnyt tekonsa, vaikka oli niin nuori. Kivistö koetti selitellä teon johtuneen juuri siitä, että hän oli niin nuori, sillä siinä oli epäilemättä nuoruuden intohimoista tuskaa, pettymystä, ehkäpä turhamaisuuttakin…
— Turhamaisuutta? Ettäkö ihminen menettäisi itsensä turhamaisuudesta, huudahti joku.
— Turhamaisuudesta tekee ihminen melkein vaikka mitä, väitti Kivistö.
Tohtori piti itsestään selvänä, ettei nuorukainen ollut oikein täysijärkinen. Muuten oli mahdotonta ymmärtää hänen tekoaan.
Johtajatar oli kuunnellut muiden keskustelua. Nyt hänkin puuttui puheeseen. Hänkin piti juuri sitä, että mies oli niin nuori, jonkunlaisena selityksenä teolle. — Jos hän olisi enemmän elämää kokenut, niin hän olisi tiennyt, että se on nousua ja laskua. — Yleensäkin minun on vaikea ymmärtää sitä, että ihmiset tekevät itsemurhia. Minun olisi aivan mahdotonta kuvitella, että esimerkiksi itse lopettaisin päiväni. Ainakaan en tekisi sitä rakkauden takia.
— En minäkään voisi sitä kuvitella teistä, huudahti rouva Kanervio. Kun seisotte siinä niin iloisena, terveenä ja rauhallisena kuin suruton ja viileä aallotar, niin ei todellakaan voisi uskoa teidän niin rakastuvan, että siihen kuolisitte. Merenneidot eivät kuole rakkaudesta.
Kuului hyväksymishuutoja: Niin juuri, olette kuin merenneito! ja naurua.
— Merenneito, huudahti johtajatar, ja hänen äänessään oli hiukan tyytymätön sointu, mutta sitten hän naurahti iloisesti — niin, vaikkapa vain merenneito. Sillä monista katseista, jotka sillä hetkellä kohdistuivat häneen, hän näki yhden hyväksyvän, ihailevan, tohtorin silmistä.
— Shto eto merenneito, kuului joukosta korkea naisen ääni. Se oli venäläisen everstinnan, joka usein kesäisin oleskeli Kalliolahdessa. Hänelle selitettiin, mikä merenneito oli. Muuten hän kyllä oli ymmärtänyt keskustelun.
— Niet, niet, puheli hän. Ei ole merenneito. Lämmin sydän. — Lihava rouva kieri keränä johtajattaren luo, syleili häntä ja suuteli poskelle — Galobushka! Ei ole merenneito.
Kun Kivistö kahvin jälkeen meni huoneeseensa, olivat siellä tavarat edelleen hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Hän oli juuri aikeissa soittaa palvelijatarta, kun ovelle koputettiin ja johtajatar astui huoneeseen.
— Tulin katsomaan, että täällä on kaikki kunnossa. Oletteko tyytyväinen huoneeseenne? Jos teiltä jotain puuttuu, niin ilmoittakaa vain minulle.
— Kaikki on, niinkuin olla pitää. Suokaa vain anteeksi, että täällä on näin huono järjestys. Olen juuri purkamassa tavaroitani.
— Olette varmaankin väsynyt matkan jälkeen. Enkö saisi auttaa teitä tavaroiden järjestämisessä.
— Eihän voi tulla kysymykseen, että vaivaisin teitä. Jaksan kyllä itse, ja sitäpaitsi, ehkä joku palvelijoista…
— Teidän ei tarvitse ollenkaan ottaa huomioon kohteliaisuussyitä minuun nähden. Minähän olen sairaanhoitajatar.
— Mutta teillä on tietysti paljon työtä ilman tällaistakin.
— Ei ainakaan liiaksi. Minulla ei ole mitään tekemistä taloudessa. Olen täällä etupäässä pitääkseni huolta hoidokkaiden mukavuudesta. Jos teillä siis on sellaista tavaraa, jota ette erityisesti tahdo itse järjestää, autan teitä mielelläni. Ehkä teen sen paremmin kuin joku palvelijattarista.
— Sitä en ollenkaan epäile. Mielellänne saatte panna kaikki niinkuin tahdotte. Toistaiseksi olen vain saanut epäjärjestystä toimeen.
— Niinpä käykää tuonne parvekkeelle siksi aikaa, tai ehkä tahtoisitte loikoa täällä leposohvalla ja seurata järjestämistä, niin löydätte vasta tavaranne, ja voimme hiukan jutella.
— Valitsen leposohvan. Vaikka olenkin tullut tänne lepäämään, niin hiljaisuus vaivaa minua, ainakin nyt aluksi, kun olen siihen tottumaton, hiljaisuus ja varsinkin luonnon kauneus. Varmaankaan te ette voi sitä ymmärtää.
— Ymmärrän teidät niin hyvin. Olen itsekin kokenut samaa.
— Ei voisi uskoa sitä, kun näkee teidät.
Mutta kun hän samalla hymyillen katsahti johtajattareen ja kohtasi hänen katseensa, suuren, viisaan, hyväntahtoisen katseen, niin hänelle yht'äkkiä selvisi, että vaikkei johtajatar koskaan olisikaan kokenut samaa kuin hän, niin hän kuitenkin ymmärtäisi häntä. Kaikki hän käsittäisi, kaikesta hänelle voisi kertoa. Ja tuntuisi hyvältä puhua kaikesta, josta hän tähän asti oli koettanut vaieta niin paljon kuin mahdollista. —
— Tiedätte ehkä, että olen harjoitellut soittoa ja että äsken annoin pianokonsertin.
Johtajatar nyökkäsi vastaukseksi.
— Ehkä myöskin satuitte lehdestä lukemaan, että tilaisuus täytyi keskeyttää konsertinantajan sairastumisen takia. Minä nimittäin pyörryin kolmannen numeron aikana. Ihmiset tietysti sanoivat, että pelkäsin niin kauheasti. Nauravat minulle kaikki. Mutta kuitenkaan minä en ollenkaan pelännyt. En tiedä, kuinka selittäisin sen teille. Ensi alusta olin täysin selvillä siitä, etten onnistuisi, ja kun aloin kolmatta numeroa, tunsin selvästi, etten jaksaisi loppuun, mutta minä en pelännyt. Soitin kylmästi eteenpäin, kunnes en enää nähnyt koskettimia… Sitten minä makasin kaksi viikkoa. Lääkäri sanoi, että olen kovin rasittunut. Teinkin viimeaikoina, ylenmäärin työtä. Sydämessäkin kuuluu olevan jotain. Nyt minun ei pitäisi soittaa kuukausimääriin muuta kuin ehkä vähän ajankuluksi. Ei minun teekään mieleni soittaa. Se päinvastoin kauhistaa minua. — Tällainen pitkä työttömyys merkitsee luonnollisesti soittoniekalle suurta taantumusta. — Kaikki tämä kuitenkin menisi, mutta siinäpä ei olekaan kaikki. Pahan alkusyy on se, että minä en usko lahjoihini. Silloin konsertissa tunsin sen niin selvästi. Oi, niitä kaikkia ystäviä ja vihamiehiä, jotka kehuvat ja kehoittavat jatkamaan ja yhä jatkamaan. — Vaikka, mitäpä minä heitä syytän. Sisimmässäni tiesin jo kauan, ettei minusta olisi taiteilijaksi, mutta minulla ei ollut rohkeutta ajoissa keskeyttää. Olin uhrannut liian paljon soitolle. En ollut käynyt edes kouluani loppuun. Minusta ei ole soittajaksi. Käsitättekö miltä tuntuu, kun ei ole enää mitään, mihin perustaisi?
— Ymmärrän kyllä. Vaikk'en olekaan samaa kokenut, olen kokenut jotain samankaltaista. — Te miehet olette tietysti toisenlaisia kuin me, mutta minulle tuotti kerran lohdutusta kertomus eräästä naisesta, joka tahtoi kirjoittaa kirjoja. Mutta hänen voimansa pettivät, ja hän oli epätoivon partaalla. Aika kuitenkin kului, ja eräänä päivänä huomasi hän olevansa iloinen siitä, että jaksoi pyyhkiä pölyä kirjoista.
— Tarkoitatteko ehkä, että minä, joka en osaa soittaa, kerran olisin iloinen siitä, että osaan virittää soittokoneita?
— En aivan sitäkään, naurahti johtajatar. Mutta jokainen ihminen luulee erinäisissä elämänkohdissa, että se yksi, mitä hänellä on tai mitä häneltä puuttuu, on ainoa tärkeä, ja sitten saakin huomata, että elämässä on niin monenlaista, eikä mikään ole täydellistä. — Mutta oikeastaan minun ei pitäisi puhua teille näin. Varmaankin tuo tunne siitä, ettei teillä ole lahjoja, johtuu satunnaisesta ruumiillisesta heikkoudesta. Ensin teidän on tultava terveeksi, ja sitten teistä tulee taiteilija.
— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestanne, mutta minä pelkään, että liiankin hyvin tunnen tilani. Kertokaapa te nyt puolestanne, millaista oli, kun teille tiet nousivat pystyyn.
— Ei se ollut mitään sen kummempaa, aivan tavallinen juttu vain. Minulla oli taloudellisia ja muita vaikeuksia, mutta eivät ne minua paljon rasittaneet. Minusta aina tuntui, että vaikka asiat teoreettisesti katsoen näyttivätkin olevan hyvin hullusti, niin käytännössä kaikki kyllä selviäisi.
— Mutta minusta tuntuu kuin kaikki kävisi huonosti käytännössä, vaikka teoreettisesti olisikin kaikki selvää.
— Älkää puhuko noin.
— Niin, katsokaa, muutamat ihmiset ovat sellaisia, ettei heille mikään onnistu.
— No, olkoon sitten, koska välttämättömästi niin tahdotte. Mutta, kun kerran olette tullut tänne, niin teidän täytyy yrittää.
— Olen päättänyt yrittää. Teen kaikki, mitä käskette. Lääkäri puhui jotain halonhakkuusta.
Johtajatar naurahti.
— Kaikki ne tuovat esille sen halonhakkuunsa. Ehkäpä keksimme teille jotain hauskempaa. — Nyt ovat tavaranne järjestyksessä. Näkemiin! —
Kun johtajatar tuli alas, ympäröi joukko hoidokkaista hänet. He olivat kuulleet, että äskeinen tulokas oli oikea pianisti ja iloitsivat jo siitä, että saisivat kuulla hyvää soittoa. Mutta johtajatar selitti heille, ettei kukaan saisi pyytää herra Kivistöä soittamaan, ei edes saisi puhua hänen kanssaan soitosta.
Seuraavana aamuna saapui Elna Ström Kalliolahteen. Niinkuin usein silloin, kun on kysymys sievistä ja rikkaista tytöistä, oli maine jonkun verran liioitellut hänen kauneuttaan. Hän oli tosin soma, ja hänen ulkomuotonsa oli erikoinen, mutta varsinainen kaunotar hän ei ollut. Hiukset olivat vaalean ruskeat, kulmakarvat tummat, hiukan vinot, silmät kauniin ruskeat. Kasvot olivat pienet ja pyöreät, vartalo siro. Koko olento teki lapsellisen vilkkaan ja pehmeän vaikutuksen.
Hän saapui varhain aamulla, pitkän yömatkan jälkeen ja meni kohta huoneeseensa lepäämään.
— Minne olet ajatellut sijoittaa neiti Strömin? kysyi johtajatar taloudenhoitajattarelta kulkiessaan ennen aamiaista ruokasalin läpi.
— Tuossa verannanpuoleisessa pöydässä on eniten tilaa.
— Hyvä on.
Pöytä oli toisessa päässä salia kuin se, missä tohtori ja Kivistö istuivat, ja jossain johtajattaren alatajunnassa liikkui sen johdosta tyytyväisyyden tunne. Ovelta kääntyi hän jo takaisin.
— Paikka verannanpuoleisessa pöydässä ei kuitenkaan ole sopiva neiti Strömille, sanoi hän. Hänen täytyy saada istua muun nuoren väen joukossa. Sijoita hänet esimerkiksi tähän tohtorin viereen.
— Mutta siinähän on herra Kivistön paikka.
— Vastapäätä sitten.
— Ei siinäkään ole tilaa.
— Hyvä ystävä, onhan tässä pöydässä ennenkin istunut kymmenkunta henkeä.
— Ainoastaan silloin kun on suuri tilanpuute, mutta nyt…
— Sijoita vain neiti Ström siihen jollain tavalla. Hänen täytyy istua siinä.
Taloudenhoitajatar katsoi ihmeissään johtajattaren jälkeen.
— Mikähän häneen nyt tuli? Tavallisesti hän ottaa järkisyyt huomioon. —
Elna Ström ei kauan pysynyt huoneessaan. Hän ei saanut unta, vaan nousi ja lähti tarkastusmatkalle. Hän käyskeli pihat, puistot, rannat, karjopihat ja joka paikan, tarkasteli myös rakennuksen sisältäpäin, niin että hänellä aamiaiselle soitettaessa oli jokseenkin selvä käsitys jokaisesta lepokodin nurkasta.
Aamiaiselle hän tuli vähän sen jälkeen, kun muut jo olivat ryhtyneet syömään. Vähääkään ujostelematta astui hän saliin. Johtajatar vei hänet paikalleen ja esitti lähinnä istuville. Kivistö näki hänen nopealla, varmalla katseella mittelevän koko seuruetta. Nähtävästi joutui suurin osa, niiden joukossa Kivistö itse, punnituksi ja köykäiseksi huomatuksi. Tohtori sitävastoin kirjoitettiin hyväksyvällä katseella armoitettujen listaan.
Mutta tohtori ei itse pannut siihen huomiota. Hän oli kokonaan kiintynyt kysymykseen Kalliolahden kalastusmahdollisuuksista, sillä hän oli päättänyt käyttää loppu-aikansa oikein ahkeraan urheilun harjoittamiseen. Keskustelu kääntyi eri urheilulajeihin, niiden etuihin ja huonoihin puoliin. Elna lausui ilmi suuren ihastuksensa kalastukseen, jos vain oli joku, joka pani madon koukkuun, sillä sitä eivät hänen hermonsa lainkaan kestä. Vielä aamiaisten päätyttyäkin jäätiin pöytään juttelemaan. Johtajatar lyöttäytyi heihin.
— Ette kauan levännytkään? lausui hän Elnalle.
— En minä voi päivällä nukkua, minä, joka en saa yölläkään unta. Sentähdenhän tänne tulinkin. Ajatelkaa, vaikka kuinka myöhään panisin maata, niin aina herään viiden, kuuden ajoissa. Ei kysymystäkään nukkumisesta, vaikka kuinka koettaisin.
— Katsokaapa tuota neitiä, joka syö viereisessä pöydässä.
Elna katsoi sinnepäin ja näki nuoren naisen, joka erosi muista päivänpaahtamien terveiden kasvojensa kautta. Hän oli tullut myöhemmin pöytään ja söi kiireellä ja hyvällä ruokahalulla.
— Mitä hänestä?
— Hänellä on aivan päinvastainen vaiva kuin teillä. Häntä nukuttaisi niin äärettömästi aamusella, mutta täytyy nousta.
— Sepä ihmeellinen vaiva. Mikä hänen on?
— Hän on puutarhuri. Teidän pitäisi jakaa hänelle hyvyyttänne, auttaa häntä aamusella, kun kuitenkin olette valveilla, niin hän saisi vähän enemmän nukkua.
— Mielelläni sen tekisin, mutta minä en mitenkään voi kaivaa maata. Jos pieninkään hiekanjyvänen menee kynteni alle, niin puistattaa koko ruumista.
— Mutta sitten, kun on sata jyvästä kynsien alla, niin ei enää puistatakaan. Sitäpaitsi voisitte auttaa häntä muussa kuin kaivamisessa. Juuri aamuisin tarvittaisiin teitä avaamaan lavoja ja kastelemaan. Herra Kivistöstä saatte arvattavasti toverin.
— Siinä muodossako saankin halonhakkuuannokseni.
— Eikö tohtorikin rupea puutarhuriksi? kysyi Elna.
— Luulen, että tyydyn kalastamiseen.
Tuntui siltä kuin olisi kevät katunut, että niin aikaisin oli loihtinut kaiken ihanuutensa ihmisten nautittavaksi, sillä muutaman kauniin päivän jälkeen alkoi pohjoinen itsepäisesti puhaltaa, ja ilmat muuttuivat kolakoiksi. Hoidokkaat alkoivat pysytellä sisällä, pistäytyivät vain joskus kävelyillä männikössä. Aika tahtoi usein tulla heille pitkäksi ja he napisivat huonoja säitä. Johtajatar pelasi seurapelejä toisten kanssa, kertoi satuja lapsille, keskusteli tohtorin ja Kivistön kanssa, koetti järjestää musikaalisia illanviettoja j.n.e.
Kivistö alkoi yhä paremmin viihtyä Kalliolahdessa. Eräs paikka häntä varsinkin miellytti. Se oli lavatarha. Siellä hän suoritti määränsä ruumiillista työtä. Aluksi tuntui se hänestä raskaalta ja ikävältä. Ensimäisiä kertoja auttaessaan puutarhuria kastelussa, mietti hän jo mielessään, että se myöskin tulisi olemaan viimeinen, mutta jonkunlainen velvollisuudentunto pani hänet uudelleen yrittämään. Elna Strömistä ei hänellä juuri ollut seuraa. Elnalla oli nimittäin tapana olla ottamatta huomioon sellaisia henkilöitä, jotka eivät erikoisesti hänen mieltään kiinnittäneet. Hän pysyi sentähden aivan vaiteliaana työskennellessään Kivistön kanssa, jota kohtaan hän tunsi ennakkoluuloista kylmäkiskoisuutta. Vähitellen alkoi työ kuitenkin Kivistöä miellyttää. Kun muualla kylmät tuuliset säät tekivät ulkona oleskelun kolkoksi, vallitsi suojatussa lavatarhassa ainainen tyven. Kainoinkin päivänsäde heijastui kirkkaana lava-akkunoista ja tummanpunaisista kehyksistä, ja lavoja aukaistessaan tunsi hän lämpimän ilman miellyttävästi hyväilevän kylmiä käsiään. Vähitellen oppi hän tuntemaan hoitamiansa taimia, ja melkein päivä päivältä huomaamaan niiden nopean kehityksen. Kerran kun hän raesateen jälkeen kolkkona iltahetkenä hiukan huolissaan lähti katsomaan lavatarhaa ja ilokseen näki taimien nostavan pirteitä latvojaan lava-akkunoita kohti, joista suuret kirkkaat vesipisarat rapisten putosivat niiden lehdille, niin hän ymmärsi hyvin puutarhuria, joka rakasti taimiaan kuin eläviä olentoja. Jo aikaisemmin oli hän huomannut todeksi sen puutarhurin lausunnon, että taimien kastelu tuottaa yhtä suurta nautintoa kuin jos olisi janoissaan ja itse joisi vettä.
Hänen viihtymistään edisti myöhemmin uuden tulokkaan yhtyminen puutarhatöihin. Se oli ylioppilas Olli Haapa. Hän oli sairastanut ankaraa tautia, oli oikeastaan jo aivan toipunut, mutta oli kuitenkin vielä tullut Kalliolahteen voimia kokoamaan. Hän toi mukanaan kokonaisen aarteen säihkyvää iloisuutta. Hän ja Elna löysivät toisensa melkein kohta, ja Elnakin muuttui kuin uudestaan syntyneeksi.
Ilmojen taas parannuttua toimivat he enimmäkseen avomaalla. Elna ja Olli Haapa käänsivät maata ja esittivät kaikenlaisia voimannäytteitä. Kivistön täytyi tyytyä istuttelemiseen, pensaiden leikkaamiseen ja muuhun pieneen hommaan. Usein tuli johtajatar heidän seuraansa. Hän istuutui hetkeksi lavan nurkalle ja katseli heidän puuhiaan. Joskus otti hän talikon käteensä ja käänsi maata puutarhassa. Hän teki sen olantakaa, nosti suuria multakokkareita eteensä ja heilutti talikkoa voimainsa mukaan. Sitten hän istuutui ojanreunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— Tuntuu niin hyvältä joskus vähän raataa, kun muuten aina tekee sellaista, joka ei ole oikeata työtä.
Sitten hän taas lähti.
— Hän on aina hyvällä tuulella, huomautti Olli Haapa.
— Se kuuluu asiaan, se on hänen virkavelvollisuutensa, selitti Elna.
— Minä olen kyllä nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka ovat viran puolesta iloisia, mutta tämä on jotain toista. Hän on todella iloinen, väitti Kivistö.
— Hän on varmaankin rakastunut, arvaili Elna. Sentähden hän on iloinen.
Nuo sanat herättivät Kivistössä epämääräisen harmin tunteen. Jos johtajatar oli rakastunut, niin oli hän rakastunut tohtori Saarivirtaan ja Kivistö ei olisi suonut sitä.
— Olen mustasukkainen, ennenkuin olen rakastunut, ajatteli hän, mutta en voi auttaa sitä, ettei minusta johtajatar voisi olla rakastunut tohtoriin. Hänen täytyy olla saman meille kaikille, se kuuluu hänen virkavelvollisuuksiinsa. Hänen täytyy olla viileä merenneito, muuten me tulemme mustasukkaisiksi. Mitäpä jos Elna Ström kuitenkin erehtyy. Muutamat merkit kyllä viittaavat siihen, että hän ei erehdy, mutta toiselta puolen he ovat hyvin vähän toistensa seurassa. Ainakin jakaa johtajatar suosiotaan suurella tasapuolisuudella.
Kivistö makasi vuoteen omana. Hän oli jo alkanut tuntea itsensä sangen terveeksi, kun äkkiä oli taas tullut suuri väsymys ja ääretön kyllästyminen kaikkeen. Hän ei jaksanut nousta, eikä hänen tehnyt mielensäkään nousta. Kolme päivää oli jo kulunut, ja yhä hän loikoi haluttomana ja velttona. Ainoa, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oli kysymys siitä, muistaisiko johtajatar käydä häntä katsomassa ja joutaisiko hän viipymään hänen luonaan. Pieninkin viivästyminen huolestutti häntä, ja kuitenkin suoritti johtajatar kaksi käyntiään päivässä hänen luonaan sangen suurella täsmällisyydellä.
— Olkaa niin hyvä, pyysi hän, kun johtajatar taas tuli iltakäynnilleen, ottakaa käsityö ja käykää oikein mukavasti istumaan tuohon nojatuoliin, muuten minusta koko ajan tuntuu siltä, kuin jos laskisitte minuutit ja ajattelisitte kaikkia velvollisuuksianne.
— Teenkö minä niin rauhattoman vaikutuksen. Odottakaahan hetkinen, niin tuon käsityön, enkä pidä ollenkaan kiirettä.
Pian hän istuikin nojatuolissa sukankudin kädessä. Kivistö makasi ääneti, kuunteli sukkapuikkojen hiljaista helinää ja katseli rauhallisia kasvoja, jotka olivat painautuneet työn yli. Ne olivat aivan tavalliset kasvot, eivät kauniit, eivät erikoiset millään tavalla. Niin hän ainakin oli ajatellut, kun hän ne ensi kerran näki, mutta tällä hetkellä ne olivat hänestä ylen suloiset, ja hän olisi maksanut paljon, jos nuo kädet, jotka nekin olivat aivan tavalliset, olisivat ojentuneet hänelle. — Hän huokasi tahtomattaan. Johtajatar nosti päätään ja katsoi häneen kysyvästi.
— Arvatkaapa, johtajatar, mitä nyt toivoisin, jos se vaan olisi mahdollista.
— Että olisitte aivan terve.
— Niin, sitäkin tietysti, mutta jotain muuta myöskin: Tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.
— Olipa sekin toivomus. Kuinka vanha te sitten olette?
— Suokaa anteeksi, vastasi Kivistö naurahtaen. Kaksikymmentäkaksi vuotta.
— Tehän olette sitten aivan kadehdittavassa ijässä.
— Mutta minä tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.
— Mielelläni antaisin teille omasta ijästäni kymmenen vuotta.
— Mutta silloinpa minä en enää tahtoisikaan olla kymmentä vuotta vanhempi.
Puna levisi äkkiä johtajattaren kasvoille.
— Te ette varmaankaan tiedä, mitä te tahdotte, sanoi hän ja nousi istualtaan, mutta minäpä sanon, mitä minä tahdon. Minä tahdon, että te huomen-aamuna olette aivan terve, nousette varhain, kävelette, olette muiden kanssa. Jos se tulee liian rasittavaksi, niin te voitte taas levätä, mutta teidän täytyy huomenna yrittää. — Ja seisoen Kivistön vuoteen ääressä sekä katsoen häntä lujasti silmiin hän toisti: Huomenna te olette terve, eikö niin?
Kuten käskette, johtajatar, mutta istukaa nyt vielä. Älkää vielä menkö! Ettehän te voine olla millännekään siitä, mitä puhuin. Kyllä kai te olette tottunut siihen että sairaat, varsinkin hermostuneet, ihastuvat hoitajiinsa ja lääkäreihinsä. Istukaahan nyt. Nämä pitkät illat ovat niin kovin ikäviä.
Johtajatar istuutui.
— Minulla olisi vielä toinenkin toivomus. Teidän nimennehän on Kaarina, eikö niin? No niin, minä toivoisin että olisin Eerik nimeltäni, niin te ette työlästyisi minuun.
Kaarina nauroi.
— Enhän minä ole teihin työlästynyt.
— Ettekö? Teidän sijassanne olisin kauhean kyllästynyt meihin kaikkiin hermoinemme, unettomuuksinemme, ruumiinpainoinemme ja mitä lieneekään kaikki, jonka ympärillä meidän ajatuksemme kieppuvat.
— Onhan teidän joukossanne hyvinkin erilaisia ihmisiä.
— Minusta suurin osa on harmaata yksitoikkoista massaa. Kauanko te olette ollut täällä?
— Viidettä vuotta.
— Yhtä mittaako?
— Kaksi viikkoa olen ollut poissa.
— Eikö teitä haluta ulos maailmaan. Tehän olette nuori. Minusta teidän pitäisi kaivata jotain muuta, jotain uutta.
— Onhan joskus tehnyt mieleni maailmalle. Mutta minä suorastaan en ole voinut lähteä täältä. Ei ole ollut muita mahdollisuuksia kuin tämä. Ja niinpä en ole asiaa sen enempää ajatellut. Olen elänyt päivästä toiseen vaan.
Kivistö naurahti.
— Niinpä te olette elänyt päivästä toiseen vaan.
Kaarina nousi.
— Nyt olen jo viipynyt liiankin kauan. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä! Nukkukaa rauhallisesti — merenneito.
* * * * *
Kivistö heräsi varhain seuraavana päivänä. Niinkuin aina aamusella oli hänellä painostunut mieliala, mutta hän teki paraansa vapautuakseen siitä. Hän nousi ja katseli puutarhaan kierrekaihtimen raosta. Rannassa oli aamusumu hiljalleen haihtumassa; kastepisarat kimmelsivät puissa ja pensaissa.
— Parasta on pukeutua samalla. Muuten en tiedä, pääsenkö tänäänkään pystyyn, ja minähän lupasin merenneidolle alkaa tänään uutta elämää.
Hän pukeutui aivan erikoisella huolella, harjasi kauan hiuksiaan ja veti lopuksi ylleen uuden valkean flanellipuvun, jota hän ei ollut kertaakaan vielä käyttänyt. Hän katseli kuvaansa peilistä ja oli tyytyväinen.
Oli vielä hyvin varhainen aamuhetki, ja talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, niinkuin silloin kun hän ensi kertaa astui siihen. Hän meni puiston puoleiselle kuistille. Sumu oli kokonaan hälvennyt. Ilma oli vielä kolakkaa, mutta aurinko paistoi jo lämpimästi. Kivistö istuutui kuistille ja sulki hetkeksi silmänsä. Äskeinen raskas mieliala oli kokonaan kadonnut. Hiukan heikoksi hän tosin vielä tunsi itsensä, mutta hänen oli hyvä olla. Jonkunlainen raukea onnen tunne täytti hänen mielensä.
— Missähän merenneito mahtanee olla, ajatteli hän. Ehkä hän ei vielä ole jalkeilla. Varmaankin hän taas valmistautuu hoitamaan velttoa, itsepäistä sairasta, mutta hän saakin nähdä reippaan nuorukaisen ja vielä tennispuvussa, vaikkei tosin tennispelissä.
Eräs palvelijattarista alkoi liikkua ruokasalissa siivoustöitä tehden.Toinen kantoi aamujuomatarjottimia yläkertaan.
Kivistö astui ruokasalin ovelle.
— Eikö johtajatar ole vielä tullut alas? kysyi hän.
— Johtajatar on jo aikoja ollut liikkeellä. Hän meni tohtorin kanssa verkkoja kokemaan.
— Vai niin. Harrastaako johtajatar kalastusta?
— Joka aamuhan ne ovat kalassa olleet.
Kivistö meni takaisin kuistille ja niinkuin silloin hänen taloon tullessaan oli hänestä nytkin hiljaisuus tässä talossa tuskallista ja kaikki kauneus tuolla ulkona, vihreys, auringonpaiste, kaikki painostavaa. Hän toivoi, ettei olisi tullutkaan.
Mikä minua oikeastaan vaivaa? puhui hän itselleen. Minä olen tietysti rakastunut, mutta sehän on hullutusta. Ja mitä oikeastaan tahdon? Jos minulle sanottaisiin, että tahtoni täytetään, niin en tahtoisi mitään. Mitä siis minuun kuuluu, kenen seurassa hän oleskelee? Ei mitään, mutta kuitenkin, kuitenkin —.
Kaarina ja tohtori palaavat verkonnostosta. Heillä on tänään kaunis saalis veneenpohjalla. Kaarina soutaa hitain, tasaisin vedoin ja hänen notkea vartalonsa taipuu kauniisti joka kerta. Tohtori istuu perässä ja katselee häntä.
— Te olette soutanut jo liiaksi. Tulkaa perään!
— Ei, ei, minua huvittaa soutaminen. Katsokaa te vain miten pidätte perää! — Kaarina on voimakkaalla vetäisyllä toisella airolla saanut veneen kääntymään aivan väärään suuntaan. Tohtori meloo olan takaa saadakseen veneen taas oikealle suunnalle ja Kaarina auttaa häntä niin tehokkaasti, että vene kieppuu melkein ympäri. Nyt hän herkeää soutamasta ja nauraa.
— Te ette osaa pitää perää.
— Olkaa kiltti tai rankaisen teitä! Mutta nyt vasta Kaarina alkaakin. Hän soutaa vuoroin toisella, vuoroin toisella airolla, ja tohtori ponnistelee turhaan pysyttääkseen venettä suorassa. Vihdoin räiskyttää hän melallaan vettä Kaarinan päälle, mutta vastaukseksi saa hän kokonaisen ryöpyn kasvoilleen. Silloin heittää hän melan ja harppaa kokkaan.
— Älkää kaatako venettä!
Tohtori tarttuu Kaarinan ranteisiin ja puristaa niitä…
— Pyytäkää anteeksi!
Kaarina katsoo hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vesipisaroihin hänen tummissa hiuksissaan. Kuinka hän on kaunis! Kuinka hänen hampaansa loistavat valkoisina!
— En, en, en! huutaa Kaarina nauraen ja ponnistelee irroittaakseen ranteitaan, mutta tohtori pitää niitä rautaotteessa ja he katsovat toistensa silmiin kiinteästi.
Äkkiä tohtori heittää ja palaa paikalleen. Hän on aivan kalpea.
— Suokaa anteeksi, sanoo hän, olin suunniltani.
Vastaus tulee melkein kuiskauksena. — Eihän minulla… Älkää turhia.
Kaarina tarttuu taas vapisevin käsin airoihin ja soutaa hiljaa rantaan. Äsken hän ei tuntenut mitään, mutta nyt hän huomaa, että hänen ranteensa ovat aivan hellät. Tohtori ei sano enää mitään, ja Kaarinakin vaikenee. Hän ei uskalla edes katsoa mieheen joka istuu häntä vastapäätä. Rannassa hän kohta astuu veneestä ja rientää taakseen katsomatta rakennukselle.
Kun he suuruksella taas tapaavat toisensa, hakevat Kaarinan silmät vaistomaisesti tohtorin katsetta, mutta se ei puhu hänelle mitään. Silloin antautuu hän vilkkaaseen keskusteluun pöytätovereittensa kanssa. Hän juttelee paljon, mutta mitä hän puhuu, sitä hän ei oikein tiedä.
Istutaan seurusteluhuoneessa. Tuli palaa takassa. Olli ja Elna pelaavat shakkia, tohtori lukee lehteä. Kaarina kääntää palteita uutimiin. Lapset istuvat hänen ympärillään kuunnellen satuja, joita hän hiljaisella äänellä kertoo. Kivistö kuuntelee hänen kertomistaan. Kun Kaarina on lopettanut, sanoo Kivistö.
— Te kerrotte niin hyvin. Ettekö koskaan ole ajatellut kirjoittaa jotain?
— Olen joskus jotain kirjoitellutkin huvikseni, pikku paloja vain.
— Ja julkaissut?
— Taivas varjelkoon!
— Mitenkä niin?
— En ole koskaan ollut niin tyytyväinen kyhäelmiini. Sitäpaitsi minusta meillä on yllin kyllin varsinkin naiskirjailijoita. Jokainen, joka vain kykenee kynää kädessään pitämään, kirjoittaa.
— Eihän siinä ole mitään pahaa. Kuta useammat yrittävät, sitä suurempi mahdollisuus on, että jokunen kykykin esiintyy joukossa.
— Niin, mutta kun kaikki painetaan.
— Eihän tarvitse kaikkea lukea.
Tohtori oli pannut lehtensä syrjään.
— Entä oletteko tullut ajatelleeksi, kääntää Kaarina hiukan toisaalle, kuinka naisen kuva on kirjallisuudessa nopeasti muuttunut. Kolmekymmentä vuotta sitten, sellaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa, oli nainen kukka tai lintu tai jotain siihen tyyliin, pelkkää hurskautta ilman syntiä, ilman tietoa, melkeinpä ilman tunteita. Korkeintaan liikkui hänessä jonkinlaisia aavistuksia. Nyt hän on aivan toinen, pelkkiä vaistoja ja intohimoja. Kuinka te miehet hänet kuvannettekin, aina kuitenkin sanotte: Kas, tällainen on nainen. Sitten te lyötte rintoihinne ja ylpeilette siitä, että ainoastaan te muka taidatte naisen psykologiaa kuvata.
— Onhan naista muullakin tavalla kuvattu, huomautti tohtori.
— On tietysti, mutta poikkeukset vahvistavat sääntöä,
— Mitenkä te sitten tahtoisitte naisen kuvattavaksi?
— Tavallisena ihmisenä esimerkiksi.
Keskustelu lakkasi hetkeksi.
— Täti, kerro vielä satu, pyysi joku lapsista.
— En jaksa enää. Pyytäkää herra Kivistöä. Hän varmaankin osaa.
— En osaa. Yhden minä kyllä muistan, mutta se ei taida olla pieniä lapsia varten.
— Mikä satu se on?
— Andersenin "Merenneito".
— Merenneito, huudahti eräs tytöistä, sehän on täti.
— Kaikkia te höpisette, naurahti Kaarina.
— Ei Andersenin merenneito olekaan teidän tätinne. Se oli hyvin surullinen merenneito ja mykkä sitäpaitsi.
— Minkälainen se satu olikaan; en muista sitä enää? kysyi Kaarina.
— Ettekö muista. Minuun se aikoinaan teki syvän vaikutuksen.
— Kertokaahan…
— Kerron alun, niin ehkä sitten muistatte.
— Merenneito asui iloisena ja huolettomana sisartensa kanssa vilpoisessa vihreässä aallossa. Mutta kerran näki hän suuren laivan ja laivan kannella kuninkaan pojan. Senjälkeen uiskenteli hän surullisena ja miettiväisenä sisariensa joukossa, sillä hän ei voinut unohtaa prinssiä. Lopuksi meni hän vanhan merivelhon luokse ja uskoi sille huolensa. Velho sanoi, ettei kuninkaanpoika voisi merenneitoa rakastaa, jollei tällä olisi ihmisen sielua. Mutta jotta hän sellaisen saisi, täytyisi hänen kokea ääretöntä tuskaa, eikä sittenkään olisi varmaa, että prinssi hänestä huolisi. — Nyt kai jo muistatte sadun.
— Muistan hämärästi, mutta kertokaahan loppuun.
— Merenneito suostui kaikkeen. Hän sai velholta taikajuoman. Kun hän sen joi, tunsi hän sellaista tuskaa, kuin olisi sata veistä käynyt hänen ruumiinsa läpi. Herätessään oli hän ihmisenä rannassa kuninkaanpojan palatsin edustalla. Hän oli mitä ihanin nuori neitonen, mutta hän oli mykkä. Kuninkaanpoika löysi hänet rannasta. Hän rakastui hänen ihanaan muotoonsa ja sieluunsa, joka loisti suurista tummista silmistä. Mutta merenneito oli mykkä, ja kuninkaanpojan rakkaus sammui. Hän hylkäsi merenneidon ja meni toiselle maalle kosimaan kuninkaantytärtä. Merenneito lähti merivelhon luo pyytämään apua, ja velho antoi hänelle suuren terävän veitsen. — Jos tämän työnnät kuninkaantyttären sydämeen, niin kuninkaanpoika rakastaa taas sinua. — Merenneito ui vedenpinnalle ja näki laivan, jossa kuninkaanpoika toi kotiin nuorta morsiantaan. Laivalta kuului soittoa ja kirjavat valot heijastuivat merenpintaan. Lopuksi taukosi soitto ja valot sammuivat. Silloin nousi merenneito laivaan. Veitsi kädessä seisoi hän kuninkaan tyttären vuoteen ääressä. Mutta kun hän näki nukkuvan nuoren kauniin prinsessan, niin ei hän voinutkaan häntä surmata, vaan palasi aaltoihin.
Kun Kivistö lopetti, seurasi hetken äänettömyys. Kaarina yhä neuloi pallettaan. Tohtori istui lehtensä takana. Kivistö nousi ja lähti huoneeseensa. Hän oli tyytymätön itseensä.
— Olenpa minäkin! Ruveta tässä satuja kertomaan ja vielä merenneidoista. Tohtori… hän ei kerro satuja. Hän istuu siinä niin varmana ja itsetietoisena, eikä puhu liikoja. Joka ei puhu paljon, se ei myöskään puhu paljon tyhmyyksiä.
Tohtori viipyi yhä Kalliolahdessa, vaikka hänen työnsä oli loppuunsuoritettu. Hän oli päättänyt suoda itselleen jonkun ajan täydellisen levon, jota hän ei ollut saanut moneen vuoteen. Hän tosin joskus puhui siitä, että olisi lähdettävä käymään kotipuolessa, ennenkuin taas täytyi mennä Helsinkiin lomakursseille, mutta lähtö näytti jäävän sikseen.
Istuttiin päivällisten jälkeen ruokasalissa kahvia juoden. Kivistö uteli tohtorilta hänen äsken valmistuneen kirjoitelmansa aihetta.
— Se on kielitiedettä, astevaihtelusta suomen sukukielissä. Ja tohtori alkoi selittää niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisina äänteet olivat olleet. Johtajatar aina pisti väliin jonkun kysymyksen, joka osoitti hänellä olevan jonkunlaista aavistusta siitä, mistä oli puhe. Tohtorin silmät loistivat ja hän syventyi yhä enemmän aineeseensa.
— Osaapa tuokin innostua, ajatteli Kivistö.
Kun tohtori sitten tuli esitelmänsä loppuun, sanoi Kaarina.
— Yhtä tahtoisin vain vielä kysyä: Tulevatko ihmiset kaikesta tuosta onnellisemmiksi?
Tohtori katsoi häneen, ja vaikka katse olikin hyväntahtoinen, oli siinä kuitenkin halveksumista.
— Te ette ole turhaan nainen. Puhutte onnesta, silloin kun on kysymys totuudesta.
— Totuudesta! Tekisi melkein mieleni esittää Pilatuksen kysymys.
— Ei pidä luulla minun millään tavalla kuvittelevan, että kirjoittaessani tuosta asiasta tarjoaisin ihmisille viisauden kiveä, mutta pienen, pienen hitusen totuutta voin ehkä kuitenkin löytää.
— Totuutta on niin monenlaista. Ei ole sanottua, että kaikki totuus on tarpeellista.
— Mikä on se tarpeellinen totuus sitten?
— Minä en ole turhaan nainen. Minusta on tarpeellista se totuus, joka tekee ihmiset onnellisemmiksi.
— Tarkoitatte ehkä, että kaikkien ihmisten pitäisi ruveta sairaanhoitajiksi tai muiksi sellaisiksi ja heittää kerrassaan kaikki nämä turhat tieteilemiset. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että pieninkin totuuden kipinä osaltaan myötävaikuttaa yleiseen kehitykseen?
— Kyllä, kyllä ymmärrän. Kaikki tiedon haarat ovat tietysti pohjaltaan yhteydessä toistensa kanssa. Edistämällä toista, edistetään myös toista, ja muutamat vievät sitten siksi käytännöllisiin tuloksiin, että niillä voidaan ihmisten onneakin rakentaa. Mutta tuo vyöry kulkee niin auttamattoman hitaasti. Ja kun ajattelee ihmisten elämää, niin täytyy sanoa, että yleinen avuttomuus on melkein pääasiallisena tunnusmerkkinä kaikessa.
— Niinkö te sanotte? Luulin teidän olevan optimisti.
— Minä olen luonteeltani optimisti, mutta onhan minulla kuitenkin silmät päässä. Ja minusta ihmiset ovat kovin vähän onnellisia. Kun näen, kuinka suurin osa ihmisistä kärsii leivänpuutteesta ja monet ylensyömisestä ja juomisesta, niin minusta vain tuntuu, ettei minulla olisi oikein aikaa miettiä kaikellaisia astevaihteluita. Ihmiskunnan onnen edistäminen sitä tietä tuntuu vähän hitaalta. Tuntuu niinkuin olisi muuta tärkeämpää tehtävää ensin. Joskus sitä sitten joutaisi miettimään teidän vaihteluitannekin. Mutta, niinkuin sanottu, minä olen vain nainen.
— Ette ole kokenut sitä korkeaa iloa, sitä kohottavaa tunnetta, minkä tieteen harjoittaminen itsestään tuottaa. Siinä voi elää todellisia juhlahetkiä.
— Valitettavasti vain niin kovin harvat tulevat niistä osallisiksi. Muuten olen minäkin sentään vähän lueskellut. Pitkät talvi-illat täällä soveltuvat siihen niin hyvin. Olenpa opiskellut yliopistossakin kolmisen vuotta.
— Niinkö! Mitä?
— Luin kieliä.
— Sittenhän olemme melkein kun virkaveljet. Minkätähden jätitte lukunne?
— Minusta ne veivät minut niin kauas elävästä elämästä.
— Sentähden, että teitä eivät alkeelliset opinnot yliopistossa huvittaneet, te nyt julistatte tuomion kaikelle tieteilemiselle?
— Enhän minä sitä tee. Minusta vain on vaikea käsittää, että joku ihminen voi panna kaiken harrastuksensa jonkun aivan äärimmäisyyksiin menevän tieteellisen totuuden tutkimiseen, niinkuin esimerkiksi — suokaa anteeksi — joihinkin käytännössä aivan merkityksettömiin astevaihteluhistorioihin…
— Vaikka en olekaan luonnontutkija, niin otan tässä luonnontieteistä esimerkin. Teistä tuntuvat tietysti aivan tarpeettomilta hyönteisten hampaiden tutkimiset y.m. sellaiset, mutta niiden kautta joku Darwin tulee kehitysoppiin, tästä johdutaan perinnöllisyysteoriaan, joka voi tulla aivan arvaamattoman tärkeäksi juuri ihmisten onnelle.
— Niin, ihmiset uskovat kyllä kehitysoppiin ja perinnöllisyyteen, mutta jos heihin tämän vahvan uskon sijaan olisi saatu istutetuksi vähän enemmän vastuunalaisuuden tunnetta, niin se yhdistettynä pelkkään jokapäiväisen elämän antamaan opetukseen olisi merkityksellisempi ihmisten onnelle kuin Darwinin kehitysopit.
— Entäs, oletteko ajatellut historiaa — —
— Älkää vain puhuko "historian lahjomattomasta tuomiosta", sillä ei mikään saa minua makeammin nauramaan. Se on yhtä vähän lahjomaton, kuin ne asiakirjat, joille se perustuu ja ne ihmiset, jotka sitä valmistavat. Historian antamasta opetuksesta myös puhutaan niin paljon. Historia antaa opetuksiaan, mutta käytännössä niitä ei ole niinkään helppo toteuttaa. Ajatelkaapa nyt: kun Suomessa alkoivat vaikeat ajat, niin mitenkä auttoivat meitä historian opetukset? Oppineet, viisaat ihmiset omaksuivat aivan päinvastaiset mielipiteet menettelytavoista. Jokainen perustaa historian opetukseen ja huutaa historian tuomiota itselleen avuksi. Vieläpä soimaavat toisiaan. Vähän pienemmällä historian opetuksella ja vähän suuremmalla säädyllisyydellä eivät olot meillä olisi niin sietämättömiä kuin ovat. Ja luuletteko ehkä, että historian opetus vapautti Dreyfus'in. Eipä suinkaan, vaan parin miehen uhrautuvaisuus ja siveellinen kunto. Ilman heitä hän vieläkin istuisi Pirunsaarella.
— Aivan niin. Mutta se olikin juuri historian tuomio, jota näiden miesten kunto joudutti. — Kun te nyt sangen näppärästi olette syössyt tieteet jalustoiltaan, niin sanokaapa puolestanne, mitenkä te olette ajatellut ihmiskunnan onnen äkkiä ja käytännöllisesti rakennettavaksi?
— Nyt te olette aivan suotta pilkallinen. En minä koeta horjuttaa tieteiden jalustoita. Mutta minä vain luulen, että voi löytyä kovin muodollista äärimmäisyyksiin vietyä totuuden etsimistä, jonka hyödystä voi olla epäilyksiä.
— Te ette ole vielä vastannut siihen, kuinka ihmiset äkkiä olisivat tehtävät onnellisiksi?
— En tiedä sitä, mutta minusta kannattaisi jokaisen joka päivä asiaa miettiä. — Oikein tuli kuuma.
— Kuuma minunkin tuli, myönsi tohtori, ja molemmat nauroivat.
— Kuumapa taisi tulla tohtorille, ilakoi Elna. Kaarina oli koko ajan voitolla.
Varjo levisi Kaarinan kasvoille.
— Kukapa tässä voitolle tuli! Ihmisillä on tietysti erilaiset mielipiteet ja varsinkin taipumukset, ja jokaisen täytyy seurata taipumuksiaan.
Elna makasi leposohvalla Kaarinan huoneessa. Kalliolahdessa pidettiin ennen päivällistä "hiljaista hetkeä", jolloin hoidokkaat menivät huoneisiinsa ja talonväkikin liikkui mahdollisimman vähän. Elna oli ottanut tavakseen viettää hiljaisen hetkensä Kaarinan luona. Kaarina käytti tavallisesti tämän ajan kirjeenvaihtonsa hoitoon.
— Sinä olit mainio eilen, Kaarina, alkoi Elna.
Kaarina kääntyi tuolillaan.
— Mainio, koska niin?
— Silloin kun pitelit pahoin tohtoria tieteineen. Kunnioitin sinua.Kyllä sinäkin osaat.
Osaan?
— Oletkohan noin typerä, vai teetkö itsesi typeräksi. Osasit muuttaa taktiikkaa tietysti. Kyllähän sinä ymmärrät, ettei yhteenkään mieheen loppumaton hyväntahtoisuuden päivänpaiste vaikuta.
— Sitäkö sinä tarkoititkin. En minä niin typerä ole, etten tietäisi taktiikoista. Olenpa lukenut jonkun englantilaisen misstress'in kirjankin miesten pyydystämisestä. Siinä puhuttiin jotain lumisateen välttämättömyydestä keskellä lämmintä kevättä, mutta jos luulit, että se eilinen oli lumisateen tapaista, erehdyit täydellisesti. Kaikkihan kävi sovussa. Keskustelin vain omaksi huvikseni ja hiukan tietysti härnätäkseni tohtoria, sillä hänen horjumaton varmuutensa kaikissa asioissa joskus vähän kiukuttaa ihmistä. Vai taktiikkaa! Vielä tässä mitä!
— Älä puhu noin halveksivasti taktiikasta, sillä siitä kuitenkin riippuu melkein kaikki. Emmehän me enää elä vanhaan hyvään aikaan, niin että saisimme istua ja odottaa jonkun miehen tulevan meitä valloittamaan. Sellaista tapahtui silloin, kun suurin osa miehistä vielä mielellään meni naimisiin. Nyt ovat asiat kerrassaan toisin. Nykyään meidän on toimittava. Sentähden he saavat olla kuinka ikäviä ja mahdottomia tahansa. Meidän täytyy olla intelligenttejä, hauskoja, yhtä vaihtelevia kuin muodit. Sillä tavoin niitä hölmöjä valloitetaan.
— Vai niin niitä valloitetaan, nauroi Kaarina, ja kääntyi taas pöytään päin. — Mitäpä jos nyt kuitenkin lepäisit.
— Ei minun nyt tee ollenkaan mieleni levätä. Minusta on niin hauskaa jutella tästä asiasta. Ei kai sinun kirjeesi ole kovin tärkeä?
— Ei niin erittäin.
— Pidän sinulle pienen esitelmän taktiikasta. Ensimäinen pykälä on vaihtelevaisuus kaikessa. Käytös vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Ei saa olla oma itsensä. Ei saa olla liian johdonmukainen. Täytyy olla salaperäinen, täytyy olla erikoinen.
— Annoit minulle juuri oivallista havainto-opetusta, kun selitit Olli Haavalle, että mielelläsi sairastaisit lavantautia, saadaksesi tuntea kuoleman läheisyyttä ja saadaksesi maata kauan muiden hellimänä… Mitä viidenpennin erikoisuutta lienet lasketellutkaan. En kuullut kaikkea.
— Olkoon vain viidenpennin erikoisuutta, mutta se tehoo. "Das ewig weibliche", ymmärrät kai? Huomenna kerron hänelle esimerkiksi, etten koskaan voisi olla vuoteen omana kahta päivääkään, että vanhempani ja lääkärini joskus ovat polvillaan rukoilleet minua pysymään alallani, mutta minä en vain ole voinut. Silloin hän kohta ajattelee: "Tuossa tytössä on tempperamenttia". — Jos sitten vielä käännyn puoleesi ja sanon: "Sinä Kaarina olet tietysti totellut lääkärien ja vanhempiesi käskyjä", ja sinä tuntien asiasi oikeuden vastaat myöntävästi, niin olet kerrassaan muserrettu. Usko minua, viidenpennin erikoisuus menee miehiin kuin voi kerjäläiseen.
— Kyllä, jos tyttö on kaunis.
— Ei kauneus ole välttämätön. Mistä niitä kauniita tyttöjä joka paikkaan riittäisikään. Onhan kauneus hyvä apu, mutta oikea taktiikka on vielä tärkeämpää. Siinä täytyy tietysti olla älyä. Kaikkia miehiä ei kohdella samalla tavalla.
— Kohtelit heitä nyt millä tavoin tahansa, niin luulisi kuitenkin löytyvän sellaisiakin, jotka näkevät sinun taktiikkasi läpi.
— Sinä tarkoitat varmaan sellaisilla miehillä tohtori Saarivirtaa.Sellaisia kuin hän valloitetaan kahdessa viikossa.
— Sinä olet jo ollut täällä kaksi viikkoa.
— Enhän minä ole ollenkaan yrittänytkään. Minä vain tarkoitin, ettei tohtori luullakseni ole ollenkaan vaikeimpia. Päinvastoin. Hän on nähtävästi jokseenkin tottumaton naisten seuraan. Mutta hänhän oli jo kiinnitetty, kun minä tulin. — Ei sinun tarvitse punastua… — Sanalla sanoen minun ei tehnyt mieleni ruveta pitkäaikaiseen piiritykseen.
— Rupea sinä vain! Vielähän on vähän aikaa.
— Älähän nyt toki. En kai minä rupeaisi teidän välejänne sotkemaan. Pidän niin paljon sinusta ja pidän niin paljon Ollista. Luulen melkein, että olen rakastunut häneen. Häneen minä kohdistan kaikki voimani.
— Ei sinun tarvitse paljonkaan voimiasi hänen takiaan tuhlata.
— Mitäpä, jos koettaisin voimiani Kivistöön päin?
— Taitaisitpa turhaan ponnistella. Joka tapauksessa kiellän sinua kerrassaan. Hän on aivan liian sairas ja hermostunut, että häntä saisit ruveta huviksesi rääkkäämään.
— Se ehkä piristäisi häntä. Muutamat miehet ovat sitä iloisempia, kuta enemmän heitä rääkätään.
— Kivistö ei kuulu niihin.
— Ehkä ei. Tunnen häntä niin vähän. Mutta luulen että tohtori Saarivirta kuuluu niihin. Häneen nähden voisit pienellä rääkkäyksellä saada ihmeitä aikaan. Yritäpäs vaan olla hiukan häijy.
— Olenhan sanonut, ettei minulla ole mitään halua valloittaa häntä.
— Sinä olet aivan mahdoton. Olet tietysti niin varma asiastasi. Mutta minäpä sanon sinulle, että vielä vaikeampaa kuin valloittaminen on kiinnipitäminen.
— Mutta entäpä, jos minua nyt ei huvittaisi "pitää kiinni". Jos olisin liian laiska tai ehkä liian ylpeä. —
— Sinun kanssasi ei pääse minnekään. Yhden asian vain sanon sinulle:Syytä itseäsi!
— Itseänipä tietenkin. Ketä muuta. — Nyt minun onkin jo mentävä alas.
— Olehan nyt vielä hetkinen. Sanon vain samalla, mikä on taktiikan toinen pykälä. Se on vaarinottaminen oikeasta hetkestä. Katsos, jokaisella miehellä on heikkoja hetkiä. —
— Tiedän, tiedän! En jouda enää kuulemaan. — Sanohan kuitenkin vielä, kuinka vanha sinä olet.
— Yhdeksäntoista vuotta.
— Ilmankos sinä oletkin niin viisas.
Tuuli oli kääntynyt etelään ja säät olivat käyneet lämpimiksi. Eräänä päivänä ilmoitti johtajatar aamiaispöydässä, että aiottiin toimeenpanna suuret istutustalkoot ja kehoitti hoidokkaita ottamaan niihin osaa. Oli tarkoitus yhdellä iskulla saada kaikki kukkaryhmät valmiiksi. Pitkin aamupäivää sitten suunniteltiin ryhmityksiä. Ne, joilla oli taiteellisia taipumuksia, tekivät ehdotuksia taimien järjestelystä, muut esiintyivät arvostelijoina. Lopuksi pysähdyttiin jokseenkin tarkalleen siihen suunnitelmaan, jonka puutarhuri kohta aluksi oli esittänyt.
Taivas oli käynyt pilveen, niin että kohta päivällisen jälkeen voitiin käydä työhön.
Varustauduttiin työaseilla ja jaettiin tehtävät.
Elna ja Kivistö esiintyivät suurella asiantuntemuksella.Taimilaatikoita ja ruukkuja kannettiin lavoilta ja kasvihuoneesta.Lepokodin yksitoikkoisessa elämässä tällainenkin pieni ajanviettoaiheutti iloisen mielialan.
Kaarina liittyi niihin, jotka istuttivat suurta lehtikasviryhmääkeskelle pihamaan ruohokenttää. Kukkaympyrän yli oli pantu kiikkulauta.Sillä makasi Kivistö ja asetteli jättiläishampun taimia multaan.Kaarina ojensi hänelle ruukkuja sitä myöten kuin työ edistyi.
— Oletteko iloinen tänään? kysyi Kivistö.
— Olen tietysti. Meillä maalaisilla mukautuu mieliala säiden vaihteluun.
— Niin, nyt onkin ihanaa. Tunnetteko kuinka ilma on pehmeätä kuin pumpuli tai niinkuin lämmin maito?
— Eikö totta, että kostea multa tuntuu ihmeellisen suloiselta käsiin?
— Tiedättekö, tänään tunnen itseni ensimäistä kertaa hyvin pitkästä aikaa onnelliseksi.
— Voimanne palaavat.
— Oi, älkää puhuko terveydestä nyt. Se on jotain voimakkaampaa, jotain suurempaa. Tekisi mieleni nousta korkealle vuorelle ja huutaa ilosta. Mutta tiedänpä, mitä teen. Soitan vielä tänä iltana.
— Menkää sitten kohta soittamaan!
— Ei, en vielä, vasta kun olemme lopettaneet. Minä tarvitsen yleisöä, joka minua ymmärtää. Teidän täytyy olla kuulemassa, kun soitan.
— Ettehän te tiedä, olenko lainkaan soitannollinen.
— Vaikka ette olisikaan, niin te kuitenkin tulette minua ymmärtämään. — Tiedättekö että teillä riippuu hiussuortuva pitkin poskea. — No, älkää pyyhkikö sitä pois, ei se rumenna teitä. Kas niin, nyt teillä on kaksi mustaa täplää otsassa. Ei se tee mitään. Ne vain kaunistavat teitä. Nauraminen kaunistaa teitä myöskin. Teidän pitäisi aina nauraa.
Kaarina sieppasi kopan ja lähti lavoille hakemaan lisää taimia.
— Hän on aina sama, nauroi hän itsekseen. Joka päivä sanoo hän minulle jotain kaunista. Jospa tohtori joskus jotain sellaista sanoisi — mutta ei. Eikö hän osaa, vai eikö hän tahdo? Luulen melkein ettei hän osaa.
Kulkiessaan puutarhan kautta, näki hän tohtorin toimeliaasti kastelevan vasta-istutettuja taimia.
— Mitenkä työ miellyttää?
— Erinomaisesti vaihteeksi.
— Eikö ole merkillistä, että kukkien istuttaminen on paljoa hauskempaa kuin kaalien, vaikka taimia maallikko tuskin erottaa toisistaan.
— Minulla ei ole siitä mitään kokemusta, mutta jos toimitus muuten on samanlainen, en voi ymmärtää, miksi toinen työ olisi hauskempaa.
— En minäkään ymmärrä, mutta niin se vain on. Aivan niinkuin kylväminen on hauskempaa kuin sadon korjaaminen. —
— Ei ainakaan minusta.
— Ehkä ei kaikista. —
Sataa, suuria raskaita pisaroita alkaa tippua tasaisen harmaalta taivaalta. Kaikki hoidokkaat rientävät sisälle, mutta puutarhuri ja Kaarina jäävät päättämään lehtikasviryhmää. Sitä on mahdoton jättää keskeneräiseksi. Se näyttäisi huomena niin rumalta. Tohtori tulee juosten puutarhasta, mutta nähdessään urhoolliset naiset ei hän tahdo olla huonompi, vaan liittyy heihin. Sadepisarat taajenevat. Lopulta sataa rankasti ja tasaisesti. Tohtori ojentaa taimia Kaarinalle ja tämä pistää ne maahan. Heidän iloinen puhelunsa kuuluu kuistille.
— Tulkaa toki jo sisälle; kastutte likomäriksi, huudetaan heille kuistilta.
Kaarina kohoaa pystyyn ja ojentaa käsivartensa.
— Ei tee mitään, vastaa hän nauraen. Ei ole mitään ihanampaa kuin tälläinen lämmin kevätsade pitkien poutien jälkeen.
Siirrytään syömään, mutta nuo kolme jatkavat työtään. Ja ruokasaliinkin kuuluvat heidän iloiset äänensä. Illallisten jälkeen, kun istutaan salissa, tulee Kaarina ruokasaliin. Hän on muuttanut päälleen toisen puvun. Se on valkea. Hiustensa ympäri on hän käärinyt valkean silkkihuivin. Hänestä tuoksuu keväisen sateen viileys, ja hänen silmissään on kostea kiilto.
Hän ei huoli illallisesta. Hetken hän istuu muiden kanssa. Sitten hän siirtyy verannalle. Hoidokkaat häviävät vähitellen huoneisiinsa. Tohtorikin astuu verannalle, mutta Kivistö jää saliin. Hän on jo ennen illallisia avannut soittokoneen, mutta ei ole soittanut. Se, joka olisi kuunnellut hänen soittoaan, on ollut poissa. Nyt hänen äänensä joskus kuuluu hiljaisena kuistilta. Kivistö menee soittokoneen luo ja alkaa soittaa.
Verannalla seisovat tohtori ja Kaarina vastakkain, kumpikin nojaten pylvääseen. He katsovat pihalle. Sade on tauonnut. Auringon laskun puolella on taivas käynyt selkeäksi. Sieltä valuu maisemaan salaperäinen kellertävä valaistus. Maa höyryää, äsken istutetut kosteat taimet loistavat kirkkaan vihreinä, veripunaisina ja hopeanharmaina.
He seisovat molemmat ääneti ja suuri pohjaton riemu täyttää Kaarinan sydämen. Äkkiä katkaisevat sävelet hiljaisuuden. Soitetaan Massenet'n Elegiaa. Kaarina säpsähtää: Miksi hän soittaa tuota? Hän oli äsken kuitenkin niin iloinen.
Ja hän kääntyy lähteäkseen saliin, mutta tohtori pysäyttää hänet.