— Älkää lähtekö! Olkaa täällä!
Hän kääntyy takaisin. Hän nojaa kaiteeseen ja katselee pihamaalle.Tohtori tulee hänen luoksensa.
— Katsokaa, sanoo Kaarina, kuinka taimemme loistavat. Ne ovat ihanat.
— Te olette ihana, te.
Tohtori laskee lämpimän kätensä hänen kädelleen, ja hänestä tuntuu, kuin virtaisi siitä lämpöä hänen sydämeensä asti. Hän on niin onnellinen, ja hän odottaa. Hän odottaa. — Mutta sitten hän irroittaa hiljaa kätensä ja hiipii pois.
Kun hän on huoneessaan, muistaa hän Kivistön ja palaa saliin. Sali on tyhjä.
Niinä kahtena päivänä, jotka tohtori vielä vietti Kalliolahdessa, vältti hän johdonmukaisesti joutumasta kahdenkesken Kaarinan kanssa ja muutenkin oleskelua hänen seurassaan. Kaarina huomasi sen kyllä pian, ja hänkin koetti olla tapaamatta tohtoria muuten, paitsi kun välttämätön tarve vaati.
Hän ei voinut tohtorin käytöstä käsittää. Hän vietti nämä kaksi päivää alituinen kalvava epätietoisuus mielessään.
Lähtönsä edellisenä päivänä vetäytyi tohtori kohta illallisten jälkeen huoneeseensa, vaikka hän muuten aina jäi muiden kanssa iltaa viettämään.
Olli, joka kitara kädessä esitti kansanlauluja, keräsi suurimman osan hoidokkaista kuistille. Kaarina istui yksin hämärässä seurusteluhuoneessa. Kivistö meni hänen luoksensa.
— Muistatteko, sanoi Kaarina, kun kerroitte Andersenin merenneidosta, niin sanoitte lapsille, että hän oli mykkä, ja etten minä siis voinut olla se merenneito. Mutta minäpä sanon teille, että siinä suhteessa juuri olenkin hänen kaltaisensa. Minäkin olen mykkä.
— Ette ole. Teissähän puhuu jokainen liike ja jokainen ilme. Joka teidät on vain päivän tuntenut, on saanut selvän kuvan persoonallisuudestanne, vaikka ette suutannekaan olisi avannut.
— Ja kuitenkin minä olen mykkä, — jollain tavoin…
Kivistö ei mitään vastannut, mutta itsekseen hän ajatteli: Merenneito ei ole mykkä, mutta hän ei ota huomioon, että löytyy kuuroja ihmisiä. Tahtoisin tappaa tuon kirotun tohtorin. —
Illalla myöhään tuli Elna juosten Kaarinan huoneeseen…
— Oi, Kaarina, jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen olen, sanoi hän ja puristi Kaarinaa kaikin voimin vyötäisistä. Olli rakastaa minua, ja minä rakastan häntä niin suunnattomasti. Eikö hän olekin herttainen?
— On. Hyvin herttainen. Oletteko menneet kihloihin?
— Ei, ei vielä. Mehän olemme molemmat niin nuoria. Mutta melkeinpä sentään olemme kihloissa. Silloin kukkainistutus-iltana hän puhui niin paljon minulle. Hän on niin hyvä ja kunnon poika. Etkö luulekin?
— Luulen, luulen!
— Minä rakastan häntä niin kauheasti. En ymmärrä, kuinka kestän, kun hän neljän päivän perästä lähtee.
— Tapaattehan te toisenne sitten taas.
— Niin tapaamme, mutta ero on kuitenkin niin vaikea. Hän on tänään taas sanonut minulle niin paljon kauniita asioita. — Kuule, oletko sinä kihloissa tohtorin kanssa?
— En.
— Koska sinä menet sitten?
— En koskaan.
— Älä sinä joutavia. Tohtori on oikein hyvä mies. Ollista minä pidän ja hänestä, mutta en Kivistöstä. Hän katselee minua aina niin pilkallisesti.
Oli tohtorin lähtöpäivän aamu. Unettoman yön jälkeen istui Kaarina kansliahuoneessa tilikirjojensa ääressä. Hän työskenteli kiireellä, sillä viime aikoina sattuneen vilkkaan liikkeen takia oli paljon asioita selvitettävänä, ja Kaarina tahtoi saada työnsä nopeasti valmiiksi. Hän aikoi nimittäin lähteä pois aamupäiväksi. Hän ei tahtonut olla läsnä silloin kun tohtori lähtee. Sillä kun hän kuvitteli sitä hetkeä, jolloin tohtori istuutuisi rattaille ja hän seisoisi muiden joukossa ja huiskuttaisi hänelle hyvästiksi, ja sitten ehkä muutamat, jotka jotain aavistivat, katsoisivat häneen kysyvästi ja säälivästi, — niin — häntä kauhistutti! Hän oli siis päättänyt lähteä vierailemaan erään tuttavaperheen luo, jossa ei ollut moneen aikaan käynyt, ja polttaakseen sillat takanaan oli hän juhlallisesti ilmoittanut tulostaan. — Kanslian ovelle kolkutettiin, ja tohtori astui sisälle.
— Tulin pyytämään laskua.
Kaarina etsi kirjoistaan, kirjoitti laskun ja ojensi sen tohtorille. Tämä maksoi. He eivät vaihtaneet muita sanoja kuin asiaan kuuluvat kiitokset. Mutta kun tohtori aikoi poistua, sanoi Kaarina mahdollisimman huolettomaksi tekeytyen:
— On parasta, että sanon teille samalla hyvästit. Aion kohta suuruksen jälkeen mennä vieraskäynnille, enkä arvattavasti palaa ennen teidän lähtöänne.
Tohtori ei voinut salata hämmästystään ja pettymystään.
— Siinä tapauksessa en voi muuta kuin kiittää teitä kaikesta, vastasi hän.
Kaarina toivotti hänelle onnellista matkaa, ja tohtori poistui. Kaarina istui hetken liikkumatta paikallaan puristaen kynänvartta sormiensa välissä. Sitten hän äkkiä nousi, soitti tallimiehelle ja sanoi, ettei tarvinnut hevosta. Hän aikoi lähteä kävellen. Jos hän lähti kohta, ehti hän kyllä jalankin sopivaan aikaan perille ja pääsi olemasta suuruksella muiden kanssa. Nopeasti järjesti hän paperinsa sekä kirjansa ja meni. Hänellä oli nelisen kilometriä käveltävänä. Taival oli osittain aivan suojatonta aukeaa ja päivä näännyttävän lämmin. Hän ei ollut sitä huomannut lähtiessään Kalliolahden varjoisesta puistosta, mutta kun hän pääsi perille, jaksoi hän tuskin jalkaa liikuttaa, ja sydän painoi lyijymöhkäleenä rinnassa.
Hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan.
— Kuinka sinä olet kalpea!
— Mikä sinut panikin lähtemään jalan tällaisena päivänä. Voihan ihminen saada auringonpiston vähemmälläkin. — Eikö Kalliolahdessa ole hevosia? — Sellaisia huudahduksia sateli hänen ympärillään.
Hän vajosi kuistin korituoliin ja pyyhki hikeä otsaltaan.
— En tiennyt lähteissäni, että oli niin lämmin. Pidän muuten kävelystä.
Hänelle tuotiin mehuvettä ja sitten kahvia. Hänelle puheltiin ja kyseltiin kaikenlaisia asioita. Hän vastasi kaikkeen, koetti näyttää huolettomalta, hymyili, mutta hänellä oli täysi vaiva pidellä lusikkaa, niin ettei se liian paljon kaliseisi kupin laitoja vastaan. Kesken kaiken pisti hänen päähänsä ajatus: Mikä minun, hullun, pakotti tänne tulemaan? Olisin voinut mennä metsään ja maata siellä tämän aamupäivän.
Hänet vietiin rakennukseen katsomaan muutamia uudistuksia ja parannuksia, joita siinä oli tehty ja sitten vähän matkan päässä olevaan huvimajaan ihailemaan kaunista näköalaa. Hän katseli kaikkea ja kiitteli hyväksi.
Huvimajassa tuli joku maininneeksi, että kello oli kaksi.
"Kahden tunnin perästä tohtori lähtee", ajatteli Kaarina.
Senjälkeen katseli hän vähän väliä kelloa, niin että se herätti isäntäväen huomiota.
— Anna nyt jo kellosi olla rauhassa, puheli talon tytär. Ennen päivällistä et missään tapauksessa pääse pois, eikä sinun tarvitse lähteä ennen illallistakaan. Saatamme sinut sitten iltaviileässä joukolla kotiin. Kyllä sinun hoidokkaasi tulevat sinutta yhden päivän toimeen. Eikö niin?
Kaarina oli kyllä ajatellut jäädä koko päiväksi sinne. Hän oli luullut, että olo ihmisten joukossa, joita hän ei joka päivä nähnyt, toisessa ympäristössä kuin Kalliolahti, tekisi hänelle hyvää, mutta nyt, kun hän ajatteli, että hänen täytyisi oleskella koko päivä näiden ihmisten seurassa, jotka eivät hänen sydämensä tuskasta mitään tienneet, hänelle selvisi, ettei hän sitä mitenkään kestäisi, ei mitenkään. Hän oli aivan liian paljon luottanut voimiinsa. Ne alkoivat nyt jo pettää. Hänen täytyi panna parastaan käsittääkseen, mitä he hänelle puhuivat ja voidakseen oikein vastata. Hän siis kieltäytyi jäämästä päivällisille, ja isäntäväki oikein suuttui häneen.
— Älähän nyt turhia. Et sinä siellä Kalliolahdessa niin korvaamaton ole, koettivat he houkutella, mutta niinkuin hän olisi luullut henkensä siitä riippuvan, pysyi hän päätöksessään lähteä.
Vihdoin tyytyivät he siihen, ja kellon käydessä neljää lähtivät he joukolla häntä saattamaan.
Hän oli päättänyt jäädä jonnekin tien oheen istumaan, ettei missään tapauksessa kohtaisi tohtoria. Nyt häntä pelotti, etteivät saattajat ajoissa kääntyisi takaisin. Se oli kuitenkin turha pelko. Puoli kilometriä kuljettuaan he valitellen kuumuutta kääntyivät. Surkuttelivat häntä, jonka täytyi vielä marssia niin pitkältä.
Hän soperteli jotain siitä, että oli tottunut kävelemään, sai taas kuulla huomautuksen kalpeudestaan ja jatkoi sitten yksin matkaansa. Ensin kulki hän hitaasti, mutta vähitellen hänen huomaamattaan vauhti kiihtyi ja lopuksi asteli hän nopein askelin pölyistä maantietä.
Hän sanoi sata kertaa itselleen, että hänen pitäisi viipyä, antaa kaiken mennä menoaan. Hän oli lähtenyt kotoa siinä varmassa päätöksessä ettei enää tapaisi tohtoria. Nyt, jos he kohtaisivat toisensa, näyttäisi melkein siltä, kuin hän olisi järjestänyt tämän tapaamisen. Hän päätti sata kertaa pysähtyä, istuutua tienviereen ja odottaa kunnes aika varmasti olisi liian myöhäinen, mutta tuntui, kuin olisivat hänen jalkansa vieneet häntä hänen tahtomattaan eteenpäin.
Nyt hän jo saapui aukealle ja hänen katseensa tarkasti sen silmänräpäyksessä laidasta laitaan. Ei näkynyt rattaita. Tuossa oli Kalliolahden tienhaara…
Hän kulki kuin lentäen. Joka hetki odotti hän näkevänsä rattaiden pyyhältävän ohi. Pieninkin risahdus sai hänen sydämensä jysähtämään. Kun hän saapui tienhaaralle, vaipui hän istumaan ojanreunalle, ja hänen huuliltaan pääsi helpotuksen huokaus, mutta sitä seurasi kohta ajatus: Turhaa kaikki. Jos hänellä on jotain minulle sanomista, niin hän olisi voinut sanoa sen jo kymmenen kertaa.
Hän nousi hitaasti ja jatkoi matkaansa. Hänestä tuntui nyt yhdentekevältä, tapaisiko hän tohtorin vai ei, mutta kun hän ensimäiselle mäelle noustuaan sen alapuolella näki rattaat, tuntuivat hänen polvensa äkkiä niin heikoilta, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä.
Nähdessään hänet, nousi tohtori rattailta ja astui häntä vastaan. Kyytipoika ajoi edelleen mäelle. Ensi kerran näki Kaarina tohtorin hiukan epävarmana.
— Te ehditte jo palata?
— Niin, Kaarinan ääni kuului oudon matalalta.
— Oli kovin hauskaa, että sain vielä kerran kiittää teitä kaikesta siitä ystävällisyydestä ja huolenpidosta, joka tuli osakseni Kalliolahdessa varsinkin teidän puoleltanne.
Kaarina tunsi äkkiä katkeruuden kiehuvan rinnassaan. — Hän on tomppeli, ajatteli hän. Kohteliaasti hymyillen kääntyi hän tohtorin puoleen.
— Minua ilahduttaa suuresti, että olette ollut tyytyväinen oloonne meillä. Emme ole tehneet muuta kuin mitä velvollisuuksiimme kuuluu. Toivottavasti tahdotte suositella lepokotiamme myös muille.
Tohtori heitti häneen epäröivän katseen.
— Olenko loukannut teitä? En ymmärrä.
— Jatkan vain siinä äänilajissa, jossa te aloitte.
— Antakaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ollut — Te käsitätte kai, että tämä tapaaminen — tämä ero, tarkoitan, — on minulle sangen vaikea. Minun pitäisi oikeastaan selittää… Sanalla sanoen, te tiedätte kyllä, olette aavistanut, minkälaiset tunteet liikkuvat minussa. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa teille, mutta tämä lyhyt hetki… Oi rakas, rakas, huudahti hän ja puristi hänen käsiään. Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta tässä en voi sitä tehdä. Saanko kirjoittaa teille?
— Kirjoittakaa!
— Hyvästi siis; minä kirjoitan. — Tohtorin äänessä kuului helpotusta, mutta Kaarina ei huomannut sitä.
Tohtori kiiruhti rattaiden luo, nousi niihin ja heilutti hattuaan. Kaarina viittasi hänelle hyvästiksi. Hetki vain, ja rattaat katosivat. Kaarina kääntyi ja astui Kalliolahtea kohti. Hän kulki reippain, kevein askelin. Hän ei huomannut kuumuutta eikä pölyä, ei tuntenut väsymystä. Siis kuitenkin tohtori rakasti häntä. — Jotain siinä tosin oli välillä, jotain, jota täytyi selittää, josta täytyi kirjoittaa. Mutta oli se mitä tahansa, niin ei mikään ollut mitään sen rinnalla, että he rakastivat toisiaan.
— Me olemme molemmat köyhiä, ajatteli Kaarina, mutta me olemme molemmat nuoria, terveitä ja työnhaluisia. Kuinka minä tekisinkään työtä. Voisin siirtää vuoria. Äkkiä hän naurahti itsekseen.
— Olipa hän kömpelö, poika parka. Niin, ei hän juuri mikään kavaljeeri ole. Vähän yksipuolinen hän on harrastuksiltaan, mutta hän on viisas ja rehellinen. Hän on oikea ihminen, ja minä rakastan häntä. Kaikki on hyvin, kaikki, ja minä olen ylen onnellinen. Kuinka onnellinen olenkaan!
Näin hän ajatteli itsekseen ja saapui melkein huomaamattaan perille. Hän kulki salin läpi jossa istui muutamia hoidokkaita, mutta hän ei nähnyt heitä. He vain huomauttivat toisilleen siitä, että hän oli aivan valkea kasvoiltaan ja silmät loistivat suurina.
Kaarina meni huoneeseensa. Hän heittäytyi vuoteelleen ja puristaen käsiään rintaansa vastaan hän muutaman kerran melkein tietämättään kuiskasi: Minä olen onnellinen. Sitten hän nukkui syvään uneen.
Seuraavana päivänä oli Kaarinan mieliala sangen matalalla. Hän tunsi suurta väsymystä kaiken sen jännityksen jälkeen, jossa hän oli elänyt viimeiset ajat, eikä hän voinut lainkaan niin toivorikkaasti ajatella tulevaisuutta kuin edellisenä päivänä. Täytyihän hänen ymmärtää, että tohtorin epäröiminen nähtävästi johtui jostain suuresta esteestä, ja sitä paitsi asusti hänessä taikauskoinen tunne, että hän ei voisi tulla onnelliseksi, ettei se ollut sallittua. Hänestä tuntui mahdottomalta, että onni tulisi hänelle näin yksinkertaisesti, näin kauniina keväisenä tarinana, näin ilmaiseksi. Olihan ennenkin sattunut ajankohtia, jolloin elämä oli näyttänyt hänelle onnenmahdollisuuksia, jolloin oli tuntunut niin luonnolliselta, että kaikki kehittyisi toiveiden mukaan, ja kuitenkin oli aina ilmestynyt jotain, joka oli tehnyt toiveet tyhjiksi. Olisiko mahdollista, että nyt —
Kirje oli antava vastauksen kaikkeen. Eilen tuli tohtori kaupunkiin, tänään hän kirjoitti, huomenna saapuisi kirje tai mahdollisesti jo tänään iltapostissa, jos hän jo eilen kirjoitti.
Pitkin päivää suoritti Kaarina totutut tehtävänsä. Hänellä oli pari heikompaa hoidokasta vaalittavanapa iltapäivällä hänen täytyi yleisen mielipiteen painostuksesta panna toimeen pieni kahvinkeittoretki saareen. Kaikki hän koetti tehdä reippaasti, huomaavaisesti, työlästymättä, ja kuitenkin hänellä oli vain yksi ajatus: kirje.
Iltaposti tuli tuomatta sitä hänelle.
Seuraavana aamuna hän oli niin varma kirjeen tulosta, että hän avatessaan postilaukkua melkein näki sen. Ja kun sitä ei kuitenkaan ollut, katseli hän moneen kertaan laukun, ennenkuin tuli vakuutetuksi siitä. Iltapostissa ei myöskään ollut kirjettä. Silloin hän oli varma siitä, että se oli hukkunut tiellä. Kun hän seuraavana aamuna jälleen oli turhaan odottanut, tuntui hänestä selvältä, ettei tohtori sitä ollut kirjoittanut eikä koskaan kirjoittaisi. Hän päätti olla kokonaan ajattelematta asiaa. Kuumeisella kiireellä otti hän itselleen kaikenlaisia tehtäviä hajoittaakseen ajatuksiaan. Kuitenkin lähti hän iltapäivällä kauppiaaseen, vaikka ostosten teko oikeastaan kuului taloudenhoitajattarelle. Hän teki sen nyt itse voidakseen mennä asemalle postia hakemaan. Hänelle ojennettiin postipakka. Hänen täytyi pidellä postiluukun syrjästä ottaessaan sitä vastaan. Hän istuutui asemahuoneen penkille ja silmäili hätäisesti kirjeiden osoitteita. Ja tuossa se oli. Hän tunsi kohta suurella valkealla kuorella voimakkaan, hiukan kankean käsialan.
Siinä kaikkien postinhakijoiden keskellä, melussa ja ovienpaukkeessa hän avasi kirjeen ja luki:
Rakas neiti Kaarina!
Minun olisi pitänyt aikaisemmin teille kirjoittaa, mutta suuret epäilykset siitä, kuinka kirjoittaisin, ovat saaneet minut viivyttelemään. Ensimäiseksi pyydän teiltä anteeksi sitä, että ollenkaan olen teidän elämänne tielle joutunut. Mielelläni olisin myös tahtonut kadota siltä niinkuin tulin, mutta nyt minusta tuntuu, että on paras puhua teille rehellisesti kaikki, sillä te, joka olette niin viisas ja hyvä, tulette varmasti minua ymmärtämään. Jos voisin mennä naimisiin, niin olisi minusta suuri onni omistaa teidät, sillä te olette tehnyt minuun unohtumattoman vaikutuksen, mutta valitettavasti on asemani sellainen, etten voi ajatella naimisiin menoa samalla kokonaan luopumatta niistä suunnitelmista, jotka olen elämälleni tehnyt. Koko haluni on saada tehdä tieteellistä työtä, mutta niinkuin epäilemättä tiedätte, ei siitä kukaan rikastu. Itselläni minulla ei ole varoja, päinvastoin olen jokseenkin pahasti velkaantunut. Naimisiin meno merkitsisi minulle siis luopumista elämäntehtävästä, johon koko sielullani olen kiintynyt.
Toivottavasti te ymmärrätte minua ja suotte minulle anteeksi, jos olen tuottanut teille mielipahaa. Epäilemättä tulette piankin unohtamaan uskollisen ystävänne
Yrjö Saarivirran.
Kaarina nousi kärryihin ja ajoi hitaasti takaisin Kalliolahteen.
* * * * *
Seuraavana aamuna oli Kaarinan ensi ajatus, että hänen pitäisi mennä tapaamaan tohtoria. Hän tahtoi nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Mitä hän hänelle sanoisi, sitä hän ei tiennyt. Hänestä vain tuntui, ettei hän voinut tyytyä siihen, mitä kirje niukkoine harkittuine sanoineen lausui. Oliko todella mahdollista, ettei ollut sijaa sovitteluille. Hänestä tuntui, että hän itse olisi ollut valmis vaikka minkälaisiin uhrauksiin, mutta mitäpä hänellä olikaan uhrattavaa. Tohtori oli ehkä oikeassa, mutta kuitenkin löytyi varmasti miehiä, jotka olisivat toisin menetelleet.
Pian Kaarina kuitenkin luopui ensimäisestä mielijohteestaan. Jos asiassa oli jotain järjestettävää, niin se oli tohtorin tehtävä eikä hänen, ei missään tapauksessa hänen. Hän ei kuitenkaan ollut edes kirjeeseen vielä vastannut, ennenkuin hänen sittenkin täytyi lähteä Helsinkiin. Hän sai kutsun tulla neuvottelemaan Kalliolahden asioista laitoksen omistajan kanssa. Sen mahdollisuuden varalta, että hän tapaisi sattumalta tohtorin, ei hän kirjoittanutkaan.
Olihan siihen aikaa vastakin. Ja, mitäpä hän kirjoittaisi.
Asemalle ajoi Kaarina Aarne Kivistön kanssa. Tämä oli matkalla lääkäriin. Hän ei tahtonut lähteä Helsinkiin asti, vaan aikoi käydä erästä lähiaseman luona asuvaa taitavaksi tunnettua tohtoria tapaamassa.
Kun he olivat istuutuneet kärryihin, sattui Kaarinan katse Kivistön käteen, jonka tämä oli laskenut eteensä nahkapeitteelle. Hän katseli sitä ja huomasi heikon sinertävän varjostuksen kynsissä ja tunsi ankaraa omantunnonsoimausta siitä, että hän viime päivinä niin vähän oli uhrannut ajatuksiaan Kivistölle.
Kivistö oli nähtävästi lihonut senjälkeen kun oli tullut Kalliolahteen. Ei hän ollut myöskään lausunut valituksen sanaakaan senjälkeen kun aivan alussa oli sydämensä Kaarinalle pari kertaa avannut. Hän oli vain kulkenut siellä Kalliolahdessa — niinkuin näytti — tyytyväisenä, melkeinpä iloisena, mutta nyt hän oli ilmoittanut aikovansa käydä lääkärissä. Ja kun Kaarina tarkkaavasti katsoi hänen kasvojaan, niin hän tunsi huolestuvansa.
— Tunnetteko itsenne sairaaksi? Ette ole mitään puhunut siitä, sanoi hän.
— Ei kai se sen vaarallisempaa liene. Minusta vaan on paras käydä välillä lääkärissä.
He ajoivat asemavälin ja Kivistö astui junasta.
— Onnea matkalle! huusi hän, ja samassa juna jo lähtikin. —
Kun Kaarina astui Helsingin asemahuoneelta torille, selvisi hänelle äkkiä, ettei hän tahtoisi tavata tohtoria. Sillä ilmakehällä, mikä kaupungin kaduilla ihmistä ympäröi, näyttää olevan kyky tehdä järkeväksi ja käytännölliseksi. Mikä maalla tuntui mahdolliselta, oikealta ja kauniilta, se näytti täällä olevan turhaa haavetta. Hänkin ymmärsi täällä paremmin, minkätähden tohtori oli juuri niin kirjoittanut.
Kaarina asui naimisissa olevan sisarensa kodissa. Sisar lapsineen oli maalla, lanko hänkin opettajana lomakursseilla.
Kaarinalta kului pari päivää Kalliolahden asioiden hoitamisessa. Kolmannen päivän aamuna piti hänen lähteä. Edellisenä iltana valitti lanko, ettei voinut olla hänelle seurana, koska oli pakotettu lähtemään lomakurssilaisten ensimäiseen yhteiseen illanviettoon.
— Mutta sinähän voisitkin tulla mukaan minulle seuraksi, huudahti hän. Sinua on niin vähän saanut nähdäkin. En tiedä, huvittaisiko se sinua niin suuresti, mutta olisihan se jotain muuta kuin Kalliolahtea.
— Minua vähän väsyttää. Sopiikohan minun sitäpaitsi tullakaan, kun olen aivan ulkopuolinen.
— Tietysti minun turvissani. Laittauhan valmiiksi puolen tunnin kuluttua lähtemään.
Kaarina oli kaiken varalta pannut vaalean kesäpuvun matkaansa. Sen hän muutti ylleen ja oli hyvissä ajoin valmiina.
— Olet todella väsyneen näköinen, sanoi lanko. Ehkäpä ei minun olisi pitänyt kehoittaa sinua lähtemään. Sinullahan on ollut juoksemista pitkin päivää. Voithan vielä jäädä kotiin lepäämään.
— Ei se mitään. Lähdetään vaan.
Ensimäinen, jonka Kaarina näki astuessaan ylioppilastalon juhlasaliin, missä illanvietto pidettiin, oli tohtori. Kaarinasta tuntui, että heidän katseensa kohtasivat toisensa hänen astuessaan saliin, mutta tohtori ei häntä huomannut luultavasti sentähden, ettei voinut odottaa näkevänsä häntä tässä ympäristössä.
* * * * *
Aluksi oli ohjelmaa loppumattomiin — ainakin Kaarinan mielestä. Sitten alkoi seurustelu, joka näytti olevan sangen kankeaa. Lomakurssilaiset olivat vielä vieraita toisilleen, pysyttelivät pienissä ryhmissä, naiset ja miehet erillään. Opettajat kulkivat ryhmältä ryhmälle lausuen joka paikassa muutamia sanoja. Tohtorikin liikkui hiukan, mutta ei tullut ollenkaan sille suunnalle, missä Kaarina oli.
— Niin onkin parempi, ajatteli Kaarina, hyvä, oikein hyvä.
Lanko esitti hänet muutamille naisille, jotka alkoivat ystävällisesti keskustella hänen kanssaan. Tulipa siihen eräs, joka oli jonkun aikaa ollut Kalliolahdessakin ja nyt innokkaasti lausui ilonsa julki, nähdessään Kaarinan. Kaarina jutteli hänen kanssaan ja päätti yhtä ja toista kysellessään, että lähtisi pois kohta kun tilaisuus siihen tulisi. Hänen seuratoverinsa hajaantuivatkin, ja hän nousi lähteäkseen. Silloin seisoi tohtori hänen edessään. Kaarina näki, kuinka hänen silmänsä hetkeksi laajenivat hämmästyksestä. Sitten hän riensi Kaarinan luo.
— Te olette täällä. Oletteko ehkä ollut koko illan?
— Olen, lankoni kanssa. Hän luennoi myöskin kursseilla, niinkuin ehkä tiedätte.
— Tiedän kyllä.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Sitten alkoi tohtori.
— Te olette saanut kirjeeni?
— Niin, sain sen ja tahtoisin sanoa teille jotain… — Tahtoisin kiittää teitä siitä, että kirjoititte. — Epätietoisuus olisi ollut vaikeampaa. —
Tohtori katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa ja luki niistä paljon enemmän, kuin mitä muutamat epävarmalla äänellä lausutut sanat puhuivat. Loistavissa silmissä paloi suuri liekki. Niiden ilmeeseen mahtui tällä hetkellä niin paljon suurta rakkautta, tuskaa, pelkoa, ylpeää uhmaa. Tohtori katsoi niihin kuin lumottuna. Jotain hänen olisi pitänyt sanoa, mutta mitä. Hetken leimusivat Kaarinan silmät, sitten liekki niissä taas sammui.
— Hyvästi, sanoi hän kättään tarjoamatta, kääntyi ja riensi pois.
Tohtori kiiruhti hänen jälkeensä.
— Saanko saattaa teidät kotiin? Minä luulen, ettei meidän pitäisi erota näin.
Kaarina nyökkäsi ääneti myöntymyksen merkiksi. He astuivat kadulle. Oli jo puolenyön aika. Valaistusta juhlasalista tullessa tekivät tyhjät kadut kylmässä harmaassa hämärässä kumman aution vaikutuksen. Kaarina sitä ei huomannut, mutta tohtoriin vaikutti se painostavasti ja hänen oli vaikea mitään sanoa, mutta hän alkoi kuitenkin kuumeisesti puhua. Hän puhui siitä, kuinka rajattomasti hän ihaili Kaarinaa, kuinka tämä vastasi kaikkia hänen naiselle asettamiaan vaatimuksia, kuinka onnellinen hän olisi, jos voisi, mutta hän ei voinut. Hän puhui miehen kutsumuksesta, monivuotisista sitkeistä ponnistuksistaan, sanoi, että rehellisen miehen ei sopinut rakastamalleen naiselle tarjota tulevaisuutta, joka oli aivan saavuttamaton. Niin hän puhui.
Kaarina kulki ääneti hänen vieressään, eikä kuunnellut hänen puhettaan. Äsken, siellä juhlasalissa olivat hänestä heidän välinsä selvinneet. Ei hän tarvinnut enää mitään selityksiä. Vähitellen heidän kulkiessaan laukesi hänessä hermo jännitys ja suuret kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään. Hän ei niitä pyyhkinyt. Ne valuivat hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hän ei huomannut niitä harvoja kävelijöitä, jotka tulivat heitä vastaan, vaan kulki yksikseen ja itki, niinkuin ei koko maailmassa olisi ketään muuta ihmistä ollutkaan. Hän unohti tohtorinkin, joka kulki hänen rinnallaan ja selitteli jotain. Vasta asuntonsa ovella hän heräsi horroksistaan. Äkillisellä liikkeellä koetti hän pyyhkiä kyyneleensä, ettei toinen niitä huomaisi, mutta tohtori oli nähnyt hänen itkevän, ja yhtäkkiä hänen kaikki suunnitelmansa ja päätöksensä, koko hänen viisautensa näytti häviävän. Hän tarttui Kaarinaan ja puristi häntä rajusti rintaansa vastaan.
— Kaarina, armas, minä rakastan sinua. Älä toki itke. Minähän rakastan sinua.
Mutta Kaarina työnsi hänet luotaan.
— Ei, sanoi hän.
— Rakkahin. Minähän rakastan sinua. Etkö tahdo tulla omakseni?
— En, en tahdo.
— En ymmärrä sinua.
— En tahdo. Se on kaikki turhaa. En tahdo. Nyt on jo liian myöhäistä.
Tohtori tarttui uudelleen Kaarinaan.
— Liian myöhäistä? Sinä et tahdo? Selitä toki!
— En tahdo, että sinä kerran sanoisit minun käyttäneen hyväkseni sinun heikkouttasi.
Hän riistihe irti ja katosi taloon.
Kaarina saapui iltapäivällä Kalliolahteen. Hän oli saanut itsessään syntymään jonkunlaisen jäykän välinpitämättömyyden tunteen, joka teki hänelle mahdolliseksi kulkea kaikkien näiden ihmisten keskellä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Jokunen ehkä heitti häneen kysyvän katseen, sillä olihan ainakin muutaman täytynyt jotain arvatakin. Eräs rouva huomautti, että johtajatar oli viime aikoina tullut huonon näköiseksi. Kaarina vastasi tyynesti, että oli hiukan rasittunut. Kun hän oli saanut jaetuksi hoidokkaille pienet ostokset, jotka oli heidän tilauksestaan tehnyt, meni hän omaan huoneeseensa.
Elna tuli mukaan.
— Millainen matka sinulla oli? Näitkö tohtori Saarivirran?
— Näin.
— Mitä hän sanoi?
— Ei mitään erikoista.
Elnan olisi tehnyt vielä mieli kysyä, mutta hän heitti kuitenkin siihen ja lähti pois.
— Mitähän heidän välilleen on tullut, ajatteli hän. Luultavasti tohtori on häneen kyllästynyt. —
Illemmällä, kun Kaarina oli menossa puistoon saadakseen olla vähän aikaa rauhassa, huusi Kivistö, jota hän ei vielä ollut tavannut, häntä parvekkeeltaan.
— Merenneito, tahtoisin puhua kanssanne.
— Tulkaa tänne alas, vastasi Kaarina.
Kivistö tuli hänen luokseen.
— Teidän ei pitäisi sanoa minua merenneidoksi, ei ainakaan näin julkisesti. Tehän teette minut naurettavaksi. Mikä merenneito minä olen, käytännöllinen, proosallinen ihminen.
— Suokaa anteeksi, tein sen aivan huomaamattani. Minä olen tottunut ajatuksissani nimittämään teitä niin.
He saapuivat turvepenkille, joka oli tehty järvenrantaan, syrjäiseen puiston kolkkaan, ja istuutuivat sille.
— Oliko teillä hyvä matka? kysyi Kivistö.
Mutta silloin muisti Kaarina Kivistön lääkärissä-käynnin.
— Minun matkastani ei kannata puhua, mutta kertokaapa te, mitä lääkäri sanoi.
Kivistö teki paljoa merkitsevän liikkeen kädellään.
— Sydämeni on kovin huonossa kunnossa — kaikin puolin, lisäsi hän hymyillen.
— Ei kai nyt kuitenkaan — —
— Kyllä, kyllä. — Hän tarttui Kaarinan käsiin ja painoi kasvonsa niihin.
— Te ette tiedä, kuinka minä rakastan teitä.
— Älkää sanoko niin!
— Älkää kieltäkö. Kyllähän tiedän, että se on turhaa, mutta kerran sen sanon enkä sitten koskaan enää: Ei kukaan ole koskaan rakastanut teitä niinkuin minä eikä tule rakastamaan, ei koskaan. — Hän nosti kasvonsa ja katsoi Kaarinaan. — Te itkette, oi, älkää itkekö! Minun takiani ei ainakaan kannata itkeä — Vaikka tuskinpa te minun takiani itkettekään. — Olenpa minä aika peto. Teilläkin tietysti on huolenne, ja minä aina lisään kuormaanne.
Kaarina yhä itki.
— Mitä tekisinkään, kun olette niin lohduton?
— Älkää tehkö mitään. Istukaa vain tässä vähän aikaa, että ehdin rauhoittua. Olen vain niin kovin väsynyt. Kun alan itkeä en voi enää lopettaa.
He istuivat hetken ääneti. Sitten Kivistö taas alkoi:
— Olemme me ihmiset sentään kovin köyhiä. Te olette surullinen, ja minä tekisin vaikka mitä auttaakseni teitä, mutta en voi.
— Voitte te tehdä minulle pienen palveluksen. Hakekaa minulle lasillinen vettä ja hattu, se leveälierinen panama.
— Kas niin, nyt te jo taas nauratte.
— Niin, enkä itkekään enää pitkään aikaan.
Elna Ström oli sattunut näkemään Kaarinan ja Kivistön turvepenkillä puistossa juuri sillä hetkellä, jolloin Kivistö suuteli Kaarinan käsiä. Pari viikkoa sen jälkeen käväisi Elna Helsingissä. Hän tapasi tohtori Saarivirran kadulla. Tämä ei ollut huomata häntä, mutta Elna pysäytti hänet.
— Terveisiä Kalliolahdesta, huudahti hän iloisesti.
Tohtori säpsähti.
— Tekö? Hauska nähdä. Mitä Kalliolahteen kuuluu?
Elna selitteli, ketä oli lähtenyt, ketä taloon muuttanut ja muita enemmän ja vähemmän mielenkiintoisia asioita.
— Olinpa unohtaa suurimman uutisen, sanoi hän lopuksi. Taidamme pian saada viettää kihlajaisia.
— Kenenkä kihlajaisia?
— Johtajattaren ja herra Kivistön.
— Älkää toki joutavia!
Tohtori koetti turhaan näyttää välinpitämättömältä.
— Mitä joutavia se olisi. Kivistö on tosin hiukan nuorempi, mutta sellainenhan on nykyään muodissa. Sairaaloinen hän myös on, mutta se on parhaasta päästä hermoissa. Parempaa vaimoa hän ei voisi itselleen toivoa kuin Kaarina. Varakas hän on myöskin, niin ettei siinäkään ole esteitä. Eikö kaikki sovellukin erinomaisesti?
— Soveltuu kyllä, mutta se ei vielä riitä todistukseksi.
— Todistus minulla myöskin on. Olen omin silmin nähnyt heidät sellaisessa tilanteessa, joka ei anna epäilyksille sijaa. Hyvästi! Saanko viedä terveisiä?
— Kyllä, viekää paljon! — —
Pari päivää sen jälkeen tapasi tohtori erään opintotoverinsa, jolle hän muun muassa tuli maininneeksi olostaan Kalliolahdessa.
— Onpa sieltä kuulunut hiukan huhujakin, naureskeli toveri. Taisit joutua siellä pauloihin. Joko saa onnitella?
Tohtori selitti innokkaasti, että hän oli yhtä vapaa kuin ennenkin sekä ettei löytynyt mitään syytä onnittelemiseen.
— Sitähän minäkin. Ainahan ihmiset joutavia puhuvat. Eihän järki-ihminen noin vaan yhtäkkiä… Sellainen tulevaisuuden mies kuin sinä olet, on kyllä tilaisuudessa valitse maan ja tekemään erinomaiset naimiskaupat. Eihän se tyttö siellä kuulu mitään erikoista olevan, köyhä, ei kaunis, ei edes aivan nuorikaan.
Tohtorista tuntui hänen toverinsa puhe sietämättömän raa'alta ja loukkaavalta, ja jonkunlaisella kiihkolla, joka ei ollut ominaista hänelle, kävi hän selittämään Kalliolahden johtajattaren eteviä ominaisuuksia. Hän ei tosin ollut kaunis, mutta hänellä oli miellyttävä ulkomuoto ja naisellinen olento. Hän oli lempeä, hyvä, oikeamielinen, sivistynyt, viisas ja toimelias — —
Toveri ihmetteli hänen intoaan ja hänessä heräsi epäluulo, ettei huhu sittenkään ollut aivan aiheeton ja että hän oli tullut kovakouraisesti koskeneeksi arkaan kohtaan.
Tohtori erosi kohta toveristaan, ja hänessä kyti vielä pitkän aikaa suuttumus tätä kohtaan. Kun hän rauhallisemmin asiaa ajatteli, täytyi hänen tosin myöntää, että hän kyllä itsekin ehkä kymmeniä kertoja kuullessaan kihlauksista ja naimiskaupoista oli voinut antaa samanlaisia lausuntoja, mutta tämä oli sentään liikaa, tulla hänelle vasten kasvoja arvostelemaan Kaarinaa. Ja muistutellessaan mielessään kaikkea sitä, mikä teki Kaarinan rakastettavaksi, hän uudelleen lämpeni ja voimakas kaipauksen tunne täytti hänen sydämensä. Tässä mielentilassa alkoi hänestä myöskin uutinen, jonka Elna Ström oli kertonut ja johon hän ei ollut kovin paljon huomiota pannut, tuntua kiusalliselta. Siellä Kalliolahdessa hän oli tuskin huomannut Aarne Kivistön olemassaoloakaan. Olisiko nyt Kaarina? — — ja näin pian. — Se tuntui melkein mahdottomalta, mutta kuka ne naiset ymmärtää. Kivistö on sellainen kalpea intresantin näköinen, puhuu kirjallisuudesta, soittaa, suu täynnä kauniita sanoja. Kyllähän naiset sellaisesta pitävät. Kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Elna Ström todella oli oikeassa, niin hän kuumeni niin, että teki mielensä juosta asemalle ja lähteä ensi junassa Kalliolahteen ottamaan kaikesta selkoa. — Mutta hän hillitsi toki itsensä. Hänhän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli taistellut sangen kuuman taistelun ja voittanut. Pitikö hänen nyt, kun hän jo oli alkanut rauhoittua, heittää kaikki käsistään. Ei, ei, hän tiesi, kuinka paljon voi tukahduttaa ja unohtaa, kun vain muutamina kriitillisinä hetkinä osaa pysyä lujana.
Aarne Kivistö oli lähtenyt Kalliolahdesta. He olivat päättäneet niin Kaarinan kanssa. Oli oikeastaan välttämätöntä, että hän meni lääkärin hoitoon ja muutenkin ehkä hänen oli paras lähteä.
— Tulen pian takaisin, sanoi hän hyvästellessään. Saanhan tulla?
— Kun ensin tulette hiukan terveemmäksi, niin sitten palaatte, vastasiKaarina. —
Niin hänkin nyt oli poissa. Aluksi tuntui se Kaarinasta suurelta helpotukselta, mutta pian hän huomasi, että Kivistö oli jättänyt jälkeensä suuremman tyhjän sijan, kuin mitä Kaarina oli voinut luullakaan. Melkein vastoin tahtoaan hänen täytyi myöntää, että hän joskus ikävöi häntä. Sellaiseen hän oli kuitenkin saanut tottua. Niiden monien ihmisten joukossa, jotka olivat oleskelleet Kalliolahdessa neljän vuoden kuluessa, oli sattunut olemaan muutamia, jotka erityisesti olivat hänen mieltään kiinnittäneet. Kuukauden pari he olivat viipyneet, joskus vain jonkun viikon tai ehkä päivän, ja sitten oli voinut käydä niin, ettei hän senjälkeen ollut kuullut heitä mainittavankaan.
Elna jäi Kalliolahteen koko kesäksi. Hänellä oli aivan ihmeellinen taito täyttää kaikki Kaarinan vapaat hetket, varsinkin sen jälkeen, kun Olli Haapa oli matkustanut pois ja Elna lopullisesti kyllästynyt puutarhatöihin. Hän oli tosin terve eikä kaivannut erikoista hoitoa, mutta aina hän kuitenkin osasi muistuttaa itsestään. Joskus hänen seuransa kovin kyllästytti Kaarinaa, joskus hän taasen ajatteli, että ehkä oli hyvä, ettei hänelle jäänyt paljon aikaa mietiskelyyn.
Päivät kuluivat taas vanhaa latuaan. Kaarina suoritti jonkunlaisella kiihkolla tehtäviään, joita viime aikoina oli vähemmällä harrastuksella hoitanut. Hän tahtoi pyyhkiä viivan sen yli, mikä oli ollut. Hän tahtoi alkaa uudestaan ja alistui siihen, että hänet oli uhrattu tieteen alttarille. Se oli ehkä välttämätöntä. Hän puri hammasta tuskalleen, teki työtä ja kesti.
Mutta se, mikä ehkä eniten auttoi häntä kestämään, oli puoleksi itsetiedoton ajatus, että kaikki ei kuitenkaan voinut olla lopussa, että jotain täytyi tapahtua. —
* * * * *
Jotain tapahtuikin, mutta vasta syksyllä.
Silloin menivät tohtori Saarivirta ja Elna Ström kihloihin.
Näin se kävi.
Elna oli elokuussa palannut Helsinkiin. Hän uhkui elämänvoimaa ja kauneutta. Kaikki hänen tuttavansa onnittelivat häntä siitä, että hän oli niin pulskistunut Kalliolahdessa.
Hän oli itse täynnä toiminnanhalua ja sotaista innostusta, eikä ollut montakaan päiviä oleskellut kaupungissa, ennenkuin hän oli suunnilleen selvillä siitä, mihin aikoihin tohtori Saarivirta kulki kirjastoihinsa. Elnalle sattui samoihin aikoihin asioita kauppoihin, ja niin he sangen usein tapasivat toisensa, pysähtyivät aina hiukan juttelemaan, menivät joskus yhdessä kahvilaan tai tekivät pienen kävelyn. Elna osasi aina vilkkaasti ja hauskasti jutella. — Usein puhuivat he Kalliolahden elämästä. Kaarinaa ei Elna maininnut kuin ohimennen. Tohtorista tuntui kuin olisi kaihi pudonnut hänen silmistään. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, kuinka herttainen tuo tyttölapsi oli.
Kerran he taas aivan sattumalta tapasivat toisensa kadulla.
— Minne olette menossa? kysyi tohtori.
— En minnekään, lähdin vain kaunista syksypäivää ihailemaan, vastasi Elna, joka tosin oli hyvinkin tärkeällä asialla, mutta joka myös tiesi, että täytyy jotain uhrata jotain voittaakseen.
— Sittenhän kuljette samoilla asioilla kuin minäkin. Emmekö voisi lähteä yhdessä kävelylle?
Elna suostui mielihyvällä. He kulkivat Kaisaniemen läpi Alppilaan. Alppilassa joivat he kahvia ja kiipesivät sitten suksimäelle katsomaan kellastuvaa metsää. Elna, joka oli ollut aivan harvinaisen vilkas ja iloinen, tuli vähitellen hiljaiseksi. Haaveksivin silmin katsoi hän luontoon ja huokasi syvään. Luottavaisesti kuin lapsi nojasi hän tohtoriin seistessään suksimäen kaiteen luona. Ja äkillisen tunteen valtaamana kietoi tohtori kätensä hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä. Elna painautui häneen ja puristi kasvojaan hänen rintaansa vastaan. Sitten hän nosti kasvonsa ja kiinnitti tohtoriin hymyilevän kyyneleiset silmänsä:
— Olemmeko nyt oikein kihloissa? kysyi hän.
Mitään sellaista ei tohtori ollut tullut ajatelleeksi, mutta sillä hetkellä hän ei voinut muuta vastata kuin:
"Olemme, tietysti olemme", ja uudelleen suudella vapisevia huulia; — muutenhan hän olisi käyttäynyt kovin pahasti tuota luottavaista lasta kohtaan.
Kun hän oli eronnut Elnasta, alkoi häntä kauheasti harmittaa, että oli näin antanut yllättää itsensä, eikä hän päivän pitkään muuta ajatellut, kuin mitenkä parhaiten saisi asian korjatuksi, ettei käyttäytyisi epähienosti Elnaa kohtaan. Myöhemmin kuitenkin, kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, alkoi hän katsoa asiaa toiseltakin kannalta. Hänestä tuntui, että hän oli jo tarpeeksi kauan elänyt yksinäistä elämää. Kerran hänen kuitenkin täytyi mennä naimisiin, sillä säännöttömään poikamiehen elämään hänellä ei ollut taipumuksia. Miksi hän ei siis menisi naimisiin nyt, kun kohtalo työntämällä työnsi hänelle osaa, jota useimmat olisivat häneltä kadehtineet. Hän oli melkein tahtomattaan joutunut kihloihin herttaisen nuoren tytön kanssa, jolla vielä oli senverran omaisuutta, ettei tulevaisuudesta tarvinnut suuria huolehtia.
Mutta Kaarina! Niin, Kaarina. Eihän tohtori voinut mitään sille asialle. Eihän hän voinut saada mahdotonta mahdolliseksi. Ja olihan Kaarina jo lohdutuksensa löytänyt ja jollei olisikaan vielä, niin löytäisi kai ennen pitkää.
Kaarinan takia järjesti tohtori kuitenkin asiat niin, että kihlaus päätettiin julkaista vasta juuri ennen häitä. Hän pyysi myös Elnaa olemaan kertomatta asiasta muille kuin lähimmille omaisilleen.
Elna oli tullut Kalliolahteen kohta sen jälkeen, kun oli mennyt kihloihin. Hän oli oikeastaan tullut hakemaan tavaroitaan, mutta jäi kuitenkin pariksi päiväksi sinne. Viimeaikojen suuren ilon ja paljon mielenliikutuksen jälkeen tuntui hänestä hyvältä olla hiukan hiljaisuudessa omien ajatustensa kanssa.
Hän kulki ympäri salaperäinen arvokkaisuuden ilme kasvoillaan, joka ei jäänyt Kaarinalta huomaamatta.
— Mitä pikku Elnalle on Helsingissä tapahtunut? kysyi hän.
— Onpahan vain, vastasi Elna ja punastui.
Niin hän sankarillisesti säilytti salaisuuttaan tulopäivän ja vielä kokonaisen toisenkin päivän, mutta toisen päivän iltana, kun hän jo oli paneutunut maata, tuntui hänestä, että se oli pakahduttaa hänet. Hänen täytyi saada jollekin kertoa, kuinka iloinen hän oli. Ja ainoa, jolle hän voi puhua, oli Kaarina. Entäpä jos Kaarinalle tulisi paha mieli? Pyh, sehän oli jo vanha juttu. Ei kai Kaarina niin hullu ollut, että kaiken ikänsä yhtä miestä suri, ja sitäpaitsi, jos surikin, kerran hänen täytyi se kuitenkin tietää. Kuta pikemmin, sitä parempi. Elnan sisimmässä liikkui sitäpaitsi puoleksi itsetiedoton vahingoniloinen voitonriemu siitä, että hän oli tuon kylmäkiskoisen miehen lopulta valloittanut. Hänen täytyi saada kehua voitostaan.
Hän siis pisti tohvelit jalkaansa ja kääri viltin ympärilleen. Kurkisteli ensin ovesta, ettei ketään olisi liikkeellä ja pujahti sitten Kaarinan huoneeseen.
Huone oli pimeä, ja Kaarina oli jo vuoteessa.
— Nukutko?
— Elnako siellä? En vielä nuku.
— Minua ei ollenkaan nukuta. Enkö saa tulla tänne sinun leposohvallesi, niin voisimme vähän jutella?
— Ole vaan siinä, jos ei ole liian epämukavaa.
— Eikö mitä, tässähän on tyynykin. Minulla on peitto mukana. Kas niin, nyt on oikein hyvä.
Hetken äänettömyys. Sitten Elna siirtyi Kaarinan sängynlaidalle.
— Arvaapa, Kaarina, jotain.
— Mitä niin?
— Mitä minulle on tapahtunut.
— Oletko mennyt kihloihin?
— Olen! Voi, sinä et voi aavistaa, kuinka iloinen olen!
— Sehän on kovin hauskaa. Olen oikein iloinen puolestasi.
— Mutta voitkohan arvata, kenenkä kanssa?
— Se ei liene vaikeata. Ollin kanssa tietysti.
— Väärin arvattu!
— Sitten minun arvaamiskykyni loppuu kerrassaan.
Elna meni takaisin leposohvalle.
— Tohtorin kanssa.
— Kenen tohtorin?
— Yrjö Saarivirran kanssa.
Kaarinasta tuntui, kuin olisi hänen vuoteensa kohonnut lattiasta ja sitten keinunut jossain tyhjyydessä. Hän makasi siinä kaikki jäsenet puutuneina. Päälaessa vain tuntui polttava tuska, kuin olisi siihen kuumalla raudalla painettu. Mutta sitten hän tuli taas tajuihinsa.
— Sehän oli mahdotonta. Se oli aivan mahdotonta.
— Olliahan sinä rakastit.
— Tietysti minä Olliakin rakastin. Mutta tämä on aivan toisenlaista, paljon suurempaa.
— Oikeastaan minä kohta kun näin Yrjön, ajattelin: Tuossapa olisi mies. Mutta hän eli silloin niissä korkeammissa maailmoissaan. Ei huomannut minun olemassaoloanikaan. Sitten tuli Olli tänne, ja hän oli monessa suhteessa suurenmoinen. Sitä ei voi kieltää. Kyllä hän oli kultainen. Vieläkin vähän sydäntäni kirveltää, kun häntä ajattelen. Hän on kirjoittanut minulle niin kauniita kirjeitä. Sääliksi käy, mutta minkä sille taitaa. Täytyyhän hänen itsensäkin ymmärtää, että on vain poikanulikka. Mutta Yrjö se on toista, tohtorikin. Tiedätkö, minusta on niin mukavaa tulla tohtorinnaksi. On tietysti hupsua ajatella niin, mutta kyllä se vähän miellyttää kuitenkin. Tohtorinna Elna Saarivirta — eikö kuulukin hyvältä?
Hetken hiljaisuus.
— Sinä et sano mitään. Et kai sinä ole minuun suuttunut? Taisit kuitenkin hiukan rakastaa häntä?
— En minä häntä hiukkaa rakastanut. —
Elnan tuli paha olla, mutta hetken kuluttua Kaarina aivan rauhallisesti kysyi: Koska aiotte mennä naimisiin?
— Ehkä puolen vuoden perästä. Yrjö ei ole tahtonut vielä päivää määrättäväksi, mutta mitäpä me oikeastaan viivyttelisimme.
— Niin, mitäpä te turhaan viivyttelisitte. — Tahdotko nyt olla kiltti ja mennä omaan huoneeseesi. Minua hiukan väsyttää tänään.
— Oli paha, että tulin sinua häiritsemään. Olisit kohta sanonut. —Särkeekö päätäsi?
— Särkee sitä vähän.
— Enkö voisi jotain tehdä? Tahtoisitko ehkä kylmän kääreen?
— Ei, ei, en tarvitse mitään.
— Hyvää yötä sitten!
Elna poistui ja Kaarina jäi yksin huoneeseensa. Koko yön hän makasi liikkumatta ja silmäänsä ummistamatta. Se oli pitkä yö. Ei hän juuri mitään ajatellut. Rinnassa vain särki hiljakseen ja herkeämättä. Se oli ruumiillista tuskaa, joka ei sallinut hänen nukkua. Hän olisi noussut ottamaan jotain unilääkettä, mutta lääkekaappi oli alakerrassa, eikä hänellä ollut rohkeutta lähteä pimeisiin portaisiin ja käytäviin.
Hän makasi ja odotti aamun sarastusta, ja vihdoin levisikin uutimen raosta huoneeseen sinertävä hämärä. Vielä oli kuitenkin pitkä aika päivään. Lopuksi alkoi kuulua yksityisiä hiljaisia ääniä alhaalta. Keittäjä nousi kai tulta tekemään. Nyt narskui hiekka pihamaalla raskaiden askelten alla. Renki oli siis jo myöskin liikkeellä. Kaarinakin nousi. Vaikk'ei hän koskaan eläessään enää mitään jaksaisi tehdä, niin tänään hän tahtoi olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän tahtoi tehdä kaikki, niinkuin ennenkin.
— Käväisen järvessä, ajatteli hän. Sitten otan kofeinia tarpeeksi ollakseni iloinen tämän päivää. Iltapäivällä Elna lähtee. Sitten otan unilääkettä ja nukun ja nukun. Kunhan vain jaksaisin nukkua kuolemaani saakka.
Nouseminen oli vaikeampaa kuin hän oli luullutkaan. Särky rinnassa oli tauonnut, mutta siihen oli jäänyt hellä kohta, johon koski jokaisesta liikkeestä, niinkuin siihen olisi teräaseella pistetty. Hänen täytyi aina välillä istuutua levähtämään hetkeksi. Hitaasti veti hän yllensä hiukan vaatteita. Sitten astui hän käytävään. Elnan ovi oli raollaan ja aivan vaistomaisesti tarttui Kaarina siihen sulkeakseen sen. Mutta hän ei sulkenutkaan sitä, vaan astui huoneeseen ja meni Elnan vuoteen ääreen.
Elna makasi selällään, pää käsivarsien varassa. Hänellä oli nähtävästi liian lämmin, sillä hän oli työntänyt peiton puoleksi päältään. Posket hohtivat punaisina, rinta kohosi ja laski tasaisesti. Kaunis hän oli.
— Jos hän olisi minua rakastanut, niin hän ei olisi tehnyt minulle tätä. Kaiken muun minä olisin voinut kantaa, vaan en tätä. — Ja ikäänkuin peläten sitä sanomatonta katkeruuden tunnetta, mikä äkkiä nousi hänessä tuota naista kohtaan, joka tullakseen tohtorinnaksi oli ottanut sen miehen, jonka puolesta Kaarina olisi antanut itsensä repiä kappaleiksi, riensi hän nopeasti huoneesta.
Hän meni uimahuoneeseen, missä riisui vaatteensa ja veti uimapuvun päälleen, mutta sitten voimat pettivät. Hän vajosi penkille ja jäi siihen pitkäksi aikaa melkein tajuttomana istumaan. Kun hän heräsi horroksistaan olisi hän palannut taloon, mutta vastustamattomalla voimalla kahlehti häntä ajatus, että voisi jotain sattua, ehkä joku tapaturma. Voisi tulla suuri aalto, jonka jälkeen ei enää olisi tätä tuskaa, ei tätä kyllästystä kaikkeen, mikä häntä elämässä ympäröi, ei mitään.
— En enää kestä, ja vaikka kestäisinkin, niin en tahdo, en tahdo enää, puhui hän itsekseen ja meni veteen. Hetken hän tunsi, että se oli kirpelän kylmää, mutta sitten hän ei enää tuntenut mitään. Hänellä oli vain yksi ajatus: Kauas, kauas tuonne. En tarvitse aaltoa. Menen itse. — Kaikin voimin ui hän ulapalle. Kädet alkoivat tuntua puutuneilta. Hän jaksoi tuskin jäsentäkään liikuttaa, mutta yhä hän pyrki eteenpäin.
Silloin kuuli hän kauhistuneen huudon rannalta:
Kaarina, Kaarina!
Hän kääntyi ja katsoi sinne. Hän näki puiston syksyisessä loistossaan, valkean rakennuksen pilkottavan puiden takaa ja kirkkaan taivaan sen yllä. Hänet täytti äkkiä suuri pohjaton halu elää. Mutta hän näki samalla myös pitkän välimatkan rantaan, ja hänen sydämensä puristui kokoon kuolemankauhusta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei jaksanut. Suonenvedontapaisesti hän vain ponnisteli pysyäkseen pinnalla.
Elna oli herännyt siitä, että Kaarina sulki hänen huoneensa oven jälkeensä. Hän nousi heti vuoteesta. Hän oli niin iloinen ja tahtoi mennä tervehtimään aamua. Nopeasti hän pukeutui ja riensi puistoon. Oli kirkas, kolakka syksyaamu. Elna asteli puistokäytävää ja nousi pienelle kummulle lähellä rantaa katsellen järvelle. Hän koetti muistutella mieleensä niitä hetkiä, joita hän oli viettänyt täällä Kalliolahdessa yhdessä Yrjön kanssa, mutta Ollin kuva tahtoi väkisin sekoittua joka muistoon.
Tuolla lähti joku uimahuoneelta. Sehän oli Kaarina. Olipa hän reipas, kun yhä jatkoi aamu-uintejaan, vaikka oli jo näin kylmä ilma. Hän näytti uivan hitaasti eteenpäin. Nyt hän saavutti seipään, joka heillä aina uintimatkoilla oli ollut tapana kiertää, mutta nyt hän ei kääntynytkään, vaan jatkoi ulapalle.
— Minkätähden hän ui noin pitkälle? ajatteli Elna. Eihän hän ole taitava uimari. — Hän ui kovin hitaasti ja epätasaisesti. — Nythän hän ei enää ollenkaan pääse eteenpäin. — Miksi hän ei jo käänny? — Hän ei käänny! — Hän ei aiokaan kääntyä! — Kaarina, Kaarina! huusi Elna minkä jaksoi ja lähti juoksemaan rantaan. Hän näki Kaarinan kasvojen kääntyvän rantaan päin. Hän syöksyi veneelle. Se oli vedetty kokonaan maalle. Hän tarttui kokkaan, nosti ja työnsi kaikin voimin koko ajan huutaen apua. Lopulta sai hän veneen vesille ja alkoi voimainsa takaa soutaa. Hänen täytyi välillä kääntyä katsomaan suuntaa. Yhä näkyi Kaarinan pää veden yläpuolella. Nyt se oli jo sangen lähellä. Hän saattoi nähdä kauhun ilmeen Kaarinan kasvoilla. Vielä pari vetoa, sitten hän heitti airot ja kumartui laidan yli ojennetuin käsin. Kaarina oli kadonnut. Ei, ei, tuossa näkyi käsi aivan veneen vieressä. Hän kurottautui tarttuakseen siihen. Se oli mahdotonta. Se oli kuin unta. Se katosi siihen hänen silmäinsä edestä. Elna putosi polvilleen veneen pohjalle, itki ja huusi.
Silloin kiisi paikalle toinenkin vene. Renki oli kuullut Elnan hätähuudot ja rientänyt avuksi. Hän oli taitava uimari. Silmänräpäyksessä oli hän riisunut takin ja saappaat ja syöksynyt veteen. Hän sukelsi kauan. Koko ajan Elna polvillaan veneen pohjalla valittaen väänteli käsiään.
Nyt näkyi jotain punaista veden pinnalla.
— Kaarina, Kaarina!
Elna ojensi käsivarsiaan heitä vastaan ja sai kiinni uimapuvusta. He saivat Kaarinan, veneeseen ja soutivat rantaan, johon oli kokoontunut laitoksen palvelusväkeä. He laskivat hänet rantahiekalle suulleen, ravistelivat ja hieroivat. Mutta jo ennenkuin he ehtivät alkaa keinotekoista hengitystä, avasi hän silmänsä ja katsoi heihin suurella katseella, joka ei kuitenkaan mitään nähnyt. He huomasivat, että hän hengitti, kantoivat hänet sisälle, hieroivat, peittivät vuoteeseen ja jättivät hänet lopuksi siihen, nähdessään että hän nukkui. —
Elna sai toisen hysteerisen itkukohtauksen toisensa jälkeen. Hän tahtoi välttämättä päästä pois ja matkustikin iltapäiväjunalla, näkemättä sitä ennen Kaarinaa.
* * * * *
Kaarina heräsi vasta illalla. Hänen oli ensin vaikea mitään muistaa, mutta kun hänen ajatuksensa selvisivät, täytti hänet nöyrä hiljainen ilo siitä että hän vielä eli. Mutta vähitellen kun muisto siitä mikä äsken oli tapahtunut, siitä kauheasta mikä olisi voinut tapahtua, alkoi esiintyä yhä selvempänä hänen mielessään, levisi siitä hänen iloonsa tumma varjo. Hän koetti kyllä käännyttää ajatuksensa muille urille, mutta yhä ne palasivat siihen samaan. Varjo kävi yhä tummemmaksi ja tummemmaksi ja täytti hänen sielunsa painavalla raskasmielisyyden ja nöyryytyksen tunteella.
Portaista kuului varovaista liikkumista.
Kaarinasta tuntui niin ihmeen hyvältä pelkkä ihmisaskelten kuuleminen.Kunpa vain joku olisi tullut hänen luokseen. Ovea raotettiin.
— Tulkaa sisään, pyysi Kaarina heikolla äänellä.
Palvelijatar astui sisään ja sytytti sähkön.
— Johan se johtajatar nyt heräsi. Mitenkä nyt voidaan? Kaikki hoidokkaat ovat niin huolissaan. Olisivat tahtoneet tulla katsomaan. Soittivat lääkärille, mutta lääkäri käski antaa olla rauhassa. Oli toki jumalan onni, ettei pahempaa tapahtunut. Kun ajattelee, kuinka —.
— Ei nyt puhuta siitä.
— Ei kai sitä ole hauska muistella. — Tahtoisiko johtajatar jotain syödäkseen? —
— En minä — taikka tuokaahan nyt vaikka vähän maitoa. Mitä muuten kuuluu? Enhän minä edes tiedä, mikä vuorokauden aika on.
— Ilta nyt on, ja muuten ei kuulu yhtään mitään. Kaikki käy niinkuin ennenkin. Johtajatar lepäilee nyt vain rauhassa, vaikka kuinka kauan — Oli sinne tullut kirjekin, mutta joutaahan sen vastakin lukemaan.
— Tuokaahan tänne. Jaksan kyllä lukea sen samalla. — Kaarinasta tuntui jokainen viesti ulkoapäin tervetulleelta.
Hän sai kirjeensä, mutta ei sitten lukenutkaan sitä, vaan pyysi sammuttamaan sähkön. Hän oli rauhoittunut siitä, että oli saanut puhua toisen ihmisen kanssa. Kun hän taas jäi yksin, koetti hän ajatella tulevia päiviä ja hänestä tuntui, että hän olisi onnellinen, kun taas saisi kävellä ulkona auringonpaisteessa ja olla muiden ihmisten joukossa, muuta hän ei pyytäisi, ei mitään muuta. Siihen ajatukseen hän nukkui.
Kahden päivän kuluttua hän taas oli jalkeilla. Hän sai kävellä ulkona auringonpaisteessa ja oleskella muiden ihmisten parissa, jotka kilpailivat rakastettavaisuudessa häntä kohtaan. Mutta hän ei tuntenut itseään onnelliseksi. Oli hyvin vaikeaa alkaa uudestaan elää.
Hän ajatteli kulunutta elämäänsä. Kaksi kertaa hän oli rakastanut. Ensin aivan nuorena silmittömästi, jumaloivasti. Se oli ollut turhaan. Hän oli kärsinyt paljon, mutta nuori, joustava sydän oli pian parantanut haavansa. Nyt oli hän rakastanut toisen kerran kypsyneen naisen suurella hellyydellä. Sekin oli ollut turhaa. Hänet oli ensin uhrattu tieteille ja sitten hyljätty toisen takia. Oliko hän nyt tarpeeksi nöyryytetty, vai vieläkö elämällä oli hänelle paljon tallella? Oliko hän nyt valmis täyttämään sen, mihin hän oli tarkoitettu, ja mikä se tarkoitus oli?
Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä kajahti kumea ääni lepokodin ruokakellosta. Hän näki sielunsa silmillä monta pitkää vuotta ja niissä jokaisessa monta pitkää päivää, ja kolme kertaa päivässä kuului tämä soitto.
Hitain, raskain askelin hän lähti rakennukselle. Tullessaan huoneeseensa muisti hän äkkiä kirjeen, joka oli tullut sen kauhean päivän iltana. Se oli vielä avaamatta hänen laatikossaan, johon palvelija oli sen siirtänyt. Hän avasi sen. Se oli Kivistöltä.
"Armas merenneito, näen teidän rypistävän kulmakarvojanne päällekirjoituksen johdosta. Niin ei tietenkään olisi pitänyt kirjoittaa, mutta tehän kyllä tiedätte, ettei vaikeasti sydäntautisten mieltä saa pahoittaa, eikä heiltä saa kieltää sellaista, minkä ihmisvoimalla voi aikaansaada. Sentähden pyydän teitä, armas merenneito, että antaisitte minun tulla luoksenne, vaikken olekaan tullut terveemmäksi. Minä olen hyvin sairas ja toivoton. Tiedänhän, ettei Kalliolahti ole mikään sairaala, mutta toivon, etten kuitenkaan tule tuottamaan teille liiaksi vaivaa. Äitini voi tulla minua hoitamaan. Voin myös ottaa sairaanhoitajattaren mukaani. En pyydä muuta, kuin että saan teidät kerran päivässä nähdä tai ehkä hiukan useammin. Älkää nyt olko liian järkähtämättömän ymmärtäväinen. Sydämeni voi tosin ilosta pakahtua, mutta onko parempi, että se pakahtuu ikävästä. —"
— Taivaalle kiitos! huokasi Kaarina. Mitäpä, jos minä nyt olisin poissa! Mitäpä jos hän olisi tullut tänne, ja minä olisin pettänyt, olisin paennut taistelutantereelta. Mutta minä elän, minä elän! — Niin kauan kuin Aarne Kivistö elää, tahdon minäkin elää, ja sitten löytyy kai jotain muuta, joka pitää minut hengissä.
Kolme vuotta myöhemmin.
Tohtori ja Elna ovat olleet kaksi vuotta naimisissa. Heidän avioliittonsa ei ole sen onnellisempi eikä onnettomampi kuin monen muunkaan pariskunnan.
Tohtori on kyllä herännyt huomaamaan, että pehmeiden vaaleiden kutrien peittämässä päässä asusti enemmän kuin mitä hän oli osannut aavistaa. Hän oli ennen avioliittoaan mielessään jakanut naiset harrastaviin ja harrastamattomiin ja ehdottomasti antanut etusijan harrastamattomille. Rakkauttaan Kaarinaan piti hän jonkunlaisena nuoruuden hairahduksena, josta hänen kylläkin oli ollut vaikea päästä. Nyt naimisissa ollessaan hän oli tullut, huomaamaan, ettei tuo ryhmitys oikein riittänyt kuvaamaan naisia, ei ainakaan hänen vaimoaan. Tohtori oli kuvitellut, että nuoren tytön sielu olisi kuin pehmeää vahaa, johon hän, kehittynyt mies, painaisi sinettinsä. Mutta hän ei ollut tullutkaan tekemisiin pehmeän vahan, vaan monimutkaisen koneiston kanssa, joka vielä oli hänelle verrattain outo. Vaikkakin Elna oli harrastamaton siinä mielessä, kuin tohtori sanan käsitti, oli hänellä omat harrastuksensa, joiden rinnalla paljon muuta jäi varjoon, ja lujaa tahtoa ja toiminnanhalua enemmän kuin mitä hänen miehensä mielestä aina olisi ollut tarpeen.
Hän määräsi täydelleen kaiken järjestyksen talossa. Tohtori tosin alussa koetti puolustaa muutamia tottumuksiaan ja mielitekojaan, mutta kun ne melkein säännöllisesti jätettiin huomioon ottamatta, tyytyi hän vaimonsa järjestelyihin. Hänelle olivat kuitenkin kotoiset asiat vähemmän tärkeitä, kunhan hän vain sai suorittaa elämäntehtäväänsä. Sitäpaitsi hoiti Elna suurella ponnella talouttaan. Hänen kykynsä esim. pitää palvelija aina hommassa oli aivan erikoinen. Pukunsa hankki hän halvalla ja oli kuitenkin aina aistikkaasti puettu. Julkisissa tilaisuuksissa, missä he yhdessä esiintyivät, kääntyi ihmisten huomio ehdottomasti komeaan pariin. Tohtorin toverit kadehtivat häntä syystä kyllä, ja se miellytti häntä. Kaunista, nuorta rouvaa liehakoitiin, mutta hän pysyi kylmänä ihailulle. Hän oli mielestään tehnyt hyvät naimiskaupat ja hän tahtoi, että muutkin sen ymmärtäisivät.
Vaikka Elnalla olikin suuri tuttavapiiri, ei hänellä ollut mitään naisystäviä, niin ettei tohtorin tarvinnut kärsiä siitä häiriöstä, mitä tällaisten alituisista talossa käynneistä ehkä olisi aiheutunut.
Tulihan tohtori joskus huomaamaan, että ystävättärien puute ehkä johtui Elnan taipumuksesta punoa juonia, ja saihan hän joskus kokea tämän taipumuksen vaikutuksia omassa elämässäänkin, mutta hän piti sitä naisluonteeseen kuuluvana, pysyi kärsivällisenä ja koetti säilyttää mielenrauhansa parhaan taitonsa mukaan. —
Eräänä sunnuntai-aamupäivänä istuivat tohtori ja Elna yhdessä sievästi kalustetussa vierashuoneessaan. Elna luki sohvannurkassa jotain romaania, tohtori katseli hajamielisenä sunnuntaityhjälle kadulle. Viime aikoina oli hän voimainsa takaa tehnyt työtä. Hän oli nimittäin hakenut professorin virkaa ja ponnistellut kovasti hankkiessaan itselleen ansioita. Muutama päivä sitten oli hän lopettanut työnsä ja jättänyt paperinsa. Kuumeisen kiireen ajan jälkeen tunsi hän olevansa herpautunut ja sisällisesti tyhjä. — Hänen silmäinsä edessä kadulla liikkui harvakseen ihmisiä, mutta hän istui pitkän ajan huomaamatta ketään heistä erikseen, kunnes hänessä äkkiä erään nuoren, pitkän miehen astuessa hitaasti kadun poikki läikähti sekasortoisten tunnelmain laine. Ennenkuin hän oli tuon kulkijan tuntenut, oli hänessä silmänräpäyksen ajan väikkynyt muisto jostain kaihoisan suloisesta. Nyt hän jo tunsi miehen. Se oli Aarne Kivistö. Siitä oli kauan, kun tohtori oli Kaarinaa muistanut, mutta nähdessään Kivistön tuntui hänestä, kuin olisi äkkiä ne kolme vuotta, jotka erottivat hänet Kalliolahdessa vietetystä ajasta, pyyhkäisty pois ja hän olisi ollut siellä eilen. Hän koetti palauttaa Kaarinan kasvojen piirteet mieleensä. Ensin se ei tahtonut onnistua, mutta äkkiä hän melkein näki hänet edessään, sellaisena kuin hän kerran oli seisonut koivuun nojaten, katsellen heitä kirkkailla silmillään. Tohtori muistutteli jonkun silloin puhuneen jotain siitä, että Kaarinalla oli viileä sydän. Kuva hävisi tohtorin silmistä, mutta se oli herättänyt hänessä halun saada tietää jotain Kaarinasta, josta hän ei ollut kuluneena aikana mitään kuullut. Siitä asti kuin Elna oli palannut Kalliolahdesta ja kertonut onnettomuudesta, joka siellä oli ollut tapahtua, ei hän koskaan ollut miehensä kanssa puhunut Kaarinasta, ei edes Kalliolahdestakaan, Elna oli huomannut, että tohtori karttoi mainitsemasta Kaarinaa, ja Elna itsekin soi kernaasti sen henkilön joutuvan unohduksiin, joka hänen mielestään oli ainoa hänen onneaan uhkaava vaara.
Sentähden hän melkein säpsähti kun tohtori kääntyi ikkunasta ja keskeytti hänen lukunsa kysymällä:
— Oletko enää myöhemmällä ajalla kuullut mitään Kalliolahdesta ja neitiKaarinasta.
Tohtorin ääni oli aivan rauhallinen, ja se rauhoitti Elnaakin. Olihan jo kolme vuotta kulunut!
— Enpä mitään erikoista. Luulen, että Kaarina yhä on Kalliolahdessa.Kuinka sinä nyt tulit häntä muistelleeksi?
— Tästä kulki juuri ohi se sairas soittoniekka — mikä hänen nimensä olikaan?
— Kivistö varmaankin. Hänet olen joskus nähnyt. Hän jaksaa yhä vielä hiljakseen elää. Onpa säveltänyt muutamia laulujakin, joita kiitetään kauniiksi. Olen kuullut, että hän joskus käy Kalliolahdessa.
— Sinä kerran kerroit minulle jotain heistä. Luuletko että he… ettäKaarina oli kiintynyt häneen?
— Enhän minä mitään varmaa kertonut. Olin vain tullut siihen luuloon.Ja sitäpaitsi — pitäisihän sinun tietää paremmin. —
Tohtori ei vastannut; hän oli taas kääntynyt akkunaan päin ja katseli kadulle.
Silloin pakottautui kauan kätketty salaisuus puoleksi vastoin Elnan tahtoa hänen huuliltaan:
— Sainhan minäkin selvästi nähdä, ketä Kaarina ajatteli.
— Mitenkä sinä sen näit? kysyi tohtori kääntymättä.
— Muistathan sen onnettomuustapauksen, kun Kaarina oli hukkua.
— Mitä tarkoitat?
Tohtori kääntyi äkkiä, ja nyt Elnaa jo pelotti, mutta peräytyminen oli mahdotonta.
— Tarkoitan, soperteli hän, ettei se ehkä ollutkaan onnettomuustapaus — vaikka enhän minä oikeastaan mitään tiedä.