Tuo lausuma sai Rosamundin kysymään jotakin. »Kuinka hankitte itsellenne tilaisuuden, joka teki teistä sen, mikä olette? Tarkoitan», lisäsi hän sitten, ikäänkuin peläten, että kysymyksen tarkoitus voitiin ymmärtää väärin, »kuinka voitte tulla merisissien päälliköksi.»
»Se on pitkä juttu», vastasi Oliver. »Väsyttäisin teidät, jos sen kertoisin.»
»Ette suinkaan», virkkoi Rosamund pudistaen päätänsä ja kohottaen juhlallisesti kirkkaitten silmiensä katseen.
»Te ette minua väsytä. Voihan tapahtua, ettei ole enää montakaan tilaisuutta saada se kuulla.»
»Tahtoisitteko siis sen kuulla?» kysyi Oliver ja lisäsi: »Voidaksenne minut tuomita?»
»Kenties», sanoi Rosamund, ja hänen katseensa painui.
Oliver asteli pää kumarassa pienen suojan lattialla edestakaisin. Hänen teki hyvinkin mieli noudattaa Rosamundin pyyntöä, — sillä jos on totta, että sen, joka kaikki tietää, täytyy antaa kaikki anteeksi, se ei olisi milloinkaan voinut olla todempaa kuin sir Oliver Tressilianista puhuttaessa.
Hän kertoi tarinansa. Astellessaan lattialla hän esitti kaikki juurtajaksain, alkaen niistä päivistä, joina oli raatanut kaleeriorjana espanjalaisessa aluksessa, siihen hetkeen asti, jona hän oli Kap Spartelin luona kaappaamassaan espanjalaisessa päättänyt lähteä Englantiin vaatimaan veljeänsä tilille. Hän kertoi tarinansa koruttomasti ja esittämättä ylen runsaasti yksityisseikkoja, mutta toisaalta jättämättä mainitsematta mitään siitä, mikä oli saattanut hänet nykyiseen olotilaansa. Ja kuunteleva Rosamund joutui niin syvän liikutuksen valtaan, että eräänä hetkenä hänen silmissään kimaltelivat kyynelet, joita hän turhaan yritti estää tulvahtamasta. Mutta Oliver asteli lattialla omiin muistoihinsa uppoutuneena, pää kumarassa ja kertaakaan Rosamundiin katsahtamatta, eikä niinmuodoin mitään huomannut.
»Nyt», sanoi hän, ehdittyään vihdoin merkillisen kertomuksensa päähän, »tiedätte, mitkä voimat minua ajoivat. Joku toinen, minua voimakkaampi, olisi kukaties vastustanut ja suostunut mieluummin kuolemaan. Mutta minä en ollut kyllin voimakas. Tai voipa olla niinkin, että minua voimakkaampi oli haluni rangaista, tyydyttää katkeraa vihaani, joksi alkuperäinen Lioneliin kohdistuva rakkauteni oli muuttunut.»
»Samoinkuin minuun kohdistuva tunteenne, kuten olette minulle kertonut», lisäsi Rosamund.
»Ei niin,» huomautti Oliver. »Minä vihasin teitä uskottomuutenne tähden ja kaikkein eniten siitä syystä, että olitte polttanut lukematta kirjeen, jonka lähetin teille Pittin välityksellä. Niin menetellen lisäsitte osaltanne kärsimiäni vääryyksiä, hävititte ainoan mahdollisuuteni todistaa viattomuuttani ja yrittää saada jälleen oikeutta, tuomitsitte minut koko iäkseni niille poluille, joita olin kulkemassa. Mutta silloin en tietänyt, kuinka paljon syytä teillä oli uskoa minut siksi, miltä näytin. En tietänyt, että yleisesti uskottiin minun paenneen. Siitä syystä annan teille mielelläni anteeksi teon, jonka vuoksi tunnustan teitä kerran vihanneeni ja joka yllytti minua viemään teidät mukanani, kun sain teidät käsiini Arwenackissa ollessani siellä Lionelia hakemassa.»
»Tarkoitatteko, ettei aikomuksenne ollut niin menetellä?» kysyiRosamund.
»Viedä teidät hänen kerallaan?» kysyi Oliver. »Otan Jumalan todistajakseni, etten ollut ennakolta mitään sellaista ajatellut. Onpa laita niinkin, että voin niin menetellä vain senvuoksi, etten ollut asiaa aikaisemmin harkinnut, sillä jos olisin niin tehnyt, olisin varmaan kyennyt kiusauksen torjumaan. Se valtasi minut yhtäkkiä, kun näin teidät Lionelin seurassa. Tietäessäni nyt, mitä tiedän, luulen saaneeni riittävän rangaistuksen.»
»Luulen ymmärtäväni», kuiskasi Rosamund leppoisasti, sillä Oliverin sanoissa oli värissyt tuima tuska.
Oliver kohotti turbaaninpeittämän päänsä. »Ymmärtäminen merkitsee jotakin», sanoi hän. »Se on ainakin puoli matkaa anteeksiantamukseen. Mutta rikos on sovitettava täydellisesti, ennenkuin anteeksianto voidaan hyväksyä.»
»Jos on mahdollista se sovittaa», sanoi Rosamund.
»Se täytyy tehdä mahdolliseksi», vastasi Oliver kiihkeästi ja vaikeni samassa, kun ulkopuolelta kuului huutoja.
Hän tunsi äänestä Larocquen, joka oli päivän koittaessa palannut vartiopaikalleen kukkulan laelle vapauttaen miehen, joka oli ollut hänen sijassaan yöllä.
»Herra! Herra!» kuului hän huutavan kiihtymyksen värisyttämällä äänellä, ja kohta kuului miehistön joukosta vastaavan yhteishuuto.
Sakr-el-Bahr kääntyi nopeasti ovelle, kiskaisi syrjään verhon ja astui peräkannelle. Larocque oli parhaillaan kiipeämässä laivankaiteen yli tullakseen keskikannelle, missä häntä odotti Asad, seuranaan Marzak ja uskollinen Bisken. Keulakannella, missä merisissit olivat eilisestä saakka joutilaina loikoneet, näkyi nyt kuhiseva kyselevä miesjoukko, joka kerääntyi kaiteen luo, vieläpä tulvi käytävällekin pyrkien kiihkeänä kuulemaan uutisia, joita vakooja ylen kiireesti toi.
Sakr-el-Bahr kuuli paikalleen Larocquen äänekkään ilmoituksen.
»Alus, jonka näin hämärissä, herra!»
»Entä sitten?» ärähti Asad.
»Se on täällä — niemen takaisessa lahdessa. Se on vastikään laskenut ankkurin.»
»Senvuoksi ei ole syytä levottomuuteen», vastasi Asad heti. »Koska se on laskenut ankkurin sinne, on selvää, ettei se aavistakaan meidän olevan täällä. Millainen alus se on?»
»Pitkä galjoona, jossa on kaksikymmentä tykkiä ja joka purjehtiiEnglannin lipun alla.»
»Englannin lipun alla!» huudahti Asad hämmästyneenä. »Sen täytyy olla oivallinen alus, kun on uskaltanut tulla Espanjan vesille.»
Sakr-el-Bahr astui kaiteen luo. »Eikö siinä näy mitään muuta merkkiä?» kysyi hän.
Larocque kääntyi kuullessaan kysymyksen. »On kyllä», vastasi hän, »besaanimastossa on kapea sininen viiri ja siinä valkoinen lintu — luullakseni haikara.»
»Haikara?» toisti Sakr-el-Bahr mietteissään. Hän ei muistanut sellaista englantilaista vaakunaa eikä hänestä tuntunut todennäköiseltäkään, että se oli englantilainen. Samassa kuului hänen takaansa lyhyt henkäisy. Hän kääntyi ja huomasi Rosamundin seisovan oviaukossa, vain puolittain verhon suojassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, silmät suuret.
»Mitä nyt?» kysyi hän lyhyesti.
»Hän luulee sitä haikaraksi», vastasi Rosamund, ikäänkuin tuo olisi ollut aivan riittävä vastaus.
»Mies varmaan erehtyy», huomautti Oliver.
»Mutta ei ollenkaan pahoin, sir Oliver.»
»Kuinka niin? Eikö pahoin?» Rosamundin ääni ja katse herätti hänen huomiotaan, ja hän astui nopeasti hänen luokseen, alhaalta kuuluvan äänten hälinän yhä kasvaessa.
»Se, mitä hän pitää haikarana, on jalohaikara — valkoinen haikara, ja vaakunassa vastaa hopea valkoista, eikö totta?»
»Totta kyllä. Entä sitten?»
»Ettekö arvaa? Alus on varmaanHopeahaikara.»
Oliver silmäili häntä. »Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän »Minusta on aivan yhdentekevää, onko se hopeinen haikara vai kultainen heinäsirkka. Mitä ihmettä?»
»Se on sir Johnin alus — sir John Killigrew'n», selitti Rosamund. »Se oli aivan valmis purjehtimaan, kun… kun te tulitte Arwenackiin. Hän aikoi lähteä Intiaan. Sensijaan — ettekö ymmärrä? — hän on minua rakastaen lähtenyt jälkeeni turhaan toivoen saavuttavansa teidät ennenkuin ehditte Berberiaan.»
»Tuhat tulimmaista!» huudahti Sakr-el-Bahr painuen mietteisiin. Sitten hän kohotti päänsä ja naurahti. »Tosiaankin, hän on tullut muutamia päiviä liian myöhään!»
Leikinlasku ei kumminkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua.Rosamund katseli häntä yhä kiihkein, mutta samalla pelokkain silmin.
»Siitä huolimatta», jatkoi Oliver, »hän tulee varsin sopivaan aikaan.Jos häntä kuljettava tuuli onkin heikko, se varmaan puhaltaa taivaasta.»
»Olisiko…?» Rosamund vaikeni ollen hetkisen kahden vaiheilla. »Olisiko mahdollista lähettää hänelle sanaa?» kysyi hän sitten, yhä epäröiden.
»Luulenpa olevan», vastasi Oliver. »Mutta meidän täytyy keksiä keino, ja se ei liene niinkään helppoa.»
»Mutta tahdotteko sen tehdä?» kysyi Rosamund, äänessä ihmettelyn pohjavirta, joka kuvastui jossakin määrin hänen kasvoissaankin.
»Varsin mielelläni», vastasi Oliver, »koska mitään muuta keinoa ei tarjoudu. Se tulee varmaan vaatimaan muutaman hengen», lisäsi hän, »mutta —» Hän päätti lauseen kohauttamalla hartioitaan.
»Ei, ei, ei! Ei siitä hinnasta!» väitti Rosamund vastaan. Mutta kuinkapa olisikaan Oliver voinut tietää, että Rosamund hinnasta puhuessaan ajatteli vain hänen henkeänsä, jonka otaksui olevan mennyttä, josHopeahaikarakutsuttaisiin avuksi?
Oliverin tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, ennenkuin hän ehti mitään vastata. Miehistön puheenhälinä oli saanut kumean uhkaavan sävyn, ja yhtäkkiä kuului pari ääntä vaativan, että Asadin piti lähteä heti merelle viedäkseen aluksensa pois vaarallisen naapurin lähettyviltä. Syy oli Marzakin. Hänen äänensä oli ensimmäisenä lausunut tuon pelokkaan ehdotuksen, ja hänen pelkonsa oli kulovalkeana levinnyt merisissien riveihin.
Laiha Asad kohosi koko pituuteensa suunnaten miehiin katseen, joka oli tyynnyttänyt pahempiakin meteleitä, ja koroittaen äänen, joka oli aikoinaan syössyt vastustamatta satoja miehiä surman suuhun.
»Hiljaa!» käski hän. »Minä olen teidän valtiaanne enkä tarvitse muuta neuvojaa kuin Allahin. Kun katson ajan tulleen, annan käskyn soutajille, mutta en ennen. Takaisin paikoillenne ja pysykää rauhassa!»
Hän ei huolinut ryhtyä asiaa heille selittämään, osoittamaan, kuinka hyvät syyt oli jäädä salaiseen poukamaan ja olla lähtemättä avoimelle merelle. Heidän täytyi noudattaa hänen pelkkää tahtoansa. Heidän asiansa ei ollut asettaa hänen viisauttaan ja päätöksiään kysymyksenalaisiksi.
Mutta Asad-ed-Din oli levännyt ylen pitkät ajat Algierissa Sakr-el-Bahrin ja Biskenin johtamien laivastojen risteillessä Välimerellä. Miehet eivät olleet enää tottuneet hänen äänensä yllytykseen, heidän luottamuksensa hänen arvostelmiensa pätevyyteen ei enää rakentunut aikaisempien kokemusten lujalle perustalle. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin johtanut taisteluun tätä miehistöä eikä ollut tuonut heitä takaisin voittajina ja runsaalla saaliilla varustettuina.
Niinpä he asettivat oman arvostelukykynsä hänen päätöstään vastaan. Heistä näytti uhkarohkealta — kuten Marzak oli huomauttanut — jäädä paikoilleen, ja se seikka, että Asad oli pitemmittä perusteluitta ilmaissut aikeensa, ei suinkaan riittänyt heidän epäilyksiään hälventämään.
Äänten hälinä paisui huolimatta Asadin tuimasta ilmeestä ja kurtistuneista kulmista, ja yhtäkkiä eräs uskonluopio — jota viekas Vigitello salaa yllytti — alkoi huutaa päällikköä, jonka he tunsivat ja johon luottivat:
»Sakr-el-Bahr! Sakr-el-Bahr! Ethän jätä meitä tähän poukamaan, johon tuhoudumme kuin rotat!»
Tuo oli kuin ruutisäiliöön tuiskattu tuli. Lukuisat äänet liittyivät heti huutoon; käsiä heilutettiin kohti Sakr-el-Bahria, joka seisoi heitä ylempänä huolettomana ja ankarannäköisenä nojaten peräkannen kaiteeseen nopealiikkeisessä mielessään punniten siten pakostakin tarjoutuvaa tilaisuutta ja harkiten, mitä hyötyä voi siitä saada.
Asad peräytyi askelen ankaran kiukun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kelmeät, silmät säkenöivät vihanvimmaa, ja käsi kävi miekan jalokivillä koristeltuun kahvaan kumminkaan asetta paljastamatta. Sensijaan hän purki Marzakiin sen myrkyn, jonka arvovallan ilmeistä raukenemista todistava tapaus oli hänen mieleensä nostanut.
»Sinä houkkio!» murahti hän. »Katso, mihin pelkurimaisuutesi on johtanut. Katso, millaisen paholaisen olet nostattanut naismaisella neuvollasi. Sinäkö komentaisit kaleeria! Sinustako koituisi merisissi. Toivoisinpa, että Allah olisi iskenyt minut kuoliaaksi, ennenkuin siitin tuollaisen pojan!»
Marzak väistyi noiden tuimien sanojen tieltä, joita pelkäsi seuraavan vielä pahempien. Hän ei uskaltanut vastata mitään, ei mitenkään puolustautua; sinä hetkenä hän tuskin tohti hengitelläkään.
Rosamund oli sillävälin kiihkeän mielentilansa ajamana edennyt Sakr-el-Bahrin viereen. »Jumala auttaa meitä!» sanoi hän, äänessä hartaan kiitollisuuden sävy. »Nyt teillä on tilaisuus. Miehet tottelevat teitä.»
Sakr-el-Bahr katsahti häneen ja hymyili hänen kiihkeydelleen. »Niin, mistress, he tottelevat minua», virkkoi hän. Hän oli ehtinyt muutamien kuluneiden tuokioiden aikana tehdä päätöksensä. Vaikka Asad epäilemättä oli oikeassa ja vaikka olikin viisainta jäädä poukaman piiloon, missä he hyvin luultavasti säilyisivät kenenkään keksimättä, ei miestenkään mielipide ollut aivan virheellinen. Jos he olisivat lähteneet merelle, he olisivat itäistä suuntaa pitämällä voineet jäädä samoin huomaamatta, ja jos airojen loiske kuuluisikin niemen toisella puolella olevaan alukseen, kuluisi ankkurin nostamiseen ja lähtöön niin pitkä aika, että kaleeri ehtisi hyvään matkaan orjien ponnistaessa lihastensa koko voimaa. Tuuli, joka oli harkinnoissa tärkeällä sijalla, oli tyyntynyt siinä määrin, että yksinomaan sen varassa liikkuvalle takaa-ajajalle sopi nauraa. Ainoana vaarana olivat niinmuodoin vihollisen aluksen tykit, ja Sakr-el-Bahr tiesi kokemuksesta, ettei tämä vaara ollut kovinkaan suuri.
Niin hänen oli vasten tahtoaan pakko päättää, että oli suurin piirtein katsoen viisaampaa politiikkaa, jos kannatti Asadia, ja täysin luottaen miesten tottelevaisuuteen hän lohdutti itseään ajattelemalla, että hänelle voi tarjoutua moraalisen voiton mahdollisuus, jota kävi varmemmin hyväkseen käyttäminen.
Vastaukseksi hän kiiruhti keskikannelle sijoittuen Asadin viereen. Asad silmäili tulijaa vihaisen epäluuloisesti; hän oli jo ennakolta ajatellut, että asiain tällä kannalla ollen Sakr-el-Bahr asettuisi häntä vastustamaan ottaakseen nuo kapinalliset täysin valtaansa ja saadakseen tilanteesta mahdollisimman suuren hyödyn. Hän paljasti hitaasti miekkansa, ja Sakr-el-Bahr katseli häntä syrjäkarein, mutta osoittamatta mitenkään mitään huomanneensa, kääntyen vain miehiä puhuttelemaan.
»Mitä nyt?» jyrisi hän vihoissaan. »Mitä tämä merkitsee? Oletteko kuuroja, kun ette kuule paššanne, Allahin ylentämän käskyjä, vaan uskallatte koroittaa kapinalliset äänenne ja ilmaista oman tahtonne?»
Nuo sanat saivat aikaan äkillisen ja ehdottoman hiljaisuuden. Asad kuunteli keventynein ja hämmästynein mielin; Rosamund henkäisi harmistuneena.
Mitä hän voikaan tarkoittaa? Oliko hän vain pettänyt Rosamundia ja pitänyt häntä pilkkanaan? Olivatko hänen aikeensa aivan toisenlaiset kuin hän oli vakuuttanut? Rosamund nojasi kaidepuuhun yrittäen kuulla jokaista Sakr-el-Bahrinlingua francaakäyttäen lausumaa sanaa melkein toivoen, että puutteellinen ymmärtäminen oli saanut hänet käsittämään väärin kuulemansa.
Hän näki Sakr-el-Bahrin kääntyvän kiukkuisen käskevin elein Larocquen puoleen, joka seisoi laivan partaan luona odottaen.
»Takaisin paikallesi, ja pidä silmällä aluksen liikkeitä, jotta voit ne meille ilmoittaa. Me lähdemme täältä vasta, kun Asad suvaitsee käskeä. Pois!»
Larocque ei virkkanut mitään, heitti toisen jalan laivanpartaan yli ja astui airoille, joita pitkin kulki rannalle, kuten käsketty oli. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan.
Sakr-el-Bahrin synkkä katse hipoi keulakannelle ryhmittyneiden merisissien rivejä. »Tuon haaremin hempukan», sanoi hän äärettömän uskaliaasti viitaten Marzakiin ylenkatseellisin elein, »tarvitsee vain määkäistä vaarasta miesten korvaan, ja he käyvät aroiksi ja typeriksi kuin lammaslauma! Allahin nimessä! Keitä oikeastaan olette? Oletteko pelottomia merihaukkoja, jotka ovat lentäneet kerallani ja iskeneet kiinni siinä, missä valtaushakani ovat heiluneet, vai oletteko vain haaskalintuja?»
Hänelle vastasi vanha sissi, jonka pelko oli saanut ylen uskaliaaksi.
»Me olemme täällä satimessa niinkuin Dragut oli satimessa Dzerban luona.»
»Valehtelet», vastasi Sakr-el-Bahr. »Dragut ei ollut satimessa, koska löysi ulospääsyn. Ja Dragutia vastassa oli Genovan koko laivasto, meitä vastassa sitävastoin yksi ainoa alus. Koraanin nimessä, jos se haluaa käydä taisteluun, eikö meillä ole hampaita? Onko se ensimmäinen alus, jonka kannelle olemme hyökänneet? Mutta jos pidätte parempana pelkurin neuvoa, te häpeän pojat, niin ottakaa vielä huomioon, että meidät varmaan keksitään, jos lähdemme avoimelle merelle, ja Larocque on kertonut aluksessa olevan kaksikymmentä tykkiä. Minä sanon teille, että jos sen kerran tulee käydä kimppuumme, on parasta, että se hyökkää läheltä, ja sanon vielä, että jos pysymme koreasti täällä, on varsin todennäköistä, ettei kimppuumme ollenkaan hyökätä. Alus ei varmaan aavistakaan meidän täällä-oloamme, koska on laskenut ankkurin niemen toiselle puolelle. Muistakaa vielä, että jos pakenemme olematonta vaaraa ja paetessamme onnistumme välttämään tuon todellisen vaaran, niin käsistämme luiskahtaa rikas espanjalainen aarrelaiva, jonka on määrä tuottaa hyötyä meille kaikille.»
»Mutta suottahan tässä selittelen», päätti hän äkkiä puheensa. »Olettehan kuulleet herranne Asad-ed-Dinin käskyn, ja se riittää selitykseksi. Ei siis enempää siitä asiasta.»
Huolimatta jäädä odottamaan nähdäkseen miesten hajaantuvan kaidepuun luota ja paneutuvan pitkäkseen kokkakannelle hän kääntyi Asadin puoleen.
»Olisi kenties ollut hyvä hirttää tuo koira, joka puhui Dragutista», sanoi hän. »Mutta minä en ole tottunut milloinkaan kohtelemaan tylysti miehiäni.» Siinä kaikki.
Asadin hämmästys oli muuttunut äkkiä ihailuksi ja jonkinlaiseksi katumukseksi, mutta nyt hänen mieleensä hiipi myrkyllinen kateus, kun hän näki Sakr-el-Bahrin onnistuvan siinä, missä oli itse kärsinyt auttamattoman tappion. Tuo kateudentunne levisi joka suuntaan kuin öljyläikkä. Se pahansuopuus, jota hän oli aikaisemmin tuntenut Sakr-el-Bahria kohtaan, muuttui nyt nimenomaiseksi vihaksi suuntautuessaan henkilöön, joka anasti sen voiman ja käskyvallan, jonka piti kuulua yksin paššalle. Algierissa ei varmaankaan ollut sijaa heille molemmille.
Siitä syystä ne kiittävät sanat, jotka olivat olleet nousemassa hänen huulilleen, jähmettyivät, kun hän ja Sakr-el-Bahr seisoivat siinä vastatusten. Asad katseli päällikköä kapenevin ilkein silmin, joiden ilmeen ainoastaan houkkio olisi voinut käsittää väärin.
Sakr-el-Bahr ei ollut houkkio, ja hän ei käsittänyt sitä väärin tuokionkaan aikana. Hän tunsi sydäntään kuristavan, ja hänessä kumpusi ilmi pahansuopuus toisen pahansuopuuden kutsumana. Hän melkein katui, ettei ollut käyttänyt hyväkseen miehistön heikkouden ja kapinallisuuden hetkeä yrittääkseen lopullisesti kukistaa Asadin valtaa.
Sovinnolliset sanat, jotka hän oli aikonut lausua, jäivät nyt lausumatta. Asadin myrkylliseen katseeseen hän vastasi aina valmiilla ivallaan. Hän kääntyi Biskenin puoleen.
»Mene», käski hän lyhyesti, »ja vie tuo tuima merisissi kerallasi». Hän viittasi Marzakiin.
Bisken kääntyi Asadin puoleen. »Käsketkö niin, herrani?» kysyi hän.
Asad nyökkäsi mitään virkkamatta ja viittasi häntä menemään säikähtyneen Marzakin keralla.
»Herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr, kun he olivat jääneet kahden kesken, »eilen minä ehdotin, että korjaisimme välillemme syntyneen rikkoutuman, mutta sinä et suostunut. Mutta jos nyt olisin ollut sellainen petturi ja kapinoitsija kuin sanot, olisin voinut käyttää täysin määrin hyväkseni sissieni mielialaa. Jos olisin niin tehnyt, minun ei tarvitsisi enää ehdotella eikä anella. Asianani olisi sanella. Koska olen niin loistavasti todistanut sinulle uskollisuuteni, toivon ja uskon, että suot minulle menettämäni luottamuksen ja että suostut tuota frankkilaista tyttöä koskevaan ehdotukseeni.»
Oli kenties onnettomuudeksi, että Rosamund oli seisonut hunnuttomana peräkannella Asadin nähtävissä, sillä neidon näkeminen lienee ollut syynä siihen, että hän voitti hetkellisen epäröintinsä ja tukahdutti varovaisuuden, joka yllytti häntä myöntymään. Asad silmäili häntä tuokion ajan, ja heikko puna nousi hänen vihasta kalvenneisiin poskiinsa.
»Ei ole sinun asiasi, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »esittää minulle ehdotuksia. Uskaltaessasi niin tehdä osoitat olevasi varsin etäällä siitä uskollisuudesta, jota huulillasi tunnustat. Tiedäthän, mikä on tahtoni häneen nähden. Kerran olet estänyt aikeeni ja uhmannut minua väärinkäyttäen siinä tarkoituksessa Profeetan pyhää lakia. Jos yhä aiot olla esteenä tielläni, niin se koituu omaksi tuhoksesi.» Hänen äänensä oli korkea ja siinä värisi viha.
»Hiljemmin», virkkoi Sakr-el-Bahr, ja hänen silmissään kiilui vastaava viha. »Jos mieheni kuulevat uhkauksesi, en voi taata kuinka käy. Sanot, että vastustelen sinua oman vaarani uhalla. Olkoonpa niin.» Hän hymyili ilkeästi. »Meidän välillämme vallitsee sota, Asad, koska olet sen kerran valinnut. Mutta muista tuonnempana, kun seuraukset sinua hämmästyttävät, että valinta oli omassa kädessäsi.»
»Sinä kapinoiva, petollinen koiran poika!» puhkui Asad.
Sakr-el-Bahr käännähti.
»Kulje sinä edelleen vanhan miehen mielettömyyden viitoittamaa polkua», virkkoi hän olkansa yli, »ja katso minne se sinut johtaa.»
Sen sanottuaan hän asteli peräkannelle jättäen Asadin, jonka mielessä kuohui kiukku ja siihen sekaantuva lievä pelko, jonka tuo viimeinen uhkaus oli herättänyt. Mutta vaikka Sakr-el-Bahr olikin uhannut, hänen sydämensä oli pelontuskaa tulvillaan. Hän oli tehnyt suunnitelman, mutta käsitti, että sen keksimisen ja toteuttamisen välillä saattoi sijaita paljon onnettomuuksia.
»Mistress», virkkoi hän Rosamundille ehdittyään peräkannelle, »ei ole viisasta näyttäytyä niin avoimesti.»
Hämmästyksekseen hän näki Rosamundin silmissä vihamielisen katseen.
»Eikö ole viisasta?» virkkoi Rosamund ylenkatseellisin ilmein. »Tarkoitatte, että voin nähdä enemmän kuin on tarkoitettu nähtäväkseni. Millaista peliä pelaattekaan täällä, sir, kertoessanne minulle asioista eräällä tavalla ja osoittaessanne teoillanne, että haluatte jotakin aivan toista?»
Oliverin ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. Hän ymmärsi heti, ettäRosamund oli väärin tulkinnut näkemänsä kohtauksen.
»Tahdon vain huomauttaa», virkkoi hän erittäin vakavasti, »että olette kerran ennen tehnyt minulle vääryyttä ylen kärkkäästi minua tuomitsemalla, kuten olette itse havainnut.»
Tuo hieman järkytti Rosamundin varmaa uskoa. »Mutta kuinka…» aloitti hän.
»Pyydän vain teitä siirtämään tuomiotanne, kunnes asiat ehtivät päätökseen. Jos saan elää, pelastan teidät. Toistaiseksi pyydän teitä pysymään hytissänne. Minulla ei ole apua siitä, että teidät nähdään.»
Rosamund katsahti häneen, huulilla selityksen pyyntö. Mutta sitten hän totteli tyynesti käskevää ääntä ja katsetta ja vetäytyi verhon taakse.
Kahdeskymmenes luku.
Lopun päivää Rosamund pysytteli hytissään hartaasti haluten tietää, mitä tulisi tapahtumaan, ja kokien sitä suurempaa kidutusta, kun Sakr-el-Bahr ei käynyt hänen luonansa, vaikka kului tunti toisensa jälkeen. Iltapuolella hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan lähti jälleen ulos, ja hetki sattui olemaan epäsuotuisa.
Aurinko oli mennyt mailleen, ja kaleerissa luettiin iltarukousta; koko miehistö oli painunut rukousasentoon. Tuon havaittuaan Rosamund vetäytyi vaistomaisesti takaisin ja jäi verhon taakse, kunnes rukous oli päättynyt. Sitten hän siirsi verhon syrjään, kumminkaan astumatta vahdissa olevien nuubialaisten ohi, ja näki vasemmalla puolellansa, katoksen alla, Asad-ed-Dinin Marzakin, Biskenin ja parin muun upseerin seurassa sohvalla istumassa. Hänen katseensa etsi Sakr-el-Bahria, joka kohta näkyikin tulevan pitkin, keinahtelevin askelin laivamiesten jäljessä, jotka jakoivat orjille heidän laihoja illallisannoksiansa.
Yhtäkkiä hän pysähtyi Lionelin luo, joka istui airon päässä ihan käytävän vieressä. Hän lausui hänelle tuimasti jotakin frankkilaiskielellä, jota Lionel ei ymmärtänyt, ja sanat kaikuivat niin selvinä — se oli tarkoituskin — että kaikki peräkannella olijat ne kuulivat.
»Kuinka on laita, sinä koira? Sopiiko kaleeriorjanaolo hyvinkin sinun hempeälle vatsallesi?»
Lionel katsahti häneen. »Mitä sanot?» kysyi hän englanninkielellä.
Sakr-el-Bahr kumartui hänen puoleensa, ja kaikki voivat nähdä, että hänen kasvonsa olivat ilkeät ja ivalliset. Hän puhui varmaan hänkin englanninkieltä, mutta Rosamund kuuli siitä vain epämääräisen hyminän, joskin puhujan kasvojenilme näytti selvästi osoittavan sanojen tarkoitusta. Mutta Rosamund ei aavistanutkaan asian todellista laitaa. Sakr-el-Bahrin kasvojen ilme oli pelkkä naamio.
»Älä välitä ilmeistäni», sanoi hän. »Tahdon saada nuo tuolla luulemaan, että solvaan sinua. Koeta sinä näyttää mieheltä, joka on solvauksen esineenä. Kimmurtele tai murise, mutta kuuntele. Muistatko, kuinka kerran poikasina uimme Penarrow'sta Trefusis-niemeen?»
»Mitä tarkoitat?» kysyi Lionel, ja hänen ilmeensä oli niin luontevan tympeä kuin Sakr-el-Bahr suinkin voi toivoa.
»Tekisi mieleni tietää, kykenetkö vielä uimaan niin pitkän matkan. Jos kykenet, niin sinua odottaa maukas illallinen perillä — sir John Killigrew'n laivassa. Etkö ole kuullut?Hopeahaikaraon ankkurissa lahdelmassa tuon niemen takana. Luuletko voivasi uida sinne, jos suon sinulle tilaisuuden?»
Lionel tuijotti häneen ylen hämmästyneenä. »Pilkkaatko minua?» kysyi hän vihdoin.
»Minkätähden pilkkaisin sinua sillä tavalla!»
»Etkö pilkkaa, jos ehdottelet minulle pelastuskeinoa?»
Sakr-el-Bahr naurahti ja ivaili nyt todenteolla. Hän nojasi jalkansa soutajain penkkiin ja kyynärpäänsä polveensa niin että hänen kasvonsa tulivat aivan lähelle Lionelin kasvoja.
»Pelastuskeinoa sinulle?» sanoi hän. »Totisesti, Lionel, sinun mieleesi ei ole milloinkaan mahtunut muuta kuin oma itsesi. Se seikka on tehnyt sinusta konnan. Pelastuskeinoa sinulle! Tuhat tulimmaista! Eikö ole ketään muuta, jonka voin toivoa pelastuvan? Kuulehan, minä kehoitan sinua uimaan sir Johnin luo ja ilmoittamaan hänelle tästä kaleerista ja että Rosamund on täällä. Minä ajattelen ainoastaan häntä, sinua itseäsi niin vähän, että jos sattuisit hukkumaan, pahoittelisin vain, ettei viesti ehtinyt perille. Tahdotko lähteä uimaan? Se on kuolemaa lukuunottamatta ainoa keino, jonka nojalla voit pelastua soutajapenkistä. Lähdetkö?»
»Mutta miten?» kysyi Lionel, yhä vielä epäillen ehdotuksen vilpittömyyttä.
»Lähdetkö?» kysyi jälleen hänen veljensä.
»Jos suot minulle tilaisuuden, niin lähden», kuului vastaus.
»Hyvä.» Sakr-el-Bahr kumartui vieläkin lähemmäksi. »Kaikki, jotka meitä katselevat, tietenkin otaksuvat, että ärsytän sinua epätoivoon asti. Toimi siis puolestasi niinkuin tulee toimia. Nouse ja yritä lyödä minua. Kun minä sitten vuorostani isken — ja minä isken lujasti, jottei kukaan luule olevan leikin kysymyksessä, — lysähdä sinä airoasi vasten ja ole pyörtyvinäsi. Loppu jääköön minun asiakseni. Käy toimeen», lisäsi hän tuimasti ja nousi samassa vielä kerran ivallisesti nauraen ikäänkuin olisi aikonut poistua.
Mutta Lionel noudatti kehoitusta nopeasti. Hän hypähti seisaalleen kahleissaan ja iski Sakr-el-Bahria kasvoihin niin voimakkaasti kuin kykeni. Hänkään ei näyttänyt suinkaan olevan vain lyövinään. Sen tapahduttua Lionel painui kahleiden kolistessa takaisin penkkiinsä. Kaikkien häntä katselevien orjakumppanien silmissä oli pelon ilme.
Sakr-el-Bahr näytti iskusta horjahtavan, ja laivassa syntyi kohta liikettä. Bisken hypähti seisaalleen hämmästyneenä huudahtaen ja Asadinkin silmissä näkyi syttyvä mielenkiinto näin harvinaisessa tapauksessa, kaleeriorjan käydessä merisissin kimppuun. Sitten Sakr-el-Bahr ärjähti raivoissaan, ärjähti melkein kuin hurjistunut peto, hänen käsivartensa kohosi ja nyrkki putosi kuin moukari Lionelin päähän.
Lionel lysähti suulleen iskun vaikutuksesta, ja hänen aistinsa himmenivät. Sakr-el-Bahrin käsi nousi toistamiseen.
»Sinä koira!» ärjyi hän, mutta hillitsi sitten itsensä havaitessaan, että Lionel näytti pyörtyneen.
Hän kääntyi ja huusi Vigitelloa ja hänen apulaisiaan äänellä, joka oli raivosta käheä. Vigitello tuli juosten ja pari miestä hänen kintereillään.
»Riisukaa tuo haaska kahleistaan ja heittäkää se mereen», kuului tuima käsky. »Olkoon toisille esimerkkinä. Oppikoot siitä, mihin johtaa kapinoiminen heidän saastaisissa riveissään. Tehkää niinkuin sanon.»
Eräs mies juoksi heti hakemaan vasaraa ja talttaa. Hän palasi kohta.Kuului metallin kilahtelua, ja Lionel kiskottiin paikaltaan kannelle.Siinä hän toipui ja rukoili armoa ikäänkuin olisi tosiaankin olluthukutettavana.
Bisken nauraa kukersi katoksen alla, Asad katseli hyväksyvästi, Rosamund vetäytyi takaisin värjyen, tukehtuen ja ollen pyörtymäisillään pelkästä kauhusta.
Hän näki, kuinka laivamiehet kantoivat vastaanhangoittelevan Lionelin laivanpartaalle ja viskasivat veteen tuntematta suurempaa omantunnonvaivaa kuin jos olisivat rikkasäiliön sinne kumonneet. Hän kuuli viimeisen kauhun huudon Lionelin hävitessä, kuuli veden loiskahduksen ja sitten syntyneessä hiljaisuudessa Sakr-el-Bahrin naurun.
Rosamund seisoi hetkisen kauhistuneena ja kirosi mielessään tuota uskonluopiota merisissiä. Hänen mielensä oli hämmentynyt, ja hän koki saattaa siitä järjestykseen voidakseen harkita tätä uutta tekoa, tätä uutta tarpeettoman julmuuden ilmausta ja veljenmurhaa. Ja kaiken näkemänsä ja kuulemansa nojalla hän voi johtua päättelemään vain, että mies oli tähän saakka häntä pettänyt, oli valehdellut sanoessaan aikovansa hänet pelastaa. Sellainen ihminen ei voinut tuntea väärästä teosta aiheutuvaa katumuksen tunnetta. Rosamund ei kyennyt vielä käsittämään, mikä saattoi olla hänen tarkoituksenaan, mutta uskoi varmaan, että tarkoitus oli paha, koska hänellä nähtävästi ei voinut olla muita kuin pahoja tarkoituksia. Rosamund oli nyt siinä määrin kiihtynyt, että unohti kaikki Lionelin synnit ja tunsi sydämessään suurta myötätuntoa häntä kohtaan, joka oli niin säälimättömästi syösty kuolemaan.
Sitten kuului kokasta yhtäkkiä huuto:
»Hän ui!»
Sakr-el-Bahr oli ottanut tämän mahdollisuuden huomioon. »Missä? Missä?» huusi hän kiiruhtaen laivanpartaalle.
»Tuolla!» Eräs mies osoitti sormellaan. Toisia oli kertynyt hänen luokseen, ja kaikki tähystivät tihenevässä hämärässä liikkuvaa esinettä, joka oli Lionelin pää, ja sen ympärillä näkyvää heikkoa veden värinää, joka osoitti hänen uivan.
»Ulos merelle!» huudahti Sakr-el-Bahr. »Hän ei ui missään tapauksessa kauas. Mutta me lyhennämme hänen matkaansa.» Hän sieppasi isonmaston kupeelta jousen, sovitti siihen nuolen ja tähtäsi.
Hän ei kumminkaan laukaissut, vaan laski jousen. »Marzak!» huusi hän.»Kuulehan, sinä tarkk'ampuja, tuossa on sinulle maali!»
Peräkannelta, mistä hän isänsä keralla katseli uivan päätä, joka joka hetki häipyi epämääräisemmäksi taajenevassa hämärässä, Marzak silmäili haastajaansa kylmän ylenkatseellisesti mitään vastaamatta. Miehistön keskuudesta kuului naurunhihitystä.
»Tulehan», huusi Sakr-el-Bahr. »Tartu jouseesi!»
»Jos vielä kauan viivyttelet», virkkoi Asad, »niin hän on nuolesi noutamattomissa. Nytkin häntä tuskin näkee.»
»Sitä pahempi on saada siihen sattumaan», vastasi Sakr-el-Bahr, joka tahtoi viivyttelyllään vain voittaa aika. »Sitä tarkempaa tähtäystä vaaditaan. Sata filippiä vedoksi Marzak, ettet tavoita päätä kolmella laukauksella ja että minä upotan sen ensimmäisellä! Suostutko?»
»Pidä kiirettä, mies!» huusi Asad. »Tuskin häntä enää näen. Lakkaa riitelemästä.»
»Joutavia», kuului ylenkatseellinen vastaus. »Se kelpaa hyvinkin pilkaksi minun silmälleni. Minä en ammu harhaan milloinkaan — en pimeässäkään.»
»Turhamainen kerskailija», virkkoi Marzak.
»Minäkö?» Sakr-el-Bahr ampui vihdoin nuolensa pimeään ja tuijotteli sen jälkeen. Nuoli lensi kauas uivan päästä. »Sattui» huusi hän häikäilemättä. »Mennyt mies!
»Luulen hänet vielä näkeväni», virkkoi eräs.
»Silmäsi pettävät tässä valaistuksessa. Ei ole vielä nähty miestä, joka ui, vaikka nuoli on lävistänyt aivot.»
»Niin», virkkoi Jasper, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Hän on hävinnyt.»
»Tässä pimeässä on mahdoton mitään nähdä», sanoi Vigitello.
Sitten Asad kääntyi pois laivan laidalta. »Olkoonpa ammuttu tai hukkunut, joka tapauksessa hän on mennyttä», sanoi hän, ja siihen juttu loppui.
Sakr-el-Bahr laski jousen takaisin naulakkoon ja asteli hitaasti peräkannelle.
Pimeässä hän näki edessään Rosamundin valkeat kasvot nuubialaisten tummien hahmojen välissä. Hänen lähestyessään Rosamund peräytyi, ja Sakr-el-Bahr, joka aikoi kertoa hänelle uutisensa, seurasi häntä hyttiin käskien Abiadia tuomaan kynttilöitä.
Kun kynttilät oli sytytetty, he olivat toisiaan vastapäätä, ja Oliver huomasi hänen ankaran mielenliikutuksensa arvaten sen syyn. Yhtäkkiä Rosamund alkoi puhua.
»Sinä peto! Sinä paholainen!» huohotti hän. »Jumala sinua varmaan rankaisee! Minä rukoilen viimeiseen hengenvetooni asti häntä rankaisemaan sinua niinkuin olet ansainnut. Sinä murhaaja! Sinä konna! Ja minä olen typerä houkkio, kun olen kuunnellut valheellisia sanojasi. Minä uskoin sinun vilpittömästi katuvan kaikkea sitä pahaa, minkä olet minulle tehnyt. Mutta nyt olet minulle osoittanut —»
»Millä tavoin olenkaan sinua loukannut niin kohdellessani Lionelia?» keskeytti Oliver, jota sellainen kiihkeys hieman hämmästytti.
»Loukannut minua!» huudahti Rosamund, ja hänen sanansa kaikuivat jälleen ylenkatseellisen tyyninä ja kylminä. »Minä kiitän Jumalaa siitä, ettette suinkaan kykene minua loukkaamaan. Ja minä kiitän teitä siitä, että olette korjannut teitä koskevat typerät käsitykseni, osoittanut, että pahoin erehdyin otaksuessani teidän todella tahtovan minut pelastaa. En huolisikaan ottaa pelastusta vastaan teidän, murhamiehen kädestä. Vaikka eihän siitä voi olla kysymystäkään. Luultavampaa on», jatkoi hän, nyt hieman epätoivoisesti syvän masennuksen tilassa, »että uhraatte minut omien halpamaisten tarkoitustenne hyväksi, olivatpa ne mitkä tahansa. Mutta minä aion tehdä ne tyhjiksi, ja Taivas tulee avukseni. Voitte uskoa, ettei minulta puutu siihen tarvittavaa rohkeutta.» Hän värähti, huokasi, peitti kasvonsa käsiinsä ja seisoi huojuen Oliverin edessä.
Oliver silmäili häntä, huulilla hieno, katkera hymy, ymmärtäen hänen mielialansa samoinkuin aikeiden tyhjäksi tekemistä koskevan hämärän uhkauksenkin.
Oliverin äänessä oli jotakin sellaista, mikä pakotti kuuntelemaan; hänen tyyni puheensa sai Rosamundin jälleen tuijottamaan häneen.
»Tarkoitan Lionelia, luonnollisesti», virkkoi Oliver vastaten hänen kysymykseensä. »Tuo kohtaus välillämme, isku ja pyörtyminen ja muu — oli kaikki teeskentelyä. Samoin ampuminen jälkeenpäin. Marzakia kilpasille haastaessani tahdoin vain voittaa aikaa — olla ampumatta, kunnes Lionelin pää oli häipynyt niin himmeäksi, ettei kukaan voinut sanoa, oliko se vielä näkyvissä vai ei. Nuoleni putosi kauas hänestä, kuten oli tarkoituksenikin. Hän ui niemen ympäri vieden minulta viestiä sir John Killigrew'lle. Hän oli aikoinaan voimallinen uimari ja pääsee varmaan helposti perille. Tämän tahdoin teille ilmoittaa.»
Rosamund silmäili häntä kauan aikaa mitään virkkamatta. »Puhutko totta?» kysyi hän vihdoin hiljaa.
Oliver kohautti olkapäitään. »Teidän lienee vaikeata keksiä, mistä syystä tässä valehtelisin.»
Rosamund istuutui äkkiä sohvaan. Näytti melkein kuin hän olisi siihen lysähtänyt voimien pettäessä; ja yhtäkkiä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.
»Ja minä… minä luulin sinun… luulin —»
»Aivan niin», keskeytti Oliver karusti. »Olet aina luullut minusta kaikkein parasta.»
Sen sanottuaan hän käännähti ja poistui.
Yhdeskolmatta luku.
Oliver poistui Rosamundin luota katkerin mielin ja jättäen viimeksimainitun ankaran masennuksen tilaan. Tämän viimeksi tehdyn vääryyden tunto oli niin valtava, että siitä koitui hänelle mittapuu aikaisempien vääryyksien arvostelemista varten. Hänen ylen kiihtynyt mielensä kenties näki asiat väärässä valossa, liioitteli niitä, kunnes hänestä tuntui, että kaikki ne kärsimykset ja kaikki se paha, mistä tämä kronikka on kertonut, olivat hänen oman synnillisen uskottomuutensa välitön hedelmä.
Koska kaiken vilpittömän katumuksen välttämättä täytyy herättää harrasta sovittamisen halua, tapahtui niin tässäkin. Ellei Oliver olisi poistunut niin äkkiarvaamatta, hän olisi nähnyt Rosamundin polvillaan edessään pyytämässä anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, minkä hänen ajatuksensa olivat Oliverille tuottaneet, ja tunnustamassa omaa ehdotonta arvottomuuttansa ja halpamaisuuttansa. Mutta koska oikeutettu loukkaantuminen oli hänet karkoittanut, Rosamundilla ei ollut muuta neuvoa kuin istua tuota kaikkea mielessään hautoen ja miettien, kuinka sommittelisi anteeksipyyntönsä Oliverin palattua.
Mutta tunnit kuluivat ja Oliveria ei kuulunut. Sitten iski Rosamundin mieleen melkein kauhua herättävä ajatus, että sir John Killigrew'n alus voi aivan pian ehtiä heidän kimppuunsa. Hajamielisyydessään hän oli tuskin tullut ajatelleeksikaan tuota seikkaa. Sen nyt mieleen johtuessa hän oli huolissaan yksinomaan sir Oliverin vuoksi. Entäpä jos syntyisi tappelu ja jos hänet kenties siinä tuhoaisivat joko englantilaiset tai merisissit, jotka hän oli hänen, Rosamundin vuoksi pettänyt, tuhoutuisi kuulematta hänen katumustunnustustaan, lausumatta niitä anteeksiannon sanoja, joita hänen sielunsa isosi ja janosi?
Lienee ollut puolenyön aika, kun Rosamund ei enää kyennyt sietämään odotuksen jännitystä, vaan nousi ja lähti hiljaa ovelle. Hän kohotti oviverhoa ja oli ulos astuessaan kompastua kynnyksen edessä makaavaan ihmiseen. Hän kumartui katsomaan ja tunsi isonmaston ja peräkaiteen lyhtyjen himmeässä valossa sir Oliverin, joka ilmeisesti nukkui. Välittämättä nuubialaisista, jotka liikkumattomien kuvapatsaiden kaltaisina seisoivat vahdissa, hän oli yhä kumartuneena nukkujan yli ja painui hitaasti polvilleen hänen viereensä. Hänen silmissään oli kyyneliä, jotka oli kirvoittanut suureen uskollisuuteen kohdistuva hellä ihmettelyn ja kiitollisuuden tunne. Hän ei tietänyt, että Oliver oli maannut siinä edellisenkin yön, mutta hänelle riitti, että hän oli siinä nyt. Hän tunsi omituista syvää liikutusta ajatellessaan, että se mies, jota hän oli aina epäillyt ja väärin tuominnut, sijoitti nukkuessaankin ruumiinsa hänen suojakseen.
Rosamund huokasi, ja nukkujan uni oli niin herkkä ja valpas, että hän nousi heti istumaan. Siinä he silmäilivät toisiansa, tummat partaiset haukanpiirteet valkoisten hohtelevien kasvojen edessä.
»Mitä nyt?» kuiskasi Oliver.
Rosamund väistyi heti taaksepäin tuon kysymyksen säikähdyttämänä. Sitten hän toipui, koki naiselliseen tapaan piilottaa ja peittää varsinaista tarkoitustansa nyt, kun olisi voinut sen toteuttaa.
»Luuletteko», änkytti hän, »että Lionel on saavuttanut sir Johnin aluksen?»
Oliver katsahti katoksen alla olevaan sohvaan päin, missä Asad nukkui. Kaikki oli hiljaa. Sitäpaitsi oli kysymys esitetty englanninkielellä. Hän nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosamundia seisaalleen. Sitten hän viittasi hänelle kehoittaen lähtemään hyttiin ja meni sinne itse hänen jäljessään.
»Pelko pitää teitä valveilla?» sanoi hän, puolittain kysyen, puolittain todeten.
»Epäilemättä», vastasi Rosamund.
»Siihen tuskin on syytä», vakuutti Oliver. »Sir John ei varmaankaan lähde liikkeelle ennenkuin yösydännä, jolloin varmaan tietää meidät yllättävänsä. Lionel on varmaan saapunut perille. Uintimatka ei ole kovin pitkä. Sitäpaitsi hän voi poukamasta pois ehdittyään kulkea maitse aluksen kohdalle. Hän on epäilemättä tehtävänsä suorittanut.»
Rosamund istuutui vältellen Oliverin katsetta, mutta hänen kasvoihinsa sattuva valo osoitti niissä äskeisten kyynelten jälkiä.
»Syntyykö sir Johnin saavuttua taistelu?» kysyi sitten Rosamund.
»Varsin luultavasti. Mutta mitäpä se haittaa? Me olemme — kuten tänään joku sanoi — samanlaisessa satimessa kuin Dragut Dzerban luona Andrea Dorian käydessä hänen kimppuunsa, lukuunottamatta sitä seikkaa, että Dragut löysi kaleereilleen ulospääsyn, mikä tässä tapauksessa on mahdotonta. Rohkeutta siis, sillä vapautumisenne hetki on epäilemättä lähellä.» Hän vaikeni ja lisäsi sitten, hiljemmin, melkein nöyrästi: »Minä rukoilen ja toivon, että tuonnempana, onnellisessa tulevaisuudessa, nämä muutamat viimeksikuluneet viikot näyttävät teistä vain ilkeältä unennäöltä.»
Tuohon pyyntöön Rosamund ei vastannut mitään. Hän istui mietteissään, kulmat kurtussa.
»Minä toivon asiasta selviydyttävän taistelutta», sanoi hän sitten väsyneesti huoaten.
»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä», vakuutti Oliver. »Minä pidän teistä huolta niin hyvin kuin voin. Te jäätte tänne, kunnes kaikki on ohi, ja ovea vartioivat muutamat sotilaani, joihin voin luottaa.»
»Ymmärrätte sanani väärin», vastasi Rosamund äkkiä häneen katsahtaen. »Luuletteko, että pelkään omasta puolestani?» Hän vaikeni jälleen ja kysyi sitten: »Kuinka teidän käy?»
»Kiitän teitä tuosta ajatuksesta», vastasi Oliver vakavasti. »Minulle käy epäilemättä ansioni mukaan. Kunpahan tapahtuisi pian, mitä tapahtuu.»
»Ei ei!» huudahti Rosamund. »Ei niin!» Hän nousi äkillisen kiihtymyksen valtaan joutuneena.
»Mitäpä muutakaan on jäljellä»? kysyi toinen hymyillen. »Mitä parempaa kohtaloa kukaan voi minulle toivoa?»
»Teidän pitää elää palataksenne Englantiin», huudahti Rosamund hämmästyttäen Oliveria. »Totuuden tulee päästä voitolle, ja teidän pitää saada oikeutta.»
Oliver suuntasi häneen niin terävän ja tutkivan katseen, että hänen täytyi sitä väistää. Sitten Oliver naurahti: »Englannista minä voin odottaa vain määrätynlaista oikeutta», sanoi hän. »Siitä oikeudesta huolehtii hamppuköysi. Uskokaa minua, mistress, minä olen tullut liian kuuluisaksi voidakseni saada armahduksen. On parasta, että asia tulee päätökseen täällä tänä yönä. Sitäpaitsi», lisäsi hän lakaten ivailemasta ja puhuen synkkään sävyyn, »teidän tulee ottaa huomioon, että petän nuo mieheni, jotka, olivatpa muuten millaisia tahansa, ovat seuranneet minua moniin vaaroihin ja ovat vielä tänään osoittaneet minulle kiintymystä ja rohkeutta, joka on suurempi kuin heidän paššaan kohdistuva kunnioituksensa. Minun täytyy luovuttaa heidät säilän suuhun. Voisinko siis jäädä kunnialla elämään heidän kuoltuansa? Vaikka he teille ja teikäläisille ovatkin pelkkiä pakanaraukkoja, he ovat minun merihaukkojani, sotureitani, uskollisia ja uljaita seuralaisiani, ja olisinpa tosiaankin kunniaton koira, jos jäisin itse elämään syöstyäni heidät surmaan.»
Rosamund kuunteli ja sai hänen sanoistaan selville asian, joka oli toistaiseksi jäänyt häneltä havaitsematta. Hänen silmiänsä suurensi äkillinen kauhu.
»Sekö on pelastumiseni hinta?» kysyi hän värjyen.
»Toivottavasti ei», vastasi Oliver. »Mielessäni on eräs suunnitelma, jonka nojalla se kenties välttyy.»
»Pelastuuko siten oma henkennekin?» kysyi Rosamund nopeasti.
»Minkätähden tuhlaisimme ajatustakaan sellaiseen mitättömään asiaan? Minun henkeni oli jo muutenkin varman tuhon oma. Jos palaan Algieriin, he varmaan hirttävät minut. Asad pitää siitä huolen, ja merihaukkanikaan eivät voi pelastaa minua kohtalostani.»
Rosamund istuutui jälleen sohvaan ja istui siinä äärimmäisen toivottomana, kädet riipuksissa. »Nyt ymmärrän», sanoi hän. »Ymmärrän. Minä teille sen kohtalon tuotan. Lähettäessänne Lionelin tuolle retkelle te vapaaehtoisesti tarjositte henkenne, jotta minä pääsisin omaisteni luo. Teillä ei ollut mitään oikeutta menetellä niin neuvottelematta sitä ennen minun kanssani. Teillä ei ollut oikeutta edellyttää minun suostuvan sellaiseen asiaan. Minä en hyväksy sellaista uhria. En hyväksy, sir Oliver.»
»Teillä ei kumminkaan ole valitsemisen varaa, Jumalan kiitos!» vastasi Oliver. »Mutta te johdutte päätelmissänne harhateille. Minä yksin olen tämän kohtalon itselleni tuottanut. Se on mielettömän tekoni varsin luonnollinen hedelmä. Se kimmahtaa takaisin minuun niinkuin kaikki paha tekijäänsä.» Hän kohautti hartioitaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelemisen tästä asiasta. Sitten hänen äänensä muuttui merkillisen araksi, pehmeäksi ja leppoisaksi. »Olisi ehkä liikaa,» sanoi hän, »jos pyytäisin teitä antamaan anteeksi kaikki ne kärsimykset, joita olen teille tuottanut?»
»Luulenpa», vastasi Rosamund, »että on minun asiani pyytää anteeksi teiltä.»
»Minulta?»
»Uskottomuuttani, joka on ollut kaiken onnettomuuden lähteenä. Sitä, että kärkkäästi uskoin teistä pahaa viisi vuotta sitten, että poltin kirjeenne sitä lukematta samalla tuhoten viattomuutenne todistuksen.»
Oliver hymyili hänelle erittäin ystävällisesti. »Luulenpa että sanoitte vaistonne teitä johtaneen. Vaikka en ollutkaan tehnyt tekoa, josta minua syytettiin, vaistonne tiesi minut pahaksi, ja vaistonne oli oikeassa, sillä minä olen paha — ja minun täytyy olla. Nuo ovat omat sananne. Älkää kumminkaan luulko, että niillä teitä ivailen. Olen tullut tuntemaan niissä piilevän totuuden.»
Rosamund ojensi hänelle kätensä. »Jospa… jospa sanon tulleeni huomaamaan, kuinka väärät kaikki nuo ajatukseni olivat?»
»Käsitän asian niin, että sydämenne osoittaa inhimillistä rakkautta henkilölle, joka on joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan kuin minä nyt. Vaistonne ei johtanut harhaan.»
»Johti! Johti varmaan!»
Oliverin vakaumus ei kumminkaan ollut järkytettävissä. Hän pudisti päätänsä, kasvot synkkinä. »Yksikään mies, joka ei ole paha, ei olisi voinut tehdä teille, mitä minä olen tehnyt, olipa koulutus kuinka ankara tahansa. Käsitän sen nyt aivan selvästi — niinkuin ihminen yleensäkin käsittää viimeisinä hetkinänsä salattuja asioita.
»Minkätähden olette niin kärkäs kuolemaan?» huudahti Rosamund epätoivoisesti.
»Enhän ole», vastasi Oliver nopeasti sopeutuen tavanomaiseen sävyynsä. »Kuolema se on kärkäs saamaan minut käsiinsä. Joka tapauksessa kohtaan sen pelkäämättä ja valittamatta. Otan sen vastaan niinkuin meidän kaikkien täytyy ottaa vastaan se, mikä on välttämätöntä — kohtalon kädestä tulevat antimet. Ja minua rohkaisee — melkeinpä ilahduttaakin — lempeä anteeksiantonne.»
Rosamund nousi äkkiä, tarttui Oliverin käsivarteen, seisoi aivan hänen vieressään ja katsoi häntä silmiin.
»Meidän tulee molempien antaa toisillemme anteeksi, sinun ja minun, Oliver», sanoi hän. »Ja koska anteeksianto poistaa kaikki, niin… niin lakatkoon nyt olemasta kaikki se, mikä on meitä viimeksikuluneina viitenä vuotena toisistamme erottanut.»
Oliver silmäili henkeään pidättäen hänen kalpeita, jännittyneitä kasvojansa.
»Emmekö voi siirtyä takaisin viiden vuoden päähän? Emmekö voi palata siihen, missä olimme kerran Godolphinin kartanossa toisemme kohdatessamme?»
Oliverin kasvoihin äkkiä syttynyt valo sammui hitaasti harmaan ja epämääräisen ilmeen tieltä. Hänen katsettaan himmensi suru ja epätoivo.
»Sen, joka on erehtynyt, täytyy jäädä erehdykseensä — ja samoin häntä seuraavien jälkipolvien. Mikään paluu ei ole mahdollinen. Menneisyyden portit ovat meiltä iäksi suljetut.»
»Niinpä emme niistä huoli. Käännymme pois tuosta menneisyydestä, sinä ja minä, lähdemme jälleen yhdessä matkaan ja korvaamme siten toisillemme, mitä mielettömyytemme on rikkonut noina menneinä vuosina.
Oliver laski kätensä hänen olkapäilleen pitäen häntä siten käsivarren mitan päässä itsestään ja katsellen häntä hellästi.
»Rakkahin nainen!» kuiskasi hän raskaasti huoaten. »Hyvä Jumala! kuinka onnelliset olisimmekaan olleet, ellei olisi tullut sellainen ilkeä sattuma…» Hän vaikeni äkkiä. Hänen kätensä valahtivat alas, ja hän kääntyi syrjittäin puhuen ja käyttäytyen nyt melkein jurosti. »Käyn tässä hempeätunteiseksi. Herkkä säälisi on saanut mieleni niin helläksi, että olin vähällä puhua rakkaudesta — ja mitä se minulle kuuluu? Rakkaus on elämän asia, rakkaus on elämää; minä sitävastoin… sinua tervehtii kuolemaan menevä!»
»Ei, ei, ei!» Rosamund tarttui jälleen hänen käsivarteensa silmissä hurja ilme.
»Liian myöhäistä», vastasi Oliver. »Ei ole olemassa siltaa sen kuilun yli, jonka olen itselleni kaivanut. Minun täytyy astua siihen niin tyynin mielin kuin Jumala suo.»
»Niinpä tahdon astua siihen kerallasi!» huudahti Rosamund äkillisen hurmioisen kiihtymyksen tilassa. »Olemmehan ainakin vihdoin yhdessä.»
»Tämä on juhannusyön haavetta!» virkkoi Oliver, mutta hänen kärsimättömyyteensäkin sisältyi ilmeistä hellyyttä. Hän silitti kultakutrista päätä, joka lepäsi hänen rinnallaan. »Mitä hyötyä minulla olisi siitä?» kysyi hän. »Tahdotko katkeroittaa viimeisen hetkeni — riistää kuolemastani sen koko loiston? Ei, Rosamund, sinä voit palvella minua paljon paremmin, jos jäät elämään. Palaa Englantiin ja tee siellä tiettäväksi totuus, jonka olet kuullut. Koeta sinä puhdistaa kunniani siihen heitetystä tahrasta kertomalla totuudenmukaisesti, mitkä seikat saivat minut häpeällisesti kääntymään uskonluopioksi ja merisissiksi.» Samassa hän astui askelen taaksepäin. »Kuule! Mitä tapahtuukaan?»
Ulkoa oli kajahtanut huuto: »Jalkeille! Aseisiin! Aseisiin! Hoi!Balaak! Balaak!»
»Hetki on tullut», sanoi Oliver, kääntyi äkkiä, juoksi ovelle ja siirsi verhon syrjään.
Kahdeskolmatta luku.
Unenhorroksessa olevien orjien rivien välitse johtavaa käytävää kuului joku nopeasti juoksevan. Ali, joka oli auringonlaskusta saakka ollut Larocquen sijassa kukkulalla, hyppäsi äkkiä peräkannelle yhä huutaen:
»Päällikkö! Päällikkö! Herra! Jalkeille, muuten joudumme vangeiksi!»
Kaikkialta aluksesta kuului hälinää miesten herätessä. Keulan puolella kuului joku äänekkäästi huutavan. Sitten työnnettiin katoksen verho äkkiä syrjään ja näkyviin tuli itse Asad, Marzak hänen vieressään.
Ylähangan puolelta saapuivat yhtä sukkelasti Bisken ja Othmani ja keskikannelta Vigitello, Jasper — vereksin uskonluopio — ja joukko säikähtyneitä sissejä.
»Mitä nyt?» kysyi pašša.
Ali kertoi uutisensa yhteen hengenvetoon. »Vieras alus on nostanut ankkurinsa. Se lähtee ulos lahdesta.»
Asad tarttui partaansa, katse synkkänä. »Mitä se merkinneekään? Ovatko he voineet saada tiedon täälläolostamme?»
»Minkätähden se muuten nostaisi ankkurinsa yösydännä?» virkkoi Bisken.
»Minkätähden tosiaankaan?»toisti Asad kääntyen sitten Oliverin puoleen, joka seisoi perähytin ovella. »Mitä sanot sinä, Sakr-el-Bahr?»
Sakr-el-Bahr astui eteenpäin ja kohautti hartioitaan. »Mitäpä sanoisin? Mitä tässä tekisimme?» kysyi hän. »Me voimme vain odottaa. Jos he tietävät, että olemme täällä, olemme sievästi satimessa ja saamme surmamme kaikin tänä yönä.»
Hänen äänensä oli jääkylmä, melkein ylenkatseellinen. Se herätti useissa pelkoa ja Marzakissa kerrassaan kauhua.
»Mädätkööt luusi, sinä pahaenteinen profeetta!» huusi hän aikoen sanoa enemmänkin. Mutta Sakr-el-Bahr sai hänet vaikenemaan.
»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu!» lausui hän jyrisevällä ja moittivalla äänellä.
»Niin tosiaan», myönsi Asad turvautuen fatalistin lohdutukseen. »Jos olemme kypsät puutarhurin kättä varten, niin puutarhuri varmaan poimii meidät.»
Biskenin neuvo oli vähemmän fatalistinen ja käytännöllisempi. »Olisi parasta lähteä siitä otaksumasta, että meidät tosiaankin on huomattu, ja lähteä avoimelle merelle, kun vielä voimme sen tehdä.»
»Mutta silloinhan teemme varmaksi sen, mikä on vielä epäilyksenalaista», huomautti Marzak, yhä peloissaan. »Lähdemme vaaraa vastaan.»
»Emme suinkaan!» huudahti Asad toivehikkaasti. »Ylistetty olkoon Allah, joka lähetti meille tämän tyvenen yön. Tuskin tuulenhenkikään liikkuu. Me voimme soutaa kymmenen peninkulmaa niiden purjehtiessa yhden ainoan.»
Hyväksyvä äänten sorina nousi kohta upseerien ja miesten riveistä.
»Kunhan pääsemme onnellisesti pois tästä poukamasta, he eivät enää saa meitä kiinni», selitti Bisken.
»Mutta heidän tykkinsä saavuttavat», huomautti Sakr-el-Bahr rauhallisesti hillitäkseen heidän hyvää luottamustansa. Hänen oma valpas mielensä oli jo havainnut tuon ainoan pelastumismahdollisuuden, mutta hän oli toivonut, etteivät toiset kykenisi sitä yhtä helposti keksimään.
»Siihen vaaraan meidän täytyy antautua,» vastasi Asad. »Meidän täytyy luottaa yön suomaan apuun. Tänne jääminen merkitsee varman tuhon odottamista.» Hän käännähti antamaan käskyjä. »Ali, käske ruorimiehet paikoilleen! Pidä kiirettä! Vigitello, pane piiskat viuhumaan, jotta orjat heräävät.» Laivamiesten kimakat vihellykset kajahtivat, piiskat viuhuivat ja paukkuivat iskien jo puolittain heränneiden orjien selkiin, ja koko aluksessa vallitsi ankara hyörinä. Asad kääntyi jälleen Biskenin puoleen. »Lähde sinä kokkaan», käski hän, »ja järjestä miehet. Käske heidän olla valmiina varuksissaan, hyökkäyksen varalta. Mene!» Bisken kumarsi ja riensi käskyä noudattamaan. Kaiken pauhun ja hälinän yli kaikui Asadin ääni: »Jousimiehet jalkeille! Tykkimiehet paikoilleen. Tuli sytyttimiin! Kaikki lyhdyt sammuksiin!»
Hetkistä myöhemmin sammuivat peräkaiteen lyhdyt, samoin keskikannen partaalla riippuva, vieläpä perähytissäkin oleva, jonka puhalsi sammuksiin eräs hyttiin tunkeutunut paššan upseeri. Ainoastaan isossamastossa riippunut lyhty jätettiin kaiken varalta palamaan, mutta vedettiin alas kannelle ja peitettiin.
Niin verhoutui kaleeri pimeään, joka oli muutaman hetken musta ja taaja kuin sametti. Silmien siihen tottuessa pimeys kumminkin vähitellen oheni. Ihmiset ja esineet alkoivat jälleen hahmoutua kesäyön himmeässä, teräsharmaassa hohteessa.
Ensimmäisen levottoman hälinän tauottua merisissit toimivat tehtävissään hämmästyttävän tyynesti ja äänettömästi. Kukaan ei ajatellutkaan moittia paššaa tai Sakr-el-Bahria siitä, että olivat vasta vaaran hetkenä suostuneet noudattamaan sitä menettelyä, jota he kaikki olivat vaatineet heti kuultuaan vihollisen aluksen olevan läheisyydessä. He seisoivat kokassa leveällä taistelutasanteella, aina kolme miestä toistensa takana: eturivissä olivat jousimiehet, heidän takanaan miekkamiehet, joiden aseet välkkyivät kelmeinä pimeässä. Miehiä kerääntyi keskikannen kaiteen luo, ja toisia kiipesi isonmaston köysistöön. Perässä oli kummankin pienen tykin luona kolme tykkimiestä, joiden kasvoihin palavat sytyttimet loivat punervaa hohdetta.
Asad seisoi yhä paikallaan jakaen lyhyitä tuimia käskyjään, ja Sakr-el-Bahr nojasi hänen takanaan perähytin seinään, Rosamund vieressään. Sakr-el-Bahr havaitsi paššan tahallaan syrjäyttävän hänet määrätessään miehille tehtäviä.
Peränpitäjät kiipesivät komeroihinsa ja suuret perämelat narisivat kääntyessään. Asad lausui lyhyen käskyn, ja orjien riveissä syntyi liikettä heidän kumartuessaan eteenpäin kohottaakseen airot vaakasuoriksi. Niin kului tuokio, sitten kajahti uusi käsky, piiska paukahti varoittavasti, ja gong-gongi alkoi lyödä tahtia. Orjat ponnistivat, airot narahtivat, ja iso kaleeri kiiti eteenpäin kohti poukaman suuta.
Laivamiehet juoksivat käytävällä edestakaisin iskien tuimasti piiskoillaan saadakseen orjat ponnistamaan voimiansa äärimmilleen. Aluksen vauhti kiihtyi. Häämöttävä rantavuori liukui ohi. Poukaman suu näytti laajenevan heidän sitä lähetessään. Ulompana levisi rasvatyynen meren tumma teräksenkarvainen pinta.
Rosamund voi tuskin hengittää, niin kiihkeä oli hänen jännityksensä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin käsivarrelle. »Ehdimmekö siis kumminkin pakoon?» kysyi hän kuiskaten vapisevin äänin.
»Toivon hartaasti, ettemme ehdi», vastasi Oliver hiljaa. »Mutta tätä temppua minä pelkäsin. Katso!» lisäsi hän samassa viitaten ulapalle päin.
Kaleeri oli ehtinyt ulos poukamasta, ja yht'äkkiä oli heidän näkyvissään englantilainen alus, jossa vilkkui useita valoja ja joka liikkui kaapelivälin päässä heistä alihangan puolella.
»Parempi vauhti!» kuului Asadin käskevä ääni. »Soutakaa henkenne edestä, te uskottomat koirat! Pieskää niiden selkiä ruoskillanne, miehet! Kiskokoot airojansa täydellä väellä, ja nuo eivät milloinkaan meitä saavuta.»
Piiskat viuhuivat ja paukkuivat, ja kiusatut, huohottavat orjat valittivat ponnistaen ilmankin kaikki voimansa välttääkseen ainoan pelastumisen ja vapautumisen tilaisuuden. Gonggongi iski yhä kiivaammin tahtia, ja yhä kiivaammin narahtelivat ja läiskyivät airot ja huohottivat korahdellen soutajat.
»Kiihtäkää vauhtia!» huusi armoton Asad. »Rikkokoot keuhkonsa — uskottomat! — kunhan pitävät tunnin ajan tätä vauhtia!»
»Välimatka kasvaa!» huudahti Marzak riemuissaan. »Ylistetty olkoonAllah!»
Niin olikin laita. Takaa-ajavan aluksen valot jäivät ilmeisesti jälkeen. Tuulenhenki oli niin heikko, että laiva näytti pysyvän paikoillaan, vaikka sen kaikki purjeet olivat levitetyt. Ja sen mataessa kiiti kaleeri tuimemmin kuin milloinkaan ennen Sakr-el-Bahrin sitä komentaessa, sillä hänen päällikkyytensä aikana ei ollut milloinkaan käännytty pakoon, olipa vihollinen ollut kuinka voimakas tahansa.
Äkkiä kuului takaa-ajavasta aluksesta äänekäs huuto. Asad nauroi ja pui heille pimeässä nyrkkiänsä kiroten heitä Allahin ja hänen profeettansa nimessä. Vastaukseksi hänen kiroukseensa tuiskahti aluksen kyljestä tuli; yön hiljaisuudessa kuului tykkien ulvahdus, ja muhamettilaisen aluksen kokan eteen polskahti veteen jotakin.
Rosamund vetäytyi peloissaan jälleen lähemmäksi Sakr-el-Bahria. Mutta Asad nauroi jälleen. »Ei ole pelkoa niiden ampumataidosta. Ne eivät meitä näe. Omat valot heitä häikäisevät. Eteenpäin, eteenpäin!»
»Hän on oikeassa», sanoi Sakr-el-Bahr. »Mutta tosiasia on, etteivät he tahdo alustamme upottaa, koska tietävät sinun olevan täällä.»
Rosamund katsahti jälleen merelle ja näki noiden ystävällisten valojen painuvan yhä kauemmaksi. »Välimatka kasvaa yhä», huokasi hän. »He eivät voi mitenkään meitä saavuttaa.»
Samaa pelkäsi Sakr-el-Bahr. Eikä vain pelännyt. Hän tiesi, että ellei tuuli jonkin ihmeen nojalla kiihtynyt, täytyi käydä niinkuin hän oli sanonut. Sitten hänen epätoivoiseen mieleensä johtui eräs ajatus — epätoivoinen ajatus, pohjalla olevan epätoivon todellinen lapsi.
»On olemassa eräs keino», sanoi hän Rosamundille. »Mutta sitä yritettäessä on uskallettava heittää noppaa elämästä ja kuolemasta.»
»Koeta siis sitä», pyysi Rosamund arvelematta. »Emmehän häviä, vaikka häviöllekin joutuisimme.»
»Oletko valmis mihin hyvänsä?» kysyi Oliver.
»Enkö jo sanonut, että tahdon tuhoutua kanssasi tänä yönä? Ah, älä huoli tuhlata aikaa turhiin puheisiin!»
»Tapahtukoon niin.» vastasi Oliver vakavasti, astui sitten askeleen ja pysähtyi jälleen. »On parasta että tulet kerallani», sanoi hän.
Rosamund totteli ja lähti hänen kanssaan. Muutamat silmäilivät ihmeissään heitä, mutta kukaan ei yrittänyt heidän kulkuansa estää. Kaikilla oli jo liiaksikin ajattelemista.
Oliver raivasi tietä ohi laivamiesten, jotka säälimättä käyttelivät kieltään ja piiskaansa yllyttääkseen orjia äärimmäisiin ponnistuksiin, ja niin he saapuivat keskikannelle. Siinä Oliver tarttui peitettynä olleeseen lyhtyyn, ja kun valo nyt leimahti jälleen näkyviin, Asad käski sammuttaa sen. Mutta Sakr-el-Bahr ei välittänyt käskystä mitään. Hän astui isonmaston luo, mihin ruutitynnörit oli kasattu. Eräs niistä oli avattu, koska perässä olevat tykkimiehet olivat tarvinneet ruutia. Avattu kansi lepäsi irrallaan tynnörin päällä. Sakr-el-Bahr sysäsi kannen pois, avasi lyhdyn sarviruudun ja piti paljastettua liekkiä ruudin yläpuolella.
Muutamat häntä katselevat huudahtivat säikähtyneinä. Mutta kaikkia huutoja äänekkäämpänä raikui hänen käskynsä:
»Lakatkaa soutamasta!»
Gonggongi vaikeni heti, mutta orjat vetäisivät vielä kerran.
»Lakatkaa soutamasta!» käski hän uudelleen. »Asad!» huusi hän sitten.»Käske heitä lakkaamaan, muuten lähetän teidät kaikki Šaitanin syliin!»Hän laski lyhtyä, kunnes se lepäsi ihan ruutitynnörin partaalla.
Samassa soutu taukosi. Orjat, merisissit, upseerit ja itse Asadkin, kaikki seisoivat kuin ukkosen iskeminä tuijotellen tuohon julmaan hahmoon, joka lyhdyn valaisemana uhkasi syöstä heidät perikatoon. Joidenkin mieleen lienee johtunut heittäytyä heti hänen kimppuunsa, mutta heitä pidätti pelko, että hän tuiskaisi viipymättä tulen ruutiin siten toimittaen heidät kaikki toiseen maailmaan.
Vihdoin Asad puhutteli häntä, ääni puolittain raivon tukehduttamana.»Iskeköön Allah sinut kuoliaaksi! Oletko pirun riivaama?»
Marzak, joka seisoi isänsä vieressä, asetti nuolen sieppaamaansa jouseen. »Mitä siinä seisotte ja tuijotatte?» huusi hän. »Iskekää hänet kuoliaaksi, te siellä!» Vielä puhuessaan hän kohotti jousensa. Mutta hänen isänsä esti häntä, hyvin ymmärtäen, mikä muuten olisi seurauksena.
»Jos kukaan astuu askelenkaan minua kohti», lausui Sakr-el-Bahr tyynesti, »niin lyhty putoo suoraan ruutitynnöriin. Ja jos sinä, Marzak tai joku muu minut surmaa, tapahtuu samoin ihan itsestään. Varokaa, ellette tahdo välttämättä päästä Profeetan paratiisiin.»
»Kuule, Sakr-el-Bahr!» huusi Asad, jonka ääneen oli nyt tullut vihaisen sävyn sijaan aneleva. Hän ojensi kätensä kohti päällikköä, jonka oli jo tuominnut tuhon omaksi ajatuksissaan ja sydämessään, »Sakr-el-Bahr, minä vannotan sinua sen leivän ja suolan nimessä, jota olemme yhdessä nauttineet: palaa järkiisi, poikani.»
»Minä olen täysin järjissäni», kuului vastaus, »ja koska on niin laita, en aio suostua siihen kohtaloon, joka minua Algierissa odottaa — muistaen samaista leipää ja suolaa. En aio lähteä takaisin kanssasi joutuakseni hirtetyksi tai jälleen kaleeriorjana raatamaan.»
»Entä jos vannon sinulle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan?»
»Sinä rikot valasi. En luottaisi sinuun missään tapauksessa nyt, Asad. Sinä olet houkkioksi havaittu ja minä en ole eläessäni havainnut houkkiota hyväksi enkä ole luottanut kuin yhteen ainoaan — ja hänkin petti minut. Eilen keskustelin kanssasi, osoitin sinulle, kuinka on viisainta menetellä ja soin sinulle siihen tilaisuutta. Vähäisestä uhrista olisit voinut saada minut haltuusi ja hirttää minut miten mielit. Minä tarjosin sinulle oman henkeni, ja vaikka sen tiesit, et kumminkaan tietänyt, että minäkin sen tiesin.» Hän nauroi. »Huomaatko nyt, millainen houkkio olet? Ahneutesi on sinut tuhonnut. Kätesi yrittivät siepata enemmän kuin niihin mahtui. Nyt näet seurauksen. Se tulee tuossa hitaasti, mutta varmasti lähenevässä aluksessa.»
Jokainen sana painui Asadin mieleen liian myöhään sitä valaisten. Hän väänteli käsiään raivon ja epätoivon vallassa. Miehistö seisoi kauhistuneena ja äänetönnä uskaltamatta liikahtaakaan, jotteivät jouduttaisi loppuansa.
»Mainitse oma hintasi», huusi pašša vihdoin, »ja minä vannon sinulle profeetan parran nimessä, että se sinulle suoritetaan.»
»Minä mainitsin sen sinulle eilen, mutta sain kieltävän vastauksen. Tarjosin sinulle vaadittaessa vapauteni ja henkeni vapauttaakseni erään toisen.»