Jos Oliver olisi katsahtanut taakseen, hän olisi huomannut Rosamundin silmien äkkiä kirkastuvan, olisi nähnyt hänen povensa aaltoavan ja olisi siitä arvannut, että Rosamund oli hyvin ymmärtänyt hänen salaperäiset lausumansa.
»Minä annan sinulle rikkautta ja kunniaa, Sakr-el-Bahr», jatkoi Asad kiihkeästi. »Pidän sinua kuin omana poikanani. Valtani on kuuluva sinulle, kun siitä luovun, ja sinua kunnioitetaan jo sitä ennen samoinkuin minua.»
»Minä en ole ostettavissa, oi voimallinen Asad. En ole ollut milloinkaan. Sinä olit jo kärkäs minua surmaamaan. Voit tuomita minut nyt vieläkin kuolemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että joudut maistamaan sitä kerallani. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu. Me olemme yhdessä upottaneet monta isoa alusta aikoinamme. Jos niin haluat, voimme upota yhdessä tänä yönä.»
»Toivon sinun paistuvan iät päivät helvetissä, sinä mustasydäminen petturi!» kirosi Asad raivon riistäytyessä kaikista sille asetetuista rajoista.
Paššan siten tunnustettua joutuneensa häviölle miehet alkoivat äkkiä äänekkäästi hälistä. Sakr-el-Bahrin merihaukat huusivat hänelle, palauttivat hänen mieleensä uskollisuuttaan ja kiintymystään ja kysyivät, voiko hän sen korvata syöksemällä heidät kaikki tuhon omiksi.
»Luottakaa minuun!» vastasi hän. »Enhän ole milloinkaan johtanut teitä muuhun kuin voittoon. Saatte varmaan uskoa, etten nytkään johda teitä häviöön — tänä viimeisenä kertana, jonka olemme yhdessä.»
»Mutta alus on kohta kimpussamme!» huusi Vigitello.
Niin olikin laita. Sir Johnin laiva lipui hiljalleen eteenpäin heikossa tuulessa, sen korkea ruho kuumotti heidän edessään, ja sen keula kynti hiljaa vettä terävässä kulmassa kaleerin kokkaan nähden. Aivan pian se oli saapunut kaleerin viereen, ja valtaushaat heilahtivat kolisten ja helisten tarttuen kiinni sissien laivan kokkaan, perään ja keskustaan englantilaisten merimiesten seisoessa aluksensa partaalla voittohuutoja kaiuttaen. Tuskin olivat valtaushaat ehtineet iskeä kiinni, kun joukko haarniskoihin ja kypäreihin puettuja miehiä tulvahti kaleerin keulakannelle, ja nyt ei voinut edes ruutitynnörin alapuolella häilyvä lyhty pidättää merisissejä antamasta noille uskaliaille hyökkääjille heidän ansaitsemiansa tervetuliaisia.
Silmänräpäyksessä oli keulan taistelutasanne muuttunut raivoisan kamppailun kiehuvaksi helvetiksi, jota valaisiHopeahaikaranlyhtyjen punerva hohde. Hyökkääjien ensimmäisessä rivissä olivat Lionel ja Sir John Killigrew. Ensimmäisiin heidän vastaanottajiinsa kuului Jasper Leigh, joka syöksi miekkansa Lionelin ruumiin läpi Lionelin astuessa jalkansa kaleerin kannelle ja ennenkuin taistelu oli alkanut.
Tuli vielä tusina kummaltakin puolelta, ennenkuin Sakr-el-Bahrin raikuva ääni sai taistelun taukoamaan.
»Seis siellä!» huusi hän merihaukoillensa. »Takaisin! Jättäkää asia minun huolekseni. Minä vapautan teidät näistä vihollisistanne.» Sitten hän kehoitti englanninkielellä maanmiehiänsäkin lakkaamaan hyökkäämästä. »Pysähtykää, kunnes kuulette, mitä sanon! Kutsukaa miehenne takaisin ja älköön toisia enää tänne tulko! Pysähtykää, kunnes olette minua kuunnelleet; sitten voitte tehdä, mitä haluatte.»
Sir John näki hänen seisovan isonmaston luona Rosamundin keralla, johtui siihen melkein välttämättömään päätelmään, että Oliver aikoi uhata Rosamundin henkeä, ehkäpä tuhotakin hänet, jos he etenisivät. Niinpä hän syöksyikin miestensä eteen estäen heitä hyökkäämästä.
Taistelu taukosi melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanut.
»Mitä sinulla on sanottavaa, sinä uskonluopiokoira?» kysyi sir John.
»Tämä, sir John: ellette komenna miehiänne takaisin alukseenne ja vanno herkeävänne hyökkäämästä, vien teidät heti kerallamme helvettiin. Tuiskaan tulen näihin ruutitynnöreihin, ja me uppoamme vieden teidät mukanamme. Totelkaa minua, niin saatte kaikki, mitä olette tulleet tästä aluksesta hakemaan. Mistress Rosamund jätetään haltuunne.»
Sir John tuijotti häneen hetkisen, asiaa harkiten. »Vaikka en ole aikonut ryhtyä kanssanne keskustelemaan», virkkoi hän sitten, »hyväksyn asettamanne ehdon, kumminkin sillä ehdolla, että saan kaikki, mitä olen tullut hakemaan. Kaleerissanne on eräs uskonluopio-konna, jonka olen luvannut vangita ja hirttää antaen kunniasanani. Hänetkin tulee jättää haltuuni. Hänen nimensä oli aikoinaan Oliver Tressilian.»
Arvelematta kuului heti vastattavan: »Minä jätän hänetkin, kunhan vannotte sitten lähtevänne tekemättä täällä enempää pahaa.»
Rosamund pidätti henkeänsä ja tarttui Sakr-el-Bahrin käsivarteen, siihen, joka piteli lyhtyä.
»Varo, mistress», kehoitti Sakr-el-Bahr, »muuten tuhoat meidät kaikki.»
»Parempi niin!» vastasi Rosamund.
Sir John vakuutti kunniasanallaan lähtevänsä pois enempää vahinkoa tekemättä, kunhan hän itse ja Rosamund luovutettaisiin.
Sakr-el-Bahr kääntyi odottavien sissiensä puoleen ja kertoi heille lyhyesti, millaisen sopimuksen oli tehnyt. Hän kutsui Asadin vaatien häntä lupaamaan, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin ja ettei verta vuodatettaisi hänen tähtensä. Asad vastasi hänelle ilmaisten hänen petoksensa kaikissa herättämää kiukkua.
»Koska hän tahtoo saada sinut hirtettäväkseen, niin saakoon; säästyyhän siten meiltä se vaiva, sillä hyvin olet petoksellasi sen ansainnut.
»Niinpä antaudun», ilmoitti Sakr-el-Bahr sir Johnille heittäen samassa lyhtynsä mereen.
Yksi ainoa ääni nousi häntä puolustamaan, ja se ääni oli Rosamundin. Mutta sekin raukeni omaan voimattomuuteensa. Tämä viimeinen isku kaiken sen lisäksi, mitä hän oli viime aikoina kokenut, riisti häneltä kaiken rohkeuden. Puolipyörtyneenä hän vaipui Sakr-el-Bahrin olkapäätä vasten sir Johnin ja muutamien hänen seuralaistensa rientäessä vapauttamaan häntä ja sitomaan vangiksi otettua Sakr-el-Bahria.
Merisissit seisoivat ääneti katsellen. Heitä päällikköön liittävä uskollisuus, joka olisi saanut heidät vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa hänen puolestaan, ei voinut ilmetä toimintana nyt, kun hän oli petoksen nojalla tuonut englantilaisen aluksen heidän kimppuunsa. Heidän riveissään syntyi kuitenkin hetken kestävää liikettä, kun he näkivät hänet sidottuna jaHopeahaikarankannelle kiskottuna. Miekat heiluivat, ja kuului uhkaavia huutoja. Hän oli heidät pettänyt, mutta oli samalla pitänyt huolen siitä, etteivät he joutuneet petoksesta kärsimään. Ja se oli heidän tuntemansa ja rakastamansa Sakr-el-Bahrin arvoista, siinä määrin, että heidän kiintymyksensä ja uskollisuutensa ilmeni jälleen täydessä voimassaan.
Mutta Asadin ääni kehoitti heitä muistamaan, mitä hän oli heidän nimessään luvannut, ja koska Asadin ääni ei olisi yksin kyennyt tukehduttamaan tuota äkillistä kapinanpuuskaa, kajahti itsensä Sakr-el-Bahrin ääni lausuen viimeisen käskynsä:
»Muistakaa ja noudattakaa teidän hyväksenne tekemäni sopimuksen ehtoja!Mektub! Allah teitä varjelkoon ja vaurastuttakoon!»
Valitushuuto kuului vastaukseksi vakuuttaen Sakr-el-Bahrille, että oli vielä niitä, jotka häntä rakastivat. Sitten hänet kuljetettiin kiireesti kannen alle valmistautumaan kuolemaan.
Valtaushakain köydet katkaistiin, ja englantilainen alus lipui hitaasti yön pimeyteen; kaleeri korvasi taistelussa vioittuneet orjat toisilla ja kääntyi takaisin Algieriin luopuen suunnitellusta espanjalaisen aluksen valtauksesta.
Asad istui kaleerin peräkannella katoksen alla ikäänkuin ilkeästä unesta heränneenä. Hän peitti päänsä ja itki miestä, jota oli rakastanut kuin omaa poikaansa ja jonka oli mielettömyytensä vuoksi menettänyt. Hän kirosi kaikkia naisia ja kirosi kohtaloa, mutta kaikkein katkerimmin hän kirosi itseänsä.
Päivän kelmeässä kajasteessa he heittivät kuolleet mereen ja pesivät kaleerin kannet ollenkaan huomaamatta erään miehen olevan poissa, mikä näytti merkitsevän, ettei englantilainen kapteeni tai hänen miehistönsä ollut kirjaimellisesti noudattanut sopimusta.
He palasivat Algieriin surren — ei espanjalaista aarrelaivaa, joka sai kulkea häiritsemättä, vaan uljainta niistä kapteeneista, jotka milloinkaan ovat paljastaneet miekkansa islamin palveluksessa. Tarinaa siitä, kuinka hän tuli luovutetuksi, ei kerrottu koskaan tarkoin; kukaan ei uskaltanut sitä selvästi kertoa, koska jokainen tapahtumassa mukana ollut myöhemmin sitä vain häpesi, vaikka olikin varsin selvää, että Sakr-el-Bahr itse oli asian siten johtanut. Joka tapauksessa tiedettiin, ettei hän ollut kaatunut taistelussa, ja niinmuodoin otaksuttiin hänen olevan yhä elossa. Tuon otaksuman varaan rakennettiin eräänlainen legenda, joka kertoi hänen palaavan, ja vielä puoli vuosisataa myöhemmin kotimaahansa palaavat vapaiksi-lunastetut vangit kertoivat kaikkien aito muhamettilaisten vielä silloinkin varmasti toivoneen ja odottaneen Sakr-el-Bahrin takaisin tulevaksi.
Kolmaskolmatta luku.
Sakr-el-Bahr suljettiinHopeahaikarassapimeään koppiin odottamaan päivän valkenemista ja viettämään aikaansa kuolemaan valmistuen. Hän ja sir John eivät olleet vaihtaneet sanaakaan hänen antautumisensa jälkeen. Hänet oli tuotu englantilaiseen alukseen kädet selän taakse sidottuina, ja laivan kannella oli hänen edessään seisonut hetkisen eräs vanha tuttava — kronikoitsijamme, lordi Henry. Minä voin kuvitella kuningattaren käskynhaltijan punoittavien kasvojen tavattoman vakavan ilmeen ja hänen tuiman katseensa, joka suuntautui uskonluopioon. Lordi Henryn kynän kertomasta tiedän, etteivät he vaihtaneet sanaakaan, kunnes vartijat kiidättivät Sakr-el-Bahrin pois heittäen hänet tuohon ahtaaseen, tervalta tuoksahtavaan koppiin.
Hän makasi kauan aikaa siinä, mihin oli kaatunut ja luuli olevansa yksin. Aika ja paikka olivat kieltämättä omansa herättämään olotilaan kohdistuvia filosofisia mietteitä. Tekee mieleni ajatella, että hän kaikki huomioonottaen tuskin voi moittia itseään paljostakaan. Jos hän oli tehnyt pahaa, oli hän myöskin runsaasti korvannut. Voidaan tuskin väittää, että hän oli pettänyt uskolliset muhamettilaisensa, ja jos voidaankin, on kumminkin lisättävä, että hän itse oli maksanut petoksensa hinnan. Rosamund oli suojassa, Lionel tulisi saamaan tuomionsa, ja häntä itseään, joka oli jo melkein kuollut, tuskin kannatti ajatellakaan.
Hänelle tuotti varmaan jonkinlaista tyydytystä se ajatus, että hänen kuolemansa tuotti mahdollisimman suurta hyötyä. Hänen elämänsä oli tuhoutunut jo aikoja sitten. Ellei hän olisi lähtenyt kovaonniselle kostoretkellensä, hän tosin olisi voinut vielä kauankin jatkaa merisissin työtä, olisipa voinut kohota Algierin paššaksikin ja Suur-Turkin vasalliksi. Mutta miehelle, joka oli syntynyt kristittynä gentlemannina, tuo olisi sittenkin ollut arvoton päivien päättämistäpä. Asiain nykyinen vaihe lupasi parempaa.
Sankasta pimeydestä kuuluva heikko risahdus käänsi hänen ajatuksensa toisaalle. Hän oletti rotan siellä liikkuvan, nousi istumaan ja koputti kantapäillään permantoa ajaakseen inhottavan otuksen pois. Mutta pimeästä kuuluikin ihmisääni.
»Kuka siellä?»
Hän hieman säikähti, koska oli varmaan uskonut olevansa yksin.
»Kuka siellä»? toisti ääni lisäten surkeasti: »Minne pimeään helvettiin olenkaan joutunut? Missä olen?»
Nyt Sakr-el-Bahr tunsi äänen Jasper Leigh'n ääneksi ja ihmetteli, kuinka tuo hänen uusin rekryyttinsä oli joutunut samaan vankikoppiin kuin hän itse.
»Te olette epäilemättäHopeahaikarankannen alla», vastasi Sakr-el-Bahr, »vaikka en tosiaankaan käsitä, kuinka olette tänne joutunut.»
»Kuka olette?» kysyi ääni.
»Minut tunnettiin Berberiassa nimellä Sakr-el-Bahr.»
»Sir Oliver!»
»Niinpä taitanevat tahtoa minua nyt nimittää. On kenties hyväkin, että hautaavat minut mereen, koska noiden kristittyjen herrojen olisi muuten vaikea keksiä kirjoitusta hautakiveeni. Mutta kuinka olette te tänne tullut? Minä tein sir Johnin kanssa sopimuksen, ettei ketään muuta pitänyt ahdistaa, enkä voi otaksua sir Johnin rikkoneen lupaustaan.»
»Siitä asiasta en tiedä mitään. Enhän edes tietänyt, missä olen, ennenkuin te sen minulle sanoitte. Minut iskettiin tajuttomaksi taistelussa, kun olin puhkaissut säilällänne sorean veljenne. Siinä kaikki, mitä tiedän.»
Sir Oliver pidätti henkeänsä. »Mitä sanottekaan? Surmasitteko Lionelin?»
»Luulen surmanneeni», kuului tyyni vastaus. »Joka tapauksessa pistin pari jalkaa terästä hänen lävitsensä. Se tapahtui taistelun tuoksinassa englantilaisten hyökätessä kaleeriimme; master Lionel oli etujoukossa — siinä olisin kaikkein vähimmin odottanut hänet näkeväni.»
Syntyi pitkä vaitiolo. Vihdoin sir Oliver virkkoi hiljaa:
»Hän sai teiltä epäilemättä vain sen, mitä oli tullut etsimään. Olette oikeassa, master Leigh; etujoukossa olisi kaikkein vähimmin voinut odottaa hänet näkevänsä, ellei hän tullut tahallaan etsimään terästä välttääkseen köyden. Epäilemättä parasta niin. Jumala suokoon hänelle levon!»
»Uskotteko Jumalaan?» kysyi syntinen laivuri pelokkaasti.
»He ottivat teidät varmaan siitä syystä», jatkoi sir Oliver ikäänkuin itsekseen. »He eivät liene tietäneet, mitä hän oikeastaan ansaitsi, pitivät häntä pyhimyksenä ja marttyyrinä, päättivät kostaa teille ja kiskoivat teidät tänne siinä tarkoituksessa.» Hän huokasi. »Niinpä niin, master Leigh, uskon aivan varmaan, että te, tietäen itsenne konnaksi, olette ikänne kaiken varustaneet kaulaanne köydensilmukkaa varten, joten tämä ei tule teille minkäänlaisena yllätyksenä.»
Laivuri käännähti kärsimättömästi ja huokasi. »Hyvä Jumala, kuinka päätäni pakottaa!» valitti hän.
»Kyllä siihen keinon keksivät», lohdutti sir Oliver. »Ja tulettepa heilumaan paremmassa seurassa kuin ansaitsette, sillä minutkin hirtetään aamun valjettua. Te olette ansainnut sen aivan samoin kuin minä, master Leigh. Säälin kuitenkin teitä — säälin, että teidän täytyy kärsiä, vaikka en ollut niin tarkoittanut.»
Master Leigh kuului nielaisevan ja oli vaiti vähän aikaa.
Sitten hän toisti kysymyksensä. »Uskotteko Jumalaan, sir Oliver?»
»Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Mohammed on hänen profeettansa», kuului vastaus, Master Leigh ei voinut sen sävyn nojalla varmaan päättää, eikö tuo ollut ivailua.
»Se on pakanain usko», sanoi hän peläten ja inhoten.
»Eipä suinkaan; se on usko, jonka varassa ihmiset elävät. He toimivat uskonsa mukaisesti, mitä ei voi sanoa yhdestäkään kohtaamastani kristitystä.»
»Kuinka voitte puhua niin kuolemanne aattona?» huudahti Leigh.
»Pidetäänhän sitä aikaa, jos mitään, totuuden lausumisen hetkenä», vastasi sir Oliver.
»Ette siis usko Jumalaan?»
»Uskonpa niinkin.»
»Mutta ette oikeaan Jumalaan», väitti laivuri.
»Ei voi olla muuta Jumalaa kuin oikea Jumala — yhdentekevää, kuinka ihmiset häntä nimittävät.»
»Jos uskotte, ettekö siis pelkää?»
»Mitä?»
»Helvettiä, kadotusta ja iankaikkista tulta», murahti laivuri ilmaisten omaa myöhään heräävää kauhuansa.
»Minä olen täyttänyt sen kohtalon, jonka Hänen Kaikkitietäväisyytensä on minulle määrännyt», vastasi sir Oliver. »Elämäni on ollut sellainen, miksi hän on sen määrännyt, koska ei mitään voi olla olemassa eikä tapahtua muuten kuin Hänen tahdostaan. Tuleeko siis minun pelätä kadotusta, kun olen ollut se, joksi Jumala on minut muovannut?»
«Tuo on pakanallista muhamettilaisten uskoa!» väitti master Leigh.
»Se on lohduttavaa», virkkoi sir Oliver, »ja sen tulisi voida lohduttaa sinunlaistasi syntistä.»
Mutta master Leigh ei huolinut lohdutuksesta. »Oh!» huokasi hän. »Kunpa voisin olla uskomatta Jumalaan!»
»Uskomattomuutenne ei voi tehdä häntä olemattomaksi enempää kuin uskonne voi häntä luoda», vastasi sir Oliver. »Mutta koska mielialanne on sellainen kuin on, eikö olisi parasta, että rukoilisitte?»
»Ettekö te rukoile puolestani?» kysyi heittiö haudantakaiseen kohdistuvan äkkinäisen pelon vallassa.
»Minä teen enemmänkin», virkkoi sir Oliver vihdoin. »Rukoilen teidän puolestanne — sir John Killigrew'ta, että henkenne säästetään.»
»Hän ei varmaankaan pyynnöstänne huoli!» nyyhkytti master Leigh.
»Hänen täytyy. Se koskee hänen kunniaansa. Sopimukseni ehtoihin kuului, ettei ketään muuta kaleerissa olevaa saanut hätyyttää.»
»Mutta minä surmasin master Lionelin.»
»Totta kyllä — mutta se tapahtui kahakassa ennen sopimuksentekoa. Sir John antoi minulle sanansa, ja sir John pitää sen, kunhan selitän hänelle, että hänen kunniansa sitä vaatii.»
Laivurin mieli keventyi melkoisesti — siitä katosi tumma kuolevan varjo. Ja sopiipa pelätä, että sen keralla hävisi hänen epätoivoinen katumuksensakin. Hän ei ainakaan enää puhunut kadotuksesta eikä enää välittänyt siitä, mitä sir Oliver ajatteli kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän lienee aivan oikein otaksunut, että sir Oliverin usko oli sir Oliverin asia ja että jos se sattuisi olemaan väärä, ei ollut hänen, master Leigh'n asia käydä sitä korjaamaan. Omasta puolestaan hän arveli kuolemaanvalmistumisen voivan jäädä toisiin aikoihin, kunnes asia kävisi välttämättömämmäksi.
Sitten kapteeni paneutui pitkäkseen ja yritti nukkua, vaikka päänpakotus osoittautuikin vaikeutta tuottavaksi. Kun uneen pääseminen oli mahdotonta, hänen teki vähän ajan kuluttua mieli jälleen keskustella, mutta kumppanin tasainen hengittely osoitti hänelle sir Oliverin sillävälin nukahtaneen.
Tuo seikka hämmästytti ja loukkasi laivuria. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, kuinka henkilö, joka oli elänyt niinkuin sir Oliver, ollut uskonluopio ja pakana, voi nukkua rauhallisesti tietäen, että joutuisi aamun valjettua hirsipuuhun. Laivurissa myöhään herännyt kristillinen into yllytti häntä herättämään nukkujaa, jotta hän viettäisi jäljelläolevan lyhyen ajan valmistautuen kuolemaan. Toisaalta kehoitti inhimillinen sääli jättämään miehen unohduksen suomaan lepoon.
Asiaa harkitessaan laivuri tunsi mieltään syvästi liikuttavan sen seikan, että sir Oliver oli sellaisena hetkenä voinut ajatella häntä ja hänen kohtaloansa luvaten tehdä mitä voi pelastaakseen hänet hirsipuusta. Tuo liikutti laivuria sitäkin enemmän, kun hän hyvin tiesi, missä määrin oli itse vastuussa siitä, mitä sir Oliverille oli tapahtunut. Sellaisen sankaruuden tutkisteleminen herätti hänessä itsessään eräänlaista sankaruutta, ja hän alkoi miettiä, kuinka kenties voisi vuorostaan palvella sir Oliveria avoimesti tunnustamalla kaikki, mitä tiesi sir Oliverin tekojen vaikuttimista. Tämä päätös ylensi hänen mieltänsä, merkillistä kyllä sitä enemmän, kun hän ajatteli mahdollisesti saattavansa vaaraan oman kaulansa esittämällä aikomansa tunnustuksen.
Niin hän istui loputtoman pitkän yön hoitaen pakottavaa päätänsä ja tuntien mielensä rohkaistuvan ensimmäisestä todella hyvän ja altruistisen teon suunnitelmasta. Kohtalo näytti kuitenkin päättäneen tehdä tyhjäksi hänen aikomuksensa. Kun näet aamun koittaessa tultiin hakemaan sir Oliveria saamaan tuomiotansa, miehet eivät välittäneet vähääkään laivurista, joka pyysi hänkin päästä sir Johnin luo.
»Sinua ei ole käsketty tuomaan», virkkoi merimies lyhyesti.
»Kenties siitä syystä», vastasi master Leigh, »ettei sir John tiedä, mitä voin hänelle kertoa. Viekää minut hänen luokseen, jotta hän kuulee minulta totuuden eräistä seikoista, ennenkuin on liian myöhäistä.»
»Ole vaiti», sanoi hänelle merimies iskien häntä kasvoihin niin tuimasti, että hän horjahti ja kaatui nurkkaan. »Pian tulee sinun vuorosi. Nyt on asiamme käsitellä tätä toista pakanaa.»
»Teidän sananne eivät voisi missään tapauksessa auttaa», vakuutti sir Oliver tyynesti. »Kiitän kumminkin teitä ajatuksesta, joka osoittaa teidät ystäväkseni. Käteni ovat sidotut, Jasper. Ellei olisi niin laita, pyytäisin saada puristaa teidän kättänne. Jääkää hyvästi!»
Sir Oliver vietiin kultaiseen päivänpaisteeseen, joka melkein häikäisi hänet pitkäaikaisen pimeässäolon jälkeen. Hän arvasi, että miesten asiana oli viedä hänet hyttiin, missä aiottiin pitää lyhyt tutkimus muodon vuoksi. Mutta heidän tultuaan kannelle tuli heitä vastaan eräs upseeri, joka käski heidän odottaa.
Sir Oliver istui köysikasalle vartijoittensa keskelle joutuen karujen merimiesten uteliaan tarkastelun esineeksi. Kaikki pyrkivät näkemään tuota pelottavan kookasta merisissiä, joka oli aikoinaan ollut cornwallilainen gentleman ja josta oli tullut uskonluopio muhamettilainen ja kristikunnan kauhu.
Totta puhuen oli vaikea tuntea häntä entiseksi cornwallilaiseksi gentlemanniksi hänen istuessaan siinä yhä puettuna hopeanhohtoiseen viittaansa ja valkoiseen turbaaniin, joka oli kiedottu piikkikypärin ympärille. Hän heilutteli huolettomasti ruskeita jäntereisiä sääriään, jotka olivat paljaat polvesta nilkkaan asti, mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissa ja agaatinvärisissä vaaleissa silmissä fatalistin tutkimaton ilme. Tunteettomat merimiehet, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen häntä ivatakseen ja pilkatakseen, vaikenivat havaitessaan, kuinka pelottomasti ja tyynesti hän käyttäytyi kuoleman uhatessa.
Jos viivytys häntä harmitti, hän ei missään tapauksessa harmiansa mitenkään ilmaissut. Hänen teräksisten vaaleiden silmiensä katse ei vilkuillut joutavia. Hän etsi Rosamundia toivoen näkevänsä hänet vielä kerran, ennenkuin hänet lähetettiin viimeiselle kaamealle matkalleen.
Rosamundia ei kumminkaan näkynyt. Hän oli kajuutassa, oli ollut siellä jo tunnin ajan, ja viivytys johtui juuri hänestä.
Neljäskolmatta luku.
Koska aluksessa ei ollut ketään naishenkilöä, jonka hoiviin Rosamund olisi voitu jättää, lordi Henry, sir John ja master Tobias, laivan välskäri, olivat ottaneet hoitaakseen häntä parhaan taitonsa mukaan, kun hänet kannettiin puolittain taintuneenaHopeahaikarankannelle.
Master Tobias oli antanut hänelle käytettävissään olevia tuimanlaisia toivutuslääkkeitä, oli sijoittanut hänet mahdollisimman mukavasti avaraan perähyttiin ja oli kehoittanut suomaan hänelle lepoa, jota hän näytti kipeästi kaipaavan. Hän oli karkoittanut itsensä kapteenin ja kuningattaren käskynhaltijan ja oli itse lähtenyt katsomaan vieläkin kiireellisempää avunantoa kaipaavaa potilasta, Lionel Tressiliania, joka oli tuotu kaleerista hervottomana ja tajuttomana muutamien muidenHopeahaikaranhaavoittuneiden miesten keralla.
Päivän koittaessa sir John oli tullut kuulemaan, kuinka hänen haavoitettu ystävänsä voi. Välskäri oli vast'ikään kumartunut Lionelia tutkimaan. Sir Johnin astuessa sisään master Tobias kääntyi toisaalle, huuhtoi käsiään permannolla olevassa metallikulhossa, nousi ja kuivasi niitä pyyheliinaan.
»En voi tehdä enempää, sir John», lausui hän alakuloisesti. »Hän on mennyttä.»
»Kuollut, niinkö sanotte?» huudahti sir John värähtävällä äänellä.
Välskäri heitti pyyheliinan kädestään ja kiersi hitaasti alas mustan nuttunsa käärityt hihat. »Melkein kuollut», vastasi hän. »Ihmettelen vain, että elämä yhä vielä kytee ruumiissa, joka on tuolla tavoin puhkaistu. Hän potee sisäistä verenvuotoa, ja hänen valtimonsa käy yhä heikommaksi. Niin täytyy jatkua, kunnes hän huomaamatta menee hengettömäksi. Voitte pitää häntä jo kuolleena, sir John.» Hän vaikeni. »Armelias, tuskaton loppu,» lisäsi hän sitten, kevyesti huoaten, kalpeat, sileiksiajellut kasvot soveliaan vakavina, vaikka tällaiset tapahtumat eivät suinkaan olleet harvinaisia hänen elämässään. »Toisista neljästä», jatkoi hän, »Blair on kuollut; muut kolme toipunevat.»
Sir John ei kumminkaan paljoa huolinut toisista. Ystävän toivottoman tilan aiheuttama suru ja harmi sysäsi tänä hetkenä syrjään kaikki muut ajatukset.
»Eikö hän tule enää tajuihinsakaan?» kysyi hän tiukasti, vaikka oli vastauksen jo kuullut.
»Kuten sanoin, voitte katsoa hänet jo kuolleeksi, sir John. Minun taitoni ei enää mitään auta.»
Sir Johnin pää painui, ja hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja vakaviksi. »Ei auta minun oikeutenikaan», lisäsi hän synkästi. »Jos voinkin kostaa hänen puolestaan, en kumminkaan saa takaisin ystävääni.» Hän silmäili välskäriä. »Kosto, sir, on tyhjänpäiväisin kaikista niistä ivantöistä, joita elämä on täynnä.»
»Teidän tehtävänne, sir John», virkkoi välskäri, »on oikeuden jakaminen eikä kostaminen.»
»Pelkkä sanaleikki loppujen lopuksi.» Hän astui Lionelin viereen ja katseli kauniita kalpeita kasvoja, joihin oli leviämässä kuoleman tumma varjo. »Kunpa hän puhuisi, että osaisimme oikein tuomita! Kunpa kuulisimme hänen sanojensa todistuksen, jonka nojalla voisimme tarvittaessa osoittaa oikeaksi Oliver Tressilianin hirttämisen.»
»Se ei varmaankaan enää tule koskaan kysymykseen», arveli välskäri.»Mistress Rosamundin lausunto riittänee, jos sitäkään vaaditaan.»
»Niin. Hän on solvannut Jumalaa ja ihmisiä siinä määrin ja kaikkien tieten, ettei kukaan voine koskaan vaatia minua vastaamaan siitä, että olen hänet siekailematta tuominnut.»
Ovelle koputettiin, ja sir Johnin oma palvelija tuli ilmoittamaan, että mistress Rosamund halusi välttämättä tavata häntä.
»Hän tahtoo varmaan kuulla, kuinka Lionel voi», päätteli sir John tuskaisesti huoaten. »Hyvä Jumala! Kuinka asian hänelle ilmaisen? Tuleeko minun musertaa hänet vapautumisen hetkenä sellaisella uutisella? Onko milloinkaan nähty näin julmaa pilkkaa?» Hän kääntyi ja asteli raskain askelin ovelle. Siihen hän pysähtyi. »Jäättehän hänen luokseen viimeiseen asti?» kysyi hän välskäriltä kehoittavasti.
Master Tobias kumarsi. »Luonnollisesti, sir John.» Sitten hän lisäsi:»Se ei kestä enää kauan.»
Sir John katsahti jälleen Lioneliin — se oli hyvästijätön katse.»Jumala suokoon hänelle rauhan!» virkkoi hän käheästi ja poistui.
Kannella hän pysähtyi, kääntyi joutilaiden merimiesten puoleen, käski kiinnittämään köyden raakapuuhun ja tuomaan Oliver Tressilianin ylös vankikopistaan. Sitten hän asteli raskain askelin ja vielä raskaammin sydämin aluksen varustetulle peräkannelle.
Heikon kultaisen hämyn peittämälle taivaalle noussut aurinko loi nyt säteitään merelle, jonka pinnassa kiiti raikkaan aamutuulen viri. Kaikki purjeet levitettiin. Alihangan puolella häämötti tuskin näkyvänä viivana Espanjan rannikko.
Sir Johnin kellankalpeat kasvot olivat luonnottoman vakavat, kun hän astui kajuuttaan, missä Rosamund häntä odotti. Sir John kumarsi hänelle vakaan kohteliaasti, riisui hattunsa ja heitti sen tuolille. Viimeksikuluneet viisi vuotta olivat saaneet muutamia hänen tuuhean mustan tukkansa suortuvia harmaantumaan. Varsinkin ohimoilta hiukset näyttivät kovin harmailta tehden hänen iäkkään näköiseksi, ja otsan syvät uurteet vahvistivat samaa vaikutelmaa.
Sir John astui Rosamundia kohti, joka nousi häntä tervehtimään. »Rosamund, rakkaani!» virkkoi hän lempeästi tarttuen hänen molempiin käsiinsä. Hän silmäili murheellisena ja huolestuneena Rosamundin kalpeita, kiihtyneitä kasvoja. »Oletko levännyt riittävästi, lapseni?»
»Levännyt?» toisti Rosamund ikäänkuin ihmetellen, että hän oli voinut sellaista otaksua.
»Karitsaiseni, karitsaiseni!» lausui sir John hiljaa kuin äiti lapselleen, veti Rosamundin luokseen ja silitti hänen kastanjanruskeata tukkaansa. »Me riennämme takaisin Englantiin, kaikki purjeet levitettyinä. Rohkaise siis mielesi ja —»
Mutta Rosamund keskeytti kärsimättömästi etääntyen hänestä puhuessaan, ja sir John tunsi sydäntään kouristavan aavistellessaan, mitä hän tulisi kysymään.
»Kuulin vast'ikään erään merimiehen sanovan toiselle, että aiotte hirttää sir Oliver Tressilianin heti — jo tänä aamuna.»
Sir John ymmärsi kerrassaan väärin hänen tarkoituksensa. »Ole huoletta», sanoi hän. »Tuomioni on nopea ja kostoni varma. Raakapuuhun on jo kiinnitetty köysi, jota pitkin hän vaeltaa iankaikkiseen rangaistukseen.»
Rosamund pidätti henkeänsä ja painoi kätensä povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää sen äkillistä rajua levottomuutta. »Millä perusteilla», kysyi hän, ikään kuin taisteluun haastaen, katsellen sir Johnia suoraan silmiin, »aiotte niin menetellä?»
»Millä perusteilla?» sopersi sir John. Hän katsoa tuijotti ja kurtisti kulmiaan, kysymyksen ja sen sävyn hämmentämänä. »Millä perusteilla?» toisti hän melkein typerästi äärimmäisen hämmästyksen vallassa. Sitten hän katseli Rosamundia tarkemmin, ja neidon hurja katse näytti vähitellen selittävän hänelle sanoja, jotka olivat aluksi näyttäneet käsittämättömiltä.
»Minä ymmärrän», sanoi hän sydämestään säälien. Hän oli joutunut siihen päätelmään, että Rosamundin mieli oli mennyt kerrassaan sekaisin kaikissa hänen viimeksi kärsimissään kauhuissa. »Sinun pitää levätä», sanoi hän leppoisasti, »ja olla ajattelematta sellaisia asioita. Jätä ne minun huolekseni; minä vakuutan kostavani puolestasi niinkuin tuleekin.»
»Luulenpa, että erehdytte, sir John. En tahdo teidän kostavan puolestani. Kysyin teiltä, millä perusteilla aiotte niin menetellä, mutta te ette ole minulle vastannut.»
Sir John tuijotti yhä hämmästyneempänä. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Rosamund oli aivan terve ja täysijärkinen. Mutta siitä huolimatta hän ei tullut kysymään Lionelin vointia, kuten hän oli pelännyt, vaan tiedusteli tosiaankin, millä perusteilla hän, sir John, aikoi hirttää vankinsa.
»Tuleeko minun selittää sinulle — ainoalle kaikkien elävien ihmisten joukossa — millaisiin rikoksiin se konna on tehnyt itsensä syypääksi?» kysyi hän lausuen siten kysymyksen, jonka oli vast'ikään esittänyt itselleen.
»Teidän tulee sanoa minulle», virkkoi Rosamund, »millä oikeudella asetutte hänen tuomarikseen ja tuomion toimeenpanijaksi, millä oikeudella lähetätte hänet kuolemaan arvelematta, tutkimatta.» Rosamund puhui niin tuimasti kuin hänelle olisi kuulunut täydellinen tuomarin arvovalta.
»Sinulta, Rosamund», sopersi sir John, yhä lisääntyvän hämmennyksen vallassa, »sinulta, jota hän on ylen ankarasti loukannut, en tosiaankaan olisi voinut odottaa sellaista kysymystä! Tarkoitukseni on käsitellä häntä niinkuin merillä aina käsitellään konnia, jotka joutuvat kiinni niinkuin joutui Oliver Tressilian. Jos suhtaudut häneen laupiaasti — mitä tuskin kykenen käsittämään, niin totta kuin Jumala elää — ota huomioon, ettei hän voi toivoa itselleen suurempaa armoa.»
»Te puhutte armosta ja kostosta yht'aikaa, sir John.» Rosamund tyyntyi, hänen kiihtymyksensä häipyi pois, ja sijaan tuli ankara tuimuus.
Sir John liikahti kärsimättömästi. »Mitäpä hyvää olisi siitä, että veisimme hänet mukanamme Englantiin?» kysyi hän. »Siellä hän joutuu välttämättä tutkittavaksi, ja päätös on ennakolta selvä. Suotta häntä kiduttaisimme.»
»Päätöksenne ei tarvitse olla niin itsestäänselvä kuin otaksutte,» vastasi Rosamund. »Ja hänellä on oikeus tulla tutkittavaksi.»
Sir John asteli kajuutan permannolla edestakaisin, mieli kerrassaan ymmällä. Olihan mieletöntä, että hän kiisteli tästä asiasta nimenomaan Rosamundin kanssa, mutta siitä huolimatta Rosamund pakotti hänet niin menettelemään vastoin haluansa, vieläpä vastoin tervettä järkeäkin.
»Jos hän sitä vaatii, emme kieltäydy», virkkoi hän viimein katsoen parhaaksi taipua. »Me kuljetamme hänet takaisin Englantiin, jos hän sitä vaatii ja jätämme hänet siellä tutkittavaksi. Mutta Oliver Tressilian varmaan tietää liiankin hyvin, mikä häntä siellä odottaa, ja luopuu sellaisen pyynnön esittämisestä.» Sir John pysähtyi Rosamundin eteen ja ojensi kätensä anovasti. »Kuulehan, Rosamund, rakkaani! Sinä olet hämmentynyt, olet —»
»Tosiaankin olen hämmentynyt, sir John», vastasi Rosamund tarttuen ojennettuun käteen. »Armahtakaa!» huudahti hän alkaen yht'äkkiä kiihkeästi pyytää. »Minä rukoilen teitä armahtamaan!»
»Mitä armoa voinkaan osoittaa sinulle, lapseni? Sinun tarvitsee vain sanoa —»
»En ano armoa itselleni, vaan hänelle.»
»Hänelle?» huudahti sir John jälleen synkistyen.
»Oliver Tressilianille.»
Sir Johnin kädet valahtivat alas, ja hän väistyi loitommaksi. »Pyhän autuuden nimessä!» huusi hän. »Sinäkö anot armoa Oliver Tressilianille, tuolle uskonluopiolle, tuolle lihaksitulleelle paholaiselle? Sinä olet järjiltäsi!» pauhasi hän. »Järjiltäsi!» Ja sir John väistyi hänen luotansa käsiään heiluttaen.
»Minä rakastan häntä», virkkoi Rosamund.
Tuo vastaus sai sir Johnin heti pysähtymään. Hän seisoi kuin iskun saaneena tuijottaen jälleen Rosamundiin, leuka valahtaneena.
»Rakastat häntä!» sai hän vihdoin huohottaen sanotuksi. »Rakastat häntä! Rakastat miestä, joka on merirosvo, uskonluopio, itsesi ja Lionelin ryöstäjä, miestä, joka on murhannut veljesi!»
»Hän ei ole sitä tehnyt.» Rosamund lausui tuon tuimasti. »Olen saanut tietää totuuden.»
»Arvatenkin hänen huuliltaan?» virkkoi sir John voimatta olla ivallisesti hymyilemättä. »Ja sinä uskoit?»
»Ellen olisi uskonut, en olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan.»
»Mennyt naimisiin hänen kanssaan?» Äkillinen kauhu työnsi nyt tieltään hämmästyksen. Eivätkö nämä mieltäjärkyttävät uutiset loppuneet? Hän kyseli itseltään, olivatko ne jo saavuttaneet korkeimman nousunsa, vai oliko yhä uusia tulossa. »Oletko mennyt naimisiin sen katalan konnan kanssa?» kysyi hän ilmeettömällä äänellä.
»Olen — Algierissa sinä iltana, jona sinne saavuimme.»
Sir John tuijotti häneen niin kauan, että olisi voinut sill’aikaa laskea kymmeneen, ja sitten hän yht'äkkiä purki kiukkunsa. »Riittää jo!» ärjyi hän takoen nyrkillään kajuutan matalaa kattoa. »Riittää jo, niin totta kuin Jumala on todistajani. Ellei olisi muuta syytä hänen hirttämiseen, olisi tuo enemmän kuin riittävä. Saatpa nähdä, että teen lopun siitä katalasta liitosta tunnin kuluessa.»
»Ah, kunpa kuulisitte minua!» pyysi Rosamund.
»Kuulisin sinua?» Sir John pysähtyi ovelle, jonne oli raivoissaan astellut aikoen käskeä tekemään asiasta heti lopun, käskeä Oliver Tressilianin luokseen, ilmoittaa hänelle tuomio ja panna se heti täytäntöön. »Kuulla sinua?» toisti hän, äänen ilmaistessa ylenkatsetta ja kiukkua. »Olen jo kuullut enemmän kuin riittävästi!»
Se oli Killigrew'n tapaista, vakuuttaa meille lordi Henry Goade, joka viipyy tässä kohden pitkän ajan tapansa mukaan seikkaperäisesti kuvaillakseen sukua, jonka jäsenet sattuvat hänen kronikkansa piiriin. »He olivat aina», sanoo hän, »tuittupäistä, lyhytmietteistä väkeä, varsin rehellistä ja suoraa, mikäli heidän arvostelukykynsä heitä johti, mutta terävän järjen puuttuessa kykenemättömiä hyvin asioita arvostelemaan.»
Sekä aikaisemmissa suhteissaan Tressilianeihin että tänä ratkaisevana hetkenä sir John näyttää todistavan lordimme arvostelun oikeaksi. Terävänäköinen mies olisi esittänyt tänä hetkenä lukuisia kysymyksiä, mutta Arwenackin herran mieleen ei näy johtuneen ainoatakaan. Pysähtyessään kynnykselle ja siirtäessään tuonnemmaksi asian, jonka oli jo päättänyt, hän varmaan oli vain utelias kuulemaan, mitä mielettömyyksiä Rosamundilla oli vielä kerrottavana.
»Se mies on kärsinyt», virkkoi Rosamund huolimatta siitä kalseasta naurusta, joka oli sir Johnin vastauksena. »Jumala yksin tietää, mitä hän on kärsinyt ruumiissaan ja sielussaan rikosten tähden, joita ei ole milloinkaan tehnyt. Hänen kärsimyksiinsä olin suurelta osalta minä syypää. Minä tiedän nyt, ettei hän surmannut Peteriä. Tiedän, että ellen olisi menetellyt väärämielisesti, hän olisi voinut eittämättömästi todistaa viattomuutensa tarvitsematta kenenkään apua. Tiedän, että hänet vietiin väkisin, ryöstettiin, ennenkuin hän voi todistaa syytöstä perättömäksi, ja ettei hänelle niinmuodoin jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hänen valitsemansa uskonluopion elämä. Syy oli ennen kaikkea minun. Ja minun on se sovitettava. Säästäkää hänet minulle! Jos minua rakastatte —»
Mutta sir John oli kuullut kyllikseen. Hänen kelmeihin kasvoihinsa oli noussut hehkuva puna. »Ei sanaakaan enää!» pauhasi hän. »En tahdo kuunnella, koska rakastan sinua — rakastan ja säälin sydämestäni. Näyttää siltä, ettei minun asiani ole pelastaa sinua tuolta konnalta, vaan itseltäsikin. Jos menettelisin toisin olisin uskoton velvollisuudelleni, uskoton isävainajallesi ja murhatulle veljellesi. Kohta tulet minua kiittämään, Rosamund.» Hän kääntyi jälleen lähtemään.
»Kiittämään teitä?» huusi Rosamund raikuvin äänin. »Minä kiroan teidät. Ikäni kaiken vihaan ja inhoan teitä, kauhistun teitä kuin murhaajaa, jos niin teette. Te houkkio! Ettekö ymmärrä? Te houkkio!»
Sir John väistyi taaksepäin. Hän oli arvokas ja huomattu henkilö, vilkas, peloton ja kostonhimoinen — ja sitäpaitsi, kuten näyttää, erittäin onnellinen — hän ei ollut joutunut eläessään kuulemaan niin arkailemattoman suoraa arvostelua itsestään. Rosamund ei suinkaan ensimmäisenä nimittänyt häntä houkkioksi, mutta hän oli epäilemättä ensimmäinen, joka sinkosi sanan vasten sir Johnin kasvoja, ja tämä seikka, jota olisi voitu yleensä pitää Rosamundin erinomaisen henkisen tasapainon todisteena, osoitti sir Johnille vain paremmin kuin mikään muu hänen sielullista sairauttansa.
»Hiljemmin!» virkkoi sir John kiukun ja säälin välillä häilyen. »Sinä olet järjiltäsi, pahoin järjiltäsi! Mielesi on sekasortoinen, koko ymmärryksesi vinoon vääntynyt. Tuo ilmetty paholainen on muuttunut toisten ihmisten pahuuden säälittäväksi uhriksi, ja minä olen muuttunut silmissäsi murhaajaksi — murhaajaksi ja houkkioksi. Tuhat tulimmaista! Joutavia! Kunhan lepäät ja toivut, uskon asioiden jälleen alkavan ilmetä sinulle oikeassa valossaan.»
Hän kääntyi närkästyksestä väristen, ja ehti tuskin väistää ovea, kun se kiivaasti avattiin ulkoapäin.
Lordi Henry Goade, puettuna mustiin — kuten itse kertoo — ja leveällä rinnallaan kultaiset virkakäädyt (ne olisivat voineet näyttää kohtalokkaalta merkiltä), ilmaantui oviaukkoon kuvastuen selvin ääriviivoin hänen takanaan tulvivaan aamuauringon valoon. Hänen leppoisissa kasvoissaan oli varmaan erinomaisen vakava, ulkoasuun sointuva ilme, joka kuitenkin lienee hieman kirkastunut hänen katseensa osuessa Rosamundiin, joka seisoi pöydän päässä.
»Olin ylen iloinen», kirjoittaa hän, »havaitessani hänen siinä määrin toipuneen ja näyttävän jälleen omalta itseltään, ja lausuin tyytyväisyyteni julki.»
»Olisi parempi, jos hän pysyisi vuoteessaan», tiuskasi sir John, jonka kelmeissä poskissa hehkui yhä kaksi punaista täplää. »Hän on ihan suunniltaan.»
»Sir John erehtyy, hyvä herra», kuului Rosamundin tyyni vastaus. »Minä en ole suinkaan sairas, kuten hän otaksuu.»
»Se ilahduttaa minua», virkkoi lordimme, ja helposti voin kuvitella, kuinka hänen kysyvä katseensa siirtyi toisesta toiseen, kuinka hän havaitsi sir Johnin mielenkuohun ja ihmetteli, mitä oli voinut tapahtua. »Me joudumme kysymään teidän todistustanne nyt esille tulevassa vakavassa asiassa», lisäsi hän synkästi. Sitten hän kääntyi sir Johnin puoleen. »Olen käskenyt tuoda vangin saamaan tuomionsa. Onko tämä koettelemus liikaa teille, Rosamund?»
»Eipä suinkaan, herrani», vastasi Rosamund viipymättä. »Se on minulle tervetullut.» Hän kohotti päätänsä niinkuin henkilö, joka terästää itseään kestävyyttä vaativaan kokeeseen.
»Ei, ei», ehätti sir John sanomaan tuiman kieltävästi. »Älä välitä hänestä, Harry. Hän —»
»Kun otamme huomioon», keskeytti Rosamund, »että tärkein vangittuun kohdistuva syytös välttämättä koskee… hänen käyttäytymistään minuun nähden, on minua epäilemättä asiassa kuultava.»
»Epäilemättä», lordi Henry tunnustaa hiukan hämmentyneenä myöntäneensä, »kunhan saamme otaksua, että kykenette sen kestämään ettekä pane sitä kovin pahaksenne. Voisimme kenties jättää todistuksenne kuulematta.»
»Minä vakuutan teille, lordi, että siinä erehdytte», vastasi Rosamund.»Te ette voi jättää sitä kuulematta.»
»Olkoon niin», virkkoi sir John vihaisesti ja asteli takaisin pöydän luo valmiina istuutumaan sen viereen.
Lordi Henryn tuikahtelevat siniset silmät katselivat yhä Rosamundia hieman tutkivasti, ja sormet nykivät mietteliäästi hänen tuhkanharmaata partaansa. Sitten hän kääntyi ovelle.
»Tulkaa sisään, herrat», sanoi hän, »ja käskekää tuoda vanki tänne.»
Kannelta kuului askelia, ja näkyviin ilmaantui kolme sir Johnin upseeria täydentämään tuomioistuinta, jonka piti tuomita uskonluopio merirosvo, langettaa tuomio, joka oli ennakolta selvä.
Viideskolmatta luku.
Jykevän tammipöydän ääreen tuotiin tuoleja, ja upseerit istuutuivat, kasvot kohti avointa ovea ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevää peräkantta, selin toiseen oveen ja käytävän puolella oleviin sarvi-ikkunoihin. Keskimmäiselle tuolille sijoittui lordi Henry Goade, kuningattaren käskynhaltija, ja nyt kävi ilmi, minkätähden hän oli ripustanut kaulaansa virkakäädyt. Hän oli puheenjohtajana tässä tilapäisessä tuomioistuimessa. Hänen oikealla puolellaan istui sir John Killigrew ja häntä kauempana eräs upseeri nimeltä Youldon. Toiset kaksi, joiden nimistä ei ole säilynyt tietoa, istuivat lordin vasemmalla puolella.
Rosamundia varten oli asetettu tuoli kauimmaksi oikealle, pöydän päähän, joten hän oli tuomarien penkistä erotettuna. Hän istui nyt paikallaan, kyynäspäät kiilloitetun pöydänkannen varassa, leuka käsiin nojaten, ja silmäili tutkivasti niitä viittä herrasmiestä, jotka tuomioistuimen muodostivat.
Ulkoa kuului askelia, ja avoimen oven eteen lankesi tumma varjo. Laivan keskikannelta kuului äänten humua ja naurua. Sitten ilmaantui oviaukkoon sir Oliver, jota vartioi kaksi rintahaarniskaan ja kypärään puettua sotilasmerimiestä, paljastetut miekat käsissään.
Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja hänen silmäluomensa värähtivät, ikäänkuin häneen olisi sattunut isku, kun hänen katseensa osui Rosamundiin. Vartijoiden kehoittaessa hän sitten astui sisään ja seisoi siinä, ranteet yhä selän taakse sidottuina, hieman edempänä kuin hänen saattajansa.
Hän nyökkäsi kevyesti tuomareille, kasvot täysin tyyninä. »Kaunis aamu, hyvät herrat», sanoi hän.
Kaikki viisi silmäilivät häntä ääneti, mutta lordi Henryn katse, sattuessaan merisissin muhamettilaiseen asuun, ilmaisi kaunopuheisesti sitä ylenkatsetta, jonka sanoo täyttäneen sydämensä.
»Epäilemättä tiedätte, sir», virkkoi sir John pitkän vaitiolon jälkeen, »missä tarkoituksessa teidät on tänne tuotu.»
»Tuskinpa», vastasi vangittu. »Mutta aivan varmaan tiedän, missä tarkoituksessa minut kohta täältä viedään. Joka tapauksessa», jatkoi hän tyynesti ja kriitillisesti, »voin tuomariasenteistanne havaita, millaiseen joutavaan ilveeseen aiotte tässä ryhtyä. Jos teille koituu siitä huvia, en totisesti aio napista sitä vastaan. Huomautan vain, että varmaan tekisitte oikein, jos säästäisitte mistress Rosamundilta läsnäolon kiusan ja ikävyydet.»
»Mistress Rosamund halusi itse saada olla läsnä», virkkoi sir John kulmiaan kurtistaen.
»Hän ei kenties arvaa», aloitti sir Oliver.
»Minä olen asian täysin hänelle selvittänyt», keskeytti sir John melkein vahingoniloisesti.
Vangittu silmäili Rosamundia ikäänkuin hämmästyneenä, kulmainsa alta. Sitten hän kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen tuomariensa puoleen. »Siinä tapauksessa» virkkoi hän, »ei ole enempää sanottavaa. Mutta ennenkuin käytte asiaan, tahdon selvittää vielä erään asian. Antautumiseni ehtoihin kuului, että kaikki muut pääsisivät vapaiksi. Muistattehan, sir John, että annoitte minulle kunniasananne. Siitä huolimatta olen havainnut tässä aluksessa erään henkilön, joka oli taanoin kaleerissani — entisen englantilaisen merimiehen nimeltä Jasper Leigh, jota pidätte vangittuna.»
»Hän on surmannut master Lionel Tressilianin», vastasi sir John kylmästi.
»Mahdollista kyllä, sir John. Mutta isku iskettiin ennenkuin me teimme sopimuksemme, ja te ette voi loukata ehtojamme loukkaamatta omaa kunniaanne.»
»Puhutteko te kunniasta, sir?» kysyi lordi Henry.
»Sir Johnin kunniasta, arvoisa lordi», virkkoi vangittu ivallisen nöyrästi.
»Te olette täällä tutkittavana, sir», huomautti sir John.
»Sitä minäkin. Siinä on etu, josta suostuitte maksamaan määrätyn hinnan, mutta nyt näyttää kuin tahtoisitte salaa sitä vähentää. Näyttää siltä, sanon. En näet voi otaksua muuta kuin että vangitseminen on tapahtunut tietämättänne ja että riittää, kun kiinnitän huomiotanne master Leigh'n vapauttamiseen.»
Sir John silmäili pöytään. Oli selvää, että hänen kunniasanansa vaati päästämään master Leigh’n vapaaksi, olipa mies tehnyt mitä tahansa; ja pidättäminen oli tosiaankin tapahtunut sir Johnin tietämättä. Hän oli kuullut siitä vasta jälkeenpäin.
»Mitä minun pitää hänelle tehdä?» murahti hän äreästi.
»Se asia teidän tulee päättää itse, sir John. Mutta minä sanon teille, mitä ette saa hänelle tehdä. Ette saa pitää häntä vangittuna tai viedä Englantiin tai mitenkään häntä vahingoittaa. Koska vangitseminen, kuten kuulen, on johtunut pelkästä erehdyksestä, on asianne korjata tuo erehdys niin hyvin kuin osaatte. Olen tyytyväinen, kun kuulen teidän tahtovan niin tehdä, enkä sano enää sanaakaan. Palvelijanne, hyvät herrat», lisäsi hän osoittaakseen olevansa täydellisesti heidän käytettävissään ja seisoi odottaen.
Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten lordi Henry kääntyi vangitun puoleen, kasvoissa tutkimaton ilme, katse vihamielisenä ja jäisenä.
»Olemme tuottaneet teidät tänne suodaksemme teille tilaisuuden esittää syitä, joiden vuoksi luopuisimme oikeudestamme vetää teidät hirteen heti paikalla.»
Sir Oliver katseli häntä melkein iloisen hämmästyneenä. »Totisesti», virkkoi hän vihdoin, »ei ole milloinkaan ollut tapanani tuhlata sanoja.»
»Ette varmaankaan ymmärrä minua oikein, sir», vastasi lordi, ja hänen äänensä oli silkinpehmeä, kuten hänen tuomarinarvonsa vaatikin. »Jos vaaditte täydellistä tutkimusta, viemme teidät Englantiin, missä se voi tapahtua.»
»Teidän ei kumminkaan pidä kiinnittää siihen asiaan liikoja toiveita,» huomautti sir John tuimasti. »Muistakaa, että ne rikokset, joista teitä syytetään, ovat tapahtuneet suurimmalta osalta lordi Henry Goaden omassa tuomiokunnassa ja että teidät tutkitaan Cornwallissa, missä lordi Henryllä on kunnia toimia hänen majesteettinsa käskynhaltijana ja oikeudenjakajana.»
»Hänen majesteettiansa sopii onnitella», virkkoi sir Oliver sievästi.
»Oma asianne on valita», jatkoi sir John, »haluatteko tulla hirtetyksi merellä vai maalla.»
»Minulla ei ole siihen muuta huomautettavaa kuin että haluan tulla hirtetyksi ilmaan. Mutta te ette taida niitä välittää», kuului nenäkäs vastaus.
Lordi Henry kumartui jälleen eteenpäin. »Sallikaa minun pyytää teitä, sir, olemaan vakava oman etunne nimessä,» huomautti hän vangitulle.
»Tilaisuus oli liian houkutteleva, lordi. Jos näet teidän asiananne on tuomita minua merirosvoudesta, en voi toivoa itselleni kokeneempaa tuomaria meri- ja maa-asioissa kuin sir John Killigrew.»
»Olen iloinen ansaitessani hyväksymisenne», vastasi sir John äkeästi.»Merirosvous», lisäsi hän, »on muuten vain vähäisin rikoksistanne.»
Sir Oliverin kulmakarvat kohosivat, ja hän silmäili ihmeissään juhlallisten kasvojen riviä. »Autuuteni nimessä, täytyypä silloin toisten syytösten olla hyvin päteviä — jos näet menettelynne muuten on vähänkään oikeudenmukaista, niin ettepä näekään minua hirressä heilumassa. Suvaitkaa, hyvät herrat, mainita toiset syytökset. Tunnustan, että alatte kiinnittää mieltäni enemmän kuin olin osannut toivoakaan.»
»Voitteko kieltää merirosvouden?» kysyi lordi Henry.
»Kieltää? En. Mutta kiellän teiltä samoinkuin miltä hyvänsä muultakin englantilaiselta tuomioistuimelta tuomiovallan asiassa, koska en ole harjoittanut rosvoamista Englannin vesillä.»
Lordi Henry tunnustaa joutuneensa tuon odottamattoman vastauksen vuoksi vaikenemaan ja hämilleen. Vangitun huomautus oli kuitenkin niin ilmeinen totuus, että on vaikeata käsittää, kuinka se oli jäänyt lordilta havaitsematta. Melkeinpä pelkään, ettei laintuntemus ollut lordin vahvimpia puolia, vaikka hänen virkanaan olikin toimia tuomarina. Mutta sir John, joka tajusi asian huonommin tai välitti siitä vähemmän, oli valmis vastaamaan:
»Ettekö saapunut Arwenackiin ja vienyt sieltä väkisin —»
»Kas, mitä kuulen», keskeytti merisissi hyvätuulisesti. »Menkää takaisin koulunpenkille, sir John, jotta opitte tietämään, ettei väkisinvieminen ole merirosvoutta.»
»Voittehan nimittää sitä väkisinviemiseksi, jos haluatte», myönsi sirJohn.
»Ei jos haluan, sir John, Nimitämme sitä oikealla nimellänsä, jos suvaitsette.»
»Olette typerä, sir. Mutta kohta sen asian korjaamme», virkkoi sir John takoen nyrkillään pöytää, kasvoissa heikko vihan puna. (Lordi Henry varsin oikein valittaa tätä kiihtymyksen ilmausta sellaisena hetkenä.) »Ettehän voi väittää, ettette tiedä Englannin lain rankaisevan väkisinviemistä kuolemalla», jatkoi hän ja kääntyi sitten tuomari kumppaniensa puoleen. »Jos suostutte, hyvät herrat, emme niinmuodoin puhu enää mitään merirosvoudesta.»
»Emme tosiaankaan voi siitä puhua», virkkoi lordi Henry leppoisaan tapaansa. Niin hän siirsi sen asian syrjään. »Vangitun väite on oikea. Meillä ei ole asiassa mitään tuomiovaltaa, koska hän ei ole harjoittanut merirosvoutta Englannin alusvesillä eikä — mikäli tiedämme — ole ahdistanut yhtäkään Englannin lipun alla purjehtivaa alusta.»
Rosamund liikahti. Hän siirsi hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja laski käsivartensa ristiin sen reunalle. Etukumarassa ollen hän kuunteli nyt, silmissä omituinen hohde ja poskissa vieno puna, jonka oli aiheuttanut lordi Henryn myöntö ilmeisesti kumotessaan vangittuun kohdistuneet syytökset.
Sir Oliver silmäili häntä melkein salaa, huomasi tuon ja ihmetteli. Hän ihmetteli Rosamundin käyttäytymistä yleensäkin yrittäen turhaan arvata, miten hän suhtautui häneen, Oliveriin, ollessaan jälleen hyvässä turvassa ystäviensä ja suojelijoittensa joukossa.
Mutta sir John, joka ilmeisesti halusi saada asian päätökseen, jatkoi vihaisesti: »Olkoonpa niin. Me syytämme häntä väkisinviemisestä ja murhasta. Onko teillä jotakin sanottavaa?»
»Ei mitään sellaista, mikä voisi teistä tuntua jotakin merkitsevältä», vastasi sir Oliver. Sitten hänen hienosti ivaileva sävynsä muuttui äkkiä kiihkeäksi: »Tehdään jo loppu tästä komediasta», huudahti hän, »tästä näennäisestä oikeudenkäynnistä. Hirttäkää minut, jotta asia tulee päätökseen tai lähettäkää astelemaan pitkin lankkua. Olkaa merirosvosilla, koska sitä ammattia hyvin ymmärrätte. Mutta Jumalan nimessä älkää solvatko Kuningattaren toimeksiantoa ollen muka tuomitsevinanne.»
Sir John hypähti seisaalleen, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. »Niin totta kuin elän, sinä julkea konna —»
Mutta lordi Henry esti häntä laskien hillitsevästi kätensä hänen hihalleen ja leppoisasti pakottaen hänet istuutumaan takaisin paikalleen. Sitten hän kääntyi itse vangin puoleen.
»Sir, sananne eivät sovi henkilölle, joka kaikista rikoksistaan huolimatta on ollut jäykän urhoollinen soturi. Tekonne ovat siinä määrin yleisesti tunnetut — erittäinkin se, joka pakotti teidät poistumaan Englannista ja rupeamaan merirosvoksi, ja samoin ilmaantumisenne Arwenackiin ja se väkisinvieminen, johon teitte itsenne syypääksi — siinä määrin tunnetut, että tuomionne englantilaisessa tuomioistuimessa on ennakolta ehdottomasti varma asia. Siitä huolimatta se mahdollisuus teille myönnetään, jos sitä vaaditte. Mutta jos olisin ystävänne, sir Oliver», lisäsi hän puhuen matalammalla ja erittäin vakavalla äänellä, »neuvoisin teitä mieluummin suostumaan tähän merellä tapahtuvaan summittaiseen tutkimukseen ja tuomioon.»
»Hyvät herrat,» vastasi sir Oliver, »enhän ole milloinkaan väittänyt, ettei teillä ole oikeutta minua hirttää, enkä väitä nytkään. Minulla ei ole enempää sanottavana.»
»Mutta minulla on.»
Niin virkkoi vihdoin Rosamund säpsähdyttäen tuomareitaan tuimalla, terävällä lausumallaan. Kaikki kääntyivät katsomaan, ja hän nousi ja seisoi pitkänä ja käskevänä pöydän päässä.
»Rosamund!» huudahti sir John nousten hän vuorostaan. »Minä rukoilen sinua —»
Rosamund viittasi häntä vaikenemaan välinpitämättömästi, melkeinpä ylenkatseellisesti. »Koska tässä väkisinvientijutussa, josta sir Oliveria syytetään, minä olen se henkilö, joka sanotaan väkisin viedyksi», virkkoi hän, niin teidän lienee hyvä kuulla, mitä minulla on sanottavana myöhemmin englantilaisen tuomioistuimen edessä.»
Sir John kohautti olkapäitänsä ja istuutui. Hän käsitti, että Rosamund tahtoi pitää oman päänsä ja uskoi samalla aivan varmaan, että siten vain tuhlattiin aikaa ja pidennettiin miesparan tuskia ennen kuolemaa.
Lordi Henry kääntyi Rosamundin puoleen erittäin kunnioittavasti. »Koska vangittu ei ole väittänyt syytöstä vääräksi ja koska hän viisaasti luopuu vaatimuksestaan tulla tutkittavaksi, meillä ei ole mitään syytä vaivata teitä, mistress Rosamund. Teitä ei myöskään kutsuta minkään englantilaisen tuomioistuimen eteen mitään sanomaan.»
»Erehdytte, hyvä lordi», virkkoi Rosamund erittäin tyynesti. »Minua varmaan kutsutaan sanomaan jotakin, kun syytän teitä murhasta merellä, kuten tulen varmaan tekemään, ellette luovu aikeestanne.»
»Rosamund!» huudahti Oliver äkillisen hämmästyksen vallassa. Hänen äänessään oli ilon ja riemun sävy.
Rosamund katsoi häneen ja hymyili — hymyä, joka oli täynnä uskallusta ja ystävällisyyttä ja vähän muutakin hymyä, joka Oliverista tuntui huokealla saadulta, vaikka vetäisivät hänet hirteen. Sitten Rosamund kääntyi jälleen tuomarien puoleen, jotka olivat hänen sanojensa vaikutuksesta joutuneet äkillisen ankaran hämmingin valtaan.
»Koska hän ei huoli kieltää syytöstä, minun täytyy se kieltää hänen puolestaan» lausui Rosamund. »Hän ei vienyt minua väkisin, kuten väitetään. Mitä rakastan Oliver Tressiliania. Olen täysi-ikäinen ja vallitsen tekojani ja lähdin mielisuosiosta hänen kerallaan Algieriin, missä minusta tuli hänen vaimonsa.»
Jos hän olisi viskannut heidän joukkoonsa pommin, heidän mielensä ei olisi voinut pahemmin hämmentyä. He istuivat älyttömin kasvoin tuijotellen puhujaan.
»Hänen… vaimonsa?» änkytti lordi Henry. »Teistä tuli hänen —»
Sir John keskeytti tuimasti: »Valhe! Valhe tuon konnan hengen pelastamiseksi!»
Rosamund kumartui häneen päin, ja hänen hymynsä oli melkein ivallinen. »Älynne on ollut aina vaikeakäänteinen, sir John,» sanoi hän. »Ellei olisi niin laita, minun ei tarvitsisi teille huomauttaa ettei minulla voi olla mitään aihetta valehdella pelastaakseni hänet, jos hän kerran on tehnyt minulle sen vääryyden, josta häntä syytetään.» Sitten hän silmäili toisia. »Minä otaksun, hyvät herrat, että tässä asiassa minun sanani on painavampi kuin sir Johnin tai kenen muun tahansa missä hyvänsä tuomioistuimessa.»
»Se on tosiaankin varsin totta!» huudahti hämmentynyt lordi Henry.»Maltahan hetkinen, Killigrew!» Hän hillitsi jälleen riehakasta sirJohnia. Sitten hän vilkaisi sir Oliveriin, joka ei suinkaan ollutvähimmin hämmästynyt. »Mitä siitä sanotte, sir?» kysyi hän.
»Mitä siitä sanon?» toisti merisissi melkein sanatonna. »Mitäpä siinä on vielä sanottavaa?» vastasi hän vältellen.
»Tämä on kaikki valhetta!» huudahti sir John jälleen. »Olimmehan näkemässä tapahtumaa — te ja minä, Harry — ja näimmehän —»
»Te näitte», keskeytti Rosamund. »Mutta ette tietäneet, millainen oli ennakolta tehty sopimus.»
Tuo sai tuomarit jälleen hetkeksi vaikenemaan. He olivat kuin murenevalla pohjalla, ja jokainen yritys tavoittaa varmempaa jalansijaa sai vain uuden kappaleen maata lohkeamaan. Sitten sir John hymyili ivallisesti ja teki vastahyökkäyksensä.
»Hän on varmaan valmis vannomaan, että hänen sulhasensa, master LionelTressilian lähti hänkin mielisuosiosta tuolle retkelle.»
»En», vastasi hän. »Lionel Tressilian kuljetettiin pois kärsimään rikoksistaan — rikoksista, jotka hän oli sälyttänyt veljensä hartioille, rikoksista, joista te syytätte hänen veljeänsä.»
»Mitä voikaan tuo väitteenne tarkoittaa?» kysyi lordi.
»Että juttu, jonka mukaan sir Oliver surmasi veljeni, on väärä syytös; että murhaaja oli Lionel Tressilian, joka tahtoi välttää ilmituloa ja jatkaa rikostyötään ja toimittaa sir Oliverin väkisin pois, jotta hänet myytäisiin orjuuteen.
»Tämä on liikaa!» ärähti sir John. »Hän pitää meitä pilkkanansa tehden valkoisesta mustan ja mustasta valkoisen. Hänet on noitunut tuo kavala konna, maurilaisten juonilla —»
»Maltahan!» virkkoi lordi Henry kohottaen kätensä. »Annahan tilaisuus minulle». Hän silmäili Rosamundia erittäin vakavasti. »Tämä… tämä on vakavaa syytös, mistress. Onko teillä jonkinlaisia todisteita — jotakin sellaista, mitä itse todistuksena pidätte, — siihen, mitä sanotte?»
Sir John ei kumminkaan ollut hillittävissä. »Se on pelkkää valhetta, jonka tuo konna on hänelle opettanut. Hän on noiduttu, kuten jo sanoin. Se on selvää kuin päivä.»
Sir Oliver nauroi. Hänen mielialansa alkoi muuttua hilpeäksi, vallattoman iloiseksi, ja nauru oli sen ensimmäisenä ilmauksena.
»Noiduttu? Näytätte päättäneen olla milloinkaan joutumatta vaille syydettäviä syytöksiä. Aluksi puhuitte merirosvoudesta, sitten väkisinviemisestä ja murhasta ja nyt noituudesta.»
»Hetkinen, pyydän!» huudahti lordi Henry, ja hän tunnustaa tässä kohden hieman kiihtyneensä. »Väitättekö tosiaankin aivan vakavasti, mistress Rosamund, että Lionel Tressilian on murhannut Peter Godolphinin?»
»Vakavasti?» toisti Rosamund, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon ivahymyyn. »En ainoastaan sitä väitä, vaan vannon sen tässä Jumalan edessä. Lionel murhasi veljeni ja sälytti rikoksen sir Oliverin syyksi. Kerrottiin, että sir Oliver oli paennut jonkin ilmitulleen rikoksen seurauksia, ja minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että uskoin yleistä mielipidettä. Vasta myöhemmin sain kuulla totuuden —»
»Totuuden, niinkö sanotte, mistress?» huudahti kiukkuinen sir John kiivaan ylenkatseellisesti. »Totuuden —»
Lordin täytyi jälleen puuttua asiaan. »Ole rauhallinen, mies», kehoitti hän. »Totuus pääsee lopulta voitolle, sen voit uskoa, Killigrew.»
»Toistaiseksi tässä vain tuhlailemme aikaa», murahti sir John ollen sitten äkeänä vaiti.
»Tuleeko meidän lisäksi ymmärtää teidän tarkoittavan», virkkoi jälleen lordi Henry, »ettei vangitun Penarrow’sta poistuminen aiheutunut pakenemisesta, kuten otaksuttiin, vaan että hänet vietiin väkisin veljensä toimesta?»
»Se on totta, sen vannon tässä Taivaan kuullen», vastasi Rosamund äänellä, jossa soi vilpitön sävel saaden useita pöydän ääressä olevia upseereja hänen sanoihinsa luottamaan. »Niin tehden murhaaja ei ainoastaan yrittänyt pelastaa itseään ilmitulemasta, vaan tahtoi täydentää työnsä anastamalla itselleen Tressilianin tilukset. Sir Oliver piti myydä orjaksi Berberian maurilaisille. Mutta aluksen, jossa häntä kuljetettiin kaappasivatkin espanjalaiset, ja Inkvisitio lähetti hänet kaleereille. Muhamettilaisten merirosvojen siepatessa hänen kaleerinsa hän turvautui ainoaan tarjolla olevaan pelastuskeinoon. Hän rupesi merisissiksi ja merirosvojen päälliköksi, ja sitten —»
»Hänen muut tekonsa me tiedämme», keskeytti lordi Henry, »Ja minä vakuutan teille, että se kaikki merkitsisi sangen vähän tässä ja missä muussa tuomioistuimessa tahansa, jos olisi totta se, mitä muuten sanotte.»
»Se on totta. Minä vannon sen, lordi», toisti Rosamund.
»Niin», virkkoi lordi nyökäten vakavasti. »Mutta voitteko sen todistaa?»
»Voinko tarjota teille parempaa todistusta kuin sen, että rakastan häntä ja olen mennyt hänen kanssaan naimisiin?»
»Joutavia!» virkkoi sir John.
»Se todistaa vain, että itse uskotte tuon hämmästyttävän tarinan todeksi, mistress», lausui lordi Henry erinomaisen leppoisasti. »Mutta se ei todista, että tarina sinänsä on todenperäinen. Olette kaiketi kuullut sen Oliver Tressilianilta itseltään?»
»Niin olen; mutta Lionelin itsensä läsnäollessa, ja Lionel itse varmensi sen — tunnusti sen todeksi.»
»Uskallatko niin sanoa?» huudahti sir John tuijottaen häneen vihan vallassa ja mitään uskomatta. »Hyvä Jumala! Uskallatko niin sanoa?»
»Uskallan ja sanon», vastasi Rosamund antaen hänelle katseen katseesta.
Lordi Henry painui tuoliinsa ja pureksi tuhkanharmaata partatupsuansa, verevät kasvot synkkinä ja mietteliäinä. Asiassa piili jotakin, mitä hän ei kyennyt ollenkaan ymmärtämään.
»Mistress Rosamund», virkkoi hän leppoisasti, »sallikaa minun kehoittaa teitä ottamaan huomioon sanojenne vakavuuden. Te syytätte henkilöä, joka ei enää kykene itseänsä puolustamaan, ja jos kertomuksenne uskotaan, niin häpeä tulee ikiajoiksi liittymään Lionel Tressilianin nimeen. Sallikaa siis minun kysyä vielä kerran ja suvaitkaa vastata omantuntonne nimessä: Myönsikö Lionel Tressilian oikeaksi asian, josta sanotte vankimme häntä syyttäneen?»
»Minä vannon vielä kerran juhlallisesti, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta, että Lionel Tressilian tunnusti asian olevan niin, kun sir Oliver syytti häntä veljeni murhasta ja itsensä väkisin pois toimittamisesta. Voinko lausua seikan selvemmin, hyvät herrat?»
Lordi Henry levitti kätensä. »Tämän jälkeen, Killigrew, en luule olevan soveliasta jatkaa käsittelyä tässä. Sir Oliverin täytyy tulla kanssamme Englantiin ja joutua siellä tutkittavaksi.»
Oli kumminkin läsnä eräs henkilö — mainittu Youldon-niminen upseeri — jonka äly näytti olevan terävämpi.
»Jos sallitte, lordi», virkkoi hän kääntyen kysymään todistajalta.»Missä tilaisuudessa sir Oliver pakotti veljensä tuon tunnustamaan?»
Rosamund vastasi totuudenmukaisesti: »Talossaan Algierissa sinä iltana…» Samassa hän vaikeni havaiten viritetyn satimen. Toisetkin havaitsivat sen. Sir John hyökkäsi siihen aukkoon, jonka Youldon oli ylen ovelasti ampunut Rosamundin varustuksiin.
»Jatka, minä pyydän», kehoitti hän. »Sinä iltana, jona…»
»Sinä iltana, jona sinne saavuimme», vastasi Rosamund epätoivoisena punan hitaasti väistyessä hänen poskistaan.
»Ja silloin sinä varmaan kuulit ensimmäisen kerran tämän sir Oliverin menettelyä koskevan selityksen?»
»Niin kuulin», sopersi Rosamund — muu ei auttanut.
»Niinmuodoin», jatkoi sir John, joka oli päättänyt sulkea häneltä jokaisen peräytymistien, »olit tietenkin siihen iltaan asti uskonut, että sir Oliver oli veljesi murhaaja?
Rosamund antoi päänsä painua eikä virkkanut mitään. Hän käsitti, ettei totuus voinut tässä auttaa, koska hän oli sekoittanut siihen nyt ilmitullutta valhetta.
»Vastaa minulle!» käski sir John.
»Ei tarvitse vastata», virkkoi lordi Henry hitaasti, äänessä tuskallinen sävy ja katse pöytään painuneena. »Vastauksen laadusta ei voi olla epäilystäkään. Mistress Rosamund on meille kertonut, ettei sir Oliver Tressilian vienyt häntä väkisin, että hän lähti vapaaehtoisesti ja meni hänen kanssaan naimisiin, väittipä vielä tämän seikan todistavan miehen viattomuutta. Nyt kumminkin käy ilmi, että hän Englannista lähtiessään yhä piti juuri sir Oliveria veljensä murhaajana. Siitä huolimatta hän vaati meitä uskomaan, ettei häntä viety väkisin.» Hän levitti jälleen kätensä ja venytti huuliaan ilmaisten jonkinlaista alakuloista ylenkatsetta.