Rosamund halveksi itseään tällaisten ajatustensa vuoksi, mutta ei sittenkään voinut niistä luopua. Hän kykeni toimimaan ankarasti — todisteena oli Oliverin Berberiasta hänelle lähettämän kirjeen tuleen heittäminen — mutta ajatuksiaan hän ei osannut vallita, ja hänen ajatuksensa osoittautuivat usein hänen tahtonsa kavaltajiksi. Hänen sydämessään asui Oliveriin kohdistuva kaipaus, jota hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja olipa siellä se toivokin, että hän kerran tulisi takaisin, vaikka Rosamund hyvin ymmärsi, ettei voinut sellaisesta takaisintulosta mitään odottaa.
Lopullisesti tuon toivon kumotessaan sir John menetteli viisaammin kuin arvasikaan. He eivät olleet Oliverin katoamisen jälkeen kuulleet hänestä mitään, ennenkuin Pitt saapui Arwenackiin mukanaan hänen kirjeensä ja tarinansa. He olivat kuulleet, samoinkuin kaikki muut, merirosvosta Sakr-el-Bahrista, mutta eivät olleet suinkaan yhdistäneet häntä Oliver Tressilianiin. Nyt, Pittin todistuksen vakuutettua heidän samuutensa, oli helppo asia saada tuomioistuimet julistamaan hänet kuolleeksi ja myöntämään Lionelille hänen himoitsemansa perinnön.
Tuo ei Rosamundille paljoa merkinnyt. Mutta tärkeä seikka oli, että oikeus oli julistanut sir Oliverin kuolleeksi ja että hän tosiaankin tulisi joutumaan siihen asemaan, jos milloinkaan palaisi Englantiin. Se sammutti Rosamundista omituisen toivottoman ja melkein salatajuisen toivon, että sir Oliver vielä tulisi takaisin. Niin se kenties auttoi häntä käymään kohti sir Johnin välttämättä hänen varalleen suunnittelemaa tulevaisuutta ja hyväksymään sen.
Hänen kihlauksensa julkaistiin, ja ellei hän ollutkaan hellästi rakastava, niin ainakin taipuisa ja leppeä morsian. Lionel oli tyytyväinen. Hän ei voinut hyvällä syyllä vaatia enempää asiain tässä vaiheessa, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se jokaisessa rakastavaisessa elävä vakaumus, että tilaisuuden ja ajan tullen voisi herättää vastarakkautta. Ja tunnustettava onkin, että Lionel jo heidän kihlauksensa aikana tavallaan todisti tuon vakaumuksensa oikeutusta. Rosamund oli ollut yksinään, ja Lionel häivytti hänen yksinäisyyden-tuntonsa täydellisesti hänelle antautumalla; hänen pidättyväisyytensä ja hänen varovainen, melkeinpä kavala luikertamisensa pitkin uraa, jonka joku kömpelömpi olisi kulkenut yhdellä hyppäyksellä, teki heidän kumppanuutensa mahdolliseksi ja Rosamundille erinomaisen mieluisaksi. Näillä perusteilla hänen kiintymyksensä alkoi vähitellen versoa, ja nähdessään heidät toistensa seurassa ja erinomaisen hyvinä ystävinä sir John iloitsi viisaudestaan ja jatkoi hienon aluksensa —Hopeahaikaran— varustamista suunniteltua matkaa varten.
Niin oli kulunut aika, kunnes oli vain viikko vihkiäisiin, ja sir John oli nyt ylen kärsimätön. Vihkiäiskellojen piti olla hänen lähtömerkkinään: niiden vaiettua pitiHopeahaikaranlevittää purjeensa.
Oli kesäkuun ensimmäisen päivän iltapuoli; iltakellojen ääni oli häipynyt ilmoilta, ja kynttilöitä sytytettiin Arwenackin suureen ruokasaliin, missä hääseuran oli määrä nauttia illallista. Seura oli vähälukuinen. Siihen kuuluivat vain sir John, Rosamund ja Lionel, joka oli viipynyt talossa sen päivän, sekä lordi Henry Goade — kronikoitsijamme — kuningattaren käskynhaltija Cornwallissa, puolisoineen. Viimeksimainitut olivat sir Johnin vieraina ja heidän piti jäädä vielä viikoksi Arwenackiin voidakseen kunnioittaa läsnäolollaan tulevia häitä.
Talossa vallitsi vilkas liike, koska oli varustettava matkaan sir Johnia ja hänen holhokkiansa, jälkimmäistä avioliittoon, edellistä tuntemattomille merille. Tornikammiossa oli tusinan verran ompelijattaria neulomassa morsiamen kapioita samaisen Sally Pentreathin johdolla, joka oli yhtä innokkaasti varustanut kapalovaatteita Rosamundia tähän maailmaan odotettaessa.
Samana hetkenä, jona sir John vei vieraansa pöytään, sir OliverTressilian astui maihin tuskin peninkulman päässä.
Hän oli pitänyt viisaampana olla kiertämättä Pendennis Pointia ja oli laskenut ankkurin tuon niemen länsipuolella Swanpoolin lahdessa, illan varjojen tihentyessä. Hän oli laskenut vesille kaksi laivavenhettä ja oli kuljettanut maihin suunnilleen kolmekymmentä miestä. Venheet olivat suorittaneet matkan vielä kaksi kertaa, kunnes sata merisissiä seisoi rivissä vieraalla rannalla. Toinen sata jätettiin alukseen sitä vartioimaan. Hän otti niin suuren määrän miehiä retkelle, jonka olisi voinut suorittaa neljänneksellä tuosta määrästä, jotta ehdoton enemmistö tekisi turhan verenvuodatuksen tarpeettomaksi.
Kenenkään näkemättä hän johti heidät rinnettä ylöspäin kohti Arwenackia nyt jo pimeänä iltahetkenä. Kotimaan kamaralla asteleminen oli saada kyynelet nousemaan hänen silmiinsä. Kuinka tuttu olikaan se polku, jota hän empimättä kulki, kuinka tuttu jokainen pensas ja kivi, jonka ohi hän kulki äänettömän joukkonsa seuratessa hänen kintereillään. Kukapa olisi osannut sanoa hänen näin palaavan? Kukapa olisi silloin, kun hän oli nuoruudessaan temmeltänyt täällä koirineen ja lintuluikkuineen, arvannut, että hän kerran hiipisi yön hetkenä yli näiden rantasärkkien johtaen uskottomien laumaa hyökkäykseen sir John Killigrew'n kartanoa vastaan?
Tuollaiset ajatukset herättivät hänessä heikkoutta, mutta hän toipui kohta ajatellessaan jälleen kaikkea viattomasti kärsimäänsä ja kaikkea sitä, mitä oli tullut kostamaan.
Ensin Arwenackiin sir Johnin ja Rosamundin luo pakottamaan heitä vihdoinkin kuulemaan totuutta ja sitten
Penarrow’n kartanoon vaatimaan tilille Lionelia. Sellainen oli suunnitelma, joka lämmitti häntä, voitti hänen heikkoutensa ja kannusti häntä auttamattomasti eteen- ja ylöspäin kukkulan huipulla sijaitsevaa linnoitettua kartanoa kohti.
Jykevä raudoitettu portti oli kiinni, kuten hän oli edellyttänytkin näin myöhäisenä hetkenä. Hän koputti, ja kohta avautui sivuportti ja tuli näkyviin lyhty. Samassa lyhty sinkosi syrjään, ja sir Oliver hyppäsi pihalle. Tarttuen portinvartijan kurkkuun hän esti miestä mitään virkkaamasta ja antoi hänet miestensä haltuun, jotka heti pistivät kapulan hänen suuhunsa.
Sitten he kulkivat äänettöminä sivuportin mustasta aukosta avaralle pääkäytävälle. Sir Oliver johti heitä melkein juoksujalkaa kohti korkeita ikkunoita, joista virtaava kultainen valo näytti kutsuen heille vilkkuvan.
Eteishallissa kohtaamiansa palvelijoita he käsittelivät yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin portinvartijaa, ja heidän liikkeensä olivat niin joutuisat ja varovaiset, ettei sir John vieraineen aavistanutkaan hänen tuloansa, ennenkuin ruokasalin ovi temmattiin äkkiä auki.
Heidän eteensä avautuva näky sai heidät hetkeksi sanattoman hämmästyksen ja hämmingin valtaan. Lordi Henry kertoo aluksi otaksuneensa kysymyksessä olevan jonkin naamioilveen, jonkin yllätyksen, jonka olivat morsiusparille valmistaneet sir Johnin alustalaiset tai Smithickin ja Penycumwickin asujaimet, ja kertoo lisäksi saaneensa tuohon otaksumaan tukea siitä seikasta, ettei huoneeseen tunkeutuneiden muukalaisten laumassa näkynyt välkkyvän ainoatakaan asetta. Vaikka he näet saapuivatkin täysissä varuksissa, olivat kaikki aseet piilossa, johtajan käskystä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä paljain käsin ja verta vuodattamatta. Sellainen oli Sakr-el-Bahrin määräys, ja Sakr-el-Bahrin sanaa oli toteltava.
Hän itse seisoi etumaisena noiden ruskeapintaisten miesten joukossa, joiden vaatteissa nähtiin kaikki sateenkaaren värit ja joiden päitä peittivät erilaisin vivahduksin hohtelevat turbaanit. Hän silmäili pöytäseuraa kiukkuisen äänettömästi, ja ylen hämmästynyt seura katseli tuota turbaanipäistä jättiläistä, jonka käskevät kasvot olivat tummuneet mahonginvärisiksi, jolla oli musta kaksijakoinen parta ja mustain kulmakarvojen alta teräksenä välkkyvät omituisen vaaleat silmät.
Niin oltiin hetkinen aivan hiljaa, ja sitten vaipui Lionel Tressilian syvään huoaten taaksepäin tuolissaan ikäänkuin siihen menehtyen.
Agaattisilmät suuntasivat häneen tuiman katseensa armottomasti hymyillen.
»Huomaan ainakin sinun minut tuntevan», virkkoi Sakr-el-Bahr syvällä äänellään. »Olinkin varma siitä, että veljenrakkaus kykenisi katsomaan ajan ja vaatetuksen luomain muutosten läpi.»
Sir John hypähti seisaalleen, hänen laihoihin mustanpuhuviin kasvoihinsa levisi syvä puna ja hänen huulilleen kohosi kirous. Rosamund istui yhä kuin kauhun hyytämänä katsellen sir Oliveria avartunein silmin, käsien kouristuksentapaisesti puristaessa pöydänkantta. Hekin tunsivat hänet nyt ja käsittivät, ettei ollut kysymyksessä mikään naamioilve. Sir John arvasi heti, että jotakin kaameata oli tapahtumassa, mutta ei voinut arvata, mitä tuo jokin oli. Berberian merisissit kävivät nyt ensimmäistä, kertaa Englannissa. Heidän kuuluisa retkensä Irlannin Baltimoreen tapahtui vasta suunnilleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
»Sir Oliver Tressilian!» huudahti Killigrew, ja lordi Henry Goade toisti kaikuna »Sir Oliver Tressilian» lisäten: »Totisesti!»
»Ei sir Oliver Tressilian», kuului vastaus, »vaan Sakr-el-Bahr, merten vitsaus, kristikunnan kauhu, se hurja merisissi, joksi teidän valheenne, ahneutenne ja vääryytenne ovat tehneet entisen cornwallilaisen aatelismiehen.» Hänen syyttävä eleensä koski heitä kaikkia. »Nyt näette minut tässä merihaukkoineni esittämässä jo aikoja sitten maksettavaksi eräytynyttä laskua.»
Omia näkemiään kuvaillen lordi Henry sitten kertoo, kuinka sir John hyppäsi sieppaamaan seinältä asetta, kuinka Sakr-el-Bahr haukahti yhden ainoan arabiankielisen sanan ja kuinka tuon sanan kuultuaan puoli tusinaa hänen notkeita neekereitään kävi kiinni sir Johniin kuin vinttikoirat jänikseen ja painoi hänet permantoon.
Lady Henry kiljaisi; hänen miehensä ei näytä tehneen mitään, tai pakottaa vaatimattomuus häntä olemaan asiasta mitään mainitsematta. Rosamund, jonka huulistakin oli veri väistynyt, katseli häntä yhä; Lionel kauhun valtaamana peitti kasvonsa käsiinsä. Kaikki odottivat näkevänsä jonkin kaamean verityön tulevan suoritetuksi kylmästi ja tunteettomasti kuin kukolta niskoja nurin väännettäessä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Merisissit vain käänsivät sir Johnin suulleen, vetivät hänen ranteensa selkäpuolelle ja sitoivat ne. Tehtyään tuon nopeasti, äänettömästi ja taitavasti he jättivät hänet.
Sakr-el-Bahr katseli heidän työtään kiukkuisesti hymyilevin silmin. Kun se oli tehty, hän virkkoi jälleen jotakin osoittaen Lionelia, joka hypähti seisaalleen äkkinäisen kauhun vallassa, hurjasti kiljaisten. Notkeat ruskeat käsivarret ympäröivät hänet kuin joukko käärmeitä. Hän kohosi voimattomana ilmaan ja hänet kannettiin pois. Hetkisen hän oli turbaanipäisen veljensä välittömässä läheisyydessä. Luopion silmät iskivät noihin kalpeihin, kauhunjäykistämiin kasvoihin kuin kaksi tikaria. Sitten hän harkiten ja muslimien tapaa noudattaen sylki niihin.
»Pois!» ärjäisi hän, eteishallissa olevat merisissit antoivat tietä, jaLionel häipyi huoneessa olevien näkyvistä.
»Mitä murhatyötä suunnittelettekaan?» huudahti sir John vääjäämättä.Hän oli noussut ja seisoi vihaisen arvokkaana siteissään.
»Aiotteko murhata oman veljenne samoinkuin minun veljeni?» kysyi Rosamund puhuen nyt ensimmäisen kerran ja nousten puhuessaan; samalla levisi vieno puna hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hän näki sir Oliverin värähtävän, näki ivallisen, nauttivan vihan ilmeen häviävän hänen kasvoistaan, jotka olivat hetken aivan ilmeettömät. Sitten niihin nousi uusi vihainen päättäväisyys. Rosamundin sanat olivat muuttaneet hänen aikomustensa suuntaa. Ne saivat hänet synkän, tuiman raivon valtaan. Ne vaiensivat selitykset, joita hän oli tullut antamaan; hän halveksi lausua niitä tuon häväistyksen jälkeen.
»Näyttää siltä, että rakastatte tuota — penikkaa, tuota, joka oli aikoinaan veljeni», virkkoi hän ivallisesti. »Haluaisinpa tietää, rakastatteko häntä vielä sitten, kun paremmin häneen tutustutte. Vaikka eihän minua nainen ja hänen rakkautensa voine mitenkään hämmästyttää. Olen kumminkin utelias näkemään — utelias näkemään.» Hän nauroi. »Minä aion hankkia itselleni suloisen koston. En tahdo teitä erottaa — en juuri nyt.»
Hän siirtyi Rosamundin luo. »Tulkaa te minun kanssani, lady», käski hän ojentaen kätensä.
Tänä hetkenä näyttää lordi Henry ryhtyneen turhiin toimiin.
»Silloin», kirjoittaa hän, »minä heittäydyin väliin suojellakseni neitoa. 'Sinä koira', huusin minä, 'sinä joudut tästä kärsimään!'
'Kärsimään?' virkkoi hän ivaillen minua pitkällä naurullaan. 'Minä olen jo kärsinyt. Siitä syystä olenkin täällä.'
'Ja joudut kärsimään vieläkin, sinä kirottu merirosvo!' varoitin minä.'Joudut kärsimään tästä solvauksesta, niin totta kuin Jumala elää!'
'Joudunko?' kysyi hän erittäin tyynesti ja synkästi. 'Ja kuka minua kurittaa, jos saan kysyä?'
'Minä, sir', ärjyin minä ankaran kiukun valtaan joutuneena.
'Sinä? ivaili hän. 'Sinäkö kävisit Merihaukan kimppuun? Sinä? Sinä pyylevä peltopyy! Pois tieltä! Älä estä minua!'»
Lordimme kertoo sir Oliverin jälleen lausuneen lyhyen arabiankielisen komentosanansa, jonka kuultuaan mustaihoiset sieppasivat kuningattaren käskynhaltijan syrjään ja sitoivat hänet kiinni tuoliin.
Sir Oliver ja Rosamund seisoivat nyt vastakkain — vastakkain viiden pitkän vuoden kuluttua, ja sir Oliver käsitti koko tuona aikana varmasti aavistaneensa tällaisen kohtauksen joskus tulevaisuudessa tapahtuvan.
»Tule, lady», käski hän ankarasti.
Rosamund katseli häntä hetkisen, syvät siniset ja kirkkaat silmät vihaa ja inhoa uhkuen. Sitten hän tempasi salamannopeasti pöydältä veitsen ja yritti iskeä sen hänen sydämeensä. Mutta sir Oliverin käsi oli yhtä sukkela, se tarttui hänen ranteeseensa, ja veitsi putosi kilisten permannolle tyhjin toimin.
Rosamund huokasi väristen, siten ilmaisten samalla kertaa omaan tekoonsa ja häntä pitelevään mieheen kohdistuvat inhontunteensa. Tuo kauhu kasvoi yhä, kunnes valtasi hänet kerrassaan ja hän vaipui pyörtyneenä sir Oliverin rintaa vasten.
Sir Oliverin kädet kiertyivät vaistomaisesti hänen ympärilleen, ja niin hän piteli häntä hetken palauttaen mieleensä aikaa, jolloin hän oli viimeksi nojannut hänen rintaansa eräänä iltana enemmän kuin viisi vuotta sitten Godolphinin kartanon harmaan seinämuurin varjossa virran yläpuolella. Kuka profeetta olisikaan kyennyt hänelle sanomaan, että seuraavalla kerralla asiat olisivat näin? Kaikki oli outoa ja uskomatonta, kuin jonkin sairaan mielen haaveunta. Mutta kaikki oli totta, ja Rosamund oli jälleen hänen sylissään.
Hän tarttui kiinni vyötäröihin, kohotti neidon väkeville hartioilleen kuin kevyen kantamuksen ja kääntyi lähtemään. Hänen tehtävänsä Arwenackissa oli suoritettu — oli suoritettu enemmänkin kuin hän oli suunnitellut, ja myöskin hieman vähemmän.
»Pois, pois!» huusi hän sisseilleen, ja niin he kiiruhtivat matkaan yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin olivat tulleet, kenenkään yrittämättä äänelläänkään heitä estää.
Eteishallin ja pihan läpi virtasi heidän joukkonsa, urkeni ulos ja alkoi kulkea pitkin kukkulan lakea ja sitten rinnettä alas rantaan, missä heidän venheensä olivat odottamassa. Sakr-el-Bahr liikkui niin kevyesti kuin olisi hänen olallaan makaava pyörtynyt nainen ollut vain hartioille heitetty viitta. Hänen edellään kulki puoli tusinaa hänen miehiänsä kantaen hänen sidottua veljeään, jolla oli kapula suussa.
Oliver pysähtyi yhden ainoan kerran, ennenkuin he laskeutuivat Arwenackin kukkuloilta. Hän pysähtyi katselemaan kimaltelevan veden yli kohti puita, jotka peittivät Penarrow'n hänen näkyvistään. Kuten tiedämme, oli hänen tarkoituksensa ollut käydä kotona. Mutta käynti oli nyt tarpeeton, ja hän tunsi mielessään pistävää pettymystä, himoa päästä näkemään jälleen kotiansa. Hänen ajatustensa suunta kuitenkin muuttui, sillä samassa saapui kaksi hänen upseeriansa, Othmani ja Ali, jotka olivat toisilleen kuiskutelleet. Hänet saavutettuaan Othmani laski kätensä hänen käsivarrelleen ja viittasi kohti Smithickistä ja Penycumwickista vilkkuvia valoja.
»Herra», huudahti hän, »tuolla on varmaan poikia ja tyttöjä, joista saisimme oivat hinnat orjatorillamme.
»Epäilemättä», virkkoi Sakr-el-Bahr tuskin häntä kuunnellen, melkein kokonaan antautuneena kaipauksensa valtaan.
»Mitäpä, jos ottaisin viisikymmentä oikeauskoista ja tekisin sinne retken? Se olisi helppo asia, sillä he eivät varmaankaan aavista meidän täälläoloamme.»
Sakr-el-Bahr heräsi mietteistään. »Othmani», sanoi hän, »oletko mieletön, oikea mielettömien isä! Pitäisihän sinun muuten jo tietää, että ne, jotka kuuluvat omaan heimooni, siihen maahan, josta olen kotoisin, ovat minulle pyhät. Täältä me emme ota enempää orjia kuin meillä jo on. Eteenpäin siis, Allahin nimessä!»
Mutta Othmani ei vaiennut vieläkään. »Eikö siis tämän tuntemattomien merten yli kaukaiseen uskottomien maahan tekemämme retken korvauksena ole mikään muu kuin nämä kaksi vankia? Onko tällainen retki Sakr-el-Bahrin arvoinen?»
»Jätä se asia Sakr-el-Bahrin päätettäväksi», kuului lyhyt vastaus.
»Mutta ottakaa huomioon, herra, vielä eräs toinen seikka. Kuinka tulee paššamme, kuuluisa Asad-ed-Din, sinua tervehtimään, jos palaat tuoden näin laihan saaliin? Millaisia kysymyksiä hän tulee sinulle esittämään, ja mitä tulet sinä vastaamaan saatettuasi kaikkien näiden oikeauskoisten hengen vaaranalaiseksi merillä näin pienen voiton vuoksi?»
»Kysyköön hän, mitä tahtoo; minä vastaan hänelle, mitä tahdon, Allahin mieleenjohdatuksen mukaan. Eteenpäin, sanon minä!»
Niin mentiin eteenpäin, Sakr-el-Bahr tajuamatta paljoakaan muuta kuin olkapäällä lepäävän ruumiin lämmön, ja rajun tunteittenkuohun vuoksi tietämättä sitäkään, kiihtikö tuo häntä rakkauteen vai vihaan.
He saapuivat rannalle ja alukseen, jota ei vieläkään ollut kukaan huomannut. Tuuli oli raikas, ja he lähtivät heti matkaan. Auringon laskiessa heistä ei näkynyt enempää merkkiä kuin oli näkynyt auringon noustessa, ei ollut parempaa tietoa heidän meno- kuin tuloreitistäänkään. Oli kuin he olisivat pudonneet pilvistä iltahetkenä Cornwallin rannalle, ja ainoastaan heidän nopeiden, hiljaisten askeltensa jälki, ainoastaan Rosamundin ja Lionelin poissaolo osoitti, ettei asia ollut vain sen näkijöiden unta.
Sakr-el-Bahr sijoitti Rosamundin laivan perässä olevaan hyttiin pitäen huolta siitä, että käytävään johtava ovi oli suljettuna. Lionelin hän oli käskenyt sulkea pimeään komeroon kannen alle ajattelemaan osakseen tullutta rangaistusta, kunnes hänen veljensä ratkaisisi hänen kohtalonsa — siinä suhteessa luopiomme näet ei ollut vielä tehnyt päätöstä.
Hän itse makasi sinä yönä tähtien alla ja ajatteli monia asioita. Eräs niistä, jolla on jonkinlainen merkitys tarinassamme, joskaan se ei luultavasti ollut hänen ajatuksissaan ollenkaan huomattavalla sijalla, oli Othmanin lausumien sanojen aiheuttama. Kuinka tulisi tosiaankin Asad häntä tervehtimään, jos hän palaisi Algieriin voimatta näyttää tämän pitkän ja kaksi sataa oikeauskoista soturia vaaraan saattaneen retken tuloksena muuta kuin kaksi vankia, jotka hän sitäpaitsi aikoi pitää itse? Kuinka tulisivatkaan käyttämään asiaa hyväkseen hänen algierilaiset vihamiehensä ja Asadin sisilialainen puoliso, joka vihasi häntä niin kiihkeästi kuin voi vihata ainoastaan se, jonka kaunaa kasvattaa kateuden hedelmällinen maaperä?
Tuo lienee kannustanut häntä viileänä aamuhetkenä erittäin uskallettuun ja hurjaan yritykseen, jonka sallimus lähetti hänen tielleen korkeamastoisen, kotimatkalla olevan hollantilaisen aluksen muodossa. Hän kävi ajamaan sitä takaa, vaikka tiesi, etteivät hänen sissinsä olleet perehtyneet tällaiseen taisteluun ja että he olisivat epäröineet siihen käydä kenenkään toisen johdossa. Mutta Sakr-el-Bahrin tähti oli tähti, joka ei milloinkaan johtanut muuhun kuin voittoon, ja heidän luottamuksensa häneen, Allahin peitseen, voitti kaikki epäilykset, joita vieraassa aluksessa ja tuntemattomalla merellä oleminen saattoi heihin luoda.
Lordi kuvailee tätä taistelua erittäin seikkaperäisesti Jasper Leigh'n hänelle kertomien yksityiskohtain nojalla. Se ei kuitenkaan eroa missään tärkeässä kohdassa muista meritaisteluista, ja tarkoitukseni ei ole rasittaa teitä sellaisilla kertomuksilla. Riittää, kun sanon, että taistelu oli jäykkä ja tuima, että molemmat taistelevat puolet menettivät paljon miehiä ja että tykit näyttelivät siinä vähäpätöistä osaa, koska Sakr-el-Bahr, miestensä laadun tuntien, kiiruhti viemään heitä käsikähmään. Hän pääsi tietenkin voitolle, kuten hänen aina täytyi välttämättä päästä voitolle persoonallisuutensa ja henkilökohtaisen esimerkkinsä nojalla. Hän hyökkäsi ensimmäisenä hollantilaiseen alukseen, rautapaita yllään ja suurta käyrämiekkaansa heiluttaen, ja hänen miehensä riensivät hänen jäljessään huutaen hänen nimeään ja Allahin nimeä yhtaikaa.
Hän hyökkäsi aina niin tuimasti, että sama kiihko tarttui hänen seuraajiinsakin. Niin kävi tälläkin kertaa, ja ovela hollantilainen tuli huomaamaan, että tämä pakanajoukko oli yksi ruumis, jonka aivoina ja sieluna oli hän. He kävivät joukoittain kiivaasti hänen kimppuunsa tahtoen iskeä hänet maahan, maksoi mitä maksoi, melkein vaistomaisesti arvaten, että jos hän kaatuisi, voitto voisi helposti olla heidän. Ja lopulta he onnistuivatkin. Hollantilaisen peitsi mursi muutamia hänen rautapaitansa silmukoita iskien häneen lihahaavan, joka häneltä itseltään jäi huomaamatta taistelun tuoksinassa; hollantilainen miekka keksi siten syntyneen murtuman ja kaatoi hänet verta vuotavana kannelle. Mutta hän hoiperteli seisaalleen, koska tiesi yhtä hyvin kuin hekin kaiken olevan mennyttä, jos hän kaatuisi.
Aseenaan lyhyt kirves, jonka oli löytänyt kannelta siihen kaatuessaan, hän raivasi itselleen tien laivankaiteen luo, nojasi siihen selkänsä ja innosti miehiään kähein äänin, aavemaisen kalpeana ja haavasta virtaavan veren tahrimana, kunnes voitto oli heidän — ja niin kävi onneksi varsin pian. Ja sitten, ikäänkuin häntä olisi tukenut enää vain hänen tahdonvoimansa, hän lyykähti kaidepuun viereen kasaantuneiden kaatuneiden ja haavoittuneiden joukkoon.
Hänen sissinsä kantoivat murheen murtamina hänet takaisin omaan alukseen. Jos hän kuolisi, niin heidän voittonsa olisi tosiaankin mitätön. He laskivat hänet vuoteelle, joka oli sijoitettu laivan keskiosaan, jottei keinunta liiaksi tuntuisi. Maurilainen välskäri tuli häntä hoitamaan ja sanoi haavan vaaralliseksi, mutta ei niin vaaralliseksi, että oli luovuttava kaikesta toivosta.
Tuo lausunto tyynnytti sissien mieltä siinä määrin kuin he toivoivat.Suuri puutarhuri ei suinkaan voinut vielä poimia niin tuoksuvaa kukkaaAllahin yrttitarhasta. Armahtavaisen täytyi säästää Sakr-el-Bahriatuottamaan islamille yhä enemmän kunniaa.
He olivat kuitenkin ehtineet Gibraltarin salmeen, ennenkuin hänen kuumeensa alkoi vähentyä ja hän tuli täysin tajuihinsa saadakseen kuulla sen uhkarohkean taistelun loppuvaiheista, johon hän oli nämä profeetan lapset johtanut.
Othmani kertoi hänelle hollantilaisen aluksen uivan heidän vanavedessään, Alin ja muutamien muiden olevan sen kannella ja ohjaavan sitä karakin jäljessä, jota yhä johti kristitty koira Jasper Leigh. Kuultuaan saaliin arvon, saatuaan tietää, että lukuunottamatta kannen alle suljettuja sataa hyvärakenteista miestä, jotka voitiin myydä orjiksi markkinoilla, oli lastina kultaa ja hopeaa, helmiä, ambraa, mausteita ja norsunluuta, puhumattakaan sellaisista vähäpätöisemmistä tavaroista kuin upeista silkkivalmisteista, joiden vertaisia ei ole milloinkaan merillä nähty, Sakr-el-Bahr käsitti, ettei hänen vuodattamansa veri ollut mennyt hukkaan.
Kunhan hän ehtisi Algieriin mukanaan nämä kaksi alusta, jotka oli vallattu Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja joista toinen oli rikasta lastia kuljettava kauppalaiva, uiva aarrekammio, niin hänen ei tarvitsisi paljoakaan pelätä, mitä hänen vihamiehensä ja viekas sisilialainen nainen olivat hänen poissaollessaan häntä vastaan juonitelleet.
Sitten hän tiedusteli, kuinka oli englantilaisten vankien laita, ja hänelle kerrottiin Othmanin ottaneen heidät hoitoonsa ja jatkaneen Sakr-el-Bahrin itsensä heille alun pitäen määräämää kohtelua.
Sakr-el-Bahr oli tyytyväinen ja vaipui hyvään, parantavaan uneen hänen seuralaistensa yläkansilla kiittäessä Allahia, armahtavaista armeliasta, tuomiopäivän herraa, joka yksin on kaikkiviisas ja kaikkitietävä.
Viides luku.
Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh, hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä kaupungista, miestensä vallattua sen.
Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin — kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat, synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi, mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui tunnustamaan hänet puolisokseen.
Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila profeetan huoneen paššalle.
Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.
Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan, aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja, täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun, että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.
»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi hyödykseen.»
»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina mieleesi, oi Fenzileh.»
»Enkö paina mieleeni jokaista sanaasi, oi viisauden lähde?» virkkoi Fenzileh jättäen nyt kuten monestikin miehensä epäröimään, imarteliko hän vai ivailiko. »Ja toivoni onkin, että hänen puolestaan saavat puhua hänen tekonsa eivätkä minun mitättömät sanani, vielä vähemmin hänen omat sanansa.»
»Allahin pään nimessä salli siis hänen tekojensa puhua ja ole itse vaiti.»
Kun äänensävy ja Asad-ed-Dinin kopeiden kasvojen synkkä ilme saivat vaimon hetkeksi vaikenemaan, Asad-ed-Din kääntyi.
»Tule!» sanoi hän. »Kohta on rukoilemisen hetki.» Hän asteli takaisin kohti Kasbahin keltaista muurirykelmää, joka kohosi tuoksuvan yrttitarhan vihreyden yläpuolella.
Hän oli pitkä, laiha mies; hartiat olivat hieman köyristyneet vuosien taakan alla, mutta hänen kotkan-kasvoissaan oli yhä vielä käskevä ilme, ja nuoruuden hehku piili yhä hänen tummissa silmissään. Hän siveli miettiessään pitkää valkoista partaansa jalokivien koristamalla kädellään, toisella hän nojasi vaimonsa pehmeänpyöreään käsivarteen, pikemmin tottumuksesta kuin tukea hakien, koska oli yhä vielä täysissä voimissaan.
Korkealla taivaan sinessä heidän päittensä päällä alkoi yhtäkkiä livertää leivonen, ja yrttitarhasta kuului kyyhkysten lempeä kujerrus ikäänkuin kiitokseksi siitä, että nyt, auringon painuessa nopeasti mailleen ja varjojen pidentyessä, ankara helle lieveni.
Fenzileh äännähti jälleen, sointuisammin kuin ennen, mutta lausuen sanoja, jotka olivat täynnä pahaa, hunajaan upotettua myrkkyä.
»Ah, armas herrani, nyt olet minuun suuttunut. Voi minua! Minkätähden en voi milloinkaan neuvoa sinua omaksi kunniaksesi niinkuin sydämeni kehoittaa minua tekemään, vaan joudun aina kokemaan kylmyyttä!»
»Älä soimaa sitä, jota rakastan», virkkoi pašša lyhyesti. »Olenhan sanonut sen sinulle jo riittävän usein.»
Fenzileh tuli lähemmäksi, ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi, enemmän kyyhkysten hellää kujerrusta muistuttavaksi. »Enkö siis minä rakasta sinua, oi sieluni herra? Onko koko maailmassa sydäntä, joka uskollisemmin kuuluu sinulle? Eikö sinun elämäsi ole minun elämäni? Enkö ole uhrannut kaikkia päiviäni tehdäkseni onnesi täydelliseksi? Ja torjutko sinä minut synkin ilmein, jos pelkään sinun puolestasi hiljattain saapuneen tungettelijan vuoksi?»
»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»
»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta, joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»
Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi, sinä valheiden äiti!»
»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi aiheettomassa vihassasi minua nimität.»
»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria! Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»
»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle, että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne vapaiksi?»
Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt lausui vaimolleen.
»Jokaisen vapauttamansa orjan sijaan hän toi tusinan uusia.»
»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut tuhon omaksi?»
»Ainakin sinä olisit tyytyväinen, sinä ilkeyden lähde», murahti Asad.
»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan? Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä, vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»
»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen.Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»
»En mitään, koska vain minua ivailet kieltäen rakkautesi orjaltasi.»
»Kiitos siis Allahin», virkkoi Asad. »Tule, on rukouksen hetki!»
Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt vielä aloittaakaan.
»Sinulla on poika, oi Marzakin isä.»
»Niin on, oi Marzakin äiti», vastasi Asad.
»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»
»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»
»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani. Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»
»Siinä erehdyt tosiaankin, oi erehdyksen äiti. Sakr-el-Bahr on se, miksi Allah on hänet tehnyt. Hän on mitä Allah tahtoo. Hänestä tulee mitä Allah tahtoo. Etkö vielä tiedä, että Allah on sitonut jokaisen ihmisen kaulaan hänen kohtalonsa.»
Sitten valautui taivaan syvälle safiiripinnalle kultainen hohtelu ilmoittaen auringonlaskua ja lopettaen tuon kiistan, jossa Fenzileh ilmaisi yhtä merkillistä uskaliaisuutta kuin Asad kärsivällisyyttä. Asad lähti nopeammin astelemaan kohti pihaa. Kultainen hohde häipyi yhtä nopeasti kuin oli levinnyt, ja yö pimeni niin äkkiä kuin olisi esirippu laskettu.
Seuraavassa purppuraisessa hehkussa hohtelivat pihamaata ympäröivät muurit helmenharmaina. Orjien tummia hahmoja näkyi liikkuvan Asadin saapuessa puutarhasta puolisonsa keralla, jonka kasvot olivat nyt ohuen sinisen silkkihunnun verhoamat. Fenzileh vilahti nelikulmaisen pihan yli häviten erääseen oviaukkoon muezzinin etäisen äänen samassa valittaen rikkoessa hiljaisuutta lausuen šehadia —
»La illaha illa Allah! Wa Mohammed er-Rasuul Allah!»
Orja levitti maton, toinen piteli isoa hopeamaljaa, johon kolmas kaatoi vettä. Peseydyttyään pašša käänsi kasvonsa kohti Mekkaa ja vakuutti Allahin, armeliaan armahtavaisen, tuomiopäivän herran ykseyttä muezzinin huudon kaikuessa minareetista toiseen.
Hänen noustessaan rukoilemasta kuului ulkoa nopeita askelia ja tuima komennus. Paššan kaartin turkkilaiset janitšaarit, jotka olivat liehuvissa mustissa pukimissaan melkein näkymättömät, lähtivät liikkeelle komentoa totellen ottaakseen tulijoita vastaan.
Pihan pimeästä holviportista tuikahti valoa. Siellä häilyi lyhtyjä, joiden sisässä, pienissä savilampuissa, paloi lampaantalin ruokkima sydän. Asad odotti saadakseen kuulla, kuka oli tulossa, valkoisten hohtavien portaiden päässä. Palatsin ovista ja ristikoista lankesi valoa pihamaalle saaden marmoripinnat kimaltelemaan.
Kymmenkunta nuubialaista peitsimiestä saapui. He asettuivat riviin, ja valoon astui komeavartaloinen, upeasti puettu Tsamanni, Asadin vesiiri. Hänen jäljessään saapui eräs toinen hahmo puettuna rautapaitaan, joka hiljaa kilahteli ja välkkyi hänen liikkuessaan.
»Rauha ja profeetan siunaus sinulle, oi voimallinen Asad!»
»Ja rauha sinulle, Tsamanni», kuului vastaus. »Tuotko uutisia?»
»Suuria ja mainehikkaita uutisia, sinä korkea! Sakr-el-Bahr on palannut.»
»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen äänensä kuului selvästi värähtävän.
Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.
Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.
»Kuulitko, Marzak?» kysyi Asad. »Sakr-el-Bahr on palannut.»
»Toivottavasti voitokkaana», valehteli poika kielevästi.
»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan suuresta saaliista.»
»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon, joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei tule itse tuomaan uutista?»
»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta kertomaan.»
»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»
Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun, vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin, suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta, joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin jalkojen eteen hänen jaettavakseen.
Kuudes luku.
Saadessaan kuulla Othmanin kertomuksen Fenzileh tunsi mustasukkaista sieluansa pahoin kirvelevän. Kyllin paha seikka oli jo se, että Sakr-el-Bahr oli palannut niistä kiihkeistä rukouksista huolimatta, joita Fenzileh oli lähettänyt sekä esivanhempiensa Jumalalle että myöhemmin omaksumalleen. Mutta katkeruuden mitan täytti se tieto, että hän oli palannut riemukulussa tuoden mukanaan suuren saaliin, jonka täytyi vieläkin kiihtää Asadin kiintymystä häneen ja kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta. Fenzileh jäi kerrassaan sanattomaksi ja hämmentyneeksi kykenemättä edes kiroamaan häntä.
Hänen mielensä toivuttua saamastaan iskusta hän alkoi ajatella erästä seikkaa, joka oli Marzakin toistamassa Othmanin kertomuksessa aluksi tuntunut hänestä mitättömältä yksityisseikalta.
»On erinomaisen merkillistä, että hän teki tuon pitkän matkan Englantiin ryöstääkseen sieltä vain nuo kaksi vankia, ettei hän sinne kerran mentyään toiminut niinkuin ainakin merirosvo ja täyttänyt alustaan orjilla. Erittäin merkillistä!»
He olivat kahden kesken viheriän säleristikon takana, jonka lomitse virtasivat puutarhan tuoksut ja satakielen helisevä ääni, joka kertoi ikuista tarinaansa rakkaudestaan ruusuun. Fenzileh lepäsi sohvassa, jolle oli levitetty turkkilaisia silkkimattoja, ja toinen hänen kullankirjaelluista tohveleistaan oli pudonnut hänen hennanhohtoisesta jalastaan. Kauniit käsivarret olivat kohonneet tukemaan päätä, ja hän silmäili ristikkokatosta riippuvaa moniväristä lamppua.
Marzak asteli huoneessa edestakaisin, ja hiljaisuutta ei rikkonut muu kuin hänen tohveliensa kevyt suhahtelu.
»Mitä arvelet sinä?» kysyi Fenzileh vihdoin kärsimättömänä. »Eikö se tunnu merkilliseltä sinustakin?»
»Merkilliseltä kylläkin, oi äitini», vastasi nuorukainen pysähtyen hänen eteensä.
»Ja etkö voi arvata, mikä saattoi olla siihen syynä?»
»Siihen syynä?» virkkoi poika, ja hänen kauniit nuoret kasvonsa, jotka olivat aivan äidin kasvojen näköiset, näyttivät tylsiltä ja ilmeettömiltä.
»Niin, siihen syynä», huudahti Fenzileh kärsimättömästi. »Etkö osaa muuta kuin töllistellä? Olenko houkkion äiti? Aiotko hymyillä tyhmää hymyäsi, seisoa suu auki ja kuluttaa jouten aikasi tuon koiransukuisen frankkilaisen polkiessa sinut jalkoihinsa käyttäen sinua vain astinlautanaan siihen valtaan, jonka tulisi kuulua sinulle? Jos on niin laita, Marzak, toivoisin sinun tuhoutuneen kohtuuni.»
Poika väistyi taaksepäin joutuessaan kokemaan tuota italialaista vimmaa, olipa hieman suutuksissaankin, koska epäili, että tuollaisissa naisen lausumissa sanoissa, vaikka nainen olisi ollut kaksikymmentä kertaa hänen äitinsä, piili jotakin hänen miehuuttaan loukkaavaa.
»Mitä voinkaan tehdä?» huudahti hän.
»Kysytkö minulta? Etkö ole mies kyetäksesi ajattelemaan ja toimimaan? Minä sanon sinulle, että kristityn ja juutalaisen äpärä tallaa sinut maan tomuun. Hän on ahnas kuin heinäsirkka, kavala kuin käärme ja raateleva kuin pantteri. Allahin nimessä! Olisin iloinen, ellen olisi milloinkaan synnyttänyt poikaa. Olisi parempi, vaikka ihmiset osoittaisivat minua pilkaten sormellaan ja nimittäisivät tuulen äidiksi kuin että olen synnyttänyt pojan, joka ei osaa olla mies.»
»Neuvo minua», huudahti Marzak. »Aseta minulle tehtävä, sano, mitä minun tulee suorittaa, ja tuletpa näkemään, etten horju, äiti. Siihen saakka säästä minua solvauksiltasi; ellet, niin en tule enää milloinkaan luoksesi»
Tuon uhkauksen kuullessaan merkillinen nainen nousi pehmeiltä patjoiltaan. Hän juoksi poikansa luo ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa painaen posken hänen poskeensa. Kahdeksantoista paššan haaremissa vietettyä vuotta ei ollut kyennyt tukahduttamaan hänestä eurooppalaisen äidin tunteita, kiihkeätä sisilialaista naista, joka oli äidinrakkaudessaan tuima kuin tiikeri.
»Lapseni, rakas poikani», virkkoi hän melkein nyyhkyttäen. »Minä käytän karua puhetta, koska pelkään sinun puolestasi. Jos olen vihainen, niin siinä ilmenee vain rakkauteni, raivoni siitä, että näen toisen anastavan isäsi luona sen sijan, jonka pitäisi sinulle kuulua. Ah! Mutta me pääsemme sittenkin voitolle, sinä suloinen poikani. Minä kyllä keksin keinon heittää tuon vieraan rikan takaisin siihen tunkioon, josta se on peräisin. Luota minuun, Marzak! Hiljaa! Isäsi tulee. Pois! Tahdon puhua hänen kanssaan kahden kesken.»
Hän menetteli viisaasti, koska tiesi helpommin suoriutuvansa Asadista kahden kesken, kun toisten läsnäollessa vaikuttava ylpeys ei vaatinut häntä pitämään ehdottomasti puoliaan. Marzak vetäytyi sandelipuisen säleristikon taakse, joka peitti erästä oviaukkoa, ja samassa astui toisesta ovesta huoneeseen Asad.
Hän tuli hymyillen; hoikat ruskeat sormet sivelivät pitkää partaa ja valkoinen džellaba viisti permantoa hänen takanaan.
»Olet kuullut uutisen, epäilemättä, Fenzileh», virkkoi hän. »Joko sait riittävän vastauksen.»
Fenzileh painui takaisin pieluksilleen ja silmäili itseään välinpitämättömästi hopeakehyksisessä teräskuvastimessa. »Vastauksen?» toisti hän hitaan huolettomasti, äänessä sanomaton ylenkatse ja ivallisen naurun värinä. »Tosiaankin. Sakr-el-Bahr saattaa vaaranalaiseksi kahdensadan islamin lapsen hengen ja aluksen, joka valtauksen jälkeen oli valtion omaisuutta, ja lähtee Englantiin aikomatta mitään muuta kuin ottaa kaksi orjaa — kaksi orjaa, vaikka olisi vilpittömästi menetellen voinut ottaa niitä kaksisataa.»
»Vai niin! Ja siinäkö kaikki, mitä olet kuullut?» kysyi Asad ivaillen vuorostaan.
»Kaikki, mistä kannattaa puhua», vastasi Fenzileh yhä kuvaansa katsellen. »Vähemmän merkitsee se, mitä vielä kuulin: että hän palatessaan sattumalta kohtasi frankkilaisen laivan, joka sattui olemaan rikkaassa lastissa, ja valtasi sen sinun nimessäsi.»
»Sattumalta, niinkö sanot?»
»Kuinkapa muutenkaan?» Hän laski kuvastimen, ja hänen uskaliaat, julkeat silmänsä kohtasivat ihan pelottomasti miehen katseen. »Ethän tahdo väittää hänen mitenkään sitä suunnitelleen lähtiessään?»
Asad kurtisti kulmiaan; hänen päänsä painui hitaasti mietteissään.Saavuttamansa edun havaiten Fenzileh käytti sitä hyväkseen.
»Onnellinen tuuli se ajoi tuon hollantilaisen hänen tielleen, ja vielä onnellisempi seikka oli laivan runsas lasti, joka sallii hänen häikäistä näkösi kullalla ja jalokivillä peittäen sinulta siten matkan todellisen tarkoituksen.»
»Todellisen tarkoituksen?» virkkoi Asad tylsästi. »Mikä oli sen todellinen tarkoitus?»
Fenzileh hymyili äärettömän tietäväistä hymyä salatakseen täydellistä tietämättömyyttään, koska ei kyennyt mainitsemaan mitään edes todennäköiseltä tuntuvaa otaksumaa.
»Kysytkö minulta, sinä selvänäköinen Asad? Eikö katseesi ole ainakin yhtä terävä, älysi yhtä kirkas kuin minun, jotta saat selkoa siitä, mikä on minulle selvinnyt? Vai onko Sakr-el-Bahr noitunut sinut Babilin loitsuilla?»
Asad astui hänen luokseen ja tarttui jäntevällä vanhalla kädellään tuimasti hänen ranteeseensa. »Hänen tarkoituksensa, sinä lunttu! Vuodata ulos mielesi saasta. Puhu!»
Fenzileh nousi punastuneena ja uhitellen. »Minä en puhu», sanoi hän.
»Et puhu? Allahin nimessä, uskallatko seisoa edessäni uhmaten minua, herraasi? Minä käsken antaa sinulle piiskaa, Fenzileh. Olen kohdellut sinua liian säästellen kaikkina näinä vuosina — niin säästellen, että olet unohtanut ne vitsat, jotka odottavat tottelematonta vaimoa. Puhu siis, ennenkuin ihosi murtuu, tai puhu sen tapahduttua, miten mielit.»
»En puhu», toisti Fenzileh. »Vaikka tapettaisiin, en sano enää sanaakaan Sakr-el-Bahrista. Tuleeko minun sanoa totuus, jotta minua sitten ylenkatsotaan ja pilkataan ja nimitetään valehtelijaksi ja valheiden äidiksi?» Sitten hän äkkiä vaihtoi sävyä ja alkoi itkeä. »Oi elämäni lähde!» huusi hän miehelleen, »kuinka julman väärämielisesti minua kohtelet!» Nyt hän ryömi notkeana ja viehättävänä permannolla kietoen kauniit käsivartensa Asadin polvien ympärille. »Kun rakkauteni sinuun saa minut lausumaan, mitä näen, ansaitsen vain vihasi, joka on enemmän kuin voin kestää. Minä menehdyn sen painon alle.»
Asad työnsi hänet kärsimättömästi syrjään. »Millainen kiusa onkaan naisen kieli!» huudahti hän ja asteli huoneesta pois tietäen entisen kokemuksen nojalla joutuvansa sanatulvan uhriksi, jos vielä viipyisi.
Fenzileh oli kuitenkin vuodattanut myrkkynsä ovelasti, ja se vaikutti hitaasti kaikessa hiljaisuudessa. Se säilyi Asadin mielessä kiduttaen häntä epäilyksillä, jotka olivat sen varsinaisena ytimenä. Parhaimminkaan perusteltu syy, jonka Fenzileh olisi voinut mainita Sakr-el-Bahrin merkillisen menettelyn selitykseksi, ei olisi voinut olla puoliksikaan niin kavala kuin pelkkä viittaus siihen, että jokin syy oli olemassa. Tuo antoi hänen ajatustensa esineeksi jotakin epämääräistä ja koskematonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kyennyt torjumaan, koska siinä ei ollut mitään ainesta, mihin tarttua kiinni. Asad odotti kärsimättömänä aamua ja Sakr-el-Bahrin itsensä saapumista, mutta ei odottanut sitä enää niin sydämellisen hartaasti kuin isä odottaa rakkaan poikansa tuloa.
Sakr-el-Bahr asteli karakin peräkannella katsellen kuinka valot sammuivat toinen toisensa jälkeen hänen edessään kukkulan rinteellä hajallaan sijaitsevasta pienestä kaupungista. Kuu nousi ja loi siihen valkoista kalseata valoansa kohahtelevan taatelipalmun ja keihäsmäisen minareetin heittäessä sysimustia varjojaan ja hopean välkkeiden kimallellessa rauhallisen lahden pinnassa.
Hänen haavansa oli parantunut, ja hän oli täysin entiselleen toipunut. Kaksi päivää sitten hän oli tullut ensi kerran kannelle hollantilaisen aluksen kanssa suoritetun taistelun jälkeen ja oli sittemmin viettänyt siellä suurimman osan aikaansa. Yhden ainoan kerran hän oli käynyt katsomassa vankejaan. Hän oli kohta vuoteestaan noustuaan lähtenyt siihen hyttiin, jossa Rosamundia säilytettiin. Rosamund oli ollut kalpea ja mietteliäs, mutta hänen rohkeutensa oli murtumaton. Godolphinit olivat jäykkää rotua, ja Rosamundin hennossa ruumiissa asui miehekäs mieli. Hän kohotti katseensa oven avautuessa, hämmästyi aluksi hieman hänet vihdoin nähdessään — sir Oliver näet seisoi hänen edessään ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun oli vienyt hänet Arwenackista neljä viikkoa sitten. Sitten hän siirsi katseensa toisaalle ja istui paikallaan, kyynäspäät pöydällä, kuin puusta veistettynä, ikäänkuin hänen läsnäoloaan huomaamatta ja hänen sanojaan kuulematta.
Sir Oliverin lausuessa pahoitteluaan — joka oli vilpitön, sillä hän oli jo katunut harkitsematonta tekoaan, mikäli oli kysymyksessä Rosamund — hän ei vastannut mitään, eipä edes ilmaissut kuulleensa sanaakaan. Sir Oliver seisoi hetken hämillään purren huultaan, ja vähitellen, kenties aiheettomasti, kumpusi hänen sydämestään viha. Hän kääntyi ja lähti pois huoneesta. Sitten hän oli käynyt veljensä luona ja katsellut hetken ääneti tuota laihaa, hoidotonta, hurjasti katsahtavaa onnetonta, joka säikähti hänet nähdessään ja peitti syyllisyytensä tunnossa kasvonsa. Vihdoin sir Oliver palasi kannelle ja vietti siellä kuten sanottu, suurimman osan aikaa tämän merkillisen retken kolmena viimeisenä päivänä, enimmälti maaten auringonpaisteessa ja keräten voimia sen säteistä.
Tänä iltana, hänen astellessaan kuutamossa, hiipi kannenkatoksen takaa esiin varjo, joka lausui hänen englantilaisen nimensä:
»Sir Oliver!»
Hän säpsähti ikäänkuin haamu olisi yhtäkkiä noussut häntä tervehtimään.Jasper Leigh siinä mainitsi häntä nimeltään.
»Tulkaa tänne», sanoi hän. Ja kun mies sitten seisoi hänen edessään peräkannella, hän lisäsi: »Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään sir Oliveria. Minä olen Oliver-Reis tai Sakr-el-Bahr, miten mielitte, eräs profeetan huoneen uskollisia. Mitä tahdottekaan?»
»Enkö ole palvellut teitä uskollisesti ja hyvin?» kysyi kapteeni.
»Kuka on sitä kieltänyt?»
»Ei kukaan. Mutta eipä ole kukaan sitä tunnustanutkaan. Teidän maatessanne haavoittuneena kannen alla olisin aivan helposti voinut ruveta kavaltajaksi. Olisin voinut ohjata laivan Tajon suulle. Olisin voinut, saatte uskoa!»
»Teidät olisi hakattu heti kappaleiksi», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Olisin voinut ohjata maihin sen uhalla, että olisin joutunut vangituksi, ja olisin sitten voinut vaatia vapauttamistani.»
»Ja olisitte löytänyt itsenne jälleen hänen katolisen majesteettinsa kaleerista. Mutta olkoon! Myönnän, että olette menetellyt moitteettomasti. Olette puolestanne täyttänyt sopimuksemme ehdot. Minäkin pidän lupaukseni, sitä älkää epäilkö.
»En epäilekään. Mutta sopimuksemme velvoitti teidät lähettämään minut takaisin kotiin.»
»Entä sitten?»
»Kadotus on siinä, etten tiedä, mistä kotia etsisin, en tiedä, missä olen kotonani näiden pitkien vuosien jälkeen. Jos lähetätte minut pois, niin minusta tulee mitätön mieron kiertäjä.»
»Mitä muutakaan voin tehdä?»
»Minä olen nyt totisesti yhtä kyllästynyt kristittyihin ja kristikuntaan kuin te itse muslimien vallatessa sen aluksen, jossa orjana raadoitte. Minä kelpaan johonkin, sir Ol… Sakr-el-Bahr. Parempi merenkulkija ei ole milloinkaan ohjannut laivaa mistään Englannin satamasta, ja minä olen ollut hiton monissa otteluissa ja tiedän, kuinka merellä on meneteltävä. Ettekö voi käyttää minua täällä?»
»Tahdotteko ruveta luopioksi samoinkuin minä?» Hänen äänessään oli katkera sävy.
»Minä olen mietiskellyt, että tuo 'luopio' on sana, joka riippuu siitä, millä puolella ihminen on. Sanoisin mieluummin haluavani tulla käännytetyksi Mahometin uskoon.»
»Merirosvon uskoon käännytetyksi, tarkoitatte», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Siitä ei nyt puhetta. Siihen minun ei tarvitse kääntyä kaiken sen jälkeen, mikä olen jo ollut», myönsi kapteeni Leigh vilpittömästi. »Haluan vain purjehtia toisen lipun alla kuin Jolly Roger.»
»Teidän täytyisi vannoa luopuvanne väkijuomista», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Asia tulee korvatuksi», tiesi master Leigh.
Sakr-el-Bahr mietti. Tuon lurjuksen pyyntö kosketti herkkää kieltä hänen mielessään. Olisi hyvä, jos saisi vierellensä oman heimon miehen, vaikkapa vain tuollaisen konnan.
»Tapahtukoon niinkuin haluatte», virkkoi hän viimein. »Ansaitsisitte hirsipuun kaikista antamistani lupauksista huolimatta. Mutta olkoon menneeksi. Jos käännytte muhamettilaiseksi otan teidät erääksi lähimmistä miehistäni, ja kaikki on hyvin, kunhan olette minulle uskollinen, Jasper. Mutta ensimmäisen vilpin oireen näkyessä odottaa teitä nuora ja raakapuun nokka ja tanssi ilmoilla kohti helvettiä.
Laivuri kumarsi liikutettuna, tarttui Sakr-el-Bahrin käteen ja vei sen huulilleen.
»Päätetty asia», sanoi hän. »Olette armahtanut minua, joka sen huonosti ansaitsin. Älkää pelätkö; minä pidän sanani. Elämäni kuuluu teille, ja jos se onkin arvoton, voitte käyttää sitä miten haluatte.»
Sakr-el-Bahr puristi tahtomattaan lujemmin lurjuksen kättä, ja Jasper lähti alas peräkannelta. Hänen kelvottoman sydäntään oli koskettanut lempeys, jonka hän tiesi ansaitsemattomakseen, mutta jonka vannoi ansaitsevansa, ennenkuin kaikki oli lopussa.
Seitsemäs luku.
Kokonaista neljäkymmentä kameelia tarvittiin kuljettamaan hollantilaisen kauppalaivan lastia satamasta Kasbahiin, ja sellaista kulkuetta — Sakr-el-Bahr järjesti sen huolellisesti, koska hyvin tiesi, kuinka sellainen prameus vaikutti rahvaaseen — ei ollut milloinkaan nähty Algierin ahtailla kaduilla kenenkään merisissin palattua. Se sopi täydellisesti kaikkein suurimmalle meriä kyntävälle muhamettilaiselle valloittajalle, päällikölle, joka ei ollut huolinut noudattaa toistaiseksi vallinnutta sääntöä pysyttelemällä Välimerellä, vaan oli uskaltanut lähteä avoimelle valtamerelle.
Etunenässä marssi sata hänen sissiänsä lyhyissä ja kaikenkarvaisissa kauhtanoissaan, lanteilla koreankirjavat vyöhiköt, joissa näkyi toisinaan kokonainen valikoima veitsisepän teoksia; useilla oli yllään rautapaita, ja kypärin välkkyvä huippu kohosi heidän turbaaninsa yläpuolella. Heidän jäljessään astelivat hoidottomina ja kahlehdittuina ne satakunta vankia, jotka oli saatu hollantilaisesta aluksesta ja joita vieressä kulkevat merisissit kiirehtivät ruoskaniskuilla. Sitten marssi toinen sissirykmentti ja sen jäljessä jono komeita, kopeannäköisiä kameeleja, jotka kuljettajiensa ajamina laahustivat vaivalloisesti eteenpäin. Niiden jäljessä kulki jälleen merisissejä ja vihdoin, valkoisen arabialaisen tasa-astujan selässä, kultakudoksesta valmistettu turbaani päässään, Sakr-el-Bahr.
Ahtaammilla kaduilla, joiden valkoisiksi ja keltaisiksi sivuttujen talojen sileissä seinissä näkyi vain siellä täällä kapea aukko valoa ja ilmaa varten, katselijat kerääntyivät pelokkaina oviaukkoihin, jotteivät heitä murskaisi kuoliaiksi kameelit, joiden kummallekin puolelle ulkonevat kantamukset kerrassaan täyttivät nuo ahtaat kujat. Mutta avarammissa kohdissa, satamansuun molemmin puolin, torin edustalla olevassa puistikossa ja Asadin linnoituksen edustalla oli kirjava väentungos. Siinä nähtiin komeita liehuviin viittoihin puettuja maureja vieri vieressä Susin ja Draan puolialastomien neekerien kanssa; laihat, sitkeät arabialaiset, moitteettoman valkoiset džellabat yllään, hieroivat olkapäätään kameelinkarvaisissa vaatteissa esiintyvien ylämaiden berberien kanssa; siinä nähtiin Vähän-Aasian turkkilaisia ja Espanjasta paenneita juutalaisia, joilla oli yllään silmiinpistävät eurooppalaiset vaatteet ja joita siedettiin, koska heitä liittivät maureihin yhteiset kärsimykset ja yhteinen pako siitä maasta, joka oli kerran ollut heidän.
Tuo merkillinen joukko seisoi siinä Afrikan paahtavan auringon alla kokoontuneena tervehtimään Sakr-el-Bahria ja tervehtikin häntä niin valtavin huudoin, että kaiku kiiri satamasta aina kukkulan laella olevaan linnaan tuoden viestiä saattueen saapumisesta.
Ehtiessään linnaan kulkue oli kuitenkin vähentynyt tuskin puoleen määräänsä. Torilla se oli jakaantunut, ja merisissit, Othmani johtajanaan, olivat kuljettaneet vangit bagnioon kameelien jatkaessa matkaansa rinnettä ylöspäin. Linnan suuresta portista kuljettua ne astelivat avaralle pihamaalle, missä ajajat järjestivät ne pihan kummallekin puolelle ja saivat ne laskeutumaan vaivalloisesti polvilleen. Niiden jäljessä tuli vain suunnilleen neljäkymmentä sissiä johtajansa kunniakaartina. He asettuivat portin kumpaankin pieleen sitä ennen kumarrettuaan syvään Asad-ed-Dinille. Pašša istui aurinkoteltan varjossa korkealla sohvalla, vieressään vesiiri Tsamanni ja Marzak ja vartiostonaan puoli tusinaa janitšaareja, joiden hiekanharmaat puvut muodostivat otollisen taustan hänen viheriää, kultaa ja jalokiviä hohteleville vaatteilleen. Hänen valkoisessa turbaanissaan hohti smaragdinen puolikuu.
Paššan ilme oli synkkä ja miettivä hänen siinä odottaessaan kuormia kantavien kameelien jonoa. Hänen ajatuksiaan askarrutti yhä vielä se Sakr-el-Bahriin kohdistuva epäilys, jonka oli aiheuttanut hänen vaimonsa ovela puhe ja sitäkin ovelampi vaikeneminen. Mutta kun hän sitten näki sissipäällikön itsensä, hänen kasvonsa kirkastuivat yhtäkkiä, silmät säkenöivät, ja hän nousi tervehtimään tulijaa niinkuin isä voi tervehtiä poikaa, joka on suoriutunut vaaroista täyttäessään heille kummallekin kallista velvollisuutta.
Sakr-el-Bahr astui satulasta portilla ja kulki pihalle jalkaisin. Kookkaana ja komeana, pää korkealla ja kaksijakoinen parta eteenpäin ojentuneena hän asteli erittäin arvokkaasti valtiaan istuimen luo seurassaan Ali ja eräs tummapintainen turbaanipäinen ja punapartainen mies, jonka voi ensi silmäyksellä tuntea nyt täysissä uskonluopion varuksissa esiintyväksi kapteeniksi.
Sakr-el-Bahr lankesi polvilleen ja heittäytyi juhlallisesti valtiaansa eteen. »Allahin siunaus ja hänen rauhansa sinulle, herrani», tervehti hän.
Asad kumartui nostamaan tuota komeata miestä, syleili häntä ja lausui hänet tervetulleeksi niin lämpimästi, että säleristikon takana urkkiva Fenzileh puri vimmoissaan hammasta.
»Ylistys olkoon Allahin ja herramme Mohammedin, että olet palannut ja terveenä, poikani. Vanhaa sydäntäni ovat jo ilahduttaneet uutiset, jotka kertoivat voitoistasi uskon palveluksessa.»
Sitten esitettiin kaikki hollantilaiselta riistetyt rikkaudet, ja vaikka Othmani olikin jo melkoisesti kiihtänyt Asadin odotuksia, oli nyt hänelle avautuva näky sittenkin kaikkia odotuksia paljon melkoisempi.
Vihdoin lähetettiin koko saalis aarrekammioon, ja Tsamannin käskettiin se luetteloida ja merkitä kullekin asianosaiselle tuleva määrä — näissä seikkailuissa näet olivat osakkaina kaikki, alkaen paššasta itsestään, joka edusti valtiota, aina voittoisan aluksen miehistöön kuuluvaan halvimpaan sissiin asti, ja jokainen sai saaliista osansa, suuremman tai pienemmän, arvonsa mukaan, kahdennenkymmenennen osan kokonaismäärästä tullessa Sakr-el-Bahrin itsensä osaksi.
Pihalle olivat jääneet vain Asad, Marzak ja janitšaarit sekä Sakr-el-Bahr, Ali ja Jasper. Nyt Sakr-el-Bahr esitteli uuden upseerinsa paššalle sanoen Allahin armon langenneen hänen ylitsensä ja kiittäen häntä suureksi taistelijaksi ja taitavaksi merimieheksi, joka oli tarjonnut kykynsä ja henkensä islamin palvelukseen ja seisoi nyt Asadin edessä saadakseen hänen suostumuksensa.
Marzak huomautti kiukkuisesti, että uskon sotilaiden riveissä oli jo ennestään liian paljon entisiä kristittyjä koiria, että oli epäviisasta lisätä heidän lukumääräänsä ja että Sakr-el-Bahr menetteli julkeasti rohjetessaan niin tehdä.
Sakr-el-Bahr mittaili häntä katseella, jossa sievästi yhtyivät toisiinsa ylenkatse ja hämmästys. »Sanotko olevan julkeata, jos voitan kääntyneen herramme Mohammedin lipun alle?» kysyi hän. »Lue kaikkein selvintä kirjaa ja katso, mitä siinä teroitetaan jokaisen oikeauskoisen velvollisuudeksi. Ja muista, oi Asadin poika, että vähäisessä viisaudessasi ylenkatsoessasi niitä, jotka itse Allah on siunannut johdattaen heidät siitä yöstä, jossa ovat värjötelleet, oikean uskon keskipäivän kirkkauteen, ylenkatsot minua ja omaa äitiäsi, mikä ei paljoa merkitse, ja pilkkaat Allahin pyhää nimeä, mikä merkitsee sitä, että vaellat kadotukseen johtavaa tietä.»
Vihoissaan, mutta häviölle joutuneena ja sanatonna Marzak astui askelen taaksepäin ja seisoi siinä purren huultansa ja kyräillen kohti merisissiä Asadin nyökätessä ja hymyillessä hyväksyvästi.
»Totisesti olet täysin oppinut oikeassa uskossa, Sakr-el-Bahr», sanoi hän. »Sinä olet viisauden ja urhoollisuuden totinen isä.» Sitten hän lausui tervetulleeksi master Leigh'n ylentäen hänet uskollisten joukkoon ja antaen hänelle nimen Jasper-Reis.
Tämän tapahduttua käännytetty ja Ali lähetettiin pois ja samoin janitšaarit, jotka Asadin takaa lähtien asettuivat vartioksi portille. Sitten pašša taputti käsiään, käski luokse saapuneita orjia tuomaan ruokaa ja kehoitti Sakr-el-Bahria viereensä istumaan.
Tuotiin vettä peseytymistä varten. Kun se oli tapahtunut, asettivat orjat heidän eteensä maukkaan lihamuhennoksen, oliiveja, sitruunia ja maustetta.
Asad murti leivän lausuen hartaasti »Bismillah!» ja kastoi sormiaan saviruukkuun. Sakr-el-Bahr ja Marzak noudattivat hänen esimerkkiään, ja aterioitaessa Asad kehoitti sissiä itseään kertomaan seikkailustaan.
Hänen kerrottuaan ja Asadin jälleen lämpimästi häntä kiitettyä Marzak esitti kysymyksen.
»Lähditkö tuolle vaaralliselle retkelle kaukaiseen maahan vain saadaksesi nuo kaksi englantilaista orjaa?»
»Se oli vain osa aikomustani», kuului tyyni vastaus. »Minä lähdin merille ryöstämään profeetan palveluksessa, kuten retkeni tulos todistaa.»
»Sinä et tietänyt, että tuo hollantilainen kauppa-alus oli tuleva tiellesi», sanoi Marzak käyttäen äitinsä hänelle neuvomia sanoja.
»Enkö tietänyt?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen niin varmaa hymyä, että Asadin tuskin tarvitsi kuulla sanoja, jotka ylen ovelasti osoittivat valheeksi toisten salavihjaukset. »Enkö luottanut Allahiin, kaikkiviisaaseen ja kaikkitietävään?»
»Hyvin vastattu, Koraanin nimessä?» Asad myönsi mielellään hänen olevan oikeassa, sitäkin mieluummin, kun lausuma torjui vihjailuja, joiden hän hartaasti halusi tulevan torjutuiksi.
Marzak ei kumminkaan tunnustanut joutuneensa häviölle. Hänen kavala sisilialainen äitinsä oli hänet perusteellisesti kouluttanut.
»Asiassa on kuitenkin jotakin sellaista, mitä en ymmärrä», lausui hän hiljaa, teennäisen ystävällisesti.
»Allahille on kaikki mahdollista!» virkkoi Sakr-el-Bahr epäluuloiseen sävyyn, ikäänkuin tunnustaen — hieman ivallisesti — olevan uskomatonta, että koko maailmassa oli mitään, mikä voi jäädä terävänäköiseltä Marzakilta havaitsematta.
Nuorukainen kumarsi hänelle kiittäen. »Sano minulle, voimallinen Sakr-el-Bahr», kehoitti hän, »mistä johtuikaan, että noille kaukaisille rannikoille saavuttuasi tyydyit ottamaan sieltä vain kaksi vaivaista orjaa, vaikka olisit seuralaisinesi ja Kaikki-näkevän avulla voinut helposti ottaa viisikymmentä kertaa enemmän.» Hän silmäili viattomasti merisissin tummanpuhuvia parrakkaita kasvoja, ja Asad painui mietteisiin kulmiaan kurtistaen — sama ajatus näet oli jo johtunut hänenkin mieleensä.
Sakr-el-Bahrin täytyi valehdella asiasta selviytyäkseen. Tässä ei auttanut mikään korkealentoinen uskon lause. Oli välttämätöntä antaa selitys, ja Sakr-el-Bahr tiesi voivansa antaa vain sellaisen, joka hieman onnahti.
»On huomattava», virkkoi hän, »että tempasimme nuo vangit ensimmäisestä talosta, johon osuimme, ja että siinä syntyi hiukan meteliä. Sitäpaitsi saavuimme rantaan yön aikaan, ja minä en uskaltanut panna seuralaisteni henkeä vaaranalaiseksi viemällä heidät kauemmas aluksesta käydäkseni kylän kimppuun, joka olisi voinut katkaista meiltä paluutien.»
Asadin kulmat olivat yhä kurtussa, kuten viekas Marzak havaitsi.
»Mutta kehoittihan Othmani sinua hyökkäämään nukkuvan kylän kimppuun», huomautti hän, »ja sinä kieltäydyit.»
Asad loi häneen terävän katseen, ja Sakr-el-Bahr tunsi sydäntään kuristavan huomatessaan millaisia salaisia voimia oli toimimassa häntä vastaan ja kuinka erinomaista huolta pidettiin hänen tuhoamisekseen kelpaavien tietojen keräämisestä.