»Onko niin laita?» kysyi Asad siirtäen katseensa pojastaan päällikköön, kasvoissa synkkä ilme, joka teki ne ilkeiksi ja julmiksi.
Sakr-el-Bahr muuttui karskimmaksi. Hänen katseensa kohtasi uhmatenAsadin katseen. »Entä jos olisi niin, herrani?» kysyi hän.
»Minä kysyin sinulta, onko.»
»Ellen tietäisi, kuinka viisas olet, voisin tuskin uskoa kuulemaani», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Merkitseekö jotakin se, mitä Othmani on voinut sanoa? Saanko minä määräykset Othmanilta tai johtaako hän minua? Jos on niin laita, on parasta, että asetat Othmanin minun sijaani, annat käskyvallan hänelle ja teet hänet vastuunalaiseksi niiden oikeauskoisten elämästä ja kuolemasta, jotka taistelevat hänen johdossaan.» Sakr-el-Bahr lopetti puheensa vihaisesti nenäänsä tuhkaisten.
»Olet liian herkkä vihastumaan», nuhteli häntä Asad, yhä vielä synkkäilmeisenä.
»Ja Allahin pään nimessä, kuka tahtoo kieltää oikeuttani? Tuleeko minun ryhtyä sellaiseen yritykseen, josta tuomani saalis riittäisi hyvin vuosikausia kestävien retkien sadoksi, vain sitä varten, että parraton nuorukainen kyselee minulta, olenko totellut Othmania vai en?»
Hän nousi ja seisoi siinä koko pituudessaan ankaran ja kokonaan teennäisen kiihtymyksen vallassa. Hänen oli pakko ylvästellä ja murskata epäilykset kuohahtelevin puhein ja levein, kopein elein.
»Mihin olisikaan Othmani minut johtanut?» kysyi hän ivallisesti. »Olisinko hänen johtamanaan voinut saada enemmän kuin olen tänään laskenut eteesi? Se, mitä olen tehnyt, puhuu kyllin kaunopuheisesti omalla äänellään. Se, mitä hän olisi halunnut minun tekevän, olisi helposti voinut koitua tuhoksemme. Jos olisi niin käynyt, olisiko syy langennut Othmanin kannettavaksi? Ei, niin totta kuin Allah on suuri, vaan minun! Ja minun on niinmuodoin ansiokin, ja älköön kukaan uskaltako tehdä sitä epäiltäväksi ilman parempia syitä.»
Nuo olivat uskaliaita sanoja tyranni Asadille lausuttaviksi, ja sitäkin uskaliaampi oli niiden sävy, vaaleain silmien tuima välke ja lausumaa säestävien eleiden ylenkatseellisuus. Mutta Sakr-el-Bahrilla oli epäilemättä suuri vaikutusvalta paššaan nähden. Ja se tuli nyt todistetuksi.»
Asad melkein kyyristyi hänen tuimuutensa edessä. Hänen kasvoistaan hävisi synkkyys, ja sijaan tuli säikähtynyt ilme. »Ei, ei, Sakr-el-Bahr, ei sillä tavalla!» huudahti hän.
Sakr-el-Bahr, joka oli paukahduttanut sovinnollisuuden oven kiinni paššan kasvojen edessä, avasi sen nyt jälleen. Hän muuttui silmänräpäyksessä alistuvaiseksi.
»Suo anteeksi», virkkoi hän. »Syytä siitä palvelijasi harrasta kiintymystä sinuun ja uskoon, jota hän palvelee paljoakaan hengestään välittämättä. Tällä samalla retkellä minä haavoituin ollen vähällä siihen kuolla. Haavan kiiltävä arpi on vieläkin intoni mykkänä todistajana. Missä ovat sinun arpesi, Marzak?»
Marzak vavahti tuon kysymyksen äkkinäistä iskua, ja Sakr-el-Bahr naurahti ylenkatseellisesti.
»Istuudu», kehoitti Asad, »minä en ole ollut kyllin oikeamielinen.»
»Sinä olet itse oikeamielisyyden lähde, oi herrani, ja tämä tunnustuksesi todistaa sen», huomautti sissi. Hän istuutui jälleen vetäen jalat alleen. »Tunnustan teille, että kun olin tullut retkelläni aivan lähelle Englantia, päätin laskea maihin ja siepata sieltä erään, joka muutamia vuosia sitten solvasi minua ja jonka kanssa minulla oli koko joukko asioita selvittelemättä. Minä tein enemmänkin kuin olin aikonut ottamalla kaksi vankia yhden asemesta. Nämä vangit», jatkoi hän pitäen Asadin mielialan muutosta soveliaana pyyntönsä esittämiseen, »eivät ole bagniossa toisten vankien kanssa. He ovat vielä vangittuina valtaamassani karakissa.»
»Miksi niin?» kysyi Asad, mutta tällä kertaa ilman mitään epäluuloa.
»Siksi, herrani, että minulla on oikeus pyytää korvausta tekemästäni palveluksesta.»
»Pyydä sitä poikani.»
»Salli minun pitää vangit hallussani.»
Asad silmäili häntä jälleen hiukan synkistyen. Hänen tahtomattaan, huolimatta Sakr-el-Bahriin kohdistuvasta kiintymyksestä ja halusta häntä tyynnyttää, vaimon vuodattama jäytävä myrkky alkoi jälleen hänen mielessään vaikuttaa.
»Minä puolestani sen sallin», vastasi hän. »Mutta laki ei siihen suostu. Laki määrää ettei yksikään merisissi saa pidättää ropoakaan saaliista, ennenkuin jako on tapahtunut ja hänen oma osansa on hänelle määrätty», kuului vakava vastaus.
»Laki?» virkkoi Sakr-el-Bahr. »Mutta sinähän olet laki, korkea valtias.»
»Ei niin, poikani. Laki on paššankin yläpuolella; hänen täytyy sitä noudattaa ollakseen oikeamielinen ja korkean toimensa arvoinen. Ja mainitsemani laki koskee merisissiä, vaikka hän olisi pašša itse. Sinun tulee lähettää orjasi vankilaan toisten joukkoon, jotta heidät kaikki voidaan huomenna myydä torilla. Pidä huolta siitä, että niin tapahtuu, Sakr-el-Bahr.»
Merisissi aikoi uudistaa pyyntönsä, mutta havaitsi samassa Marzakin kiihkeät kalpeat kasvot ja kiiltävät, odottavat silmät, jotka näyttivät toivovan hänen tuhoansa. Hän vaikeni ja painoi päänsä alas teeskennellen välinpitämättömyyttä.
»Mainitse siis niiden hinta, ja minä maksan sen heti rahastoosi.»
Mutta Asad pudisti päätänsä. »Hinnan määrääminen ei ole minun asiani, sen tekevät ostajat», vastasi hän. »Minä voisin asettaa hinnan liian korkeaksi, ja se olisi väärin sinua kohtaan, tai liian alhaiseksi, mikä olisi vääryyttä toisia kohtaan, jotka haluavat ne ostaa. Jätä heidät vankilaan.»
»Niin tulee tapahtumaan», virkkoi Sakr-el-Bahr uskaltamatta puhua enempää ja salaten mielipahaansa.
Aivan pian senjälkeen hän lähti asiaa järjestämään antaen kuitenkin määräyksen, että Rosamund ja Lionel olivat pidettävät toisista vangeista erotettuina huomiseen myyntihetkeen asti, jolloin heidän kenties täytyisi siirtyä toisten joukkoon.
Marzak jäi isänsä seuraan Oliverin lähdettyä, ja pian tuli heidän luokseen pihalle Fenzileh — nainen, jonka monet väittivät tuoneen Algieriin eurooppalaiset Saatanan juonet.
Kahdeksas luku.
Varhain aamulla, niin varhain, että šehad oli tuskin ehditty lukea, tuli Bisken-el-Borak paššan luo. Hän oli vastikään astunut maihin kaleerista, joka oli tavoittanut espanjalaisen kalastajavenheen. Venheessä oli ollut eräs nuori maurilainen, joka oli tuotu Algieriin. Nuorukaisen kertomat uutiset olivat niin tärkeät, että orjat olivat taukoamatta soutaneet kaksikymmentä tuntia Biskenin alusta, hänen laivastonsa komennusalusta, tuodakseen hänet kotiin niin pian kuin suinkin.
Maurilla oli serkku — kristityksi käännytetty kuten hän itsekin ja, kuten näytti, yhä muslim sydämeltään — joka palveli Espanjan kruunun rahastossa Malagassa. Tämä mies tiesi varustettavan matkaan kaleeria, jonka oli määrä kuljettaa Napoliin sikäläisen linnaväen palkan maksuun tarvittavaa kultaa. Säästäväisyyssyistä ei tälle kaleerille annettu mukaan saattelijoita, vaan sen piti kulkea lähellä Euroopan rannikkoa ollakseen siten turvassa merirosvojen hyökkäyksiltä. Pidettiin todennäköisenä, että se lähtisi matkaan viikon kuluessa, ja mauri oli lähtenyt heti tuomaan sanaa algierilaisille veljilleen, jotta he voivat katkaista siltä tien ja vallata sen.
Asad kiitti nuorta mauria hänen tuomistaan tiedoista, käski antaa hänelle suojaa ja hoitoa ja lupasi hänelle sievän osan saaliista, jos aarrekaleeri saataisiin kaapatuksi. Sitten hän kutsutti luokseen Sakr-el-Bahrin, ja Marzak, joka oli ollut keskustelua kuulemassa, lähti kertomaan siitä äidilleen. Fenzileh joutui raivoihinsa, kun poika kertoi, että Sakr-el-Bahria oli kutsuttu ottamaan vastaan tämän uuden retken päällikkyyttä, mikä osoitti, että kaikki hänen ovelat vihjauksensa ja kiihkeät varoituksensa olivat menneet ihan hukkaan.
Marzak kintereillään hän syöksyi kuin raivotar pimennettyyn huoneeseen, jossa Asad oli levollaan.
»Mitä kuulenkaan, herrani?» huusi Fenzileh, ääneltään ja eleiltään pikemmin eurooppalaisen äkäpussin kuin alistuvaisen itämaisen orjattaren kaltaisena. »Lähteekö Sakr-el-Bahr tosiaankin retkelle Espanjan kruununrahaston kaleeria vastaan?»
Sohvaansa nojaten silmäili Asad vaimoaan väsynein katsein. »Tiedätkö jonkun toisen, joka paremmin kelpaa siihen tehtävään?» kysyi hän.
»Tiedän erään, joka sinun, herrani, on ennen muita määrättävä tuota tehtävää suorittamaan. Erään, joka on täysin uskollinen ja johon voit ehdottomasti luottaa. Erään, joka ei yritä anastaa itselleen osaa saaliista, islamin nimessä korjattavasta saaliista.»
»Joutavia!» virkkoi Asad. »Etkö lakkaa koskaan noita kahta orjaa mainitsemasta? Entä kuka onkaan se mallimiehesi?»
»Marzak», vastasi Fenzileh kiukkuisesti ojentaen kätensä ja vetäen esiin poikansa. »Tuleeko hänen tuhlata aikansa täällä hempeydessä ja joutilaisuudessa? Vielä eilen se irstas ivaili häntä arpien puutteesta. Tuleeko hänen hankkia itselleen arpia täällä, Kasbahin yrttitarhassa? Tuleeko hänen tyytyä niihin, joita raapaisee hänen ihoonsa karhunvaarain, vai tuleeko hänen oppia taistelijaksi ja oikean uskon lasten johtajaksi voidakseen itse kulkea sitä polkua, jota on astellut hänen isänsä?»
»Tuleeko hän sitä kulkemaan vai ei», virkkoi Asad, »riippuu Korkean portin, Stambulin sultaanin päätöksestä. Me olemme täällä vain hänen sijaishallitsijoitaan.»
»Mutta hyväksyykö Suur-Sulttaani hänet seuraajaksesi, ellet ole häntä varustanut siihen tehtävään? Minä huudan sinulle häpeätä, oi Marzakin isä, sillä sinä et osaa ylpeillä pojastasi niinkuin sinun tulisi.»
»Allah suokoon minulle kärsivällisyyttä sinun kanssasi! Enkö ole sanonut, että hän on vielä ylen nuori?»
»Sillä iällä olit jo itse merillä palvellen suurta Ochialia.»
»Hänen iällään olin minä, Allahin armosta, kookkaampi, ja voimakkaampi kuin hän. Minä rakastan häntä niin, etten salli hänen lähteä luotani ja kenties joutua tuhon omaksi, ennenkuin on ehtinyt täyteen voimaansa.»
»Katso häntä», käski Fenzileh. »Hän on mies, Asad, ja sellainen poika, josta joku toinen isä voisi ylpeillä. Eikö ole aika hänen vyöttää miekka vyölleen ja astella jonkin kaleerisi peräkannella?»
»Niin tosiaan, isä!» pyysi Marzak itse.
»Mitä?» murahti vanha mauri. »Niinkö arvelet? Haluatko lähteä espanjalaista vastaan? Mitä kokemusta sinulla on voidaksesi ryhtyä sellaiseen yritykseen?»
»Mitäpä kokemusta hänellä voi olla, kun hänen isänsä ei ole milloinkaan huolinut häntä totuttaa?» virkkoi Fenzileh. »Ivailetko puutoksia, jotka ovat omien laiminlyöntiesi luonnolliset hedelmät?»
»Tahdon osoittaa sinulle kärsivällisyyttä», sanoi Asad, joka kaikesta päättäen oli muuttumassa aivan kärsimättömäksi. »Kysyn sinulta vain, luuletko hänen kykenevän saavuttamaan voittoa islamille? Vastaa nyt minulle vilpittömästi.»
»Minä vastaan sinulle vilpittömästi, etten sitä luule. Ja yhtä vilpittömästi sanon sinulle, että hänen olisi jo aika kyetä. Sinun velvollisuutesi on sallia hänen lähteä tälle retkelle, jotta hän voi perehtyä toimeen, joka odottaa häntä.»
Asad mietti hetkisen. »Olkoon niin», vastasi hän sitten hitaasti. »Sinä siis lähdet Sakr-el-Bahrin kanssa, poikani.»
»Sakr-el-Bahrin kanssa?» huudahti Fenzileh kauhistuneena.
»En voisi löytää hänelle parempaa opettajaa.»
»Pitääkö poikasi lähteä toisen palvelijaksi?»
»Oppilaaksi», korjasi Asad. »Kuinka muutenkaan?»
»Jos olisin mies, oi sieluni lähde», sanoi Fenzileh, »ja jos minulla olisi poika, niin hänen opettajanaan olisin minä eikä kukaan muu. Minä muovaisin häntä niin, että hänestä tulisi toinen minä. Se, oi herrani, on sinun velvollisuutesi Marzakiin nähden. Älä jätä hänen totuttamista kenenkään toisen huoleksi, älä kenenkään sellaisen asiaksi, johon en voi luottaa, vaikka sinä häntä rakastat. Lähde itse tälle retkelle ja ota Marzak mukaan upseerinasi.»
Asadin kasvot synkkenivät. »Minä käyn jo liian vanhaksi», sanoi hän. »Viimeksikuluneina kahtena vuotena en ole ollut merillä. Kukapa tietää, enkö ole kadottanut voiton saavuttamisen taitoa. Ei, ei.» Hän pudisti päätään ja hänen piirteitään tummensi ja pehmensi alakuloisuus. »Sakr-el-Bahr on päällikkönä tällä kertaa, ja jos Marzak lähtee, niin hänen kanssaan.»
»Herrani…» aloitti Fenzileh, mutta vaikeni sitten. Nuubialainen palvelija oli tullut ilmoittamaan Sakr-el-Bahrin saapuneen ja odottavan herransa käskyjä pihamaalla. Asad nousi heti, ja vaikka Fenzileh, ylen uskaliaana kuten ainakin, yritti vielä häntä pidättää, hän torjui hänet kärsimättömästi ja lähti ulos.
Fenzileh katseli hänen jälkeensä, vihan ilme tummissa kauniissa silmissä, jotka olivat kiukusta kyyneltyä. Asadin astuttua ovesta ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen viileässä pimenneessä huoneessa vallitsi hiljaisuus — hiljaisuus, jota häiritsi vain paššan huoneen vähäpätöisempien naisten etäinen, hopeatiukujen helinää muistuttava nauru. Tuo ääni ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Hän liikahti kiroten ja taputti käsiään. Kutsua totellen saapui neekerinainen, notkea ja voimakas kuin painija ja vyötärystä myöten alaston; hänen korvassaan riippuva orjan-rengas oli puhdasta kultaa.
»Sano niille, että lakkaavat kirkumasta», tiuskasi hän hieman purkaakseen tuimaa kiukkuansa. »Sano niille, että käsken antaa vitsoja, jos vielä minua häiritsevät.»
Neekerinainen poistui, ja kohta oli kaikki hiljaista, sillä paššan haaremin vähäpätöisemmät naiset tottelivat paššan korkeata puolisoa paremmin kuin häntä itseään.
Sitten Fenzileh veti poikansa pihanpuolisen säleristikon luo, jonka takaa he voivat nähdä ja kuulla kaikki, mitä pihamaalla tapahtui. Asad puhui, kertoi Sakr-el-Bahrille, mitä oli saanut tietää ja mitä piti tehdä.
»Kuinka pian voit jälleen lähteä vesille?» kysyi hän.
»Niin pian kuin Allahin ja sinun palveleminen vaatii», kuului vastaus heti.
»Hyvä niin, poikani.» Asad laski ystävällisesti kätensä merisissin olalle, tuon valmiuden voittamana. »Parasta on lähteä huomenna auringon noustessa. Niin paljon aikaa varmaan tarvitset ollaksesi valmis lähtemään.»
»Sinun luvallasi lähden siis heti antamaan varustautumiskäskyn», vastasi Sakr-el-Bahr, joskin hänen mielensä oli hiukan levoton, kun oli niin pian jälleen lähdettävä.
»Mitkä kaleerit otat mukaasi?»
»Yhtä ainoata espanjalaista kaleeria pyydystääkseni? Oman alukseni, en mitään muuta; se on täysin riittävä sellaiseen tehtävään, ja minä voin siten paremmin väijyä ja piiloutua — mikä olisi mahdotonta, jos minulla olisi kokonainen laivasto mukanani.»
»Aivan oikein — olet viisas, jos olet uskaliaskin», kiitteli Asad.»Suokoon Allah sinulle menestystä matkallesi!»
»Saanko nyt poistua?»
»Vielä hetkinen. Poikani Marzak on mieheksi tulossa, ja hänen on nyt aika astua Allahin ja valtion palvelukseen. Toivomukseni on, että hän lähtee upseerina mukaasi tälle retkelle ja että olet hänen opettajanaan, niinkuin minä olin aikoinani sinun opettajanasi.»
Asiassa oli jotakin, mikä miellytti Sakr-el-Bahria aivan yhtä vähän kuin Marzakia. Hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeästi Fenzilehin poika häntä vihasi, ja hänellä oli niinmuodoin täysi syy pelätä ikävyyksiä, jos Asadin suunnitelma toteutuisi.
»Niinkuin sinä olit aikoinasi minun opettajanani!» vastasi hän ovelan mietteliäästi. »Etkö tahdo lähteä huomenna kanssamme merelle, oi Asad? Sinun vertaistasi ei ole koko islamissa, ja olisipa iloista saada seisoa vieressäsi laivan kannella niinkuin ennen, kun käymme espanjalaisen kimppuun.»
Asad katseli häntä. »Vaaditko sitä sinäkin?» kysyi hän.
»Ovatko toisetkin vaatineet samaa?» Miehen terävä äly, jonka kärsimykset olivat tehneet sitäkin terävämmäksi, leikkasi asiaa nopeasti ja syvälle. »Oikein tekivät, mutta kukaan ei voi kehoittaa sinua siihen kiihkeämmin kuin minä, sillä kukaan ei tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hauskaa on taistella uskottomia vastaan sinun johtamanasi ja kuinka kunniakasta on saavuttaa voitto sinun nähtesi. Lähde siis, herrani, tälle retkelle ja ole oman poikasi opettajana, koska se on suurin kunnia, minkä voit hänelle osoittaa.»
Asad siveli mietteissään partaansa, ja hänen kotkansilmänsä pienenivät.»Sinä houkuttelet minua, Allahin nimessä.»
»Salli minun tehdä enemmänkin —»
»Ei, enempää et voi tehdä. Minä olen vanha ja väsynyt, ja minua tarvitaan täällä. Tuleeko vanhan jalopeuran lähteä pyydystämään nuorta gasellia? Rauhaa, rauhaa! Minun taistelupäiväni aurinko on mennyt mailleen. Säilyttäköön se nuori taistelijapolvi, jonka olen kasvattanut, käsivarteni voittoja ja pitäköön yllä minun nimeäni ja oikean uskomme kunniaa merillä!» Hän nojasi Sakr-el-Bahrin olkaan ja huokasi, silmissä mietteliäs ja uneksiva ilme. »Se olisi tosiaankin oiva seikkailu. Mutta ei… olen tehnyt päätökseni. Mene sinä ja ota Marzak mukaasi ja tuo hänet terveenä takaisin kotiin.»
»Muuten en palaa itsekään», kuului vastaus. »Mutta minä luotanKaikkitietävään.»
Sitten hän lähti salaten sekä retkeen että seuraan kohdistuvan syvän tyytymättömyytensä, ja käski Othmania varustamaan valmiiksi hänen suuren aluksensa, sijoittamaan siihen tykkejä, kolmesataa orjaa soutajiksi ja kolmesataa sotilasta.
Asad-ed-Din palasi pihan puolella olevaan pimennettyyn huoneeseen, missä viipyivät vielä Fenzileh ja Marzak. Hän sanoi heille suostuvansa heidän molempien toivomukseen ja sallivansa Marzakin lähteä retkelle.
Mutta siinä, missä hänen lähtiessään oli ollut kärsimättömyyttä, oli nyt huonosti salattua kiukkua.
»Oi aurinkoni, sinä, joka minua lämmität», aloitti Fenzileh, ja Asad tiesi pitkäaikaisesta kokemuksestaan, että mitä hellemmät olivat vaimon sanat, sitä myrkyllisempi oli hänen mielensä, »eivätkö siis neuvoni ole mielestäsi minkään arvoiset, ovatko ne vain kuin jalkoihisi lankeavaa tomua?»
»Eivät sitäkään», vastasi Asad kykenemättä tällä kertaa sietämään vaimon puheen hillittömyyttä.
»Lausut totuuden!» virkkoi Fenzileh kumartaen päätään. Hänen takanaan näkyivät hänen poikansa kauniit, nyt synkistyneet kasvot.
»Epäilemättä», vakuutti Asad. »Päivän koittaessa lähdet sinä, Marzak, matkaan Sakr-el-Bahrin aluksessa ja hänen johdossaan ja yrität osoittaa sitä taitoa ja urhoollisuutta, joka on tehnyt hänestä islamin lujimman varustuksen, Allahin totisen peitsen.»
Mutta Marzakista tuntui, että tässä asiassa oli kannatettava äitiä, ja ajatellessaan inhoittavaa seikkailijaa, joka uhkasi anastaa oikeudenmukaisesti hänelle, Marzakille, kuuluvan sijan, hänen uskaliaisuutensa kehittyi mielettömyyteen saakka.
»Jos lähden merille tuon koiransukuisen kristityn kanssa», vastasi hän käheästi, »niin hänen täytyy olla siinä, minne hän kuuluu — soutajien penkissä.»
»Mitä sanot?» karjaisi Asad vimmoissaan. Hän kääntyi poikansa puoleen, ja hänen äkkiä punaisiksi leimahtaneissa kasvoissaan oli niin julma ja ilkeä ilme, että tuo juonitteleva pari siitä kauhistui. »Profeetan parran nimessä! Kuinka uskallat sanoa minulle niin?» Hän astui kohti Marzakia, ja Fenzileh, äkkinäisen kauhun valtaamana, hypähti heidän väliinsä ja miestään vastapäätä, niinkuin pentuansa puolustamaan rientävä naarasjalopeura. Mutta pašša, joka oli nyt raivostunut poikansa tottelemattomuudesta, raivostunut sekä häneen että äitiin, jonka tiesi poikaa yllyttäneen, tarttui vaimoonsa vankoin, jäntereisin käsin ja heitti hänet kiukkuisesti syrjään niin että hän kompastui ja kaatui huohottaen sohvansa pieluksille.
»Allahin kirous sinun osaksesi!» huusi hän, ja Marzak peräytyi. »Onko tuo hävytön noita, joka on sinut synnyttänyt, opettanut sinua seisomaan edessäni ja kertomaan minulle, mitä tahdot tehdä, mitä et? Pyhän Koraanin nimessä! Liian kauan olen jo sietänyt hänen ilkeitä juoniansa, ja nyt näen hänen opettaneen sinua noudattamaan omaa esimerkkiänsä ja vastustelemaan omaa isääsi! Huomenna lähdet merelle Sakr-el-Bahrin kanssa. Minä olen sen sanonut. Jos vielä virkat jotakin, joudut hänen alukseensa siihen työhön, jota hänelle suunnittelit — soutajien penkkiin, orjain päällikön ruoskan alle tottelevaisuutta oppimaan.»
Kauhistunut Marzak seisoi jäykkänä ja vaiti tuskin uskaltaen hengittääkään. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt isäänsä sellaisen kuninkaallisen vihan vallassa. Viha ei kumminkaan näyttänyt herättävän pelkoa paššan puolisossa, synnynnäisessä pahasisuisessa, jonka kieltä ei pahakaan uhkaus voinut saada vaikenemaan.
»Minä rukoilen Allahia saattamaan sielusi jälleen näkeväksi, oi Marzakin isä», valitti hän, »jotta opit erottamaan toisistaan ne, jotka sinua rakastavat, ja ne oman edun etsijät, jotka käyttävät väärin luottamustasi.»
»Mitä?» ärjäisi Asad, »Etkö ole vielä saanut kylliksesi?»
»En, enkä tule saamaan, ennenkuin minut isketään mykäksi ja kuoliaaksi sentähden, että olen suuressa rakkaudessani neuvonut sinua, sinä vaivaisten silmieni valo.»
»Pidä kielesi kurissa», virkkoi Asad vihaansa hilliten, »muuten käy aivan pian niinkuin sanot.»
»En huoli, kunhan tuo sileä naamio temmataan pois sen koiransukulaisen Sakr-el-Bahrin kasvoilta. Allah hänen luunsa rikkokoon! Kuinka onkaan niiden kahden Englannista tuodun orjan laita, Asad? Minulle on kerrottu, että toinen on nainen, pitkä ja sitä valkoista kauneutta edustava, joka on paholaisen noille pohjoismaalaisille suoma lahja. Mitä hän aikoo naiselle tehdä, kun ei tahdo näyttää häntä torilla, niinkuin laki määrää, vaan hiipii tänne ja pyytää sinua kumoamaan lain hänen hyväkseen? Mutta minä puhun tässä aivan suotta. Olenhan osoittanut sinulle pahempia asioita todistaakseni hänen halpamaista petollisuuttaan, mutta sinä imartelet häntä yhä ja uhkaat käydä oman poikasi kimppuun.»
Asad astui häntä kohti, kumartui, tarttui hänen ranteisiinsa ja nosti hänet ylös.
Asadin kasvot näyttivät tummuudestaan huolimatta harmailta. Hänen näkönsä säikähdytti vihdoin hänen vaimoansa ja lopetti hänen häikäilemättömän uskaliaisuutensa.
Asad huusi:
»Ya anta! Ajub!»
Fenzileh huohotti, hän vuorostaan äkkinäisen kauhun kalventamana. »Herrani ja käskijäni!» vikisi hän. »Älä ole vihainen, minun elämäni virta! Mitä aiot tehdä?»
Asad hymyili ilkeästi. »Tehdä?» ärjyi hän. »Mitä olisi pitänyt tehdä jo kymmenen vuotta sitten ja aikaisemminkin. Käsken antaa sinulle raippoja.» Hän huusi jälleen, vieläkin käskevämmin: »Ajub!»
»Herrani ja käskijäni!» valitti Fenzileh kauhusta väristen nyt, kun havaitsi joutuvansa siihen, mihin oli häntä usein ärsyttänyt. »Armahda! Armahda!» Hän ryömi maassa ja syleili Asadin polvia. »Armeliaan ja armahtavaisen nimessä! Ole armollinen, vaikka rakkauteni ajoi kielelleni liikoja sanoja! Rakas herrani! Marzakin isä!»
Hänen hätänsä, kauneutensa ja kenties sitäkin enemmän hänen harvinainen nöyryytensä ja alistuvaisuutensa lienee Asadia liikuttanut. Kun näet samassa Ajub — siloinen ja komea eunukki, vesiiri ja kamaripalvelija — pimensi sisäoven aukon ja tervehti kumartaen, hänet lähetti samassa takaisin paššan käden torjuva liike.
Asad silmäili ivallisesti alaspäin. »Se asento sopii sinulle parhaimmin», sanoi hän. »Jatka samaan suuntaan tuonnempanakin.» Hän irroittautui ylenkatseellisesti naisen syleilystä ja asteli majesteetillisesti ulos verhoutuen vihaansa kuin kuninkaalliseen viittaan ja jättäen taakseen kaksi kauhuniskemää olentoa, joista tuntui kuin olisivat olleet kuoleman kielissä.
Pitkään aikaan he eivät virkkaneet mitään toisilleen. Sitten Fenzileh vihdoin nousi ja asteli säleristikkoisen ikkuna-aukon luo. Sen avattuaan hän otti eräästä hyllystä saviruukun, joka oli sijoitettu siten, että vähinkin ilmanhenki sattui siihen. Siitä hän kaatoi vettä pieneen maljaan ja joi ahnaasti. Se seikka, että hän toimitti nuo tehtävät itse, vaikka pelkkä kättentaputus olisi kutsunut palvelijoita niitä suorittamaan, todisti osaltaan, kuinka hämmentyneessä tilassa hänen mielensä oli.
Hän löi kiinni sisemmän ristikon ja kääntyi Marzakin puoleen. »Entä sitten?» virkkoi hän.
»Sitten?» toisti poika.
»Niin juuri. Mitä nyt teemme? Jäämmekö hänen raivonsa murskaamiksi, kunnes olemme lopullisen tuhon omat? Hän on noiduttu. Se sakaali on noitunut hänet niin, että hänen nyt täytyy pitää hyvänä kaikkea sen konnan tekemää. Allah meitä ohjatkoon, Marzak, muuten sinut polkee maan tomuun tuo Sakr-el-Bahr.»
Marzak seisoi allapäin, sitten hän siirtyi hitaasti sohvan luo ja heittäytyi sen pieluksiin; siellä hän makasi pitkänään, leuka käsien varassa ja jalat ilmoilla.
»Mitä voisinkaan tehdä?» kysyi hän vihdoin.
»Sitä tekee minun eniten mieli tietää. Jotakin on tehtävä, ja pian.Mädätköön hänen luunsa. Jos hän jää elämään, niin sinä olet hukassa.»
»Niin», virkkoi Marzak äkkiä kiihkeästi ja merkitsevästi. »Jos hän jää elämään!» Hän nousi istualleen. »Sen sijaan, että suunnittelemme ja juonittelemme ja että suunnitelmamme ja juonemme johtavat korkeintaan siihen, että isäni vihastuu, olisi ryhdyttävä johonkin tehokkaampaan keinoon,»
Fenzileh seisoi huoneen keskellä katsellen poikaansa synkein silmin. »Minäkin olen sitä ajatellut», sanoi hän. »Voisin palkata miehiä tekemään sen, jos antaisin kahmalollisen kultaa. Mutta asian vaarallisuus…»
»Mitä vaarallisuutta siinä on, kunhan hän on kuollut?»
»Hän voisi vetää meidät kerallaan, ja mitä hyötyä meillä silloin olisi hänen kuolemastaan? Isäsi kostaisi hänet kauheasti.»
»Jos tekisimme sen viekkaasti, niin meitä ei keksittäisi.»
»Ei keksittäisi?» toisti Fenzileh ja naurahti ilottomasti. »Oletpa nuori ja sokea, Marzak! Meitä epäiltäisiin ensimmäisinä. Minä en ole ollenkaan salannut vihaani, ja kansa ei minusta pidä. Se vaatii isääsi menettelemään oikeudenmukaisesti siinäkin tapauksessa, ettei hän itse siihen taipuisi, mitä en pidä ollenkaan luultavana. Tuo Sakr-el-Bahr — Allah hänet tuhotkoon! — on heidän mielestään jumala. Muista, miten hänet otettiin vastaan! Ketä paššaa on hänen riemusaatossa palatessaan siten tervehditty. Nämä sallimuksen hänelle suomat voitot ovat saaneet heidät pitämään häntä Allahin suosimana ja suojelemana. Usko minua, Marzak: jos isäsi huomenna kuolee, niin Sakr-el-Bahr julistetaan Algierin paššaksi hänen jälkeensä, ja silloin me olemme hukassa. Ja Asad-ed-Din alkaa olla vanha. Totta kyllä, ettei hän enää lähde taisteluun. Hän riippuu kiinni elämässä ja voi elää vielä kauankin. Mutta jos sittenkin kävisi toisin ja jos Sakr-el-Bahr vielä vaeltaisi maan päällä isäsi kohtalon täytyttyä, en uskalla ajatella, mikä silloin tulee meidän kohtaloksemme, sinun ja minun. »
»Tulkoon hänen hautansa häväistyksi!» urahti Marzak.
»Hänen hautansa?» virkkoi Fenzileh. »Vaikeus on siinä, miten saamme hänen hautansa kaivetuksi tuottamatta vahinkoa itsellemme. Itse Saatana sitä konnaa suojelee.»
»Tehköön hänelle sijan helvettiin!» virkkoi Marzak.
»Kiroaminen ei meitä auta. Nouse, Marzak, ja ajattele, kuinka asian järjestämme.»
Marzak nousi vikkelästi ja notkeasti kuin vinttikoira. »Kuule siis», sanoi hän. »Koska minun täytyy lähteä retkelle hänen kerallaan, niin ehkäpä sattuu sopiva tilaisuus merellä jonakin pimeänä yönä.»
»Maltahan! Salli minun asiaa harkita. Allah opastakoon minua keksimään jonkin keinon!» Hän taputti käsiään, käski huoneeseen tullutta orjatyttöä kutsumaan vesiiri Ajubin ja antoi määräyksen, että hänen kantotuolinsa oli asetettava valmiiksi häntä varten. »Me lähdemme torille, Marzak, näkemään hänen orjiansa. Kukapa tietää, eikö heidän avullaan käy jotakin tekeminen! Viekkaudella pääsemme pitemmälle kuin pelkän voiman avulla, kun on taisteltava tuota häpeän kehnoa perillistä vastaan.»
»Tulkoon hänen talonsa hävitetyksi!» virkkoi Marzak.
Yhdeksäs luku.
Orjatorin edustalla olevan avoimen alueen täytti tungeksiva, meluisa joukko, jota alinomaa lisäsi kapeiden kiveämättömien katujen labyrintistä tuleva ihmisvirta.
Siinä oli ruskeapintaisia berbereitä mustissa vuohenkarvaisissa viitoissa, jotka oli kudottu yhteen päähineen kanssa ja joiden selkäpuolta koristi neliskulmainen punainen tai oranssinvärinen solki; päässä heillä oli kalotti tai vain punottu kameelinkarvainen nuora; oli neekereitä, jotka kulkivat melkein alastomina, ja komeita arabialaisia, jotka näyttivät ylenmäärin vaatetetuilta liehuvissa valkoisissa viitoissaan ja päähineissään, jotka varjostivat heidän mustanpuhuvia, hienopiirteisiä kasvojaan; oli arvokkaita ja vaurailta näyttäviä maureja, jotka heleävärisiin selhameihin puettuina istuivat sileäkarvaisten ja upeasti suitsitettujen muuliensa selässä, oli tagarinejä, Andalusiasta karkoitettuja maureja, joista useimmat harjoittivat orjakauppaa, oli aito-juutalaisia mustissa kauhtanoissaan ja kristittyjä juutalaisia — heitä mainittiin sillä nimellä, koska olivat eläneet ja kasvaneet kristityissä seuduissa, joiden vaatetusta vielä käyttivät, oli Levantin turkkilaisia, upeissa puvuissa ja käytökseltään röyhkeitä, ja oli vaatimattomia cololeja, kabylejä ja biskareja.
Tuossa vedenmyyjä vuohennahka-astioineen kilisteli pientä kelloansa, tuossa kiikutteli oranssikauppias päälaellaan koria, jossa hänellä oli kultaisia hedelmiä, ja tarjosi huutaen niitä kaupaksi. Oli miehiä, jotka kulkivat jalan ja toisia muulien selässä, aaseilla ja hoikilla arabialaisilla hevosillaan ratsastavia, alinomaa muuttuva värien sekamelska, jossa kaikki melusivat, nauroivat ja kiroilivat Afrikan paahtavan auringon paisteessa, sinisen taivaan alla, kyyhkysten kiiriskellessä ilmoilla. Keltaisen muurin vierustalla kyyhötti joukko vikiseviä kerjäläisiä ja raajarikkoja, jotka pyytelivät almuja; lähellä porttia oli raivattu vapaaksi pieni alue, missä nähtiin eräs meddah, kerjäläistrubaduuri, joka kahden oppilaansa säestämänä lauloi haikeata balladia ohuella honottavalla äänellään.
Ne joukkoon kuuluvat, jotka olivat kauppaherroja, kulkivat arvelematta eteenpäin, jättivät ratsunsa portin ulkopuolelle ja kulkivat portista, josta ei päästetty ketään joutilaita eikä vähäpätöistä väkeä. Avarassa neliskulmaisessa paikassa, jonka karua hiekkapintaa rajoittivat pölynkarvaiset muurit, oli enemmän tilaa. Orjien myynti ei ollut vielä alkanut, sen oli määrä alkaa vasta tunnin kuluttua. Sillävälin tekivät pientä kauppaa ne, jotka olivat saaneet halutun oikeuden asettaa tavaroitaan näytteille muurin vierustalle; siinä oli villan, hedelmien ja mausteiden myyjiä, ja lisäksi pari kauppiasta, jotka tarjosivat jalokiviä ja muita koruja oikeauskoisten kaunisteiksi.
Torin keskellä oli kaivo, melkoisen suuri kahdeksankulmio mataline kolmiaskelmaisine kaiteineen. Alimmalla portaalla istui iäkäs parrakas juutalainen, yllään musta kauhtana, pää värikkääseen huiviin kiedottuna. Hänen polvillaan oli leveä matala musta rasia, joka oli jaettu useihin osastoihin, kaikki täynnä halvempia jalokiviä ja harvinaisia kiviä, joita hän tarjosi kaupaksi; hänen ympärillään seisoi ryhmä nuoria maurilaisia ja pari turkkilaista upseeria, joiden kaikkien kanssa juutalainen hieroi kauppaa.
Koko pohjoisen sivustan mittaisesta suojakatoksesta, jonka sisäpuolen peittivät näkyvistä kameelinkarvauutimet, kuului hillittyä ihmisäänten hyrinää. Siellä olivat ne suojat, joihin sijoitetut orjat tulivat tänään myytäviksi. Verhojen edustalla seisoi vartijoina kymmenkunta merisissiä apulaisinaan neekeriorjia.
Seinämuurin takaa, sen yläpuolelle kohoten, hohteli valkoinen kupukatto; sen vieressä näkyi keihäsmäinen minareetti ja muutamien taatelipalmujen ohuet latvat, joiden pitkät lehdet riippuivat liikkumattomina helteisessä ilmassa.
Yhtäkkiä ilmaantui portin ulkopuolella olevaan joukkoon liikettä.Eräältä kadulta saapui kuusi jättiläiskokoista nuubialaista huutaen:
»Oaak! Oaak! Varda! Tietä! Tehkää tietä!»
He pitelivät molemmin käsin pitkiä sauvoja raivaten niillä tietä väentungokseen, heittäen miehiä oikeaan ja vasempaan ja saaden korvaukseksi sadatuskuuroja.
»Balaak! Väistykää! Antakaa tietä herrallemme Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle! Tietä!»
Väkijoukko peräytyi, lankesi polvilleen ja heittihe pitkäkseen Asad-ed-Dinin ratsastaessa eteenpäin maidonvalkoisella muulillaan seuranaan vesiiri Tsamanni ja joukko mustapukuisia janitšaareja välkkyvine miekkoineen.
Kiroukset, jotka olivat vastanneet hänen neekeriensä väkivaltaisuuteen, vaikenivat äkkiä; sensijaan täyttivät ilman yhtä kiihkeät siunaukset.
»Allah sinun valtaasi lisätköön! Allah pidentäköön sinun päiväsi! Herramme Mohammedin siunaus tulkoon osaksesi! Allah lähettäköön sinulle lisää voittoja!» satoi hänelle siunauksia joka taholta. Hän vastasi niihin niinkuin erinomaisen hurskaan miehen sopikin.
»Allahin rauha profeetan huoneen uskollisille», mutisi hän silloin tällöin vastaukseksi, kunnes vihdoin saapui portille. Siellä hän käski Tsamannia heittämään kukkaron maassa ryömiville kerjäläisille — sillä eikö olekin kirjoitettu kaikkein kirkkaimpaan kirjaan, että sinun on annettava almuina se, mitä ilman voit tulla toimeen, koska ne, jotka säästyvät omalta ahneudeltaan, menestyvät, ja koska kaikki se, minkä annat almuina, Allahin armoa etsien, korvataan sinulle kaksinkertaisesti?
Noudattaen lakia, joka velvoitti hänen halvinta alamaistansa, Asad astui ratsunsa selästä ja kulki portista jalkaisin. Kaivon luona hän pysähtyi, silmäili uutimien peittämää suojakatosta, siunasi polvistunutta joukkoa ja käski kaikkien nousta.
Hän viittasi Sakr-el-Bahrin upseerille Alille, jonka huostassa olivat merisissin viime matkalta tuodut orjat, ja ilmoitti haluavansa tarkastaa vangittuja. Alin annettua merkin neekerit siirsivät syrjään kameelinkarvaiset esiriput, joten onnettomat orjat tulivat kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Sakr-el-Bahrin ottamien vankien ohella siinä oli muutamia muitakin, jotka Bisken oli tuonut parilta pienemmältä retkeltä.
Asad näki joukon miehiä ja naisia — naisia vain suhteellisen vähän — kaikkiin ikäkausiin, rotuihin ja säätyihin kuuluvia. Siinä oli kalpeita, vaaleatukkaisia ranskalaisia tai pohjoismaalaisia, oliivipintaisia italialaisia ja mustanpuhuvia espanjalaisia, neekereitä ja sekarotuisia, oli vanhoja ja nuoria miehiä ja lapsiakin, toiset sievästi puettuja, toiset melkein alastomia, toiset pelkissä rievuissa. Ainoastaan heidän asunsa auttamaton hoidottomuus loi heihin yhtenäistä leimaa. Mutta sellainen hoidottomuus ei voinut herättää sääliä Asadin hurskaassa sydämessä. Ne olivat uskottomia, jotka eivät tulisi milloinkaan näkemään Jumalan profeetan kasvoja, kirottuja olentoja, joille ihmisen ei kannattanut osoittaa mitään hellyyttä. Hetkiseksi Asadin katse pysähtyi sievään tummatukkaiseen espanjalaiseen tyttöön, joka istua kyyhötti, kädet polvien välissä, ankaran epätoivon ja tuskan asennossa. Hänen silmiensä loistoa lisäsivät hänen silmiään ympäröivät tummanruskeat unettomuuden renkaat. Tsamannin käsivarteen nojaten Asad seisoi hetkisen katsellen häntä; sitten hänen katseensa siirtyi kauemmaksi. Yhtäkkiä hän tarttui lujemmin Tsamannin käsivarteen, ja vilkas mielenkiinto kuvastui hänen kellervissä kasvoissaan.
Hänen edessään olevan häkin ylimmässä rivissä istui aivan ihana nainen, nainen, jonkalaisista hän oli kuullut puhuttavan, mutta jonka vertaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli pitkä ja solakka kuin kypressi; hänen hipiänsä oli maidonvalkea, hänen silmänsä kuin kaksi kaikkein tumminta safiiria, hänen hiuksensa kullanpunertavat ja näyttivät metallina välkkyvän hänen istuessaan siinä auringonpaisteessa. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen valkoinen puku, jonka syvä kaula-aukko paljasti näkyviin hänen niskansa moitteettoman sulon.
Asad-ed-Din kääntyi Alin puoleen. »Mikä päärly onkaan heitetty tuohon rikkaläjään?» kysyi hän.
»Hän on se nainen, jonka herramme Sakr-el-Bahr toi mukanaanEnglannista.»
Asadin silmät kääntyivät hitaasti vankiin, ja vaikka oli luullut häntä aivan tunteettomaksi, hän nyt huomasi naisen poskien hitaasti punastuvan hänen kiinteän ja loukkaavan katseensa alla. Puna lisäsi hänen kauneuttaan poistamalla kasvojen väsyneen ilmeen.
»Tuo hänet tänne», virkkoi pašša lyhyesti.
Kaksi neekeriä kävi häneen käsiksi, ja hän lähti heti välttääkseen kovakouraista kohtelua terästäen itseään kestämään arvokkaasti kaikkea, mikä voi häntä odottaa. Hänen vieressään istunut keltatukkainen nuori mies, jonka kasvot olivat laihat ja parransängen peittämät, katsahti säikähtyneenä, kun nainen vietiin hänen vierestään. Sitten hän äännähti valittaen ja yritti tarttua häneen, mutta kohotettuun käsivarteensa sattui raippa saaden sen valahtamaan alas.
Asad oli mietteissään. Fenzileh oli kehoittanut häntä katsomaan tätä uskotonta neitoa, jonka ryöstämiseksi Sakr-el-Bahr oli uskaltanut ylen paljon. Vaimon tarkoituksena oli ollut saada hänet näkemään jonkinlaisen todistuksen siitä uskottomuudesta, josta hän aina syytti sissipäällikköä. Asad katseli naista, mutta ei havainnut hänessä mitään sellaista merkkiä kuin Fenzileh oli vihjaillut hänestä löytyvän — eikä hän sellaista etsinytkään. Hän oli totellut vaimoaan uteliaisuuden yllyttämänä. Mutta se ja kaikki muukin unohtui nyt hänen katsellessaan tuota jaloa pohjoismaista naista, joka hirmuisessa vankeudessaan näytti melkein kuvapatsaalta.
Asad ojensi kätensä koskettaakseen hänen käsivarttaan, mutta nainen veti käsivartensa takaisin ikäänkuin hänen sormensa olisivat olleet polttavat.
Asad huokasi. »Kuinka tutkimattomat ovatkaan Korkeimman tiet, Hänen, joka sallii tuollaisen ihanan hedelmän riippua uskottomuuden turmeltuneessa puussa!»
Tsamanni, mestari-sykofantti, joka oli perinpohjin oppinut käyttelemään herransa mielialoja, vastasi:
»Vieläpä kenties niinkin, että profeetan huoneen uskollinen voi sen poimia. Totisesti ovat yhdelle ja ainoalle kaikki asiat mahdolliset!»
»Mutta eikö luettavaan kirjaan ole kirjoitettu, etteivät uskottomien tyttäret ole oikeauskoisia?» Hän huokasi jälleen.
Mutta Tsamanni, joka aivan hyvin tiesi, millaisesta vastauksesta pašša piti, sovitti vastauksensa hänen toivomuksensa mukaiseksi. »Allah on suuri, ja se, mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen, herrani.»
Asadin katse hipaisi vesiirin silmiä. »Fenzileh, tarkoitat. Mutta silloin teki Allahin armo minut hänen valistamisensa välikappaleeksi.»
»Voihan hyvinkin olla kirjoitettu, että sinun tulee jälleen toimia sellaisena välikappaleena», lausui ovela Tsamanni hiljaa. Hänen mielessään oli nyt muitakin vaikuttimia kuin pelkkä halu esiintyä kohteliaana. Fenzileh ja hän olivat jo pitkät ajat olleet sotakannalla, aiheena keskinäinen kateus, mikäli oli kysymyksessä Asad. Jos Fenzileh tulisi sysätyksi syrjään, niin vesiirin vaikutusvalta kasvaisi ja lisääntyisi hänen omaksi edukseen. Hän oli usein asiaa haaveillut, mutta oli pelännyt haaveen jäävän toteutumatta, koska Asad alkoi käydä vanhaksi ja se tuli, joka oli ylen voimallisesti palanut hänessä nuoruusiällä, näytti nyt niin sammuneen, ettei hän ajatellutkaan naisia. Mutta tässä oli nyt eräs kuin ihmeen tuoma, niin hämmästyttävän ja erikoisen kaunis, että hän ilmeisesti oli vaikuttanut loihdullisesti passaan, joka ei ollut milloinkaan nähnyt hänenlaistaan.
»Hän on valkoinen kuin Atlas-vuoren lumi, suloinen kuin Tafilaltin taateli», virkkoi Asad lämpimästi, säihkyvin silmin katsellen edessään liikkumattomana seisovaa neitoa. Yhtäkkiä hän katsahti ympärilleen ja kääntyi Tsamannin puoleen samalla kovin tuimistuen.
»Hänen kasvonsa ovat tuhansien silmien nähtävinä!» huudahti hän.
»Sekin on tapahtunut jo ennen», vastasi Tsamanni.
Sitten kuului yhtäkkiä heidän vierestään ääni, luonnostaan pehmeä ja sointuisa, mutta nyt karulta kuulostava:
»Mikä nainen tuo voi olla?»
Pašša ja hänen vesiirinsä käännähtivät säikähtyen. Fenzileh, soveliaasti hunnutettuna ja päähine päässään seisoi heidän edessään, Marzak seurassaan. Vähän kauempana seisoivat eunukit ja kantotuoli, jossa Fenzileh oli sinne tuotu Asadin huomaamatta. Kantotuolin vieressä oli vesiiri Ajub-el-Samin.
Asad katsahti häneen karsaasti, sillä hän ei ollut vielä leppynyt sen kiukun jäljestä, jonka Fenzileh ja Marzak olivat aiheuttaneet. Oli jo kyllin ilkeätä, ettei vaimo omassa kodissa osoittanut hänelle kuuluvaa kunnioitusta, mutta Asad oli sen sentään sietänyt. Kerrassaan sopimatonta hänen arvolleen sitävastoin oli, että Fenzileh rohkeni tulla tupsahtaa ja käydä häneltä kyselemään noin julkeasti kaiken kansan läsnäollessa. Hän ei ollut milloinkaan ennen esiintynyt niin uhkarohkeasti eikä olisi rohjennut nytkään, ellei äkkinäinen pelontuska olisi syrjäyttänyt kaikkea varovaisuutta. Hän oli nähnyt katseen, jonka Asad oli luonut tuohon kauniiseen orjaan, ja hänen mielessään heräsi mustasukkaisuuden ohella todellinen pelko. Asad ei ollut enää varmasti hänen vallassaan. Lopulliseen vallan kukistumiseen tarvittiin vain, että Asad, joka oli näinä kuluneina vuosina tuskin huolinut ajatella tai katsella ketään naista, saisi päähänsä tuoda uuden rekryytin haaremiinsa.
Siitä johtui, että Fenzileh nyt seisoi häikäilemättömän rohkeana miehensä edessä — vaikka hänen kasvonsa olivat hunnutetut, hänen jokaisessa piirteessään ilmeni uskalias julkeus. Asadin karsaasta katseesta hän ei välittänyt vähääkään.
»Jos tuo on Sakr-el-Bahrin Englannista tuoma orja, niin minulle kerrotut huhut ovat valhetelleet», sanoi hän. »Eipä totisesti maksanut vaivaa matkustaa niin kauas ja saattaa vaaraan niin monen muslimin henkeä tuodakseen Berberiaan tuon keltanaamaisen, pitkäkoipisen kadotuksen tyttären.»
Asadin hämmästys voitti hänen vihansa. Hän ei ollut herkkäkäänteinen.
»Keltanaamaisen? Pitkäkoipisen?» toisti hän. Sitten, hänen vihdoin tajuttuaan vaimonsa ajatukset, hänen kasvoihinsa ilmaantui ovela hymyn irvistys. »Olen jo huomannut kuulosi heikkenevän, ja nyt pettää näkösikin, kuten havaitsen. Sinä käyt varmaan vanhaksi.» Hän katseli; vaimoaan niin kalseasti, että Fenzileh peräytyi.
Asad astui hänen luokseen.
»Liian kauan olet jo hallinnut haaremiani uskottomaan eurooppalaiseen tapaasi», lausui hän niin hiljaa, että ainoastaan lähinnä olevat henkilöt voivat kuulla hänen vihaiset sanansa. »Sinä olet muuttunut häpeäksi oikeauskoisten silmissä», lisäsi hän erittäin kiukkuisesti. »Taitaa olla parasta, että asian korjaamme.»
Sitten Asad kääntyi äkkiä pois ja viittasi Alia toimittamaan orjan paikalleen toisten joukkoon. Tsamannin käsivarteen nojaten hän astui muutamia askelia kohti porttia, pysähtyi sitten ja kääntyi jälleen vaimon puoleen:
»Kantotuoliisi!» virkkoi hän käskevästi, siten nuhdellen vaimoa kaikkien kuullen »Ja korjaudu kotiin niinkuin soveliaisuutta noudattavan muhamettilaisnaisen tulee. Äläkä enää milloinkaan näyttäydy julkisissa paikoissa jalkaisin kuljeksimassa.»
Fenzileh totteli heti, mitään virkkamatta. Asad viipyi portillaTsamannin kanssa, kunnes kantotuolit olivat poistuneet ja niiden mukanaAjub ja Marzak, jotka eivät uskaltaneet kumpikaan kohdata paššankiukkuista katsetta.
Asad silmäili tuikeasti kantotuolin jälkeen, ivallinen hymy huulillaan. »Sitä mukaa kuin hänen kauneutensa häviää, hänen julkeutensa kasvaa», urahti hän. »Hän alkaa käydä vanhaksi, Tsamanni, vanhaksi ja luisevaksi ja toraisaksi, eikä ole enää mikään sovelias puoliso profeetan huoneen jäsenelle. Allah saattaisi pitää hyvinkin mieluisena asiana, jos toimittaisimme hänen sijaansa toisen.» Sitten, ilmeisesti viitaten tuohon toiseen, katseen kääntyessä suojakatokseen, jonka esirippu vedettiin jälleen kiinni, hän alkoi puhua toisenlaiseen sävyyn.
»Huomasitko, Tsamanni, kuinka sulavasti hän liikkui? Notkeasti ja ylevästi kuin nuori gaselli. Kaikkiviisas ei totisesti ole luonut niin paljon kauneutta, jotta se heitettäisiin kadotukseen.»
»Eikö se ole voitu lähettää jonkun oikeauskoisen lohdutukseksi?» ihmetteli nokkela vesiiri. »Allah on suuri, hänelle on kaikki mahdollista.»
»Kuinkapa muutenkaan?» virkkoi Asad. »Se on kirjoitettu, ja samoinkuin ei kukaan voi saavuttaa sitä, mikä ei ole kirjoitettu, samoin ei kukaan voi välttää sitä, mikä on kirjoitettu. Minä olen tehnyt päätökseni. Jää sinä tänne, Tsamanni. Jää myynnin ajaksi ja osta hänet. Hänelle tulee opettaa oikeata uskoa. Hänet on pelastettava kadotuksen pätsistä.»
Käsky oli lausuttu, Tsamannin harras toivo oli toteutunut.
Hän nuoli huuliansa. »Entä hinta, herrani?» kysyi hän hiljaa.
»Hinta?» virkkoi Asad. »Enkö käskenyt sinua ostamaan hänet? Tuo hänet minulle, vaikka hinta olisi tuhat filippiä.
»Tuhat filippiä!» toisti Tsamanni hämmästyneenä. »Allah on suuri!»
Mutta Asad oli jo lähtenyt hänen vierestään ja astellut holviportista, jonka edustalla väkijoukko jälleen painui polvilleen hänet nähdessään.
Oli mainio asia, että Asad oli pyytänyt häntä jäämään myyntitilaisuuteen. Mutta dalal ei luovuttanut yhtäkään orjaa ennenkuin hinta oli suoritettu, ja Tsamannilla ei ollut melkoista summaa mukanaan. Senvuoksi hän lähti herransa jäljessä kohti linnaa. Myynnin alkamiseen oli vielä tunti, joten hänellä oli yllin kyllin aikaa mennäkseen ja palatakseen.
Sattui kumminkin niin, että Tsamanni oli ilkeä ja että paššan puolisoon kohdistuva viha, joka oli kauan kytenyt hänen mielessään imartelevan hymyn ja syvien kumarrusten salaamana, käsitti vihatun henkilön palvelijatkin. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota hän olisi halveksinut enemmän kuin sileäpintaista, lihavaa eunukkia Ajub-el-Saminia, hänen majesteetillista keinuvaa käyntiänsä ja paksuja, kopeita huuliansa.
Kirjoitettu oli myös, että hänen piti linnan pihamaalla kohdata Ajub, joka valtiattarensa käskystä oli siinä vesiiriä väijymässä. Lihava ukkeli vieri eteenpäin, kädet vatsaa kannattaen ja pienet silmät kiiltäen.
»Allah sinulle terveyttä lisätköön, Tsamanni!» tervehti hän kohteliaasti. »Tuotko uutisia?»
»Uutisia? Mitä uutisia?» virkkoi Tsamanni. »Totisesti en mitään sellaisia uutisia, jotka valtiatartasi ilahduttavat.»
»Armelias Allah! Mistä on kysymys? Koskeeko asia tuota eurooppalaista orjatyttöä?»
Tsamanni hymyili, ja se kiukutti Ajubia, joka tunsi maaperän horjuvan jalkojensa alla. Jos hänen emäntänsä vaikutusvalta loppuisi, niin hän, Ajub, sortuisi hänen kerallaan ja muuttuisi tomuksi Tsamannin jalkojen alle.
»Koraanin nimessä, Ajub, sinä vapiset!» Tsamanni kiusasi häntä. »Sinun pehmeät ihrasi ihan värisevät, ja eipä ilmankaan, sillä päiväsi ovat luetut, sinä tyhjän isä.»
»Pilkkaatko minua, sinä koira?» kuului toisen ääni, nyt kiukkuisen kimeänä.
»Nimitätkö minua koiraksi? Sinä?» Tsamanni sylki tahallaan hänen varjoansa. »Mene ja sano emännällesi, että herrani on käskenyt minun ostaa tuon eurooppalaisen tytön. Sano hänelle, että se tyttö tulee herrani puolisoksi samoinkuin Fenzileh aikoinaan, jotta herrani voi johdattaa hänet oikeaan uskoon ja temmata Saatanalta niin kauniin jalokiven. Sano vielä, että minun on käsketty ostaa hänet herrani varoilla tuhannen filipin hintaan. Vie perille tämä viesti sinä tuulen isä, ja Allah sinulle vatsaa lisätköön!» Sitten hän lähti, notkeana, nokkelana ja ivallisena.
»Periköön tuho sinun poikasi, ja tyttäresi tulkoot portoiksi», ärjyi eunukki, jota äkkiä raivostuttivat nuo pahat uutiset ja niihin liittyvä solvaus.
Mutta Tsamanni vain nauroi ja vastasi hänelle olan takaa: »Tulkoon pojistasi kaikista sulttaaneja, Ajub!»
Yhä väristen vihasta, joka kerrassaan hälvensi uutisten aiheuttaman pelon, Ajub vieri valtiattarensa luo tuota pahaa viestiä vieden.
Fenzileh kuunteli häntä tylsän vimman vallassa. Sitten hän alkoi sättiä herraansa ja orjatyttöä yhtaikaa ja rukoili Allahia murtamaan heidän luunsa ja mustentamaan heidän kasvonsa ja mädännyttämään heidän lihansa, rukoili yhtä kiihkeästi kuin henkilö, joka on syntynyt ja kasvanut ainoassa oikeassa uskossa. Tuosta raivonpuuskasta toivuttuaan hän painui hetkeksi mietteisiin. Vihdoin hän hypähti seisaalleen ja käski Ajubia katsomaan, ettei kukaan kurkkinut ovilla salaa kuuntelemassa.
»Meidän täytyy toimia, Ajub, ja toimia nopeasti. Muuten joudun tuhon omaksi, ja kerallani tuhoutuu Marzak, joka ei kykene yksin isäänsä vastustamaan. Sakr-el-Bahr tallaa meidät maan tomuun», Äkkiä sai eräs ajatus hänet vaikenemaan. »Allahin nimessä, hän on voinut toimia määrätyssä tarkoituksessa tuodessaan kerallaan tuon valkonaamaisen porton. Mutta meidän täytyy ehkäistä hänen aikeensa ja meidän täytyy ehkäistä Asadin aikeet. Muuten olet hukassa sinäkin, Ajub.»
»Ehkäistä hänen aikeensa?» virkkoi vesiiri hämmästyen tuon naisen terävää sielun ja ruumiin tarmoa, jonka vertaista ei ollut milloinkaan ennen naishenkilössä havainnut. »Ehkäistä hänen aikeensa?» toisti hän.
»Ensinnä on toimitettava tuo eurooppalainen tyttö pois hänen ulottuviltaan.»
»Hyvä ajatus — mutta miten?»
»Miten? Eikö älysi keksi mitään keinoa? Eikö lihavassa päässäsi ole minkäänlaista älyä? Sinun pitää tarjota enemmän kuin tarjoaa Tsamanni, tai vielä mieluummin toimittaa joku tekemään se puolestasi ja siten ostaa tyttö minulle. Sitten pidämme huolta siitä, että hän häviää nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa, ennenkuin Asad keksii hänestä jälkeäkään.»
Ajubin kasvot kalpenivat, ja hänen leukansa heltat tutisivat. »Entä… entä hinta? Oletko ottanut huomioon, mitä se maksaa, oi Fenzileh? Miten käy, kun Asad saa sen tietää?»
»Hän ei saa sitä tietää», vastasi Fenzileh. »Ja jos saakin, niin tyttö on saavuttamattomissa, ja Asadin täytyy tyytyä siihen, mitä on kirjoitettu. Voit uskoa, että tiedän, kuinka hänet on tyynnytettävä.»
»Armollinen rouva!» huusi Ajub väännellen lihavia sormiansa. »Minä en uskalla siihen ryhtyä!»
»Mihin ryhtyä? Minä käsken sinua ostamaan tytön ja annan sinulle tarvitsemasi rahat. Mitä se muuten sinuun koskee, sinä koira? Sen, mitä on vielä tehtävä, tekee mies. Tule nyt, minä annan sinulle rahat, kaikki, mitä minulla on, suunnilleen tuhatviisisataa filipiä, ja mitä siitä jää, saat pitää itse.»
Ajub mietti hetkisen ja käsitti sitten, että Fenzileh oli oikeassa. Kukaan ei voinut häntä moittia siitä, että oli täyttänyt saamansa käskyn. Asiasta koituisi vielä hyötyäkin, — niin, ja olisipa oivallista, kun saisi tarjota enemmän kuin tuo koira Tsamanni ja lähettää hänet kotiin tyhjin käsin, pettyneen herransa vihaa kokemaan.
Hän levitti kätensä ja kumarsi, siten osoittaen ehdottomasti asiaan suostuvansa.
Kymmenes luku.
Orjatorilla oli huutokauppa alkamassa; torvien ja rumpujen äänet ilmoittivat sitä. Kauppiaat, jotka olivat siihen saakka saaneet harjoittaa liikettään suljetun torin alueella, laskivat nyt alas pienten kojujensa kaihtimet. Juutalainen jalokivikauppias sulki laatikkonsa ja poistui jättäen kaivon portaat markkinoiden huomattavimpien henkilöiden haltuun. Viimeksimainitut kokoontuivat siihen kiireesti ympäröiden kaivon, ja kääntyen katselemaan ulospäin muun väen kerääntyessä eteläiselle ja läntiselle seinämälle.
Sitten tuli valkoisiin turbaaneihin puettuja vedenkantaja-neekereitä, jotka kääpiöpalmun lehvistä tehdyin pirskottimin kastelivat maankamaraa, jottei orjien ja ostajien kävellessä nousisi ylen paljon pölyä. Torvet vaikenivat hetkeksi, törähtivät vielä kerran juhlallisesti, ja sitten syntyi täysi hiljaisuus. Portilla oleva väkijoukko väistyi oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle näkyi erittäin hitaasti ja arvokkaasti astuvan kolme pitkää dalalia, huutokaupanpitäjää, kiireestä kantapäähän valkoisiin puettuina ja päässä moitteettomat turbaanit. He pysähtyivät pitkän seinän länsipäähän, johtava dalal hieman molempia toisia edempänä.
Äänten häly hiljeni heidän tullessaan, muuttui kuhisevaksi kuiskeeksi, sitten kuin kimalaisten hyrinäksi, ja sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Dalalien juhlallisessa ja vakavassa käytöksessä oli jotakin kerrassaan papillista, joten väkijoukon hälinän hiljettyä koko asia sai pyhän toimituksen leiman.
Ensimmäinen dalal seisoi hetken aikaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena, katse alasluotuna; sitten hän ojensi kätensä ottamaan vastaan siunausta, koroitti äänensä ja alkoi rukoilla yksitoikkoisella, laulavalla äänellä:
»Allahin armeliaan armahtavaisen nimessä, hänen, joka loi ihmisen veripakkuloista! Kaikki, mitä on maanpäällä ja taivaassa, ylistää Allahia, joka on voimallinen ja viisas! Hänen on taivaitten ja maan valtakunta. Hän tekee eläväksi ja surmaa, ja hänen vallassansa ovat kaikki asiat. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja näkymätön, ja hän tietää kaikki.»
»Amen», lisäsi väkijoukko.
»Ylistys olkoon hänelle, joka lähetti meille Mohammedin, profeettansa, tuomaan maailmaan oikean uskon, ja kirottu olkoon Saatana, kivitetty, joka uskaltaa käydä sotimaan Allahia ja hänen lapsiansa vastaan.»
»Amen.»
»Allahin ja herramme Mohammedin siunaus tälle torille ja kaikille niille, jotka tässä ostavat ja myyvät, ja Allah lisätköön heidän varallisuuttansa ja suokoon heille pitkän elämän, jotta voivat Häntä ylistää.»
»Amen», vastasi väkijoukko; taajat rivit nousivat rukousasennosta ja kaikki kokivat saada liikkumisalaa.
Dalal löi kämmeniään yhteen, uutimet vedettiin syrjään, ja näkyviin tuli orjajoukko — kaikkiaan suunnilleen kolmesataa, eri osastoissa.
Keskimmäisen osaston — jossa Rosamund ja Lionel olivat — ensimmäisessä rivissä seisoi kaksi lujarakenteista, solakkaa ja voimakaslihaksista nuorta nuubialaista, jotka katselivat asiain menoa täysin välinpitämättöminä, ollenkaan kauhistumatta kohtaloa, joka oli heidät tänne tuonut. Dalalin katse osui heihin, ja vaikka yleensä olikin laita niin, että ostaja osoitti sen orjan, jonka mieli saada, dalal halusi päästä heti hyvään alkuun ja viittasi vartioiville merisisseille. Molemmat neekerit tuotiin esiin.
»Tässä on oivallinen pari», lausui dalal, »lujalihaksinen ja pitkäraajainen, kuten kaikki voivat nähdä, ja häpeä olisi heitä toisistaan erottaa. Ken haluaa tällaista paria kovaan työhön, sanokoon, mitä tahtoo maksaa.» Hän lähti hitaasti kiertämään kaivoa merisissien pakottaessa neekereitä seuraamaan häntä, jotta kaikki ostajat saisivat tilaisuuden heitä nähdä ja tutkia.
Väkijoukon eturivissä lähellä porttia seisoi Ali, jonka Othmani oli lähettänyt ostamaan parikymmentä väkevää miestä Sakr-el-Bahrin kaleeria varten. Hänelle oli annettu määräys ostaa ainoastaan mahdollisimman voimakasta väkeä — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta. Tuohon kaleeriin ei tahdottu ottaa heikkoja raukkoja, jotka uupuessaan olivat soutupäällikköjen vastukseksi. Ali ilmoitti heti asiansa.
»Minä tarvitsen sellaisia pitkiä veikkoja Sakr-el-Bahrin airoihin», lausui hän kuuluvalla ja merkitsevällä äänellä, saaden siten koko väkijoukon huomion kääntymään itseensä ja nauttien niistä ihastelevista katseista, jotka suuntautuivat Oliver-Reisin upseeriin, erääseen niistä sisseistä, jotka olivat islamin ylpeys ja miekantutkain uskottomia vastaan.
»He ovat syntyneet jalosti airoissa ponnistelemaan, Ali-Reis», vastasi dalal juhlallisesti. »Mitä haluat heistä antaa?»
»Kaksisataa filipiä parista.»
Dalai asteli juhlallisesti eteenpäin orjien häntä seuratessa. »Minulle on tarjottu kaksisataa filipiä kaikkein reippaimmista orjista, mitä Allahin armo on milloinkaan sallinut tuoda tälle torille. Kuka lupaa vielä viisikymmentä filipiä?»
Liehuvaan siniseen selhamiin puettu muhkea maurilainen nousi istumasta kaivon portailta dalalin tultua hänen kohdalleen. Orjat vainusivat hänessä ostajan, ja koska mikä muu palvelus hyvänsä oli uhkaavaa kaleeriorjanaoloa otollisempi, he tulivat molemmat suutelemaan hänen kättänsä ja liehittelivät häntä kuin koirat.
Hän tunnusteli tyynesti ja arvokkaasti heidän lihaksiaan, työnsi sitten auki heidän huulensa ja tutki heidän hampaansa ja suunsa.
»Kaksisataakaksikymmentä molemmista yhteensä», sanoi hän, ja dalal kulki eteenpäin tavaroineen ilmoittaen tarjottua korkeampaa hintaa.
Niin hän ehti kierroksensa päähän ja seisoi jälleen Alin edessä. »Kaksisataakaksikymmentä on nyt hinta, oi Ali! Koraanin nimessä, ne ovat ainakin kolmensadan arvoiset. Sanotko kolmesataa?»
»Kaksisataa kolmekymmentä», kuului vastaus.
Dalal lähti jälleen maurin luo. »Kaksisataakolmekymmentä on minulle nyt tarjottu, oi Hamet. Annatko vielä kaksikymmentä?»
»En, Allahin nimessä!» virkkoi Hamet istuutuen takaisin paikalleen.»Saakoon heidät.»
»Vielä kymmenen filipiä?» kehoitti dalal.
»Ei asperiakaan.»
»Niinpä ovat sinun, Ali, kahdestasadastakolmestakymmenestä. KiitäAllahia hyvästä kaupasta.»
Nuubialaiset jätettiin Alin seuralaisten huostaan, ja dalalin molemmat apulaiset tulivat saamaan maksua Alilta.
»Odottakaa, odottakaa», sanoi hän, »eikö Sakr-el-Bahrin nimi ole hyvä takuu?»
»Loukkaamattomana lakina on, että maksu tulee suorittaa, ennenkuin orjat poistuvat torilta, oi voimallinen Ali.»
»Lakia noudatetaan», kuului kärsimätön vastaus, »ja minä maksan, ennenkuin poistun. Mutta tahdon saada vielä toisia, ja jos sinulle sopii, teemme tilin vasta sitten. Olen saanut määräyksen ostaa tuon miehen kapteenilleni.» Hän osoitti Lionelia, joka seisoi Rosamundin vieressä, surkeuden ja heikkouden perikuvana.
Dalalin silmissä välkehti hetkisen ylenkatseellisen hämmästyksen ilme, jonka hän kuitenkin nopeasti salasi. »Tuokaa tänne tuo vaaleatukkainen uskoton», käski hän.
Merisissit kävivät käsiksi Lioneliin. Hän yritti turhaan taistella vastaan, mutta samassa huomattiin naishenkilön kumartuvan sanomaan hänelle jotakin. Hän lakkasi vastustelemasta ja antautui hervottomana vedettäväksi kaikkien nähtäviin.
»Aiotko saada hänestä soutajan, Ali?» huusi Ajub-el-Samin nelikulmion toiselta laidalta, ja tämä leikinlasku herätti yleistä hilpeyttä.
»Mitäpä muutakaan?» virkkoi Ali. »Ei hän ainakaan ole hinnalla pilattu.»
»Kuinka niin?» lausui dalal ollen hämmästyvinään. »Onhan hän pulska poika ja vielä nuori. Mitä annat hänestä? Sata filipiä?»
»Sata filipiä!» huudahti Ali ivallisesti. »Sata filipiä tuosta, jossa ei ole kuin luut ja nahka! Ma'š-Allah! Minä tarjoan viisi filipiä, dalal.»
Väkijoukosta kuului jälleen naurunremahdus. Mutta dalal jäykistyi yhä juhlallisemmaksi. Tuo nauru tuntui osalta kohdistuvan häneen, ja hän ei suinkaan suostunut olemaan pilan esineenä.
»Leikkiä laskette, herrani», virkkoi hän anteeksiantavin, mutta ylenkatseellisin kädenliikkein. »Katsokaa, kuinka terve hän on.» Hän antoi merkin eräälle merisissille, ja Lionelin nuttu leikattiin halki niskasta vyönsijaan saakka ja kiskaistiin hänen yltänsä. Hänen paljastunut yläruumiinsa osoittautui mittasuhteiltaan paremmaksi kuin olisi voinut luulla. Tuosta häpeällisestä kohtelusta kiivastuen Lionel vääntelehti vartijoittensa käsissä, kunnes eräs merisisseistä sivalsi häntä keveästi piiskalla, siten osoittaen, mikä häntä odotti, jos jatkoi vastustelua. »Katsokaa häntä nyt», virkkoi dalal koetellen tuota valkoista ruumista. »Huomatkaa, kuinka terve hän on. Katsokaa, kuinka erinomaiset ovat hänen hampaansa». Hän tarttui Lionelin päähän ja pakotti hänet avaamaan suunsa.
»Niinpä kyllä», virkkoi Ali, »mutta reidet ovat kovin laihat ja käsivarret kuin naisen.»
»Sen vian airo kyllä korjaa», väitti dalal.
»Te saastaiset neekerit!» nyyhki Lionel raivoissaan.
»Hän mutisee kirouksia uskottomalla kielellänsä», virkkoi Ali. »Hänen luonnonlaatunsa ei ole erinomainen, kuten näette. Minä lupasin viisi filipiä. Enempää en lupaa.»
Dalal kohautti hartioitaan ja alkoi kiertää kaivoa merisissien työntäessä Lionelia eteenpäin hänen jäljessään. Siellä täällä nousi joku häntä tunnustelemaan, mutta kukaan ei näyttänyt haluavan häntä ostaa.
»Viisi filipiä on se mieletön hinta, joka on minulle tarjottu tästä hienosta nuoresta frankkilaisesta!» huudahti dalal. »Eikö kukaan oikeauskoinen halua maksaa kymmentä tällaisesta orjasta? Etkö maksa sinä, Ajub? Sinä, Hamet, — kymmenen filipiä?»
Toinen toisensa jälkeen pudisti päätänsä. Lionelin laihat kasvot olivat liian huono suositus. He olivat nähneet ennen sellaisia orjia, ja kokemus oli heille opettanut, ettei sellaisista veikoista ollut mihinkään. Sitäpaitsi olivat hänen tosin hyvämuotoiset lihaksensa liian heikot, ja hänen lihansa näytti liian pehmeältä ja kestämättömältä. Mitäpä hyötyä oli orjasta, joka täytyi ensin karaista ja ruokkia voimakkaaksi ja joka voi yhtä hyvin kuolla niin tehtäessä? Viisi filipiäkin olisi niinmuodoin liikaa. Harmistunut dalal palasi Alin luo.
»Ota siis hänet, viidestä filipistä — Allah itaruutesi anteeksi antakoon.»
Ali irvisteli, ja hänen miehensä sieppasivat Lionelin kantaen hänet taka-alalle, missä aikaisemmin ostetut neekeriorjat olivat.
Ennenkuin Ali oli ehtinyt vaatia mitään uutta orjaa, oli dalalin huomioon vedonnut eräs vanhahko juutalainen, jolla oli kastilialaisen herrasmiehen puku yllään, röyhelö kaulassa, sulkahattu harmaantuneilla kiharoilla ja käyttökelpoinen tikari riippumassa vyöstä, joka oli pakotettua kultaa.
Siinä osastossa, jossa säilytettiin Biskenin johtamilla pienemmillä retkillä saatuja vankeja, istui suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ikäinen andalusialainen tyttö, nimenomaan espanjalainen kaunotar. Hänen kasvojensa lämmin kalpeus muistutti norsunluuta, runsaat hiukset olivat mustat kuin ebenholtsi, kulmakarvat hienosti piirretyt ja silmät tumman ja pehmeän ruskeat. Hänellä oli yllään kastilialaisten maalaisnaisten soma puku, povella punaisen- ja keltaisenkirjava liina, joka jätti näkyviin hohtavan kauniin kaulan. Hän oli erittäin kalpea, ja hänen silmänsä katsahtelivat hurjasti, mutta se ei ollenkaan haitannut hänen kauneuttansa.
Hän oli kiinnittänyt juutalaisen huomiota, ja viimeksimainitussa oli kenties herännyt halu saada kostaa hänelle joitakin julmia vääryyksiä, joitakin kidutuksia, polttoja, ryöstöjä ja karkoituksia, joita olivat joutuneet kärsimään hänen rotunsa ihmiset tytön rodun jäsenten taholta. Hän kenties ajatteli hävitettyjä juutalaiskortteleita, ryöstettyjä juutalaisneitoja ja juutalaislapsia, joita oli teurastettu Espanjan kristittyjen palveleman Jumalan nimessä, sillä hänen tummien silmiensä katseessa ja osoittavassa kädenliikkeessään ilmeni melkein ylenkatseellinen tuimuus.
»Tuolla on eräs kastilialainen narttu, josta annan viisikymmentä filipiä, oi dalal», sanoi hän. Dalal viittasi, ja merisissit laahasivat vastustelevan tytön esiin.
»Sellaista hempeyttä ei osteta viidelläkymmenellä filipillä, oiIbrahim», vastasi dalal. »Jusuf tässä maksaa ainakin kuusikymmentä.»Hän seisoi siinä upean maurilaisen edessä odottaen vastausta.
Mutta maurilainen pudisti päätänsä. »Allah tietää, että minulla on kolme vaimoa, jotka tuhoisivat hänen hempeytensä tunnin kuluessa, joten joutuisin sittenkin häviölle.»
Dalal asteli eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, mutta vastustaen joka askelella niitä, jotka pakottivat häntä eteenpäin, ja herjatenkin heitä tulisella kastiliankielellä. Hän iski kyntensä toisen vartijasissin käsivarteen ja sylki vihaisesti toista kasvoihin. Rosamundin väsyneissä silmissä kuvastui kauhu, jonka aiheena oli tuota lapsirakkaa odottava kohtalo ja hänen sitä vastaan yrittämänsä taistelun turha raivo. Mutta tytön käyttäytyminen näytti vaikuttavan aivan toisin erääseen lyhyeen, tanakkaan Levantin turkkilaiseen, joka nousi istuimeltaan kaivon portailta.
»Minä maksan kuusikymmentä filipiä siitä ilosta, että saan kesyttää tuon villikissan», sanoi hän.
Mutta Ibrahim ei vääjännyt. Hän tarjosi seitsemänkymmentä, turkkilainen puolestaan koroitti tarjouksen kahdeksaksikymmeneksi. Ibrahim lisäsi vielä kymmenen filipiä, ja sitten syntyi vaitiolo.
Dalal kehoitti turkkilaista. »Tahdotko siis joutua häviölle, ja vielä juutalaisen kanssa kilpaillessasi? Onko tuo sievä tyttö luovutettava pyhien kirjojen väärentäjälle, kadotuksen tulen perijälle, eräälle siitä rodusta, joka ei suo lähimmäiselleen taatelinkiven kappalettakaan? Sehän olisi suuri häpeä oikeauskoiselle.»
Niin yllytettynä turkkilainen tarjosi vielä viisi filipiä, mutta ilmeisen vastahakoisesti. Juutalainen ei välittänyt mitään häneen kohdistuneesta lausumasta, jonkalaisia hän kuuli joka päivä kymmenet kerrat kauppoja tehdessään. Hän veti vyöltään painavan kukkaron ja sanoi: »Tässä on sata filipiä. Se on jo liikaa. Mutta minä tarjoan sen summan.»