Ennenkuin dalalin harras ja houkutteleva kieli ennätti käydä jälleen yllyttämään, turkkilainen istuutui paikalleen tehden luovuttavan eleen.
»Minä jätän mokoman hänen nautittavakseen», virkkoi hän.
»Niinpä saat hänet sinä, Ibrahim, sadasta filipistä.»
Juutalainen luovutti kukkaronsa dalalin valkopukuisille apulaisille ja astui eteenpäin ottamaan tyttöä haltuunsa. Merisissit työnsivät häntä kohti yhä vastustelevaa tyttöä, ja juutalainen kiersi käsivartensa hetkeksi hänen ympärilleen.
»Sinä tulit minulle kalliiksi, Espanjan tytär», sanoi hän. »Siitä huolimatta olen tyytyväinen. Tule!» Hän hellitti otettaan lähteäkseen taluttamaan pois saalistaan. Samassa tyttö kiskaisi kätensä ylös tuimasti kuin tiikerikissa ja iski kyntensä pitelijänsä kasvoihin. Juutalainen laski hänet irti tuskasta kiljaisten, ja samassa tyttö sieppasi salamannopeasti hänen vyössään houkuttelevan lähellä kiikkuvan tikarin.
»Valga me Dios!» huusi hän, ja ennenkuin kättä ehdittiin kohottaa, hän jo upotti aseen kahvaa myöten kauniiseen poveensa ja vaipui nauravaksi, yskiväksi kasaksi ostajansa jalkojen eteen. Vielä viimeinen kouristus, ja hän makasi siinä aivan hiljaa Ibrahimin silmäillessä häntä kauhistuneena ja koko markkinayleisön painuessa äkkinäisen aran ja kunnioittavan pelontunnon valtaan. Rosamund oli noussut, hänen kalpeihin kasvoihinsa kohosi heikko puna, ja heikko valo syttyi hänen silmiinsä. Jumala oli antanut tuon espanjalaisen tyttöraukan osoittaa hänelle pelastuksen tien, ja Jumala soisi varmaan hänelle keinon käyttää sitä vuorostaan. Hän tunsi mielensä äkkiä korkenevan ja rohkaistuvan. Kuolema oli jyrkkä, nopea ratkaisu, mukava pakotie pois uhkaavasta kauhusta, ja hän tiesi Jumalan armossaan sallivan itsemurhan sellaisessa tilassa kuin hänen ja kuolleen andalusialaisen tyttöraukan.
Vihdoin Ibrahim toipui hetkellisestä hämmästyksestään. Hän astui päättävästi ruumiin yli, kasvot punaisina, ja tuli kylmäverisen dalalin eteen.
»Hän on kuollut!» määki hän. »Minut on petetty. Anna minulle rahani takaisin!»
»Tuleeko meidän suorittaa takaisin jokaisen kuolleen orjan hinta?» kysyi dalal häneltä.
»Eihän tyttö ollut vielä jätetty haltuuni», intoili juutalainen.»Käteni eivät olleet vielä häneen koskeneet. Anna rahani takaisin.»
»Sinä valehtelet, koiran poika», kuului tyyni vastaus. »Tyttö oli jo sinun. Olinhan hänet sinulle luovuttanut. Kanna hänet pois, koska olet hänen omistajansa.»
Juutalainen, jonka kasvot olivat entistä punaisemmat, näytti haukkovan ilmaa. »Mitä?» änkkäsi hän. »Pitääkö minun menettää sata filipiä?»
»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu», vastasi seesteinen dalal.
Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»
»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida sitä vastaan?»
Väkijoukko alkoi tyytymättömänä äännellä.
»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä.Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.
»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»
»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen koira! Tiehesi!»
Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.
»Minä menen, minä menen», virkkoi hän ja kääntyi kiireesti lähtemään.
Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.
Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan», uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat suoritettaviksi minulle takaisin.»
»Niin tekee», virkkoi dalal, »kunhan saat vainajan jälleen henkiin.»Sitten hän kääntyi muhkean Ajubin puoleen, joka nyki hänen lievettään.Hän kumartui kuuntelemaan, mitä paššan puolison vesiiri hänellesupatti. Sitten hän noudatti pyyntöä ja käski tuoda esiin Rosamundin.
Rosamund ei ollenkaan vastustellut, vaan liikkui eteenpäin omituisen elottomaan tapaan, ikäänkuin unissakävijä tai huumautunut. Hän seisoi siinä avoimen torin helteessä ja hehkussa dalalin vieressä kaivon luona, ja dalal ylisti hänen ruumiillisia hyviä ominaisuuksiaan, käyttäen kuten ainakin sitä frankkilaiskieltä, joka oli kaikkien markkinoille keräytyvien heimojen yleisesti käyttämä väline — kieltä, jota Rosamund Ranskassa hankkimansa ranskankielen taidon nojalla kykeni kauhukseen ja häpeäkseen ymmärtämään.
Ensimmäinen hinnantarjooja oli sama muhkea maurilainen, joka oli yrittänyt ostaa molempia nuubialaisia. Hän nousi tarkastelemaan Rosamundia läheltä ja lienee ollut tyytyväinen, koska tarjosi hyvän hinnan ja tarjosi sen ylenkatseellisen varmana siitä, ettei kukaan tarjoisi enempää.
»Sata filipiä tuosta maitokasvoisesta tytöstä.»
»Se ei riitä. Katsohan, kuinka kuutamokirkkaat ja kauniit hänen kasvonsa ovat», virkkoi dalal astellessaan eteenpäin. »Tšigil antaa meille kauniita naisia, mutta yksikään Tšigilin nainen ei ole läheskään niin kaunis.»
»Sataviisikymmentä», sanoi Levantin turkkilainen sormiansa napsahduttaen.
»Ei riitä vieläkään. Katso, kuinka pitkäksi Allah on sallinut hänen kasvaa. Katso, kuinka ylpeästi hän kantaa päätänsä, katso, kuinka hänen silmänsä hohtavat! Allahin nimessä, hän on kyllin hyvä kaunistamaan itsensä sulttaanin haaremia.»
Hän ei sanonut enempää kuin minkä ostajat havaitsivat todeksi. Nyt näkyi kiihtymys väreilevän katselijoiden tavallisesti välinpitämättömissä riveissä. Eräs Jusuf-niminen maurilainen tarjosi heti kaksisataa.
Mutta dalal lauloi yhä ylistystänsä. Hän kohotti Rosamundin toisen käsivarren tarkastettavaksi, ja Rosamund suostui siihen katse maahan luotuna ja ilmaisematta muuta harmistumisen merkkiä kuin kevyen punan, joka levisi hänen kasvoihinsa ja hävisi kohta.
»Katso näitä jäseniä; ne ovat pehmeät kuin Arabian silkki ja norsunluutakin valkoisemmat. Katso noita huulia, jotka ovat kuin granaattiomenan kukkaset. Hinta on nyt kaksisataa filipiä. Mitä annat sinä, oi Hamet?»
Hamet oli kiukuissaan siitä, että hänen alkuperäinen tarjouksensa oli ylitetty kaksinkertaiseksi. »Koraanin nimessä, minä olen ostanut Susista kolmea tukevaa tyttöä halvemmalla.»
»Vertaatko litteänaamaista Susin tyttöä tähän narsissisilmäiseen naisten helmeen?» ivaili dalal.
»Olkoon menneeksi kaksisataakymmenen», murahti Hamet harmistuneena.
Kiukkuinen Tsamanni arveli, että oli tullut sovelias hetki ostaa tyttö herralleen, niinkuin käsketty oli.
»Kolmesataa», virkkoi hän lyhyesti, saattaakseen asian päätökseen.Mutta samassa kuului kimakka ääni hänen takaansa huutavan: »Neljäsataa.»
Hän käännähti hämmästyneenä katsomaan taaksensa ja näki siellä Ajubin ivallisen naaman. Ostajien joukosta kuului äänten hyrinää; useat kurkottivat kaulojansa nähdäkseen edes vilahdukselta tuon anteliaan huutajan.
Jusuf nousi kiivaasti seisaalleen. Hän ilmoitti kiukkuisesti tallaavansa viimeistä kertaa Algierin orjatorin tomua ja viimeistä kertaa olevansa siellä orjia ostamassa.
»Zem-Zemin kaivon nimessä», vannoi hän, »kaikki ihmiset ovat näillä markkinoilla kuin noiduttuja. Neljäsataa filipiä frankkilaisesta tytöstä! Allah lisätköön rikkauttanne, sillä totisesti te sitä tarvitsette.» Äärettömän harminsa vallassa hän asteli portille, raivasi kyynäspäillään tien väkijoukon halki ja poistui koko markkinapaikalta.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt äänenkantamaa kauemmaksi, hinta oli jälleen noussut. Tsamannin toipuessa äkkiä ilmaantuneen kilpailijan aikaansaamasta hämmästyksestä dalal oli saanut houkutelluksi turkkilaisen lupaamaan enemmän.
»Tämä on sulaa hulluutta», valitti viimeksimainittu. »Mutta tyttö miellyttää minua, ja jos Allah armollinen katsoo hyväksi opastaa hänet oikeaan uskoon, niin hänestä voi tulla haaremini valo. Neljäsataakaksikymmentä filipiä siis, oi dalal, ja Allah suokoon anteeksi runsaskätisyyteni.»
Mutta hän oli tuskin ehtinyt päättää lyhyen puheensa, kun Tsamanni virkkoi lakonisen kaunopuheisesti: »Viisisataa.»
»J' Allah!» huusi turkkilainen kohottaen kätensä taivaaseen päin. Ja»J' Allah!» kuului väkijoukko kaikuna toistavan.
»Viisisataaviisikymmentä», kuului Ajubin kimeä ääni yleisen melun yli.
»Kuusisataa», vastasi Tsamanni tyynenä kuten ennenkin.
Nuo ennenkuulumattomat hinnat saivat nyt aikaan sellaisen leiskeen, että dalalin täytyi koroittaa äänensä ja vaatia hiljaisuutta.
Yleisön tyynnyttyä Ajub koroitti hinnan seitsemäksisadaksi.
»Kahdeksansataa», kivahti Tsamanni, osoittaen vihdoin hiukan lämmenneensä.
»Yhdeksänsataa», vastasi Ajub.
Tsamanni käännähti jälleen häneen päin, nyt kiukusta kalvenneena. »Onko tämä ilvettä, sinä tuulen isä?» huudahti hän herättäen yleisössä hilpeyttä tuohon nimitykseen sisältyvällä pilkalla.
»Ilveilijä olet sinä», vastasi Ajub väkinäisen tyynesti, »ja ilveesi käy sinulle kalliiksi.»
Tsamanni kääntyi olkapäitään kohauttaen jälleen dalaliin päin. »Tuhat filipiä», virkkoi hän lyhyesti.
»Hiljaa siellä!» huusi jälleen dalal. »Hiljaa, ja kiittäkää Allahia, joka lähettää hyviä hintoja.»
»Tuhat sata», virkkoi Ajub vääjäämättä.
Nyt Tsamanni oli lyöty, koska oli saavuttanut Asadin mainitseman huiman ylimmän hinnan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä pitemmälle eikä hän uskaltanut niin tehdä neuvottelematta ensin paššan kanssa. Mutta jos hän lähtisi torilta siinä tarkoituksessa, niin Ajub veisi sillävälin tytön. Hän huomasi olevansa kahden tulen välissä. Jos hän suostuisi toisen laudalta lyötäväksi, hänen isäntänsä varmaan purkaisi häneen kiukkuansa. Jos hän taas menisi sen rajan yli, joka oli mainittu huolettomasti kaiken mahdollisuuden tuolla puolen sijaitsevana, niin hänen voisi käydä yhtä huonosti.
Hän kääntyi väkijoukkoon päin hurjasti käsillään elehtien. »Profeetan parran nimessä, tuo kerskailija, joka ei ole kuin tuulta ja lokaa, pitää meitä pilkkanansa. Hän ei aiokaan ostaa. Onko kukaan kuullut maksettavan orjatytöstä puoltakaan sen vertaa?»
Ajubin vastaus oli kaunopuheinen: hän veti esiin pullean kukkaron ja heitti sen maahan niin että kultakolikot pehmeästi kilahtivat. »Tuossa on minun takaajani», vastasi hän irvistellen erittäin hyvätuulisesti, nauttien täysin siemauksin vihamiehensä raivosta ja häpeäänjoutumisesta ja nauttien siitä aivan ilmaiseksi. »Luenko tuhat sata filipiä, oi dalal?»
»Jos vesiiri Tsamanni siihen tyytyy.»
»Tiedätkö, kenelle minä ostan?» ärjyi Tsamanni. »Paššalle itselleen, Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle.» Hän läheni Ajubia kädet kohotettuina. »Mitä sanotkaan hänelle, sinä koira, kun hän vaatii sinut vastaamaan siitä, että olet rohjennut tarjota enemmän kuin hän?»
Tuo raivo ei kumminkaan liikuttanut Ajubia vähääkään. Hän levitti lihavat kätensä, hänen silmänsä räpyttelivät ja paksut huulet suipistuivat. »Mistäpä sen tietäisin; eihän Allah ole luonut minua kaikkitietäväksi! Olisit sanonut aikaisemmin. Niin minä vastaan, jos pašša minulta kysyy, ja pašša on oikeamielinen».
»Minä en tahtoisi olla sijassasi — en, vaikka saisin Stambulin valtaistuimen».
»En minäkään sinun sijassasi, Tsamanni, sillä olethan saanut raivoissasi keltataudin.»
Niin he seisoivat tuijotellen toisiinsa, kunnes dalal kutsui heidät käsillä olevaan asiaan.
»Hinta on nyt tuhat sata filipiä. Suostutko joutumaan häviölle, vesiiri?»
»Koska Allah niin tahtoo. Minulla ei ole valtaa mennä kauemmaksi.»
»Niinpä hän on tuhannesta ja sadasta filipistä Ajub —»
Mutta kauppa ei ollut vielä lopussa. Portilla tungeksivasta taajasta parvesta kuului terävä ääni:
»Tuhat kaksisataa filipiä tuosta frankkilaisesta tytöstä.»
Dalal, joka oli otaksunut mielettömyyden äärimmäisen rajan jo saavutetuksi, joutui nyt uuden hämmästyksen valtaan. Väkijoukko huusi ja hihkui ja mylvi osittain intoutuneena, osittain ivaillen, ja Tsamannikin ilahtui huomatessaan areenalle astuvan uuden taistelijan, joka kenties kostaisi hänen puolestaan Ajubille. Väkijoukko väistyi nopeasti oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle ilmaantui Sakr-el-Bahr. Hänet tunnettiin heti, ja jumaloiva joukko tervehti häntä huutaen yhteen ääneen hänen nimeänsä.
Berberiläinen nimi ei antanut minkäänlaista vihjausta Rosamundille, joka sitäpaitsi ei nähnyt tulijaa, koska seisoi selin porttiin. Mutta hän tunsi äänen ja se sai hänet vavahtamaan. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, minkätähden tarjous ja siihen epäilemättä sisältyvä tarkoitus herätti kauppiaissa sellaista kiihtymystä. Hän oli tosin jo aikaisemmin ihmetellyt, millainen katala tarkoitus Oliverilla mahtoi olla mielessään, mutta nyt, hänen äänensä kaikuessa, tuo ihmettely häipyi pois, ja asia selvisi hänelle. Oliver oli pysytellyt väkijoukossa odottaen, kunnes olisi yksi ainoa ostaja jäljellä, ja nyt hän astui esiin ostaakseen hänet omakseen — orjakseen!
Rosamund sulki hetkeksi silmänsä ja rukoili Jumalaa estämään hänen aiettaan toteutumasta. Mikä muu kohtalo tahansa, mutta ei tuota; Rosamund tahtoi riistää häneltä senkin tyydytyksen, että iskisi tikarin rintaansa niinkuin andalusialainen tyttö rukka oli tehnyt. Hänen kiihkeän kauhun valtaan joutuneessa mielessään liikkui melkein täydellisen tajuttomuuden aalto. Hetken aikaa tuntui maaperä järkkyvän ja kohoavan hänen jalkojensa alla. Sitten tuo pyörrytys hälveni, ja hän oli jälleen oma itsensä. Hän kuuli väkijoukon ulvovan »Ma’š’Allah!» ja »Sakr-el-Bahr!» ja dalalin vaativan ankarasti hiljaisuutta. Kun melu oli vaiennut, kuului dalal huudahtavan:
»Ylistys olkoon Allahin, joka lähettää innokkaita ostajia! Mitä sanot sinä, oi vesiiri Ajub?»
»Niin», ivaili Tsamanni, »entä nyt?»
»Tuhat kolmesataa», sanoi Ajub väkinäisen uhman ilmein.
»Vielä sata, oi dalal», lausui Sakr-el-Bahr rauhallisesti.
»Tuhat viisisataa», kiljaisi Ajub, joka siten saavutti valtiattarensa mainitseman ylimmän rajan, vieläpä välittömästi käytettävinään olevien varojensa määrän. Samalla oli myöskin mennyttä kaikki toivo saada itselleen jotakin ansiota.
Sakr-el-Bahr oli tyyni kuin kohtalo, ei huolinut katsahtaakaan vapisevaan eunukkiin, vaan sanoi jälleen:
»Vielä sata, oi dalal.»
»Tuhat kuusisataa filipiä!» huudahti dalal pikemmin hämmästyksestä kuin summaa ilmoittaakseen. Sitten hän hillitsi tunteitaan, kumarsi kunnioittavasti päätään ja tunnusti uskonsa. »Kaikki asiat ovat mahdolliset, jos Allah niihin suostuu. Ylistys olkoon Hänen, joka lähettää rikkaita ostajia.»
Hän kääntyi masentuneen Ajubin puoleen, joka oli siinä määrin lyöty, että Tsamanni häntä katsellessaan sai lohdutusta omaan pettymykseensä maistaen toisen välityksellä koston suloisuutta. »Mitä nyt sanot, sinä tarkkanäköinen vesiiri?»
»Minä sanon», puhkui Ajub, »että koska hänellä on Saatanan suosiosta niin suuri rikkaus, hänen täytyy päästä voitolle.»
Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.
»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.
»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»
»Peruuta sanasi, sinä kuona. Tunnusta olevasi valehtelija ja koira.»
»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka, jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista voitoista.»
»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»
Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän ivan esineeksi.
»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun.Mene!»
Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen dalalin puoleen.
»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oiSakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»
»Maksa hänelle, Ali!» virkkoi merisissi lyhyeen ja astui eteenpäin ottaakseen haltuunsa saaliinsa.
Hän seisoi nyt Rosamundia vastapäätä ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun oli käynyt hänen luonaan hytissä päivää ennen hollantilaisen aluksen valtaamista.
Rosamund katsahti häneen ohimennen, sitten kohtauksen kauheus yllätti hänet ja hän väistyi taaksepäin, kasvot kalmankalpeina. Nähdessään kuinka Oliver oli kohdellut Ajubia hän oli havainnut, kuinka säälimättömästi hän voi menetellä. Hän ei tietänyt, että tuo kohtelu oli ollut tarkoituksellista teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli saada hän, Rosamund, pelon valtaan.
Siinä häntä katsellessaan Oliver nyt hymyili julmaa hymyä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ja se oli omansa vain lisäämään Rosamundin kauhua.
»Tule», virkkoi Oliver englanninkielellä.
Rosamund peräytyi kohti dalalia ikäänkuin suojaa etsien. Sakr-el-Bahr tarttui hänen ranteisiinsa ja melkein tyrkkäsi hänet nuubialaisilleen. Abiadille ja Zal-Zerille, jotka olivat hänen seurassaan.»
»Peittäkää hänen kasvonsa», käski hän. »Kantakaa hänet talooni.»Menkää!»
Yhdestoista luku.
Aurinko oli nopeasti painumassa taivaanrannan taakse, kun Sakr-el-Bahr nuubialaisineen ja pienine sissisaattueineen saapui valkoisen talonsa luo, joka sijaitsi pienellä kukkulalla Bab-el-Uebin ja kaupungin alueen ulkopuolella.
Kun Rosamund ja Lionel, joita kuljetettiin merisissin jäljessä, havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla pimeän ja ahtaan oviaukon edustalla, taivaan sinessä näkyi enää vain kuolevan päivän kalpeneva kajo, ja illan hiljaisuudessa helähti kirkkaana muezzinin ääni kutsuen oikeauskoisia rukoukseen.
Orjat ammensivat vettä pihan keskellä solisevasta suihkukaivosta, joka heitti ilmoille hoikan hopeisen vesipylvään särkien sen lukemattomiksi jalokiviksi ja sirottaen ne avaraan marmorialtaaseen. Sakr-el-Bahr peseytyi, samoinkuin hänen seuralaisensa, ja astui sitten häntä varten levitetyille rukousmatolle. Hänen sissinsä riisuivat viittansa ja levittivät ne maahan samaan virkaan.
Nuubialaiset käänsivät molemmat orjat toisaanne, jotteivät heidän katseensa pilaisi oikeauskoisten rukousta, ja jätti heidät siihen katselemaan seinää ja viheriää puutarhan porttia, josta leyhyi viilentyvässä ilmassa jasmiinin ja lavendelin tuoksuja. Portin säleristikon läpi he voivat vilahdukselta nähdä puutarhan väriloistoa ja voivat nähdä orjia, jotka olivat uurastaneet persialaisen vesipyörän ääressä, kunnes rukoukseen kutsuva huuto oli saanut heidät äkkiä kuvapatsaiksi jäykistymään.
Sakr-el-Bahr nousi rukousasennosta, lausui jäykän käskysanan ja lähti sisään. Nuubialaiset seurasivat häntä pakottaen vankinsa nousemaan edelleen kapeita portaita ja kuljettaen heidät siten kattotasanteelle, joka paikka on itämailla naisten tyyssijana, mutta johon ei tässä tapauksessa ollut astunut yhdenkään naisen jalka, koska talossa asui Sakr-el-Bahr, joka ei ollut tahtonut naisesta mitään tietää.
Tältä kattotasanteelta, jota ympäröi suunnilleen neljän jalan korkuinen kaide, avautui näköala yli kaupungin, joka kohosi kukkulan rinteelle sataman itäpuolella, ja yli saaren ja aallonmurtajan, jonka olivat suurta vaivaa nähden rakentaneet kristityt orjat raunioituneen linnoituksen kivistä, — Peñonin, jonka Kheir-ed-Din Barbarossa oli temmannut espanjalaisilta. Illan tihenevä harso lepäsi nyt kaiken yllä luoden sekä valkoisiin että keltaisiin seiniin helmenharmaata hohtoa. Lännen puolella levisivät talon tuoksuvat puutarhat, joissa kyyhkyset armaasti kujertelivat silkkiäis- ja lootuspuiden keskellä. Sen takana näkyi matalain kukkulain välissä kiertävä laakso, ja eräästä soran ja kaislan reunustamasta lammikosta, jonka yläpuolella liiteli majesteettisesti iso haikara, kuului sammakoiden käheä kurnutus.
Kahden jättiläiskokoisen keihään varassa lepäävä baldakiini sijaitsi kattotasanteen etelänpuolisella sivulla kohoten kahta vertaa ylemmäksi kuin kolmen muun sivun suojakaide. Sen alla oli sohva ja silkkityynyjä ja lähellä niitä pieni maurilaismallinen ebenholtsipöytä, helmiäis- ja kultaupokkeilla koristettu. Vastakkaiseen kaiteeseen, jossa oli säleristikko, nojasi köynnöstävä, heleä ruusupuu, jonka veripunaisten kukkien hehku nyt himmeni yleisessä harmaudessa.
Lionel ja Rosamund silmäilivät toisiansa hämyisessä valossa. Heidän kasvonsa kuumottivat aavemaisina vastapäätä toisiaan, ja nuubialaiset seisoivat kuin kaksi kuvapatsasta porraskäytävän suulla olevan oven pielissä.
Mies huokasi tuskallisesti ja liitti kätensä ristiin. Orjatorilla halkaistu nuttu oli myöhemmin puettu jälleen hänen yllensä ja korjattu tilapäisesti kääpiöpalmun kuidulla. Hän oli kuitenkin yhä surkeassa asussa. Mutta hänen ajatuksensa, — jos hänen ensimmäiset sanansa niitä ilmaisivat — koskivat pikemmin Rosamundin tilaa kuin omaa asemaa.
»Hyvä Jumala, että sinun piti tähän onnettomuuteen joutua!» huudahti hän. »Että sinun piti joutua kärsimään, mitä olet kärsinyt! Millainen nöyryytys, millainen barbaarinen julmuus! Ah!» Hän peitti laihat kasvonsa käsiinsä.
Rosamund kosketti lempeästi hänen käsivarttansa »Minun kärsimykseni ei paljoa merkitse», sanoi hän, ja hänen äänensä oli ihmeen vakava ja tyynnyttävä. Enkö ole jo maininnut, että Godolphinit olivat urhoollista väkeä! Heidän naistensakin povessa väitettiin olevan miehekästä henkeä, jota Rosamund epäilemättä nyt osoitti. »Älä säälittele minua, Lionel, sillä kärsimykseni ovat lopussa tai loppuvat aivan pian.» Hän hymyili omituisesti, sellaista haltioitunutta hymyä, joka nähtäneen marttyyrin kasvoissa kärsimyksen hetkellä.
»Kuinka niin?» kysyi Lionel hienon ihmettelyn vallassa.
»Kuinka?» toisti Rosamund. »Eikö ole aina olemassa keino heittää pois elämän taakka, jos se käy liian raskaaksi — raskaammaksi kuin Jumala tahtoisi sen meille käyvän.»
Lionel vain huokasi vastauksen asemesta. Koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet yhdessä siitä saakka, kun heidät oli tuotu maihin, hän ei tosiaankaan ollut tehnyt paljoa muuta kuin huokaillut, ja jos olotila olisi sallinut Rosamundin asiaa paremmin harkita, hän olisi varmaan havainnut Lionelin omituisen puutteelliseksi näinä raskaina hetkinä, joina kunnollinen mies olisi yrittänyt, vaikka kuinkakin epätoivoisesti, rohkaista toista sen sijaan, että hautoi vain omaa onnettomuuttansa.
Kattotasanteelle saapui orjia, käsissä valtavan suuret loimuavat tuohukset, jotka he asettivat seinästä ulkoneviin rautakoukkuihin. Niistä levisi tasanteelle kaamea punerva hohde. Orjat poistuivat jälleen, ja sitten ilmaantui nuubialaisten väliin tummaan oviaukkoon kolmas hahmo kenenkään hänen tuloansa ilmoittamatta. Hän oli Sakr-el-Bahr.
Hän seisoi hetken jäykästi tuijottaen, ryhdiltään ylväänä, kasvot ilmeettöminä, ja astui sitten hitaasti lähemmäksi. Hänellä oli yllään lyhyt valkoinen kauhtana, joka ulottui polviin saakka ja jota vyötäisillä kiersi kultavyö kimallellen tulena hänen liikkuessaan tuohusten valossa. Hänen käsivartensa olivat kyynäspäätä ja hänen jalkansa polvea myöten paljaat, ja jaloissa hänellä oli kullankirjaellut turkkilaiset tohvelit. Päässä hänellä oli valkoinen turbaani, jonka kameelikurjensulkaa kiinnitti jalokivillä kaunistettu solki.
Hän antoi merkin nuubialaisilleen, jotka poistuivat hiljaa jättäen hänet yksin vankiensa seuraan.
Hän kumarsi Rosamundille. »Tässä, rouvani», sanoi hän, »on tästä lähtien tyyssijanne, ja se merkitsee, että teitä kohdellaan pikemmin vaimona kuin orjana. Berberiassa näet on muslimien vaimojen olopaikkana kattotasanne. Toivottavasti se teitä miellyttää.»
Lionel tuijotteli häntä kasvot kalpeina. Hänen omatuntonsa kehoitti pelkäämään pahinta, hänen mielikuvituksensa esitti tuhansia hirmuisia kauhuja ja sai hänet sellaisen pelon valtaan, että hän väistyi velipuolensa tieltä, joka tuskin näytti häntä sinä hetkenä huomaavankaan.
Rosamund seisoi häntä vastapäätä, uljas vartalo suoristettuna koko pituuteensa, ja jos hänen kasvonsa olivat kalpeat, he olivat kuitenkin yhtä tyynet ja levolliset kuin tulijan; vaikka hänen povensa nousi ja laski siten ilmaisten hänen kiihtymystään, hänen katseensa oli kuitenkin halveksiva ja uhmaava, äänensä vakaa ja rauhallinen, kun hän vastasi kysyen:
»Mitä aiotte minulle tehdä?»
»Mitä aion?» virkkoi toinen, huulet hieman hymyyn vääntyneinä. Mutta vaikka hän luulikin vihaavansa Rosamundia ja yritti häntä loukata, nöyryyttää ja murskata, hän ei kumminkaan voinut olla ihailematta hänen jaloa käytöstään sellaisena hetkenä.
Kukkulain takaa kurkisti kuu — kuin kiiltävä kuparisirppi.
»Teidän asianne ei ole kysellä minun aikomuksiani», vastasi Oliver. »Oli aika, Rosamund, jolloin koko maailmassa ei ollut ehdottomampaa orjaanne kuin minä. Oma sydämettömyytenne ja oma uskottomuutenne katkaisi sen orjuuden kultaiset kahleet. Tulette havaitsemaan, että on vaikeampi katkoa niitä kahleita, joihin teidät nyt pakotan.»
Rosamund hymyili ylenkatseellisesti ja tyynen tyytyväisenä. Oliver astui aivan hänen luokseen.
»Sinä olet orjani, ymmärrätkö — ostettu markkinoilta niinkuin voin ostaa itselleni muulin, vuohen tai kameelin — ja kuulut minulle ruumiinesi ja sieluinesi. Sinä olet omaisuuttani, olet minun vapaasti käytettävänäni tai väärinkäytettäväni, minä voin sinua hyväillä tai sinut murskata, miten haluan, huolimatta kenenkään muun tahdosta, käsitellen henkeäsikin mielin määrin.»
Rosamund väistyi askelen kuullessaan hänen sanoissaan sykähtelevän synkän vihan, väistyi hänen ilkeän ivallisten tummien ja parrakkaiden kasvojensa tieltä.
»Sinä peto!» sai Rosamund sanotuksi.
»Nyt ymmärrät, mihin vankeuteen olet tullut sen vankeuden asemesta, jonka siteet oman kelvottomuutesi vuoksi katkoit.»
»Jumala sinulle anteeksi antakoon», huohotti Rosamund.
»Minä kiitän sinua tuosta rukouksesta», virkkoi Oliver. »Antakoon sinulle anteeksi aivan yhtä paljon.»
Sitten kuului taka-alalta epämääräinen ääni, Lionelin tukehtuva nyyhkytys.
Sakr-el-Bahr kääntyi hitaasti. Hän silmäili miestä hetken vaieten ja alkoi sitten nauraa. »Ahaa, minun entinen veljeni. Korea poika, niin totta kuin Jumala elää, eikö olekin? Katsohan häntä, Rosamund. Katso, kuinka jalosti kantaa onnettomuuttaan tuo miehuuden pylväs, jolta sinun olisi pitänyt saada suojaa, tuo valitsemasi voimallinen aviomies. Katso häntä! Katso tuota rakasta veljeäni.»
Tuon ivan iskusta Lionelin mieli muuttui äkkiä kiukkuiseksi, vaikka hän vielä äsken oli tuntenut ainoastaan pelkoa.
»Sinä et ole veljeni», vastasi hän tuimasti. »Äitisi oli kunnoton nainen, joka petti isääni.»
Sakr-el-Bahr vapisi hetken ikäänkuin häntä olisi lyöty. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä. »Jos kuulen vielä kerran äitini nimen kirotulta kieleltäsi, leikkaan sen irti juurineen. Äitini muisto on, Jumalan kiitos, sinunlaistesi katalain matelijain solvausten saavuttamattomissa. Varo kumminkin puhumasta ainoasta naisesta, jonka nimeä kunnioitan.»
Sitten Lionel kääntyi päin, niinkuin tekee rottakin, ja syöksyi kohti velipuoltansa yrittäen tarttua kynsillään hänen kurkkuunsa. Mutta Sakr-el-Bahr kävi häneen kiinni niin että hän vaipui ulvahtaen polvilleen.
»Taidat havaita minut väkeväksi, vai kuinka?» ivaili hän. »Mutta eipä ihmekään. Muista, että raadoin kaleerivankina kuusi loputtoman pitkää kuukautta, niin ymmärrät, mikä on muuttanut ruumiini rautaiseksi ja riistänyt minulta sielun.»
Sakr-el-Bahr viskasi hänet ruusupensaaseen ja vasten sen kannatteena olevaa säleristikkoa, joka iskusta rusahti.
»Käsitätkö, mitä merkitsevät soutupenkin kauhut? Mitä merkitsee istua päivästä toiseen, yö yön jälkeen alastonna ja airoon kahlehdittuna, onnettomuustoveriesi lian ja löyhkän keskellä, kampaamattomana ja pesemättömänä, ellei satu sade huuhtelemaan, auringon paahtamana ja korventamana, verille hieroutuneena ja mätää tihkuen ja päällikön piiskan viiltelemänä, jos uuvut lakkaamattomassa, loputtomassa, julmassa ponnistuksessasi.»
»Käsitätkö sen?» Hillityn raivon sävy katosi hänen äänestään, ja hän karjui: »Opit käsittämään. Sitä kauhua, joka tuli osakseni sinun toimestasi, joudut nyt itse kokemaan, kunnes kuolet.»
Hän vaikeni; mutta Lionel ei yrittänytkään käyttää tilaisuutta. Hänen rohkeutensa oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmi leimahtanut, ja hän kyyhötti siinä, mihin oli suistunut.
»Ennenkuin poistut, on vielä eräs asia», virkkoi Sakr-el-Bahr, »asia, jonka vuoksi olen käskenyt tuoda sinut tänne tänä iltana.
Sinä et ole tyytynyt kaikkeen tuohon, et ole tyytynyt leimaamaan minua murhamieheksi, tuhoamaan hyvää nimeäni, riistämään omaisuuttani ja ajamaan minua helvetin tielle, vaan anastit vielä sijani tuon petollisen naisen sydämessä, jota aikoinani rakastin.
»Minä toivon», jatkoi hän mietteissään, »että sinäkin, Lionel, rakastat häntä omalla vaivaisella tavallasi. Ruumistasi odottavaan kidutukseen tulee senvuoksi liitettäväksi kavalan sielusi kidutus — sellainen sielun piina, jota tuntenevat ainoastaan kadotetut. Siinä tarkoituksessa olen tuonut sinut tänne. Jotta voit käsittää, mitä minulla on varalla tuota naista varten ja jotta voit ottaa sen ajatuksen mukaasi piinaamaan mieltäsi pahemmin kuin soutupäällikön ruoska ruhjottua selkääsi.»
»Sinä saatana!» murahti Lionel. »Sinä helvetistä tullut paholainen!»
»Jos tahdot valmistaa perkeleitä, sinä sammakko veljeksi, älä erehdy soimaamaan niitä saatanoiksi, kun ensi kerran ne kohtaat.»
»Älä ollenkaan välitä hänestä, Lionel!» virkkoi Rosamund. »Minä osoitan hänet yhtä suureksi kerskuriksi kuin hän itse on todistanut itsensä konnaksi. Älä pelkää, että hän voi toteuttaa häijyä tahtoansa.»
»Toisin sanoen: sinä itse olet kerskuva», sanoi Sakr-el-Bahr. »Minä olen muuten se, miksi sinä ja hän, te molemmat, olette minut tehneet.»
»Olemmeko tehneet teistä valehtelijan ja pelkurin — sillä se te tosiaankin olette?» vastasi Rosamund.
»Pelkurin?» toisti Sakr-el-Bahr todellakin hämmästyen. »Varmaan jokin valhe, jonka hän on sinulle kertonut muiden ohella. Milloin olenkaan ollut pelkuri ja missä asiassa?»
»Missä asiassa? Siinä, jota nyt toteutatte kiusatessanne ja kiduttaessanne kahta avutonta olentoa, jotka ovat joutuneet käsiinne.»
»En puhu nyt siitä, mikä olen», vastasi Sakr-el-Bahr, »sillä sanoinhan teille jo, että olen se, miksi te olette minut tehneet. Puhun siitä, mikä olin. Puhun menneistä ajoista.»
Rosamund katsahti häneen ja näytti mittaavan häntä värähtämättömällä katseellaan. »Puhutte menneistä ajoista?» kertasi hän hiljaisella äänellä. »Te puhutte minulle menneistä ajoista? Uskallatteko tosiaankin?»
»Minä olen hakenut teidät Englannista asti voidakseni keskustella asiasta kanssanne, saadakseni teille vihdoinkin kertoa seikkoja, jotka typeryydessäni salasin viisi vuotta sitten, saadakseni jatkaa keskustelua, joka katkesi, kun lähetitte minut pois luotanne.»
»Minä tein teille suunnatonta vääryyttä, epäilemättä» vastasi Rosamund katkeran ivallisesti. »Menettelin epäilemättä harkitsemattomasti. Olisi ollut soveliaampaa, jos olisin hymyillyt veljeni murhaajalle ja imarrellut häntä.»
»Minä vannoin sinulle silloin, etten ole hänen murhaajansa», muistuttiSakr-el-Bahr äänellä, joka vapisi.
»Ja minä vastasin teille, että valehtelette.»
»Niin, ja sitten sinä lähetit minut menemään — ja miehen sana, sen miehen, jota sanoit rakastavasi, jolle olit antanut luottamuksesi, ei merkinnyt sinulle mitään.»
»Antaessani teille luottamukseni», vastasi Rosamund »tein niin tuntematta todellista olemustanne, itsepintaisesti, oikukkaasti jättäen huomioonottamatta kaikki, mitä ihmiset sanoivat teistä ja hurjasta luonnostanne. Tuosta sokeasta oikkupäisyydestäni olen saanut rangaistuksen, jonka lienen ansainnut.»
»Valhetta — pelkkää valhetta!» virkkoi toinen kiihkeästi. »Kaikesta hurjapäisyydestäni — ja Jumala tietää, ettei se ollut niin suuri kuin kerrottiin — minä kerrassaan luovuin sinuun rakastuessani. Ketään rakastajaa maailman alusta alkaen ei ole rakkaus milloinkaan puhdistanut ja pyhittänyt siinä määrin kuin minua.»
»Säästäkää minut ainakin tästä!» huudahti Rosamund, inhon sävy äänessä.
»Säästäisinkö sinua?» sanoi toinen. »Minkätähden sinua säästäisin?»
»Häpeän vuoksi; minä tunnen mielessäni alinomaista häpeää ajatellessani, että oli aika, jolloin luulin teitä rakastavani.»
Sakr-el-Bahr hymyili. »Jos kykenette vielä häpeemään, joudutte varmaan kokonaan sen tunteen valtaan, ennenkuin olen puheeni päättänyt. Sinun tulee kuunnella minua loppuun asti. Nyt ei ole ketään, joka voi seurustelumme keskeyttää, ei ketään, joka voi vastustaa määräävää tahtoani. Ajattele siis ja muistele. Muista, kuinka ylpeilit siitä muutoksesta, jonka olit saanut minussa syntymään. Turhamaisuudellesi tuo imartelu, tuo kauneutesi voimalle maksettu vero oli tervetullut. Mutta sitten sinä yhtäkkiä, kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla, uskoit minut veljesi murhaajaksi.»
»Kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla?» huudahti Rosamund, melkein tahtomattaan esittäen vastalauseensa.
»Niin mitättömien, etteivät Truron tuomarit tahtoneet ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin minua vastaan.»
»Syynä oli se», huomautti Rosamund, »että teitä oli heidän mielestään riittävästi ärsytetty. Syynä oli, ettette ollut vannonut heille niinkuin minulle, ettei minkäänlainen ärsytys saisi teitä kohottamaan kättänne veljeäni vastaan. Syynä oli, etteivät he arvanneet, millainen petturi ja valapatto te olitte.»
Sakr-el-Bahr silmäili häntä hetkisen. Sitten hän käveli vähän aikaa tasanteella. Ruusupuun viereen sykertynyt Lionel oli nyt melkein kokonaan unohtunut.
»Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi!» virkkoi hän vihdoin. »Minä tarvitsen sitä. Haluan näet ymmärtää monia asioita tänä iltana. Tahdon saada sinut näkemään, kuinka oikeutettu on vihani ja kuinka oikeamielinen se rangaistus, joka tulee osaksenne senvuoksi, että olette tuhonneet elämäni ja kenties tuonpuolisenkin olemassaoloni. Tuomari Baine ja eräs toinen, joka on jo kuollut, tiesi viattomuuteni.»
»Hekö tiesivät viattomuutenne?» Äänessä oli ivallisen hämmästyksen ilme. »Eivätkö he olleet todistajina teidän ja Peterin välisessä riidassa ja kuulleet teidän vannovan, että surmaatte hänet?»
»Niin vannoin vihapäissäni. Jälkeenpäin muistin, että hän oli veljesi.»
»Jälkeenpäin?» virkkoi Rosamund. »Hänet murhattuanne?»
»Sanon vieläkin», virkkoi Oliver tyynesti, »etten ole sitä tehnyt.»
»Ja minä sanon vieläkin, että valehtelette.»
Oliver silmäili häntä kauan aikaa ja naurahti sitten. »Oletko milloinkaan» kysyi hän, »kuullut ihmisen valehtelevan aivan tarkoituksettomasti? Ihmiset valehtelevat saavuttaakseen hyötyä, he valehtelevat pelkuruudesta tai ilkeydestä tai siitä syystä, että ovat turhamaisia ja karkeita kerskureita. Minä en tiedä mitään muuta syytä, joka voi pakottaa ihmisen valhettelemaan, lukuunottamatta — niin! —» (hän katsahti syrjäkarein Lioneliin) — »lukuunottamatta sitä mahdollisuutta että ihminen toisinaan tahtoo valheellaan suojata jotakin toista henkilöä, itse uhrautuen. Siinä teillä on kaikki ne seikat, jotka voivat ihmistä valheeseen kannustaa. Voiko yksikään niistä olla tänä iltana minua kannustamassa? Ajattele! Kysy itseltäsi, mitä ajatusta voisi olla siinä, että nyt sinulle valehtelisin? Ota vielä huomioon, että olen alkanut sinua inhota uskottomuutesi tähden, että nyt himoitsen vain saada rangaista sinua siitä ja minulle koituneista katkerista seurauksista, että olen hakenut teidät tänne vaatiakseni maksua viimeiseen ropoon saakka. Mitä hyötyä minulla siis voisikaan olla valheestani?»
»Koska kaikki on niinkuin on, mitä hyötyä teillä voisikaan olla totuudesta?» vastasi Rosamund.
»Se hyöty, että voin täysin osoittaa sinulle, kuinka väärin olet menetellyt. Että saan sinut ymmärtämään sen vääryyden, josta vaadin korvausta. Että voin estää sinut pitämästä itseäsi marttyyrinä ja että saan sinut kuolettavan katkerasti käsittämään, kuinka kaikki se, mitä nyt seuraa, on vain oman uskottomuutesi välttämätön hedelmä.»
»Pidättekö minua mielettömänä, sir Oliver?» kysyi Rosamund.
»Pidän, rouvani — ja pahempanakin», kuului vastaus.
»Niin, selväähän se», myönsi Rosamund ivallisesti »koska vielä nytkin tuhlaatte sanoja yrittäen saada minua vakuutetuksi vastoin omaa järkeäni. Mutta sanat eivät hivuta olemattomiksi tosiasioita. Ja vaikka puhuisitte tuomiopäivään asti, ei yksikään sananne voisi tehdä olemattomaksi sitä lumessa näkynyttä verijuovaa, joka johti murhatun ruumiin luota omalle ovellenne, yksikään sana ei kykene hälventämään hänen ja teidän välillä vallitsevan vihan muistoa eikä omaa uhkaustanne; yleistä mielipidettä, joka vaati teille rangaistusta, se ei myöskään kykene muistista karkoittamaan. Kuinka uskallattekaan minulle niin puhua? Kuinka uskallatte seisoa tässä korkean taivaan alla ja valehdella minulle saadaksenne nyt suorittamanne katalan teon siten näyttämään kauniimmalta — se näet on valheellisuutenne tarkoituksena, koska kysyitte minulta, mitä tarkoitusta siinä voisi olla. Mitä teillä oli kaikkea tuota vastaan asetettavana saadaksenne minut varmasti uskomaan, että kätenne ovat puhtaat, saadaksenne minut pysymään siinä lupauksessani, jonka — Jumala minulle anteeksi suokoon! — olin teille antanut?»
»Sanani!» kuului raikuva vastaus.
»Te valehtelette», virkkoi toinen.
»Älä luule», sanoi Oliver, »etten voi vaadittaessa todistaa sanojani.»
»Todistaa?» Rosamund tuijotti häneen hetkisen, silmät suurina. Sitten hänen huulensa kiertyi ivalliseen hymyyn. »Ja se oli epäilemättä syynä siihen, että pakenitte kuullessanne kuningattaren lähettiläiden tulevan vaatimaan teitä tilille, kuten yleinen mielipide edellytti.»
Sir Oliver seisoi hetkisen tuijotellen, täydellisen hämmästyksen vallassa. »Pakenin?» kysyi hän. »Mikä satu se on?»
»Aikonette minulle kohta sanoa, ettette paennut. Väitätte kenties, että sekin on teihin kohdistettu väärä syytös?»
»Vai niin», virkkoi Oliver hitaasti. »Vai luultiin minun paenneen!»
Sitten asia yhtäkkiä hänelle kirkastui häikäisten ja hämmentäen hänen mielensä. Sellainen luulo oli ilmeinen välttämättömyys, mutta ei kumminkaan ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Kuinka kirotun yksinkertainen asia olikaan! Jonakin muuna aikana tapahtuessaan hänen katoamisensa olisi kenties aiheuttanut selittelyjä ja tutkimuksia. Mutta tapahtuessaan juuri silloin se sai nopean ja vakuuttavan vastauksen, ja kukaan ei huolinut kysellä enempää. Siten oli Lionelin tehtävä käynyt kaksin verroin helpommaksi ja toisen syyllisyys kaksin verroin varmemmaksi kaikkien silmissä. Oliverin pää painui rintaa vasten. Mitä hän olikaan tehnyt? Voiko hän vielä syyttää Rosamundia, joka oli sallinut niin ilmeisen todistuksen vakuuttaa itseänsä? Voiko hän vielä häntä syyttää siitä, että oli polttanut avaamatta Pittin välityksellä saamansa kirjeen? Oliko kukaan voinut otaksua muuta kuin että hän oli paennut? Ja koska kerran oli niin laita, sellaisen pakenemisen täytyi ilmeisesti iskeä häneen auttamaton poltinleima, koska hänet otaksuttiin murhaajaksi. Kuinka hän olisikaan voinut moittia Rosamundia, joka oli vihdoin uskonut ainoan järjellisen otaksuman todeksi?
Äkkinäinen tietoisuus siitä, että oli tehnyt vääryyttä, kuohahti nyt hänen mieleensä kuin nousuvesi.
»Hyvä Jumala!» valitti hän niinkuin ihminen tuskissaan. »Hyvä Jumala!»
Hän katsahti Rosamundiin, mutta kääntyi kohta jälleen toisaanne, koska ei kyennyt kestämään hänen rohkeiden silmiensä hurjaa, jännitettyä, mutta pelotonta katsetta.
»Mitäpä muuta olisit voinuttaan uskoa?» mutisi hän murtuneesti, siten ilmaisten mielessään liikkuvia ajatuksia.
»En mitään muuta kuin totuuden koko inhottavuudessaan», vastasi Rosamund tuimasti siten jälleen toista loukaten ja saaden hänet siirtymään äkillisesti heltyneestä mielentilasta katkeraan ja kostonhaluiseen asenteeseen.
Nousevan kiukun hetkenä hän ajatteli Rosamundin sittenkin liian kerkeästi uskoneen, mitä hänelle oli pahaa kerrottu.
»Totuuden?» toisti hän silmäillen Rosamundia nyt arastelematta. »Tunnetko totuuden, kun saat sen nähdä? Se kyllä selviää. Jumalan valkeuden nimessä tulee totuus nyt sinulle paljastettavaksi, ja sinä tulet havaitsemaan sen kaikkia inhoittavia kuvitelmiasi inhoittavammaksi.»
Hänen äänessään ja käytöksessään oli nyt jotakin niin pakottavaa, että Rosamundin täytyi välttämättä käsittää jonkin selvityksen olevan tulossa. Hän tunsi hienoa kiihtymystä, joka saattoi olla hänessä vallitsevan hurjan kiihtymyksen heijastumaa.
»Veljesi», aloitti Oliver, »surmasi eräs kavala pelkuri, jota rakastin ja johon minua sitoi pyhä velvollisuus. Teon tehtyään hän pakeni suoraa päätä minun suojaani. Hänen taistelussa saamansa haava jätti verijuovan hänen kulkemaansa tiehen.» Hän vaikeni, ja hänen äänensä muuttui leppoisammaksi, soi tasaisena niinkuin henkilön, joka harkitsee kylmäverisesti. »Eikö ollutkin merkillinen asia, ettei kukaan milloinkaan tahtonut saada varmaa selkoa, mistä tuo veri oli peräisin, ja päästä tietämään, ettei minussa ollut siihen aikaan yhtäkään haavaa? Master Baine tiesi sen, sillä minä annoin hänen tutkia ruumiini, ja asiasta laadittiin todistettu asiakirja, joka olisi saanut kuningattaren lähettiläät palaamaan häpeissään Lontooseen, jos olisin ollut kotona heitä vastaanottamassa.»
Rosamundin mieleen muistui heikosti, että master Baine oli väittänyt jonkin sellaisen asiakirjan olevan olemassa, vieläpä oli mennyt niinkin pitkälle, että oli valallisesti vakuuttanut todeksi sir Oliverin nyt mainitseman asian. Ja samalla hän muisti, että seikka oli jätetty huomioonottamatta, koska oli otaksuttu tuomarin tahtovan sen nojalla puolustella velvollisuutensa laiminlyömistä, varsinkin, kun ainoa hänen mainitsemansa toinen todistaja, sir Andrew Flack, oli jo kuollut.
»Mutta olkoon», sanoi Oliver. »Palatkaamme itse asiaan. Minä suojasin tuota kurjaa pelkuria. Siten kiinnitin epäluulot itseeni, ja koska en voinut puhdistaa itseäni ilmiantamatta häntä, olin vaiti. Epäluulo kehittyi varmuudeksi, kun kihlattuni morsiameni, vähääkään välittämättä minun vakuutuksistani ja valoistani, uskoi minusta kaikkein pahinta ja purki kihlauksemme siten leimaten minut murhaajaksi ja valehtelijaksi kaikkien silmissä. Minuun kohdistuva närkästys kasvoi yhä. Kuningattaren lähettiläät olivat matkalla tekemään, mitä Truron tuomarit olivat kieltäytyneet tekemästä.
Tähän saakka olen kertonut tosiasioita. Nyt mainitsen otaksumia — omia päätelmiäni — mutta otaksumia, joiden kohta huomaatte osuvan ihan oikeaan. Tuo pelkuri, jolle olin suonut tyyssijan ja suojan, mittasi minua oman vaivaisen itsensä mitoilla ja pelkäsi minun sortuvan kannettavakseni tulleen uuden taakan alle. Hän pelkäsi minun ilmaisevan asian, esittävän todistukseni ja siten saattavan hänet tuhon omaksi. Oli olemassa tuo haavoittumisjuttu ja oli jotakin vielä vastaansanomattomampaa, mitä hän pelkäsi minun ilmaisevan. Oli olemassa eräs nainen — eräs Malpasissa asuva kunnoton — joka olisi voitu vaatia puhumaan ja joka olisi voinut ilmaista surmaajan ja veljesi välillä vallinneen mustasukkaisuutta hänen tähtensä. Se asia, jossa Peter Godolphin sai surmansa, oli kurja, pohjaltaan häpeällisen likainen.»
Rosamund keskeytti hänen puheensa tuimasti ensimmäisen kerran.»Solvaatteko vainajaa?»
»Kärsivällisyyttä, rouvani», käski Oliver. »Minä en solvaa ketään.Puhun totta kuolleesta, jotta kaksi elävää ihmistä toden tietäisivät.Kuule siis minua loppuun asti! Olen odottanut kauan ja kokenut sangenpaljon toivoessani tilaisuutta saada teille tämän kertoa.
Tuo pelkuri siis otaksui minun voivan käydä itselleen vaaralliseksi ja päätti poistaa minut tieltään. Hän sai aikaan, että minut ryöstettiin eräänä iltana ja vietiin alukseen, jonka oli määrä kuljettaa minut Berberiaan orjaksi myytäväksi. Sellainen on katoamiseni todellinen tarina. Ja murhaaja, jota olin pitänyt ystävänäni ja suojannut omaksi katkeraksi vahingokseni, käytti vielä enemmänkin hyväkseen minun poistumistani. Jumala tietää, oliko sellaisen hyödyn toivo kenties hänen erikoisena houkutuksenaan. Hän sai aikanaan haltuunsa omaisuuteni, voittipa vihdoin puolelleen sen uskottoman naisenkin, joka oli ollut kerran kihlattu morsiameni.»
Vihdoin Rosamundille kävi sietämättömäksi se jäinen kärsivällisyys, jota hän oli tähän saakka kuunnellessaan osoittanut. »Sanotteko… että Lionel…?» aloitti hän äänellä, joka oli tukehtua närkästykseen.
Silloin Lionel vihdoin puhui suoristautuen jäykkään, pystyyn asentoon. »Hän valehtelee!» huusi hän. »Hän valehtelee, Rosamund! Älä hänestä välitä!»
»Enhän välitäkään», virkkoi Rosamund kääntyen toisaalle.
Sakr-el-Bahrin tummiin kasvoihin tulvahti veri. Hetkisen hänen katseensa seurasi parin askelen päähän väistyvää Rosamundia, ja sitten niiden kiivas lieska suuntautui Lioneliin. Hän astui vaieten miehen luo, kasvoissa niin uhkaava ilme, että Lionel peräytyi uuden kauhun vallassa.
Sakr-el-Bahr tarttui veljensä ranteeseen puristaen sen kuin teräksiseen kahleeseen. »Meidän täytyy kuulla tänä iltana totuus, vaikka se olisi puristettava sinusta ilmi hehkuvin pihdein», virkkoi hän hampaittensa lomitse.
Hän veti Lionelin keskelle kattotasannetta ja piti häntä siinä Rosamundin edessä pakottaen hänet ranteesta puristaen kyyristyneeseen asentoon.
»Tiedätkö, kuinka nerokas on maurien kidutusmenetelmä?» kysyi hän. »Kotimaassa lienet kuullut piinapenkistä ja pyörästä ja peukalopihdeistä. Ne ovat hekuman ja ilon välineitä verrattuina niihin, joita Berberia on keksinyt jäykkien kielenkantojen kirvoittamiseksi.»
Rosamund seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, kädet nyrkkiin puserrettuina. »Sinä pelkuri! Sinä konna! Sinä kehno koira ja uskonluopio!» soimasi hän.
Oliver päästi irti veljensä ranteen ja taputti käsiään. Rosamundista välittämättä hän silmäili Lionelia, joka kyyhötti vapisten hänen jalkojensa edessä.
»Mitä sanot, jos pistämme sytytyslangan sormiesi väliin? Vai arveletko, että olisi parempi aloittaa hehkuviksi kuumennetuilla rannerenkailla?»
Tanakka punapartainen turbaanipäinen mies, joka asteli hieman keinuen, noudatti — ennakolta tehdyn sopimuksen mukaisesti — merisissin kutsua.
Sakr-el-Bahr kosketti veljeään jalkineensa kärjellä. »Katso, sinä koira», kehoitti hän. »Katsele tätä miestä ja katso, tunnetko hänet. Katsele häntä, sanon minä!» Lionel katseli, ja koska hän ilmeisesti ei sittenkään tuntenut, hänen veljensä selitti: »Kristittyjen joukossa hänen nimensä oli Jasper Leigh. Hän on se laivuri, jonka lahjoit kuljettamaan minua Berberiaan. Hän joutui omaan satimeensa, kun espanjalaiset upottivat hänen aluksensa. Myöhemmin hän joutui minun käsiini, ja kun en huolinut häntä hirttää, hänestä tuli uskollinen seuralaiseni. Kehoittaisin häntä kertomaan, mitä tietää», jatkoi hän, Rosamundin puoleen kääntyen, »jos otaksuisin sinun uskovan hänen sanojansa. Mutta koska varmaan tiedän, ettet usko, käytän toista keinoa.» Hän kääntyi jälleen Jasperin puoleen. »Käske Alin kuumentaa ahjossa pari teräksistä rannerengasta ja pidä ne varalla, jos satun niitä tarvitsemaan.» Hän viittasi kädellään.
Jasper kumarsi ja lähti.
»Rannerenkaat varmaan pakottavat tunnustuksen huuliltasi, veljeni.»
»Minulla ei ole mitään tunnustettavaa», väitti Lionel. »Sinä voit vain pakottaa minut valehtelemaan raakalaismaisilla kidutuksillasi.»
Oliver hymyili. »Selvää on, että sinusta virtaa valhetta herkemmin kuin totuutta. Mutta varmaan saamme lopulta kuulla totuudenkin, ole siitä varma.» Hän ivaili, ja hänen ivansa pohjalla oli hieno tarkoitus. »Ja sinä joudut kertomaan täyden tarinan», jatkoi hän, »kaikkine yksityiskohtineen, niin että mistress Rosamundin epäilykset vihdoinkin häviävät. Sinä kerrot, kuinka olit väijyksissä Godolphinin puistossa sinä iltana, kuinka arvaamatta hyökkäsit hänen kimppuunsa ja —»
»Se ei ole totta!» huudahti Lionel, joutuen vilpittömyyden puuskan valtaan, joka sai hänet kavahtamaan seisaalleen.
Tuo ei ollutkaan totta, ja Oliver tiesi sen, mutta hän käytti tahallaan valhetta tukikohtana vivutakseen ilmi totuuden. Hän oli viekas kuin paholainen eikä liene milloinkaan osoittanut oveluuttaan paremmin kuin nyt.
»Ei ole totta?» huudahti hän ylenkatseellisesti. »Sinun on nyt paras olla järkevä. Kerro totuus, ennenkuin kidutus kiskoo sen sinusta. Muista, että tiedän kaikki — täsmälleen siinä muodossa kuin sen minulle kerroit. Kuinka asia olikaan? Sinä väijyskelit pensaan takana, syöksyit äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa ja lävistit hänet ennenkuin hän ennätti edes tarttua miekkaansa, ja niin —»
»Tuon osoittavat ilmeiseksi valheeksi tosiasiat», kuului raivoisa vastaväite. Terävä äänenpainojen tuntija olisi huomannut, että tässä tuli ilmi totuus, närkästynyt vihainen totuus, joka vaati ehdottomasti uskomaan. »Hänen miekkansa lepäsi hänen vieressään, kun hänet löydettiin.»
Oliver oli ylevän ylenkatseellinen. »Enkö tuota tietäisi? itsehän sen vedit tupesta hänet surmattuasi.»
Kiusa teki kuolettavaa työtänsä. Lionel hyppäsi äkkiä pystyyn vilpittömän suuttumuksensa vallassa, ja samassa hän oli mennyttä.
»Tuo on valhetta, niin totta kuin Jumala on todistajani!» huusi hän hurjasti. »Ja sinä tiedät sen. Minä olin hänen kanssaan rehellisessä taistelussa…» Hänen pitkä, vapiseva hengenvetonsa keskeytyi äkkiä saaden aikaan kaamean vaikutelman.
Sitten seurasi vaitiolo. Kaikki kolme olivat liikkumattomat kuin kuvapatsaat: Rosamund kalpea ja jännittynyt, Oliver vihaisen ivallinen, Lionel hervoton ja hämmentynyt havaitessaan sallineensa houkutella itsensä satimeen.
Vihdoin puhui Rosamund, jonka ääni värisi ja yleni yhä, vaikka hän yritti pitää sitä tasaisena.
»Mitä… mitä sanotkaan, Lionel?» kysyi hän.
Oliver naurahti pehmeästi. »Hän luullakseni aikoi esittää väitteensä todistuksen», ivaili hän. »Hän aikoi mainita kaksintaistelussa saamansa haavan, josta johtuivat lumessa nähdyt verijäljet, siten todistaakseen minun valehdelleen — kuten teinkin — kun sanoin hänen käyneen äkkiarvaamatta Peterin kimppuun!»
»Lionel!» huudahti Rosamund. Hän astui askelen lähemmäksi ja näytti sitten aikovan ojentaa hänelle kätensä, mutta antoi niiden kohta valahtaa alas. Lionel seisoi kuin ukkosen iskemänä, mitään vastaamatta. »Lionel!» huusi hän jälleen, ja hänen äänensä kävi yhtäkkiä kimakaksi. »Onko tuo totta?»
»Etkö kuullut, mitä hän sanoi?» virkkoi Oliver.
Rosamund seisoi hetken horjuen ja katsellen Lionelia, kalpeat kasvot sanomattoman tuskan naamioksi vääntyneinä. Oliver astui hänen luokseen valmiina häntä tukemaan, koska pelkäsi hänen kaatuvan. Rosamund torjui hänet käskevin kädenliikkein ja hillitsi heikkoutensa äärimmäisin ponnistuksin. Mutta hänen polvensa horjuivat ja kieltäytyivät tekemästä tehtäväänsä. Hän vaipui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.
»Jumala minua armahtakoon!» valitti hän permantoon painuneena ja ankarasti nyyhkyttäen.
Tuo sydäntäsärkevä huuto sai Lionelin säpsähtämään. Hän astui kuuristuneena lähemmäksi, ja säälimättömän ivallinen Oliver seisoi taempana katsellen kohtausta, jonka tuloa oli kiirehtinyt. Hän tiesi, että asian alulleen tultua Lionel kietoutuisi verkkoon yhä vaikeammin. Täytyi tulla selityksiä, jotka syöksisivät hänet lopullisesti perikatoon. Oliver oli varsin tyytyväinen siinä katsellessaan.
»Rosamund!» kuului Lionelin surkea huuto. »Rose! Armahda minua! Kuule minua, ennenkuin tuomitset. Kuule, jottet tuomitse minua väärin!»
»Niin, kuuntele häntä», virkkoi Oliver naurahtaen vihaisesti ja pehmeästi. »Kuuntele häntä. Hänellä on varmaan varsin hupaista kerrottavaa.»
Tuo iva kannusti onnetonta Lionelia. »Kuule, Rosamund, kaikki, mitä hän on sinulle siitä asiasta kertonut, on valhetta. Minä… minä… tein sen itseäni puolustaen. On valhetta, että kävin hänen kimppuunsa äkkiarvaamatta.» Nyt hänen sanansa purkautuivat hurjana ryöppynä. »Me olimme joutuneet riitaan… jostakin asiasta, ja paholaisen tahto oli, että kohtasimme toisemme sinä iltana Godolphinin puistossa, hän ja minä. Hän ärsytti minua, löi minua ja veti vihdoin miekkansa pakottaen minut tekemään samoin puolustaakseni henkeäni. Siinä on totuus. Vannon sen tässä polvillani edessäsi taivaan kuullen! Ja —»
»Riittää, sir, riittää!» virkkoi Rosamund keskeyttäen nuo selitykset, jotka vain lisäsivät hänen inhoansa.
»Ei, kuule minua vielä, minä rukoilen sinua; kaikki kuultuasi voit arvostella minua lempeämmin.»
»Lempeämmin?» huudahti Rosamund, ja näytti melkein kuin hän olisi nauranut.
»Minä tulin vahingossa hänet surmanneeksi», jatkoi Lionel kiihkeästi. »En suinkaan sitä tarkoittanut. En tahtonut muuta kuin puolustaa ja varjella omaa henkeäni. Mutta miekkoja miteltäessä voi sattua enemmänkin kuin on tarkoituksena. Minä kutsun Jumalan todistajakseni, että hänen kuolemansa oli sattuma ja johtui hänen raivokkuudestaan.»
Rosamund oli hillinnyt nyyhkytyksensä ja katseli häntä nyt tuimin ja peloittavin silmin. »Oliko sattuma sekin, että jätitte minut ja kaikki muut ihmiset siihen luuloon, että tekoon oli syypää veljenne?» kysyi hän.
Lionel peitti kasvonsa, ikäänkuin ei olisi kyennyt kestämään hänen katsettaan. »Kunhan vain tietäisit, kuinka sinua rakastin — jo silloin, salaa — niin varmaan minua hiukan säälisit», vikisi Lionel.
»Säälisin?» Hän kumartui eteenpäin ja näytti sylkevän tuon sanan Lionelin kasvoihin. »Kuolema ja helvetti, mies! Sinäkö anelet sääliä — sinä?»
»Teidän täytyy sääliä minua, jos tiedätte, kuinka suuri oli se kiusaus, johon lankesin.»
»Minä tiedän kataluutenne, valheellisuutenne, pelkuruutenne ja halpamaisuutenne suuruuden. »Oh!»
Lionel ojensi rukoillen kätensä; hänen silmissään oli nyt kyyneliä. »Lempeytenne tähden, Rosamund —» aloitti hän, mutta samassa puuttui vihdoin puheeseen Oliver.
»Luulenpa, että ikävystytätte rouvaa», virkkoi hän koskettaen Lionelia jalallaan. »Kertokaa meille mieluummin lisää hämmästyttävistä kohtaloistanne. Ne huvittavat meitä enemmän. Kertokaa, millä keinoin toimititte minut ryöstetyksi ja orjuuteen myydyksi. Kertokaa, kuinka saitte haltuunne omaisuuteni. Selostakaa juurta jaksain ne satunnaisuudet, joiden onnettomana uhrina olette kaiken aikaa ollut. Käytä älyäsi, mies. Siitä koituu sievä kertomus.»
Sitten saapui Jasper ilmoittamaan, että Ali odotti hehkutettuine rannerenkaineen.
»Niitä ei enää tarvita», sanoi Oliver. »Ota tämä orja mukaasi. Käske Alin vartioida häntä ja pitää huolta siitä, että hän aamulla kahlehditaan kaleerini airoon. Vie hänet pois.»
Lionel nousi seisaalleen, kasvot tuhkanharmaina. »Odota! Ah, odota,Rosamund!» huusi hän.
Oliver tarttui häntä niskaan, pyörähdytti häntä ja viskasi hänetJasperin syliin. »Vie hänet pois!» murahti hän. Jasper tarttui kurjaahartioihin ja pakotti hänet lähtemään ja jättämään Rosamundin jaOliverin kahden kesken Berberian tähtien alle.
Kahdestoista luku.
Oliver katseli kauan aikaa naista, joka oli kyyristynyt sohvaan, kädet yhteen puserrettuina, kasvot kivisen jäykkinä ja katse alasluotuna. Sitten hän huoahti ja kääntyi pois. Hän asteli suojakaiteen luo ja katseli kaupunkia, johon noussut kuu loi valkeata hohdettansa. Sieltä kuului äänten huminaa, jonka yli kuitenkin kohosi puutarhassa heläjävän satakielen viserrys ja sammakkojen kurnutus notkelman lammikosta.
Nyt, kun totuus oli vedetty esiin piilostansa ja ikäänkuin singottu Rosamundin syliin, Oliver ei enää ollenkaan tuntenut sitä tuimaa riemua, jonka oli otaksunut sellaisesta tuokiosta itselleen koituvan. Hän oli pikemmin alakuloinen ja masentunut. Siihen epäpyhään ilonmaljaan, jonka hän oli kuvitellut ahnaasti tyhjentävänsä, oli myrkkynä valautunut se uusi havainto, että Rosamundin menettely oli jossakin määrin puolustettavissa, kun otettiin huomioon, että hän oli varmaan uskonut Oliverin paenneen.
Oliveria masensi se tunto, että hän oli käyttäytynyt aivan väärin ja että hänen kostonsa oli liioiteltu, ja niinmuodoin se hedelmä, joka oli näyttänyt hänestä houkuttelevan makealta, muuttui hänen suussaan tuhkaksi.
Hän seisoi siinä kauan, ja kumpikaan ei virkkanut mitään. Sitten hän vihdoin liikahti, kääntyi pois suojakaiteen luota ja asteli hitaasti takaisin, kunnes tuli sohvan viereen ja katseli korkeudestaan Rosamundia.
»Vihdoinkin olet kuullut totuuden», sanoi hän. Ja kun Rosamund ei vastannut mitään, hän jatkoi: »Olen tyytyväinen, että sain asian hänestä kirpoamaan yllätyksen avulla, tarvitsematta käyttää kidutusta, sillä muuten olisit luullut tuskan pusertavan hänestä väärän tunnustuksen.» Hän vaikeni, mutta Rosamund ei virkkanut vieläkään mitään, eipä edes mitenkään osoittanut kuulleensa hänen sanojaan. »Tuo», lisäsi Oliver, »oli se mies, jota pidettiin minua parempana. Lienet havainnut, ettei se tosiaankaan ollut minulle imartelevaa.»
Vihdoin Rosamund alkoi puhua, ja hänen äänensä soi turtana ja kalseana. »Olen huomannut, että on aivan joutavaa valita teistä kumpaakaan», sanoi hän. »Se minun olisi pitänyt arvatakin. Olisi pitänyt tietää, etteivät veljekset voi olla luonteeltaan ihan erilaiset. Minä opin tässä paljon ja nopeasti!»
Nuo sanat suututtivat Oliveria ja karkoittivat kerrassaan sen leppoisamman mielialan, jonka valtaan hän oli alkanut joutua.
»Opit?» toisti hän. »Mitä opit?»
»Tuntemaan miesten tapoja ja olemusta.»
Oliverin hampaat kimaltelivat hänen huultensa vääntyessä hymyyn. »Toivottavasti koituu sinulle siitä tiedosta yhtä paljon katkeruutta kuin minulle naisten — yhden ainoan naisen — tuntemisesta. Sinä uskoit minusta, mitä uskoit — minusta, jota luulottelit rakastavasi!» Oliver kenties tunsi tarvetta kerrata asiaa itselleen siten pitääkseen syytöksensä perusteita selvinä mielessään.
»Jos saisin pyytää teiltä jotakin armoa, pyytäisin teitä olemaan palauttamatta mieleeni —»
»Omaa uskottomuuttasiko?» kysyi hän. »Kunnotonta valmiuttasi uskomaan minusta pahinta pahaa?»
»Että olen milloinkaan luullut teitä rakastavani. Se ajatus herättää minussa ankarampaa häpeäntunnetta kuin mikään muu; orjamarkkinatkaan ja se solvaus, jonka alaiseksi olette minut saattanut, ei minua siinä määrin hävetä. Te syytätte minua siitä, että olen ollut valmis uskomaan teistä pahaa —»
»Minä teen enemmänkin», keskeytti Oliver, jonka viha kuohahti Rosamundin ivan armottomasta iskusta. »Minä syytän sinua tuhlatuista elämäni vuosista, kaikesta siitä johtuneesta pahasta, kaikesta, mitä olen kärsinyt, kaikesta, mitä olen menettänyt, kaikesta, miksi olen itse muuttunut.»
Rosamund katsahti häneen kylmästi, hämmästyttävässä määrässä valliten itseänsä. »Tuosta kaikestako minua syytätte?»
»Niin.» Oliver oli ylen kiivas. »Ellet olisi kohdellut minua niinkuin kohtelit, ellet olisi ollut valmis kuuntelemaan valheita, ei tuo pentu, minun veljeni, olisi milloinkaan mennyt niin pitkälle enkä minä olisi suonut hänelle tilaisuuttakaan.»
Rosamund siirtyi sohvassa kääntyen häneen syrjin. »Kaikki tämä on aivan joutavaa», virkkoi hän kylmästi. Mutta hän lienee kumminkin pitänyt tarpeellisena puolustautua, koska jatkoi: »Jos sittenkin olin herkkä uskomaan teistä pahaa, lienee seikka johtunut siitä, että vaistoni varoitti minua teissä olevasta pahasta. Te olette todistanut minulle tänä iltana, ettette ole surmannut Peteriä; mutta sitä todistaessanne olette suorittanut teon, joka on sitäkin rumempi ja häpeällisempi, teon, joka täysin paljastaa sydämenne mustuuden. Ettekö ole osoittanut olevanne kostonhimoinen ja jumalaton hirviö?» Hän nousi ja seisoi jälleen vastapäätä Oliveria äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana. »Ettekö olekin — te, joka olette syntynyt Cornwallissa kristittynä aatelismiehenä — muuttunut pakanaksi ja rosvoksi, uskonluopioksi ja merisissiksi? Ettekö ole uhrannut Jumalaannekin kostonhimollenne?»
Oliver katsoi häntä silmiin, ollenkaan säikähtämättä hänen syytöstään, ja esitti hänen vaiettuaan puolestaan kysymyksiä.
»Vaistosiko ovat sinua varoittaneet kaikesta tuosta? Jumalan nimessä, nainen, etkö kykene keksimään mitään parempaa satua?» Hän kääntyi pois, kun samassa saapui kaksi orjaa, jotka kantoivat savisia ruoka-astioita. »Tässä tulee illallinen. Toivottavasti on ruokahalusi parempi kuin logiikkasi.»
Orjat asettivat astian, josta nousi houkutteleva tuoksu, pienelle maurilaiselle pöydälle sohvan viereen. Permannolle he laskivat ison savilautasen, jolla oli pari leipää ja punainen lyhytkaulainen amfora, jonka yli oli kumottu juomalasi.
Orjat kumarsivat syvään ja astelivat jälleen hiljaa pois:
»Käy aterioimaan», kehoitti Oliver lyhyesti.
»En halua illallista», vastasi toinen nyreästi.
Oliverin kylmä katse hipoi häntä. »Tästä puoleen, tyttöseni, ei tule kysymykseen, mitä haluat, vaan mitä käsken sinun tekemään. Minä käsken sinua syömään; käy siis käsiksi.»
»En tahdo.»
»Et tahdo?» toisti Oliver hitaasti. »Puhuuko orja niin herralleen? Syö, sanon minä.»
»En voi! En voi!»
»Orja, joka ei täytä herransa käskyjä, ei voi jäädä elämään.»
»Surmaa siis minut», vastasi Rosamund tuimasti kavahtaen seisaalleen ja uhmaten häntä. »Surmaa minut. Olethan tottunut surmaamaan, ja siitä olisin sinulle ainakin kiitollinen.»
»Minä surmaan sinut, jos mieleni tekee», vastasi Oliver jäisen kylmästi. »En suinkaan sinun mieliksesi. Et näy vielä ymmärtävän. Sinä olet orjani, omaisuuteni, ja minä en salli sinun tulevan vahinkoon, ellei se tapahdu omasta hyvästä tahdostani. Syö siis, tai nuubialaiseni vitsovat sinua, kunnes ruokahalusi paranee.»
Rosamund seisoi hetkisen uhmaten hänen edessään, kalpeana ja päättäväisenä. Sitten näytti siltä kuin hänen tahtonsa olisi yhtäkkiä taipunut ja murtunut miehen tahdon ankaran painon alla, ja hän vaipui takaisin sohvaan. Oliver silmäili häntä ja nauroi itsekseen.