Rosamund oli vaiti ja näytti etsivän jotakin. Kun ei löytänyt, mitä haki, hän loi jälleen Oliveriin katseen, joka ilmaisi osalta ivaa, osalta anelua.
»Pitääkö minun leikata lihaa sormillani?» kysyi hän.
Oliverin silmissä näkyvä välkähdys osoitti hänen oivaltaneen asian tai ainakin epäilevän jotakin. Hän vastasi kuitenkin aivan tyynesti:
»Profeetan laki kieltää pilaamasta lihaa tai leipää koskettamalla sitä veitsellä. Sinun täytyy käyttää Jumalan sinulle antamia käsiä.»
»Pilkkaatteko minua puhumalla profeetasta ja hänen laeistansa? Mitä merkitsevät minulle profeetan lait? Jos minun täytyy syödä, en ainakaan tahdo syödä pakanakoiran tavoin, vaan niinkuin kristitty ihminen.»
Näytti siltä kuin Oliver olisi tahtonut noudattaa hänen toivomustaan, sillä hän veti hitaasti vyöstään tikarin, jonka kahva oli upeasti kullalla silaeltu. »Käytä tuota», sanoi hän laskien sen huolettomasti Rosamundin ulottuville.
Rosamund syöksyi siihen käsiksi vetäisten nopeasti henkeään. »Vihdoinkin annatte minulle jotakin, josta voin olla teille kiitollinen», sanoi hän laskien tikarinkärjen povelleen.
Oliver taivutti polvensa salamannopeasti, ja hänen kätensä tarttui Rosamundin ranteeseen niin voimakkaasti, että tikaria pitelevä käsi hervahti voimattomaksi. Oliver hymyili, tummanpuhuvat kasvot ihan lähellä Rosamundin kasvoja.
»Luulitko tosiaankin minun uskovan sen vapaasti käytettäväksesi? Otaksuitko tosiaankin äkkinäisen teeskennellyn taipumisesi minut pettäneen? Milloin opitkaan ymmärtämään, etten ole houkkio? Minä vain koettelin mieltäsi.»
»Nyt sen siis tunnet», vastasi Rosamund. »Tiedät tarkoitukseni.»
»Tiedän ja osaan olla varuillani.»
Rosamund silmäili häntä, kasvoissa ilme, joka olisi voinut olla ivallinen, ellei siinä olisi kuvastunut syvä ylenkatse. »Onko niin vaikeata katkaista elämän lanka?» kysyi hän. »Eikö ihminen voi surmata itseään muuten kuin tikarilla? Te kerskaatte olevanne herrani, sanotte minua orjaksenne, sanotte omistavanne minut ruumiineni ja sieluineni, koska olette minut ostanut orjamarkkinoilta. Kuinka joutava onkaan tuo kerskauksenne! Ruumiini te voitte kahlehtia ja vangita; mutta sieluni… Saatte varmasti uskoa, että yrityksenne epäonnistuu. Te kerskaatte olevanne elämän ja kuoleman herra. Valhetta! Te vallitsette ainoastaan kuolemaa.»
Portaista kuului nopeita askelia, ja ennenkuin Oliver ehti vastaamaan, ennenkuin hän oli ehtinyt keksiä sanoja vastaukseensa, seisoi hänen edessään Ali, joka toi sen hämmästyttävän tiedon, että eräs naishenkilö pyrki välttämättä Sakr-el-Bahrin puheille.
»Naishenkilö?» kysyi Oliver kulmiaan kurtistaen. »Kristitty nainen, niinkö?»
»Ei, herra. Muhamettilainen», kuului vieläkin hämmästyttävämpi vastaus.
»Muhamettilainen nainen pyrkimässä tänne? Mahdotonta!»
Mutta hänen vielä puhuessaan nousi kynnyksen yli kattotasanteelle tumma hahmo hiljaa kuin varjo. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu, ja viitan kokoinen musta harso peitti katseelta hänen vartaloansakin.
Ali käännähti häneen päin raivostuneena». Enkö käskenyt sinua odottamaan alhaalla, sinä häpeän tytär?» pauhasi hän. »Hän on seurannut minua tänne tunkeutuakseen väkisinkin luoksenne. Ajanko hänet pois?»
»Anna hänen jäädä», virkkoi Sakr-el-Bahr. Hän viittasi Alille käskien häntä poistumaan.
Tuo tumma, liikkumaton hahmo kiinnitti jollakin tavoin hänen tarkkaavaisuuttansa ja kiihti hänen epäilyksiänsä. Melkein selittämättömällä tavalla se johti hänen mieleensä Ajub-el-Saminin ja orjamarkkinoilla Rosamundista tehdyt tarjoukset.
Hän seisoi odottaen vieraansa puhuvan ja ilmaisevan itsensä. Tulija puolestaan pysytteli yhä liikkumattomana, kunnes Alin askelet olivat häipyneet kuulumattomiin. Sitten hän osoitti täysin luonteenomaista pelottomuutta, häikäilemättömyyttä, joka ilmaisi muhamettilaiseen pakkoon alistumatonta eurooppalaista alkuperää. Hän teki, mitä yksikään oikeauskoinen nainen ei olisi missään tapauksessa tehnyt: siirsi syrjään pitkän mustan harson, ja näkyviin tuli Fenzileh kalpeine kasvoineen ja kaihoisine silmineen.
Vaikka Oliver ei ollut vähempää odottanut, hän kuitenkin peräytyi askelen nähdessään tulijan kasvot paljastettuina edessään.
»Fenzileh?» huudahti hän. »Mitä mielettömyyttä tämä on?»
Esiteltyään itsensä niin dramaattisesti Fenzileh veti jälleen harson soveliaasti kasvojansa peittämään.
»Kuinka voit tulla tänne, minun luokseni ja näin!» moitti Oliver. »Jos asia tulisi herrasi korviin, niin kuinka kävisikään sinun ja minun? Pois täältä, nainen, ja heti!» kehoitti hän.
»Ei ole pelkoa siitä, että hän saa asian tietää, ellet itse sitä hänelle kerro», vastasi Fenzileh. »Sinulta minun ei tarvitse pyytää asiaa anteeksi, kunhan muistat, ettet ole itsekään syntynyt muhamettilaiseksi.»
»Mutta Algier ei ole kotoinen Sisiliasi, ja olitpa syntynyt miksi tahansa, sinun on hyvä muistaa, mikä nyt olet.»
Sakr-el-Bahr alkoi juurta jaksain selittää hänen mielettömyytensä koko laajuutta, mutta Fenzileh keskeytti hänen puhetulvansa.
»Nuo ovat turhia juttuja, jotka vain viivyttävät minua.»
»Kerro siis asiasi heti, Allahin nimessä, jotta poistut sitä pikemmin.»
Fenzileh noudatti tuota vastaansanomatonta kehoitusta. Hän osoitti Rosamundia. »Asia koskee tuota orjatyttöä», sanoi hän. »Minä lähetin vesiirini tänään markkinoille käskien ostaa hänet minulle.»
»Sen arvasin», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Mutta sinä näytät häneen mielistyneen, ja se houkkio suostui häviöön.
»Entä sitten?»
»Luovutathan hänet minulle siitä hinnasta, jonka olet hänestä maksanut?» Äänessä oli hieno pelon sävy.
»Olen kovin pahoillani, että täytyy kieltäytyä, oi Fenzileh. Hän ei ole ostettavissa.»
»Maltahan», huudahti Fenzileh. »Maksettu hinta oli korkea — monin verroin korkeampi kuin mikään kuulemani, olipa orja kuinka kaunis tahansa. Mutta minä mielin kovin saada hänet. Se on oikkuni, ja minä en suvaitse, ettei oikkujani täytetä. Tämän haluni tyydyttämiseksi olen valmis maksamaan sinulle kolmetuhatta filipiä.»
Sakr-el-Bahr silmäili häntä ihmetellen millaisia pirullisia juonia tuo nainen mielessään hautoi ja mitä pahoja aikeita tahtoi toteuttaa.
»Tahdot maksaa kolmetuhatta filipiä?» virkkoi hän hitaasti.»Minkätähden?»
»Oikkuani tyydyttääkseni, noudattaakseni erästä päähänpistoa.»
»Mikä on tuo kallishintainen oikku?» tiedusteli Sakr-el-Bahr edelleen.
»Halu saada hänet omakseni», vastasi Fenzileh vältellen.
»Entä mistä johtuu tuo halu?» kysyi toinen jälleen, yhtä kärsivällisenä kuin vääjäämättömänäkin.
»Sinä kysyt liian paljon», huudahti Fenzileh vihastuen.
Sakr-el-Bahr kohautti olkapäitään ja hymyili. »Sinä vastaat liian vähän.»
Fenzileh laski kätensä kupeelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sakr-el-Bahr näki hänen silmäinsä hehkuvan harson läpi ja kirosi etua, jota nautti Fenzileh hänen kasvojensa ilmeiden jäädessä keskustelukumppanilta salatuiksi. »Sanalla sanoen, Oliver-Reis, tahdotko myydä hänet kolmestatuhannesta filipistä?»
»Sanalla sanoen: en tahdo», kuului vastaus.
»Et tahdo? Et huoli kolmestatuhannesta filipistä?» Hänen äänensä ilmaisi hämmästystä, ja Sakr-el-Bahr ihmetteli, oliko se todellista vai teeskenneltyä.
»En kolmestakymmenestäkään tuhannesta», vastasi hän. »Hän on minun, ja minä en aio hänestä luopua. Koska siis olen lausunut ajatukseni ja koska tännejäämisestäsi koituu vaaraa meille molemmille, kehoitan sinua poistumaan.»
Syntyi hetken kestävä vaitiolo, ja kumpikaan heistä ei huomannut Rosamundin kalpeissa kasvoissa näkyvää valpasta mielenkiintoa. Kumpikaan ei arvannut hänen osaavan ranskaa, jonka taito teki hänelle mahdolliseksi ymmärtää enimmän osan siitä, mitälingua francaakäyttävät keskustelijat sanoivat.
Fenzileh tuli aivan hänen luoksensa. »Et siis tahdo hänestä luopua, vai kuinka?» kysyi hän, ja Sakr-el-Bahr oli varma siitä, että hän ivaili. »Älä huoli olla niin levollinen. Sinä joudut hänet luovuttamaan, ystäväiseni, — ellei minulle, niin Asadille. Hän itse on tänne tulossa.»
»Asad?» huudahti Sakr-el-Bahr nyt säpsähtäen.
»Asad-ed-Din», vastasi Fenzileh alkaen jälleen hieroa kauppaa. »Kuulehan! On varmaan parempi, jos teet hyvät kaupat minun kanssani sen sijaan, että joudut tekemään huonot kaupat paššan kanssa.»
Sakr-el-Bahr pudisti päätänsä seisoen hajasäärin hänen edessään. »En aio ryhtyä kauppoihin teidän kummankaan kanssa. Tämä orja ei ole myytävänä.»
»Uskallatko vastustella Asadia? Saat uskoa, että hän vie tytön, olipa hän kaupan tai ei.»
»Minä ymmärrän», virkkoi Sakr-el-Bahr silmiään siristäen. »Tuo pelko siis on syynä siihen oikkuusi, että tahdot saada hänet omaksesi. Etpä ole ovela, Fenzileh. Se tietoisuus, että oma sulosi on kuihtumassa, saa sinut pelkäämään, että tällainen kaunotar kerrassaan riistäisi sinulta herrasi suosion, niinhän?»
Hän ei tosin voinut tutkia hunnutetun kasvoja nähdäkseen, kuinka tuo hyökkäys oli vaikuttanut, mutta huomasi ainakin hänen vartensa värähtävän ja kuuli hänen äänessään ilmenevän kiukun: »Entäpä jos niin olisikin, mitä se sinua liikuttaa?»
»Se voi liikuttaa minua vähän tai paljon», vastasi Sakr-el-Bahr mietteissään.
»Niin, oikeastaan sen pitäisi sinua paljonkin liikuttaa» vastasi hän nopeasti, yhteen hengenvetoon. »Enkö ole aina ollut ystäväsi? Enkö ole aina huomauttanut ansioistasi herralleni ja toiminut totisena ystävänä etenemisesi hyväksi, Sakr-el-Bahr?»
Sakr-el-Bahr nauroi avoimesti. »Oletko tosiaankin?» kysyi hän.
»Naura miten paljon mielit, mutta se on totta», väitti Fenzileh. »Jos menetät minut, menetät kaikkein arvokkaimman liittolaisesi — henkilön, jota hänen herransa kuulee ja rakastaa. Ajattele, Sakr-el-Bahr, mitä tapahtuisi, jos joku toinen tulisi sijaani, joku toinen, joka voisi valheillaan myrkyttää Asadin mielen sinua vastaan — sillä hän ei varmaankaan voi sinua rakastaa, tuo frankkilainen tyttö, jonka olet riistänyt kodistaan!»
»Älä siitä huolehdi», vastasi Sakr-el-Bahr kevyesti yrittäen samalla parhaansa mukaan sukeltaa syvyyksiin ja saada selkoa naisen todellisista tarkoituksista. »Tämä orjani ei tule milloinkaan anastamaan sinun sijaasi Asadin vieressä.»
»Sinä houkkio, Asad ottaa hänet, olipa hän myytävänä tai ei.»
Sakr-el-Bahr silmäili häntä pää kallellaan ja kädet puuskassa. »Jos hän voi ottaa tytön minulta, niin sitäkin helpommin sinulta. Olet epäilemättä ottanut seikan huomioon ja synkeässä sisilialaisessa mielessäsi jo hautonut keinoa asian auttamiseksi. Mutta oletko ajatellut, mitä asia sinulle maksaa? Mitä sanookaan sinulle Asad saatuaan tietää, että olet tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa?»
»Mitäpä siitä huolisin?» huudahti Fenzileh äkkinäisen raivon vallassa, hurjanlaisesti elehtien. »Silloin tyttö on jo sataman pohjassa, kivi kaulassaan. Asad varmaan antaa minua piiskata. Epäilemättä. Mutta siihen se loppuu. Hän tarvitsee minua lohdutuksekseen, ja kaikki on jälleen hyvin.»
Sakr-el-Bahr oli vihdoinkin saanut asian selville, houkutellut ilmi kaikki hänen ajatuksensa, kuten kuvitteli. Hän ajatteli, ettei Fenzileh tosiaankaan ollut käyttäytynyt ovelasti. Hän, Sakr-el-Bahr, oli ollut houkkio salliessaan niin matalan ja ilmeisen tarkoituksen tuottaa itselleen päänvaivaa. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.
»Poistu rauhassa, oi Fenzileh», sanoi hän. »Minä en luovuta häntä kenellekään — olipa nimenä Asad tai Saatana».
Hän puhui ehdottoman päättävästi, ja vastauksesta kuului, että Fenzileh näytti tyytyvän hänen päätökseensä. Mutta hänen vastauksensa tuli erittäin nopeasti, niin nopeasti, että sopi otaksua sen ennakolta suunnitelluksi.
»Siinä tapauksessa varmaan aiot ottaa hänet vaimoksesi.» Kenenkään ihmisen ääni ei voi kaikua viattomampana ja vilpittömämpänä kuin hänen nyt. »Jos on niin laita, teet viisaimmin pitäessäsi kiirettä, sillä naimisiinmeno on ainoa este, jota Asad ei kumoa. Hän on hurskas ja kunnioittaisi varmaan sellaista liittoa, koska kunnioittaa syvästi profeetan lakia. Mutta varmasti saat uskoa, ettei hän välitä mistään muusta.»
Mutta huolimatta hänen viattomuudestaan ja teennäisestä vilpittömyydestään — tai kenties senvuoksi Sakr-el-Bahr luki häntä kuin avointa kirjaa; nyt ei enää haitannut, että kasvot olivat hunnun peitossa.
»Sinun tarkoituksesi toteutuisivat nekin, eikö totta?» kysyiSakr-el-Bahr vuorostaan ovelasti.
»Samoinkuin sinun», myönsi Fenzileh.
»Sano 'paremmin', Fenzileh», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Sanoin taannoin, ettet ole ovela. Mutta silloin sanoin väärin, Koraanin nimessä. Sinä olet ovela kuin käärme. Mutta minäpä huomaan, minne olet luikertamassa. Jos noudattaisin neuvoasi, saavutettaisiin kaksi eri tarkoitusta. Ensinnäkin saisin hänet Asadilta suojaan ja toiseksi joutuisin vaikeuksiin, koska olen niin tehnyt. Mikäpä olisikaan enemmän toiveittesi mukaista?»
»Sinä teet minulle vääryyttä», puolustautui Fenzileh. »Olen aina ollut ystäväsi. Tahtoisin…» Hän vaikeni yhtäkkiä kuunnellakseen. Yön hiljaisuuden rikkoivat Bab-el-Uebista päin kuuluvat huudot. Hän juoksi nopeasti suojakaiteen luo, mistä voi nähdä portin, ja kumartui katsomaan.
»Näetkö, näetkö?» huudahti hän, ja hänen äänensä värähteli. »Siinä hän on — Asad-ed-Din.»
Sakr-el-Bahr siirtyi hänen viereensä ja näki soihtujen valossa joukon miehiä, jotka astuivat sisään pimeästä porttikäytävästä.
»Näyttääpä melkein siltä kuin olisit tavoistasi poiketen puhunut kerran totta, oi Fenzileh.»
Fenzileh kääntyi häneen päin, ja Sakr-el-Bahrista tuntui kuin myrkyllinen katse olisi nuolena iskenyt häneen hunnun läpi. Mutta hänen puhuessaan hänen äänensä oli kylmän rauhallinen.
»Hetkisen kuluttua hälvenee viimeinenkin epäilyksesi. Mutta kuinka käy minun?» Tuon kysymyksen hän lisäsi kiihkeämmin. »Hän ei saa tavata minua täällä. Luulenpa, että hän surmaisi minut.»
»Aivan varmaan», myönsi Sakr-el-Bahr. »Mutta kukapa sinua tuntisi, kun olet hunnutettu? Poistu siis, ennenkuin hän ehtii tänne. Piiloudu pihalle, kunnes ovat ehtineet sisään. Tulitko yksin?»
»Olisinko uskaltanut ilmoittaa kenellekään tulevani luoksesi?» kysyi Fenzileh, ja Sakr-el-Bahr ihaili voimakasta sisilialaista henkeä, jota monet paššan haaremissa vietetyt vuodet eivät olleet kyenneet tukahduttamaan.
Fenzileh lähti nopeasti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.»Ethän jätä häntä? Ethän…?»
»Ole huoletta», vastasi Sakr-el-Bahr niin painokkaan päättävästi, ettäFenzileh poistui tyytyväisenä.
Kolmastoista luku.
Sakr-el-Bahr seisoi hänen mentyään mietteisiinsä vaipuneena. Hän punnitsi jälleen jokaista kuulemaansa sanaa ja ajatteli tarkoin, kuinka ottaisi vastaan ja kuinka esittäisi kieltonsa, jos pašša tosiaankin saapuisi niissä asioissa.
Niin hän vaiti ollen odotteli Alia tai jotakin toista palvelijaa kutsumaan itseään paššan eteen. Mutta Ali ilmoittikin saapuessaan Asad-ed-Dinin tulevan, ja kohta hänen kintereillään saapui Asad joka oli kärsimättömänä tahtonut heti puhutella Sakr-el-Bahria.
»Profeetan rauha sinulle, poikani», kuului paššan tervehdys.
»Samoin sinulle, herrani.» Sakr-el-Bahr kumarsi. »Talolleni tapahtuu kunnia.» Hän viittasi Alia menemään.
»Minä tulen luoksesi anojana», virkkoi Asad astuen lähemmäksi.
»Sinäkö anojana? Se on tarpeetonta, herrani. Onhan tahtoni vain sinun tahtosi kaiku.»
Paššan etsivä katse liukui hänen ohitseen ja syttyi hehkuun sattuessaan Rosamundiin. »Minä tulen kiireen kaupalla», sanoi hän, »niinkuin nuori rakastaja, jonka vaisto vie etsimänsä läheisyyteen. Minä haen tuota frankkilaista helmeä, tuota taivaankaunista vankia, jonka toit viime retkeltäsi. En ollut Kasbahissa, kun tuo Tsamanni-sika palasi sinne markkinoilta; mutta saatuani vihdoin kuulla, ettei hän ollut ostanut tyttöä, kuten käskin, olisin voinut itkeä, niin paha oli mieleni. Pelkäsin ensin, että joku Susin kauppias oli hänet ostanut ja lähtenyt matkaan; mutta kun sitten kuulin — siunattu olkoon Allah! — sinun hänet ostaneen, rauhoituin jälleen. Tahdothan luovuttaa hänet minulle, poikani?»
Hän puhui niin luottavasti, että Oliverin oli vaikea keksiä sanoja hänen harhaluulonsa hälventämiseksi. Siitä syystä hän seisoi hetkisen epäröiden.
»Minä korvaan tappiosi», jatkoi Asad. »Saat tuhatkuusisataa filipiäsi takaisin ja vielä viisisataa lohdutukseksesi. Tyydythän siihen; minä näet olen kiihkeän kärsimättömyyden vallassa.»
Sakr-el-Bahrin suu oli hymynirveessä. »Minä tunnen hyvin sen kärsimättömyyden, herrani, kun hän on kysymyksessä», vastasi hän hitaasti. »Se vaivasi minuakin viisi loputtoman pitkää vuotta. Siitä vapautuakseni lähdin vaaralliselle retkelleni Englantiin anastamassani frankkilaisessa aluksessa. Et sitä tietänyt, Asad, muuten et —»
»Joutavia!» keskeytti Asad. »Oletpa syntynyt kauppiaaksi. Ei ole vertaistasi, Sakr-el-Bahr, kun on kysymyksessä älyn leikki. Olkoon menneeksi, mainitse oma hintasi, käytä hyödyksesi kärsimättömyyttäni, ja päätetään kaupat.»
»Valtiaani», virkkoi Sakr-el-Bahr tyynesti, »nyt ei ole kysymyksessä hyötyminen. Hän ei ole myytävänä.»
Asad tuijotti häneen sanattomana, ja hänen kellerviin kasvoihinsa nousi heikko puna. »Eikö ole… myytävänä?» toisti hän hämmästyneenä änkyttäen.
»Ei, vaikka tarjoisit valtasi ja asemasi hänen hinnakseen», kuului juhlallinen vastaus. Sitten hän jatkoi lämpimämmin, äänellä, jossa oli pyynnön sävyä: »Pyydä minulta mitä tahansa muuta, ja minä lasken sen mielihyvin eteesi osoittaakseni sinulle uskollisuuttani ja kiintymystäni.»
»Minä en tahdo mitään muuta.» Asad puhui kärsimättömästi, melkein kiukkuisesti. »Haluan saada tuon orjan.»
»Siinä tapauksessa», vastasi Oliver, »vetoan armoosi ja rukoilen sinua kääntämään katseesi jonnekin toisaalle.»
Asad silmäili häntä synkästi. »Kieltäydytkö?» kysyi hän niskaansa ojentaen.
»Valitan kovin!» virkkoi Sakr-el-Bahr.
Syntyi vaitiolo. Asadin hahmo muuttui yhä synkeämmäksi, ja hänen sissipäällikköön suuntaamansa silmät välkkyivät yhä tuimemmin.
»Ymmärrän», sanoi hän vihdoin, äänessä tyyneys, joka oli sellaisessa ristiriidassa hänen ilmeensä kanssa, että kuulosti melkein kaamealta. »Ymmärrän. Näyttää siltä, että Fenzileh on enemmän oikeassa kuin arvasinkaan. Vai niin!» Hän katseli merisissiä hetkisen alta kulmain kiiluvilla silmillään.
Sitten hän lausui äänellä, jossa värisi pidätetty kiukku: »Muista, Sakr-el-Bahr, mikä olet, mitä olen sinusta tehnyt. Muista kaikkea sitä hyvyyttä, jota nämä kädet ovat tuhlaten sinulle jakaneet. Sinä olet sissieni päällikkö ja voisit kerran olla enemmänkin. Algierissa ei ole ketään sinua korkeampaa, itseäni lukuunottamatta. Oletko siis niin kiittämätön, että kiellät minulta ensimmäisen pyytämäni? Totta on se, mitä on kirjoitettu: 'Ihminen on kiittämätön'».
»Kunpa tietäisit, mitä kaikkea tämä minulle merkitsee —» aloittiSakr-el-Bahr.
»En tiedä enkä välitäkään», keskeytti Asad. »Olipa mitä tahansa, sen täytyisi näyttää olemattomalta minun tahtoni rinnalla.» Sitten hänen kiukkunsa väistyi imartelun tieltä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin jykevälle olkapäälle. »Kuulehan, poikani. Minä kohtelen sinua jalomielisesti rakkauteni tähden ja tahdon unohtaa kieltosi.»
»Ole niin jalomielinen, herrani, että unohdat häntä ollenkaan pyytäneesi.»
»Kieltäydytkö vieläkin?» Ääni, joka oli ollut äsken mesimakea, kaikui jälleen karulta. »Älä huoli jännittää liiaksi kärsivällisyyttäni. Minä olen nostanut sinut loasta, ja yksi ainoa sanani voi sinut jälleen sinne viskata. Minä katkaisin ne kahleet, jotka sitoivat sinut soutupenkkiin, mutta voin ne iskeä jälleen kiinni.»
»Sinä voit tehdä kaiken tuon», myönsi Sakr-el-Bahr. »Ja kun sen tietäen sittenkin kieltäydyn luopumasta siitä, mikä kuuluu minulle kaksin kerroin — ryöstön ja oston nojalla — voit käsittää, kuinka voimalliset ovat vaikuttimeni. Ole armollinen, Asad…»
»Täytyykö minun riistää hänet sinulta väkivalloin?» ärjyi Asad.
Sakr-el-Bahr jäykistyi. Hän suoristi niskansa ja katsoi pelkäämättä paššaa silmiin. »Et voi tehdä sitäkään niin kauan kuin elän», vastasi hän.
»Tottelematon, kapinoiva koira! Aiotko vastustella minua —minua!»
»Minä rukoilen sinua: älä ole niin epäjalo ja väärämielinen, että pakotat palvelijasi sellaiseen inhoittavaan menettelyyn.»
Asadin huulet kiertyivät ivalliseen hymyyn. »Onko tuo viimeinen sanasi?» kysyi hän.
»Sitä lukuunottamatta, että olen muuten ehdoton orjasi, oi Asad.»
Pašša seisoi hetkisen silmäillen häntä tuhoaennustavin katsein. Sitten hän lähti varmoin askelin, niinkuin päätöksensä tehnyt henkilö, kohti ovea. Kynnyksellä hän pysähtyi ja kääntyi.
»Odotahan!» virkkoi hän ja poistui lausuttuaan tuon uhkauksen.
Sakr-el-Bahr jäi hetkeksi siihen, missä oli seisonut keskustelun aikana, ja kääntyi sitten toisaalle olkapäitään kohauttaen. Rosamundin katse oli suunnattu häneen, ja siinä oli ilme, josta hän ei kyennyt saamaan selkoa. Hän ei kyennyt sitä kestämään, vaan kääntyi toisaalle. Aikaisemmat omantunnonsoimaukset kohosivat auttamattomasti hänen mieleensä. Hän oli tosiaankin tehnyt tekemättömät. Nyt hänet valtasi epätoivo, täysi tietoisuus suoritetusta kamalasta teosta, joka tuntui auttamattomalta.
Äänettömässä tuskassaan hänelle kävi jokseenkin selväksi, että hän oli arvioinut väärin Rosamundiin kohdistuvia tunteitansa, ettei hänessä suinkaan ollut vallitsevana viha ja ettei rakkaus ollut vielä tuhoutunut, koska se ajatus, että Rosamund voisi nyt joutua Asadin saaliiksi, ei olisi muuten voinut häntä siinä määrin kiduttaa. Jos hän olisi otaksumansa mukaisesti Rosamundia vihannut, hän olisi vahingoniloisena hänet luovuttanut.
Oliver ei varmaan tietänyt, johtuiko hänen nykyinen mielentilansa yksinomaan siitä, että hän oli havainnut näennäiset syyllisyysperusteensa vakuuttavammiksi kuin oli osannut kuvitellakaan, niin vakuuttaviksi, että Rosamund oli hyvinkin voinut pitää häntä veljensä surmaajana.
Nämä kiduttavat mietteet keskeytti Rosamundin terävä ja vakava ääni:»Minkätähden kieltäydyitte?»
Oliver kääntyi jälleen häneen päin hämmästyneenä, kauhun valtaamana.»Ymmärsitkö, mitä puhuimme?» sai hän sanotuksi.
»Ymmärsin riittävästi», vastasi Rosamund. »Tämälingua francamuistuttaa melkoisesti ranskankieltä.» Sitten hän jälleen kysyi: »Minkätähden kieltäydyitte?»
Oliver siirtyi hänen viereensä ja silmäili häntä. »Kysytkö minkätähden?»
»Eipä oikeastaan liene siihen syytä», virkkoi Rosamund katkerasti. »Mutta voihan kostonhimonne olla niin leppymätön, että mieluummin menetätte henkenne kuin luovutatte siitä hitustakaan.»
Oliverin kasvot jäykistyivät jälleen. »Aivan luonnollista», ivaili hän, »että selität tekoni siten.»
»Niin ei ole laita. Minä kysyin, koska epäilen.»
»Ymmärrätkö, mitä voi merkitä Asad-ed-Dinin saaliiksi joutuminen?»
Rosamund vavahti, ja hänen katseensa painui alas, mutta ääni oli tyyni hänen vastatessaan: »Onko se paljoakin pahempaa kuin jos joudun Oliver-Reisin tai Sakr-el-Bahrin — tai miten teitä nimitettäneenkin — saaliiksi?»
»Jos sanot asian olevan yhdentekevän, en tietenkään enää vastusta», vastasi Oliver kylmästi. »Voit mennä hänelle. Vastustaessani häntä — kenties mielettömästi — en ajatellut kostavani sinulle. Tein sen siitä syystä, että tuo ajatus saa mieleni kauhun valtaan.»
»Niin ollen teidän täytyisi kauhistua yhtä hyvin itseänne», virkkoiRosamund.
Oliverin vastaus hämmästytti häntä. »Kenties kauhistunkin», sanoi hän tuskin kuuluvasti. »Kenties kauhistunkin.»
Rosamund katsahti häneen ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa. Mutta toinen jatkoi, äkkiä kiihtyen, sallimatta hänen keskeyttää.
»Hyvä Jumala! Tätäkö tarvittiin, jotta käsittäisin tekoni halpamaisuuden. Asadin vaikuttimet eivät ole sellaiset kuin minun. Minä tahdoin saada sinut käsiini rangaistakseni sinua. Mutta hän… Hyvä Jumala!» valitti hän peittäen kasvonsa hetkeksi käsiinsä.
Rosamund nousi hitaasti; hänen mielessään eli omituinen levottomuus, hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta liikutuksensa vallassa oleva Oliver ei sitä huomannut. Sitten lankesi hänen epätoivoonsa valonsäteenä se neuvo, jonka Fenzileh oli hänelle antanut puhuessaan siitä esteestä, jota Asad hurskaana muhamettilaisena ei uskaltaisi raivata tieltään.
»On olemassa keino», huudahti hän. »On olemassa keino, jota Fenzileh ilkeyksissään ehdotti.» Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, katse pois käännettynä. Sitten hän kävi suoraan asiaan. »Sinun täytyy mennä kanssani naimisiin.»
Näytti melkein siltä kuin Rosamund olisi saanut iskun. Hän astui taaksepäin. Hänessä heräsi kohta epäluulo, joka nopeasti kasvoi varmaksi uskoksi, että Oliver oli vain yrittänyt pettää häntä teeskentelemällä katumusta.
»Naimisiin kanssanne!» huudahti hän.
»Niin», vastasi Oliver. Hän alkoi selittää, kuinka Rosamund hänen vaimonaan olisi pyhä ja loukkaamaton kaikkien muhamettilaisten joukossa. Kukaan ei uskaltaisi häneen sormellaan koskea, koska siten solvaisi profeetan pyhää lakia, ja jos olisikin sellaisia, ei niihin kuulunut Asad, joka oli harras jumalinen. »Ainoastaan siten», päätti Oliver puheensa, »voin sinut pelastaa hänen käsistään.»
Rosamund oli kuitenkin yhä ylenkatseellinen ja vastahakoinen. »Se on liian epätoivoinen keino epätoivoisessakin tapauksessa», sanoi hän siten saattaen Oliverin ankaran kärsimättömyyden valtaan.
»Sinun täytyy, sanon», väitti hän melkein kiukkuisesti. »Sinun täytyy — muuten sinut kannetaan jo tänä iltana Asadin haaremiin — eikä edes hänen puolisokseen, vaan orjakseen. Sinun täytyy oman itsesi tähden luottaa minuun! Sinun täytyy!»
»Luottaa teihin?» huudahti Rosamund, kiihkeän ylenkatseen pyrkiessä nauruna purkautumaan. »Luottaa teihin! Kuinka voisin luottaa henkilöön, joka on uskonluopio ja pahempikin?»
Oliver hillitsi itseään voidakseen keskustella hänen kanssaan ja saavuttaakseen kylmän logiikan avulla hänen suostumuksensa. »Sinä olet kovin leppymätön», sanoi hän. »Arvostellessasi minua jätät kerrassaan huomioonottamatta ne kärsimykset, jotka olen kokenut ja joita olet osaltasi aiheuttanut. Tietäessäsi nyt, kuinka väärämielisesti minua syytettiin ja kuinka paljon muita katkeria vääryyksiä jouduin kokemaan, muista samalla, että olin ihminen, jonka olivat pettäneet rakkain mies ja rakkain nainen. Minä olin kadottanut uskoni ihmisiin ja Jumalaan, ja muhamettilaiseksi, uskonluopioksi, merirosvoksi minä muutuin, koska ei ollut mitään muuta mahdollisuutta pelastua kaleeriorjan sanomattomasta kurjuudesta.» Hän silmäili surullisesti Rosamundia. »Eikö tämä mielestäsi ollenkaan minua puolusta?»
Se liikutti Rosamundia hiukan, sillä hän luopui ylenkatseesta, vaikka säilyttikin vihamielisen asenteensa.
»Mitkään vääryydet», sanoi hän, melkein murheellisesti, »eivät voi oikeuttaa ritarillisuuden solvaamista, miehen-arvonne häpäisemistä, voimanne väärinkäyttämistä naisen vainoamiseen. Millaiset vaikuttimet teitä lienevätkin johtaneet, te olette joka tapauksessa vajonnut niin syvään, sir, etten voi teihin luottaa.»
Oliver taivutti päänsä kuullessaan moitteen, jonka oli jo lausunut omassa mielessään. Se oli oikea ja ansaittu, ja hänen oli mahdoton siitä katkeroitua, koska tiesi sen oikeaksi.
»Tiedän sen», sanoi hän. »Mutta enhän pyydä sinua luottamaan itseeni omaksi hyödykseni, vaan sinua auttaakseni. Minä rukoilen sinua niin menettelemään vain oman itsesi vuoksi.» Äkkinäistä mieleenjohtumaa noudattaen hän veti vyöstään painavan tikarinsa ja ojensi sen Rosamundille, kahva edellä. »Jos haluat saada luotettavuuteni takeen», sanoi hän, »ota tämä veitsi, jolla tänä iltana aioit itsesi surmata. Jos huomaat minussa vähimmänkin petollisuuden merkin, käytä sitä miten mielit — minun tai itsesi tuhoksi.»
Rosamund silmäili häntä hieman hämmästyneenä. Sitten hän ojensi hitaasti kätensä ja tarttui hänen tarjoamaansa aseeseen. »Ettekö pelkää», kysyi hän, »että käytän sitä nyt, siten tehden lopun asiasta?»
»Minä luotan sinuun», sanoi Oliver, »siinä toivossa, että sinä alat luottaa minuun. Sitäpaitsi varustan sinut pahimman varalta. Jos näet tulee valittavaksesi kuolema tai Asad, otaksun sinun valitsevan kuoleman. Mutta salli minun lisätä, että olisi typerää valita kuolema, kun on vielä olemassa elämisen mahdollisuus.»
»Mikä mahdollisuus?» kysyi Rosamund, äänessä taannoisen ylenkatseen heikko vivahdus. »Sekö mahdollisuus, että joudun elämään kanssanne?»
»Ei», vastasi Oliver vakavasti. »Jos luotat minuun, tahdon koettaa korvata kaiken tekemäni pahan. Kuule minua. Päivän sarastaessa kaleerini lähtevät kaappausretkelle. Minä toimitan sinut salaa alukseen ja keksin keinon laskea sinut maihin jollekin kristitylle rannikolle — Italiaan tai Ranskaan — mistä voit päästä takaisin kotiin.»
»Mutta sillävälin», huomautti Rosamund, »minun on tultava vaimoksenne.»
Oliver hymyili mietteissään. »Pelkäätkö vieläkin jotakin sadinta? Eikö mikään saa sinua luottamaan vilpittömyyteni? Muhamettilainen avioliitto ei ole kristittyä sitova, ja minä en aio sitä avioliittona pitää. Se on pelkkä veruke, jolla sinua suojelen, kunnes pääsemme täältä pois.»
»Kuinka voin luottaa sanoihinne?»
»Kuinka?» Oliver vaikeni joutuen hämilleen, mutta vain hetkeksi. »Onhan sinulla tikari», vastasi hän painokkaasti.
Rosamund seisoi mietteissään, silmäillen aseen himmeänä kiiltelevää terää. »Entä vihkiminen?» kysyi hän. »Miten se tapahtuu?»
Oliver selitti hänelle, että muhamettilaisen lain mukaan vaadittiin ainoastaan tuomarille tai häntä ylemmälle viranomaiselle todistajien läsnäollessa annettu ilmoitus. Hän oli parhaillaan tätä selittämässä, kun alhaalta kuului äänten hälinää, askelten töminää ja näkyi soihtujen loimuja.
»Asad palaa miehineen», huudahti hän, ja hänen äänensä vapisi.»Suostutko?»
»Entä tuomari?» kysyi Rosamund, ja tuosta kysymyksestä Oliver huomasi hänen suostuvan pelastettavaksi niinkuin hän oli ehdottanut.
»Minä sanoin tuomari tai joku korkeampi. Asad itse on oleva meidän vihkijämme ja hänen seuralaisensa todistajinamme.»
»Mutta jos hän kieltäytyy? Hän varmaan kieltäytyy!» huudahti Rosamund kiihtyneenä ristien kätensä rinnalleen.
»Minä en aio häntä pyytää. Yllätän hänet.»
»Hän… hän varmaan suuttuu. Hän voi kostaa sen, mikä hänestä tuntuu juonelta.»
»Niin», vastasi Oliver hurjasti katsahtaen. »Olen ajatellut sitäkin.Mutta jotakin meidän täytyy uskaltaa. Ellemme onnistu, niin —»
»Minulla on tikari», huusi Rosamund pelkäämättä.
»Ja minun varalleni on olemassa nuora tai miekka», vastasi Oliver.»Hiljaa! He tulevat!»
Portaista kaikuvat askelet olivat Alin. Hän syöksyi säikähtyneenä kattotasanteelle.
»Herra! Herra! Asad-ed-Din on täällä sotilaineen. Hänellä on asestettu saattue mukanaan!»
»Ei mitään pelon syytä», virkkoi Sakr-el-Bahr näköjänsä aivan tyynenä.»Kaikki käy hyvin.»
Asad riensi portaita ylös tasanteelle kapinallisen sissipäällikkönsä luo. Hänen jäljessään tuli kaksitoista mustapukuista janitšaaria käyrämiekkoineen, joihin soihtujen valo loi kapeita verenkarvaisia juovia.
Pašša pysähtyi Sakr-el-Bahrin eteen, kädet majesteetillisesti ristissä rinnalla ja pää takakenossa, niin että hänen pitkä valkoinen partansa sojotti eteenpäin.
»Minä olen palannut», sanoi hän, »käyttämään voimaa siinä, missä lempeys ei auta. Toivon kumminkin hartaasti, että Allah on tällä välin auttanut sinut parempiin ajatuksiin.»
»Niinpä onkin, herrani!» vastasi Sakr-el-Bahr.
»Ylistetty olkoon hän!» huudahti Asad, ja hänen äänessään raikui riemu.»Anna siis tyttö tänne!» Hän ojensi kätensä.
Sakr-el-Bahr astui taaksepäin Rosamundin luo ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin taluttaakseen hänet eteenpäin. Sitten hän lausui kohtalokkaat sanat.
»Allahin pyhässä nimessä ja Hänen kaikkinäkevien silmiensä alla, sinun edessäsi, Asad-ed-Din ja näiden todistajien läsnäollessa, otan tämän naisen vaimokseni kaikkiviisaan, kaikki-armahtavan Allahin profeetan armollisen lain nojalla.»
Sanat oli lausuttu ja asia oli suoritettu, ennenkuin Asad arvasi merisissin tarkoituksen. Hän äännähti harmistuneesti; sitten hänen kasvonsa sävähtivät punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.
Sakr-el-Bahr seisoi tyynenä, ollenkaan säikähtämättä valtiaan vihaa, otti Rosamundin hartioilla olevan liinan ja sitaisi sen hänen päähänsä niin että kasvot peittyivät näkyvistä.
»Allah antakoon kuivua sen käden, joka Herramme Mohammedin pyhää lakia solvaten riistää hunnun näiltä kasvoilta, ja Allah siunatkoon tätä liittoa ja heittäköön Gehennan kuiluun sen, joka yrittää purkaa hänen Kaikkinäkevän silmien edessä solmittua liittoa.»
Se oli kamalaa. Liian kamalaa Asad-ed-Dinille. Janitšaarit seisoivat hänen takanaan kuin sidotut koirat kiihkeästi odottaen hänen käskyänsä. Mutta mitään käskyä ei kuulunut. Asad seisoi siinä huohottaen, hiukan huojuen ja vuoroin vaaleten, vuoroin punastuen. Hänen mielessään taistelivat tuima kiukku ja syvä hurskaus. Ja hänen vielä epäröidessään Sakr-el-Bahr lienee auttanut hänen hurskauttaan voitolle.
»Nyt ymmärrät, minkätähden en tahtonut häntä luovuttaa sinulle, oi mahtava Asad», sanoi hän. »Olet itse moittinut monet kerrat naimattomuuttani huomauttaen, ettei se ole Allahille mieluinen näky eikä hyvän muhamettilaisen arvoinen asia. Vihdoinkin on profeetta armossaan lähettänyt minulle neidon, jonka voin ottaa vaimokseni.»
Asad taivutti päänsä. »Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu», sanoi hän ikäänkuin itseään muistuttaen. Sitten hän kohotti kätensä. »Allah on kaikkitietävä», tunnusti hän. »Hänen tahtonsa tapahtukoon!»
»Amen», lausui Sakr-el-Bahr erittäin juhlallisesti ja samalla syvimmästä sydämestään kiittäen omaa kauan unohduksissa ollutta Jumalaansa.
Pašša seisoi paikoillaan vielä hetkisen, ikäänkuin aikoen vielä jotain sanoa. Sitten hän äkkiä käännähti ja heilutti kättään janitšaareilleen. »Pois!» Muuta hän ei virkkanut, asteli vain ulos heidän jäljessään.
Neljästoista luku.
Säleristikon takana, nopeasta liikkumisesta hengästyneenä ja Marzak vierellään, Fenzileh oli nähnyt paššan vihaisena palaavan ensimmäiseltä käynniltään Sakr-el-Bahrin luota.
Hän kuuli Asadin huutavan Abdul Mokhtaria, janitšaarien päällikköä, ja oli nähnyt parikymmentä sotilasta nopeasti järjestyneenä riviin pihamaalle, missä soihtujen punerva valo yhtyi kalpeaan kuutamoon. Hän oli nähnyt heidän kiiruhtavan pois, Asad itse etunenässä, eikä ollut tietänyt, pitikö itkeä vai nauraa, pelätä vai iloita.
»Se on tehty», oli Marzak riemuissaan huudahtanut. »Se koira on vastustellut häntä ja tuhonnut siten itsensä. Sakr-el-Bahr on hukassa tänä iltana.» Sitten hän oli vielä virkkanut: »Ylistetty olkoon Allah!»
Fenzileh ei kumminkaan vastannut mitään tuohon kiitosrukoukseen. Sakr-el-Bahrin tosin täytyi tuhoutua, vieläpä siihen miekkaan, jonka hän, Fenzileh, oli itse takonut. Mutta eikö iskun, joka tuhosi tuon miehen, täytynyt samalla kimmahtaa takaisin iskijään ja haavoittaa häntäkin? Tuohon kysymykseen Fenzileh nyt etsi vastausta. Vaikka hän ylen innokkaasti pyrki syöksemään merisissiä tuhoon ja turmaan, hän oli kuitenkin punninnut asiasta itselleenkin koituvia seurauksia. Häneltä ei ollut jäänyt havaitsematta, että Asad niinmuodoin välttämättä tulisi ottamaan omakseen frankkilaisen orjatytön. Mutta hänestä oli hetkellisesti näyttänyt siltä kuin kannattaisi maksaa tuokin hinta siitä, että Sakr-el-Bahr tuli lopullisesti suistetuksi pois hänen poikansa tieltä — mikä seikka todistaa, että Fenzileh äitinä sittenkin kykeni jossakin määrin uhrautumaan.
Hän lohdutti nyt itseään ajattelemalla, ettei se vaikutusvalta, jonka oli pelännyt vähenevän, jos Asadin haaremiin tulisi hänelle kilpailija, olisikaan enää ylen tärkeä hänelle ja Marzakille, kunhan Sakr-el-Bahr olisi poissa tieltä. Kaikki muu oli hänelle verrattain vähäarvoista. Jotakin se sentään merkitsi, ja nykyinen asiaintila sai hänen mielensä levottomaksi, erilaisten kiihkeiden tunteiden temmellyskentäksi. Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt kerrallaan käsittämään kaikkia halujansa: toisen täyttymisestä iloitessaan hänen täytyi valittaa toisen täyttymättä jäämistä. Suurin piirtein katsoen hän kumminkin tunsi olevansa voiton puolella.
Siinä mielentilassa ollen hän oli odottanut, tuskin ollenkaan kuunnellen poikansa iloista ja itsekästä pakinaa. Poika tuntui vähän välittävän siitä, miten hänen äitinsä tulisi käymään tuon vihatun kilpailijan tultua syrjäytetyksi. Marzakille asia oli yksinomaan hyödyllinen; hänellä oli syytä olla vain tyytyväinen, ja hän ilmaisi tyytyväisyytensä ylevästi ylenkatsoen äitinsä tunteita.
Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja ärtyen.
Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa, yhä vielä masentuneen näköisenä.
Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan vallassa surmannut hänet?
Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle, hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan. Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä mieleen.
Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta, mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan, että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa, täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli, että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.
Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia, Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden lopulliseen järjestämiseen.
Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä. Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen nojaten.
»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.»Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.
Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.
»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän. »Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.
Asad katsahti häneen, ja hänen ilmeensä lauhtui. Hän kaipasi lohdutusta, ja Fenzileh ei ollut milloinkaan ollut hänelle tervetulleempi.
Vähitellen ja sanomattoman taitavasti Fenzileh houkutteli hänet kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut. Kaikki kuultuaan hän laski närkästyksensä valloilleen.
»Se koira!» huudahti hän. »Se uskoton, kiittämätön koira! Olenhan varoittanut sinua hänestä, sinä silmäraukkaini valkeus, mutta olen saanut rakkauteni lausumista varoituksista pilkan palkakseni. Nyt sinä vihdoinkin hänet tunnet, ja hän ei saa tuottaa sinulle enempää häiriötä. Sinä heität hänet pois luotasi, sinkoat hänet takaisin maan tomuun, josta hyvyytesi on hänet nostanut.»
Asad ei vastannut. Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena tuijottaen suoraan eteensä. Vihdoin hän huokasi väsyneesti. Hän oli oikeamielinen, ja hänessä oli omatunto, yhtä merkillinen kuin hankalakin ominaisuus merirosvo-paššassa.
»Siihen, mitä on tapahtunut», vastasi hän alakuloisesti, »ei sisälly mitään sellaista, mikä oikeuttaisi minut sysäämään pois luotani islamin uljaimman soturin. Velvollisuuteni Allahia kohtaan kieltää minua niin menettelemästä.»
»Mutta hänen velvollisuutensa sinua kohtaan ei kieltänyt häntä tekemästä tyhjäksi sinun aiettasi, valtiaani», huomautti Fenzileh erittäin lempeästi.
»Niin — halujani!» vastasi Asad, ja hänen äänessään kuului intohimon värähdys. Sitten hän sen hillitsi ja jatkoi rauhallisemmin: »Tuleeko itsekkäiden halujeni kumota hurskauteni? Tuleeko jotakin orjatyttöä koskevan asian saada minut uhraamaan islamin parhaimman soturin, profeetan lain uljaimman puolustajan? Tuleeko minun kutsua päälaelleni Allahin ainoan kosto tuhoamalla mies, joka on uskottomille skorpioonivitsaus — ja kaikki tuo vain siinä tarkoituksessa, että saisin tyydyttää henkilökohtaista vihaani, kostaa mitättömän haluni ehkäisemistä?»
»Sanotko vieläkin, oi elämäni, että Sakr-el-Bahr on profeetan lain uljain puolustaja?» kysyi Fenzileh lempeästi, äänessä tosin hämmästynyt sävy.
»Sitä en sano minä; sen sanovat hänen tekonsa», vastasi Asad synkästi.
»Minä tiedän erään teon, johon ei olisi ryhtynyt yksikään oikeauskoinen. Jos kaivattiin hänen uskottomuutensa todistusta, niin hän on itse sen nyt antanut ottamalla itselleen kristityn vaimon. Eikö ole kirjoitettu Luettavaan Kirjaan: 'Älä nai kuvien kumartajattaria'? Eikö se ole profeetan laki, ja eikö hän ole sitä rikkonut solvaten samalla kertaa Allahia ja sinua, sieluni lähdettä?»
Asad kurtisti kulmiansa. Tuossa piili varmaan totuutta, jotakin sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään kerrassaan huomaamatta. Oikeamielisyys kuitenkin pakotti häntä puolustamaan Sakr-el-Bahria, tai hän kenties järkeili vain todistaakseen itselleen, että hänen ja merisissin välinen asia oli tullut lopulliseen päätökseen.
»Hän on voinut tehdä syntiä ajattelemattomuudesta», ehdotti hän.
Tuon kuultuaan Fenzileh huudahti ihastusta teeskennellen: »Millainen laupeuden ja kärsivällisyyden lähde oletkaan, oi Marzakin isä! Sinä olet aina oikeassa. Hän teki varmaan syntiä ajattelemattomuudesta, mutta olisiko sellainen ajattelemattomuus mahdollinen oikeauskoisessa — sellaisessa henkilössä, jota sinun kannattaa nimittää profeetan pyhän lain puolustajaksi?»
Tuo viekas hyökkäys lävisti sen omantunnon-panssarin, johon Asad oli yrittänyt pukeutua. Asad istui kovin mietteliäänä, synkästi tuijottaen kuutamon seinään luomaa syvää varjoa. Äkkiä hän sitten nousi.
»Allah minua auttakoon; sinä olet oikeassa!» huudahti hän. »Tuhotessaan aikomukseni ja pidättäessään tuon frankkilaisen tytön omanansa hän ei välittänyt siitä, että teki syntiä lakia vastaan.»
Fenzileh lipui polvilleen, kiersi käsivartensa Asadin vyötäisille ja katseli häntä silmiin. »Sinä olet kumminkin yhä armelias, yhä lempeä tuomioissasi. Eikö hänessä ole muuta syytä, oi Asad?»
»Muuta?» kysyi Asad häneen katsahtaen. »Mitä muuta vielä onkaan?»
»Olisin iloinen, ellei olisi. Mutta on sittenkin seikkoja, joita et enkelimäisessä lempeydessäsi ollenkaan havaitse. Hän on tehnyt pahempaakin. Hän ei ainoastaan ollut häikäilemätön rikkoessaan lakia, vaan käytti lakia omiin alhaisiin tarkoituksiinsa siten sen saastuttaen.»
»Kuinka niin?» kysyi Asad nopeasti, melkein ahnaasti.
»Hän käytti lakia varustuksena, jonka suojaan vetäytyi tytön keralla. Tietäen, että sinä, joka olet uskon Jalopeura ja puolustaja, suostuisit nöyrästi tottelemaan, mitä Kirjaan on kirjoitettu, hän nai tytön saadakseen hänet sinulta varjelluksi.»
»Ylistys olkoon Hänelle, joka on kaikkiviisas ja antoi minulle voimaa olla tekemättä mitään arvotonta!» huusi Asad kuuluvalla äänellä, itseään ylistäen. »Olisin voinut surmata hänet purkaakseni epähurskaan siteen, mutta tottelin mieluummin, sitä, mikä on kirjoitettu.»
»Kärsivällisyytesi on ollut enkelien iloksi», vastasi Fenzileh, »mutta siitä huolimatta löytyi mies, joka oli kyllin halpamainen polkeakseen jalkoihinsa sen ja hurskautesi, oi Asad!»
Asad irroitti hänen kätensä ja lähti hänen luotaan ankaran mielenliikutuksen valtaamana. Hän asteli edestakaisin kuutamossa, ja Fenzileh nojasi tyytyväisenä sohvan tyynyihin, sanomattoman suloisena, kiiluvat silmät hienon hunnun peitossa — odottaen vuodattamansa myrkyn vaikutusta.
Hän näki Asadin pysähtyvän ja kohottavan kätensä ikäänkuin kääntyen taivaan puoleen ja kysyen jotakin tähdiltä, jotka vilkkuivat kuutamohohteisella taivaankannella.
Vihdoin Asad asteli takaisin hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään tehnyt päätöstä. Siinä, mitä Fenzileh oli sanonut, piili totuutta; mutta Asad tiesi hänen vihaavan Sakr-el-Bahria ja otti sen seikan huomioon, tiesi, kuinka kerkeästi hän selitti kaikki merisissin teot kaikkein pahimmalla tavalla, tiesi hänen mustasukkaisuutensa Marzakin vuoksi. Niin ollen hän epäili puolisonsa esittämiä perusteita ja epäili itseänsäkin. Sitäpaitsi hän oli Sakr-el-Bahriin kiintynyt, ja tämä kiintymys vaati sijaa hänen päätöksensä vaa'assa. Asadin mieli oli ankaran kuohunnan tilassa.
»Riittää», virkkoi hän melkein äreästi. »Minä rukoilen Allahia lähettämään itselleni neuvon tänä yönä.» Niin sanottuaan hän asteli puolisonsa ohi, ylös portaita ja sisään.
Fenzileh lähti hänen jäljessään. Hän makasi koko yön Asadin läheisyydessä voidakseen heti aamun koittaessa tukea aietta, jonka pelkäsi olevan vielä heikon. Asad nukkui ajoittain, mutta Fenzileh ei nukkunut ollenkaan, makasi vain avoimin silmin ja varuillaan ollen.
Muezzinin äänen kajahtaessa Asad hypähti heti vuoteesta sen kutsumusta noudattaen, ja tuskin oli viimeinen sävel häipynyt aamun tuuliin, kun Asad jo oli jalkeilla, taputti käsiään kutsuen orjiaan ja jakaen käskyjään, joista Fenzileh ymmärsi hänen aikovan lähteä satamaan määrättyyn aikaan.
»Kunpa Allah olisi johdattanut mieleesi hyvän ajatuksen, oi herrani!» huudahti Fenzileh. Sitten hän kysyi: »Mitä olet päättänyt?»
»Lähden etsimään merkkiä», vastasi Asad lähtien ja jättäen hänet sellaisen mielialan valtaan, jota ei suinkaan sopinut nimittää keveäksi.
Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten nopeasti käyttäytymisohjeita.
»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt siihen lujasti kiinni.»
Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta sitten poika alkoi puhua.
»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottomanSakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»
Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»
»Salli minun koettaa, isä», huudahti Marzak.
Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt, poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»
»Et ole täysin oikeamielinen, oi isä», virkkoi Marzak.
»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.
Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä, vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita, ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.
Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali, Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.
Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.
Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona, kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin perehtyisi meritoimiin.
Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.
»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad», tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»
Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta omastatunnosta johtuvana.
»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä — että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.
»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.
Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.
»Minkätähden nauroit?» kysyi hän lyhyesti.
»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut etsiä diplomaattista vastausta.
Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän.»Missä on sen mielettömyys?»
Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa, että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen, että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä», jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden — yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta! Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.
Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme.»Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.
»Muuttunut, herrani?»
»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt…» Hän levitti kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän ankarasti.
Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän uteliaasti.
Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan järkkymättömäksi. »Mikä syynä… tietenkin se, että olen käsittänyt kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole sellaisen metsästäjän arvoinen.»
Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.
»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani merellisissä asioissa.»
Sakr-el-Bahr ei enää sanallakaan vastustanut tuota lausuttua päätöstä. Hän kumarsi, ja hänen puhuessaan oli hänen äänessään melkein hilpeä sävy.
»Ylistys Allahin, koska olet niin päättänyt. Minun asiani ei ole enää tehostaa saaliin mitättömyyttä, koska päätöksesi on minulle edullinen.»
Viidestoista luku.
Tehtyään päätöksensä Asad vei Tsamannin syrjään ja keskusteli hänen kanssaan vähän aikaa antaen eräitä määräyksiä, miten asioita oli hoidettava hänen poissaollessaan. Lähetettyään vesiirinsä pois pašša itse antoi lähtökäskyn, jota noudatettaessa ei ollut syytä vitkastella, koska kaikki oli nyt valmista.
Laskusilta oli vedetty laiturille, merkkipillit vihelsivät, ja ruorimiehet kiiruhtivat komeroihinsa aluksen perään tarttuen suurten viheröiden perämelojen kädensijoihin. Toinen soitto kaikui, ja keskikäytävää kulki Vigitello kahden apulaisensa keralla, kaikki kolme varustettuina pitkillä häränvuodasta leikatuilla piiskoilla ja huutaen orjia valmistumaan lähtöön. Larocquen sitten viheltäessä kolmannen kerran neljäkuudetta vaakasuorana levännyttä airoa painui veteen, kaksisataa viisikymmentä ruumista taipui kuin yhtenä miehenä, ja niiden jälleen suoristuessa iso kaleeri syöksähti eteenpäin lähtien seikkailuretkellensä. Tuuli levitti isoonmastoon kiinnitetyn punaisen lipun, johon oli kuvattu viheriä puolikuu, ja laiturilta ja rannalta, jonne oli kerääntynyt suuri joukko katselijoita, raikui voimakas onnea toivottava huuto.
Erämaasta puhaltava navakka tuuli oli sinä päivänä Lionelin ystävä.
Ellei sitä olisi ollut, hänen soutaja-aikansa olisi voinut muodostua hyvinkin lyhyeksi. Hänellä ei ollut verhonaan mitään muuta kuin lanneliina, hänet oli kiinnitetty kahleella ensimmäiseen ylähangan puolelle olevaan soutupenkkiin kapealta keskikannelta perään päin lukien, ja ennenkuin kaleeri oli ehtinyt kulkea lyhyttä matkaa satamasta sen suulla olevan saaren luo, soutupäällikön piiskan siima oli jo kiertynyt hänen valkoisten hartioittensa ympärille vaatien häntä ponnistamaan paremmin voimiansa. Hän oli kiljaissut julman iskun sattuessa, mutta kukaan ei ollut hänestä välittänyt. Välttääkseen uutta iskua hän oli alkanut vetää koko voimallaan, ja Peñonin luo saavuttaessa valui hiki virtanaan pitkin hänen ruumistaan ja sydän jyskytti kylkiluita vasten. Sitä menoa ei voinut jatkua, ja hänen pahin piinansa oli siinä, että hän sen tajusi ja näki edessään kuvaamattomia kauhuja, jotka voimien uuvuttua häntä odottivat. Hän ei ollut luonnostaan lujarakenteinen, ja hänen viettämänsä hempeä ja hemmotteleva elämä ei ollut suinkaan varustanut häntä tällaiseen kokeeseen.
Mutta kun he sitten saapuivat Peñonin luo ja tunsivat lämpimän tuulen koko voiman, Sakr-el-Bahr, joka Asadin käskystä johti aluksen kulkua, käski avata isonmaston ja etumastojen valtavat latinalaispurjeet. Ne paisuivat tuulessa, ja kaleeri syöksyi eteenpäin ainakin kahta vertaa kiivaampaa vauhtia. Käskettiin lakata soutamasta, ja orjat saivat kiittää Taivasta levostaan ja jäädä kahleissaan odottamaan sitä aikaa, jolloin heidän jänteittensä voimaa jälleen kysyttäisiin.
Aluksen laaja kokka, joka päättyi teräksiseen kärkeen ja jossa oli kummallakin puolen tykki, oli täynnä joutilaita merisissejä, jotka lepäilivät, kunnes olisi aika käydä taisteluun. He joko nojasivat korkeihin suojakaiteisiin tai kyyhöttivät ryhmissä jutellen ja nauraen. Toiset neuloivat ja parsivat vaatteitaan, toiset kiillottivat aseitaan tai varuksiaan, ja eräs tummapintainen nuorukainen rummutti gimriänsä laulaen surunvoittoista šilhalaista lemmenlaulua parinkymmenen verenhimoisen sissin iloksi, heidän istua kyyhöttäessään hänen ympärillään kirjavana kehänä.
Kaleerin upeassa peräpuolessa oli avara hytti, johon päästiin kahden raskailla silkkiverhoilla varustetun oviaukon kautta. Verhojen tummanpunaiseen pohjaan oli kirjaeltu heleänviheriä puolikuu. Hytin yläpuolella oli kolme isoa kullattua rautalyhtyä, jokaisen päällä puolikuu. Hytin jatkona ja laajennuksena oli viheriä katos, joka varjosti melkein puolta peräkantta. Siihen oli sijoitettu pieluksia, ja niillä istuivat nyt Asad-ed-Din ja Marzak. Bisken ja kolme neljä muuta upseeria, jotka olivat tulleet paššan mukana alukseen ja jotka hän oli pidättänyt seuranansa, seisoivat joutilaina kullatun kaidepuun luona soutajain penkkien yläpuolella.
Sakr-el-Bahr, puettuna hopeakankaasta tehtyyn hohtelevaan viittaan ja turbaaniin, nojasi yksinään laivankaiteeseen peräkannen alahangan puolella alakuloisesti silmäillen näkyvistä väistyvää Algierin kaupunkia, joka esiintyi nyt vain valkoisten kuutioiden rykelmänä kukkulan rinteellä aamuauringon valossa.
Asad katseli häntä äänetönnä tuuheiden kulmakarvojensa alitse ja kutsui hänet sitten luoksensa. Sakr-el-Bahr saapui heti ja seisoi kunnioittavassa asennossa käskijänsä edessä.
Asad silmäili häntä hetkisen juhlallisesti, salaisen, ilkeän hymyn vilkkuessa sillävälin hänen poikansa kasvoissa.
»Älä otaksu, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »että kannan sinulle kaunaa siitä, mitä eilen illalla tapahtui, tai että se seikka on äskeisen päätökseni ainoa syy. Minulla oli velvollisuus — pitkät ajat laiminlyöty velvollisuus — Marzakia kohtaan, ja nyt olen vihdoin ryhtynyt sitä suorittamaan.» Asad näytti melkein pyytävän anteeksi, ja Marzakia eivät miellyttäneet sanat enempää kuin niiden sävykään. Minkätähden, kyseli hän itseltään, täytyi tuon tuiman vanhan miehen, joka oli tehnyt nimensä pelätyksi koko kristikunnassa, aina esiintyä lempeänä ja taipuisana, kun oli kysymyksessä tuo jykevä ja julkea uskoton?
Sakr-el-Bahr kumarsi juhlallisesti. »Käskijäni», sanoi hän, »minun asiani ei ole asettaa kysymyksenalaisiksi päätöksiäsi tai niihin johtaneita ajatuksiasi. Riittää, kun tunnen toivomuksesi; ne ovat lakini.»
»Ovatko?» kysyi Asad purevasti. »Tekosi tuskin todistavat vakuutuksiasi.» Hän huokasi. »Minua loukkasi eilen kovin se, että avioliittosi teki tyhjäksi aikeeni vieden sen frankkilaistytön minulta saavuttamattomiin. Kaikesta huolimatta kunnioitan liittoasi niinkuin kaikkien muslimien täytyy sitä kunnioittaa — vaikka se sinänsä onkin laiton. Mutta olkoon!» päätti hän puheensa hartioitaan kohauttaen. »Me purjehdimme nyt yhdessä tuhoamaan espanjalaista. Älköön pahansuopuus himmentäkö kummaltakaan taholta tätä loistavaa yritystämme.»
»Amen siihen, herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr hartaasti. »Melkein jo pelkäsin —»
»Ei sanaakaan!» keskeytti Asad. »Sinä et ole koskaan mitään pelännyt, ja siitä syystä minä rakastan sinua kuin omaa poikaani.»
Marzakille ei kumminkaan ollut mieluista, että asiasta siten suoriuduttiin, että keskustelu päättyi hänen isänsä heltymykseen, joka oikeastaan merkitsi samaa kuin sovinnontekeminen. Ennenkuin Sakr-el-Bahr ehti vastata, Marzak esitti hänelle kysymyksen, joka oli täynnä vilpillistä tarkoitusta.
»Kuinka kuluttaa morsiamesi aikansa sinun poissaollessasi, oiSakr-el-Bahr?»
»Minä olen elänyt naisten kanssa niin vähän, etten osaa kysymykseesi vastata», virkkoi merisissi.
Marzak säpsähti vastausta, joka tuntui tähtäävän häneen itseensä. Mutta kohta hän jälleen hyökkäsi. »Valitan, että sinun, velvollisuuksiesi orjan, täytyi niin pian jättää hänen pehmeiden käsivarsiensa hekuma. Mihin olet hänet sijoittanut, oi kapteeni?»
»Mihin muualle sijoittaisikaan muslim vaimonsa kuin profeetan käskyä noudattaen — luoksensa.».
Marzak hymyili ivallisesti. »Tosiaankin ihmettelen lujuuttasi, kun voit hänet niin pian jättää!»
Asad huomasi ivan ja tuijotti poikaansa. »Mitä ihmeteltävää on siinä,että aito muslim uhraa kiintymyksensä oikean uskon palveluksessa?»Hänen puheensa sävy oli moittiva, mutta Marzak ei siitä välittänyt.Poika lojui notkeana pieluksilla, jalka toisen alle työnnettynä.
»Älä salli näennäisten seikkojen uskotella itsellesi ylen suurta hurskasta intoa, isä!» sanoi hän.
»Riittää jo!» murahti Asad. »Hillitse kieltäsi, Marzak, ja hymytköön Allah kaikkitietävä suopeasti yrityksellemme luoden käsivarsiimme voimaa, jotta tuhoamme uskottoman, joka ei pääse maistamaan Paratiisin tuoksuja.»
Siihen Sakr-el-Bahr jälleen lausui »amenensa», mutta hänen sydämessään asui levottomuus, jonka olivat aiheuttaneet Marzakin kysymykset. Olivatko ne joutavia sanoja, joiden tarkoituksena oli vain kiusata häntä ja pitää Asadin mielessä elävänä Rosamundin muistoa, vai perustuivatko ne johonkin todelliseen tietoon?
Hänen asiaa koskeva pelkonsa sai pian uutta virikettä. Hän nojasi samana iltapäivänä suojakaiteeseen joutilaana katsellen, kuinka orjille jaettiin ruoka-annoksia, kun Marzak tuli hänen luoksensa.