Hän seisoi vähän aikaa mitään sanomatta Sakr-el-Bahrin vieressä katsellen kuinka Vigitello apulaisineen kulki penkistä toiseen jakaen soutajille korppuja ja kuivattuja taateleita — tosin vain säästäen, koska airot liikkuvat laiskasti, jos vatsat saavat liian paljon ravintoa — ja ojentaen juotavaksi kupin etikansekaista vettä, jossa uiskenteli muutamia rasvapisaroita.
Sitten hän osoitti isoa niinikoria, joka oli keskikannella lähellä isoamastoa, jonka ympärille ruutinelikot oli kerätty.
»Tuo kori», sanoi hän, »näyttää minusta olevan pahoin tiellä. Eikö olisi parempi sijoittaa se ruumaan, missä se ei ole vastuksina, jos sattuu syntymään taistelu?»
Sakr-el-Bahr tunsi sydäntänsä hieman ahdistavan. Hän tiesi Marzakin kuulleen, että oli käskenyt viedä korin perähyttiin ja että oli jälleen määrännyt sen sinne siirrettäväksi, kun Asad oli ilmoittanut aikovansa lähteä mukaan. Hän arvasi, että seikka sinänsä voi olla epäilyttävä, tai paremmin sanoen: hän oli kärkäs pelkäämään epäluuloja, koska tiesi, mitä tuossa korissa piili. Kaikesta huolimatta hän kääntyi Marzakin puoleen hymyillen hieman ylenkatseellisesti.
»Minä ymmärsin asian niin, Marzak, että sinä purjehdit kerallamme jotakin oppiaksesi.»
»Kuinkas muuten?» virkkoi Marzak.
»Ei muuta kuin että sinun on paras olla tyytyväinen saadessasi oppia ja tehdä havaintoja. Aivan pian osaat minulle kertoa, kuinka valtaushaka on heitettävä ja kuinka taistelu on taisteltava.» Sitten hän osoitti jotakin aluksen etupuolella häämöttävää, taivaanrannalla lepäävältä pilvenlongalta näyttävää, mitä kohti heitä nopeasti kiidätti suopea tuuli. »Tuolla ovat Balearit», sanoi hän. »Me liikumme eteenpäin hyvää vauhtia.»
Vaikka hän sanoikin tuon vain keskusteluaihetta vaihtaakseen, itse tosiasia oli kuitenkin siinä määrin huomattava, että sitä kannatti lähemmin käsitellä. Sakr-el-Bahrin kaleeri oli koko Välimeren nopein alus kahdensadanviidenkymmenen orjan sitä soutaessa tai sen valtavan suurten purjeitten ollessa levitettyinä. Se kiiti nyt eteenpäin pullistunein purjein liukkaan kölin halkoessa tuulenpieksemää vettä vauhdilla, jota kenties ei olisi kyennyt parantamaan mikään purjehtiva alus.
»Jos tuuli säilyy voimassaan, ehdimme Aguila-niemen kohdalle ennen auringonlaskua, ja siitä menosta kannattaa jälkeenpäin ylpeillä», sanoi hän.
Marzak ei kumminkaan osoittanut erikoista mielenkiintoa; hänen katseensa harhautui alinomaa isonmaston juurella olevaan niinikoriin. Vihdoin hän lähti, Sakr-el-Bahrille mitään enempää virkkaamatta, peräkannen katoksen alle ja heittäytyi isänsä viereen. Asad istui siellä alakuloisissa mietteissään, jo katuen, että oli puolisoansa kuunnellen lähtenyt tälle retkelle ja joka tapauksessa varmasti uskoen, ettei ollut mitään syytä epäillä Sakr-el-Bahria. Marzak tuli elvyttämään hänen herpoutuvia epäluulojansa. Mutta hetki oli huonosti valittu: hänen lausuessaan ensimmäisiä sanoja ukko ärjäisi hänelle käskien vaikenemaan.
»Omaa ilkeyttäsi vain ilmoittelet», nuhteli häntä Asad. »Ja minä olen osoittautunut houkkioksi, kun olen sallinut toisten ihmisten ilkeyden pakottaa itseäni tässä asiassa. Riittää jo, sanon minä.»
Marzak vaikeni ja oli nyreissään seuraten katseellaan Sakr-el-Bahria, joka oli laskeutunut peräkannelta keskikäytävälle johtavat kolme porrasaskelmaa ja asteli hitaasti soutupenkkien välitse.
Sissipäällikön mieli oli kovin levoton, niinkuin ainakin henkilön, jolla on jotakin salattavaa ja joka alkaa pelätä joutuneensa petetyksi. Mutta kuka olikaan voinut hänet pettää? Aluksessa oli ainoastaan kolme miestä, jotka tiesivät hänen salaisuutensa — hänen upseerinsa Ali, Jasper ja italialainen Vigitello. Ja Sakr-el-Bahr olisi pannut vetoon kaikki mitä omisti väittäessään, ettei Ali eikä Vigitello ollut häntä pettänyt; sitäpaitsi hän luotti varmasti siihen, että Jasperkin oli oman etunsa vuoksi pitänyt sanansa. Mutta Marzakin niinikoria koskeva huomautus oli herättänyt hänessä levottomuutta, ja se sai hänet nyt haeskelemaan italialaista laivamiestä, johon hän luotti ehdottomammin kuin kehenkään muuhun.
»Vigitello», kysyi hän, »onko mahdollista, että joku on ilmaissut asian paššalle?»
Vigitello katsahti kysyjään terävästi ja hymyili sitten huolettomasti.He seisoivat kahden keskikannen laitakaiteen luona.
»Senkö, mitä kuljetamme mukanamme?» virkkoi hän, ja hänen katseensa siirtyi isoonmastoon päin. »Mahdotonta. Jos Asad siitä tietäisi, hän olisi sen ilmaissut, ennenkuin Algierista lähdimme; muussa tapauksessa hän olisi varmaan ottanut mukaansa suuremman henkivartioston.»
»Mitä hän henkivartiostolla?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Jos meidän kesken syntyy ottelu — kuten hyvinkin voi syntyä, jos on laita niinkuin epäilen — niin on itsestään selvää, kenen puolelle sissit asettuvat.»
»Tosiaanko?» virkkoi Vigitello, ja hänen mustanpuhuvat kasvonsa vetäytyivät hymyyn. »Se ei ole niin varmaa kuin luulet. Useimmat näistä miehistä ovat seuranneet sinua kymmeniin taisteluihin. Heille olet sinä pašša, heidän luonnollinen johtajansa.»
»Ehkä. Mutta he ovat Asad-ed-Dinin, Allahin ylentämän alamaisia. Jos heidän asiakseen tulisi valita minut tai hän, he varmaan asettuisivat hänen puolelleen huolimatta kaikista niistä siteistä, joita on voinut aikaisemmin olla meidän välillämme.»
»Oli kumminkin eräitä, jotka napisivat, kun sinut syrjäytettiin tämän retken johdosta», kertoi hänelle Vigitello. »Monet varmaan sallisivat uskonsa vaikuttaa päätökseensä, mutta monet seuraisivat sinua, vaikka olisi käytävä itseänsä Suur-Sulttaania vastaan. Älä unohda sitäkään», lisäsi hän, vaistomaisesti ääntään hiljentäen, »että monet meistä ovat uskonluopioita samoinkuin sinä ja minä, ja ettei meidän tarvitsisi hetkeäkään epäröidä, jos valinta tulisi kysymykseen. Toivon kumminkin», virkkoi hän lopuksi toiseen sävyyn, »ettei sellaista vaaraa ole olemassakaan.»
»Samoin minä, mitä hartaimmin», vastasi Sakr-el-Bahr kiihkeästi. »Olen kumminkin levoton, ja minun täytyy tietää, missä seison, jos käy kaikkein pahimmin. Mene sinä, Vigitello, miesten luo ja ota selkoa heidän todellisista tunteistaan, tutki heidän mieltänsä ja koeta saada selville, kuinka moneen voin luottaa, jos julistan sodan Asadille tai jos hän julistaa sodan minulle. Ole varovainen.»
Vigitello sulki merkitsevästi toisen tumman silmänsä. »Siihen voit luottaa», sanoi hän. »Tuon sinulle kohta tiedon.»
Niin he erosivat. Vigitello lähti tutkimusretkelleen kokkaan, ja Sakr-el-Bahr asteli hitaasti takaisin peräkannelle. Ensimmäisen soutupenkin kohdalla keskikäytävän takana hän kumminkin pysähtyi silmäilemään surkeata valkoihoista orjaa, joka istui siihen kahlehdittuna. Hän hymyili julmaa hymyä, koston riemua nauttiessaan unohtaen oman pelkonsa.
»Näyt jo maistaneen piiskaa», sanoi hän englanninkielellä. »Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on tuleva. Oli onneksi sinulle, että sattui tänään tuulemaan. Aina ei kumminkaan ole niin laita. Aivan pian saat kokea, mitä minä sain kestää sinun toimestasi.»
Lionel katseli häntä jäykin, veristävin silmin. Hänen teki mieli kirota veljeänsä, mutta tämän rangaistuksen asianmukaisuus vaikutti häneen itseensäkin kerrassaan yllättävästi.
»Minä puolestani en välitä mistään», vastasi hän.
»Kohta välität, rakas veljeni», kuului vastaus. »Kohta välität itsestäsi mitä kirotuimmin ja surkuttelet itseäsi mitä hartaimmin. Minä puhun kokemuksesta. On mahdollista, ettet jää elämään, ja se on suurimpana huolenani. Toivoisin sinulla olevan omat jäntereeni, jotta säilyisit elävänä tässä uivassa helvetissä.»
»Sanoin sinulle ja sanon vieläkin, etten välitä itsestäni mitään», virkkoi Lionel. »Mitä olet tehnyt Rosamundille?»
»Hämmästyttäneekö sinua, kun kuulet minun esiintyneen gentlemanina ja naineen hänet?» ivaili Oliver. »Naineen hänet?» sai Lionel sanotuksi, kauhistuen pelkkää ajatustakin. »Sinä koira!»
»Minkätähden minua solvaat? Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?» Oliver naurahti ja asteli eteenpäin jättäen Lionelin kimmurtelemaan puolittaisen tietonsa tuottamissa tuskissa. Tuntia myöhemmin, kun Balearien hämyinen ääriviiva oli muuttunut selvemmäksi ja värikkäämmäksi, Sakr-el-Bahr ja Vigitello kohtasivat jälleen toisensa keskikannella ja vaihtoivat ohimennen pari sanaa.
»Vaikea sanoa täsmälleen», kuiskasi laivamies, »mutta saamieni tietojen nojalla otaksun mahdollisuuksien jakautuvan varsin tasaisesti, joten olisi harkitsematonta haastaa riitaa.»
»En aiokaan sitä tehdä», vastasi Sakr-el-Bahr. »En tahtoisi sitä tehdä missään tapauksessa. Halusin vain tietää, kuinka on laitani, jos toisten taholta riitaa haastetaan.» Hän kulki eteenpäin.
Hänen mielensä levottomuus ei kumminkaan ollut yhtään tyyntynyt; hänen vaikeutensa eivät olleet suinkaan hälvenneet. Hän oli ottanut kuljettaakseen Rosamundin Ranskaan tai Italiaan, oli kunniasanallaan luvannut laskea hänet maihin jommallekummalle rannikolle, ja jos hän epäonnistuisi, Rosamund voisi johtua päättelemään, ettei hän ollut milloinkaan vakavasti asiaa aikonut. Mutta kuinka olikaan mahdollista se toteuttaa nyt, kun Asad oli mukana aluksessa? Oliko pakko kuljettaa Rosamund salaa takaisin Algieriin ja säilyttää häntä siellä, kunnes tarjoutuisi uusi tilaisuus laskea hänet maihin kristitylle rannikolle? Se oli ilmeisesti mahdotonta ja sisälsi liian paljon ilmitulon vaaraa. Ilmitulon vaara olikin nyt ylen uhkaava. Joka hetki voitiin saada tietää, että Rosamund oli tuossa niinikorissa. Oliver ei keksinyt minkäänlaista keinoa pitääkseen antamansa lupauksen. Hän voi ainoastaan odottaa ja toivoa luottaen siihen, että hänen onnensa soisi hänelle jonkin tilaisuuden, jota oli mahdoton ennakolta arvata.
Niin hän käyskeli enemmän kuin tunnin ajan pahoilla mielin edestakaisin, kädet selän takana, turbaanipeitteinen pää mietteisiin painuneena ja sydän pakahtumaisillaan. Hän oli joutunut kutomansa pahan verkon paulomaksi, ja hänestä näytti nyt varsin selvältä, ettei häneltä vaadittaisi lunnaiksi vähempää kuin hänen henkensä. Sitä hän ei kumminkaan paljoa ajatellut. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Jos hän voi siitä hinnasta pelastaa Rosamundin, hän tahtoi mielihyvin hinnan maksaa. Mutta hänen mielipahansa ja levottomuutensa johtuikin yksinomaan siitä, ettei hän kyennyt keksimään mitään pelastuskeinoa, vaikka oli valmis sellaiseen uhraukseen. Niin hän asteli yksinään ja alakuloisena, odottaen ja rukoillen avukseen ihmettä.
Kuudestoista luku.
Hän käveli siinä yhä vielä, kun he suunnilleen tuntia ennen auringonlaskua — viisitoista tuntia lähdön jälkeen — olivat ehtineet Formenteran saaren etelärannalle Aguila-niemen kallioiden varjoon, erään pitkän poukaman luo, jonka suu oli kapea kuin pullonkaula. Hänelle huomautettiin asiasta, ja hänet herätti mietteistään Asad, joka kutsui hänet peräkannelle ja käski häntä ohjaamaan aluksen poukamaan.
Tuuli ei enää sanottavasti heitä kuljettanut, ja niin oli käytävä airoihin, mikä oli joka tapauksessa välttämätöntä sitten, kun oli ahtaasta salmesta päästy sen takana avautuvalle tyynelle lahdelle. Sakr-el-Bahr koroitti siis puolestaan äänensä, ja hänen huutoansa totellen saapuivat Vigitello ja Larocque.
Vigitellon vihellyspillin ääni sai liikkeelle hänen apulaisensa, jotka kulkivat nopeasti soutupenkkien välissä komentaen soutajia varautumaan. Jasper ja puoli tusinaa muhamettilaisia merimiehiä kokosivat sillävälin purjeita, jotka olivat jo alkaneet lepattaa laantuvan tuulen epätasaisissa puuskapäissä. Sakr-el-Bahr komensi soutamaan, ja Vigitello vihelsi toisen kerran pitempään. Airot laskeutuivat, orjat ponnistelivat, ja tahtia löi eräs laivamiehen apulainen rytmikkäästi iskien rumpua keskikannella. Sakr-el-Bahr seisoi peräkannella huutaen komentosanoja komeroissaan seisoville peränpitäjille, ja niin alus lipui taitavasti tyyneen poukamaan, jonka syvä vesi oli kristallinkirkasta. Ennenkuin alus pysähdytettiin, Sakr-el-Bahr käänsi sen, merisissien tapaa noudattaen, voidakseen tarpeen vaatiessa heti päästä jälleen ulapalle.
Vihdoin alus pysähtyi loivan rinteen kallioiselle juurelle. Ei ollut näkyvissä kuin muutamia villivuohia, jotka söivät nurmea lähellä rinteen ylintä kohtaa. Kukkulan alla näkyi värihernepensaita kullankarvaisine kukkineen. Ylempänä kohottivat muutamat kyhmyiset, vanhat öljypuut harmaita latvojansa, jotka länteen painuva aurinko sytytti hopeiseen hohtoon.
Larocque ja pari merimiestä astuivat laidan yli alihangan puolella, astuivat vaakasuoraan ojennettujen airojen varsille, kulkivat niitä pitkin kalliorannalle ja alkoivat kiinnittää alusta köysillä kokasta ja perästä.
Sakr-el-Bahrin seuraavana huolena oli vahdin asettaminen, ja hän määräsi siihen tehtävään Larocquen lähettäen hänet rantakallion laelle, mistä avautui laaja näköala.
Marzakin kanssa peräkannella kävellessään pašša muisteli menneitä aikoja, jolloin hän oli liikkunut merillä tavallisena merisissinä ja oli usein valinnut tämän poukaman sekä väijytystä varten että piilopaikakseen. Koko Välimerellä, sanoi hän, oli vain harvoja paikkoja, jotka soveltuivat merisissien tarkoituksiin niin hyvin kuin tämä; se kelpasi pakopaikaksi vaaran sattuessa, ja oli verraton väijymissija saalista odoteltaessa. Hän muisti olleensa täällä kerran peloittavan Dragut-Reisin keralla, mukanaan kuusi kaleeria, joiden läsnäoloa ei aavistanutkaan genualainen amiraali Doria purjehtiessaan juhlallisesti ohi laivueenaan kolme karavellia ja seitsemän kaleeria.
Marzak käveli isänsä vierellä kuunnellen vain puolittain tarkkaavaisena noita muisteloita. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yksinomaan Sakr-el-Bahriin, ja niinikoria koskevat epäilykset olivat hänen mielessään voimistuneet, kun hän oli nähnyt merisissin kahden viimeksikuluneen tunnin aikana mietteissään liikkuvan sen läheisyydessä.
Hän keskeytti äkkiä isänsä muistelmat ilmaisemalla, mitä ajatteli. »Kiitetty olkoon Allah», sanoi hän, »että sinä olet tämän retken johtajana, sillä muuten olisi tämän poukaman suoma etu voinut jäädä käyttämättä.»
»Eipä suinkaan», virkkoi Asad. »Sakr-el-Bahr tuntee sen yhtä hyvin kuin minä. Hän on käyttänyt ennenkin tätä edullista paikkaa. Hän itse ehdotti, että väijyisimme espanjalaista alusta juuri tässä.»
»Jos hän olisi ollut yksin matkassa, niin luulenpa ettei espanjalainen alus olisi kovinkaan hänen mieltänsä liikuttanut. Hänellä on muuta ajateltavaa, isä. Katsohan, kuinka hän on mietteisiinsä vaipunut. Kuinka monia tämän matkan tunteja hän onkaan niin viettänyt. Hän näyttää mieheltä, joka on joutunut satimeen ja epätoivoon. Jokin asia kalvaa hänen mieltänsä. Katselehan häntä.»
»Allah sinulle anteeksi antakoon», virkkoi hänen isänsä pudistaen vanhaa päätänsä ja huoaten sellaisen hurjan ajatuksen vuoksi. »Täytyykö mielikuvituksesi alinomaa saada ravintoansa ilkeydestäsi? En kumminkaan soimaa sinua, vaan sisilialaista äitiäsi, joka on tuota vihamielisyyttä sinussa kasvattanut. Eikö hän houkutellut minua lähtemään tälle joutavalle retkelle?»
»Huomaan, että olet unohtanut eilisen illan ja frankkilaisen orjatytön», virkkoi hänen poikansa.
»Enpä suinkaan, siinä erehdyt. En ole sitä unohtanut. Mutta en ole unohtanut sitäkään, että koska Allah on koroittanut minut Algierin paššaksi, hän edellyttää minun toimivan oikeamielisesti. Kuulehan, Marzak, lopeta nämä jutut. Kenties jo huomenna näet hänet taistelussa, ja sellaisen näyn jälkeen et halua etkä uskallakaan puhua hänestä pahaa. Tee sovinto hänen kanssaan, ja pidä huolta siitä, että tästä lähtien näen paremman suhteen vallitsevan välillänne.»
Asad koroitti ääntänsä ja kutsui Sakr-el-Bahria, joka heti lähti hänen luokseen. Marzak seisoi siinä nyreillä mielin, näyttämättä ollenkaan haluavan noudattaa isänsä tahtoa ja ojentaa öljypuun oksaa miehelle, joka luultavasti tulisi riistämään häneltä esikoisuuden, ennenkuin leikki oli lopussa. Siitä huolimatta hän avasi suunsa ensimmäisenä merisissin astuttua peräkannelle.
»Hämmentääkö mieltäsi tulevan taistelun ajatus, sinä taistelun koira?» kysyi hän.
»Olenko minä hämmentynyt, sinä rauhan pentu?» kuului tuima vastakysymys.
»Siltä näyttää. Pysyttelet loitolla toisista, olet hajamielinen —»
»Ja sen sinä luulet osoittavan mielenhämminkiä, niinkö?»
»Mitäpä muutakaan?»
Sakr-el-Bahr naurahti. »Taidatpa kohta sanoa, että pelkään. Neuvon sinua kuitenkin odottamaan, kunnes olet haistanut verta ja ruutia ja oppinut tarkoin tietämään, mitä pelko merkitsee.»
Tuo pieni kiista herätti lähellä olevien Asadin upseerien huomiota. Bisken ja muutamat muut saapuivat luo asettuen paššan taakse ja katsellen hieman huvitettuina samoinkuin Asad itsekin.
»Niin tosiaan», sanoi Asad laskien kätensä Marzakin olkapäälle, »hänen neuvonsa on varsin oikea. Odota, poikani, kunnes olet hyökännyt hänen kanssaan uskottoman alukseen, ennenkuin väität hänen helposti hämmentyvän.»
Marzak karisti kärsimättömästi pois tuon ryhmyisen vanhan käden. »Alatko sinä, oma isäni, hänen kerallaan pilkata minua puuttuvasta kokemuksestani? Nuoruuteni on riittävä vastaus. Ethän ainakaan», lisäsi hän, erään kavalan ajatuksen mieleen johtuessa, »ethän ainakaan voi pilkata minua kehnoksi aseiden käyttäjäksi.»
»Antakaa hänelle tilaisuutta», virkkoi Sakr-el-Bahr ivallisen hyvätuulisesti, »niin hän näyttää meille ihmeitä.»
Marzak katseli häntä kapenevin, kiiltävin silmin. »Anna minulle jousi», vastasi hän, »niin näytän sinulle, kuinka tulee ampua», kuului hänen hämmästyttävä kehuskelunsa.
»Sinäkö näytät hänelle?» ärjyi Asad. »Sinäkö näytät hänelle!» Hänen naurunsa raikui sydämen pohjasta. »Aiotko ryvettää auringon kasvoja, poika!»
»Jätä arvostelusi, oi isäni», kehoitti Marzak jäisen juhlallisesti.
»Poika, olethan mieletön! Sakr-el-Bahrin nuoli pudottaa pääskyn lennostaan.»
»Se taitaa olla hänen kerskaustaan», vastasi Marzak.
»Entä mikä on oma kerskauksesi?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Tavoitatko ehkäFormenteran saaren tämän matkan päästä?»
»Uskallatko minua pilkata?» huudahti Marzak synkännäköisenä.
»Mitäpä uskaltamista siinä on?» ihmetteli Sakr-el-Bahr.
»Sen opit tietämään, vannon sen sinulle Allahin nimessä.»
»Minä odotan läksytystä kaikessa nöyryydessä.»
»Ja tulet sen saamaan», kuului ilkeä vastaus. Marzak kumartui kaidepuun luo. »Hoi siellä! Vigitello! Jousi mulle ja toinen Sakr-el-Bahrille.»
Vigitello kiiruhti häntä tottelemaan; Asad pudisti päätänsä ja nauroi jälleen.
»Ellei profeetan laki kieltäisi vetoa lyömästä — aloitti hän, muttaMarzak keskeytti:
»Olisin itse jo vedonlyöntiä ehdottanut.»
»Jotta kukkarosi tulisi yhtä tyhjäksi kuin pääkoppasi», virkkoiSakr-el-Bahr.
Marzak silmäili häntä hymyillen ivallisesti. Sitten hän sieppasiVigitellon kädestä toisen jousen ja asetti siihen nuolen. SilloinSakr-el-Bahr tuli vihdoin tietämään, että kaiken tuon merkillisenpöyhkeilyn pohjalla piili ilkeys.
»Katsohan», sanoi nuorukainen, »tuossa niinikorissa on täplä, tuskin silmäterääni suurempi. Sinun varmaan täytyy jännittää katsettasi, jos mielit sen nähdä. Katso, kuinka nuoleni sen löytää. Kykenetkö sinä ampumaan paremmin?»
Hänen silmänsä tarkkasivat kiinteästi Sakr-el-Bahrin kasvoja ja huomasivat niihin äkkiä leviävän kalpeuden. Mutta melkein samassa merisissi jo hillitsi itsensä. Hän nauroi, näyttäen niin huolettomalta, että Marzak tosiaankin alkoi epäillä, oliko hän todella kalvennut, vai oliko hän vain kuvitellut niin tapahtuneen.
»Kas vain, sinä valitset näkymättömiä pilkkoja, ja sattuipa nuoli sitten mihin tahansa, sinä sanot sen sattuneen keskelle pilkkaa! Vanha temppu, Marzak. Mene naisia sillä narraamaan.»
»Niinpä valitsemme tuon ohuen nuoran, jolla kori on sidottu», sanoi Marzak kohottaen jousensa. Mutta Sakr-el-Bahrin käsi tarttui hänen käsivarteensa kevyesti, mutta samalla niin voimakkaasti, että jousen täytyi painua alas.
»Odota», sanoi hän. »Sinun tulee valita toinen pilkka monestakin syystä. Ensinnäkään en tahdo nuolesi harhautuvan soutajien joukkoon ja kenties surmaavan jonkun heistä. Useat heistä ovat erikoisen voimakkaita valio-orjia, ja minä en mieli kadottaa yhtäkään heistä. Toinen syy on siinä, että tuo pilkka on joutavanaikainen. Onhan välimatka vain kymmenen askelta. Lapsellinen yritys, ja siinä taitaakin olla syy, miksi sen valitsit.»
Marzak laski jousensa, ja Sakr-el-Bahr irroitti kätensä. He silmäilivät toisiaan, merisissi erinomaisesti itseään hilliten ja lauhkeasti hymyillen, ilmaisematta mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissaan tai teräksisissä vaaleissa silmissään vähintäkään jälkeä siitä kauhusta, joka täytti hänen mielensä.
Hän osoitti lähintä öljypuuta, joka kasvoi rinteellä, sadan askelen päässä. »Tuolla on miehen pilkka. Ammu nuoli tuon ensimmäisen öljypuun pitkään oksaan »
Asad ja hänen upseerinsa äännähtivät hyväksyvästi.
»Miehen pilkka, tosiaankin», virkkoi Asad, »oivallisen jousimiehen veroinen.»
Mutta Marzak kohautti hartioitaan teennäisen ylenkatseellisesti. »Tiesinhän, ettet hyväksyisi ehdottamaani maalia», sanoi hän. »Öljypuun oksa on niin iso, ettei lapsikaan voisi olla siihen osumatta tältä matkalta.»
»Ellei lapsi voi olla osumatta, niin silloinhan ei ole sinullakaan siihen lupaa», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka oli nyt asettunut niin, että hänen ruumiinsa oli Marzakin ja niinikorin välillä. »Katsotaanpa, osutko siihen, Marzak.» Niin sanoessaan hän kohotti jousensa ja ampui nuolen ikäänkuin ei olisi ollenkaan huolinut tähdätä. Nuoli lensi, osui oksaan ja jäi siihen värisemään.
Taitavalle ampujalle osoitettiin äänekästä suosiota, ja koko laivaväen huomio suuntautui asiaan.
Marzak puristi huulensa yhteen, hyvin käsittäen viekkautensa kärsineen tappion toisen ovelamman kanssa kilpaillessaan. Sakr-el-Bahr oli riistänyt häneltä valinnan mahdollisuuden. Hän tiesi varmaan joutuvansa naurunalaiseksi, jos yrittäisi, ja tiesi aloittamansa kilpailun päättyvän siihen.
»Koraanin nimessä», virkkoi Bisken, »tarvitset varmaan koko taitosi, jos mielit ampua yhtä hyvin, Marzak.»
»Minä en valinnut tuota maalia», vastasi Marzak nyreissään.
»Sinä haastoit kilpailuun, Marzak», huomautti hänen isänsä. »Siitä syystä oli maalin valitseminen hänen asiansa. Hän valitsi miehen maalin, ja minä vakuutan Mohammedin parran nimessä, että hän näytti meille, kuinka ampuu mies.»
Marzak olisi mielellään viskannut jousensa pois ja luopunut ajatuksestaan saada sen avulla selkoa niinikorin sisällyksestä, mutta käsitti, että sellainen menettely nyt välttämättä saattaisi hänet häpeään. Hän kohotti jousensa hitaasti tähdäten tuohon kaukaiseen maaliin.
»Varo vahtisotilasta kukkulan laella», varoitti Sakr-el-Bahr. Toiset nauroivat partaansa.
Nuorukainen jännitti vihoissaan jousensa. Jänne lauloi, ja nuoli iski kukkulan kupeeseen ainakin kymmenen askelen päässä maalista.
Koska ampuja oli paššan poika, ei kukaan uskaltanut nauraa avoimesti, Asadia ja Sakr-el-Bahria lukuunottamatta. Mutta yleinen hihitys ilmaisi sitä ivaa, jonka alaiseksi kerskailijan täytyy joutua.
Asad silmäili häntä hymyillen melkein alakuloisesti. »Näetkö nyt», sanoi hän, »mihin joudut kerskatessasi kykeneväsi Sakr-el-Bahrin kanssa kilpailemaan.»
»Tahtoani ei täytetty maali-asiassa», kuului katkera vastaus.»Suututitte minut, ja tähtäykseni kävi epävarmaksi.»
Sakr-el-Bahr lähti ylähangan suojakaiteen luo otaksuen asian päättyneen siihen. Marzak piti häntä silmällä.
»Minä haastan hänet jälleen kilpasille tuohon pieneen pilkkaan ammuttaessa», sanoi hän. Niin sanoen hän asetti jouseensa toisen nuolen. »Katsokaa!» huusi hän, tähdäten.
Sakr-el-Bahr, joka nyt ei välittänyt mistään seurauksista, kohottiMarzakia kohti jousen, joka hänellä oli vielä kädessään.
»Seis!» ärjäisi hän. »Jos ammut nuolesi, niin minun nuoleni puhkaisee kurkkusi! Minä en ammu milloinkaan harhaan!» lisäsi hän tuimasti.
Niiden joukossa, jotka seisoivat Marzakin takana, syntyi levotonta liikettä. Äänettöminä ja hämmästyneinä katselivat kaikki Sakr-el-Bahria, joka seisoi kasvot kalpeina, silmät hehkuvina, jousi tiukasti jännitettynä ja valmiina ampumaan kuolettavan nuolensa niinkuin oli uhannut.
Sanomattoman ilkeästi hymyillen Marzak silloin laski jousensa. Hän oli tyytyväinen. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli saavutettu. Hän oli pakottanut vihollisensa ilmiantamaan itsensä.
Asadin ääni rikkoi jähmetyksen hiljaisuuden. »Kellamullah!» huusi hän.»Mitä tämä merkitsee? Oletko sinäkin järjiltäsi, Sakr-el-Bahr?»
»Aivan varmaan hän on järjiltään», sanoi Marzak; »järjiltään pelon vuoksi.» Hän astui nopeasti syrjään, jotta Biskenin ruumis suojeli häntä sanojen mahdollisilta seurauksilta. »Kysy häneltä, mitä hän kuljettaa tuossa korissa, isä.»
»Mitä siis, Allahin nimessä?» kysyi Asad astuen kohti kapteenia.
Sakr-el-Bahr laski jousensa, valliten jälleen itseänsä. Hän oli uskomattoman tyyni. »Minä kuljetan siinä jotakin arvokasta, mitä en salli nenäkkään poikasen puhkoa», sanoi hän.
»Jotakin arvokasta?» toisti Asad puuskuttaen. »Se on varmaan jotakin erinomaista, koska pidät sitä poikani henkeä kalliimpana. Näytähän meille kalleutesi.» Sitten hän huusi keskikannella oleville miehille: »Avatkaa se kori.»
Sakr-el-Bahr syöksähti esiin ja tarttui paššan käsivarteen. »Seis, herrani!» pyysi hän melkein kiukkuisesti. »Ota huomioon, että kori kuuluu minulle. Että sen sisällys on omaisuuttani; ettei kenelläkään ole oikeutta —»
»Jaaritteletko oikeuksista minulle, joka olen käskijäsi?» huusi Asad joutuen nyt ankaran vihan valtaan. »Avatkaa kori, sanon minä.»
Käskyä toteltiin nopeasti. Nuorat kiskaistiin pois, ja korin etupuoli aukeni niinisaranainsa varassa. Miesten joukosta kuului puolittain hillitty hämmästyksen huuto. Sakr-el-Bahr seisoi kauhun hyytämänä odottaen mitä tuleman piti.
»Mitä siellä on? Mitä löysitte?» kysyi Asad.
Miehet käänsivät korin mitään virkkamatta ja näyttivät peräkannella oleville Rosamund Godolphinin kasvot ja hahmon. Sitten Sakr-el-Bahr karisti pelon mielestään, välittämättä kenestäkään muusta kuin Rosamundista, riensi auttamaan häntä korista, työnsi syrjään hänen ympärillään olevat miehet ja asettui hänen viereensä.
Seitsemästoista luku.
Asad seisoi vähän aikaa eteensä tuijotellen, mitään virkkamatta ja tuskin silmiänsä uskoen. Elvyttämään vihaa, joka oli ensi hetkenä vaihtunut hämmästykseksi, tuli se ajatus, että häntä oli pitänyt houkkiona Sakr-el-Bahr, se mies, johon hän luotti enemmän kuin kehenkään muuhun. Hän oli ivaillut puolisoansa ja kohdellut ylenkatseellisesti poikaansa, jotka olivat yhdessä varoittaneet häntä, mutta jos hän toisinaan olikin ollut vaarassa ottaa huomioon, mitä he sanoivat, hän oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin päätellyt, että he vain purkivat omaa ilkeyttänsä. Mutta nyt oli tullut todistetuksi, että he olivat arvostelleet oikein tuota petturia ja että hän, Asad, oli ollut sokea houkkio parka, joka tarvitsi Marzakin älyä saadakseen siteen pois silmiltään.
Hän asteli hitaasti pitkin käytävää, jäljessään Marzak, Bisken ja muut. Keskikannelle ehdittyään hän pysähtyi, ja hänen vanhat tummat silmänsä kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.
»Vai niin», sähisi hän. »Siinäkö se onkin sinun arvokas kuljetettavasi.Sinä valehteleva koira, mitä tämä tarkoittaa?»
Sakr-el-Bahr vastasi hänelle uhmaten: »Hän on vaimoni. Minulla on oikeus viedä hänet kerallani minne itse menen». Hän kääntyi Rosamundin puoleen pyytäen häntä peittämään kasvonsa. Rosamund totteli, ja hänen sormiansa hieman vapisutti mielenliikutus.
»Kukaan ei kiellä sitä oikeuttasi», sanoi Asad. »Mutta jos kerran aioit ottaa hänet mukaasi, miksi et tuonut häntä alukseen kaikkien nähden? Minkätähden et sijoittanut häntä perähyttiin, niinkuin Sakr-el-Bahrin vaimolle on soveliasta? Minkätähden toit hänet alukseen salaa korissa ja pidit häntä täällä piilotettuna?»
»Ja minkätähden valehtelit minulle», lisäsi Marzak, »kun kysyin, missä hän on? Sanoit jättäneesi hänet taloosi Algieriin.»
»Minä menettelin niin», vastasi Sakr-el-Bahr ylevän — melkein ylenkatseellisen — arvokkaasti, »koska pelkäsin, että minua estettäisiin kuljettamasta häntä kerallani.» Hänen peloton katseensa sattui suoraan Asadin silmiin ja ajoi verivirran vanhoihin laihoihin poskiin.
»Mikä voikaan olla sen pelon syynä?» kysyi Asad. »Sanonko sen sinulle? Kukaan tällaiselle retkelle lähtevä mies ei tahdo seurakseen vastavihittyä vaimoansa. Kukaan ei vie vaimoansa retkelle, jossa uhkaa surma ja vangiksi joutuminen.»
»Allah on suojellut minua, palvelijaansa, ennen», sanoi Sakr-el-Bahr, »ja minä luotan häneen.»
Tuo oli häikäisevä vastaus. Sellaiset sanat, jotka tehostivat Allahin hänelle suomia voittoja, olivat jo usein aikaisemmin riisuneet aseet Sakr-el-Bahrin vihollisilta. Tässä tapauksessa ne eivät kuitenkaan auttaneet, kiihtivät vain Asadin raivoa.
»Älä pilkkaa Allahia», ärähti hän. Hänen pitkä vartensa vapisi raivosta, ja hänen vanhat kasvonsa olivat kuin korppikotkan. »Hänet tuotiin alukseen salaa, koska pelkäsit, että hänen läsnäolonsa tiedoksituleminen välttämättä paljastaisi varsinaisen tarkoituksesikin.»
»Ja olipa tuo tarkoitus muuten mikä tahansa», lisäsi Marzak, »missään tapauksessa se ei ollut tehtäväksesi annettu asia: espanjalaisen aarre-aluksen takaa-ajaminen.»
»Sitä minäkin, poikani», myönsi Asad. Sitten hän teki käskevän eleen ja kysyi: »Sanotko minulle enempää valehtelematta, mikä oli aikomuksesi?»
»Mitä?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen, joskin ylen heikosti. »Etkö sanonut tekoni ilmaisseen aiettani? Niinpä ajattelenkin, että on pikemmin minun asiani sitä sinulta tiedustella. Minä vakuutan sinulle, herrani, ettei tarkoitukseni suinkaan ollut millään tavalla laiminlyödä suoritettavakseni uskottua tehtävää. Mutta juuri senvuoksi, että pelkäsin vihollisteni voivan otaksua, mitä sinä nyt otaksut, ja kenties saavan sinut unohtamaan kaikki, mitä olen tehnyt islamin ylentämiseksi, päätin tuoda hänet alukseen salaa. Todellisena aikomuksenani, jos kerran tahdot sen tietää, oli laskea hänet maihin jonnekin Ranskan rannikolle, jotta hän voisi palata kotimaahansa ja heimolaistensa luo. Sen tehtyäni olisin lähtenyt kaappaamaan espanjalaista kaleeria, ja saat uskoa, että olisin Allahin avulla onnellisesti yrityksestä suoriutunut.»
»Saatanan sarvien nimessä», kirosi Marzak työntyen eteenpäin, »hän on oikea valheiden isä ja äiti. Kuinka selität sen asian, että himoitset päästä eroon vaimosta, johon olet äsken vihitty?» kysyi hän.
»Niin», urahti Asad. »Kuinka sen selität?»
»Minä kerron sinulle totuuden», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Ylistetty olkoon Allah!» ivaili Marzak.
»Sanon sinulle kuitenkin jo ennakolta», jatkoi merisissi, »että totuus näyttää teistä varmaan paljoa vaikeammalta uskoa kuin mikä hyvänsä valhe, jonka voisin tässä keksiä. Monta vuotta sitten, Englannissa, missä olen syntynyt, minä rakastin tätä naista, ja minun oli määrä ottaa hänet vaimokseni. Oli kumminkin oloja ja henkilöitä, jotka solvasivat minua hänelle siinä määrin, ettei hän suostunutkaan tulemaan vaimokseni. Minä lähdin pois sydämestäni häntä vihaten. Mutta eilen illalla se rakkaus, jonka olin luullut kuolleen ja muuttuneen inhoksi, osoittautui yhä eläväksi. Häntä rakastaessani käsitin kohdelleeni häntä kehnosti, ja minussa heräsi halu ennen kaikkea korjata tekemäni vääryys.»
Sen sanottuaan hän vaikeni. Kun oli oltu hetkinen vaiti, Asad naurahti vihaisesti ja ylenkatseellisesti. »Onko ennen kuultu miehen ilmaisevan rakkauttaan naiseen heittämällä hänet pois luotansa?» kysyi hän, äänessä halveksiva sävy, joka osoitti, millaisen arvon hän antoi tuolle selitykselle.
»Huomautinhan sinulle jo ennakolta, että asia tuntuisi sinusta uskomattomalta», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Eikö olekin selvää, isä, että tuo hänen naimisiinmenonsa oli pelkkä veruke?» huudahti Marzak.
»Päivän selvää», vastasi Asad. »Sinun avioliittosi tuon naisen kanssa pilkkasi jumalattomasti Pyhää Uskoa. Se ei ollut mikään avioliitto. Se oli rietasta teeskentelyä; ainoana aikeenasi oli ehkäistä minun suunnitelmani, käyttää väärin profeetan pyhälle laille osoittamaani kunnioitusta ja saattaa tyttö pois saavutettavistani.» Hän kääntyi Vigitellon puoleen, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Käske miehiäsi kahlehtimaan tuota petturia», sanoi hän.
»Taivas on johdattanut sinut viisaaseen päätökseen, oi isäni!» huudahti Marzak riemuitsevalla äänellä. Mutta siinä olikin ainoa riemun ilmaus; yhtäkään muuta ääntä ei kuulunut.
»Se päätös varmaan on pikemmin omansa viemään teidät molemmat Taivaaseen», vastasi Sakr-el-Bahr säikähtymättä. Samassa hän jo tiesi, miten tulisi menettelemään. »Seis!» sanoi hän viitaten Vigitellolle, joka ei ollut näyttänyt aikovankaan lähteä. Sakr-el-Bahr astui aivan Asadin luo, ja sen, mitä hän sanoi, kuulivat ainoastaan lähinnä seisovat. Rosamund jännitti kuuloansa, jottei menettäisi yhtäkään lausuttua sanaa.
»Älä luule, Asad, että minä suostun kuin kameeli kuormaansa. Harkitse hyvin tilannettamme. Jos kohotan ääneni kutsuakseni merihaukkojani, niin Allah yksin voi sinulle sanoa, kuinka monta jää sinun puolellesi. Uskallatko käydä siihen kokeeseen?» kysyi hän, kasvot vakavina ja juhlallisina, mutta ihan pelottomina, niinkuin ainakin mies, joka ei puolestaan ollenkaan epäile asiain lopputulosta, mitä häneen itseensä tulee.
Asadin himmeät silmät kiiluivat, ja hänen kasvojensa väri tummui tuhkanharmaaksi. »Sinä konna ja petturi —» aloitti hän kankein kielin, raivon värisyttäessä hänen ruumistaan.
»Enpä suinkaan», keskeytti hänet Sakr-el-Bahr. »Jos olisin petturi, olisin jo tehnyt tekoni, koska tiedän, että voimien jakautuessa suurempi määrä jää aina minun puolelleni. Suvaitse siis pitää vaikenemistani järkähtämättömän uskollisuuteni todistuksena, Asad. Ota se huomioon arvostellessasi käytöstäni äläkä salli Marzakin johtaa itseäsi harhaan. Hän ei välitä mistään, kunhan saa purkaa minuun kohdistuvaa pikkumaista vihaansa.
»Älä huoli hänestä, isä!» huudahti Marzak. »Onhan mahdotonta, että —»
»Hiljaa!» ärähti Asad, jonka mieleen näytti äkkiä iskeneen jokin ajatus.
Syntyi hiljaisuus, jonka aikana Asad mietteissään haroi valkoista partaansa kiiluvien silmien katseen suuntautuessa vuoroin Oliveriin, vuoroin Rosamundiin. Hän harkitsi sitä, mitä Sakr-el-Bahr oli sanonut. Hän pelkäsi, olipa melkein varmakin siitä, että se oli liiankin totta, ja käsitti, että jos aiheuttaisi aluksessa kapinan, asettaisi kaikki yhden ainoan heiton varaan, joka voisi hyvinkin kääntyä hänen tuhokseen.
Jos Sakr-el-Bahr saisi voiton, hän ei voittaisi ainoastaan tässä kaleerissa, vaan koko Algierissa, ja Asadin kukistuminen olisi lopullinen. Toisaalta hän ajatteli, että jos paljastaisi miekkansa ja kutsuisi oikeauskoiset puolelleen, voisi hyvinkin sattua, että miehet tulisivat hänen avukseen tunnustaen hänet Allahin ylentämäksi, johon velvollisuus heidät sitoi. Otaksuipa hän tuon todennäköiseksikin. Pöytään heitettävä panos oli kuitenkin liian suuri. Sellainen peli säikähdytti häntä, jota ei ollut vielä mikään säikähdyttänyt, ja niin Biskenin tarvitsi vain kuiskaten häntä varoittaa saadakseen hänet pidättymään.
Hän silmäili jälleen Sakr-el-Bahria, nyt tympein katsein. »Minä tahdon harkita sanojasi», virkkoi hän äänellä, joka nyt oli epävarma. »En tahdo olla väärämielinen enkä ohjata toimintaani ainoastaan näennäisten seikkojen nojalla. Allah varjelkoon!»
Kahdeksastoista luku.
Kaikkien kysyvästi tuijotellessa seisoivat Rosamund ja Sakr-el-Bahr äänettöminä toisiaan silmäillen vielä vähän aikaa senjälkeen, kun Asad oli poistunut. Kaleeriorjatkin, joiden tavanomaisen horroksen oli hälventänyt siinä määrin tavallisuudesta poikkeava asia, kääntyivät heihin päin, tylsissä, väsyneissä silmissä mielenkiinnon kimallus.
Sakr-el-Bahrin mielessä liikkui eriskummallisen ristiriitaisia tuntoja hänen siinä katsellessaan Rosmundin valkeita kasvoja päivän himmenevässä valossa. Äskeisen tapauksen aiheuttaman harmin ja tulevaisuuteen kohdistuvan tuskaisen pelon ohella tuntui jonkinlaista lievitystäkin.
Hän käsitti, ettei Rosamundia olisi voinut enää pitää kauan salattuna. Rosamund oli viettänyt yksitoista kuolettavan pitkää tuntia ahtaassa ja melkein tukehduttavassa korissa, joka oli tarkoitettu vain hänen alukseen kuljettamista varten. Asadin ilmoitettua lähtevänsä mukaan retkelle Sakr-el-Bahr oli havainnut mahdottomaksi vapauttaa Rosamundia, ja tästä aiheutuva ikävä tunto oli yhä äitynyt tunnin toisensa jälkeen kuluessa hänen voimatta pelastaa Rosamundia asemasta, jossa hänen läsnäolonsa täytyi pakostakin vihdoin tulla ilmi. Vapautuksen, jota hän itse ei ollut voinut saada aikaan, oli toteuttanut Marzakin epäluuloisuus ja ilkeys. Tuo oli pienenä lohdutuksena uhkaavassa vaarassa — hänelle itselleen, joka ei merkinnyt mitään, ja Rosamundille, joka merkitsi kaikkea.
Kovan onnen kokemukset olivat opettaneet häntä pitämään arvossa kaikkein vähäisimpiäkin etuja ja rohkeasti käymään kaikkein suurimpiinkin vaaroihin. Niinpä hän nytkin tarttui kiinni tarjoutuvaan pieneen etuun ja päätti pelottomasti toimia olevissa oloissa niin hyvin kuin osasi käyttäen täysin määrin hyödykseen sitä epäröintiä, joka tuntui vallitsevan paššan mielessä hänen sanoistansa päättäen. Sitäpaitsi hän johtui ajattelemaan, että Rosamund ja hän itse, sorrettu ja sortaja, olivat nyt olojen pakosta muuttuneet onnettomuuskumppaneiksi yhteisessä vaarassa. Tuo ajatus oli hänelle mieluinen. Siitä syystä hän heikosti hymyili silmäillessään Rosamundin valkeita, jännittyneitä kasvoja.
Oliverin hymy sai Rosamundin esittämään kysymyksen, joka oli rasittanut hänen mieltänsä.
»Entä nyt? Entä nyt?» kysyi hän hiljaa, ojentaen anovasti käsiänsä.
»Nyt», vastasi Oliver tyynesti, »saamme olla kiitolliset siitä, että olet vapautunut epämukavasta ja arvoosi soveltumattomasta olotilasta. Salli minun kuljettaa itsesi suojaan, jonka olin sinulle varannut ja jossa olisit ollut jo kauan, ellei Asad pahaksi onneksi olisi lähtenyt mukaan. Tule.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään kohti laivan perää.
Rosamund peräytyi säikähtyneenä, sillä peräkannella istui katoksensa alla Asad seuranaan Marzak, Bisken ja hänen muut upseerinsa.
»Tule», toisti Oliver. »Ei ole mitään pelättävää, joten voit säilyttää rohkean ilmeesi. Hän on nyt šakmatti.»
»Eikö ole mitään pelättävää?» kysyi Rosamund ihmeissään.
»Ei tällä hetkellä», vastasi Oliver varmasti. »Tulevain vaarojen varalta meidän täytyy tehdä päätöksemme. Voit varmaan uskoa, ettei pelko saa sijaa meidän neuvotteluissamme.»
Rosamund jäykistyi, ikäänkuin toinen olisi aiheettomasti häntä syyttänyt. »Minä en pelkää», vakuutti hän, ja vaikka hänen kasvonsa olivat yhä valkeat, hänen katseensa muuttui varmaksi ja äänensä päättäväiseksi.
»Tule siis», kehoitti Oliver jälleen, ja Rosamund totteli nyt heti, ikäänkuin tahtoen osoittaa, ettei ollenkaan pelännyt.
He astelivat vierekkäin kohti peräkantta ja nousivat sinne johtavia portaita hämmästyneiden ja kiukkuisten katseiden sieltä heihin suuntautuessa.
Asadin tummat, kiiluvat silmät tarkkasivat vain neitoa. Ne seurasivat hänen jokaista liikettänsä hänen lähestyessään eivätkä hetkeksikään kääntyneet tulijan kumppaniin.
Ulkonaisesti Rosamund sieti tuon ahnaan tarkastelun ylpeän arvokkaasti ja järkkymättömän tyynesti, mutta hänen mieltänsä kauhistutti ja kidutti häpeän ja nöyryytyksen tunne, jota hän tuskin kykeni määrittelemään. Oliveria vallitsivat jossakin määrin samat tunteet, mutta vihantunteisiin sekaantuneina, ja niiden yllyttäminä hän vihdoin sijoittui niin, että Rosamund peittyi Asadin katseilta, ikäänkuin olisi tahtonut suojata häntä surmaavalta aseelta. Peräkannelle ehdittyään hän pysähtyi ja tervehti kunnioittavasti Asadia.
»Ylhäinen herrani», sanoi hän, »salli vaimoni sijoittua siihen suojaan, jonka olin hänelle varannut, ennenkuin tiesin sinun kunnioittavan läsnäolollasi tätä retkeämme.»
Asad teki kädellään pikaisen myöntävän eleen suvaitsematta lausua sanaakaan vastaukseksi. Sakr-el-Bahr kumarsi jälleen, asteli eteenpäin ja siirsi syrjään raskaan punaisen verhon, johon oli kirjaeltu viheriä puolikuu. Hytistä tulvahti lampun kultainen valo, joka sekaantui siniharmaaseen hämyyn ja loi kimaltelevan hohtelun Rosamundin valkopukuisen hahmon ympärille.
Asadin tuimat, ahnaat silmät tutkivat häntä vielä hetkisen, kunnes hän ehti sisään. Sakr-el-Bahr meni hänen jäljessään, ja verho painui takaisin paikalleen peittäen heidät näkyvistä.
Pienessä hytissä oli silkkipeittein katettu sohva, matala maurilainen pöytä värillisine upokekoristeineen, siinä vastasytytetty lamppu, ja pieni hiilikattila, jossa palavat suitsukeaineet levittivät mieluisaa ja pistävää tuoksuansa.
Pimeästä peränurkasta nousivat hiljaa Sakr-el-Bahrin nuubialaiset orjat, Abiad ja Zal-Zer, ja kumarsivat hänelle syvään. Ainoastaan heidän turbaaninsa ja moitteettoman valkoiset lantioliinansa erottivat heidät pimeästä taustastaan.
Päällikkö lausui lyhyen käskyn, ja orjat ottivat seinäkaapista ruokaa ja juomaa, sijoittaen sen matalalle pöydälle — kulhon, jossa oli keitetty kana, riisiä, oliiveja ja luumuja, leipäkorin, meloonin ja vesiruukun. Hänen lausuttuaan jälleen sanan molemmat tarttuivat paljastettuihin miekkoihinsa ja lähtivät verhon ulkopuolelle vartiopaikallensa. Tähän toimenpiteeseen ei sisältynyt minkäänlaista uhkausta tai uhittelua, eikä Asad voinut asiaa niin tulkita. Se seikka, että Sakr-el-Bahrin puolison tiedettiin olevan perähytissä, teki tuon suojan hänen haareminsa veroiseksi, ja mies puolustaa haaremiansa niinkuin kunniaansa; se on hänelle itselleen pyhitetty paikka, jota kukaan ei saa loukata, ja soveliasta on, että hän ryhtyy asianmukaisiin toimenpiteisiin, jottei kenenkään mieleen johdu yrittääkään sitä solvata.
Rosamund vaipui sohvaan ja istui siinä, pää painuksissa, kädet ristissä helmassaan. Sakr-el-Bahr seisoi kauan aikaa ääneti häntä katsellen.
»Syö», kehoitti hän vihdoin. »Sinä tarvitset voimaa ja rohkeutta, ja kumpaankaan ei kykene paastoava ruumis.»
Rosamund pudisti päätänsä. Vaikka hän oli ollut kauan syömättä, ruoka tuntui hänestä sittenkin vastenmieliseltä. Hän istui siinä sydän kurkussa, tukahtumaisillaan pelkoonsa.
»En voi syödä», vastasi hän. »Mitä hyötyä siitä olisikaan? Voima ja rohkeus eivät voi nyt minua auttaa.»
»Älä huoli niin uskoa», sanoi Oliver. »Minä olen luvannut pelastaa sinut hengissä niistä vaaroista, joihin olen sinut saattanut, ja aion pitää sanani.»
Hän puhui niin päättävästi, että Rosamund katsahti häneen ja havaitsi hänen ryhtinsäkin yhtä päättäväiseksi ja luottavaksi.
»Minulla ei varmaankaan ole mitään pakoonpääsemisen toivoa», huudahtiRosamund.
»Ei ole syytä heittää toivoa, kun minä olen vielä elossa», vastasiOliver.
Rosamund silmäili häntä hetkisen, huulilla vähäinen hymynhäive.»Luuletteko elävänne vielä kauan?» kysyi hän.
»Niin kauan kuin Jumala sallii», vastasi Oliver ihan tyynesti. »Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu. Kunhan elän kyllin kauan pelastaakseni sinut, niin… niin sittenpä olenkin elänyt riittävän kauan.»
Rosamundin pää painui alas. Hän irroitti kätensä ja puristi ne jälleen ristiin hiljaa väristen. »Luulen, että olemme molemmat hukassa», lausui hän kumeasti. »Jos kuolette, niin onhan minulla tikarinne, muistattehan. Minä en jää elämään teidän kuoltuanne.»
Oliver astui äkkiä eteenpäin, hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen tummiin kasvoihinsa nousi heikko puna. Sitten hän seisahtui. Houkkio! Kuinka hän oli voinut hetkeksikään tulkita väärin Rosamundin tarkoitusta? Eivätkö hänen ajatuksensa täsmälliset rajat olleet ylenmäärin selvät, vaikka ei ottanutkaan huomioon hänen vähän myöhemmin lausumiansa sanoja?
»Jumala varmaan antaa minulle anteeksi, jos minun on pakko niin menetellä — jos valitsen kunnian tien, joka on helpompi kulkea; kunnia, herrani», lisäsi hän, ilmeisesti Oliveria tarkoittaen, »on aina helpompi tie.»
»Sen tiedän», vastasi Oliver masentuneena. »Hartaasti toivon, että olisin sitä noudattanut.»
Hän keskeytti puheensa ikäänkuin olisi toivonut tuon katumuksen ilmauksen voivan saada Rosamundin jotakin vastaamaan, voivan yllyttää hänet lausumaan hänelle jonkin anteeksiantavan sanan. Huomatessaan hänen olevan yhä ääneti ja mietteissään hän huokasi syvään ja alkoi puhua toisista asioista.
»Täällä on kaikkea, mitä voitte tarvita», sanoi hän. »Mutta jos jotakin puuttuu, teidän tarvitsee vain taputtaa käsiänne, ja jompikumpi orjani tulee luoksenne. Jos puhutte heille ranskaa, he ymmärtävät teitä. Olisin mielelläni ottanut naishenkilön palvelijaksenne, mutta se oli mahdotonta, kuten arvannettekin.» Hän lähti ovelle.
»Jätättekö minut?» kysyi Rosamund äkkiä hätääntyen.
»Luonnollisesti. Mutta voitte varmaan uskoa, että olen varsin lähellä. Ja toistaiseksi on yhtä varmaa, ettei ole minkäänlaista välitöntä pelon aihetta. Asiat eivät missään tapauksessa ole huonommin kuin teidän korissa ollessanne. Ovathan ne paljoa paremminkin, koska nyt voitte liikkua jossakin määrin mukavasti ja esteettömästi. Olkaa siis hyvällä mielellä; syökää ja levätkää. Jumala teitä varjelkoon! Minä palaan kohta auringon laskettua.»
Peräkannelle astuttuaan Sakr-el-Bahr tapasi siellä Asadin, joka oli nyt yksin Marzakin seurassa baldakiinin alla. Yö oli tullut, suuret puolikuun muotoiset lyhdyt peräkannen kaiteessa olivat sytytetyt ja loivat kaameankellervää valoansa pitkin alusta tuoden näkyviin epämääräisiä ääriviivoja ja hohdellen himmeänä taajoissa riveissä istuvien tai jo epämukavaan nukkumisasentoon kallistuneiden orjien selkäpinnoissa. Isossamastossa heilui niinikään lyhty ja toinen Asad katoksen edustalla. Tähdet kimaltelivat tummansinipunervalla pilvettömällä taivaalla. Tuuli oli ihan tyyntynyt, ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan laineiden loiske vasten rantaa poukaman pohjukassa.
Sakr-el-Bahr astui Asadin luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken.
»Yksinhän tässä olen», virkkoi Asad lyhyeen.
»Marzak siis ei ole mikään», sanoi Sakr-el-Bahr. »Niin olenkin jo pitkät ajat ajatellut.»
Marzak näytti hampaitaan ja murisi jotakin käsittämätöntä. Asad hämmästyi kapteenin huolettomissa, ivallisissa sanoissa ilmenevää tyyneyttä ja osasi vain toistaa Koraanin lauseen, jota Fenzileh oli viime aikoina toistellut hänelle ikävään asti.
»Pojalle kuuluu osa isän sielua. Minulla ei ole mitään Marzakilta salattavaa. Puhu siis hänen läsnäollessaan, ellet tahdo olla vaiti ja mennä matkoihisi.»
»Kuulukoon hänelle osa sinun sieluasi, Asad», vastasi merisissi rohkeasti ivaillen, »mutta minä puolestani kiitän Allahia, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa minun sielussani. Se, mitä minulla on sanottavana, koskee tavallaan sieluani.»
»Minä kiitän sinua», virkkoi Marzak, »oikeista sanoistasi. Jos minulla olisi osaa sielussasi, olisin uskoton koira.»
»Kielesi, Marzak, on kuin jousesi», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Niin, sikäli, että se puhkaisee petoksen», kuului nopea vastaus.
»Ei — vaan sikäli, että se tähtää sellaiseen, mitä ei kykene tavoittamaan. Allah minulle anteeksi antakoon! Pitäisikö minun suuttua tuollaisista sanoista? Eikö Allah itse ole täysin todistanut, että se, joka nimittää minua uskottomaksi koiraksi, on valehtelija ja ennakolta kadotuksen kuiluun määrätty? Onko Allah suonut uskottomalle sellaisia voittoja kuin minä olen saavuttanut vääräuskoisten laivastoista? Typerä solvaaja, opeta kieltäsi puhumaan paremmin, muuten Kaikki-viisas lyö sinut mykkyydellä.»
»Hiljaa!» murahti Asad. »Julkeutesi ei ole nyt paikallaan.»
»Hyvä niin», virkkoi Sakr-el-Bahr naurahtaen. »Terve järkeni ei liene sekään oikeassa paikassa, siltä näyttää. Koska siis tahdot pitää luonasi tuon sielusi osamiehen, minun täytyy puhua hänen läsnäollessaan. Saanko istua?»
Tehdäkseen kiellon mahdottomaksi hän laskeutui heti vapaalle sijalleAsadin viereen vetäen jalat allensa.
»Valtiaani», sanoi hän, »meitä erottaa toisistaan juopa, joka olisi suljettava islamin kunniaksi.»
»Se on sinun työtäsi, Sakr-el-Bahr», kuului tympeä vastaus, »ja sinun asiasi on se korjata.»
»Siinä tarkoituksessa toivonkin sinun kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana. Rikkoutuman syy on tuolla. Hän viittasi peukalollaan olkapäänsä yli perähyttiin päin. »Jos poistamme tuon syyn, niin rikkoutuma katoaa itsestään, ja kaikki on jälleen hyvin meidän kesken.»
Hän tiesi, ettei kaikki voinut milloinkaan olla hyvin hänen ja Asadin kesken. Hän tiesi uhmaavan menettelynsä nojalla joutuneensa ehdottomasti hukkaan, tiesi, että Asad, joka oli kerran häntä pelännyt, oli pelännyt häntä, joka oli tohtinut seisoa käskijäänsä vastapäätä hänen tahdostaan välittämättä, tulisi pitämään huolta siitä, ettei hänen tarvinnut enää milloinkaan häntä pelätä. Sakr-el-Bahr tiesi, että Algieriin palaaminen merkitsisi hänen nopeata tuhoutumistaan. Hänen ainoana pelastuskeinonaan oli pikainen kapinan nostattaminen ja kaiken asettaminen yhden ainoan uhkarohkean iskun varaan. Samalla hän tiesi, että Asadilla oli syytä pelätä juuri sitä. Tämän varman uskon nojalla hän oli tehnyt suunnitelmansa ajatellen, että jos hän nyt tarjoutuisi korjaamaan rikkoutuneita suhteita, Asad voisi olla suostuvinaan väistääkseen parhaillaan uhkaavaa vaaraa ja tehdäkseen kostonsa kaksin verroin varmemmaksi odottamalla, kunnes olisi palattu kotiin.
Asadin kiiluvat silmät tarkastelivat häntä hetkisen hiljaisuuden vallitessa. »Kuinka on tuo syy poistettavissa?» kysyi hän. »Tahdotko sovittaa sen pilkan, joka naimisiinmenoosi sisältyi, julistaa hänestä eronneesi ja hylätä hänet?»
»Tuo ei vielä merkitsisi syyn poistamista», vastasi Sakr-el-Bahr. »Harkitse hyvin, Asad, mikä on velvollisuutesi oikeaan uskoon nähden. Muista, että meidän yksimielisyydestämme riippuu islamin kunnia. Eikö niinmuodoin olisi synnillistä sallia tunkeutuvan välillemme mitään sellaista, mikä saattaisi yksimielisyyttä tuhota? Ei, ei, minä ehdotan, että sallit — apuasikin suoden — minun toteuttaa suunnitelman, kuten jo vilpittömästi sinulle ehdotin. Lähtekäämme jälleen merelle päivän koittaessa — tai jo tänä yönä, jos tahdot — suunnatkaamme kulku Ranskan rannikolle ja jättäkäämme hänet sinne, jotta hän pääsee takaisin omaistensa luo ja me vapaudumme hänen häiritsevästä läsnäolostaan. Sitten palaamme — onhan meillä aikaa enemmän kuin riittämään asti — ja väijymme täällä tai muualla tuota espanjalaista alusta, tempaamme saaliin ja purjehdimme hyvinä ystävinä Algieriin jättäen taaksemme tämän tapauksen, tämän pienen pilven kumppanuutemme seesteisellä taivaalla unohtaen sen ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan. Suostutko, Asad — profeetan lain kunnian tähden?»
Täky oli ovelasti asetettu, niin ovelasti, ettei Asad, eipä edes ilkeä Marzak voinut arvata, että se oli pelkkä täky eikä mikään muu. Sakr-el-Bahr tarjosi omaa Asadille vaaralliseksi käynyttä henkeänsä frankkilaisen orjatytön hengen ja vapauden hinnaksi, mutta ikäänkuin tietämättä sitä tarjoavansa.
Asad mietti asiaa; houkutus oli suuri. Varovaisuus yllytti häntä suostumaan, jotta voisi kuljettaa Sakr-el-Bahrin takaisin Algieriin ja saada hänet tuhotuksi siellä, yhdenkään ystävällisen kapinoitsijan voimatta tulla hänen avukseen. Se oli sellaiseen tilanteeseen soveltuva menettely, viisas ja varova keino kukistaa henkilö, joka oli yhtäkkiä osoittanut voivansa muuttua kuuliaisesta ja nöyrästä apulaisesta vakavaksi ja vaaralliseksi kilpailijaksi.
Sakr-el-Bahr tarkkasi paššan toisaalle käännettyjä silmiä, jotka kiiluivat tuuheiden, mietteliäiden kulmien alla, ja näki Marzakin valkoiset jännittyneet ja kiihkeät kasvot hänen pelokkaasti odottaessaan, että isä suostuisi. Kun hänen isänsä oli yhä vaiti, Marzak ei kyennyt enää itseään hillitsemään, vaan alkoi puhua.
»Hän on viisas, isä!» kuului hänen viekas kehoituksensa. »Islamin kunnia ennen kaikkea muuta! Suostu hänen ehdotukseensa ja anna tuon uskottoman naisen mennä. Silloin on kaikki hyvin meidän ja Sakr-el-Bahrin kesken!» Hän korosti noita sanoja siinä määrin, että voi selvästi havaita hänen sisällyttävän niihin toista tarkoitusta.
Asad kuuli ja ymmärsi, että Marzak hänkin käsitti, mitä tässä oli tehtävä. Houkutuksen ote kävi yhä kiinteämmäksi; mutta samalla kävi kiinteämmäksi erään toisenkin kiusauksen ote. Hänen tuimien silmiensä eteen kohosi pitkän, solakan, korkeapovisen neidon kuva niin valkoisena ja viehättävänä, että hän joutui kerrassaan sen lumoihin. Niin hän huomasi olevansa kahden vastakkaisen voiman vietävänä. Toisaalta, jos hän luopuisi tuosta naisesta, hän voisi kostaa Sakr-el-Bahrille, voisi poistaa tuon kapinoitsijan tieltänsä. Toisaalta, jos hän päätti noudattaa himojansa ja antautua niiden ohjattavaksi, hänen täytyi antautua siihen vaaraan, että kaleerissa syntyi kapina, täytyi olla valmis taistelemaan ja kenties joutumaan häviölle. Siinä oli sellainen panos, jota ei kukaan tervejärkinen pašša olisi suostunut laskemaan pöytään. Mutta Asadin katse oli jälleen tavoittanut Rosamundin, ja hän ei ollut enää tervejärkinen. Hänen taannoiset estyneet himonsa olivat hänen ajatustensa hirmuvaltiaat.
Nyt hän kumartui eteenpäin ja katsoi syvään Sakr-el-Bahrin silmiin. »Koska kerran et tahdo häntä itse, minkätähden estät minun aikeitani?» kysyi hän, ja hänen äänessään värisi pidätetty kiihko. »Niin kauan kuin otaksuin sinun menettelevän rehellisesti ottaessasi hänet vaimoksesi kunnioitin liittoa niinkuin jokaisen hyvän muslimin sopii; mutta koska se ilmeisesti oli pelkkää teeskentelyä, ivailua, jonka tuli palvella jotakin minulle vihamielistä tarkoitusta, koska se olikin vain profeetan pyhän lain häpäisemistä, niin minä, jonka edessä tuo solvaava liitto solmittiin, julistan sen pätemättömäksi. Sinun ei tarvitse hänestä erota. Hän ei ole enää sinun. Hän on kenen hyvänsä muslimin, joka haluaa hänet ottaa.»
Sakr-el-Bahr naurahti ivallisesti. »Sellainen muslim», sanoi hän, »on lähempänä minun miekkani tutkainta kuin Mohammedin paratiisia.» Sen sanottuaan hän nousi, ikäänkuin osoittaakseen valmiuttaan.
Asad kavahti samassa hänkin jaloilleen niin kimmoisasti, ettei olisi luullut hänen ikäisensä miehen siihen kykenevän. »Uhkaatko?» huusi hän, silmät hehkuen.
»Uhkaanko?» ivaili Sakr-el-Bahr. »En. Minä ennustan.»
Sitten hän pyörähti ja asteli käytävää aluksen keskiosaan. Hänen lähtöönsä ei ollut muuta syytä kuin se havainto, että väittely oli kerrassaan hyödytöntä, ja että oli viisaampaa vetäytyä heti pois sitä välttäen ja sallia salatun uhkauksen vaikuttaa Asadin mieleen.
Asad katseli hänen poistumistaan raivosta vapisten. Hän oli jo aikeissa huutaa miehen takaisin, mutta luopui ajatuksesta, koska pelkäsi Sakr-el-Bahrin tässä mielentilassa pilkkaavan hänen arvovaltaansa ja kieltäytyvän kaikkien nähden häntä tottelemasta. Asad tiesi, ettei ole hyvä käskeä, ellei ole varma siitä, että käsketty tottelee tai että kykenee hänet pakottamaan tottelevaiseksi, ja tiesi, että arvovalta kerran pilkanalaiseksi jouduttuaan on sinänsä puolittain luhistunut.
Hänen vielä epäröidessään Marzak, joka hänkin oli noussut, tarttui hänen käsivarteensa ja lausui hänen korvaansa kiihkeitä kehoituksia suostua Sakr-el-Bahrin pyyntöön.
»Se on varma keino», huudahti hän vakuuttavasti. »Täytyykö tuon maitoposkisen kadotuksen tyttären vuoksi saattaa kaikki vaaranalaiseksi? Saatanan nimessä, vapautukaamme hänestä; laske tyttö maihin niinkuin hän pyytää, meidän ja hänen välisen rauhan hinnaksi, jotta voimme sitten kaikessa rauhassa nujertaa miehen, kunhan ehdimme takaisin Algierin rantaan. Se on varma keino — varsin varma keino!»
Asad kääntyi vihdoin katselemaan noita kauniita kiihkeitä kasvoja. Hetkisen hän oli ymmällä; sitten hän turvautui viisasteluun. »Olenko pelkuri, koska mielestäsi on hylättävä kaikki muut keinot ja valittava vain ne, jotka ovat varmoja?» kysyi hän käheästi. »Vai oletko sinä pelkuri, joka ei osaa neuvoa ketään toista?»
»Minä olen peloissani ainoastaan sinun tähtesi, isäni», puolustelihe Marzak närkästyneenä. »Enpä tiedä, onko turvallista paneutua nukkumaan; hän voi nostattaa kapinan yöllä.»
»Älä ollenkaan pelkää», vastasi Asad. »Olen itse asettanut vahdit, ja kaikki upseerit ovat luotettavia. Bisken on juuri tällä hetkellä keulakannella ottamassa selkoa miesten mielialasta. Aivan pian saamme kuulla, millä kannalla asiamme oikeastaan on.»
»Sinun sijassasi minä ratkaisisin asian. Asettaisin rajan tälle kapina-vaaralle. Myöntyisin hänen ehdotukseensa, mikäli se koskee naista, ja selvittäisin jutun myöhemmin hänen itsensä kanssa.»
»Luopuisinko siitä frankkilaisesta päärlystä?» virkkoi Asad. Hän pudisti hitaasti päätänsä. »En, en. Hän on yrttitarha, jonka tulee suoda minulle ruusujansa. Me tulemme yhdessä maistamaan Kansarin suloista sorbettoa, ja hän on kiittävä minua siitä, että johdatin hänet paratiisiin. Luopuisinko tuosta hempukasta ja hänen helojäsenistään?» Hän nauroi kukersi Marzakin kurtistaessa kulmiaan ja ajatellessa äitiänsä.
»Nainen on uskoton», huomautti poika ankarasti, »joten profeetta kieltää sinua ottamasta häntä. Oletko niin sokea, ettet huomaa tuota etkä omaa vaaraasi?» Hänen äänensä kävi kiivaammaksi ja ylenkatseellisemmaksi, kun hän jatkoi: »Hän on kävellyt Algierin katuja kasvot paljaina; häntä on tuijotellut roskaväki markkinoilla; tämä hänen hempeytensä on paljastunut juutalaisen ja maurilaisen ja turkkilaisen ahnaille katseille; kaleeriorjat ja neekerit ovat nautinnokseen silmäilleet hänen verhotonta hempeänsä, ja eräs päälliköistäsi on pitänyt häntä vaimonansa.» Hän nauroi. »Allahin nimessä, enpä tunne sinua, isäni! Siinäkö se nainen, jonka tahdot ottaa omaksesi? Siinäkö nainen, jota tavoitellessasi asetat vaaranalaiseksi elämäsi ja kenties koko hallitusmaasi!»
Asad puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet painuivat lihaan. Jokainen pojan lausuma sana oli kuin piiskanisku hänen sielulleen. Niitä ei käynyt väittäminen perättömiksi. Asad oli nöyryytetty ja häpeissään. Mutta hänen mielettömyytensä ei ollut kukistettu eikä hänen suuntansa muutettu. Ennenkuin hän ehti mitään vastata, Biskenin pitkä sotilashahmo näkyi nousevan peräkannelle.
»Kuinka on laita?» kysyi Asad kiihkeästi, iloissaan siitä, että keskusteluaihe vaihtui.
Bisken oli masentunut. Hänen uutisensa voitiin lukea hänen kasvoistaan. »Minulle annettu tehtävä oli vaikea», virkkoi hän. »Olen tehnyt parhaani, mutta en sittenkään voinut saada sellaisia tietoja, joiden nojalla kävisi tekeminen varmoja johtopäätöksiä. Sen verran kumminkin tiedän, herrani, että hän olisi tosiaankin häikäilemätön, jos uskaltaisi tarttua aseisiin sinua vastaan ja uhmata arvovaltaasi. Tuon ainakin voin varmasti sanoa.»
»Etkö enempää?» kysyi Asad. »Entä jos kävisin aseisiin häntä vastaan ja yrittäisin selvittää asian heti?»
Bisken oli vaiti hetkisen ennenkuin vastasi. »En voi otaksua muuta kuin että Allah soisi sinulle voiton», sanoi hän. Mutta nuo sanat eivät Asadia pettäneet. Hän tiesi, että ne oli sanellut vain hänen upseerinsa häntä kohtaan tuntema kunnioitus. »Sittenkin», jatkoi Bisken, »pitäisin uhkamielisenä sinuakin, herrani, yhtä uhkamielisenä kuin häntä samoissa oloissa.»
»Minä ymmärrän», virkkoi Asad. »Asia on niin tasapainossa, ettei kumpikaan meistä uskalla ryhtyä koettamaan.»
»Sinäpä sen sanoit.»
»Niinpä onkin menettelysi selvänä edessäsi!» huudahti Marzak kiihkeästi uudistaen kehoituksensa. »Hyväksy hänen ehdotuksensa, niin, —»
Mutta Asad keskeytti kärsimättömästi hänen puheensa, »Jokainen asia ajallansa, ja jokainen hetki on kirjoitettu. Minä harkitsen, mitä on tehtävä.»
Keskikannella asteli Sakr-el-Bahr Vigitellon kanssa, ja Vigitello kertoi hänelle suunnilleen samaa kuin Bisken Asadille.
»Enpä oikein tiedä», virkkoi italialainen uskonluopio. »Ajattelen kumminkin, ettet tekisi viisaasti sinä enempää kuin Asadkaan, jos ryhtyisit ensinnä vihamielisyyksiin.»
»Ovatko asiat siinä määrin tasapainossa?»
»Lukumäärän pelkään koituvan Asadin eduksi», vastasi Vigitello. Yksikään todella harras muslim ei nouse vastustamaan paššaa, Korkean Portin edustajaa, koska häneen kohdistuva uskollisuus on uskonnollinen velvollisuus. He ovat kuitenkin tottuneet tottelemaan sinua, joten Asad itse menettelisi uhkarohkeasti, jos kävisi yritykseen.»
»Niin — oikein ajattelet», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Olen itsekin samaa miettinyt.»
Sitten hän lähti Vigitellon luota ja palasi hitaasti, mietteissään, peräkannelle. Hänen toivonaan — ainoana toivonaan — oli nyt, että Asad hyväksyisi hänen ehdotuksensa. Sen hinnaksi hän oli aivan valmis uhraamaan oman elämänsä, kuten välttämättä olisikin tehtävä. Hän ei kumminkaan tahtonut enää lähestyä Asadia; niin tehden hän olisi vain ilmaissut epäilystään ja pelkoaan ja joutunut vaaraan saada kiellon vastaukseksi. Hänen täytyi pitää mielensä mahdollisimman tyynenä. Jos Asad kaikesta kapinan pelosta huolimatta yhä pysyi kielteisellä kannallaan, niin Sakr-el-Bahr ei tietänyt, mitä keinoa vielä sopi ajatella Rosamundin pelastamiseksi. Hän ei uskaltanut ryhtyä nostattamaan kapinaa. Se oli liian epätoivoinen yritys. Hänen itsensä nähdäkseen se ei tarjonnut vähintäkään menestyksen mahdollisuutta, ja jos se epäonnistuisi, olisi kaikki auttamattomasti mennyttä, hän tuhoutuisi, ja Rosamund joutuisi Asadin armoille. Hän oli kuin ihminen, jonka on kuljettava pitkin miekan terää.
Ainoa toistaiseksi tarjoutuva pelastumisen mahdollisuus hänelle ja Rosamundille sisältyi siihen varmaan uskoon, ettei Asad uskaltaisi käydä hyökkäämään paremmin kuin hän itsekään. Mutta tuo koski ainoastaan nykyhetkeä, ja Asad voi milloin tahansa käskeä kääntymään takaisin Berberiaan; missään tapauksessa paluuretkeä ei kävisi siirtäminen tuonnemmaksi, kun espanjalainen alus olisi saatu vallatuksi. Hänessä eli heikko toivo, että tuossa tulevassa taistelussa — jos näet espanjalaiset tosiaankin ryhtyisivät taistelemaan — kenties ilmaantuisi jonkinlainen tilaisuus, jokin odottamaton keino pelastua nykyisestä tilanteesta.
Hän vietti yönsä tähtien alla, perähytin oviverhon eteen pitkälleen asettuneena, siten nukkuessaan vartioiden ruumiillansa sisäänpääsyä. Häntä itseänsä vartioivat uskolliset nuubialaiset pysyen vartiopaikoillansa. Päivänkoiton ensimmäisen sinipunervan kajasteen näkyessä idässä hän heräsi ja käski tyynesti väsyneitä orjia vetäytymään levolle pitäen sitten itse vahtia. Katoksensa alla nukkui Asad poikineen, ja lähellä heitä kuorsasi Bisken.
Yhdeksästoista luku.
Myöhemmin samana aamuna, kaleerin herättyä sellaiseen raukeaan elämään, joka oli luonnollinen miehistön odotellessa, Sakr-el-Bahr lähti Rosamundin luo.
Uni oli Rosamundin heljentänyt ja virkistänyt, ja Oliver toi hänelle sen rohkaisevan uutisen, että kaikki oli hyvin herättäen hänessä luottamusta toiveilla joihin ei suinkaan itse luottanut. Rosamund ei ottanut häntä vastaan nimenomaan ystävällisesti, mutta ei epäystävällisestikään. Hän kuunteli Oliveria hänen puhuessaan varman pelastumisen toiveista, ja jos hänellä ei ollutkaan mitään kiitoksen sanaa Oliverin hänen tähtensä suorittamille ponnistuksille — hän otti ne vastaan ehdottomasti itselleen kuuluvina, heidän välillään olevan velan riittämättömänä suorituksena — hänessä ei kumminkaan ilmennyt sitä melkein ylenkatseeksi kiihtyvää ynseyttä, joka oli tähän saakka ollut hänen käyttäytymisensä luonteenomaisena piirteenä.
Hän tuli jälleen muutamia tunteja myöhemmin, iltapuolella, kun nuubialaiset olivat jälleen vartiossaan. Hänellä ei ollut kerrottavana mitään muuta uutista kuin että kukkulalla oleva vakooja oli ilmoittanut nähneensä lännessä purjealuksen, joka pyrki saarta kohti erittäin heikossa tuulessa. Odotettu espanjalainen alus ei kumminkaan ollut vielä näkyvissä, ja Oliver tunnusti, että eräät Rosamundin Ranskan rannikolle jättämistä koskevat ehdotukset eivät olleet voittaneet Asadin hyväksymistä. Samassa hän huomasi Rosamundin silmissä säikähtyneen ilmeen ja lisäsi, ettei hänellä ollut mitään pelon syytä. Hän lupasi olla varuillaan ja käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta.
»Entäpä jos ei minkäänlaista tilaisuutta tarjoudu?» kysyi Rosamund.
»Siinä tapauksessa teen tilaisuuden», vastasi toinen melkein kevyesti. »Olen tehnyt niitä ikäni kaiken, ja merkillistä olisi, jos olisin menettänyt sen taidon elämäni tärkeimmässä vaiheessa.»