Ensimmäinen luku.
Sakr-el-Bahr, Merihaukka, Välimeren vitsaus ja kristityn Espanjan kauhu, lepäsi pitkällään Spartel-niemen rinteellä.
Hänen yläpuolellaan, kallioiden harjalla, näkyivät tummanviheriänä viivana Araišin oranssilehdot — vanhan ajan kuuluisat Hesperidein tarhat, missä kypsyivät kultaiset omenat. Suunnilleen peninkulman päässä idässä näkyivät pilkkuina beduinileirin majat ja teltat hedelmällisellä smaragdinvihervällä laidunmaalla, joka levisi niin kauas kuin silmä kantoi, kohti Ceutaa. Lähempänä istui harmaalla kallionkielekkeellä hajareisin melkein alaston paimenpoika, notkea, ruskeapintainen nuorukainen, jonka kerittyä päätä kierteli kamelinkarvainen nuora ja joka tavan takaa puhalsi ruokohuilullaan surunvoittoisia ja epäsointuisia säveliä. Taivaan sinisestä korkeudesta kuului kiurun iloinen viserrys, ja alhaalta kaikui korvaan aina yhtä korkealla aaltoavan meren pehmeä kohina.
Sakr-el-Bahr lepäsi pitkällään kamelinkarvoista kudotun viittansa päällä rehoittavien saniaisten ja merikuminoiden keskellä ihan sen kalliokielekkeen kärjessä, jolle oli kiivennyt. Hänen kummallakin puolellansa oli kyyrysillään Susin neekeri, molemmilla verhonaan vain valkoinen lantioliina. Heidän lihaksiset ruumiinsa kiilsivät kuin ebenholtsi toukokuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Heillä oli käsissään taatelipalmujen kellervistä lehvistä tehdyt viuhkat, joita heidän piti hiljaa häälytellä herransa pään yläpuolella hänen vilvokkeekseen ja karkoittaakseen pois kärpäsiä.
Sakr-el-Bahr oli parhaassa iässään, erittäin kookas mies, vartalo kuin Herkuleen ja jäsenet jättiläismäistä voimaa ilmaisevat. Hänen haukannenällä varustetut kasvonsa päättyivät mustaan kaksihaaraiseen partaan, ja niiden tummuutta korosti ylenmäärin hänen otsalleen kääritty valkoinen turbaani. Hänen silmänsä sitävastoin olivat omituisen vaaleat väriltään. Valkoisen paidan päällä hänellä oli erittäin hienosta silkistä tehty pitkä viheriä tunikka, jonka päärmeet olivat kultaisin arabeskein kirjaellut; väljät karttuunihousut ulottuivat hänen polviinsa; ruskeat lihaksiset pohkeet olivat paljaat ja jaloissa hänellä oli punaisesta nahasta tehdyt maurilaiset kengät, kärjestään ylöspäin kiertyvät ja erittäin terävät. Hänellä ei ollut mitään muuta asetta kuin leveäteräinen, kultakahvainen tikari, joka oli pistetty punottuun nahkavyöhön.
Parin askelen päässä hänen vasemmalla puolellaan lepäsi maassa pitkänään eräs toinen mies kyynäspäihinsä nojaten, käsillään silmiänsä varjostaen ja katsellen merelle. Hänkin oli pitkä ja voimakas mies, ja hänen liikahtaessaan välkähti sieltä täältä näkyviin hänen rautapaitansa ja teräskypäri, jonka ympärille hän oli kietonut viheriän turbaaninsa. Hänen vieressään lepäsi valtavan suuri käyräsapeli ruskeassa tupessaan, jonka pinta oli teräksisten koristeiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja parrakkaat, mutta paljoa tummapintaisemmat kuin hänen kumppaninsa, ja hänen hienojen pitkien käsiensä rystyset olivat melkein mustat.
Sakr-el-Bahr ei hänestä paljoa välittänyt. Siinä maatessaan hän katseli allansa leviävää rinnettä, jossa kasvoi typistettyjä korkkipuita ja ainaviheriöiviä tammia; siellä täällä näkyi keltaisena hohteleva väriherne, toisaalla, valkoiselle vivahtavan kallion kielekkeellä, rehoitti kaktus viheriänä ja hehkuvan punaisena. Hänen alapuolellaan, Herkuleen luolain tienoilla, oli kappale merta, jonka kirkkaat syvyydet hitaasti liikkuessaan vaihtoivat väriänsä smaragdin syvästä viheriästä kaikkiin opaalin vivahduksiin. Vähän kauempana, suojaavan kallio-ulkoneman takana, joka muodosti pienen sataman, souteli jouteli hiljaisessa aallokossa kaksi valtavan suurta kaleeria, kummassakin viisikymmentä airoa, ja pienempi kolmikymmensoutuinen. Pitkät keltaiset airot ulkonivat alusten kupeista melkein vaakasuorina kuin jonkin jättiläislinnun siivet. Varsin selvää oli, että ne joko piileksivät tai olivat väijymässä. Niiden yläpuolella kiiriskeli joukko meluisia ja nenäkkäitä merilokkeja.
Sakr-el-Bahr katseli ulos merelle, yli salmen kohti Tarifaa ja kaukana häämöttävää Euroopan rannikon viivaa, joka parahiksi näkyi selkeässä kesäisessä ilmassa. Hänen katseensa ei kumminkaan viipynyt näköpiirin hämyisellä rajalla; se pysähtyi hienoon valkopurjeiseen laivaan, joka kiinteästi tuuleen käännettynä pyrki salmeen suunnilleen neljän peninkulman päässä. Idästä puhalsi heikko tuuli, alus oli levittänyt kaikki purjeensa saadakseen siitä apua ja pyrki niin korkealle tuuleen kuin suinkin mahdollista. Niin se tuli lähemmäksi alihangan halsseilla, ja sen kapteeni varmaan tutki Afrikan vihamielistä rannikkoa, näkyisikö siellä niitä huimapäisiä rosvoja, jotka liikkuivat näillä vesillä ottaen tullia jokaiselta kristittyjen alukselta, joka uskalsi saapua liian lähelle. Sakr-el-Bahr hymyili ajatellessaan, kuinka mahdotonta oli arvata hänen kaleeriensa läheisyyttä ja kuinka vaarattomalta Afrikan aurinkoisen rannikon täytyi näyttää laivurin uutterasti etsivään kaukoputkeen. Hän oli siellä korkeudessaan kuin haukka, jonka nimi oli hänelle annettu, koboltinvärisellä taivaalla valmiina syöksymään saaliinsa kimppuun, tähystellen suurta valkoista laivaa ja odottaen sen tulevan iskun ulottuville.
Itäänpäin ulkoneva rantakallio muodosti tyvenen, joka ulottui melkein peninkulman päähän merelle. Korkealla olevat tähystelijät huomasivat rajaviivan selvästi; he näkivät sen kohdan, jossa tuulen nostaman vähäisen aallokon valkoiset harjat hävisivät ja merenpinta muuttui tasaisemmaksi. Jos alus uskaltaisi luoviessaan niin kauas, se liikkuisi käännyttyään hitaasti ja toisille tarjoutuisi hyvä tilaisuus. Ja tosiaankin, alus pysyi väistymättä suunnassaan ollenkaan aavistamatta väijyvää vaaraa, kunnes ei ollut enää puolta peninkulmaa sen ja turmiota ennustavan tyvenen välillä.
Rautapaitaan puettu merisissi tuosta kiihtyi; hän löi kantapäänsä yhteen ilmassa ja kääntyi sitten rauhallisen ja valppaan Sakr-el-Bahrin puoleen.
»Se tulee! Se tulee!» huudahti hän frankkilaisella murteella, joka onAfrikan rannikon yleiskielenä.
»Inš' Allah!» kuului lyhyt vastaus — »jos Jumala suo.»
He painuivat jälleen syvään äänettömyyteen aluksen nyt siirtyessä niin lähelle, että sen aallolle kohotessa joka kerta vilahti näkyviin mustan ruhon valkoinen alaosa. Sakr-el-Bahr varjosti silmiänsä ja keskitti tarkkaavaisuutensa isossamastossa liehuvaan neliskulmaiseen lippuun. Hän erotti vaakunakilven eri osat, vieläpä niihin kuvatun linnan ja jalopeurankin.
»Espanjalainen alus, Bisken», urahti hän toverilleen. »Hyvä niin.Kiitetty olkoon Allah!»
»Uskaltaneeko tulla niin kauas?» ihmetteli toinen.
»Varmaan uskaltaa», kuului luottava vastaus. »Se ei varo mitään vaaraa, ja eiväthän kaleerimme saavu usein näin kauas länteen. Tuossahan se tulee ylpeänä kuin espanjalainen ainakin.»
Hänen vielä puhuessaan alus saapui rajaviivalle. Se kulki kauemmaksi, sillä tyvenen puolella puhalsi vielä melkoinen tuuli, ja alus tahtoi epäilemättä käyttää parhaansa mukaan hyödykseen tätä etelään painumistaan.
»Nyt!» huudahti Bisken — hänellä oli annettu nimi Bisken-el-Borak sen salamanlaisen tuimuuden vuoksi, jota hän osoitti hyökätessään. Hän värisi kärsimättömyyttään kuin kahleissa oleva jahtikoira.
»Ei vielä», kuului tyyni, hillitsevä vastaus. »Jokainen tuuma, jonka se liikkuu lähemmäksi rantaa, tekee sen perikadon varmemmaksi. Ehdimme hyvinkin antaa hyökkäysmerkin sen kääntyessä. Anna minulle juotavaa, Abiad», sanoi hän toiselle neekerilleen, jolle hän oli leikillään antanut nimen »Valkoinen.»
Orja kääntyi, siirsi syrjään saniaisen varsia ja veti esiin huokoisesta savesta tehdyn punaisen ruukun; hän otti sen suulta palmunlehdet ja kaatoi vettä maljaan. Sakr-elBahr joi hitaasti, taukoamatta katsellen alusta, jonka koko köysistö kuvastui nyt selvästi kirkkaassa ilmassa. He voivat nähdä kansilla liikkuvat miehet ja etumaston märssyssä olevan tähystäjän. Alus oli vain puolen peninkulman päässä alkaessaan yhtäkkiä kääntyä.
Sakr-el-Bahr hypähti heti seisaalleen koko pituudessaan ja heilutti pitkää viheriää liinaa. Eräästä rantakallioiden suojassa olevasta kaleerista kajahti kohta torvenääni vastaukseksi tuohon merkkiin; sitten kuului päällysmiesten kimeä vihellys ja vihdoin airojen loiske ja narina kahden suuremman kaleerin lipuessa pois väijytyspaikastaan. Pitkät, varustetut peräkannet olivat täynnä turbaanipäisiä merisissejä, joiden aseet välkkyivät auringonvalossa, ainakin tusinan verta istui hajareisin kummankin isonmaston puomilla, ja kaleerien kummallakin puolen oli köysistö mustanaan miehiä, jotka heinäsirkkaparven tavoin vain odottivat tilaisuutta päästäkseen saalistaan tuhoamaan.
Hyökkäyksen äkillisyys sai espanjalaisen hämmingin valtaan. Sen kannella vallitsi ankara hälinä, kuului torventoitotusta ja huutoja, ja miehet yrittivät hurjassa sekamelskassa kiiruhtaa niihin paikkoihin, joihin heidän liian huoleton kapteeninsa heitä komensi. Tämän sekasorron vallitessa aluksen kääntäminen kerrassaan epäonnistui, ja menetettiin arvokkaita tuokioita, joiden kuluessa alus seisoi paikoillaan, lepattavin purjein. Epätoivoisessa kiireessään kapteeni käänsi sen myötätuuleen luullen siten parhaiten satimesta pääsevänsä. Mutta tässä suojaisessa paikassa oli niin vähän tuulta, että yritys epäonnistui. Kaleeri kiiti edellä sinne, mihin espanjalainen pyrki, sen keltaiset airot pieksivät vihaisesti vettä päällysmiesten käytellessä piiskojansa puristaakseen orjista heidän kaiken jännevoimansa.
Sakr-el-Bahr näki tuon kaiken Biskenin ja neekeriensä keralla nopeasti laskeutuessaan siitä tyyssijasta, joka oli tehnyt hänelle hyvän palveluksen. Hän juoksi punatammen luota korkkipuun luo ja korkkipuun luota punatammen luo, hyppäsi kallionkielekkeeltä toiselle tai kapusi tasanteelta tasanteelle varautuen kanervatukkoon tai ulkonevaan kiveen, mutta aina nopeasti ja sukkelasti kuin apina. Vihdoin hän ehti rannalle, juoksi veden rajaan ja hypähteli pitkin mustaa karikkoa, kunnes oli kaleerivenheen kupeella, jonka toiset merirosvoalukset olivat jättäneet odottamaan. Se oli siinä syvässä vedessä, aironmitan päässä karista, ja hänen tultuaan airot ojentuivat vaakasuoraksi pinnaksi. Hän juoksi sitä pitkin, seuralaiset jäljessään, ja niin he airoja siltanaan käyttäen saapuivat aluksen partaalle. Hän heitti jalkansa laidan yli ja astui katettuun paikkaan kahden airon ja niitä liikuttavien kuusimiehisten orjarivien väliin.
Bisken seurasi häntä, ja viimeisinä tulivat neekerit. He olivat vielä kahdareisin reunalla, kun Sakr-el-Bahr lausui komentosanan. Keskikäytävää pitkin juoksi päällysmies ja kaksi hänen apulaistaan, kaikki paukuttaen häränvuodista leikattuja pitkiä piiskojaan. Airot laskeutuivat, alus liikahti, ja niin he syöksyivät molempien toisten kaleerien jäljessä taisteluun.
Sakr-el-Bahr seisoi keulassa, käyrämiekka kädessä, takanaan ja ympärillään innokkaasti juttelevien merisissien joukko, joka paloi halusta päästä hyökkäämään kristityn vihollisen kimppuun. Hänen yläpuolellaan, raakapuilla ja köysiportaissa, kiikkui parvittain hänen jousimiehiänsä. Mastonnokassa liehui hänen lippunsa, punainen vaate ja siinä viheriä puolikuun kuva.
Alastomat kristityt orjat ähkivät, ponnistelivat ja hikoilivat muhamettilaisen piiskan alla, joka ajoi heitä tuhoamaan veljiään.
Taistelu oli jo alkanut. Espanjalaiset olivat ampuneet yhden ainoan hätäisen laukauksen, joka oli mennyt harhaan, ja nyt oli merisissien rautainen valtaushaka käynyt kiinni alahangan laitaan, ja murhaava nuolisade iski kannelle muhamettilaisten raakapuilta; sen sivuilla parveilivat kiihkeät muhamettilaiset, kaikkein kiihkeimmät aina silloin, kun oli käytävä espanjalaisten koirien kimppuun, jotka olivat karkoittaneet heidät Andalusian kaliifikunnasta. Toinen kaleeri riensi ylähangan puolelle ja jo matkalla sinne levittivät jousimiehet ja linkoojat kuolemaa espanjalaisen aluksen kannelle.
Taistelu oli lyhyt ja tuima. Espanjalaiset, jotka olivat joutuneet kerrassaan yllätetyiksi, olivat alunpitäen hämmingin vallassa, ja heillä ei ollut myöhemminkään aikaa järjestyä ottamaan kunnollisesti vastaan hyökkäystä. He tekivät kuitenkin, mitä tehtävissä oli. He puolustautuivat urhoollisesti säälimätöntä hyökkääjää vastaan. Mutta merisissit vastasivat samalla mitalla, ollenkaan hengestään välittämättä, kiihkeästi pyrkien taistelemaan Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja tuskin vähemmän kiihkeästi haluten kuolla, jos Allahin aina-armollisen tahto oli, että heidän kohtalonsa tuli täällä täyttyä. He nousivat alukseen, ja kastilialaisten, jotka olivat lukumäärältään kymmentä vertaa heikommat, täytyi peräytyä.
Sakr-el-Bahrin aluksen saapuessa laivan luo lyhyt taistelu oli suoritettu ja eräs hänen sisseistään oli ylhäällä mastossa irroittamassa Espanjan lippua ja sen alle kiinnitettyä ristiinnaulitun kuvaa. Hetkeä myöhemmin kuului huumaava huuto »Alhamdolillah!» ja viheriä lippu hulmahti ilmoille.
Sakr-el-Bahr työntyi keskikannella olevan tungoksen läpi; hänen sissinsä väistyivät tieltä ja huusivat kuin mielettömät hänen ohikulkiessaan hänen nimeänsä heiluttaen käyrämiekkojaan tervehtiäkseen tätä Merihaukkaa, kuten häntä nimitettiin, tätä Islamin palvelijoista urhoollisinta. Hän tosin ei ollut itse ollut mukana taistelussa. Ottelu oli ollut liian lyhyt, ja hän oli saapunut liian myöhään. Mutta hän oli uskaltanut suunnitella väijytyksen niin kauas länteen, ja hänen aivonsa olivat johtaneet heidät tähän nopeaan ja helppoon voittoon Allahin ainoan nimessä.
Laivan kansi oli veren tahrima, ja siinä makasi haavoitettuja ja kuolevia miehiä, joita muhamettilaiset jo heittivät laidan yli — kuolleita ja samoin haavoittuneita, jos olivat kristittyjä, sillä mitäpä he olisivat huolineet ottaa vaivoikseen raajarikkoja orjia?
Jäljellejääneet espanjalaiset olivat ryhmittyneet isonmaston luo, aseettomina ja rohkeutensa menettäneinä, kuin joukko pelokkaita, hämmentyneitä lampaita.
Sakr-el-Bahr seisoi heidän edessään silmäillen heitä tuimasti. Heitä oli suunnilleen sata, etupäässä seikkailijoita, jotka olivat lähteneet matkaan Cadizista toivoen löytävänsä onnen Intiasta. Heidän matkansa oli muodostunut erittäin lyhyeksi, ja he tiesivät kohtalonsa — joutua muhamettilaiseen kaleeriin tai parhaassa tapauksessa Algieriin tai Tunisiin myytäviksi siellä jonkun rikkaan maurilaisen orjaksi.
Sakr-el-Bahrin katse tutki heitä arvostellen ja pysähtyi vihdoin kapteeniin, joka seisoi hieman loitommalla toisista, kasvot raivon ja mielipahan kalventamina. Hänellä oli yllään hieno musta kastilialainen puku, ja hänen samettisessa suippohatussaan nähtiin joukko suuria sulkia ja kultainen risti.
Sakr-el-Bahr tervehti häntä kohteliaasti. »Fortuna de guerra, señor capitan», virkkoi hän sujuvasti espanjaa puhuen. »Mikä on nimenne?»
»Minä olen Don Paulo de Guzman», vastasi mies suoristautuen ja puhuen ilmeisin itsetunnoin ja puhuttelijaansa ylenkatsoen.
»Vai niin! Jalosukuinen herra! Ja sivistynyt ja itsepintainen, luulen ma. Algierin torilla teistä voitaisiin maksaa kaksisataa filippiä. Saatte ostaa itsenne vapaaksi viidestäsadasta.»
»Por las Entrañas de Dios!» kirosi Don Paulo, joka kaikkien hurskaiden espanjalaisten katolisten tavoin suosi anatomisia sadatteluja. Ei tiedetä, mitä hän olisi vielä raivoissaan sanonut, sillä Sakr-el-Bahr viittasi ylenkatseellisesti häntä poistumaan.
»Jumalattomuutenne ja epäkohteliaisuutenne vuoksi koroitamme lunnaat tuhanneksi filipiksi», virkkoi hän. Seuralaisilleen hän sanoi: »Viekää hänet pois. Kohdelkaa häntä hyvin hänen tulevia lunnaitaan vastaan.»
Sadatteleva kapteeni kuljetettiin pois.
Toisten kanssa Sakr-el-Bahr ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Hän tarjosi oikeuden lunastaa itsensä vapaaksi jokaiselle, joka sitä halusi, ja sellaisia oli kolme. Muut hän luovutti Biskenin haltuun, joka toimi hänen käskynhaltijanaan. Sitä ennen hän kuitenkin tiedusteli, oliko laivalla orjia, ja sai kuulla niitä olevan vain tusinan, palvelustoimissa käytettävää väkeä — kolme juutalaista, seitsemän muhamettilaista ja kaksi harhaoppista — jotka oli suljettu kannen alle vaaraan uhatessa.
Sakr-el-Bahr käski tuoda heidät ylös kannelle siitä pimeydestä, johon heidät oli heitetty. Huomatessaan joutuneensa oman väkensä käsiin ja orjuutensa loppuneen muhamettilaiset huudahtelivat iloisesti ja ylistivät hartaasti Allahia, jonka vannoivat olevan ainoan jumalan. Juutalaiset, kolme solakkaa, lujarakenteista nuorukaista, joilla oli yllään mustat, polviin asti ulottuvat tunikat ja mustia kutreja peittämässä mustat kalotit, hymyilivät mielistellen ja parasta toivoen, koska olivat joutuneet sellaisten ihmisten käsiin, jotka olivat heille lähempiä sukulaisia kuin kristityt ja joita liitti heihin ainakin yhteinen espanjalaisiin kohdistuva vihamielisyys ja yhteiset Espanjassa koetut kärsimykset.
Molemmat harhaoppiset seisoivat juroina ja välinpitämättöminä, koska käsittivät joutuneensa vain ojasta allikkoon ja olevan suotta toivoa pakanoilta enempää kuin kristityiltäkään. Toinen heistä oli jäykkä, vääräsäärinen veikko, jonka vaatteet olivat melkein riekaleina; hänen ahavoituneet kasvonsa olivat mahonginväriset, ja tummansiniset silmät tuijottelivat tuuheiden kulmakarvojen alta, jotka olivat aikoinaan olleet punaiset — samoinkuin hänen tukkansa ja partansa — mutta olivat nyt jo kovin harmaantuneet. Valtavan suuret ruskeat pisamat tekivät hänen ihonsa leopardin taljaa muistuttavaksi.
Kaikkien kahdentoista joukossa hän yksin herätti Sakr-el-Bahrin huomiota. Hän seisoi alakuloisena merirosvon edessä, pää painuneena ja katse suunnattuna laivankanteen, väsyneenä, masentuneena orjana, joka kuoli yhtä mielellään kuin eli. Niin kului muutamia hetkiä, joiden aikana roteva muhamettilainen silmäili häntä; sitten hän kohotti katseensa, ikäänkuin tuon tutkivan katseen yllyttämänä. Samassa hänen silmänsä vilkastuivat, niiden tylsyys oli tiessään; ne olivat yhtä kirkkaat ja terävät kuin ennenkin. Hän ojensi päänsä eteenpäin silmäillen vuorostaan tutkivasti, katsahti sitten hämmentyneenä ympärillään aaltoilevaa eriväristen turbaanien peittämää tummien kasvojen joukkoa ja jälleen Sakr-el-Bahria.
»Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän vihdoin englanninkielellä, sanomatonta hämmästystään ilmaisten. Sitten hän jälleen omaksui ainaisen kyynillisen sävynsä ja peitti kaiken hämmästyksensä.
»Hyvää päivää, sir Oliver», sanoi hän. »Otaksun teidän huviksenne minut hirttävän.»
»Allah on suuri!» virkkoi Sakr-el-Bahr ilmettään muuttamatta.
Toinen luku.
Lordi Henry Goade esittää kronikassaan yksityiskohtaisesti, kuinka oli mahdollista, että Sakr-el-Bahr, Merihaukka, muhamettilainen merirosvo, Välimeren vitsaus, kristittyjen kauhu ja Asad-ed-Dinin, Algierin paššan ystävä oli sama henkilö kuin sir Oliver Tressilian, Pennarrow'n kartanon herra Cornwallista. Lordi saa meidät jossakin määrin käsittämään, kuinka yllättävältä hänestä itsestään tuntui tuo asia yksityiskohtaisesti seurailemalla askel askeleelta tätä merkillistä muodonvaihdosta. Hän omistaa asialle kaksi kokonaista nidosta niistä kahdeksastatoista, jotka hän on meille jättänyt. Koko tarina voidaan kuitenkin hyvin sisällyttää yhteen ainoaan lyhyeen lukuun.
Sir Oliver kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotkaPääskynupottaneen espanjalaisen aluksen miehistö oli pelastanut; eräs toinen oli Jasper Leigh, laivuri. Heidät kuljetettiin siellä pyhän inkvisition käsiin. Koska he olivat kaikki — tai melkein kaikki — harhaoppisia, pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että heidän käännyttämiseensä ryhtyisivät ensi sijassa dominikaaniveljet. Sir Oliver polveutui suvusta, joka ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa uskonnollisissa asioissa osoittamastaan ankaruudesta, ja hän ei varmaankaan aikonut antaa polttaa itseään elävältä, jos erinomaisen epäilyksenalaista tulevaista olotilaa koskevien vieraiden mielipiteiden omaksuminen riitti pelastamaan hänet roviolta. Hän suostui katoliseen kasteeseen melkein ylenkatseellisen välinpitämättömästi. Helppo on arvata, että laivurin Jasper Leigh'n omatunto oli laadultaan yhtä venyvä kuin sir Oliverin ja ettei hän suinkaan aikonut paistua jonkin mitättömän uskonpykälän vuoksi.
Pyhässä Huoneessa vallitsi epäilemättä suuri ilo näiden kahden onnettoman sielun pelastuttua heitä varmasti odottaneesta kadotuksesta. Oikeaan uskoon kääntyneinä he joutuivat lämpimän ja hellän kohtelun esineiksi, ja Jumalan koirat vuodattivat heidän tähtensä runsaita kiitollisuuden kyyneliä. Siihen heidän kerettiläisyytensä loppui. He puhdistuivat siitä lopullisesti suoritettuaan katumusta, asianmukaisessa muodossa Lissabonissa vietetyssä autodafeessa, kynttilä kädessään ja sanbenito hartioillaan. Kirkko laski heidät menemään antaen heille siunauksensa ja kehoittaen pysymään sillä pelastuksen tiellä, jolle heidät oli ylen lempeästi johdatettu.
Tämä vapaaksi laskeminen merkitsi kuitenkin selvää omanonnensa nojaan jättämistä. He joutuivat maallisen esivallan tutkittaviksi, ja maallisen esivallan asiana oli rangaista heitä heidän merellä tekemistään pahoista töistä. Tosin ei voitu näyttää toteen mitään erikoista. Mutta tuomioistuimet olivat sitä mieltä, että ilmeisten rikosten puute johtui luonnollisesti tilaisuuden puutteesta. He päättelivät, että vastakkaisessa tapauksessa rikos olisi varmaan syntynyt. Tämä vakaumus perustui siihen tosiasiaan, ettäPääskyespanjalaisten ampumalla kehoittaessa sitä kääntymään oli jatkanut matkaansa. Vastaansanomattoman kastilialaisen logiikan mukaan oli niinmuodoin laivurin pahat aikeet todistettu.
Kapteeni Leigh puolestaan väitti menettelynsä johtuneen siitä, ettei hän ollut luottanut espanjalaisiin, vaan oli lujasti uskonut kaikkien espanjalaisten olevan merirosvoja, joita jokaisen kunniallisen ja huonommasta asestuksestaan tietoisen merimiehen oli kartettava. Tämä puolustus ei suinkaan hankkinut hänelle ahdasmielisten tuomariensa suosiota.
Sir Oliver tehosti kiinteästi sitä seikkaa, ettei hän ollut kuulunutPääskynmiehistöön, vaan oli ollut laivalla aivan vastoin tahtoansa jouduttuaan rahalla lahjotun kapteenin virittämään satimeen. Tuomari kuunteli kunnioittavasti hänen puolustustaan ja kysyi sitten hänen nimeään ja arvoaan. Sir Oliver oli kyllin varomaton vastatakseen totuudenmukaisesti. Seuraus oli hänelle erittäin opettavainen; se osoitti hänelle, kuin järjestelmällisesti Espanjan arkistoja hoidettiin. Tuomioistuin esitti asiakirjoja, joiden nojalla tuomarit voivat kertoa hänelle suurimman osan hänen merillä viettämästään elämästä ja monia hänen muististaan häipyneitä ja nyt sinne palautuvia ikäviä pikkuseikkoja, jotka eivät varmaankaan olleet omansa tekemään hänen tuomiotaan lievemmäksi.
Eikö hän ollut sinä vuonna ollut Barbadosissa ja eikö hän ollut kaapannutMaria de las Dolores-nimistä espanjalaista alusta? Sopiko sitä sanoa muuksi kuin konnamaiseksi merirosvoudeksi? Eikö hän ollut neljä vuotta sitten upottanut espanjalaista karakkia Funchalin lahdessa? Eikö hän ollut merirosvo Hawkinsin keralla ollut osallisena San Juan de Ulloan jutussa? Kysymyksiä sateli hänelle, ja hän joutui niiden pauloihin.
Hän melkein katui, että oli vaivautunut kääntymään katoliseksi ja alistumaan kaikkiin siitä johtuviin dominikaaniveljesten vaatielmiin. Hänelle alkoi selvitä, että hän oli vain hukannut aikaa ja välttänyt klerikaalisen polttorovion joutuakseen kiikkumaan maallisen oikeuden nuoraan loukatun Espanjan kostavien jumalten sovitusuhrina.
Niin pitkälle asiat eivät kumminkaan kehittyneet. Välimeren kaleerit tarvitsivat siihen aikaan välttämättä uutta väkeä, ja tämä seikka pelasti sir Oliverin, kapteeni Leigh'n ja muutamien muidenPääskynonnettomasta miehistöstä pelastuneiden hengen, vaikka toisaalta onkin epäiltävää, pitikö kukaan heistä asiaa onnenaan. Kaksittain toisiinsa kahlehdittuna, nilkka kiinni nilkassa, vain lyhyt vitja välissä, he joutuivat kulkemaan siinä onnettomassa laumassa, jota ajettiin halki Portugalin Espanjaan ja sieltä etelään Cadiziin. Sir Oliver näki kapteeni Leigh'n viimeisen kerran sinä aamuna, jona he lähtivät Lissabonin löyhkävästä vankilasta. Väsyttävän marssin kestäessä he tiesivät toistensa olevan tässä onnettomassa kaleeriorjarykmentissä, mutta eivät enää kertaakaan toisiaan kohdanneet.
Cadizissa sir Oliver vietti kuukauden avarassa aituuksessa, joka oli kattamaton, mutta siitä huolimatta sanomattoman inhoittava, inhimillistä käsityskykyä uhmaava lian, taudin ja kärsimyksen tyyssija, jonka yksityiskohtaisen kuvauksen utelias voi lukea lordi Henryn kronikasta. Se on aivan liian järkyttävä tässä esitettäväksi.
Kuukauden lopulla hänet valitsi muiden muassa joukosta eräs upseeri, joka hankki miehistöä Infantaa Napoliin kuljettavaan kaleeriin. Siitä sir Oliver sai kiittää voimakasta ruumiinrakennustaan, joka oli menestyksellisesti välttänyt tuon saastaisen tuskien tyyssijan tartunnat, ja mainioita lihaksiaan, joita upseeri puukki ja tunnusteli ikäänkuin vetojuhtaa hankkiessaan — ja siinä toimessahan hän oikeastaan olikin.
Kaleeri, johon miehemme lähetettiin, oli viisikymmensoutuinen, ja jokaista airoa liikuttamassa oli seitsemän miestä. He istuivat eräänlaisilla portailla, jotka oli rakennettu airon vinoa suuntaa noudattamaan, aluksen keskellä olevalta käytävältä aina matalalle laidalle saakka.
Sir Oliverille määrätty paikka oli lähinnä käytävää. Siihen hän oli kahlehdittu penkkiinsä, ilkialastomana, ja sanottakoon heti, että hän vietti niissä kahleissa kokonaista kuusi kuukautta hetkeksikään niistä vapautumatta.
Hänen ja kovan puupenkin välissä oli vain ohut ja likainen lammasnahka. Penkki oli päästä toiseen vain kymmenen jalan pituinen, ja sitä seuraavasta erottava välimatka oli ainoastaan neljä jalkaa. Tällä neljänkymmenen neliöjalan ahtaalla alalla sir Oliver ja hänen kuusi airokumppaniansa viettivät kurjaa olemassaoloansa valveillaan ja nukkuessaan — he näet nukkuivat kahleissaan airoon nojaten voimatta kunnollisesti paneutua pitkäkseen tai ojentaa jäseniään.
Sir Oliver tottui ja karaistui pian kestämään tätä sanoin kuvaamatonta elämää, kaleeriorjan elävää kuolemaa. Mutta tämä ensimmäinen pitkä matka Napoliin säilyi aina hänen muistissaan elämän kauheimpana kokemuksena. Hän kiskoi airoansa hetkeäkään levähtämättä kuusi tai kahdeksankin loputtoman pitkää tuntia, kerran kokonaista kymmenenkin tuntia. Toinen jalka kaaripuuhun varautuen, toinen edessä olevaan penkkiin tuettuna hän piti kiinni tuon pelottavan raskaan viidentoista jalan pituisen airon hänelle kuuluvasta osasta, nojautui eteenpäin — ja ylöspäin, jottei koskettaisi edessään puhkuvien ja hikoilevien orjien selkiä — kohotti sitten airoa, jotta sen lapa upposi veteen, tarttui lujasti kiinni, nousi penkiltään auttaakseen aironvetoa koko painollaan, heittäytyi takaisin ruskavalle rahille, jälleen eteenpäin ja niin aina siihen asti, kunnes hänen aistinsa kerrassaan turtuivat, näkö himmeni, suu kuivui ja koko ruumis oli elävää, jännittynyttä tuskaa. Sitten tuli päällysmiehen piiskasta viiltävä isku kiihtämään vähänkään herpoutuvia voimia ja jättäen toisinaan hänen paljaaseen selkäänsä verisen juovan.
Niin päivästä toiseen, milloin etelän armottoman auringon rakoille paahtamana, milloin yökasteen värisyttämänä nauttiessaan epämukavaa ja virkistämätöntä lepoansa, sanomattoman likaisena ja ruokkoamattomana, hiukset ja parta loputtoman hien tahmaamana, pesemättömänä, ellei sattunut huuhtelemaan ruumista siihen vuodenaikaan harvinainen sade, onnettomien kumppaniensa löyhkään melkein tukehtuen ja mätänevistä lammasnahoista ja taivas tiesi mistä kaikista tämän uivan helvetin saastoista siinneiden syöpäläisten ahdistamana. Häntä ruokittiin niukasti pilaantuneilla korpuilla ja tahmaisesta riisistä valmistetulla ruoalla, ja juomaksi annettiin haaleata väljähtynyttä vettä, lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin soutua jatkettiin tavallista kauemmin; silloin pistivät katsastajat raatavien orjien suuhun viiniin kastettuja leipäpaloja pitääkseen yllä heidän voimiansa.
Matkan aikana alkoi raivota keripukki, ja muitakin tauteja ilmaantui soutumiehiin, puhumattakaan kaikkiin ilmaantuneista kovan penkin aiheuttamista märkivistä hieroutumista, joita jokaisen täytyi sietää parhaansa mukaan. Jos orja sortui tautiinsa tai enempää kestämättä pyörtyi, niin katsastajat eivät kauan siekailleet. Auttamattomat sairaat heitettiin mereen, pyörtyneet vedettiin keskikäytävälle tai kannelle, missä heitä elvytettiin ruoskimalla; elleivät elpyneet, heitä ruoskittiin, kunnes muuttuivat kamalaksi veriseksi tahtaaksi, joka sitten paiskattiin mereen.
Muutaman kerran heidän kulkiessaan vastatuuleen orjien löyhkä kantautui taaksepäin aluksen hienoon kullattuun peräosaan, missä olivat matkustajina infanta ja hänen saattajansa. Silloin ruorinpitäjää käskettiin kääntämään, ja orjat pitivät kaleeria monet pitkät tunnit siinä asennossa, hiljalleen kääntäen sitä takaisin tuuleen, jottei eksyttäisi suunnasta.
Matkan ensimmäisenä viikkona kuolleiden luku oli melkein neljännes orjien koko määrästä. Mutta keulassa oli varaväkeä, jota tuotiin tyhjien paikkojen täytteeksi. Tässä hirmuisessa koettelemuksessa säilyivät elävinä vain kaikkein soveliaimmat.
Niiden joukkoon kuului sir Oliver ja samoin hänen lähin soutukumppaninsa, tanakka, väkevä, välinpitämätön, valitusta halveksiva nuori maurilainen, jonka stoalainen kohtaloonsa-alistuminen herätti sir Oliverissa ihailua. He eivät päiväkausiin virkkaneet toisilleen sanaakaan, koska otaksuivat eri uskontojen merkitsevän, heidät vihollisiksi, vaikka he olivatkin onnettomuustovereita. Mutta eräänä iltapäivänä, kun eräs armahtavan tajuttomuuden tilaan vaipunut iäkäs juutalainen vedettiin käytävälle ja piestiin, sir Oliver kääntyi toisaalle ja näki infantaa saattavan tulipunaisen prelaatin katselevan peräkannen kaiteen luota ankarin, säälimättömin silmin. Tuo epäinhimillisyys ja lempeän ja laupiaan Vapahtajan virallisen palvelijan jäinen säälimättömyys sai hänet ääneen kiroamaan kaikkia kristityitä yleensä ja tuota punaista kirkon ruhtinasta erikoisesti.
Hän kääntyi vieressään olevan maurilaisen puoleen ja lausui hänelle espanjankielellä: »Helvetti on varmaan tehty kristittyjä varten, ja siitä epäilemättä johtuu, että he yrittävät tehdä maailman samanlaiseksi.»
Onneksi vaimensivat narisevat ja läiskyvät airot, helisevät kahleet ja onnettomaan juutalaiseen sattuvat piiskaniskut hänen äänensä kaikua. Mutta mauri kuuli hänen sanansa, ja hänen tummat silmänsä välkähtivät.
»Heitä odottaa seitsemään kertaan kuumennettu pätsi», vastasi hän, ja tuntui siltä kuin hänen lausumassaan ilmenevä varmuus olisi ollut hänen stoalaisuutensa lähteenä. »Mutta etkö ole kristitty?»
Hän puhui Pohjois-Afrikan merenrannikon omituista kieltä, sitälingua francaa, joka kuulosti joltakin arabialaisilla sanoilla höystetyltä ranskan murteelta. Mutta sir Oliver ymmärsi hänen sanansa melkein aavistamalla. Hän vastasi espanjankielellä, sillä vaikka mauri ei näyttänytkään sitä puhuvan, hän kuitenkin ilmeisesti sitä ymmärsi.
»Minä luovun uskostani tänä hetkenä», vastasi sir Oliver kiihtyneenä. »En tahdo tunnustaa omakseni uskontoa, jonka nimessä tuollaista tapahtuu. Katsokaahan tuota tulipunaista helvetin hedelmää tuolla! Nähkää, kuinka keikarimaisesti hän vie hajurasiansa nenälleen, jottei meidän raadollisuutemme löyhkä loukkaisi hänen pyhiä sieraimiansa. Olemmehan kuitenkin Jumalan luomuksia, hänen kuvaksensa tehdyt samoinkuin tuo. Mitä hän tietää Jumalasta? Hän tuntee uskonnon samoinkuin tuntee hyvät viinit, runsaat ruoat ja hempeät naiset. Hän saarnaa itsensäkieltämistä taivaaseen pääsemisen välineenä ja joutuu kadotukseen oman oppinsa nojalla.» Kohottaessaan siinä suurta airoa ylös- ja alaspäin hän murahti rivon sadatuksen. »Minäkö kristitty?» huudahti hän ja nauroi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hänet oli tähän piinapenkkiin kytketty. »Olen saanut kyllikseni kristityistä ja kristikunnasta!»
»Totisesti olemme Jumalan, ja hänen luoksensa me palaamme», virkkoi mauri.
Siitä alkoi ystävyys sir Oliverin ja tuon Jusuf-ben Moktar nimisen miehen välillä. Muslim käsitti sir Oliverissa näkevänsä ihmisen, jonka pään päälle oli laskeutunut Allahin armo, ihmisen, joka oli kypsynyt ottamaan vastaan profeetan sanoman. Jusuf oli hurskas ja ryhtyi kääntämään orjatoveriansa. Sir Oliver kuunteli häntä kuitenkin vain välinpitämättömästi. Luovuttuaan toisesta uskosta hän tarvitsi melkoista vakuutusta, ennenkuin omaksui toisen, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut kaikki Jusufin islamin ylistykseksi painokkaasti esittämät asiat jo aikaisemmin kristinuskon kiitokseksi esitettyinä. Mutta hän piti tuon omana salaisuutenaan, ja keskustelu muslimin kanssa perehdytti hänet sillävälinlingua francaanniin että hän puolen vuoden kuluttua havaitsi puhuvansa sitä kuin maurilainen, kaikkea muslimin kuvakieltä käyttäen ja höystäen sitä tavallista enemmänkin arabialaisilla sanoilla ja lauseparsilla.
Puolen vuoden kuluessa lopulleen sattui tapaus, jonka nojalla sir Oliver pääsi jälleen vapaaksi. Sillävälin olivat hänen muutenkin harvinaisen voimakkaat jäsenensä tulleet norsumaisen väkeviksi. Kaleeriorjien laita oli yleensäkin niin. Ihminen joko menehtyi ponnistuksiinsa tai hänen lihaksensa ja jänteensä lujenivat kestämään armotonta tehtävää. Sir Oliverista oli noina kuutena kuukautena tullut teräksinen ja rautainen mies, johon väsymys ei pystynyt ja joka kykeni kestämään melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia.
He olivat palaamassa kotiin eräältä Genuaan tekemältään matkalta, kun heidät eräänä iltana, Minorcan luona Balearein saaristossa oltaessa, yllätti neljän muhamettilaisen kaleerin muodostama laivue, joka niemen takaa esiin pyrähtäen piiritti heidät ja kävi heidän kimppuunsa.
Espanjalaisessa aluksessa kajahti kamala huuto: »Asad-ed-Din!» Tuo oli kaikkein pelottavimman muhamettilaisen merisissin nimi siitä lähtien, kun italialainen luopio Ochiali-Ali Pašša oli saanut surmansa Lepanton luona. Torvet törähtelivät ja rummut jymisivät peräpuolella, ja kypäreillä ja rintahaarniskoilla varustetut espanjalaiset ryhtyivät puolustamaan elämäänsä ja vapauttansa, aseinaan hakapyssyt ja peitset. Tykkimiehet juoksivat paikoilleen. Mutta tuli oli viritettävä ja siepattava sytyttimiin, ja hämmingin vallitessa kului paljon aikaa, niin paljon, ettei yhtäkään tykkiä ehditty laukaista, kun ensimmäisen kaleerin valtaushaka jo iski kiinni espanjalaisen kaidepuuhun. Isku ja sysäys oli kamala. Muhamettilaisen kaleerin — Asad-ed-Dinin oman aluksen — varustettu kokka puski vinosti espanjalaisen keskirunkoon pirstoen viisitoista airoa ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkiä kuivuneita oksia.
Orjat kiljaisivat, ja sitten kuului surkeita valitusääniä, kuin kadotukseen joutuneiden olentojen suista. Neljäkymmentä heistä olivat taaksepäin ponnahtavat airot iskeneet. Muutamat olivat kuolleet heti, toiset makasivat hervottomina ja murskautuneina, toinen selkä taittuneena, toinen katkennein jaloin ja kylkiluin.
Sir Oliver olisi varmaan joutunut saman kohtalon alaiseksi, ellei häntä olisi varoittanut ja neuvonut Jusuf, joka oli hyvin perehtynyt kaleeritaisteluun ja selvästi aavisti, mitä täytyi tapahtua. Hän työnsi airon mahdollisimman kauas ylös- ja eteenpäin pakottaen toiset samassa penkissä olevat tekemään samoin. Sitten hän laskeutui polvilleen, irroitti kätensä ja lyyhistyi alas, kunnes hänen hartiansa olivat penkin tasalla. Hän oli huutanut sir Oliverille kehoittaen häntä noudattamaan esimerkkiä, ja sir Oliver totteli viipymättä toisen pakottavan kehoituksen nojalla käsittäen asian tärkeyden, vaikka ei tietänytkään, mitä se merkitsi. Hetkistä myöhemmin, ennen katkeamistaan, airo kimmahti takaisin puhkaisten erään penkissä olevan orjan kallon ja haavoittaen toisia kuolettavasti, mutta hipaisemattakaan sir Oliveria ja Jusufia. Kohta senjälkeen heittäytyivät lähinnä heidän edessään olevan penkin miehet taaksepäin huutaen ja sadatellen.
Päästessään jaloilleen sir Oliver näki taistelun olevan täydessä käynnissä. Espanjalaiset olivat ampuneet yhteislaukauksen, laivan partaalla kiiriskeli sakea savu, ja sen läpi nyt syöksyivät kannelle merisissit, etunenässä pitkä, laiha, vanhahko mies, jolla oli liehuva valkoinen parta ja mustanpuhuvat kotkan kasvot. Hänen lumivalkoisessa turbaanissaan välkkyi smaragdeista sommiteltu puolikuu; sen yli kohosi teräskypärän huippu, ja koko ruumista verhosi rautapaita. Hän heilutti pitkää käyrää miekkaa, jonka tieltä espanjalaisia kaatui kuin vehnää leikkaajan sirpin edestä. Hän taisteli kymmenen miehen verosta ja hänen tuekseen tulvi loppumaton virta muhamettilaisia huutaen: »Din! Din! Allah, J'Allah!»
Espanjalaisten oli peräydyttävä yhä kauemmas tuon vastustamattoman hyökkäyksen tieltä.
Sir Oliver näki Jusufin turhaan ponnistelevan vapautuakseen kahleistaan ja ryhtyi häntä auttamaan. Hän kumartui siihen molemmin käsin, asetti jalkansa penkkiä vasten, ponnisti kaikin voimin ja riuhtaisi sinkilän puusta irti. Jusuf oli vapaa, tietenkin lukuunottamatta painavaa vitjaa, joka riippui hänen teräksisestä nilkkarenkaastaan. Hän suoritti vuorostaan saman palveluksen sir Oliverille, joskaan ei yhtä nopeasti, sillä vaikka olikin voimakas, hän ei kumminkaan vetänyt vertoja Cornwallin miehelle, tai oli viimeksimainitun sinkilä isketty terveempään puuhun. Lopulta se kuitenkin kirposi, ja sir Oliverkin oli vapaa. Hän nosti ketjun rasittaman jalkansa penkille ja väänsi kahleen päästä riippuvalla sinkilällä auki sen renkaan, joka oli sitä kiinnittänyt hänen nilkkarautaansa.
Sen tehtyään hän kävi kostamaan. Huutaen »Din!» yhtä äänekkäästi kuin ken hyvänsä muhamettilaisten hyökkääjien joukossa hän syöksyi espanjalaisten kimppuun takaapäin, kahlettaan heiluttaen. Hänen kädessään se oli hirmuinen ase. Hän käytteli sitä piiskana huitoen oikeaan ja vasempaan, milloin halkaisten kallon, milloin murskaten kasvot, kunnes oli raivannut itselleen tien tungokseen keräytyneiden espanjalaisten välitse, jotka tämän äkkinäisen takaa-hyökkäyksen hämmentäminä eivät yrittäneet paljonkaan ahdistaa vapautunutta kaleeriorjaa. Hänen jäljessään tuli Jusuf heiluttaen kymmenen jalan pituista airon tynkää.
Sir Oliver tunnusti myöhemmin tietävänsä varsin vähän siitä, mitä noina hetkinä tapahtui. Hän tuli täysin tajuihinsa huomatessaan taistelun päättyneen, valtavan joukon turbaanipäisiä merisissejä seisovan yhteen kasaan hätääntyneiden espanjalaisten ympärillä, toisten murtavan auki hyttejä ja kiskovan sieltä arkkuja, toisten taltoilla ja vasaroilla varustettuina liikkuvan soutupenkkien vieritse vapauttaen eloonjääneitä orjia, joista kaikkein useimmat olivat islamin lapsia.
Sir Oliver havaitsi seisovansa vastapäätä valkopartaista merisissien päällikköä, joka nojasi käyrään miekkaansa ja katseli häntä, silmissä huvin ja hämmästyksen ilme. Miehemme alaston ruumis oli kiireestä kantapäähän verissä, ja oikeassa kädessään hän piteli yhä sitä käsivarren mittaista kahleenkappaletta, joka oli jättänyt ylen kaameata jälkeä. Jusuf seisoi päällikön vieressä nopeasti jotakin puhuen.
»Allahin nimessä, eipä ole nähty milloinkaan niin reimaa taistelijaa!» huusi viimeksimainittu. »Hänessä on profeetan voima, koska hän lyö ylen voimallisesti uskottomia koiria.»
Sir Oliverin kasvoihin nousi hurja hymynirvistys. »Maksoin heille takaisin muutamia piiskaniskuja — korkorahoja unohtamatta», virkkoi hän.
Näissä olosuhteissa hän tuli kohdanneeksi peloittavan Asad-ed-Dinin,Algierin paššan, ja nuo olivat ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat.
Kun häntä sitten kuljetettiin Berberiaan itsensä Asadin kaleerissa, hänet pestiin ja ajeltiin häneltä hiukset jättämällä vain otsalle tupsun, josta profeetan oli määrä nostaa hänet taivaaseen hänen maallisen vaelluksensa päättyessä. Hän ei ollenkaan vastustellut. Hänet ruokittiin ja jätettiin muuten omaan oloonsa, ja kunhan niin tapahtui, saivat hänen puolestaan muuten tehdä, mitä hyväksi näkivät. Puettuna liehuviin vaatteisiin, jotka olivat hänestä oudot, ja päätä kiertävään turbaaniin hänet vietiin aluksen perään, missä Asad ja Jusuf istuivat aurinkoteltan alla, ja hän käsitti saaneensa oikeauskoiselle kuuluvan kohtelun Jusufin esitysten nojalla.
Jusuf-ben-Moktar havaittiin melkoiseksi henkilöksi; hän oli Asad-ed-Dinin veljenpoika ja tuon Allahin ylentämän suosikki, mies, jonka joutumista kristittyjen käsiin oli haikeasti valitettu. Hänen vapautumisensa orjuudesta herätti niinmuodoin suurta riemua. Vapauduttuaan hän oli muistanut soutajaveikkoansa, jota kohtaan Asad-ed-Din osoitti mitä suurinta mielenkiintoa, sillä vanha merisissi ei pitänyt mistään muusta maailmassa niinkuin taistelijasta ja vakuutti, ettei ollut koko ikänänsä nähnyt ketään tuohon solakkaan kaleeriorjaan verrattavaa, ei milloinkaan tekoa, joka olisi ollut hänen taannoisen niittotyönsä veroinen. Jusuf oli hänelle kertonut, että mies oli kypsä hedelmä profeetan poimittavaksi, että Allahin armo oli hänen vaiheellansa ja että häntä täytyi pitää mieleltään jo nyt kelpo muslimina.
Kun sir Oliver sitten pestynä, hyvätuoksuisin voitein voideltuna, valkoiseen viittaan ja turbaaniin puettuna ja sellaisena entistäänkin pitemmältä näyttävänä saapui Asad-ed-Dinin luo, ilmoitettiin hänelle, että jos hän tulisi liittymään profeetan huoneen uskollisiin ja pyhittämään sen voiman ja rohkeuden, jolla Allah oli hänet varustanut, oikean uskon puolustamiseen ja islamin vihollisten kurittamiseen, niin häntä oli odottamassa suuri kunnia, rikkaus ja arvo.
Koko ehdotuksesta, joka esitettiin valtavan laajasti ja runsaskäänteisesti, kuten itämailla ainakin, juurtui hänen verrattain hämmentyneeseen mieleensä vain se lause, joka koski islamin vihollisten kurittamista. Hän käsitti, että islamin viholliset olivat hänen omia vihollisiansa, ja käsitti lisäksi, että he kovin kaipasivat kuritusta, joten sen asiakseen omaksuminen oli erinomaisen kiitollinen tehtävä. Niin hän harkitsi esitettyä ehdotusta. Hän harkitsi lisäksi, että vaihtoehtona — jos hän kieltäytyi suorittamasta vaadittua uskontunnustusta — oli välttämättä palaaminen kaleeriairon ääreen, tällä kertaa muhamettilaiseen kaleeriin.
Viimeksimainitusta toimesta hän kuitenkin oli jo ehtinyt saada enemmän kuin kyllikseen, ja koska hänet nyt oli pesty ja hänessä oli herätetty puhtaan inhimillisen olennon normaalitunnot, hän tunsi olevansa kykenemätön palaamaan airoon, olipa hänen rohkeutensa muuten kuinka rajaton tahansa. Olemme nähneet, miten vaivattomasti hän oli vaihtanut alkuperäisen tunnustuksensa katoliseen uskoon ja miten perusteellisesti hän oli siinä pettynyt. Yhtä vaivattomasti hän nyt kääntyi muhamettilaiseksi ja paljoa suuremmaksi hyödykseen. Kaiken muun lisäksi hän vielä omaksui Mohammedin uskonnon eräänlaisin tuimin vakaumuksin, joka oli kerrassaan puuttunut hänen aikaisemmasta kääntymyksestään.
Kaleeriorjana ollessaan hän, kuten näimme, johtui siihen vakaumukseen, että kristillisyys sellaisena kuin sitä hänen aikanaan harjoitettiin, oli inhottavaa pilkkaa, josta maailman oli mieluummin vapauduttava. Ei ole otaksuttavaa, että tämä hänen otaksumansa johti hänet pitämään islamia totuutena tai että hänen kääntymisensä oli muuta kuin pinnallista. Mutta koska hänen kerran oli valittava joko soutupenkki tai peräkansi, airo tai käyrämiekka, hän valitsi rohkeasti sen ainoan, mikä tässä tapauksessa voi johtaa vapauteen ja elämään.
Niin hänet otettiin niiden uskollisten joukkoon, joiden huvimajat odottavat heitä paratiisissa koskaan puuttumattomia hedelmiä kantavassa yrttitarhassa, missä virtaa rieska, viini ja sula hunaja. Hänestä tuli Jusufin lähin mies hänen kaleeriinsa, ja hän auttoi päällikköänsä suunnilleen kymmenessä taistelussa niin taitavasti ja tehokkaasti, että tuli pian kuuluisaksi Välimeren sissien joukossa. Suunnilleen kuusi kuukautta myöhemmin, taisteltaessa Sisilian rannikolla erään Maltan ritareille kuuluvan kaleerin kanssa, Jusuf sai voiton hetkellä kuolettavan haavan. Hän veti tuntia myöhemmin viimeisen henkäyksensä sir Oliverin sylissä, nimitti viimeksimainitun seuraajakseen kaleerin päällikkönä ja teroitti kaikkien mieliin, että häntä oli ehdottomasti toteltava, kunnes palaisivat Algieriin ja pašša ratkaisisi asian lopullisesti.
Pašša vahvisti kuolevan veljenpoikansa määräyksen, ja niin sir Oliver havaitsi olevansa kaleerin päällikkö. Siitä hetkestä hän oli Oliver-Reis, mutta aivan pian hänen kuntonsa ja tuimuutensa hankkivat hänelle lisänimen Sakr-el-Bahr, Merihaukka. Hänen maineensa kasvoi nopeasti ja levisi pian aina kristittyjen rannikoille. Hänestä tuli pian Asadin lähin mies, kaikkien hänen kaleeriensa toinen päällikkö, mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli ylipäällikkö, sillä Asad alkoi olla vanha ja lähti yhä harvemmin merelle. Sakr-el-Bahr hyökkäili hänen nimessään ja sijassaan, ja niin rohkeasti, taitavasti ja onnellisesti, ettei milloinkaan palannut retkeltä tyhjin käsin.
Kaikkien mielestä oli selvää, että Allahin armo lepäsi hänen päälaellansa ja että Allah oli valinnut hänet tuottamaan islamille erikoista kunniaa. Asad, joka oli häntä aina kunnioittanut, alkoi vähitellen häntä rakastaa. Kuinkapa olisikaan erinomaisen hurskas mies menetellyt toisin, kun oli kysymyksessä henkilö, johon Allah armelias armahtavainen oli niin ilmeisen erikoisesti kiintynyt? Kaikkien mielipiteenä oli, että kun Asad-ed-Dinin kohtalo kerran täyttyisi, Sakr-el-Bahrin piti tulla hänen seuraajakseen, joten Oliver-Reis kulkisi samaa latua kuin Barbarossa, Ochiali ja muut kristityt luopiot, joista oli tullut islamin merisissiruhtinaita.
Huolimatta eräistä vihamielisyyksistä, joita hänen nopea ylenemisensä aiheutti ja joista pian puhumme enemmän, hänen valtansa oli yhden ainoan kerran vaarassa raueta. Tullessaan eräänä aamuna Algierin löyhkävään vankilaan, suunnilleen kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli päässyt päälliköksi, hän löysi sieltä parikymmentä oman maansa miestä ja käski heti avata heidän kahleensa ja päästää heidät vapaiksi.
Kutsuttuna paššan luo vastaamaan teostaan hän menetteli kopeasti, koska mikään muu menettely ei käynyt päinsä. Hän vannoi profeetan parran kautta, että jos hänen oli paljastettava Mohammedin miekka ja palveltava islamia merillä, hän oli tekevä siten omalla tavallansa ja että hänen kansalaistensa tuli säästyä tuolta miekalta. Toisaalta hän vannoi, ettei islam joutuisi asiasta kärsimään, koska hän lupasi jokaisen vapauttamansa englantilaisen sijaan tuoda kaksi espanjalaista, ranskalaista, kreikkalaista tai italialaista vangiksi.
Hänen ajatukseensa suostuttiin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen tuli ostaa omikseen ne orjat, jotka tahtoi vapauttaa, koska vangiksi saadut olivat valtion omaisuutta. Hankittuaan heidät omikseen hän voi menetellä miten hyväksi näki. Niin ratkaisi viisas ja oikeamielinen Asad syntyneen vaikeuden, ja Oliver-Reis oli kyllin älykäs ratkaisun hyväksyäkseen.
Siitä lähtien hän osti omikseen kaikki Algieriin tuodut englantilaiset orjat, vapautti heidät ja piti huolta siitä, että he pääsivät takaisin kotiin. Hänen oli niinmuodoin suoritettava joka vuosi melkoinen summa, mutta hänen rikkautensa oli nyt lisääntymässä niin nopeasti, että se helposti kesti sellaisen veron.
Lordi Henryn kronikkaa lukiessaan voi johtua päättelemään, että sir Oliver oli uuden elämänsä pyörteissä kerrassaan unohtanut kotimaan tapahtumat ja rakastamansa naisen, joka oli ylen kerkeästi otaksunut hänet veljensä surmaajaksi. Niin voisi uskoa, kunnes ehtii siihen kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka hän kerran keksi Bisken-el-Borakin Algieriin tuomien englantilaisten merimiesten joukossa erään cornwallilaisen Pitt-nimisen pojan, joka oli kotoisin Helstonista ja jonka isän hän oli tuntenut.
Hän vei nuorukaisen mukanaan hienoon palatsiinsa Bab-el-Uebin läheisyydessä, kohteli häntä kuin kunnioitettua vierasta ja istui koko kesäisen yön keskustellen hänen kanssaan, kysellen häneltä erinäisiä henkilöitä koskevia seikkoja ja siten vähitellen houkutellen hänet kertomaan, mitä kaikkea kotiseudulla oli tapahtunut niiden kahden vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän itse oli sieltä poistunut. Tästä kertomuksesta saamme sen vaikutelman, että luopio oli joutunut kipeän kaipauksen, tuiman koti-ikävän valtaan ja yritti sitä lieventää loputtomilla kyselyillään. Cornwallilainen nuorukainen oli herättänyt hänen mielessään tuskallisen muiston menneisyydestä, jolle hän oli kääntänyt selkänsä muuttuessaan muslimiksi ja merirosvoksi.
Ainoa mahdollinen päätelmä on se, että noina kesäisen yön hetkinä hänen mielessään liikkui katumus ja hurja kaipaus päästä takaisin. Rosamund tulisi avaamaan hänelle jälleen sen oven, jonka hän oli onnettomuuden ahdistamana paukahduttanut kiinni. Sir Oliver uskoi hänen varmaan niin menettelevän, kunhan saisi tietää totuuden. Ja eihän nyt ollut enää minkäänlaista syytä salata totuutta, suojella edelleen pelkurimaista velipuolta, jota hän oli oppinut vihaamaan yhtä tuimasti kuin oli häntä ennen rakastanut.
Hän sepitti salaa pitkän kirjeen kertoen siinä kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä lähtien, kun hänet oli ryöstetty, ja kertoen täyden totuuden siitä ja siihen johtaneesta teosta. Hänen kronikkansa sepittäjän mielestä tämän kirjeen olisi pitänyt voida liikuttaa kyyneliin kivenkin. Sitäpaitsi se ei ollut pelkkää kiihkeätä viattomuuden vakuuttelua tai perustelemattomien veljeä koskevien syytösten esittämistä. Siinä mainittiin Rosamundille todistuskappaleista, joiden täytyi hälventää kaikki epäilykset. Siinä kerrottiin master Bainen laatimasta ja papin todistamasta pergamentista, joka asiakirja oli jätettävä hänelle kirjeen ohella. Sitäpaitsi Rosamundia kehoitettiin vakuuttautumaan asiakirjan aitoudesta tiedustamalla asianlaitaa master Bainelta itseltään. Vihdoin pyydettiin häntä esittämään koko asian kuningattarelle ja siten turvaamaan sir Oliverille vapauden palata Englantiin tarvitsematta pelätä joutuvansa mitenkään kärsimään uskosta luopumisensa vuoksi, johon tekoon hänen kärsimyksensä olivat hänet pakottaneet.
Hän antoi nuorelle cornwallilaiselle runsaat lahjat, jätti tuon kirjeen hänen itsensä perille toimitettavaksi ja kertoi, kuinka hän löytäisi asiakirjan, joka oli jätettävä sen keralla. Hän oli jättänyt tuon arvokkaan pergamentin Penarrow'n kirjastoon ajohaukan opettamista käsittelevän vanhan kirjan lehtien väliin, mistä se todennäköisesti oli vieläkin löydettävissä, koska hänen veljellään ei ollut asiasta tietoa eikä hän yleensäkään harrastanut kirjojen tutkimista. Pittin tuli voittaa puolelleen vanha Nicholas ja saada hänen avullaan haltuunsa tuo asiakirja, jos se vielä oli olemassa.
Sitten Sakr-el-Bahr saatteli Pittin Genuaan ja toimitti hänet siellä englantilaiseen alukseen.
Kolme kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, Pittin kirjoittaman kirjeen, joka saapui hänelle Genuan kautta — Genua oli näet rauhallisissa suhteissa Algierin valtiaisiin ja välitti tietojen vaihtamista kristikunnan kanssa. Pitt ilmoitti kirjeessään tehneensä kaikki, mitä sir Oliver oli hänen tehtäväkseen määrännyt: Hän oli vanhan palvelijan avustamana löytänyt pergamentin ja oli itse käynyt mistress Rosamund Godolphinin luona, joka nykyjään asui sir John Killigrew'n kartanossa Arwenackissa, ja oli jättänyt hänelle kirjeen ja pergamentin. Kuultuaan kenen valtuuttamana hän oli saapunut mistress Rosamund oli kuitenkin hänen nähtensä viskannut tuleen sekä kirjeen että pergamentin ja lähettänyt hänet pois, ennenkuin hän oli ehtinyt asiaansa esittää.
Sakr-el-Bahr vietti yön ulkona, tuoksuvassa yrttitarhassaan, ja hänen orjansa kertoivat kauhistuneina kuulleensa hänen nyyhkyttävän ja itkevän. Jos hänen sydämensä tosiaankin itki, se tapahtui viimeisen kerran; siitä pitäen hän oli entistä tutkimattomampi, armottomampi, julmempi ja ivallisempi, eikä sen päivän jälkeen huolinut enää vapauttaa yhtäkään englantilaista orjaa. Hänen sydämensä oli muuttunut kivikovaksi.
Niin kului viisi vuotta siitä kevätillasta, jolloin hän oli joutunut Jasper Leigh'n satimeen, ja hänen maineensa levisi, hänen nimensä muuttui merten kauhuksi, ja laivastoja lähti vesille Maltasta, Napolista ja Veneziasta tehdäkseen loppua hänestä ja hänen armottomasta merisissitoimestaan. Mutta Allah varjeli häntä, ja Sakr-el-Bahr ei käynyt milloinkaan taisteluun tempaamatta voittoa islamin käyrille miekoille.
Tämän viidennen vuoden keväänä saapui hänelle toinen kirje cornwallilaiselta Pittiltä, kirje, joka osoitti, ettei kiitollisuus ollut maailmasta hävinnyt siinä määrin kuin hän oli otaksunut, sillä nuorukainen, jonka hän oli vapauttanut orjuudesta, kirjoitti hänelle pelkästä kiitollisuudesta kertoakseen eräitä häntä koskevia asioita. Tämä kirje sai vanhan haavan vuotamaan, vieläpä enemmänkin: se iski häneen uuden. Hän sai tietää sir John Killigrew'n pakottaneen kirjeen lähettäjän todistamaan sir Oliverin kääntyneen muhamettilaiseksi, minkä nojalla tuomioistuin oli julistanut hänet kuolleeksi ja määrännyt hänen omaisuutensa perijäksi hänen velipuolensa, master Lionel Tressilianin. Pitt sanoi olevansa sanomattoman masentunut siitä, että oli tietämättään tullut tehneeksi sir Oliverille huonon palveluksen hänen hyvien tekojensa korvaukseksi, ja lisäsi, että olisi mieluummin antanut hirttää itsensä, jos olisi aavistanut, mihin hänen todistuksensa johti.
Sir Oliver oli lukenut tähän asti tuntematta mitään muuta kuin ylenkatsetta. Mutta kirjeessä kerrottiin vielä muutakin. Siihen sisältyi uutinen, että mistress Rosamund oli äskettäin palannut Ranskasta, missä oli oleskellut kaksi vuotta, ja että hän tulisi kesäkuussa menemään naimisiin sir Oliverin velipuolen Lionelin kanssa. Kirjoittaja oli lisäksi saanut tietää, että tämän liiton oli aikaansaanut sir John Killigrew, joka halusi nähdä Rosamundin turvattuna, koska aikoi itse lähteä merille ja oli varustamassa hienoa alusta matkustaakseen siinä Intiaan. Vielä mainittiin, että suunniteltu avioliitto herätti tyydytystä laajoissa piireissä ja että sitä pidettiin erinomaisen edullisena kummallekin suvulle, koska Penarrow'n ja Godolphinin kartanon vierekkäiset tilukset siten liitettäisiin toisiinsa.
Tuon luettuaan Oliver-Reis nauroi. Naimaliitto ei herättänyt tyydytyksentunteita niinkään sinänsä kuin nähtävästi siitä syystä, että kaksi maa-aluetta tuli yhdistettäväksi. Siinä liittyivät toisiinsa kaksi puistoa, kaksi tilusta, kaksi kyntömaan ja metsän kappaletta, ja asiassa mainitut henkilöt olivat ilmeisesti pelkkä satunnainen seikka.
Sitten asian pureva iva tunkeutui hänen mieleensä ja herätti siinä suurta katkeruutta: Rosamund, joka oli hylännyt hänet pitäen häntä veljensä murhaajana, aikoi nyt syleillä puolisonaan todellista murhamiestä. Ja hän, tuo petollinen konna — mistä helvetin syvyyksistä hän saikaan rohkeuden suorittaa tämän kavalan teon? — oliko hän vailla sydäntä ja omaatuntoa, eikö hän välittänyt mitään sopivaisuudesta eikä ollenkaan pelännyt Jumalaa?
Hän repi kirjeen kappaleiksi ja päätti poistaa asian mielestään. Pitt oli tahtonut menetellä ystävällisesti, mutta olikin kohdellut häntä julmasti. Kokiessaan vapautua kiduttavista mielikuvistaan Oliver lähti merelle, kolme kaleeria mukanaan, ja kohtasi siten kaksi viikkoa myöhemmin master Jasper Leigh'n sen espanjalaisen karakin kannella, jonka oli vallannut Kap Spartelin luona.
Kolmas luku.
Samana iltana oli Jasper Leigh vallatun espanjalaisen aluksen hytissä vastapäätä Sakr-el-Bahria. Merisissin jättiläismäiset nuubialaiset olivat hänet sinne kuljettaneet.
Sakr-el-Bahr ei ollut vielä sanonut, mitä aikoi tehdä pienelle laivurille, ja master Leigh, joka hyvin tiesi konnuutensa, pelkäsi pahinta ja oli viettänyt muutamia surkeita tunteja laivan keulassa odottaen tuomiota, jonka otaksui jo langetetun.
»Asemamme on muuttunut, master Leigh, siitä kun viimeksi kohtasimme toisemme aluksen hytissä», kuului luopion tervehdys, jonka nojalla ei käynyt päätteleminen sitä eikä tätä.
»Epäilemättä», myönsi master Leigh. »Mutta toivon teidän muistavan, että olin silloin ystävänne.»
»Määrätystä hinnasta», huomautti hänelle Sakr-el-Bahr. »Ja määrätystä hinnasta voitte nähdä minut tänään ystävänänne.»
Laivurin sydäntä hykähdytti toivo. »Mainitkaa se, sir Oliver», virkkoi hän kiihkeästi. »Jos se on minun vaivaisen voimilla suoritettavissa, en suinkaan aio epäröidä. Orjuutta olen kokenut jo riittämiin asti», jatkoi hän valittaen. »Viisi pitkää vuotta, ja neljä niistä vietetty espanjalaisilla kaleereilla, joka päivä rukoillen vain kuolemaa vapauttajaksi. Kunhan tietäisitte, mitä olen kärsinyt.»
»Kärsimys ei ole ollut milloinkaan paremmin ansaittu, rangaistus ei koskaan soveliaampi, oikeus ei koskaan runollisempi», virkkoi Sakr-el-Bahr äänellä, joka sai veren hyytymään laivurin suonissa. »Olisitte myynyt minut, miehen, joka ei ollut tehnyt teille mitään pahaa, vaan oli kerran ollut ystävännekin — olisitte myynyt minut orjaksi kahdestasadasta punnasta…»
»Ei, ei», huudahti toinen peloissaan, »Jumala on todistajani, etten milloinkaan sellaista aikonut. Ettehän ole unohtanut, mitä teille silloin sanoin tarjoutuessani kuljettamaan teidät takaisin kotimaahan.»
»Niin, määrätystä maksusta», toisti Sakr-el-Bahr. »Ja onpa onni teille, että voitte tänään maksaa hinnan, joka siirtää tuonnemmaksi sen hetken, jona likainen kaulanne solmii tuttavuutta hirttonuoran kanssa. Minä tarvitsen kapteenia», lisäsi hän selitykseksi, »ja sen, mitä olisitte viisi vuotta sitten tehnyt kahdestasadasta punnasta, saatte nyt tehdä henkenne lunnaiksi. Mitä arvelette: tahdotteko johtaa tätä alustani eräällä retkellä?»
»Sir», huudahti Jasper Leigh, joka tuskin voi uskoa, että siinä oli kaikki, mitä häneltä vaadittiin, »minä johdan sen vaikka helvettiin, jos niin vaaditte!»
»Tällä kertaa en lähde Espanjaan», vastasi Sakr-el-Bahr. »Teidän tulee kuljettaa minut aivan samoin kuin ajattelitte tehdä viisi vuotta sitten, Fal-joen suuhun ja laskea minut siinä rantaan. Suostutteko?»
»Suostun ja mielelläni», vastasi master Leigh hetkeäkään viivyttelemättä.
»Minä puolestani, lupaan teille hengen ja vapauden», selitti Sakr-el-Bahr. »Mutta älkää luulko, että Englantiin saavuttuamme päästän teidät menemään. Teidän pitää tuoda meidät takaisin, mutta sen tehtyänne pääsette varmaan kotiin, jos haluatte, ja voittepa saada vielä jonkinlaisen korvauksenkin, jos palvelette minua uskollisesti. Jos sitävastoin noudatatte elinkautista tottumustanne ja petätte minua, niin siinä on teidän tuhonne. Alinomaisiksi henkivartijoiksenne saatte nämä kaksi erämaan liljaa», lisäsi hän osoittaen jättiläiskokoisia nuubialaisia, jotka seisoivat varjossa melkein näkymättöminä, vain hampaat ja silmämunat hohdellen. Ne vartioivat teitä ja pitävät huolen, ettei teille tapahdu mitään pahaa niin kauan kuin käyttäydytte vilpittömästi, ja ne kuristavat teidät kuoliaaksi, jos teissä ilmenee vähintäkään petoksen merkkiä. Saatte poistua. Olette vapaa laivalla, mutta ette saa siitä poistua täällä enempää kuin muuallakaan, ellen minä nimenomaan käske.»
Jasper Leigh hoiperteli ulos pitäen itseänsä onnellisempana kuin oli voinut odottaa tai katsoi ansaitsevansa, ja nuubialaiset seurasivat häntä liikkuen hänen jäljessään kuin suuri kaksoisvarjo.
Sakr-el-Bahrin luo tuli nyt Bisken tekemään selkoa valtauksen arvosta. Vankeja ja alusta lukuunottamatta ei ollut saatu mitään merkittävää. Koska alus oli ollut lähdössä pois Espanjasta, ei voinut edellyttääkään siinä olevan mitään aarteita. Löytyi suuria ase- ja ruutivarastoja ja vähän rahaa, mutta muuta ei mitään huomion arvoista.
Sakr-el-Bahr lausui lyhyesti hämmästyttävät käskynsä. »Siirrä vangit johonkin kaleeriin, Bisken, ja vie itse ne Algieriin myytäviksi. Kaikki muu jääköön laivaan, ja kaksisataa valittua sissiä lähteköön kanssani pitkälle retkelle toimien samalla kertaa merimiehinä ja sotureina.»
»Etkö siis aiokaan palata Algieriin, Sakr-el-Bahr?»
»En vielä. Lähden nyt pitkälle matkalle. Vie terveiseni Asad-ed-Dinille, jota Allah suojelkoon ja rakastakoon, ja sano hänelle, että palaan suunnilleen kuuden viikon kuluttua.»
Oliver-Reisin äkkinäinen päätös herätti kaleerissa melkoista mielten liikutusta. Merisissit eivät olleet perehtyneet avoimella merellä purjehtimiseen, kukaan heistä ei ollut käynyt Välimerta kauempana, vain harvat olivat olleet Kap-Spartelin tienoilla asti lännessä, ja epäiltävää on, olisivatko he lähteneet kenenkään toisen johtajan keralla avoimen Atlannin vaaroihin. Mutta Sakr-el-Bahr, onnen helmalapsi, Allahin suojelema, oli johtanut heitä aina vain voittoon, ja hänen tarvitsi vain kutsua heitä seuraamaan itseään, ja kaikki riensivät hänen jäljessään minne ikinä hän tahtoi. Niinmuodoin ei ollut suinkaan vaikeata löytää niitä kahtasataa muslimia, jotka hän tarvitsi taistelevaksi miehistökseen. Pikemmin oli vaikeata rajoittaa kiihkeästi retkelle pyrkivien luku hänen mainitsemaansa määrään.
Ei pidä otaksua sir Oliverin tällöin toimineen minkään ennaltalaaditun suunnitelman mukaisesti. Maatessaan rantakallioilla ja katsellessaan vastatuuleen pyrkivää kaunista alusta hän oli johtunut ajattelemaan, että syntyisi sievä seikkailu, jos purjehtisi tuollaisessa aluksessa Englantiin, iskisi arvaamatta kuin ukonvaaja Cornwallin rantaan ja vaatisi tilille pelkurimaisen veljensä. Hän oli leikkinyt tuolla kuvitelmalla, haaveellisesti, melkein kuin tuulentupaa rakentaen. Taistelun tuoksinassa se sitten oli kerrassaan häipynyt hänen mielestään palatakseen sinne päätöksenä, kun hän näki edessään Jasper Leigh'n.
Laivuri ja alus yhdessä soivat hänelle kaikki välineet haaveensa toteuttamiseen. Ei ollut ketään vastustamassa hänen tahtoansa, ei mitään syytä, joka olisi vaatinut luopumaan tästä säälimättömästä aikeesta. Hän saisi kenties nähdä jälleen Rosamundinkin, voisi pakottaa hänet kuuntelemaan totuudenmukaista kertomustaan. Sitäpaitsi oli olemassa sir John Killigrew. Hän ei ollut milloinkaan kyennyt ratkaisemaan kysymystä, oliko sir John ollut aikaisemmin hänen ystävänsä vai vihollisensa; mutta koska juuri sir John oli antanut apuaan Lionelia Oliverin sijaan asetettaessa — saamalla tuomioistuimet julistamaan Oliverin kuolleeksi sen nojalla, että laki piti luopiot vainajina — ja koska juuri sir John oli puuhannut Lionelin ja Rosamundin välille naimisliittoa, päätti sir Oliver käydä sir Johniakin tervehtimässä ja selittämässä, mitä hän oikeastaan teki.
Oliver-Reis oli siihen aikaan elämän ja kuoleman herra Afrikan rannikolla, joten hänen päätöksensä merkitsi suorituksen alkamista. Hänessä oli kehittynyt tottumus viipymättä noudattaa jokaista haluansa, ja tämä tottumus johti nyt hänen toimintaansa.
Hän suoritti valmistavat toimenpiteet nopeasti, ja seuraavana aamuna espanjalainen alus — sen nimi oli aikaisemmin ollutNuestra Señora de las Llagas, mutta tämä nimi oli huolellisesti poistettu — pullisti purjeensa ja suuntautui aavalle Atlannille, johtajanaan kapteeni Jasper Leigh. Bisken-el-Borakin komennettavina olevat kaleerit painuivat hitaasti itäänpäin kohti Algieria, liikkuen lähellä rannikkoa, kuten oli merisissien tapa.
Tuuli suosi Oliveria siinä määrin, että kymmenen päivän kuluttua siitä, kun oli kuljettu Kap Vincentin ohi, alkoi häämöttää edessä Lizard-niemi.
Neljäs luku.
Fal-joen suulla, Smithickin luona, niiden kukkuloiden varjossa, joita kruunasi Arwenackin kaunis kartano, keinui ankkurissa hieno alus, jota rakennettaessa oli käytetty taitavimpia mestareita ollenkaan säästelemättä rahoja. Alus oli sopiva pitkien matkojen suorittamiseen, ja jo päiväkausia oli puuhailtu varustettaessa sitä muonalla ja ampumavaroilla, joten pienen pajan ja niiden muutamien mökkien ympärillä, jotka tuon kalastajakylän muodostivat, nyt vallitsi tavaton hälinä, ikäänkuin tulevien aikojen melkoisen liikkeen enteenä. Sir John Killigrew näet näytti vihdoinkin alkavan päästä asiassa voitolle ja saattoi ruveta perustamaan sinne uneksimaansa hienoa satamaa.
Tätä asiaintilaa oli melkoisesti edistänyt hänen ystävyytensä master Lionel Tressilianin kanssa. Lionel oli kerrassaan luopunut sir Oliverin vastarinnasta, jota viimeksimainitun yllytyksestä olivat melkoisessa määrässä kannattaneet Truro ja Helston; olipa Lionel mennyt niinkin pitkälle vastakkaiseen suuntaan, että oli kannattanut sir Johnin parlamentille ja kuningattarelle lähettämiä anomuksia. Varsin luonnollisena seurauksena oli, että samoinkuin sir Oliverin tuota suunnitelmaa vastaan kohottama vastustus oli ollut Arwenackin ja Penarrow'n välisen vihamielisyyden aiheena, samoin oli Lionelin kannatus hänen ja sir Johnin välille syntyneen vankan ystävyyden juurena.
Jos Lionelilta puuttuikin veljen terävää älyä, hän korvasi tuon puutteen oveluudellaan. Hän käsitti, että vaikka Helston ja Truro ja Tressilianin tilukset voivatkin joskus tulevaisuudessa joutua kärsimään paljon suotuisammassa asemassa olevan sataman kehittymisestä, ei kuitenkaan voinut niin käydä hänen eläessään; hänen asianaan oli sillävälin saada sir John avustamaan itseään Rosamund Godolphinia kosittaessa. Jos asia toteutuisi, niin Godolphinin kartanon maat tulisivat hänen tiluksiinsa liitettäviksi, ja tämä heti saavutettava varma voitto korvasi master Lionelille hyvinkin tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvan menetyksen.
Olisi kuitenkin väärin otaksua, että Lionelin kosinta oli siitä lähtien sujunut helposti ja vaivattomasti. Godolphinin kartanon valtijatar ei osoittanut hänelle minkäänlaista suopeutta, ja saatuaan pyyntöjensä nojalla sir Johnilta luvan seurata hänen sisartaan Ranskaan, missä viimeksimainitun miehen oli määrä toimia Englannin lähettiläänä, Rosamund iloitsi ennen kaikkea siitä, että vapautui mainitun kosinnan ikävyydestä. Sir John oli hänen veljensä kuoltua jälleen tullut hänen arvovaltaiseksi holhoojakseen.
Master Lionel elää jurotteli edelleen hänen poissaollessaan, mutta lähti sitten hänkin Cornwallista maailmaa katselemaan sir Johnin hänen ilokseen vakuutettua, että suunnitelma lopulta varmasti toteutuu. Hän vietti joitakin aikoja Lontoon hovissa, missä hän ei kumminkaan näytä kovin menestyneen, ja lähti sitten Ranskaan osoittamaan kunnioitustaan sille naiselle, joka oli hänen sydämensä kaipauksen esineenä.
Master Lionelin vääjäämättömyys, hänen vaatimaton kosintansa, hänen uuttera palvontansa alkoi vihdoin häivyttää pois neidon vastustusta niinkuin pisaroina putoava vesi kuluttaa kiveä. Rosamund ei kumminkaan voinut unohtaa, että master Lionel oli sir Oliverin veli, sen miehen veli, jota hän oli rakastanut, ja sen miehen veli, joka oli surmannut hänen oman veljensä. Heidän välillään oli niinmuodoin kaksi estettä: hänen vanhan rakkautensa haamu ja Peter Godolphinin veri.
Näistä seikoista Rosamund huomautti sir Johnille palattuaan Cornwalliin oltuaan poissa melkein kaksi vuotta. Hän huomautti tämän asiantilan olevan syynä siihen, että hänen ja Lionel Tressilianin välinen avioliitto oli mahdoton.
Sir John ei ollut samaa mieltä. »Kuulehan, ystäväiseni» sanoi hän, »meidän täytyy ajatella tulevaisuuttasi. Sinä olet nyt täysi-ikäinen ja vastaat itse teoistasi. Mutta naisen ja aatelisnaisen ei ole hyvä olla yksinään. Niin kauan kuin minä olen elossa ja Englannissa, kaikki on hyvin. Sinä voit viipyä täällä Arwenackissa kuinka kauan tahansa, ja luulenpa tosiaan, että teit viisaasti poistuessa yksinäisestä kodistasi Mutta muista, että sama yksinäisyys jälleen sinua odottaa, kun minä en ole enää täällä.»
»Minä pitäisin yksinäisyyttä parempana kuin sitä kumppanuutta, johon tahdotte minut pakottaa», vastasi Rosamund.
»Kiittämätöntä puhetta!» huomautti sir John »Sillä tavallako palkitset nuoren miehen palavan kiintymyksen, hänen kärsivällisyytensä, ystävällisyytensä ja kaiken muun?»
»Hän on Oliver Tressilianin veli», kuului vastaus.
»Eikö hän ole jo riittävästi kärsinyt senvuoksi? Eikö ole mitään määrää sillä hinnalla, joka hänen on maksaminen veljensä synneistä? Ota muuten huomioon, etteivät he itse asiassa ole veljeksetkään, vaan velipuolet».
»Sittenkin liian läheistä sukua», virkkoi Rosamund. »Jos tahdotte saada minut naimisiin, pyydän teitä etsimään itselleni toisen sulhasen.»
Tuohon sir John vastasi, ettei parempaa sulhasta voinut löytää, huomautti siitä, että tilukset sijaitsivat vieretysten ja että niiden yhdistäminen olisi erittäin hyvä ja edullinen asia.
Sir John oli vääjäämätön, ja hänen vääjäämättömyytensä lisääntyi, kun hän alkoi suunnitella uutta merillelähtöä. Hänen omatuntonsa ei sallinut hänen nostaa ankkuria, ennenkuin oli saattanut Rosamundin avioliiton suojaan, Lionel oli hänkin vääjäämätön, tyynellä, melkein huomaamattomaksi tekeytyvällä tavallaan, joka ei milloinkaan rasittanut Rosamundin kärsivällisyyttä ja oli niin muodoin sitäkin vaikeampi vastustaa.
Lopulta Rosamund taipui näiden kahden miehen tahdon pakottaessa ja teki sen niin auliisti kuin suinkin voi, päättäen poistaa sydämestään ja ajatuksistaan sen ainoan esteen, jota oli suorastaan hävennyt mainita sir Johnille. Asia oli se, että kaikesta huolimatta rakkaus sir Oliveriin yhä hänessä eli. Se oli tosin masennettu, kunnes hän itsekään ei kyennyt tuntemaan sitä siksi, mikä se todella oli. Mutta hän yllätti itsensä usein ja ikävöiden häntä ajattelemasta, havaitsi vertaavansa häntä veljeen, ja vaikka olikin kehoittanut sir Johnia etsimään Lionelin sijaan jonkun toisen sulhasen, hän tiesi varsin hyvin, että jokaisen hänen eteensä tuodun kosijan täytyi ehdottomaksi vahingokseen alistua samaan vertailuun.
Kaikkea tuota hän piti omana virheenään. Turhaan hän vitsoi mieltänsä muistuttelemalla, että sir Oliver oli Peterin murhaaja. Ajan kuluessa hän huomasi puolustelevansakin entistä rakastajaansa; hän myönsi, että Peter oli hänet tekoon pakottanut, että sir Oliver oli hänen, Rosamundin vuoksi sietänyt Peterin toistuvia solvauksia, kunnes hänenkin inhimillinen kärsivällisyytensä oli vihdoin jännittynyt äärimmilleen ja hän oli toisen iskujen sietämiseen väsyneenä vihastunut ja iskenyt vuorostaan.