The Project Gutenberg eBook ofMerihaukkaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MerihaukkaAuthor: Rafael SabatiniTranslator: J. A. HolloRelease date: March 15, 2023 [eBook #70297]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1925Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIHAUKKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MerihaukkaAuthor: Rafael SabatiniTranslator: J. A. HolloRelease date: March 15, 2023 [eBook #70297]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1925Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Merihaukka
Author: Rafael SabatiniTranslator: J. A. Hollo
Author: Rafael Sabatini
Translator: J. A. Hollo
Release date: March 15, 2023 [eBook #70297]
Language: Finnish
Original publication: Finland: WSOY, 1925
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIHAUKKA ***
Kirj.
Rafael Sabatini
Suomentanut
J. Hollo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Alkulause.
Ensimmäinen osa: Sir Oliver Tressilian
1. Kauppasaksa 2. Rosamund. 3. Paja. 4. Välikohtaus. 5. Kilpi. 6. Jasper Leigh. 7. Satimessa. 8. Espanjalainen.
Toinen osa: Sakr-el-Bahr.
1. Vanki. 2. Luopio. 3. Kotiin päin. 4. Retki. 5. Uskon jalopeura. 6. Käännytetty. 7. Marzak-ben-Asad. 8. Äiti ja poika. 9. Kilpailijat. 10. Orjamarkkinat. 11. Totuus. 12. Ovela Fenzileh. 13. Allahin edessä. 14. Merkki. 15. Matka. 16. Niinikori. 17. Houkkio. 18. Sakmatti. 19. Kapinalliset. 20. Viesti. 21. Kuolemaanmenijä. 22. Antautuminen. 23. Pakanain usko. 24. Tuomarit. 25. Asianajaja. 26. Tuomio.
Lordi Henry Goade, joka, kuten tulemme näkemään, jossakin määrin tunsi sir Oliver Tressiliania, kertoo meille aivan arastelematta, että hän oli ruma. On kumminkin huomattava, että lordimme taipuu jyrkkiin arvosteluihin ja etteivät hänen havaintonsa ole aina normaalit. Niinpä hän esimerkiksi sanoo Anna Cleven olleen »rumimman kaikista näkemistään naisista.» Mikäli voimme hänen oman laajan tuotantonsa nojalla päätellä, näyttää erinomaisen epäilyttävättä, onko hän milloinkaan nähnyt Anna Cleveä, ja sopii otaksua hänen siinä suhteessa vain orjamaisesti toistaneen yleistä mielipidettä, jonka mukaan Cromwellin sortuminen johtui hänen Siniparta-herralleen toimittamansa morsiamen rumuudesta. Minä puolestani katson yleistä mielipidettä tärkeämmäksi Holbeinin siveltimen luoman todistuskappaleen, jonka nojalla voimme muodostaa oman mielipiteemme ja jonka esittämä naishenkilö ei suinkaan ansaitse lordimme ankaraa arvostelua.
Samoin tekee mieleni uskoa lordi Henryn olleen väärässä arvostellessaan sir Oliveria, ja tätä vakaumustani tukee hänen omaan esitykseen liittämänsä kynäpiirros. »Hän oli», kertoo hän, »pitkä, voimakas ja hyvinkasvanut mies, jos jätämme huomioonottamatta, että hänen käsivartensa olivat liian pitkät ja jalkansa ja kätensä suhteettoman suuret. Hänen kasvonsa olivat tummat, hiukset mustat, parta samoin musta ja kaksihaarainen; nenä oli iso ja erittäin kyömy, ja ulkonevien kulmakarvojen alla syvässä piilevät silmät olivat erittäin kalpeaväriset, säälimättömät ja synkät. Hänen äänensä — tämän seikan olen aina havainnut osoittavan miehen suurta miehekkyyttä — oli kaikuva, syvä ja jylhä, paremmin soveltuva ja epäilemättä useammin käytetty laivankannella lausuttuihin sadatuksiin ja rivouksiin kuin Luojan ylistämiseen.»
Niin kertoo lordi Henry Goade, ja helppo on huomata, kuinka hän sallii tuohon henkilöön kohdistuvan alinomaisen kielteisyytensä vaikuttaa hänen kuvailuunkin. Tosiasia on — ja hänen laajasta tuotannostaan löytyy riittävästi asian todisteita — että lordimme oli eräänlainen ihmisvihaaja. Juuri hänen ihmisvihansa se yllytti häntä, samoinkuin on yllyttänyt monia muitakin, kirjailemaan. Hän ei tartu kynäänsä niinkään siinä tarkoituksessa, että suorittaisi omaksumansa tehtävän, kirjoittaisi oman aikansa historian, vaan pikemmin vapautuakseen siitä katkeruudesta, jonka epäsuosioon joutuminen on hänessä herättänyt. Seurauksena on, ettei hänellä ole paljoakaan hyvää sanottavana kenestäkään ja että hän harvoin mainitsee ketään aikalaistaan syytämättä kuvarikkaita solvauksiaan.
On kuitenkin mahdollista puolustella häntä. Hän oli samalla kertaa ajatuksen ja toiminnan mies — yhtä harvinainen kuin yleensä valitettavakin yhdistelmä. Toiminnan miehenä hän olisi voinut päästä kauaskin, ellei sitä puolta hänessä olisi alun pitäen pilannut ajatuksen mies. Oivallisena merimiehenä hän olisi voinut päästä Englannin suuramiraaliksi, ellei hänessä olisi ilmennyt eräänlaista juonittelutaipumusta. Onnekseen — muuten näet hänen päänsä tuskin olisi jäänyt siihen, mihin luonto oli sen sijoittanut — hän joutui varsin pian epäluulojen alaiseksi. Hänen virkauransa katkesi; mutta havaittiin tarpeelliseksi tarjota hänelle jonkinlaista korvausta, koska epäluuloja ei kumminkaan voitu todistaa oikeiksi. Hänelle siis annettiin virkaero ja hänet määrättiin kuningattaren armosta hänen käskynhaltijakseen Cornwalliin, jossa asemassa hänen ei otaksuttu voivan tehdä suurta pahaa.
Siellä, kunnianhimoisten suunnitelmien tuhoutumisen katkeroittamana ja eläen verrattain eristettyä elämää, hän kääntyi, kuten moni mies samanlaisessa tilassa, etsimään lohdutusta kynästään. Hän kirjoitti merkillisen äreän, pikkumaisen ja pintapuolisen teoksensaLordi Henry Goaden ja hänen oman aikansa historia, joka on tosiasioiden vääristelyn ja eriskummallisen kirjoitustavan ihmenäyte. Niissä kahdeksassatoista valtavan suuressa folioniteessä, jotka hän täytti pienillä goottilaisilla kirjaimillaan, hän kertoo omalla tavallaan tarinan siitä, mitä nimittää kukistumisekseen, ja vaikka asia hänen laajasanaisuudestaan huolimatta tulee tyhjentävästi käsitellyksi ensimmäisissä viidessä nidoksessa, hän kirjoittaa vielä kokonaista kolmetoista nidosta käsitellen niissä omien aikojensa historiaa, mikäli se tuli välittömästi hänen havaittaviinsa Cornwallin syrjäisessä elämässä.
Englannin historian näkökannalta hänen kronikkansa voi jättää kerrassaan huomioonottamatta, ja siitä syystä se onkin jätetty julkaisematta ja unohduksiin. Mutta tutkijalle, joka yrittää ottaa selkoa tuon erinomaisen miehen sir Oliver Tressilianin elämäkerrasta, se on kerrassaan verraton. Ja koska olen nyt ottanut tuon elämäkerran kirjoittamisen tehtäväkseni, on soveliasta, että heti alussa tunnustan, kuinka arvaamattomassa kiitollisuudenvelassa olen tuolle kronikalle. Sen puuttuessa olisi kerrassaan mahdotonta kuvailla tätä Cornwallin miestä, josta tuli uskonluopio ja berberiläinen merisissi ja jota vain eräät tuonnempana esitettävät seikat estivät tulemasta Algierin — tai Argierin, kuten sanoo lordimme — paššaksi.
Lordi Henry kirjoitti tietäen ja arvovaltaisesti, ja hänen esittämänsä kertomus on erittäin täydellinen ja täynnä arvokkaita yksityiskohtia. Hän näki itse omin silmin paljon tapahtumia ja piti yllä henkilökohtaista yhteyttä useiden niiden henkilöiden kanssa, jotka liittyivät sir Oliverin asioihin, voidakseen laajentaa aikakirjojansa pitämättä mitään maakunnasta löytyvää juorun sirua liian vähäpätöisenä muistiin merkittäväksi. Otaksun hänen myös saaneen melkoista avustusta Jasper Leigh'ltä Englannin ulkopuolella sattuneita tapahtumia koskevissa seikoissa, jotka nähdäkseni muodostavat hänen kertomuksensa verrattomasti mielenkiintoisimman osan.
Ensimmäinen luku.
Sir Oliver Tressilian istui huoletonna ilmavassa ruokasalissaan Penarrow'ssa sijaitsevassa sievässä talossaan, josta hän sai kiittää valitetussa ja valitettavassa muistossa olevan isävainajansa yritteliäisyyttä ja erään Bagnolo-nimisen italialaisen rakennusmestarin taitoa ja kekseliäisyyttä. Viimeksimainittu henkilö oli saapunut Englantiin puoli vuosisataa aikaisemmin mainehikkaan Torrigianin apulaisten joukossa.
Tämä talo, jonka omituinen italialaismallinen viehätys vaikutti kerrassaan hämmästyttävältä kaukaisessa Cornwallin loukossa, ansaitsee ohimennen joitakin sanoja, samoin sen rakennushistoria.
Italialainen Bagnolo, jonka eteviin taiteellisiin luonnonlahjoihin liittyi riitaisa, äkkipikainen mielenlaatu, sattui onnettomuudekseen surmaamaan miehen eräässä Southwarkin kapakassa syntyneessä kahakassa. Seurauksena oli, että hän pakeni kaupungista välttääkseen tuon surmatyön seurauksia pysähtyen vasta ehdittyään melkein Englannin äärimmäisille rajoille. Ei ole tiedossamme, miten hän tutustui vanhempaan Tressilianiin. Mutta varmaa on, että tuo kohtaaminen oli erittäin otollinen heille kummallekin. Ralph Tressilian, joka näyttää piintyneesti harrastaneen kaikenlaisten pahantekijöiden seuraa, soi suojaa pakolaiselle, ja Bagnolo korvasi palveluksen tarjoutumalla rakentamaan uudestaan sir Oliverin rappeutuneen kartanon.
Tehtävään ryhdyttyään hän suoritti sitä niin innokkaasti kuin aito taiteilija ainakin ja rakensi suojelijalleen asumuksen, joka oli miellyttävyyden ihme niinä karuina aikoina ja sellaisessa syrjäisessä seudussa. Lahjakkaan rakennusmestarin, messer Torrigianin kelpo apulaisen valvonnan alaisena kohosi vaaleanpunaisista tiilistä rakennettu hieno kaksikerroksinen herraskartano, johon virtasi valoa ja aurinkoa valtavan korkeista kaksiosaisista ikkunoista. Suuri ulko-ovi sijaitsi ulkonevassa osassa, sen yläpuolella oli jykevä parveke ja kaikkein ylinnä pylväiden kannattama erinomaisen kaunismuotoinen pääty, nyt viheriäin kiipijäkasvien osittain peittämä. Tulipunaisten kattotiilien yli kohosivat kierteiset, jykevät savupiiput valtavan korkealle.
Mutta Penarrow'n, nimittäin uuden, Bagnolon kekseliäiden aivojen luoman Penarrow'n, varsinaisena ylpeytenä oli puutarha. Se oli muovattu Penarrow-niemekkeen kukkuloita vallinneen vanhan rakennuksen tienoilla levinneestä sekasortoisesta metsämaasta. Bagnolon työtä olivat osaltaan jatkaneet aika ja luonto. Bagnolo oli suunnitellut sievät puistikot, oli rakentanut jalopiirteiset kaidepuut niihin kolmeen pengermään, joiden hienot askelmasarjat kohosivat toinen toistaan korkeammalle. Hän itse oli suunnitellut suihkulähteen ja veistänyt omin käsin sen yläpuolella olevan graniittifaunin ja ne kaksitoista muuta nymfiä ja metsäjumalaa, jotka hohtelivat valkoisina tummasta vihreydestä. Mutta aika ja luonto olivat pehmentäneet leikatut nurmipinnat samettisiksi, oli kasvattanut leikatut pyökkirivit tuuheiksi ja kohottanut korkeiksi ne tummat keihäsmäiset poppelit, jotka täydensivät tämän cornwallilaisen kartanon italialaismallista ulkomuotoa.
Sir Oliver istui huoletonna ruokasalissaan katsellen tuota kaikkea sellaisena kuin se levisi hänen näkyviinsä pehmeässä syyskuun auringon paisteessa ja havaitsi kaikki mieluisaksi nähdä ja elämän varsin mieluisaksi elää. Mutta eipä tiedetä milloinkaan olleen ihmistä, jota elämä olisi niin miellyttänyt, ellei hänen optimismiinsa ollut muuta syytä kuin hänen ympäristönsä. Sir Oliverilla oli useitakin syitä. Ensimmäinen niistä, joskin sellainen, ettei hän liene sitä aavistanutkaan, oli hänen nuoruutensa, varallisuutensa ja hyvä ruoansulatuksensa; toinen oli se, että hän oli hankkinut itselleen kunniaa ja mainetta sekä Espanjan aluevesillä että taannoin hävittäessään voittamatonta armadaa, tai kenties oikeammin entistä voittamatonta armadaa, ja oli saanut tänä viidentenäkolmatta elämänsä vuotena ritarinarvon neitsyt-kuningattarelta; kolmas ja viimeinen hänen mieluisan olonsa aiheuttaja, jonka olen säästänyt viimeiseksi, koska arvelen tärkeimmän tekijän siten olevan oikeimmalla sijallaan, oli Don Cupido, lemmenjumala, joka näytti kerrankin olevan pelkkää suopeutta ja oli järjestänyt asiat niin, ettei sir Oliver mistress Rosamund Godolphinia kosiskellessaan kohdannut minkäänlaista vaivaa eikä vastusta.
Sir Oliver siis istui huoletonna korkeassa, kauniisti veistetyssä nojatuolissaan, nuttu avoinna, pitkät sääret ojennettuina ja miettivä hymy lujilla huulilla, joita toistaiseksi varjosti vain hieno viiksiviiva. (Lordi Henryn piirtämä muotokuva on paljoa myöhemmiltä ajoilta). Oli iltapuoli, ja herrasmiehemme oli vastikään aterioinut, kuten hänen edessään pöydällä olevat kulhot, osittain nautitut ruokalajit ja puolillaan oleva pullo todistivat. Hän poltti mietteliäänä pitkää piippua — hän näet oli omaksunut tämän hiljattain Eurooppaan tuodun tavan — uneksi sydämensä valtiattaresta ja oli asianmukaisesti ja kohteliaasti kiitollinen siitä, että sallimuksen sievä kohtelu salli hänen heittää arvonimen ja jonkin verran mainetta Rosamundin syliin.
Sir Oliver oli luonnostaan ovela veikko (»kavala kuin kaksikymmentä perkelettä», sanoo lordi Henry) ja olipa hän melkoisen oppinutkin mies. Mutta hänen luonnollinen älynsä enempää kuin hänen hankkimansa kyvytkään ei näyttänyt hänelle opettaneen, ettei ihmiskohtaloita ohjaavien jumalten joukossa ole ivallisempaa ja ilkeämpää kuin samainen Don Cupido, jonka kunniaksi hän nyt tuntui savuttavan piippunsa polttouhria. Vanhan ajan ihmiset tiesivät, että tuo viattomalta näyttävä poika on julma, peikkomainen veitikka, ja epäilivät häntä. Sir Oliver ei tuntenut muinaista tervettä viisautta tai ei siitä välittänyt. Sen täytyi pakostakin hänelle selvitä tuiman kokemuksen nojalla. Hänen vaaleiden silmiensä hymyillessä siinä päivänpaisteessa, joka virtasi korkean kaksijakoisen ikkunan edustalla olevalle pengermälle, sen ohi häivähti varjo, jonka hän ei ollenkaan arvannut vertauskuvan tavoin edustavan sitä varjoa, joka oli parhaillaan lankeamassa hänen elämänsä auringonpaisteeseen.
Varjon jäljessä saapui sen aiheuttaja, pitkä ja korea-asuinen mies, päässä veripunaisten sulkain kaunistama leveä espanjalainen hattu. Pitkää nauhakoristeista sauvaa heiluttaen hahmo kulki ikkunan ohi, astellen vakaasti kuin itse kohtalo.
Sir Oliverin huulilta katosi hymy. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa muuttuivat mietteliäiksi, mustat kulmat kurtistuivat, kunnes niiden välissä oli yksi ainoa syvä laskos. Sitten hymy hiljalleen palasi, mutta ei enää taannoinen leppeä, miettiväinen hymy. Se oli muuttunut lujaksi ja päättäväiseksi hymyksi, joka jännitti hänen huuliansa kulmien tasoittuessa ja loi hänen silmiinsä ivallisen, viekkaan ja ilkeänkin hohteen.
Hänen palvelijansa Nicholas tuli ilmoittamaan master Peter Godolphinin saapuneen, ja heti lakeijan kintereillä tuli itse master Godolphin, nauhakoristeiseen sauvaansa nojaten ja leveä espanjalainen hattu kädessään. Hän oli pitkä solakka herrasmies, kasvot olivat parrattomiksi ajellut ja sievät, kopeailmeiset. Hänellä, samoinkuin sir Oliverilla, oli rohkea kyömynenä, ja hän oli iältään paria kolmea vuotta nuorempi. Hänen punaisenruskea tukkansa oli melkoista pitempi kuin silloinen muoti edellytti, mutta hänen asunsa ei ollut keikarimaisempi kuin hänen ikäiselleen herrasmiehelle oli soveliasta.
Sir Oliver nousi ja nyökkäsi korkeudestaan tervehdykseksi. Mutta savuaalto sattui hänen arvokkaan vieraansa kurkkuun saaden hänet yskimään ja kasvojansa vääristelemään.
»Minä huomaan», virkkoi hän yskänsä lomitse, »että tekin olette omaksunut tuon likaisen tavan.»
»Likaisempia olen nähnyt», virkkoi sir Oliver tyynesti.
»Sitä en ollenkaan epäile», myönsi master Godolphin, siten heti ilmaisten mielialansa ja käyntinsä tarkoituksen.
Sir Oliver pidätti vastauksen, joka olisi auttanut hänen vierastaan tarkoitustensa perille, mikä ei suinkaan ollut ritarin suunnitelmien mukaista.
»Senvuoksi», virkkoi hän ivallisesti, »toivon teidän kohtelevan kärsivällisesti puutoksiani. Nick, tuo tuoli master Godolphinille ja toinen pikari! Tervetuloa!»
Nuoren miehen vaaleissa kasvoissa väikkyi hymy.
»Lausutte minulle kohteliaisuuden, jota valitettavasti en voine puolestani lausua teille.»
»Ehdimme sittenkin, kun tulen sitä teiltä kysymään», virkkoi sir Oliver pakottoman hyvätuulisesti, joskin teeskennellen.
»Kun tulette sitä kysymään?»
»Talonne vieraanvaraisuutta», selitti sir Oliver.
»Juuri siitä asiasta olen tullut kanssanne keskustelemaan.»
»Ettekö istuudu?» Sir Oliver kehoitti ja ojensi kätensä kohti Nickin tuomaa tuolia. Samalla eleellä hän käski palvelijaa poistumaan.
Master Godolphin ei ollut kehoitusta kuulevinaan. »Olen kuullut», sanoi hän, »että olitte Godolphinin kartanossa eilen.» Hän vaikeni, ja kun sir Oliver ei ollenkaan väittänyt vastaan, lisäsi jäykästi: »Minä, sir, olen tullut teille ilmoittamaan, että olemme iloiset, ellette kunnioita meitä käynneillänne.»
Sir Oliver hillitsi vaivoin itseään niin suoranaisen solvauksen alaiseksi joutuneena, ja hänen tummat kasvonsa hieman kalpenivat. »Ymmärtänette, Peter», vastasi hän hitaasti, »että sanotte liikaa, jos vielä jotakin virkatte.» Hän vaikeni ja silmäili hetkisen vierastaan. »En tiedä, onko Rosamund kertonut teille suostuneensa eilen tulemaan vaimokseni —»
»Hän on lapsi, joka ei tunne omaa mieltänsä», virkkoi toinen.
»Tunnetteko mitään pätevää syytä, jonka vuoksi hän mieltään muuttaisi?» kysyi sir Oliver hieman uhitellen.
Master Godolphin istuutui, laski jalkansa ristiin ja hattunsa polvelleen. »Tiedän niitä tusinan», vastasi hän. »Mutta eipä ole tarvis niitä tässä mainita. Pitäisi riittää, kun huomautan teille, että Rosamund on seitsentoistavuotias ja minun ja sir John Killigrew'n holhouksen alainen. Sir John ei voi suostua kihlaukseenne enempää kuin minäkään.»
»Mitä ihmeitä!» huudahti sir Oliver. »Kuka kysyy teidän suostumustanne tai sir Johnin suostumusta? Jos Jumala suo, niin sisarenne kasvaa aivan pian täydeksi naiseksi ja omaksi määrääjäkseen. Minulla ei ole mitään hurjaa hätää päästä naimisiin, ja luonnostani olen, kuten lienette huomannut, ihmeen kärsivällinen mies. Minä odotan.» Hän veti jälleen haikuja piipustaan.
»Odottamisesta ei voi olla teille apua tässä asiassa, sir Oliver. On parasta, että alatte ymmärtää. Me olemme tehneet päätöksemme, sir John ja minä.»
»Niinkö? Tuhat tulimmaista! Lähettäkää sir John luokseni kertomaan päätöksistään, niin minä kerron hänelle omista päätöksistäni. Sanokaa hänelle terveisinäni, master Godolphin, että jos hän tahtoo vaivautua tulemaan näille main, teen sen, mitä pyövelin olisi pitänyt tehdä hänelle jo aikoja sitten. Minä kiskon korvat hänen päästään, omin käsin!»
»Ettekö», virkkoi master Godolphin uhmaten, »halua koetella, kuinka ryövärin-rohkeutenne suoriutuu minusta?»
»Teistä?» virkkoi sir Oliver silmäillen häntä hyvänluontoisen ylenkatseellisesti. »Enhän ole varpusten tappaja, poikaseni. Sitäpaitsi olette sisarenne veli, ja minä en suinkaan aio lisätä tielläni muutenkin olevia vaikeuksia.» Sitten hänen äänensävynsä muuttui. Hän kumartui pöydän yli. »Kuulkaahan, Peter. Mikä onkaan koko tämän jutun pohjana? Emmekö voi sovittaa niitä ristiriitoja, joita otaksutte olevan välillämme? Sir Johnilla ei ole asiassa mitään tekemistä. Hän on jurottelija, joka ei ansaitse sormennapsahdusta. Teidän laitanne on toisin. Te olette Rosamundin veli. Sanokaa siis, mitä valitatte! Puhutaan vilpittömästi ja kaikessa ystävyydessä.»
»Ystävyydessä?» Toinen hymyili jälleen ivallisesti. »Isämme ovat antaneet siinä suhteessa meille hyvän esimerkin.»
»Huolimmeko siitä, mitä isämme tekivät?. Sitä suurempi häpeä heille, elleivät voineet naapureina pysyä ystävinä. Pitääkö meidän noudattaa niin valitettavaa esimerkkiä?»
»Tahdotteko väittää syyn olleen minun isässäni!» huudahti toinen, ilmeisesti vihanpuuskan valtaan joutuneena.
»En väitä mitään, poikaseni. Moitin heitä molempia.»
»Tuli ja leimaus!» kiljaisi master Peter. »Solvaatteko vainajaa?»
»Jos solvaan, niin molempia. Mutta enhän sitä tee. Moitin vain virhettä, joka heidän kummankin täytyisi tunnustaa, jos voisivat palata elämään.»
»Siinä tapauksessa, sir, neuvon teitä rajoittamaan tuomionne omaan isäänne, jonka kanssa ei yksikään kunniallinen mies olisi voinut elää rauhallisissa suhteissa —»
»Hiljempää, hiljempää, herraseni —»
»Ei ole mitään syytä alentaa ääntänsä. Ralph Tressilian oli maakuntamme häpeä. Tämän paikan ja Truron tai tämän paikan ja Helstonin välillä ei ole yhtäkään kylää, jossa ei vilise teidänlaisianne kyömyneniä, irstaan isänne jälkeläisiä.»
Sir Oliverin silmät supistuivat; hän hymyili. »Ihmettelen vain, mistä te olette nenänne saanut?» virkkoi hän.
Master Godolphin kavahti kiukuissaan seisaalleen, ja hänen tuolinsa keikahti kumoon hänen takanaan. »Te solvaatte äitini muistoa, sir!» huusi hän.
Sir Oliver nauroi. »Käyttäydyn kenties hieman vapaasti siitä hyvästä, että te laskette leikkiä isäni kustannuksella.»
Master Godolphin katseli häntä sanattoman raivon vallassa, antautui sitten vihansa vietäväksi, kumartui pöydän yli, kohotti pitkän sauvansa ja iski tuimasti sir Oliveria olkapäähän.
Sen tehtyään hän lähti ylväästi kulkemaan kohti ovea. Puolitiessä hän pysähtyi.
»Odotan ystäviänne ja säiläänne», sanoi hän.
Sir Oliver nauroi jälleen. »Enpä viitsine heitä lähettää».
Master Godolphin käännähti jälleen häneen päin. »Mitä? Otatteko vastaan iskun?»
»Sir Oliver kohautti hartioitaan. »Kukaan ei ole sitä nähnyt», sanoi hän.
»Mutta minä kerron matkan varrella lyöneeni teitä kepillä.»
»Teette itsestänne valehtelijan, jos kerrotte, sillä kukaan ei teitä usko.» Sitten hän jälleen vaihtoi puheensävyä. »Kuulkaahan, Peter, me käyttäydymme arvottomasti. Mitä iskuun tulee, tunnustan sen ansainneeni. Äiti on isää pyhempi. Sikäli voimme sanoa olevamme kuitit. Emmekö voi muutenkin sopia? Mitä hyötyä meillä voikaan olla siitä, että jatkamme typerää riitaa, joka on syntynyt isiemme välille?»
»Meidän välillämme on enemmän kuin se», vastasi master Godolphin. »En tahdo sisareni menevän merirosvolle.»
»Merirosvolle? Tuhat tulimmaista! Olen iloinen, ettei ole ketään teitä kuulemassa. Hänen majesteettinsa tehtyä minut ritariksi merellä suorittamieni seikkojen vuoksi tuollaiset sanat kuulostavat valtiorikokselta. Varmaa on, poikaseni, että master Peter Godolphin voi hyväksyä sen, mitä kuningatar on hyväksynyt, ja samoin voi menetellä neuvonantajanne sir John Killigrew. Olette kuunnellut häntä. Hän on teidät tänne lähettänyt.»
»En ole kenenkään lakeija», vastasi toinen kiivaasti, vihjauksesta loukkaantuen — ja loukkaantuen sitä enemmän, kun tiesi sen oikeaksi.
»On typerää nimittää minua merirosvoksi. Hawkins, jonka kanssa purjehdin, on hänkin saanut ritarilyönnin, ja ken nimittää meitä merirosvoiksi, solvaa itseään kuningatarta. Mitä kaunaa kannattekaan minua vastaan lukuunottamatta tuota, kuten itsekin huomaatte, varsin olematonta syytöstä? Luulenpa olevani yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa täällä Cornwallissa; Rosamund kunnioittaa minua kiintymyksellään, ja minä olen rikas ja tulen vielä rikkaammaksi, ennenkuin hääkellot soivat.»
»Rikkautenanne ovat merellä varastetut saaliit, upotettujen alusten aarteet, Afrikasta hankittujen ja istutusalueille myytyjen orjien hinta, olette rikas kuin vampyyri, joka on imenyt itsensä täyteen — vainajien verta!»
»Niinkö sir John sanoo?» kysyi sir Oliver kumean leppoisasti.
»Minä sanon niin.»
»Minä kuulin sananne, mutta kysyn teiltä, mistä olette oppinut tuon sievän läksynne. Onko sir John opettajanne? On, on. Sitä ei tarvitse minulle sanoa. Minä keskustelen hänen kanssaan. Mutta salli nyt selittää itsellesi sir Johnin vihankaunan puhdas ja epäitsekäs syy. Saat nähdä, kuinka nuhteeton ja kunniallinen mies on sir John, joka oli isänne ystävä ja on ollut teidän holhoojanne.»
»En kuuntele, mitä hänestä sanotte.»
»Teidän tulee kuunnella, koska olette pakottanut minut kuuntelemaan, mitä hän sanoo minusta. Sir John haluaa saada lupaa rakentaa Fal-joen suulle. Hän toivoo näkevänsä sinne sukeutuvan kaupungin sataman yläpuolelle hänen oman kartanonsa Arwenackin varjoon. Hän esiintyy muka jalosti epäitsekkäänä ja kaikin puolin maan menestystä silmälläpitävänä ja unohtaa mainita, että maa kuuluu hänelle ja että hänen suunnitelmansa tähtäävät hänen oman menestyksensä ja sukunsa menestyksen valvomiseen. Me kohtasimme toisemme sattumalta sir Johnin ollessa ajamassa tätä asiaa hovissa. Sattuu nyt olemaan laita niin, että minullakin on etuja ajettavana Trurossa ja Penrynissä; mutta minä menettelen toisin kuin sir John, tunnustan sen rehellisesti. Jos Smithick alkaisi jollakin tavoin kukoistaa, johtuisi sen edullisemmasta asemasta, että Truron ja Penrynin täytyisi joutua kärsimään, ja se sopii minulle yhtä huonosti kuin vastakkainen seikka sir Johnille. Sanoin hänelle niin, sillä voin esiintyä jyrkästi, ja puhuin asiasta kuningattarelle esittäen vastakkaisen anomuksen.» Hän kohautti hartioitaan. »Hetki oli minulle otollinen. Olin eräs niistä merenkävijöistä, jotka olivat auttaneet kuningas Filipin voittamattoman armadan tuhoamista. Siitä syystä ei pyyntöäni voitu torjua, ja sir John lähetettiin kotiin yhtä tyhjin käsin kuin hän oli hoviin tullut. Onko ihmekään, että hän minua vihaa? Kun hänet tunnette, ihmettelettekö, että hän ristii minut merirosvoksi ja pahemmaksikin? On varsin luonnollista, että hän siten kuvailee väärin toimintaani merellä, koska juuri se toimintani on suonut minulle vallan loukata hänen etujansa. Hän on valinnut panettelun aseet tätä taistelua varten, mutta niitä aseita en käyttele minä, kuten hän tulee vielä tänään näkemään. Ellette usko, mitä sanon, tulkaa kerallani, olkaa läsnä siinä pienessä keskustelussa, jonka toivon syntyvän minun ja sen jäärän välille.»
»Unohdatte», virkkoi master Godolphin, »että minullakin on edunharrastuksia Smithickin tienoilla ja että loukkaatte niitä.»
»Kas niin»! huudahti sir Oliver. »Pahaa Tressilianin-vertani ja merirosvouttani koskevan pyhän närkästyksen pilvi vihdoinkin väistyy, ja totuus alkaa paistaa täydeltä terältä! Tekin olette vain kaupustelija! Millainen houkkio olenkaan ollut pitäessäni teitä vilpittömänä ja puhuessani tässä teille kuten ainakin kunnialliselle miehelle.» Hänen äänensä paisui ja huulet vetäytyivät ylenkatseelliseen kierteeseen, joka kosketti toista kuin isku. »Vannon ja vakuutan, etten olisi huolinut virkkaa mitään, jos olisin tiennyt, että olette niin halpamainen ja mitätön veikko.»
»Sananne —» alotti master Godolphin nousten varsin jäykästi seisomaan.
»Ovat paljoa lievemmät kuin oikeastaan ansaitsette», keskeytti toinen, koroitti sitten ääntänsä ja kutsui: »Nick!»
»Te joudutte niistä vastaamaan», tiuskasi vieras.
»Minä vastaan niistä nyt», kuului jäykkä vastaus. »Tulette tänne jaarittelemaan minulle isävainajani irstaudesta ja hänen ja oman isänne välisestä vanhasta riidasta, määkimään keksitystä merirosvoudestani ja omasta elämäntavastani, ikäänkuin siinä olisi todellinen syy, jonka vuoksi en voi saada sisartanne vaimokseni, vaikka todellisena aiheena mielessänne, todellisena vihamielisyytenne kannustimena, ovatkin vain muutamat vaivaiset vuoden mittaan ansaittavat punnat, joita estän joutumasta taskuunne. Menkää matkaanne, Jumalan nimessä!»
Samassa astui huoneeseen Nick.
»Te saatte vielä minusta kuulla, sir Oliver», virkkoi master Godolphin, vihasta kalpeana. »Saatte vastata minulle noista sanoistanne.»
»Minä en taistele… kauppasaksojen kanssa», leimahti sir Oliver.
»Annatteko minulle sen nimen?»
»Se on tosiaankin kunniallisen ihmisluokan häpäisemistä, sen tunnustan.Nick, avaa ovi master Godolphinille.»
Toinen luku.
Vieraan lähdettyä sir Oliver pian jälleen tyyntyi. Voidessaan siten kaikessa rauhassa miettiä asemaansa hän suuttui uudelleen ajatellessaan raivoa, jonka valtaan oli joutunut, raivoa, joka oli vallinnut häntä siinä määrin, että hän oli lisännyt jo ennestään melkoisia esteitä Rosamundin ja itsensä välille. Hänen kiukkunsa käännähti täydessä liekissään toisaalle valiten esineekseen John Killigrew'n. Sir Oliver tahtoi selvittää suhteensa häneen heti paikalla. Ja hän tulisi tekemään sen, kautta taivaan valkeuden!
Hän huusi luokseen Nickin ja käski tuomaan saappaansa.
»Missä on master Lionel?» kysyi hän, kun saappaat oli tuotu.
»Hän on vastikään saapunut ratsastamasta, sir Oliver!»
»Pyydä hänet tänne.»
Kehoitusta noudattaen saapui aivan kohta sir Oliverin velipuoli, solakka, äitinsä näköinen nuorukainen, riihattoman Ralph Tressilianin toisesta avioliitosta. Hän oli sekä sielultaan että ruumiiltaan aivan toisenlainen kuin sir Oliver. Hänen viehätyksensä oli herkkää, melkeinpä naisellista; hänen hipiänsä oli vaalea ja hieno, hiukset kullanväriset ja silmät tummansiniset. Hänessä oli erittäin viehättävä nuoruusiän sulo — hän näet oli vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyt — ja hänen pukunsa oli huolellinen kuin hovilaisen.
»Oliko tuo Godolphinin penikka sinua tapaamassa?» kysyi hän huoneeseen tullessaan.
»Olipa niinkin», murahti sir Oliver. »Hän tuli sanomaan minulle eräitä asioita ja kuulemaan eräitä minulta.»
»Ahaa! Hän tuli minua vastaan portilla eikä vastannut tervehdykseeni.Kirotun sietämätön pentu!»
»Sinä osaat arvostella ihmisiä, Lal.» Sir Oliver nousi saatuaan saappaat jalkaansa. »Lähden tästä Arwenackiin vaihtamaan muutamia kohteliaisuuksia sir Johnin kanssa.»
Hänen tiukkaan puserretut huulensa ja päättäväinen ilmeensä täydensivät sanoja niin hyvin, että Lionel tarttui hänen käsivarteensa. »Ethän… ethän aio?»
»Aionpa niinkin.» Hän taputti hellästi veljensä olkapäätä, ikäänkuin olisi tahtonut tyynnyttää ilmeisesti säikähtynyttä nuorukaista. »Sir John puhuu liikoja», selitti hän. »Se vika kaipaa korjaamista. Lähden opettamaan hänelle vaiti-olemisen hyvettä.»
»Siitä koituu ikävyyttä, Oliver.»
»Niin koituu — hänelle. Jos mies kerran nimittää minua merirosvoksi, orjakauppiaaksi, murhaajaksi ja taivas tiesi miksi kaikeksi, niin hänen täytyy olla valmis sietämään tekonsa seuraukset. Mutta oletpa viipynyt kauan, Lal. Missä olet ollut?»
»Ratsastin Malpasiin asti.»
»Malpasiin asti?» Sir Oliverin silmät kapenivat, kuten oli hänen tapansa. »Olen kuullut kuiskittavan, mikä magneetti sinua sinne vetää», sanoi hän. »Ole varuillasi, poikani. Sinä käyt liian usein Malpasissa.»
»Miksi niin?» kysyi Lionel hieman kylmästi.
»Tarkoitan, että olet isäsi poika. Muista se, ja yritä välttää hänen jälkiänsä, jotteivät ne johda sinua samaan loppuun. Noita hänen taipumuksiaan muistutti vastikään mieleeni kelpo master Peter. Älä käy kovin usein Malpasissa. En sano enempää.» Mutta nuoremman veljen olalle laskettu käsivarsi ja lämmin syleily teki kerrassaan mahdottomaksi kantaa kaunaa tuon varoituksen vuoksi.
Hänen lähdettyään Lionel istuutui aterioimaan, Nick palvelijanaan. Hän ei syönyt paljoa eikä virkkanut vanhalle palvelijalle sanaakaan koko aterian aikana. Hän oli syvissä mietteissä. Ajatukset seurasivat veljeä kostoretkelle Arwenackiin. Killigrew ei ollut mikään lapsi, vaan luja mies, sotilas ja merimies. Jos onnettomuus kohtaisi Oliveriä… Lionel vapisi tuota ajatellessaan, ja sitten hänen mielensä alkoi melkein hänen tahtomattaan selvitellä, mitä sellaisesta tapahtumasta seuraisi hänelle itselleen. Hänen elämänsä ja onnensa joutuisi aivan toiseen vaiheeseen, ajatteli hän. Eräänlaisen kauhun valtaamana hän koki suistaa tuota inhottavaa mietettä mielestään, mutta se palasi alinomaa. Sitä ei käynyt torjuminen. Se pakotti hänet ajattelemaan omaa olotilaansa.
Kaikesta siitä, mitä hänellä oli, hän sai kiittää veljensä hyvyyttä. Heidän irstaileva isänsä oli kuollut niinkuin sellaiset henkilöt tavallisesti kuolevat jättäen jälkeensä monien kiinnitysten rasittamat tilukset ja paljon velkoja; itse Penarrowkin oli velan panttina, ja saadut rahat olivat kuluneet juopotteluun, peliin tai Ralph Tressilianin lukuisiin rakkausseikkailuihin. Sitten Oliver oli myynyt äidiltään perimänsä, lähellä Helstonea sijaitsevan pienen maatilan ja oli käyttänyt rahat Espanjan aluevesille tehtyyn kaappausretkeen. Hän oli varustanut ja miehittänyt aluksen ja oli lähtenyt Hawkinsin kanssa eräälle niistä retkistä, joita sir John Killigrew täysin oikein nimitti rosvoretkiksi. Hänellä oli palatessaan ollut niin paljon saalista puhtaana rahana ja jalokivinä, että voi niiden avulla vapauttaa rasituksista Tressilianin omaisuuden. Sitten hän oli lähtenyt uudestaan matkaan ja oli palannut vieläkin äveriäämpänä.
Sillävälin Lionel oli viettänyt aikojaan kotona kaikessa rauhassa. Hän piti elämänmukavuudesta. Hän oli luonnostaan huoleton, ja hänessä ilmenivät huolettomaan luonnonlaatuun tavallisesti liittyvät liiat mieliteot. Hän ei ollut syntynyt uurastamaan ja taistelemaan, eikä kukaan ollut pyrkinyt siinä suhteessa korjaamaan hänen luonteensa puutoksia. Toisinaan hän mietti, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi, jos Oliver menisi naimisiin. Hän pelkäsi, ettei elämä säilyisi yhtä mukavana kuin nyt. Mutta hänen pelkonsa ei ollut vakava. Hän, enempää kuin kukaan hänenlaisensa henkilö, ei ajatellut kovinkaan paljon tulevaisuutta. Jos hänen ajatuksensa hetkellisen levottomuuden vuoksi kääntyivät sille taholle, hän heti torjui ne päätellen, että Oliver sittenkin häntä rakasti ja tulisi varmaan aina pitämään asianmukaisesti huolta kaikista hänen tarpeistaan.
Hänen otaksumansa oli epäilemättä täysin oikeutettu. Oliver oli pikemmin hänen isänsä kuin hänen veljensä. Kun heidän isänsä oli tuotu kotiin, erään loukatun aviomiehen kuolettavasti haavoittamana — syntisen kuolema äkillisine, kauhistuneine katumuksineen oli ollut mieltäjärkyttävä näky — hän oli jättänyt Lionelin vanhemman veljen hoiviin. Oliver oli silloin ollut seitsemäntoista, Lionel kahdentoista vuoden ikäinen. Mutta Oliver oli näyttänyt niin paljoa vanhemmalta, että kaksi kertaa leskeksi jäänyt Ralph Tressilian oli luottanut tähän vakavaan, päättäväiseen ja käskevään poikaan, jonka äiti oli ollut hänen ensimmäinen vaimonsa. Hänen korvaansa oli kuoleva mies kuiskannut eletyn elämänsä aiheuttaman katumuksen ja tiedon asioiden tilasta, joka soi hänen pojilleen ylen niukat käyttövarat.
Oliveria hän ajatteli aivan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi siinä tilassa olevien ihmisten aavistuskyvyn nojalla oivaltanut Oliverin kuuluvan niihin, joiden täytyy menestyä, ihmisiin, jotka käsittelevät maailmaa, miten mielivät. Hänen huolestumisensa koski yksinomaan Lionelia, jota arvostellessaan hän samoin nojautui viimeisillään olevalle ihmiselle suotuun erinomaiseen oivallukseen. Siitä johtui hänen harras suosittelunsa Oliverille ja Oliverin aulis lupaus olla nuorukaisen isänä, äitinä ja veljenä.
Kaikki tuo liikkui Lionelin mielessä hänen siinä miettiessään, ja hän taisteli jälleen sitä inhottavaa, ahdistavat ajatusta vastaan, että jos hänen veljensä kävisi onnettomasti Arwenackissa, siitä olisi hänelle itselleen suuri hyöty, että se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden nojalla, tulisi siinä tapauksessa oikeudenmukaisesti kuulumaan hänelle. Jokin paholainen tuntui häntä kiusaavan ivallisesti kuiskaten, että jos Oliver kuolisi, hänen surunsa ei olisi pitkäaikainen. Sitten hänen mielensä nousi kapinaan tuota ääntä vastaan, jonka aiheuttajana oleva itsekkyys oli niin inhottava, että se parempina hetkinä täytti hänet itsensäkin kauhulla, ja hän muisteli Oliverin muuttumatonta, järkkymätöntä kiintymystä, harkitsi kaikkea sitä hellää huolenpitoa ja ystävyyttä, jota Oliver oli kuluneina vuosina alinomaa hänelle osoittanut, ja kirosi sitä mädännäisyyttä, joka salli mieleen johtuakaan sellaisia ajatuksia. Tunteiden kuohu, omantunnon ja itsekkyyden välinen taistelu, oli niin kiivas, että hän kavahti äkkiä seisaalleen, huulillaan huuto;
»Pakene, Saatana!»
Vanha Nicholas katsahti häneen ja näki nuorukaisen kasvot vahankarvaisina, otsan hikikarpaloiden peittämänä.
»Master Lionel! Master Lionel!» huudahti hän, ja hänen pienet kirkkaat silmänsä tutkivat huolestuneina nuoren herran kasvoja. »Mikä on haittana?»
Lionel pyyhki otsaansa. »Sir Oliver on lähtenyt Arwenackiin rangaistusretkelle», sanoi hän.
»Entä sitten, sir?» virkkoi Nicholas.
»Hän on mennyt rankaisemaan sir Johnia, joka on häntä solvannut.»
Nickin ahavoituneisiin kasvoihin levisi hymyn irvistys »Niinkö? Olisi aika mennä naimisiin. Sir John on liian kielevä.»
Lionelia hämmästytti tuo vaivaton luottamus ja ehdoton vakuutus, kuinka herran oli meneteltävä.
»Ettekö… ettekö pelkää, Nicholas, että…» Hän ei päättänyt lausettaan. Mutta palvelija ymmärsi, ja hänen irvistyksensä levisi vieläkin laajemmaksi.
»Pelkää? Hyvänen aika! En ole milloinkaan pelännyt sir Oliverin vuoksi enkä vastakaan pelkää. Sir Oliver palaa illalliselle ruokahalu terästyneenä — muullaista vaikutusta ei tappelu ole häneen koskaan tehnyt.»
Tapahtumat osoittivat palvelijan luottamuksen oikeaksi, joskaan sir Oliver pienen virheen vuoksi ei suorittanut ihan kaikkea, mitä oli luvannut ja aikonut. Vihoissaan ja otaksuessaan joutuneensa loukatuksi hän oli — kuten hänen historioitsijansa väsymättä vakuuttaa ja kuten itse voitte päätellä, ennenkuin tarinamme on lopussa — armoton kuin tiikeri. Hän ratsasti Arwenackiin vakavasti aikoen surmata solvaajansa. Mikään vähempi ei tuntunut hänestä riittävältä. Saavuttuaan Killigrew'n komeaan linnaan, joka vallitsi Fal-joen suuta ja jonka sakaratorneista avautui näköala aina Lizard-niemeen saakka, viidentoista peninkulman päähän, hän huomasi Peter Godolphinin ehtineen sinne ennen häntä, ja Peterin läsnäollessa sir Oliver syytti sir Johnia harkitummin ja muodollisemmin kuin oli aikonut. Hän tahtoi sir Johnia syyttäessään samalla puolustautua Rosamundin veljen kuullen ja saada hänet käsittämään, kuinka inhottavia olivat ne parjaukset, joita sir John oli rohjennut lausua, ja kuinka alhaisista vaikuttimista johtuvia.
Sir John auttoi riidan syntymistä. Se vihankauna, jota hän tunsi Penarrow'n merisissiä kohtaan, — kuten hän sir Oliveria nimitti — sai hänet haluamaan taistelua melkein yhtä kiihkeästi kuin hänen haastajansa.
Puistosta löytyi heidän tarkoituksiinsa soveltuva yksinäinen kulmaus, ja siellä sir John, hoikka, kellerväihoinen, suunnilleen kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, hyökkäsi miekoin ja tikarein sir Oliverin kimppuun aivan yhtä tuimasti kuin oli aikaisemmin ahdistanut häntä kielellään. Hänen tuimuutensa ei kumminkaan johtanut mihinkään tulokseen. Sir Oliver oli saapunut määrätyssä tarkoituksessa, ja hänen tapanaan oli aina suorittaa loppuun asti tehtävä, jonka oli ottanut suorittaakseen.
Kolmessa minuutissa oli asia valmis. Sir Oliver pyyhki huolellisesti säiläänsä, sir John makasi yskien nurmella, ja häntä hoitelivat Peter Godolphin ja eräs säikähtynyt palvelija, joka oli kutsuttu paikalle, jotta todistajia oli läsnä laillinen määrä.
Sir Oliver pisti aseensa tuppeen, puki ylleen viitan, astui sitten kaatuneen vastustajansa luo ja katseli häntä tarkkaavasti.
»Luulenpa vaientaneeni hänet vain vähäksi aikaa», sanoi hän. »Ja tunnustaa täytyy, että aikomukseni oli parempi. Toivon kuitenkin tämän opetuksen riittävän ja estävän häntä enemmistä valheista — ainakin mikäli ne koskevat minua.»
»Pilkkaatteko kaatunutta?» kysyi master Godolphin kiukkuisesti.
»Jumala minua siitä varjelkoon!» virkkoi sir Oliver vakavasti. »Sydämessäni ei ole minkäänlaista pilkkaa. Uskokaa minua, siellä ei ole mitään muuta kuin pahoittelua — etten suorittanut työtä perinpohjaisemmin. Minä lähetän mennessäni apua talosta. Voikaa hyvin, master Peter.»
Arwenackista hän ratsasti kotimatkallaan Penrynin tietä, ei kumminkaan suoraa päätä kotiin. Hän pysähdytti ratsunsa Godolphinin kartanon luona, joka sijaitsi Trefusis-niemen yläpuolella Carrick Roadsin seutua valliten. Hän kääntyi sisään vanhasta portista ja ajoi pihamaalle. Laskeutuen satulasta mukulakiviselle pihalle hän ilmoitti tulleensa tapaamaan mistress Rosamundia.
Rosamund oli omassa huoneessaan — valoisassa tornihuoneessa kartanon itäsivulla, mistä tarjoutui näköala viehättäville vesille ja kauempana sijaitseville metsäisille rinteille. Hän istui kirja sylissään korkean ikkunan komerossa, kun huoneeseen astui sir Oliver, Sally Pentreathin, Rosamundin aikaisemman hoitajan ja nykyisen kamarineidin edeltämänä ja ilmoittamana.
Rosamund nousi seisomaan ja huudahti iloisesti hänen kasvojensa ilmaantuessa näkyviin ovenkamanan alla, joka oli tuskin riittävän korkealla salliakseen sir Oliverin kulkea kumartamatta, ja seisoi siinä katsellen häntä huoneen toiselta seinältä silmät säteilevinä ja posket punottavina.
Mitäpä hyötyä olisikaan hänen kuvailemisesta? Hänen kohta joutuessaan sir Oliver Tressilianin vuoksi aivan yleisesti tunnetuksi Englannissa oli tuskin ainoatakaan runoilijaa, joka ei laulanut Rosamund Godolphinin kauneutta ja suloa, ja niiden ylistyslaulujen katkelmia on totisesti säilynyt riittävän paljon. Hän oli ruskeatukkainen samoinkuin hänen veljensä ja jumalaisen solakka, joskin hänen tyttömäinen vartalonsa näytti vielä melkein liian hoikalta hänen pituuteensa verraten.
»En odottanut sinua näin aikaisin…» aloitti hän havaitessaan tulijan kasvot omituisen vakaviksi. »Minkä tähden… mitä on tapahtunut?» huudahti hän aavistuksen selvästi hänelle ilmoittaessa, että oli tapahtunut jokin onnettomuus.
»Ei mitään, mistä sinun tarvitsee käydä levottomaksi, armaani, joskin se voinee olla sinulle epämieluista.» Sir Oliver laski kätensä hänen norjalle varrellensa laajan vannehameen yläpuolelle ja talutti hänet lempeästi takaisin paikalleen istuutuen sitten itse hänen viereensä ikkunapenkille. »Sir John Killigrew on sinulle jossakin määrin rakas?» virkkoi hän puolittain todeten, puolittain kysyen.
»On kyllä. Hän oli holhoojamme, kunnes veljeni ehti täysi-ikäiseksi.»
Sir Oliver murti suuta. »Siinäpä se. Niin, minä olen melkein surmannut hänet.»
Rosamund vetäytyi taaksepäin tuolissaan, ja sir Oliver huomasi kauhun välähtävän hänen silmissään ja saavan hänen päänsä väistymään äkkiä taaksepäin. Sir Oliver kiirehti selittämään syitä, jotka olivat siihen johtaneet, kertoi hänelle lyhyesti niistä solvauksista, joita sir John oli levittänyt purkaakseen kiukkuansa siitä, että hänen hellimänsä aie päästä rakentamaan Smithickiin oli estetty toteutumasta.
»Se ei suuria merkinnyt», lausui hän lopuksi. »Minä tiesin, että sellaisia juoruja oli liikkeellä, mutta halveksin niitä samoinkuin niiden alkuunpanijaa. Mutta hän uskalsi enemmän, Rose: hän myrkytti nuoren veljesi mielen minua vastaan ja herätti eloon hänessä uinuvan vihankaunan, joka oli isäni eläessä vallinnut sukujemme välillä. Tänään Peter tuli luokseni ilmeisesti tahtoen haastaa riitaa. Hän herjasi minua pahemmin kuin kukaan on koskaan uskaltanut.»
Rosamund huudahti; hänen jo ennestään suuri levottomuutensa kiihtyi kaksinkertaiseksi. Sir Oliver hymyili.
»Älä luule, että voisin tehdä hänelle mitään pahaa. Hän on veljesi ja sellaisena minulle pyhä. Hän tuli sanomaan minulle, ettei kihlauksemme ole mahdollinen, kielsi minua milloinkaan enää käymästä täällä, nimitti minua häikäilemättä merirosvoksi ja verenimijäksi ja häpäisi isäni muistoa. Minä arvasin, että kaiken tämän pahan lähteenä oli Killigrew, ja ratsastin suoraa päätä Arwenackiin tukkiakseni tuon valheiden lähteen ikiajoiksi. En kumminkaan saanut aikaan ihan niin paljon kuin tarkoitin. Näethän, että olen vilpitön, Rose. Sir John voi jäädä elämään; siinä tapauksessa toivon hänen hyötyneen tästä läksystä. Tulin suoraan luoksesi», päätti hän puheensa, »jotta saat kuulla tapauksen minulta, ennenkuin joku toinen tulee solvaamaan minua kertomalla siitä väärin.»
»Tarkoitatko… Peteriä?» huudahti Rosamund.
»Valitan sitä!» huokasi sir Oliver.
Rosamund istui aivan hiljaa ja kalpeana, katsellen suoraan eteensä sir Oliverin ohi. Vihdoin hän alkoi puhua. »En ole mikään etevä ihmistuntija», virkkoi hän alakuloisesti ja hiljaa. »Kuinkapa olisinkaan, nuori tyttö, joka on elänyt maailmasta erotettuna? Minulle on kerrottu, että olet väkivaltainen ja kiihkoisa, katkeran vihamielinen, helposti vihaan syttyvä, julma ja armoton niitä tunteita tyydyttäessäsi.»
»Sinäkin olet kuunnellut sir Johnia», mutisi sir Oliver naurahtaen.
»Kaikki tuo on minulle kerrottu», jatkoi Rosamund ikäänkuin ei olisi huomautusta kuullut, »ja minä olen kieltäytynyt tuota kaikkea uskomasta, koska olin antanut sydämeni sinulle. Mutta… mutta mitä oletkaan tänään osoittanut?»
»Kärsivällisyyttä», vastasi sir Oliver lyhyesti.
»Kärsivällisyyttä», toisti Rosamund, ja hänen huulilleen nousi väsyneen ivan ilme. »Pidät minua varmaan pilkkanasi!»
Sir Oliver ryhtyi välittämään.
»Kerroin jo sinulle, mitä sir John on tehnyt. Kerroin tietäväni sir Johnin tehneen suurimman osan tihutyötänsä, nimenomaisesti kaiken, mikä koskee kunniaani, jo aikoja sitten. Olin kuitenkin sietänyt kaikki hiljaa ja halveksien. Osoittauduinko siis helposti kiihtyväksi ja säälimättömäksi? Mitä se olikaan muuta kuin kärsivällisyyttä? Kun hän siitä huolimatta sallii halpamaisen kauppasaksan-vihansa kehittyä siihen määrään, että tukkii elämäni onnenlähteen ja lähettää veljesi minua solvaamaan, olen yhä niin kärsivällinen, että pidän veljeäsi pelkkänä aseena ja lähden suoraan sitä kättä kohti, joka oli asetta heiluttanut. Tietäen, kuinka olet sir Johniin kiintynyt, sallin hänen käyttäytyä uhittelevammin kuin olisi sallinut yksikään kunniallinen mies koko Englannissa.»
Huomatessaan Rosamundin yhä väistävän hänen katsettaan ja istuvan kauhun hyytämänä kuultuaan rakastamansa miehen tahrineen kätensä toisen rakkaan henkilön verellä, sir Oliver alkoi puolustella itseänsä lämpimämmin. Hän heittäytyi polvilleen hänen tuolinsa viereen ja tarttui suurin jäntevin käsin hentoisiin sormiin, jotka hitaasti antautuivat.
»Rose», huudahti hän, ja hänen syvässä äänessään kuului rukoileva värähtely, »jätä huomioonottamatta kaikki, mitä olet kuullut. Ajattele vain tätä tapahtunutta seikkaa. Otaksu, että luoksesi tulee veljeni Lionel ja että hän jonkinlaisen voiman ja arvovallan tukemana vannoo ja vakuuttaa, ettet mene milloinkaan naimisiin kanssani, vannoo estävänsä tämän liiton, koska ei pidä sinua naisena, joka voi kunniakseni saada minun nimeni, ja otaksu, että hän kaiken tuon lisäksi solvaa isävainajasi muistoa; mitä hänelle silloin vastaisit? Puhu, Rose! Ole rehellinen itsellesi ja minulle. Ajattele itsesi minun sijalleni ja sano vilpittömästi, voitko minua vielä tuomita siitä, mitä olen tehnyt. Sano, olenko menetellyt kovinkaan toisin kuin itse menettelisit sellaisessa tapauksessa.»
Rosamundin katse tutki hänen kohotettuja kasvojansa, joiden jokainen piirre rukoillen kehoitti häntä tuomitsemaan puolueettomasti; sitten hänen omiin kasvoihinsa nousi hämmästynyt, melkein vihainen ilme. Hän laski kätensä polvistuneen olkapäälle ja katsoi syvään hänen silmiinsä.
»Vannotko minulle, Noll, että kaikki on niinkuin olet kertonut, ettet ole mitään lisännyt etkä mitään muuttanut saadaksesi esitystä itsellesi edullisemmaksi?»
»Kaipaatko sellaisia valoja?» kysyi toinen, ja hänen kasvoihinsa näkyi leviävän alakuloinen ilme.
»Jos kaipaisin, en rakastaisi sinua, Noll. Mutta tällaisena hetkenä kaipaan omaa vakuutustasi. Etkö tahdo olla jalomielinen ja kärsivällinen, vahvistaa minua kestämään kaikkea, mitä jälkeenpäin voidaan sanoa?»
»Jumala on todistajani, että olen kertonut sinulle kaikki totuudenmukaisesti», kuului juhlallinen vastaus.
Rosamundin pää painui hänen olkapäänsä varaan. Hän itki hiljaa, ylen liikutettuna nyt, kun kaikki se, mitä hän vaieten ja salaa oli kärsinyt siitä asti, kun sir Oliver oli tullut häntä kosimaan, oli kohonnut huippuunsa.
»Niinpä uskon menetelleesi oikein», sanoi hän. »Uskon samoinkuin sinä, ettei kukaan kunnian mies olisi voinut toimia toisin. Minun täytyy uskoa sinua, Noll, sillä ellen uskoisi, en voisi uskoa mitään enkä toivoa mitään. Sinä olet kuin tuli, joka on sytyttänyt olemukseni paremman osan ja polttanut sen tuhkaksi, jotta voit säilyttää sen sydämessäsi. Olen tyytyväinen, kunhan olet vilpitön.»
»Vilpitön tulen aina olemaan, rakkaani», kuiskasi toinen kiihkeästi.»Kuinka muuten voisikaan olla laita, koska sinä teet minut sellaiseksi?»
Rosamund katseli häntä jälleen hymyillen kyynelissään. »Ja siedätköPeteriä?» kysyi hän rukoillen.
»Hän ei saa minua mitenkään vihastumaan», vastasi Oliver. »Senkin voin vannoa. Tiedätkö, että hän löi minua tänään?»
»Löi sinua? Sitä et ole minulle kertonut!»
»Minä en kiistellyt hänen kanssaan, vaan sen konnan kanssa, joka oli hänet lähettänyt. Nauroin hänen iskuansa. Olihan hän minulle pyhä!»
»Hän on hyväsydäminen, Noll», jatkoi Rosamund. »Aikaa voittaen hän oppii rakastamaan sinua niinkuin ansaitset, ja sinä tulet huomaamaan, että hänkin ansaitsee rakkautesi.»
»Hän ansaitsee sen jo nyt, koska rakastaa sinua.»
»Ja ajatteletko niin koko sinä lyhyenä odotusaikana, joka kenties pakostakin on edessämme?
En ajattele milloinkaan toisin, rakkaani. Toistaiseksi vältän häntä ja jottei syntyisi mitään ikävyyttä pysyn poissa tästä kartanosta, jos hän kieltää minua käymästä. Ei kulu vuottakaan, kun jo olet täysi-ikäinen eikä kukaan voi estää sinua tulemasta ja menemästä. Mitä merkitseekään vuosi, kun on kärsimättömyyden tyynnyttäjänä sellainen toivo kuin minulla?»
Rosamund silitti hänen kasvojansa. »Sinä olet minulle aina kovin ystävällinen, Noll», kuiskasi hän hellästi. »En voi uskoa, että olet milloinkaan tyly kenellekään, kuten sanovat.»
»Älä heistä huoli», vastasi Oliver. »Minussa on voinut olla jotakin tuosta kaikesta, mutta sinä, Rose, olet minut puhdistanut. Kuka voisikaan sinua rakastaessaan olla muuta kuin lempeä. »Hän suuteli Rosamundia ja nousi. »Minun on nyt paras lähteä», sanoi hän. »Huomenna aamulla lähden kävelemään rannalle kohti Trefusis-nientä. Jos sinullekin sopii…»
Rosamund nauroi ja nousi hänkin seisaalleen. »Minä tulen, rakas Noll.»
»Olisi parasta menetellä niin tästä lähtien», virkkoi sir Oliver hymyillen ja sanoi jäähyväiset.
Rosamund seurasi häntä portaille ja katseli alas astelevaa, katseessa tuon lujan, miehekkään rakastajan hienon suoran ryhdin herättämä ylpeyden ilme.
Kolmas luku.
Sir Oliver oli menetellyt viisaasti tullessaan ensimmäisenä kertomaan Rosamundille päivän tapahtumista; se kävi ilmi aivan pian, master Godolphinin palattua kotiin. Viimeksimainittu lähti heti sisarensa luo, ja sir Johnia koskeva pelon ja murheen painama mieli, se yleinen tunto, että oli joutunut häviölle sir Oliverin luona, ja kaiken tuon aiheuttama kiukku sai hänet käyttäytymään karusti ja taipumaan liioitteluun.
»Sir John on kuoleman kielissä», virkkoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.
Hänen saamansa hämmästyttävä vastaus — master Godolphinia hämmästyttävä — ei ollut omansa tyynnyttämään hänen kipeätä kiihtynyttä mieltänsä.
»Minä tiedän sen», vastasi Rosamund. »Ja uskonpa, ettei hän ole vähempää ansainnut. Sen, joka harjoittaa panettelua, tulee olla valmis ottamaan vastaan siitä koituvan palkan.»
Syntyi pitkä, kaamea hiljaisuus, jonka kestäessä master Godolphin silmäili sisartaan puhjeten sitten sadattelemaan, vihdoin soimaten häntä luonnottomuudesta ja väittäen likaisen koiran Tressilianin hänet noituneen.
»Onneksi minulle», vastasi sisar tyynesti, »hän oli täällä ennen sinua ja kertoi minulle koko totuuden.» Sitten hänen teennäinen tyyneytensä ja viha, jolla hän oli vastannut veljensä vihanpuuskaan, häipyi hänestä olemattomiin. »Peter, Peter», huudahti hän pelontuskan vallassa, »minä toivon sir Johnin toipuvan. Tuo tapaus saa mieleni kovin rauhattomaksi. Mutta ole oikeamielinen, minä rukoilen sinua. Sir Oliver on minulle kertonut, kuinka häntä on ahdistettu.»
»Hän joutuu vielä pahemmin ahdistetuksi, niin totta kuin Jumala elää!Jos luulet hänen tekonsa jäävän rankaisematta —»
Sisar heittäytyi hänen povelleen ja rukoili häntä olemaan jatkamatta riitaa. Hän puhui rakkaudestaan sir Oliveriin ja ilmoitti vakaan päätöksensä olevan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta mistään mahdollisesti ilmaantuvista esteistä. Tuo ei kumminkaan ollut omansa lauhduttamaan veljen mieltä. Sisaruksia aina kiinteästi toisiinsa liittänyt rakkaus sai hänet sentään lopulta lupaamaan, että jos sir John toipuisi, hän itse ei ryhtyisi asiaa jatkamaan. Jos sitävastoin sir John kuolisi, mikä oli varsin luultavaa, niin kunniantunto vaatisi häntä kostamaan tekoa, jonka hän itse oli suuressa määrin aiheuttanut.
»Minä luen sen miehen ajatuksia kuin avointa kirjaa», selitti nuorukainen lapsellisesti kehuskellen. »Hän on ovela kuin saatana, mutta minua hän ei petä. Sir Johnia iskiessään hän iski minua. Hän tahtoo omakseen sinut, Rosamund, ja senvuoksi hän ei voinut — kuten aivan arkailematta minulle sanoi, — käydä taistelemaan kanssani, miten häntä uhmasinkin ja vaikka lopulta löinkin häntä. Hän olisi voinut minut surmata senvuoksi; mutta hän tiesi niin menetellen kohottavansa esteen sinun ja itsensä välille. Hän osaa laskea niinkuin kaikki helvetin paholaiset. Tahtoessaan pyyhkiä pois minun hänelle aiheuttamaani häpeätä hän siirtää syyn Killigrew'n kannettavaksi ja lähtee surmaamaan häntä arvellen sen vielä olevan minulle varoitukseksi. Mutta jos Killigrew kuolee…» Niin hän jaksatti, ja Rosamundin lempeän sydämen täytti pelontuska hänen havaitessaan, että ne kaksi miestä, joita hän eniten maailmassa rakasti, joutuivat yhä kiivaampaan kiistaan. Jos lopputuloksena oli, että jompikumpi surmaisi toisen, Rosamund tiesi, että hänen olisi mahdoton enää milloinkaan nähdä eloonjäänyttä edessään.
Vihdoin hän sentään rohkaisi mielensä ajatellessaan sir Oliverin valallista lupausta olla vahingoittamatta hänen veljeään, tapahtuipa mitä tahansa. Rosamund luotti häneen, uskoi hänen sanaansa ja siihen harvinaiseen voimaan, jonka nojalla sir Oliver kykeni noudattamaan sellaista menettelytapaa, jota yksikään heikompi mies ei olisi uskaltanut omaksua. Nämä mietteet lisäsivät hänen ylpeyttänsä, ja hän kiitti Jumalaa sulhasesta, joka oli kaikissa suhteissa jättiläinen toisten miesten joukossa.
Sir John Killigrew ei kuollut. Hän häilyi tämän ja paremman elämän välillä viikon päivät, mutta alkoi sitten toipua. Lokakuussa hän oli jälleen jalkeilla, laihana ja kalpeana, puoleen kokoonsa kutistuneena, pelkkänä entisensä varjona.
Hänen ensimmäisiä vierailupaikkojaan oli Godolphinin kartano. Hän saapui varoittamaan Rosamundia kihlauksesta ja teki niin Peter Godolphinin kehoituksesta. Mutta hänen varoituksestaan puuttui, kumma kyllä, se voima, jota Rosamund oli edellyttänyt siinä olevan.
Merkillinen seikka oli, että sir John kuoleman läheisyyteen jouduttuaan ja tuntiessaan maallisten harrastustensa häipyvän olemattomiin, oli katsellut asioita suoraan kasvoihin ja johtunut päättelemään — tämä päätelmä olisi ollut mahdoton hänen terveenä ollessaan — ettei ollut saanut enempää kuin oli ansainnut. Hän käsitti menetelleensä arvottomasti, joskaan ei ollut toimiessaan tekonsa arvottomuutta tajunnut, käsitti, etteivät ne aseet, joilla hän oli ahdistanut sir Oliveriä, olleet herrasmiehelle soveliaat, ja ettei niiden avulla ollut mainetta voitettavissa. Hän oivalsi, että Tressilianin sukuun kohdistuva vanha vihamielisyys, jota Smithickin rakennuslupaa koskevassa asiassa kärsitystä tappiosta aiheutunut loukkauksentunto vielä äidytti, oli vääristänyt hänen arvostelmaansa saaden hänet uskomaan, että sir Oliver oli kaikkea sitä, miksi hän oli hänet ristinyt. Hän ymmärsi vielä kateudenkin olleen asiassa osallisena. Merellä suoritetut urotyöt olivat tuottaneet sir Oliverille rikkautta, ja hän oli rikkautensa nojalla kohentamassa Tressilianien valta-asemaa, jota Ralph Tressilian oli inhottavalla tavalla järkyttänyt, uhaten siten saattaa näillä seuduin varjoon Arwenackin herrain merkityksen.
Mieltään muutettuaankaan hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että olisi myöntänyt sir Oliver Tressilianin Rosamund Godolphinille soveltuvaksi puolisoksi. Viimeksimainitun ja hänen veljensä oli heidän isänsä jättänyt sir Johnin hoiviin, ja viimeksimainittu oli holhonnut heitä moitteettomasti aina siihen asti, kun Peter oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Hänen kiintymyksensä Rosamundiin oli hellä kuin rakastajan, mutta sitä hillitsi täysin isällinen tunne. Sir John melkein palvoi häntä ja loppujen lopuksi, vapautettuaan mielensä kaikista vilpillisistä ennakkoluuloista, hän yhä vielä havaitsi Oliver Tressilianissa ylen paljon vastenmielistä, ja se ajatus, että hänestä tulisi Rosamundin puoliso, tuntui mahdottomalta.
Ensinnäkin oli otettava huomioon Tressilianien paha veri, tunnetusti paha ja kaikkein ilmeisimmin sellaiseksi osoittautunut Ralph Tressilian-vainajassa. Oliver ei ollut mitenkään voinut jäädä vaille sen vaikutusta, ja sir John ei kyennyt havaitsemaan mitään merkkejä, jotka olisivat osoittaneet hänen luontuneen toisin. Hänessä ilmeni Tressilianien perinnäinen väkivaltaisuus. Hän oli raju ja karkea, ja merirosvon ammatti, johon hän ei ollut ryhtynyt, oli hänelle parhaiten soveltuva ammatti. Hän oli jyrkkä ja häikäilemätön, ei sietänyt ojennusta, vaan tallasi mielellään toisten ihmisten tunteet jalkoihinsa. Oliko tuo Rosamundille sopiva puoliso? kysyi sir John itseltään ihan vilpittömästi. Voiko hän uskoa nuoren neidon onnen sellaisen miehen haltuun? Eipä suinkaan.
Senvuoksi hän lähti toivuttuaan varoittamaan Rosamundia pitäen tätä velvollisuutenaan ja noudattaen master Peterin harrasta kehoitusta. Hän oli kuitenkin tietoinen entisestä puolueellisuudestaan ja pyrki niinmuodoin pikemmin lieventämään kuin tehostamaan esittämiään perusteita.
»Kuulkaahan, sir John», väitti Rosamund vastaan, »jos kaikkia ihmisiä on tuomittava heidän esivanhempiensa synneistä, niin harvatpa silloin välttävät tuomion, ja mistä luulette löytävänne minulle mielestänne kelvollisen miehen?»
»Hänen isänsä —», aloitti sir John.
»Älkää puhuko minulle hänen isästään, puhukaa hänestä itsestään.»
Sir John kurtisti kärsimättömänä kulmiaan — he istuivat Rosamundin huoneessa, josta avautui näköala virralle. »Aioin kohta puhua hänestä», vastasi hän hieman äreästi, sillä nuo keskeytykset, jotka vaativat häntä pysymään asiassa, riistivät häneltä parhaat todisteet. »Olipa miten tahansa, joka tapauksessa näemme hänen elämäntavastaan, että hän on perinyt useita isänsä kehnoja ominaisuuksia, ja vain tulevaisuus voi meille todistaa, ettei hän ole perinyt toisiakin.»
»Toisin sanoen», virkkoi Rosamund ivallisesti, mutta erittäin vakavasti, »minun tulee odottaa, kunnes hän kuolee vanhuuden heikkouteen, saadakseni ehdottoman varmuuden, ettei hänessä ole sellaisia vikoja, jotka tekevät hänet kelvottomaksi aviomieheksi?»
»Ei, ei!» huudahti sir John. »Siunatkoon, kuinka nurinkurinen olet!»
»Nurinkurisuus on teissä, sir John. Minä vain sitä kuvastelen.»
Sir John siirrähti tuolissaan ja ärähti. »Olkoon menneeksi», tiuskasi hän sitten. »Puhukaamme niistä ominaisuuksista, joita hänessä jo ilmenee.» Ja sir John luetteli ne.
»Mutta tuohan on vain teidän arvostelunne hänestä — ilmaisee vain, mitä te hänestä ajattelette.»
»Samaa ajattelevat hänestä kaikki.»
»Mutta minä en mene naimisiin miehen kanssa sen nojalla, mitä toiset hänestä ajattelevat, vaan omia ajatuksiani noudattaen. Ja minun nähdäkseni te kamalasti solvaatte häntä. En huomaa sir Oliverissa mitään sellaisia ominaisuuksia.»
»Kehoitan sinua hartaasti luopumaan ajatuksestasi mennä hänen kanssaan naimisiin juuri siinä tarkoituksessa, ettei sinun tarvitsisi niitä huomata.»
»Mutta ellen mene hänen kanssaan naimisiin, en milloinkaan voi niitä huomata, ja niin ollen rakastan häntä yhä ja haluan päästä hänen vaimokseen. Tuleeko minun viettää siten koko elämäni?» Hän nauroi arkailematta ja astui sir Johnin luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa niinkuin oli tehnyt, joka päivä kuluneiden kymmenen vuoden aikana — isänsä kaulaan — ja sai sir Johnin siten tuntemaan itsensä ylen vanhaksi. Rosamundin käsi silitti sir Johnin otsaa.
»Kas noita ilkeitä pahantuulen ryppyjä», huudahti Rosamund. »Olette joutunut tappiolle, voittajanne on naisen äly, ja se ei teitä miellytä.»
»Voittajani on naisen oikku, naisen itsepintainen päätös olla mitään näkemättä.»
»Teillä ei ole mitään minulle näytettävää, sir John.»
»Ei mitään? Eikö se, mitä olen sanonut, ole mitään?»
»Sanat eivät ole asioita; arvostelmat eivät ole tosiseikkoja. Te väitätte häntä sellaiseksi ja sellaiseksi. Mutta kun kysyn teiltä, mihin tosiasioihin tuomionne perustuu, vastaatte vain pitävänne häntä sellaisena kuin sanotte. Ajatuksenne voivat olla vilpittömät, sir John, mutta logiikkanne ei kelpaa mihinkään.» Rosamund nauroi jälleen huomatessaan sir Johnin joutuvan hämilleen. »Menetelkää nyt niinkuin menettelee rehellinen tuomari ja mainitkaa minulle jokin hänen tekonsa — jotakin, mitä hän on milloinkaan tehnyt ja mistä teillä on varma tieto — joka todistaa hänen olevan sellainen kuin väitätte. Tehkää niin, sir John!»
Sir John katsahti häneen kärsimättömästi. Vihdoin hänen kasvoihinsa levisi hymy. »Sinä veitikka!» huudahti hän, ja nämä sanat muistuivat hänen mieleensä vielä eräänä myöhäisenä päivänä. »Jos hän milloinkaan joutuu tuomittavaksi, hän ei voi toivoa itselleen parempaa asianajajaa kuin sinä.»
Rosamund lujitti nopeasti saavuttamaansa voittoa suutelemalla häntä. »Minä puolestani en voisi toivoa hänelle vilpittömämpää tuomaria kuin sinä.»
Mitä voikaan mies rukka nyt tehdä? Mitä teki. Noudattaa hänen kehoitustansa ja lähteä sir Oliverin luo sopimaan.
Hän tunnusti virheensä sievästi, ja sir Oliver käyttäytyi yhtä miellyttävästi. Mutta johtuessaan sitten puhumaan mistress Rosamundista sir John oli velvollisuudentuntonsa vuoksi vähemmän jalomielinen. Hän huomautti, että koska ei voinut pitää sir Oliveria soveliaana Rosamundin puolisoksi, mikään hänen lausumansa ei saanut harhauttaa sir Oliveria otaksumaan, että hän puoltaisi sellaista liittoa.
»Tämä ei kumminkaan merkitse, että sitä vastustan», lisäsi hän. »En sitä hyväksy, mutta en tahdo puuttua asiaan puolelta enkä toiselta. Hänen veljensä kieltäytyy antamasta naimislupaa hänen alaikäisyytensä aikana. Myöhemmin asia ei koske häntä enempää kuin minuakaan.»
»Toivon hänen menettelevän viisaasti», virkkoi sir Oliver. »Mutta yhdentekevää, menettelipä hän miten tahansa. Kiitän muuten teitä, sir John, suoruudestanne ja olen iloinen tietäessäni, että ellen voikaan lukea teitä ystäviini, ei ainakaan tarvitse pitää teitä vihollisenani.»
Mutta jos sir John oli siten saatu kääntymään puolueettomalle kannalle, master Peterin viha ei lauhtunut vähääkään; se pikemmin lisääntyi päivä päivältä, ja tulipa sen kiihtäjäksi vielä eräs seikka, jota sir Oliver ei aavistanutkaan.
Hän tiesi veljensä Lionelin ratsastavan melkein joka päivä Malpasiin ja tiesi noiden alinomaisten retkien tarkoituksen. Hän tiesi erään naishenkilön pitävän siellä eräänlaista hovia Truron, Penryn ja Helstonin maalaisteikareille ja tiesi jotakin siitä huonosta maineesta, joka oli kaupungissa häneen liittynyt — maineesta, joka oli ollut hänen maaseudulle-vetäytymisensä syynä. Sir Oliver kertoi veljelleen eräitä naishenkilöä koskevia selviä ja rumia tosiasioita varoittaen häntä, ja tässä tilaisuudessa veljekset olivat ensi kerran erittäin lähellä joutua riitaan.
Sir Oliver ei myöhemmin asiasta enää puhunut. Hän tiesi Lionelissa voivan huolettomuutensa ohella ilmetä itsepintaisuutta ja tunsi ihmisluontoa niin hyvin, että tiesi asiaan puuttumisen varmaan rikkovan hänen ja veljen väliset hyvät suhteet vähimmässäkään määrässä saavuttamatta todellista tarkoitustansa. Niinpä sir Oliver kohautti alistuneesti hartioitaan ja säilytti mielenrauhansa.
Hän jätti asian sille kannalle eikä enää milloinkaan puhunut Malpasista enempää kuin siellä asustavasta sireenistäkään. Sillävälin syksy väistyi talven tieltä, ja sir Oliverilla ja Rosamundilla oli vähemmän tilaisuutta kohdata toisiaan myrskyisen sään vallitessa. Godolphinien kartanoon sir Oliver ei tahtonut lähteä, koska Rosamund oli ilmaissut vastakkaisen toivomuksensa, ja hän piti itsekin parhaana olla siellä käymättä, koska muuten saattoi joutua kiistaan master Peterin kanssa, joka oli häntä kieltänyt talossa käymästä. Näinä aikoina hän näki Peter Godolphinin vain harvoin, ja joskus toisensa kohdatessaan he kulkivat ohi erittäin kuivakiskoisesti tervehtien.
Sir Oliver oli aivan onnellinen, ja ihmiset huomasivat, kuinka lempeä oli hänen puheensa laatu ja kuinka paljon ystävällisemmiksi olivat muuttuneet hänen kasvonsa, jotka he olivat aina tottuneet näkemään kopeina ja juroina. Hän odotti tulevaa onneansa niin luottavaisena kuin kuolematon tulevaisuuttansa. Kohtalo vaati häneltä ainoastaan kärsivällisyyttä, ja hän suostui sellaiseen palvelukseen ilomielin, luottaen siihen, että korvaus tulisi aivan pian hänen omakseen. Vuosi oli tosiaankin kulumassa lopulleen, ja ennenkuin seuraava talvi ehtisi, olisi Penarrow'n kartanossa valtiatar. Tuo tuntui sir Oliverista yhtä välttämättömältä kuin vuodenaikojan vaihtuminen.
Mutta kaikesta ehdottomasta luottamuksesta, kaikesta sen luomasta kärsivällisyydestä ja onnentunteesta huolimatta oli hetkiä, joina hän tunsi jonkin uhkaavan tuhon epämääräistä aavistusta, jonkin kohtalon helmassa piilevän onnettomuuden salaista uumoilua. Jos hän yritti uhmata ahdistavaa tuntoansa, ilmaista sitä järjen kielellä, hän ei löytänyt ajatuksilleen minkäänlaista kiinnekohtaa, vaan johtui päättelemään, että hänen ahdistajanansa oli itse onnen ylenpalttisuus, joka toisinaan varoittaen painoi hänen sydäntänsä ikäänkuin sen iloista kohontaa estääkseen.