The Project Gutenberg eBook ofMeripoikiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MeripoikiaMerimiesjutelmiaAuthor: W. W. JacobsTranslator: Emil PalmRelease date: December 29, 2023 [eBook #72535]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIPOIKIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MeripoikiaMerimiesjutelmiaAuthor: W. W. JacobsTranslator: Emil PalmRelease date: December 29, 2023 [eBook #72535]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Meripoikia
Merimiesjutelmia
Author: W. W. JacobsTranslator: Emil Palm
Author: W. W. Jacobs
Translator: Emil Palm
Release date: December 29, 2023 [eBook #72535]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1907
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIPOIKIA ***
Merimiesjutelmia
Kirj.
Suomensi
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.
1. Myrkytetty silli. 2. Helvetinkone. 3. Rohkea yritys. 4. Veli Hutchins.. 5. Nais-ase. 6. Kaksi yhtä vastaan. 7. Harmaa papukaija. 8. Eräs aavehistoria.
Yht'äkkiä tuli melua ja elämää kannelle, kiukkuisia huutoja säesti taukoamaton koiran haukunta; priki Arethusan laivurin veitsi pysähtyi matkalla suuhun ja vaihdettuaan silmäyksen perämiehen kanssa, nousi hän seisomaan.
"No nyt ne lurjukset taas kiusaavat sitä eläinraukkaa", huudahti hän vihaisena. "Se on kerrassaan halpamaista."
"Rupert kyllä puolensa pitää", sanoi perämies levollisesti ja jatkoi rauhassa syömistään. "Kun kaikki asiat ympäri käyvät, onkin se juuri hän joka on halpamainen."
"Te olette yhtäläinen, kuin kaikki toisetkin", tiuskasi laivuri ja kun suuri ruskea koira samassa juosta lönkytteli kajuuttaan, taputteli hän sitä päähän ja silitteli sen pörröisiä karvoja. "Vanha Rup, poikani. Mitä ne nyt taas ovat sinulle tehneet?"
Koira istuutui tyytyväisen näköisenä laivurin tuolin viereen ja kuunteli rauhallisena kajuutan ovesta sisääntunkeutuvaa tyytymätöintä sorinaa.
"No, mikä nyt taas on?" kirkasi laivuri.
"Se on taas tuo kirottu koira", kuului suuttunut ääni ulkoa. "Mene alas ja näytä jalkasi, Joe."
"Päästäkseni uudesta lihakappaleesta sääressäni", sanoi toinen ääni, yhtä vihaisena. "Kiitoksia paljon vaan."
"Minä en ehdi katselemaan teidän koipianne, enkä haluakaan", huusi laivuri. "Ja tottakai koira puree, kun sitä ärsyttää."
"Kukaan ei ole sitä ärsyttänyt", kuului taas vihainen ääni. "Se puri jo toisen kerran, mutta nyt se saakin maksaa sen, Joelle, — eikös totta vaan, Joe?"
Joen vastausta ei eroittanut, vaikka laivuri höristeli korviaan.
"Kuka se on, joka koiralle kostaa", kysyi hän ja astui ylös kannelle, koiran jolla näytti olevan syytä varovaisuuteen, seuraten kintereillään.
"Se olen minä, sir", vastasi Joe Batts, jonka sääressä olevaa suurta haavaa kokki pesi vedellä ja saippualla. "Koira saa vaan purra yhden kerran, mutta Rup on nyt jo purrut kaksi kertaa tällä viikolla."
"Maanantaina puri se minua", sanoi matruusi, joka ennenkin oli puhunut."Nyt on sen tuomio langennut."
"Tukkikaa kitanne", ärjyi laivuri vihoissaan. "Luulet kai olevasi täysioppinut lakimies, Sam Clark. Mutta minä sanon sinulle, että koiralla on oikeus purra, miten monta kertaa tahansa, kun ei se vaan pure samaa henkilöä kahta kertaa."
"Minä en tosiaankaan ole koskaan kuullut sitä niin tulkittavan", vastasi Sam, hiukan hämillään.
"Se on viisain koira maailmassa", sanoi laivuri, hellästi silittäen koiraansa, "ja lakipykälät se kyllä tuntee. Olen varma, ettei se toista kertaa purisi ketään teistä."
"Mutta entäs niitä, joita se vielä ei ole purrut?" kysyi pelästyen kokki.
"Älä valittele, ennenkuin mitään on tapahtunutkaan", neuvoi laivuri."Ellet sinä ärsytä sitä, ei se myöskään sinuun koske."
Hän meni takaisin kajuuttaan, jatkamaan päivällistään ja koira katosi hänen mukanaan.
"Tätä ei enään kärsitä pitemmälle, Joe", sanoi nyt Clark päättävästi."Tämä on tehnyt lopun asiasta."
"Missä sitä valkoista on?" kysyi kokki kuiskaten.
"Minun arkussani", vastasi Clark. "Ostin sitä samana iltana, kuin koira puri minua."
"Se on vähän uhkarohkeaa."
"Miten niin?" kysyi Sam halveksivasti. "Koira syö sen ja kuolee. Kuka tietää mistä se on kuollut? Ja mitä epäilyksiin tulee, niin saa ukko epäillä, miten paljon haluaa, todistuksia ei tietystikään löydy."
Vahvemman tahto voitti, kuten tavallista, ja seuraavana aamuna kun laivuri tuli kannelle, näki hän parahiksi Joen heittävän lihavan sillin jälleen hyvällä päällä olevalle Rupertille. Kolmella hyppäyksellä oli laivuri koiran luona, tarttui sitä niskanahkaan ja saatuaan kalan sen ahneista leukaluista, heilutti sitä vahingon iloisena ilmassa.
"No nyt tapasin hänet, itse työssä", huusi hän, kun perämies tuli kannelle. "Minkätähden sinä tämän koiralle annoit?" kysyi hän, pahan omantunnon vaivaamalta Joelta.
"Päästäkseni sen ystäväksi", tapaili Joe hädissään.
"Kala on myrkytetty, lurjus, ja sinä tiesit sen", sanoi laivuri koittaen hillitä vihaansa.
"Ei, vieköön minut vaikka…"
"Vaikene!" kirkasi laivuri. "Sinä olet yrittänyt myrkyttää minun koirani."
"En, sitä en ole."
"Vai et ole koittanut tappaa sitä myrkytetyllä sillillä?"
"En, totta totisesti, sir", vastasi Joe. "Miten sellaista olisin voinut tehdä?"
"No, sitä parempi", sanoi laivuri. "Ellei se ole myrkytetty, niin syö se itse. Silloin pyydän anteeksi sinulta."
"En tosiaankaan aijo syödä koiran jätteitä", sanoi Joe ja astui askeleen taaksepäin.
"Koira on niin puhdas kuin sinäkin", satoi laivuri. "Ennen minä hänen loppunsa, syön, kuin sinun."
"Syökää se sitten, sir", sanoi Joe, epätoivoisen rohkeudella. "Jos se on myrkytetty, kuolette te ja minä hirtetään teidän murhastanne. Pitemmälle en tosiaankaan voi mennä."
Kuului mutinaa ympärillä seisovasta miesjoukosta ja kaikki katselivat laivuria huomattavalla odotuksella.
"No, sitten saa poika syödä sen", sanoi laivuri. "Syö tämä silli, poika, niin saat kuusi penceä."
Laivapoika lähestyi hitaasti, katsoi miehistöstä laivuriin, laivurista miehistöön ja sai ennen pitkää jalat allensa.
"Jos luulette sen olevan myrkytetyn", keskeytti perämies, "niin teidän ei pitäisi pakottaa poikaa syömään sitä. Minä en tosiaankaan pojista pidä, mutta rajansa sentään kaikella."
"Se on myrkytetty", sanoi laivuri ja heilutti silliä onnettoman Joen nenän edessä, "ja ne tietävät sen. No niin! Panempa säilyyn sen ja rantaan päästyämme tarkastetaan se. Se on oleva surullinen päivä sinulle, Batts, kuin varmasti saan tietää kalan sisältävän myrkkyä. Kuukauden vankeutta vähintäin saat."
Hän kääntyi ympäri ja meni kajuuttaan, niin mahtavana kuin rikki revittyä silliä kantava herrasmies vaan jotenkin taisi. Täällä asetti hän sen puhtaalle lautaselle ja lukitsi visusti hyttiinsä.
Kahden päivän ajalla ei miehistö kuullut sanaakaan koko kalasta, ainoastaan laivurin silmät loistivat onnettomuutta ennustavina joka kerta kuin katseensa tapasi Joen. Ilma oli melkein troopillinen, ei hengähdystäkään tuntunut tuulesta, ja Arethusa, kauheine salaisuuksineen, keinuili peilikirkkailla mainingeilla, liikahtamatta sanottavasti paikoiltaan.
"Ooh! Ettekö tahtoisi säilyttää tuota silliä hytissänne, George?" sanoi laivuri perämiehelle, kun seuraavana iltana istuttiin ja juotiin teetä, "tulen, joka kerta aivan raivoihini, nähdessäni sen."
"En. Se on mahdotonta, kapteeni", vastasi perämies päättävästi."Näinkin se tarpeeksi minua suututtaa. Ja kun ajattelen heidänmyrkyttämisaijettaan ja viatonta koira-raukkaa, olen vähällä tukahtua.Koitan vaan unohtaa koko asian."
Laivuri vilkasi vinosti perämieheen ja kaasi uutta teetä kuppeihin.
"Ei suinkaan tiedossanne sattuisi olemaan kannellista peltiastiaa?" kysyi hän vihdoin epäröiden.
Perämies pudisti päätään.
"Katselin sellaista juuri tänä aamuna", sanoi hän. "Ei löydy edes pulloa, johon voisimme pistää sen ja välttämättä on se saatava kannen tai korkin alle."
"En mielelläni antaisi myötenkään", sanoi laivuri. "Siitä tulisi noille irvisteleville marakateille liian suuri hauskuus. Muuten sen kylläkin heittäisin yli syrjän. On mahdotonta säilyttää sitä tässä kuumuudessa."
"Kuulkaapas! Minä keksinkin keinon", sanoi perämies. "Te kutsuttu Joen tänne ja käskette hänen säilyttämään sen kanssissa. Se on opetukseksi heille kaikille."
"Ja hän tietysti toimittaisi sen heti yli syrjän, - hullu!" huudahti laivuri kärsimättömästi.
"Tietysti hän sen tekee", vastasi perämies, "mutta se on paras ja arvokkain keino päästä koko kapineesta. Silloin voitte kutsua häntä, miksi haluatte, — haukkua koko hänen loppuelämänsä. — Ja samalla he juuri näyttävät olevansa syyllisiä."
Se tosiaankin näytti parhaalta keinolta. Laivuri joi teensä ja nousi kannelle. Miehistö kutsuttiin kokoon peräkannelle ja julistettiin heille päätös, jonka loppuponnessa uhattiin kauheimmat rankaisut ja onnettomuudet, jos silli katoaisi. Kokki sai noutaa sen kajuutasta ja irvistellen otti Joe lautasen käteensä.
"Ja muistakaa", sanoi laivuri mennessään, "jätän sen nyt teidän huostaanne ja jos se katoaa, tapahtuu se vaan teidän kättenne kautta — siis selvä todiste rikollisuudestanne; jonka mukaan minä tulen toimimaan."
Selvitys tuli pikemmin kun hän oli odottanutkaan. Istuessaan seuraavana aamuna aamiaisella, astui Joe hiukan pelästyneenä kajuuttaan ja Sam Clark seurasi häntä, tyhjä lautanen kädessään.
"No, mitä nyt?" kysyi laivuri vihaisena.
"Se on siitä sillistä, sir", vastasi Joe ja väänteli lakkia käsissään.
"No?"
"Se on poissa", vastasi Joe valittavalla äänellä.
"Tarkoitat kai, että olet heittänyt sen yli syrjän, kirottu lurjus", kirkui laivuri.
"En, sir."
"Se kai itse käveli yli kannen ja lopuksi hyppäsi mereen", sanoi perämies pilkallisesti.
"Ei, sir", vastasi Joe peloissaan. "Koira on syönyt sen, sir."
Laivuri kääntyi ympäri ja katseli miestä, suu selällään.
"Onko — koira — syönyt sen? kysyi hän hämmästyen.
"Kyllä, sir. Clark näki sen tekevän sen, — eikös totta Clark?"
"Kyllä! Kyllä minä sen näin", vakuutti Clark auttavana. Hänellä olikin suuri syy puolustaa Joeta, koska hän itse yöllä oli heittänyt sillin mereen.
"Pian se nyt nähdään", jatkoi Joe. "Minun viattomuuteni joka tapauksessa on tullut todistettua. Ja saatte nähdä, ettei koirallekaan mitään vahinkoa tapahdu. Katsokaas vaan sitä."
Laivurin rinta nousi ja laski tiheään, vaan hän ei puhunut sanaakaan.
"Ja ellette usko puhettani, sir, niin voitte nähdä vielä lautasenkin, jonka se nuoli puhtaaksi", sanoi Joe. "Annappas lautanen tänne, Sam."
Hän kääntyi ympäri, ottaakseen sen toveriltaan, vaan tämä arvoton todistaja, pudottikin samassa lautasen lattiaan, kiiruhti kiivainta vauhtia kajuutan rappusille ja onnistuikin tavattomien ponnistusten avulla pääsemään kannelle, jonne Joekin, tämä totuutta rakastava mies, ennen pitkää saapui, vahvojen käsivarsien takapuolelta auttaessa.
"Vanhat rappuset Wappingissa", sanoi rääsyinen kantaja, heittäen olalleen aivan uuden merimiesarkun ja lähtien eteenpäin. "Tunnen kyllä paikan, kapteeni. Ensi matkako, sir?"
"Tuhat tulimmaista, tietystikin", vastasi arkun omistaja, pieni epämiellyttävän näköinen, neljäntoista vuotias poika. "Älkää kiiruhtako niin hitosti — kuuletteko?"
"All right, sir", sanoi mies ja kääntyi katsomaan seuraajataan.
"Se ei ole teidän ensi matkanne, kapteeni", sanoi hän ihmettelevällä äänellä. "Näkeehän sen heti ensi silmäyksellä. Miksi köyhää työmiestä petkutatte."
"Niin, luulenpa kylläkin, ettei merellä paljoa löydy, jota minä en tietäisi", sanoi poika, hyvillään mielistelevästä puheesta. "Peräsin ylihankaan! Ylihankaan, sanon minä."
Mies totteli heti ja loppumatka kulettiin täten suureksi harmiksi kaikille vastaantulijoille.
"Puoli kruunua on liian vähän tästä", sanoi mies, asettaessaan arkun rappusten ylimmälle astuttavalle ja istui sen päälle odottamaan maksua.
"Menen Susan Janeen", sanoi poika ja kääntyi rappusista kiini pitelevään soutajaan.
"All right", vastasi tämä. "Arkku alas vaan."
"Nostakaa arkku veneeseen", käski poika kantajaa.
"All right, kapteeni", sanoi kantaja hymyillen. "Mutta puoli kruunua ensin, ellette pahaksu."
"Kuusi penceä sanoitte asemalla", tuumi poika.
"Kaksi ja kuusi penceä", sanoi mies yhä hymyillen. "Mutta minulla on vähän nuhaa, jotta puhun huononpuoleisesti. Ette taitanut sentähden kuulla sitä kahta ollenkaan. Puoli kruunua on taksa, eikä meillä ole oikeutta halventaa sitä."
"En minä sitä kenellekään sano", ehdotti poika.
"Anna miehelle puolikruununsa" sanoi soutaja, käyden vihaiseksi, "se on maksu ja minä tahdon 18 penceä.
"All right", vastasi poika. "Sehän on halpaa. Mutta ennen laivalle tuloani en voi maksaa, sillä taskussani on vaan kuusi penceä. Kapteeni laivalla kyllä antaa loput."
"Kuka antaa?" kysyi soutaja mahtavasti.
"Kapteeni", vastasi poika.
"Anna tänne puoli kruunua", ärjäsi kantaja, "tai ennen pitkää lennät arkkuinesi yli syrjän."
"Odottakaa sitten minuutti, juoksen vaihtamassa", sanoi poika ja kiiruhti matkaansa.
"Nyt se meni vaihtamaan puoli puntaa, tai ehkä kokonaisenkin", sanoi soutaja. "Huoleti olisitte voinut pyytää viisi shilling'iä."
"Niin, lisätkää nyt tekin", sanoi kantaja sydämellisesti. "Mutta mitä pirua nyt? Luulenpa…"
"Arkku alas!" komensi samassa pojan seurassa saapuva poliisikonstaapeli. "Ottakaa kuusi penceänne ja menkää. Toisen kerran jos teidät vielä tapaan tällaisissa aikomuksissa, niin…"
Lause päättyi kesken ja kantaja sai pari iskua niskaansa.
"Soutajan taksa on kolme penceä", sanoi hän pojalle. "Odotan tässä, kunnes saavutte laivaan."
Poika asettui veneeseen ja ähkyen, puhkuen sousi mies laivojen väliin. Vilkaistessaan ensin poikaan, sitten konstaapeliin rannalla, sylkäsi hän pilkallisesti yli veneen syrjän.
"Vahva, komea mies, eikös totta?" sanoi poika.
Soutaja ei ollut kuulevinaan, katsahti vaan sivulleen ja käänsi venheen kohti vähäistä kuunaria, jonka kannella kaksi miestä katseli olentoa veneessä.
"Se on poika, josta kerroin", sanoi laivuri. "Ja muistakaa, että tämä on merirosvojen laiva."
"Lukuisine merirosvoineen", vastasi perämies purevasti ja katsoi miehistöä. "Joukko laiskoja, unisia kelvottomia…"
"Se on pojan tähden", keskeytti laivuri.
"Mistä hänet olette löytänyt?" kysyi perämies.
"Hän on erään ystäväni poika", vastasi laivuri. "Nyt on hän saanut päähänsä, että hänestä pitää tulla merirosvo ja isän tähden olen minä sanonut laivamme olevan ryövärilaivan. Muuten ei poikaa olisi saatu mukaan."
"Kyllä minä hänelle ryöväystä opetan, minä", tuumi perämies ja naurahti.
"Aika hupsu hän on", jatkoi laivuri. "Ahmittuaan ensin mielin määrin kaikenlaisia ryöväriromaaneita, sai hän päähäänsä ruveta intiaaniksi ja lähti parin samanikäisen kanssa samoilemaan maita mantereita. Mutta kun hän aikoi ruveta ihmissyöjäksi, panivat toiset vastaan ja ilmoittivat asian poliisille. Tämän jälkeen yritteli hän murtovarkautta ja kokeilu maksoi hyvät rahat isälle."
"Mutta mitä te hänellä teette?" kysyi perämies.
"Otan, isän mieliksi, tyhmyydet hänen päästään", sanoi laivuri pidätetyllä äänellä, kun soutuvene kolahti kuunarin kylkeen. "Menkää nyt ja ilmoittakaa miehistölle, mitä heiltä odotan. Kun kerran onnellisesti olemme merellä, ei sellaista leikkiä enään tarvita."
Perämies meni muristen matkaansa ja pieni matkustaja kiipesi laivaan. Soutaja seurasi arkun kanssa, pisti saamansa kuparirahat taskuunsa ja meni sanaakaan sanomatta matkaansa.
"Jaha! Sinä olet siis täällä Ralph", sanoi laivuri. "No mitäs pidät laivasta?"
"Näyttäähän se olleen mukana yhdessä jos toisessakin", vastasi poika ja katseli tyytyväisenä ympärilleen. "Mutta missä ovat aseenne?"
"Hst! — Hiljaa", sanoi laivuri ja asetti sormen suulleen.
"Minä ymmärrän", sanoi poika. "Mutta minun puolestani voitte vapaasti puhua."
"Aikanaan saat kyllä tietoosi kaikki", sanoi laivuri ja kääntyi esiin kömpiviin matruuseihin, jotka koettivat peittää tirskuvia naamojaan likaisten käsiensä taakse.
"Tässä on uusi toveri, pojat", sanoi hän. "Hän on tosin pieni, mutta aine on hyvää."
Vastatullut nosti rintaansa ja katsoi epäilevästi miehistöä. Ollakseen rosvoja, näyttivät he tosiaankin liian hyvännäköisiltä ja naurettavilta.
"Mikä sinua vaivaa, Jem Smithers?" kysyi laivuri ja katsoi vihaisesti pitkää, taukoamatta nauravaa, vaaleatukkaista miestä.
"Ajattelen sitä viimeistä vihollista, jonka tapoin, sir", vastasi Jem ja tuli yht'äkkiä totiseksi. "Nauran aina, muistaissani hänen parkumisensa."
"Naurat tarpeettomia", sanoi laivuri ja laski kätensä Ralphin olalle."Ota esimerkkiä tästä nuoresta miehestä; hän ei naura. Hän toimii.Näytä hänelle nyt kojunsa."
"Tahdotko olla hyvä ja seurata minua, sir", sanoi Smithers ja lähti edeltä kanssiin. "Pidätte, ilmaa varmaan täällä tavallista paksumpana, — se on kaikki tuon Bill Dobbsin ansiota. Bill on todellinen vanha merikarhu, makaa aina vaatteet päällään, eikä peseydy koskaan."
"Kyllä hän silti mies on", sanoi Ralph ja katseli ystävällisestiDobbsia.
"Parasta kuin hillitsette kielenne, poikaseni", ärähti Dobbs vihasesti.
"Älkää hänestä välittäkö", sanoi Smithers rohkaisevasti. "Täällä ei kukaan kumartele vanhaa Dobbsia. Voitte mainiosti, jos teitä haluttaa, vähän napahuttaa häntä. Minä kyllä pidän varan ettei hän saa tehdä teille mitään."
"En heti halua ruveta riitelemään", sanoi Ralph totisena.
"Pelkäätte", kiusotteli Jem. "Teistä ei koskaan tule meidän miehiämme.Lyökää pois vaan, en minä anna hänen teille tehdä mitään."
Täten houkuteltuna, narrasi poika Dobbsin ensin kiinnittämään huomionsa vatsaansa kujeella, joka oli saavuttanut suurta suosiota hänen toveripiireissään ja napsahutti samassa miestä korvalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli myrsky valmis ja Ralph makasi mahallaan Dobbsin polvilla, innokkaasti muistuttaen Jemiä lupauksestaan.
"Niin, minä en anna hänen tehdä pahaa teille", vastasi tämä lohduttaen.
"Mutta häntekeeminulle pahaa", kirkui poika. "Hän tekee pahaa minulle juuri nyt."
"No niin, varro vaan, kunnes saan hänet maalle kanssani", sanoi Jem."Oma muijansakaan ei ole tunteva häntä, kun lasken hänet kynsistäni."
Pojan vastaus oli virta hävyttömyyksiä, pääasiallisesti tarkoittaenJemin ruumiillisia puutteellisuuksia.
"Kas niin, älkää olko epäkohtelias, sanoi merimies tirskuten.
"Kierosilmäinen linnunpelätti", kirkui Ralph villisti.
"Jahka olet lopettanut tuon nuoren herran kanssa, Dobbs", sanoi Jem valitulla kohteliaisuudella, "tahtoisin minä lainata häntä vähäsen, opettaakseni säädyllisyyttä."
"Hän ei tahdo erota minusta", virnisteli Dobbs. "Huomaahan poika kuka hänelle hyvää tahtoo."
"Varroppas vaan…", nyyhki Ralph, kun Jem repäsi hänet Dobbsin polvilta.
"Hellalletta", ihmetteli Jem. "Luulempa hänen itkevän. Monta merirosvoa olen eläissäni nähnyt, mutta tämä tosiaankin on ensimäinen laatuaan."
"Antakaa pojan olla rauhassa", sanoi kokki, lihava hyvänluontoisen näkönen mies. "Kas niin, tule tänne, poikaseni. Eivät he niin pahaa tarkoita, miltä näyttää."
Iloisena päästyään kiusaajistaan, riensi Ralph kokin luokse, mutta puri hammasta häpeästä, kun tämä kunnon mies otti hänet polviensa väliin ja kuivasi hänen silmänsä johonkin, jota hän kutsui nenäliinaksi.
"Teistä kyllä tulee hyvää", sanoi hän ystävällisesti. "Teistä kyllä tulee yhtä hyvä merirosvo, kuin mekin olemme, jahka vaan valmiiksi tulette."
"Niin, odottakaa vaan ensimäistä yhteentörmäystä", nyyhkytti poika."Ellei silloin eräs henkilö saa kuulaa selkäänsä, on se minun vikani."
Molemmat matruusit katsahtivat toisiinsa.
"Vai se se kova olikin, jonka tunsin", sanoi Dobbs. "Ja minä kun luulin sitä tuppipuukoksi."
Enempää kursailematta, tarttui hän poikaa kaulukseen ja kaivoi hänen taskustaan pienen, halvan revolverin. "Katsoppas tätä, Jem!"
"Kyllä, jahka ensin otat sormesi liipasimesta", sanoi Jem vähän happamen imelästi.
"Minä heitän sen yli syrjän", sanoi Dobbs.
"Älä hulluttele, Bill", huudahti Smithers ja pisti aseen taskuunsa. "Joku lasi olutta sillä aina heltiää. Pois tieltä, Bill, merirosvojen kuningas haluaa kannelle."
Bill astui syrjään ja laskettuaan pojan rauhassa muutaman rappusen, sysäsi hän yht'äkkiä hartioillaan pojan takapuoleen, jotta Ralph syöksyi kannelle mahalleen. Kiireesti oli poika kuitenkin taas pystyssä ja otettuaan arvokkaamman asennon, nojautui hän laivan syrjään ja katseli halveksivasti ahertavia "työmuurahaisia" laiturilla ja joella.
Yöllä nostettiin purjeet ja päivän koittaessa ankkuroitiin Longreachin ulkosatamaan, jossa tynnöreillä lastattu lotja pian tuli kuunarin sivulle. Poika vainusi seikkailuja, kuullessaan astioiden sisältävän ruutia. Lastattiin kymmenen tonnia, lotja irroitettiin, kansiluukut asetettiin paikoilleen ja Susan Jane jätti sataman.
Tämä oli pojan ensimäinen matka ja hän katseli uteliaasti merellä purjehtivia laivoja. Matruusien kanssa oli rauha jo solmittu ja nämä koettivat turhaan pelottaa poikaa verta jähmetyttävillä jutuilla seikkailuistaan.
"Hän on koko kirottu nulikka, totta totisesti, se hän on", sanoi Bill, joka itsekin oli ihmetellyt kertomistaitoaan. "Ajatelkaas, hän nauroi vaan, kun kerroin heittäneeni rintalapsen haikaloille."
"Aivan samantapainen, kuin muutkin pojat, Bill", sanoi kokki. "Odottakaa nyt, kunnes itsekin saatte niitä seitsemän, kahdeksan kappaletta."
"Mitä siellä teet poika?" kysyi laivuri, kun Ralph, jota merimiesten jutut eivät enää huvittaneet, asteli kädet housuntaskuissa ympäri peräkantta.
"En mitään", vastasi poika.
"Pysyttele sitten toisessa päässä laivaa", sanoi laivuri, "ja mene auttamaan kokkia perunain kuorimisessa."
Ralph epäili, mutta perämiehen huulilla näyttäytyvä iva-hymy, sai hänet pian tekemään päätöksensä.
"Minä en ole tullut tänne perunoita kuorimaan", sanoi hän ylpeästi.
"Vai niin", sanoi laivuri kohteliaasti. "Ja minkätähden tänne sitten olet tullut, ellei ole epäkohteliasta kysyä?"
"Taistellakseni vihollisen kanssa", sanoi Ralph.
"Tule tänne", käski laivuri.
Poika totteli hitaasti.
"Kuuleppas", sanoi laivuri. "Minä aion rutistaa vähän järkeä tyhmään kalloosi. Olen kuullut järjettömistä leikeistäsi maalla ja kun isäsi kertoi, ettei sinua voi pitää aisoissa, päätin minä ottaa sen tehdäkseni. Ja sen saatkin nähdä, ettei kanssani ole yhtä helppo leikitellä kuin hänen. Miten lapsellista ajatellakin! Tämäkö merirosvojen laiva! Sinun ikäisesi pojan pitäisi jo tietää, ettei sellaisia enää löydy."
"Tehän sanoitte olevanne merirosvo", sanoi poika. "Muuten en mukaanne olisi lähtenytkään."
"Senpä tähden niin sanoinkin", sanoi laivuri.
"Mutta koskaan en voinut sinua luulla sellaiseksi pässinpääksi, että todeksi sitä ottaisit. Merirosvo! Jopa nyt peräti! Näytänkö minä sitten merirosvolta?"
"Ette, — ette todellakaan", vastasi poika pilkallisesti nauraen."Paremmin näytätte…"
"Miltä näytän?" kysyi laivuri ja astui askeleen lähemmäksi. "Miltä?"
"Olen unohtanut sen", sanoi Ralph varovasti.
"Elä valehtele", sanoi laivuri ja punastui, kuullessaan perämiehen tirskuvan. "No laula ulos vaan! Annan kaksi minuuttia aikaa sinulle."
"Kadunlakasija", esitteli perämies, tullen avuksi. "Ämmä, nokikolari, lumpunkokooja, taskuvaras, linnan vanki, pesumuija…"
"Jos olisitte hyvä ja hoitaisitte omat toimenne, George, ettekä sekaantuisi asioihin, jotka teihin eivät koske, niin olisin erinomaisen kiitollinen", sanoi laivuri puoleksi tukahtuneella äänellä. "No poika, minkä näköiseksi aioit sanoa minua?
"Kuten perämieskin", sanoi Ralph pitkäveteisesti.
"Älä valehtele!" ärjäsi laivuri raivoissaan. "Et sinä sitä ole voinut unohtaa."
"En olekaan", sanoi Ralph, "mutta en tietänyt, mitä te siitä pitäisitte."
Laivuri katsoi epäilevästi poikaa, työnsi hattunsa takaraivolle ja raappi hermostuneesti päätään.
Enkä myöskään tietänyt mitä perämies "siitä pitäisi", jatkoi poika.
Hän vapautti laivurin kiusallisesta kohtauksesta, juoksemalla keittiöön. Susan Janen päällikkö katseli hetkisen tyhmistyneenä ympärilleen ja kääntyi sitten perämieheensä.
"Hänestä ette hevillä ota selvää", sanoi tämä viimeksimainittu ja nyökkäsi. "Todellinen pieni saatana."
Laivuri ei vastannut, mutta kun perunat olivat valmiita, sai nuori merimiehen alku ryhtyä kiillottamaan messinkejä, senjälkeen siivota kajuutan ja lopuksi auttaa kokkia pannujen ja patojen puhdistuksessa. Perämies sillä aikaa piti tarkastuksen hänen arkussaan.
"Näistä hän saa hullutuksensa", sanoi hän kajuuttaan palattuaan, kainalossaan paksu pinkka pieniä kirjoja. "Kuulkaas nimiä vaan: — 'Tyynen meren leijona', 'Yksikätinen merirosvo', 'Kapteeni Kiddin viimeinen matka'…"
Hän istuutui lähelle kajuutan ikkunaa ja alkoi selailla kirjoja, lukien laivurillekin tuon tuostakin jonkun kultamurusen. Viimemainittu kuunteli alussa halveksien, vaan lopulta oikealla jännityksellä.
"En todellakaan saa mitään kokonaisuutta luvustanne, George", sanoi hän harmistuneena. "Kuka oli Rudolph? Lukekaa enemmän."
Perämies luki taukoamatta kolme ensimäistä vihkoa ja kolmas loppui juuri kuin Rudolph ui kilpaa kahden haikalan ja veneenlastillisen ihmissyöjäin kanssa. Mutta tähän vihot loppuivatkin, vaikka perämies uudestaan tarkasti pojan arkun.
"Muuta ei häneltä voinut odottaakaan", sanoi laivuri suuttuneena. "Vaan minäpä opetan hänelle järjestystä, totta totisesti! Nuo kirjat lukitsette arkkuunne, George, ettekä anna niitä pojalle."
Aavalle merelle saapuminen alkoi nyt tuntua kuunarilla. Edessäpäin näkyi vaan sininen meri, jolla valkeat purjeet ja savuavat sauhupiiput kiidättivät Englannin tavaroita mailman markkinoille.
Seuraavat päivät oli poika joko merikipeä, tai työssä; tätä viimemainittua käytti laivuri hyvänä lääkkeenä merirosvohoureita vastaan ja edelliseen neuvoi kokki parhaaksi suolaista sianlihaa. Kun vihdoin viidentenä aamuna päästiin Fairhaveniin, oli poika seitsemännessä taivaassa, nähdessään taas maata ja rakennuksia.
Fairhaveniin jätettiin vaan osa lastista ja Ralph hommasi, toisten mukana, housut ja paidanhihat kiverrettyinä. Kun työ oli valmis, nostettiin uudestaan ankkuri ja purjehdittiin noin 30 penikulman päässä olevaan Lawportiin, johon ruutilasti oli jätettävä.
Perille päästyä oli ilta ja pakoveden aika, joten ankkuroitiin kaupungin lävitse juoksevan joen suuhun.
"Purjehdimme neljän tienoilla sisään", sanoi laivuri perämiehelle. "No Ralph? Tuntuuko ollenkaan paremmalta, kun vähän olen naputellut tyhmyyksiä päästäsi?"
"Paljonkin paremmalta, sir", vastasi poika kunnioittavasti.
"Ole kiltti poika", sanoi laivuri ja pysähtyi kajuutan rappusille, "niin saat jäädä, jos sinua haluttaa, pitemmällekin laivaan. Nyt saat mennä kojuusi, sillä huomen aamulla on aikaisin oltava pystyssä."
Poika jäi yksin kannelle. Miehistö istui kanssissa ja poltteli, paitsi kokkia, joka hääräili jotakin omaan laskuunsa keittiössä.
Tunti senjälkeen hiipi hänkin lepäämään. Molemmat matruusit nukkuivat jo ja kokki aikoi juuri ryömiä kojuunsa, kun samassa huomasi pojan vuoteen tyhjäksi. Ihmetellen hieroi hän nenäänsä, nousi kannelle ja katseli ympärilleen, vaan kuin ei mitään näkynyt, palasi hän takaisin.
"Missä poika on?" kysyi hän ja ravisteli Jemiä käsivarresta.
"Mitä?" mörisi Jem ja nousi istumaan. "Kenen poika?"
"Meidän, — Ralph?" sanoi kokki. "Minä en löydä häntä mistään. Ettei hän vaan olisi mennyt yli syrjän, varpusraukka."
Kun Jem kieltäytyi neuvottelemasta asiasta, herätti kokki Dobbsin. Dobbs murisi muutamia kirouksia ja nukkui uudestaan. Kokki nousi taas kannelle, etsi kaikista mahdollisista paikoista, kiipesi kappaleen matkaa mastoonkin, missä ei eläissään ollut käynyt, ja kun ei jälkeäkään näkynyt pojasta, tyytyi hän, joskin vastenmielisesti johtopäätökseen, että poika oli pudonnut mereen.
"Varpusraukka", sanoi hän surkutellen ja katseli, ympärilleen. Hitaasti asteli hän peräkannelle ja pudisti päätään, mutta vilkaistuaan perän taakse, pelästyi hän, päästi tahtomattaan huudon ja hieroi silmiään. Laivavene oli myöskin kadonnut.
"Mitä?" kysyivät molemmat merimiehet, kun kokki törmäsi kanssiin ja ilmoitti uutisen. "Jos se on poissa, niin se on poissa."
"Eiköhän liene parasta mennä ilmoittamaan asia laivurille?" sanoi kokki.
"Anna hänen itse ottaa selvä asioistaan", sanoi Jem ja kehräsi tyytyväisenä, kuin kissa pahnassaan. "Vene on hänen. Hyvää yötä!"
"Ja uuden siitä vaan saamme", sanoi Dobbs haukotellen. "Elä tuskittele asioista, jotka sinuun eivät koske, kokki."
Kokki tyytyi neuvoon ja tehtyään muutamia yövalmistuksia, sammutti hän lampun ja hyppäsi kojuunsa. Vaan samassa päästi hän pahan parahduksen, heilautti itsensä taas lattialle, haparoitsi tulitikkuja ja sytytti lampun uudestaan. Minuutti senjälkeen, herätti hän julmistuneet ystävänsä kolmannen kerran.
"Jätä rauhaan minut, kokki", sähisi Dobbs.
"Ellet sinä nylje häntä, teen sen minä", kirkui Jem ja koetti ylettyä nyrkillään kokkiin.
"Pään alukseeni oli nuppineulalla kiinnitetty kirje", sanoi kokki vapisevalla äänellä ja piteli likaista paperipalasta lampun edessä.
"Mitä se meille kuuluu", sanoi Jem. "Tuki turpasi! Kuuletko sinä."
Mutta kokin käytöksessä oli jotakin pelottavaa.
"Rakas kokki", luki hän kuumeentapaisella levottomuudella. "Minä olen tehnyt koneellisen helvetinkoneen ja asettanut sen lastiruumaan, ruudin viereen, ollessamme Fairhavenissa. Epäilemättä pamahtaa se tänä yönä, kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta aivan varma en ajasta ole. Älkää puhuko toisille mitään, vaan hypätkää yli syrjän ja uikaa maalle. Minä olen ottanut veneen. Olisin teidätkin vienyt mukanani, vaan kun kerran kerroitte uineenne seitsemän penikulmaa aallokossa, on teidän helppo…"
Luku katkesi nyt paikalla, sillä kuulijat ryntäsivät kojustaan villiä vauhtia kannelle ja suoraa päätä kajuuttaan, jonka hämmästyneille asukkaille he, henki kurkussa, kertoivat kirjeen pääsisällön.
"Mitä hän on kätkenyt lastiruumaan?" läähätti laivuri.
"Helvetinkoneen", sanoi perämies. "Sellainen kone, jolla ne räjähyttävät parlamenttitalojakin ilmaan."
"Mitä kello nyt on?" kysyi Jem huolestuneena.
"Suunnilleen puoli yksitoista", vastasi kokki vavisten. "Yritetään huutaa, ehkä ne kuulevat maalle."
Miehet kokoontuivat laivan syrjälle ja hurja huuto kaikui yön hiljaisuudessa. Useimmat Lawportissa olivat jo menneet sänkyihinsä ja ainoastaan ravintoloista ja joistakuista rakennusten ikkunoista loisti tuli.
Uudestaan kuului kuolleitakin herättävä karjunta ja kauhistunein silmäyksin vilkuilivat miehet lastiruuman luukkuja. Syvän hiljaisuuden vallitessa kuului heikko vastaus maalta. Huudettiin uudestaan, kuin hullut, kunnes vihdoin kuului veneen kölin raappiminen santaan ja senjälkeen airojen käyttämisen tervetullut ääni.
"Kiiruhtakaa!" parkui Dobbs, kun vene tuli näkyviin pimeästä."Miks'ette kiiruhda?"
"Mikä hätänä?" kuului veneestä.
"Ruutia!" kirkui kokki villisti. "Meillä on kymmenen tonnia ruutia laivalla, ja se räjähtää pian. Kiiruhtakaa! kiiruhtakaa!"
Airot lakkasivat käymästä ja veneestä kuului kauhistuksen sorina; sitten alkoi soutu entistä suuremmalla voimalla.
"Ne menevät takaisin", sanoi Jem yht'äkkiä. "Minä uin niiden jälkeen. Pitäkää varanne ja vetäkää ylös minut, toverit!" huusi hän ja molskahdettuaan veteen lähti uimaan voimakkain vedoin.
Dobbs, joka oli huononpuoleinen uimari, seurasi kuitenkin hetkisen epäiltyään hänen jälessään.
"Minä en taida uida edes kädet pohjassa", voivotteli kokki hampaat suussa kalisten.
Toiset, joilla ei ollut parempaa sanottavaa taidostaan, nojautuivat laivan syrjään ja kuuntelivat. Uijat olivat näkymättömiä pimeässä, mutta helposti voi pulikoimisesta seurata heidän edistymistään. Jem oli ensimäinen, joka vedettiin veneeseen ja pari minuuttia senjälkeen, veti hän Dobbsin ylös. Seurasi kiukkuisia kirouksia ja lyöntejä ja mätkähdyksiä. "Ne tulevat noutamaan meitä", sanoi perämies ihastuneena ja veti syvään henkeänsä. "Hyvin tehty, Jem!"
Vene lähestyi kiivailla aironvedoilla ja oli pian laivan kyljellä. Kolme miestämme hyppäsivät kiireesti alas, Jem ja Dobbs tarttuivat airoihin ja ennen pitkää, oli kuunari kadonnut pimeään. Rannalla oli kokoontunut vähäinen väkijoukko ja saatuaan kuulla uutisen, pelästyivät he kaupunkinsa kohtaloa. Selvää oli, että ainakin ikkunaruudut olivat suuressa vaarassa ja kotiin lähetettiin sentähden kiireesti sanansaattaja aukasemaan ne.
Hyljätystä Susan Janesta ei vielä kuulunut mitään. Kello kaupungin pienessä kirkontornissa löi kaksitoista.
"Asiat ovat hullusti", sanoi nyt eräs vanha kalastaja. "Jonkun pitäisi mennä ja hinata alus merelle."
Ei kukaan vastannut.
"Pelastaakseen Lawportin", jatkoi vanhus tunteellisesti. "Olisinpa minä vaan kahtakymmentä vuotta nuorempi…"
"Vanhan miehen tehtävä se olisi", kuului ääni joukosta.
Laivuri katseli himokkaasti laivaansa, ja kiukkuisesti joukkoa, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi vähitellen uskoa, että koko selkkauksesta oli päästy paljaalla pelästyksellä.
Kello löi kaksi ja väkijoukko alkoi hajaantua. Rohkeimmat asukkaat, joita veto ei miellyttänyt, sulkivat ikkunansa ja lapset, jotka vuoteiltaan olivat lähetetyt kävelymatkalle sisämaahan, palasivat vähitellen takaisin. Kello kolmelta katsottiin vaaran olevan ohitse ja päivän koittaessa nähtiin Susan Jane eheänä ankkurissa.
"Nyt menen minä takaisin", sanoi laivuri yht'äkkiä. "Kuka seuraa mukana?"
Jem, perämies ja kaupungin poliisikonstaapeli tarjoutuivat. Lainattiin vene, jota ennenkin oli käytetty, soudettiin kuunariin ja alotettiin etsiminen ruumassa tavattomalla varovaisuudella. Työ kysyi hermoja — ainakin alussa, vaan kun ei mitään löytynyt, kävivät miehet rohkeammiksi ja katselivat lopulta noloina toisiaan.
"Minä pahasti epäilen, ettei täältä löydy mitään", sanoi konstaapeli pilkallisesti nauraen ja istuutui ruutitynnörille. "Poika on vaan narrannut teitä."
"Siltä se vähitellen näyttää", murisi perämies. "Koko kaupunki tulee nauramaan meitä."
Laivuri katseli ympärilleen, eikä sanonut sanaakaan. Vaan yht'äkkiä kumartui hän, päästi hämmästyksen huudon ja sieppasi jotakin rikkinäisen hinkalon takaa.
"Jopas löysin sen", huusi hän. "Pois tieltä!"
Kiireesti ryntäsi hän kannelle, pitäen löytöään niin kaukana kuin mahdollista itsestään ja heitti sen kauas veteen. Kuului huimaava hurraa parista lähellä olevasta veneestä ja rannalta vastasi heikko kaiku.
"Oliko tuo helvetinkone?" kuiskasi hämmästynyt Jem perämiehelle."Minusta se näytti hummerilaatikolta."
Perämies pudisti päätään ja katseli konstaapelia, joka ahnain silmäyksin tirkisteli paikkaa, mihin laatikko katosi.
"Niin, olen kuullut ihmisistä, jotka senlaisenkin tähden ovat saattaneet henkensä vaaraan", sanoi hän ivallisesti.
Ahkerasti oli tehty työtä koko lauantai-ilta ja yö, ja vihdoin kymmenen aikaan sunnuntai-aamuna oli Bylgia täydessä merikunnossa, luukut paikoillaan ja kansi puhtaaksi lakastuna ja pestynä. Laivuri itse ja perämies seisoivat kannella ja katselivat ajatuksissaan Thamesin hiljalleen kohti merta juoksevaa, likaista vettä.
"Miten aikaisin hän tulee?" sanoi laivuri ja vilkasi huolimattomasti pitkin laituria.
"Noin puoli yhdentoista aikaan", vastasi perämies. "Olitte oikein kohtelias, kun luovutitte hyttinne hänelle, kapteeni."
"Sellaista ei kannata kehua", vastasi laivuri. "Olen tavannut teidän vaimonne jonkun kerran ennemmin, George, ja todellakin täytyy sanoa, ettei löydy montaa niin kaunopuheliasta ja hienokäytöksistä naista."
"Samaa on minun sanottava teistä", sanoi perämies, "tarkoitan teidän vaimostanne."
"Jokainen mies", jatkoi laivuri, "joka makaa mukavasti hytissään ja antaa naisen riisua ja vaatettaa ahtaassa kajuutassa, saisi hävetä silmänsä täyteen."
"Kas, tuollahan tavarat jo tulevatkin", sanoi perämies ja täytti hitaasti piippunsa. "Mitä hän kaikilla noilla tekee, en saa järkeeni. Heti kun akkani on saanut päähänsä matkustaa, niin mitä hän tekee? Rientää kauppakadulle ja ostaa itselleen uuden hatun, kalliimman kuin varat myöten antaisivatkaan."
"Sellaisia ne ovat kaikki", sanoi laivuri. "Minun on ihan yhtäläinen. —Vaan mitäs tuo poika etsii?"
Poika tuli ihan laiturin reunalle ja vastasi itse puolestaan.
"Kuka on kapteeni Bunnett?" kysyi hän kimakalla äänellä.
"Kyllä se minä olen poikaseni", vastasi laivuri.
"Tässä olisi kirje teille."
Laivuri aukasi kuoren, raapasi partaansa ja katsoi perämieheen.
"Joskus saa hyvääkin liiaksi", sanoi hän lopulta.
"Miten niin?" kysyi perämies.
"Minunkin vaimoni tulee mukaan", sanoi laivuri. "Hän kirjoittaa saapuvansa aamupäivällä, enkä minä millään muotoa saa purjehtia ilman häntä."
"Sepä harmillista", sanoi perämies ymmärtäen olevansa velvoitettu jotakin sanomaan.
"En tullut puhuneeksi hänelle teidän vaimonne matkasta", sanoi laivuri, "Mihin ne molemmat nyt panemme? Aivan varmaa kai on, että teidän vaimonne tulee?"
"Aivan varmaa."
"Ei suinkaan hän voisi; lykätä tuonnemmaksi matkaansa?" sanoi laivuri, ja kääntyi poispäin.
"Mahdotonta! Hän on jo saanut uuden hattunsa", vastasi perämies. "Ei suinkaan teidänkään vaimonne voisi odottaa?"
Laivuri pudisti päätään. "Mutta löytyy sentään eräs keino", sanoi hän toivovasti. "Ehkä he sopivat hyvin keskenään. Jakakoot hytin."
"Ja silloin pelaamme whistiä vapaa-aikoina", sanoi perämies ja asteli laivurin jälestä kajuuttaan.
"Ahdas se on, mutta kodikas", sanoi laivuri avaten hytin oven.
Samaan aikaan saapui rantaan kahdet ajoneuvot ja tuskin rouva Bunnettin tavarat olivat laiturilla, kun siihen jo ilmaantui rouva Fillsoninkin kotelot. Molemmat naiset, aivan outoja keskenään, vilkuilivat uteliaasti toisiaan ja katselivat odottavasti Bylgian tyhjää kantta.
"George!" huusi rouva Fillson, pitkä kaunis nainen ja korotti äänensä melkein kirkunaksi, voittaakseen läheisen nostokoneen rätisevän kolinan.
Oli onneton sattuma, että laivurilla ja perämiehellä oli sama ristimänimi.
"George", huusi rouva Bunnett ja katsoi harmilla toista.
"George", kirkui rouva Fillson ja maksoi katseet korolla.
"Hampsu!" sanoi rouva Bunnett hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei naapurinsa sitä olisi kuullut.
"George!"
Ei kuulunut vastausta.
"George!"huusivat molemmat naiset yht'aikaa.
Ei vieläkään vastausta.
Löytyi vielä yksi George laivalla, kanssissa, ja seuraten uteliaiden toveriensa tyrkkäyksiä, nousi tämä herrasmies kannelle ja katseli kummissaan kauniita huutajia.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän vihdoin pässimäisesti.
"Sanokaa kapteeni Bunnettille, hänen rouvansa olevan täällä."
"Kyllä", vastasi merimies ja aikoi lähteä matkaansa, kun rouva Fillson huusi hänet takaisin.
"Sanokaa herra Fillsonille, että hänen rouvansa on täällä", sanoi hän kohteliaasti.
"All right, rouva", vastasi mies ja riensi ilmoittamaan näitä mieluisia uutisia. Molemmat naineet miehet ryntäsivät kannelle ja heti ensi silmäys ilmaisi heille naisten välin rikkoutuneen.
"Mitäs kuuluu, kapteeni Bunnett?" kysyi rouva Fillson, hymyillen lumoavasti.
"Hyvää huomenta, rouva Fillson", vastasi laivuri ja koetti välttää vaimonsa katsetta. "Tässä on minun vaimoni, rouva Bunnett."
"Hyvää huomenta, rouvaseni", sanoi rouva Fillson ja kohenteli uutta hattuaan sormenpäillään.
"Hyvää huomenta", vastasi rouva Bunnett kylmästi. "Olette varmaankin tuoneet tavaroita miehellenne?"
"Hän seuraa mukana", sanoi laivuri, hyvillään saadessaan sen sanotuksi."Odottakaa silmänräpäys, niin nostan teidät ylös."
Hän autti molemmat naiset kannelle ja koittaen väkistenkin ylläpitää iloista keskustelua, laskeutui hän edellä kajuuttaan. Onnettomuutta ennustavan hiljaisuuden vallitessa saivat naiset kuulla olevansa pakoitetut jakamaan laivurin hytin keskenään.
"Se on ainoa mahdollisuus", sanoi perämies, turhaan odotettuaan, että asianomaiset sanoisivat jotakin.
"Ja avara se kylläkin on, kun tarkemmin sitä katselee", sanoi laivuri ja asetti päänsä kallelleen, nähdäkseen jos hytti siten katsottuna näyttäisi suuremmalta.
"Kolmellekin siellä on tilaa, jos oikein hätä tulisi", sanoi perämies rohkeasti.
Naiset eivät vieläkään puhuneet mitään, mutta rouva Bunnettin poskille oli noussut palolippu, mikä ei ennustanut hyvää hänen miehelleen. Löytyi ainoastaan yksi matka-arkun paikka koko hytissä ja rouva Fillson oli pitänyt varansa ja sovittanut omansa siihen. Kun se oli kunnollisesti tehty, nousi hän kannelle, miehensä kanssa, katselemaan seutua ympärillä.
"George", sanoi rouva Bunnett pahantapaisesti, kun pariskunta oli jäänyt kahdenkesken.
"Niin, kultaseni?"
"Lähetä pois tuo nainen", sanoi rouva Bunnett käskevästi.
"Ei käy laatuun", vastasi laivuri päättävästi. "Oma syysi, ettet ennemmin ilmoittanut tulostasi."
"Niin, minä tiesin sen, ettet sinä tahtoisi minua mukaasi", sanoi rouva Bunnett ja ruusut hänen hatussaan värisivät. "Perämies ajattelee huvia hänen vaimolleen, mutta minä raukka saan istua kotona, pestä ja paikata sinulle ja siivota huoneita. Ooh, minä kyllä tiedän… ei sinun tarvitse sanoa mitään."
"On liian myöhäistä muuttaa sitä enää", sanoi laivuri. "Minun pitää kannelle nyt; parasta kun seuraat mukana sinäkin."
Rouva Bunnett seurasi miestään ja pysytteli niin kaukana kuin mahdollisia perämiehen rouvasta, katsellen ikäänkuin hallitsijatar, miten miehet nostivat purjeita ja ankkurin. Puhalsi suotuisa länsi-tuuli ja Bylgia halkaisi aaltoja, vesi keulassa kohisten.
Vielä päivällisaikaan oltiin vilkasliikkeisessä seudussa, joten laivuri, salaiseksi mielihyväkseen, taisi lähettää perämiehen yksinään pitämään seuraa naisille päivällispöydässä. Tämä näytti takaisin tullessaan kovin vaalealta ja pelästyneeltä ja kohdatessaan laivurin katseen, kohotti hän merkitsevästi olkapäitään.
"Ei mitään rumia sanoja?" kysyi laivuri puoleksi kuiskaten.
"Eipä juuri", vastasi perämies. "Mutta sitä enemmän, niin kutsutuita 'hienoja viittauksia'."
"Minä ymmärrän."
"Ellette nyt ymmärrä", sanoi perämies, "niin teepöydässä kyllä tulette ymmärtämään. Minä en enää aio istua yksinäni heidän kanssaan. Jos kysytte mitä olen syönyt, on minun mahdoton sanoa sitä."
Hän vetäytyi syrjään, kun pöytätoverinsa samassa nousivat kannelle. Laivuri päätti kukistaa kapinan heti alkaessa, huusi molemmat naiset luokseen ja selvitteli heille vastaantulevien laivojen merkillisyyksiä. Vaan keskellä hänen esitelmäänsä, poistui rouva Bunnett ja tyytyi edempää katselemaan onnetonta miestään, — kasvoillaan ilme kuin marttyyreilla pyhissä tauluissa.
Tee-pöydässä, oli miesten osa surkea. Rouva Bunnett ojensi rouva Fillsonille teekupit, vilkaisemattakaan häneen, ja rouva Fillson seurasi esimerkkiä, tarjotessaan leipää ja voita. Kun hän veti tarjottimen takaisin, oli se tyhjä ja rouva Bunnett noukki, harmista melkein haljeten, leipäviipaleita helmastaan.
"Ooh! Minä olen niin pahoillani", sanoi rouva Fillson.
"Sitä ette suinkaan ole", sanoi rouva Bunnett terävästi. "Ehdollanne sen teitte."
"No, no, no…", yrittivät molemmat miehet heikolla äänellä.
"Minun mieheni tietysti vaan istuu ja katselee rauhassa, kun minua häväistään", sanoi rouva Bunnett ja nousi suuttuneena tuoliltaan.
"Ja minun mieheni hörppii teetään, välittämättä, jos minua syytetäänkin valehtelemisesta", sanoi rouva Fillson ja loi harmistuneen katseen perämieheen.
"Jos sinä luulet, että minä makaan samassa hytissä tuon naisen kanssa, George, niin suuresti erehdyt", sanoi rouva Bunnett pelottavalla äänellä. "Ennen olen vaikka lattialla."
"Ja minä makaan ennen vaikka romuraudoilla", sanoi rouva Fillson ja vilkasi vihollisensa luisevia ruumiinmuotoja.
"No, sitten makaamme me perämiehen kanssa siellä", sanoi laivuri. "Sinä saat perämiehen kojun ja rouva Fillson makaa kajuutan sohvalla. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, George?"
"Ei, Georgella ei tietystikään ole mihinkään mitään vastaan", huudahti rouva Fillson. "George myöntyy kaikkeen, kun on kysymys hänen vaimostaan."
"Jos sinä hiukankin olisit miesmäinen, George", ähkyi rouva Bunnett, "et noin antaisi loukata minua."
"Ja jos sinä olisit hiukankin miesmäinen", sanoi rouva Fillson, kääntyen mieheensä, "vapauttaisit minut tuon naisen seurasta. Koskaan et sinä katso minun parastani."
Hän ryntäsi kannelle, jonne rouva Bunnett'kin pian seurasi. Molemmat miehet jatkoivat hiljaisuuden vallitessa syömistään.
"Meidän täytyy tehdä riita keskenämme heidän mielikseen", sanoi vihdoin laivuri ja asetti tyhjän kuppinsa pöydälle. "Ennen he eivät ole tyytyväisiä."
"Se ei käy", sanoi perämies ja taputti laivuria olalle.
"Teeskentelemme, tarkoitan", sanoi tämä.
"Se ei kävisi luonnollisesti", sanoi perämies. "He huomaisivat sen. Olemme nyt purjehtineet viisi vuotta yhdessä, eikä koskaan ole pahaa sanaa vaihdettu."
"No, jos te tiedätte paremman keinon, niin laulakaa ulos", sanoi laivuri vähän äkäisesti. "Tätä tällaista ei ihminen voi kestää."
"Katsotaan nyt ensin, miten käy aamiaisellakin", sanoi perämies ja sytytti piippunsa. "Jos se onnistuu yhtä huonosti, kuin tähän saakkakin, niin voimmehan, heidän mielikseen, koetteeksi, vähän riidelläkin."
Aamiainen seuraavana aamuna, oli kerrassaan kauhea; rouvat suoraan yllyttivät miehiään vihollisuuksiin. Siinä he eivät sentään onnistuneet; mutta aamupäivän kuluessa, sopivat miehet asiastaan ja seuraavalla aterialla puhkesi myrsky.
"Minä en tahdo surkutella itseäni, enkä loukata kenenkään tunteita", sanoi laivuri, vilkaisten perämieheen, "mutta jos hiukan vähemmällä kolinalla voisitte syödä ruokanne, George, olisin erinomaisen kiitollinen teille."
"Vai niin, todellakin", sanoi perämies — ja hänen vaimonsa suoristi yht'äkkiä selkänsä.
Molemmat sotaakäyvät voimat katselivat toisiaan kiukkuisin katsein ja ponnistivat ajatuksiaan uusien loukkauspuheiden keksimiseen.
"Syötte kuin sika", jatkoi laivuri.
Perämies ajatteli niin kauan musertavaa vastausta, että hänen vaimonsa kadotti kärsivällisyytensä ja hypähti purppuranpunaisena seisomaan.
"Kuinka rohkenette puhua siten minun miehelleni?" huusi hän. "George, tule heti kannelle!"
"En minä välitä hänen puheistaan", sanoi perämies, joka juuri oli alottanut päivällisensä.
"Tule heti!" sanoi hänen vaimonsa ja työnsi pois lautasen.
Perämies nousi huoaten, huomasi kauhistuksen ja osaanoton välähdyksen laivurin silmissä, mutta vastasi siihen samanlaisella, täynnä voimatonta raivoa.
"Käyttäkää suurempaa veistä, kapteeni", sanoi hän häijysti. "Tuon pienen raukan voitte jonakuna kauniina päivänä niellä vatsaanne."
Kysymyksessä oleva ase nyrkkiin puserretussa kädessään kääntyi laivuri ja tirkisteli miestä, kivettyneenä hämmästyksestä.
"Ellen olisi kapteeni tällä laivalla", sanoi hän käheästi, "ja pakoitettu käymään hyvällä esimerkillä, saisitte komean selkäsaunan noista sanoistanne, George."
"Teidän paraaksenne se vaan oli, kapteeni Bunnett", sanoi rouva Fillson ivallisesti. "Minä kerran tunsin erään ruotu-ukon, joka aina söi veitsellä ja lopulta söi itsensä kuoliaaksi."
"Niin, sen hän teki ja hänellä ei ollut puoliksikaan niin suurta suuta, kuin teillä", lisäsi perämies varottavasti.
"Kapteeni tai miehistö", sanoi laivuri, melkein tukahtuneena, "mutta tätä en enää siedä. Tulkaa kannelle, George, ja toistakaa nuo sananne."
Ennenkuin perämies ennätti seurata haastetta, tarttui vaimonsa hänen käteensä ja kauhistuksen huudolla kiersi rouva Bunnett käsivartensa laivurin kaulaan, kieltäen häntä liikkumasta paikaltaan.
"Vartokaa, kunnes tapaan teidät maalla, poikaseni", sanoi laivuri uhaten.
"Minä kyllä yksinkin vien laivan kotiin, jahka olen pehmittänyt teidät", vastasi perämies ja nousi rouvansa kanssa kannelle.
Iltapäivällä ei kumpikaan pari virkannut sanaakaan, miehet vaan vaihtelivat katseita. Kun rouvat vihdoin olivat menneet alas, lähestyi perämies hupaisesti hymyillen vihollistaan.
"Hyvin, poikani", sanoi hän sydämellisesti.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi laivuri, suuttuneella ihmetyksellä.
"Tarkoitan teeskenneltyä tapaanne riidellä", sanoi perämies. "Teitte sen kerrassaan mainiosti. Minäkin koitin pitää puoliani, mutta se ei käynyt likimainkaan niin hyvin kuin teiltä."
"Tarkoitatteko, ettette tarkoittanut, kuten sanoitte"? kysyi laivuri.
"Tietysti", vastasi perämies, ja näytti hyvin hämmästyneeltä. "Ette suinkaan tekään sitä tehnyt?"
"En", sanoi laivuri ja nielasi. "En, tietystikään en. Mutta te ajoitte myöskin asianne hyvin, George. Mainion hyvin."
"En puoliksikaan niin hyvin kuin te", sanoi perämies. "Niin, me kai jatkamme yhä?"
"Se kai parasta", vastasi laivuri. "Vaan ei suinkaan liene tarpeellista, että samaa tapaa seuraamme. Tarkoitan veitsien nielemistä ja muuta sellaista."
"Ei, ei", sanoi perämies hätäisesti.
"Ja jos te voisitte saada vaimonne Summercovesta matkustamaan junalla kotiin George, saisimme ehkä vähän rauhaa täällä."
"Hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle sellaista pyyntöäkään", sanoi perämies. "Saatte luvan käskeä häntä itse, kapteeni."
"Sitä en tee", sanoi laivuri päättävästi. "En koskaan voisi laivallani kohdella naishenkilöä sillä tavalla. Toivon sentään tietäväni, miten käyttäytyä, niin veitsellä kuin syönkin."
"Unohtakaa pois tuo", sanoi perämies ja punastui. "Odottakaamme nyt vielä ja katsellaan mihin asiat kääntyvät", lisäsi hän toivovasti.
Seuraavina kolmena päivänä ei tultu mihinkään parempaan tulokseen ja riita, miesten teeskennelty ja naisten teeskentelemätön kärjistyi huippuunsa. Oli selvää, että naiset pitivät näitä kahakoita hauskempina kaikkia muita huvituksia laivalla. Kun molemmin puolin puhjettiin suonenvedon tapaiseen itkuun, jota miehistö katseli suurella osanotolla, oli naineiden miesten ryhdyttävä ajattelemaan voimakkaampia keinoja.
"Asia käy päivä päivältä pahemmaksi", sanoi laivuri alakuloisesti."Me tulemme koko miehistön ivan esineiksi, ennenkuin pääsemme heistä.Vielä päivä ennenkuin saavumme Summercoveen, viisi tai kuusi siellä javähintäin viisi paluumatkalla."
"Murha ennen sitä tulee tapahtumaan", sanoi perämies ja pudisti päätään.
"Jospa saisimme ne molemmat junaan", jatkoi laivuri.
"Se maksaa rahaa."
"Mutta ne olisivat oikein käytettyjä rahoja."
"Eivätkä ne siihen suostu", sanoi perämies. "Ei kumpikaan."
"Olen ennenkin nähnyt naisväen riitelevän", sanoi laivuri, "mutta silloin on ne kuitenkin voinut pitää aisoissa. Se juuri on onnettomuus, että pitää asua näin ahtaasti."
"Ajatelkaa, jos sanoisimme, ettei laiva ole merikelpoinen", ehdotti perämies.
"Silloin ne eivät erkanisi meistä pahallakaan", sanoi laivuri.
"Niin luulen minäkin", sanoi perämies miettivänä. "Mutta riennossa ne lähtevät, jos sanomme laivalla olevan rokkoa, tai jotain muuta sentapaista."
Laivuri murisi myöntävästi.
"Koetus ei suuria maksa", jatkoi perämies. "Juuri kun saavumme satamaan, niin voimme antaa jonkun miehistöstä — esimerkiksi pojan — sairastua rokkoon."
"Miten se käy päinsä?" kysyi laivuri, vähän ivallisesti.
"Antakaa minun hoitaa koko asia", vastasi perämies. "Minulla on ajatus, jonka mukaan sen pitäisi onnistuman."
Hetkisen epäiltyään myöntyi laivuri, vasten parempaa tahtoansa. Seuraavana päivänä, kun hitaasti lähestyttiin Summercovea ja matkustajat olivat kannella tähystämässä satamaa, ryntäsi kokki pelästyneen näköisenä kannelle ja kuiskasi jotakin laivurin korvaan.
"Mitä?" huudahti tämä. "Tyhmyyksiä!"
"Mitä?" kysyi rouva Bunnett'kin ja kääntyi ympäri.
"Kokki on saanut päähänsä, pojan sairastuneen rokkoon", sanoi laivuri naurahtaen.
Molemmilta naisilta pääsi heikko huudahdus.
"Tyhmyyksiä!" sanoi rouva Bunnett vaaleten.
"Loruja", lisäsi rouva Fillson ja hänen suupielissään värähti.
"Niin", sanoi kokki levollisesti, "rouva tietystikin tietää parhaiten, mutta minä olen kerran purjehtinut parkkilaivassa, jossa rokko oli hyvin ankara; minun pitäisi tietää miltä se näyttää."
"Niin ja nyt luulette kaikkia rokoksi", sanoi rouva Bunnett epävarmalla äänellä.
"Kuulkaa nyt rouva", sanoi kokki ja teki teatterimaisen liikkeen, "ehkä haluatte tulla katsomaan häntä."
"En", läähätti rouva Bunnett ja otti pari askelta taaksepäin.
"Kapteeni tulee varmaankin", kysyi kokki.
"Sinä pysyt paikallasi, George", sanoi käskevästi rouva Bunnett."Pysykää vähän edemmällä kokki."
"Ja pitäkää suunne kiini, maalle päästyämme", sanoi perämies. "Teidän ei ole tarvis laulaa sitä koko kaupungille, sillä silloin on mahdotonta saada apuväkeä lastinpurkaukseen."
"Kyllä, kyllä", sanoi kokki ja asteli poispäin. "Minä en rokkoa pelkää.Olen siinä kerran ollut, eikä se minuun koske."
"Ooh, minä toivoisin olevani kaukana tästä inhottavasta laivasta", huokasi rouva Fillson hermostuneesti. "Täällä ei ole muuta kuin selkkauksia. Miten kauan vielä kestää, ennenkuin pääsemme Summercoveen, kapteeni Bunnett?"
"Puolessatoista tunnissa sen pitäisi mennä", vastasi laivuri.
Molemmat naiset huokasivat levottomina ja katselivat jännityksellä satamaan, joka vähitellen sukeltautui näköpiiriin.
"Minä matkustan junassa takaisin", sanoi rouva Bunnett. "Kerrassaan inhoittavaa, että vapaa-aikansa tällä tavalla pilaa."
"Se kuuluu asioihin, joita ei voi auttaa", sanoi hänen miehensä.
"Parasta, että annat minulle vähän rahaa", jatkoi rouva. "Aijon vuokrata huoneen kaupungissa päiväksi, tai pariksi, nähdäkseni miten tauti kehittyy."
"Matkusta sinä vaan suoraan kotiin", sanoi laivuri.
"Tyhmyyksiä", vastasi rouva Bunnett kiivaasti. "Ajattele, jos sinä itse vielä saisit rokon, silloin minun kuitenkin pitää olla täällä ja katsoa, että saat hyvää hoitoa. Olen varma, ettei rouva Fillsonkaan matkusta."
Rouva Fillson ojensi kätensä herra Fillsonille ja sanoi, ettei hän mitenkään sitä voisi tehdä.
"Myllynkivi putoaisi hartioiltamme, jos matkustaisitte", sanoi perämies laivurinkin edestä.
"Joka tapauksessa emme kuitenkaan matkusta ennen päivää eli paria", sanoi rouva Bunnett ja katsoi melkein ystävällisesti rouva Fillsonia.
Tämän selityksen perusteella, sekä naisten innokkaista pyynnöistä, oli miesten, joskin vastenmielisesti, hellitettävä rahat.
"Muistakaa, ettette puhu asiasta mitään kaupungissa", sanoi perämies, kohdatessaan laivurin harmistuneen katseen.
"Mutta pitäähän teidän saada lääkäri", sanoi rouva Bunnett.
"Minä tunnen erään täällä", sanoi perämies, "ja haen hänet."
Hän astui jonkun askeleen syrjään ja iski silmää laivurille. Tällä ei kuitenkaan ollut halua puhelemiseen ja loppumatka satamaan kului täydellisen hiljaisuuden vallitessa.
Heti kun laiva kunnollisesti oli kiinni laiturissa, lähtivät rouvat etsimään itselleen asuntoa. Tunti sen jälkeen saapui sana, että huone oli saatu, siisti ja mukava, vaikkakin se tuli vähän kalliimmaksi, mitä ensin oli ajateltu. He pyysivät etteivät miehensä antautuisi mihinkään tarpeettomaan vaaraan ja lähettivät pesua varten tarttumista ehkäisevää saippuaa.
Kolme päivää viipyivät rouvat Summercovessa, tulivat hyviksi ystäviksi ja tekivät, levottomuudesta huolimatta, pitkiä kävelymatkoja ympäristössä. Vähintäinkin kaksi kertaa päivässä lähetettiin sairaalle lihalientä ja muita herkkuja, mutta ne eivät koskaan tulleet kajuuttaa edemmäksi, sillä liikettä välittävä pieni poika, oli saanut jyrkän määräyksen olla astumatta laivaan. Neljännen päivän aamulla tulivat rouvat itse niin lähelle laivaa kuin uskalsivat — ottamaan jäähyväisiä.