"Kirjoita, jos tauti pahenee", huusi rouva Bunnett.
"Tai jos sinä saat rokon, George", lisäsi rouva Fillson.
"Hän on jo paranemaan päin", sanoi perämies. "Olkaa huoleti!"
Molemmat rouvat näyttivät tyytyväisiltä ja kääntyen ainakin joka kymmenennen askeleen päästä heiluttamaan nenäliinojaan, poistuivat he rautatieasemalle päin.
"Jos minä joskus vielä otan naisväkeä laivaani, niin nielköön minut paholainen elävänä", sanoi laivuri. "Mutta kuka tuo vanha herra on?"
Hän osoitti vanhaa valkopartaista miestä, joka lähestyi kuunaria musta laukku kädessään.
"Kapteeni Bunnett?" kysyi mies.
"Se olen minä", sanoi laivuri.
"Vaimonne lähetti minut", sanoi mies. "Nimeni on Thompson, — tohtori Thompson. Hän kertoi teillä olevan ison rokon laivalla. Tahdon nähdä sairaan."
"Meillä on jo lääkäri", sanoivat laivuri ja perämies yht'aikaa.
"Vaimonne sanoi sen, mutta hän tahtoi välttämättä, että minä tulisin katsomaan potilasta", sanoi tohtori Thompson. "Se on myöskin minun velvollisuuteni piirilääkärinä."
"Nyt olette saanut asiat kauniiseen kuntoon", huokasi kauhistunut laivuri moittivasti.
"Jokainen voi joskus tehdä tyhmyyden", kuiskasi perämies. "Antakaa hänen tulla laivaan, eihän meillä rokkoa ole. Pahimmassa tapauksessa syytämme kokkia koko asiasta."
"Se kai lienee parasta", sanoi laivuri ja autti lääkärin laivaan. Perämies juoksi kanssiiin, ja pakotti raivostuneen pojan kiireesti riisumaan vaatteensa ja asettautumaan vuoteelle.
Syvän hiljaisuuden vallitessa tutki tohtori potilasta ja kaikkein suureksi hämmästykseksi, käski hän miehistönkin pistää ulos kielensä, yskiä ja puhaltaa.
"Miten kauan poika on ollut kipeänä?"
"Suunnilleen neljä päivää", vastasi hämmästynyt laivuri.
"Tästä näette, miten käy, kun salaa tällaisia asioita", sanoi tohtori ankarasti. "Te olette pitäneet sairaan täällä, vaikka hänet välttämättä olisi ollut vietävä sairaalaan. Nyt sitä on jokaisessa noissa miesraukoissa."
"Mitä?" huudahti laivuri. "Heissä — mitä?"
"Rokkoa tietystikin", sanoi lääkäri. "Vieläpä vaikeinta laatua. Rokko on sisällinen. Rakkuloista ei yhtäkään ole päälle noussut."
"Ooh! Peijakas!" ihmetteli laivuri ja miehistö huokasi onnettomana.
"Miksi sitä sitten luulitte?" kysyi tohtori ankarasti. "Nyt ei heitä enää voi muuttaa, miesten on ruvettava sänkyyn, jokaisen, ja teidän on perämiehen kanssa hoidettava heitä."
"Mutta jos se tarttuu?" sanoi perämies valittaen.
"Siihen saatte mukautua", sanoi lääkäri, mutta lisäsi vähän lempeämmin: "Koitan iltapäivällä lähettää tänne pari hoitajatarta. Siihen saakka saatte tehdä parhaanne."
"Hyvä, sir", sanoi laivuri sortuneella äänellä.
"Mitä ensiksi on tehtävä", sanoi tohtori, nousten hitaasti rappuja, "on, että valelette heitä kylmällä vedellä. Tehkää se kerran joka puolen tunnin kuluessa siksi kunnes kuumenäppylät lyövät ulos."
"Tapahtuu", sanoi laivuri. "Mutta kiiruhtakaa hoitajattaria, sir."
Hän jäi seisomaan sanattomana, kunnes tohtori katosi näkyvistä, sitten riisui hän, raskaasti huoaten, takkinsa ja ryhtyi työhön.
Koko aamupäivän valelivat laivuri ja perämies miehistöään, odotellen väsymyksen sekaisella kärsimättömyydellä kuumenäppylöitä, samoin kuin miehistökin. Kokki kirosi ja hyppi kuin vimmattu joka kerta kuin ämpärillinen kylmää vettä valui pitkin hänen alastonta ruumistaan.
"Toivoisin nyt jo hoitajattarienkin tulevan, George", läähätti laivuri, kun hetkeksi istuttiin puhaltamaan. "Tämä on kauheaa työtä."
"Pahempaa kuin viimeisellä tuomiolla", sanoi perämies surullisesti.
"Halloo!" kuului ääni laiturilta.
Molemmat miehet kääntyivät katsomaan huutajaa.
"Halloo!" vastasi laivuri alakuloisesti.
"Mitä te olette lörpötelleet rokosta?" kysyi äsken tullut.
Laivuri viittasi väsyneesti keulaan.
"Viidellä kappaleella, tuolla, on sitä", sanoi hän. "Oletteko tekin tohtori."
Vastaamatta mitään hyppäsi mies laivan kannelle ja astui kiireesti kanssiin, toisten kahden seuratessa jälessä.
"Älkää seisoko valon edessä", ärjäsi mies. "Antakaa kun katson teitä, pojat."
Hän alkoi tutkia puhtaaksi valeltuja miehiä ja murisi ihmetellen.
"He ovat saaneet ankaria kylmiä kylpyjä", sanoi laivuri huomattavalla ylpeydellä.
"Mitä?" kysyi mies.
Laivuri selitti asian lähemmin ja katsoi kummissaan ympärilleen, kun lääkäri yht'äkkiä alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sopimaton nauru kiusasi epämiellyttävästi potilaittenkin korvia ja Joe Burrows nousi varovasti istumaan kojussaan ja koetti nyrkillään ulottua mieheen.
"Teitä on narrattu", sanoi tohtori ja kuivasi silmiään.
"En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi laivuri arvokkaasti.
"Joku on vetänyt nenästä teitä", sanoi tohtori. "Ylös hullut! Teissä ei ole enempää rokkoa kuin minussakaan."
Lääkäri lähti matkaansa ja miehet kiroten puoleksi helpotuksesta, puoleksi kiukusta, nousivat etsimään vaatteitaan.
"Kuka on voinut tehdä tuollaista", sanoi perämies ajattelevana.
Laivuri pudisti päätään, mutta hetkinen senjälkeen selvisi hänen katseensa vähäisen. Hän otti piipun suustaan ja viittasi peukalollaan kohden rautatieasemaa. Ja perämies vähän tuumittuaan, nyökkäsi myöntävästi.
"Saamme erään hyvän ystävän mukaamme tälle matkalle", sanoi "Aallon" laivuri istuessaan teen jälestä perämiehen kanssa kannella. "Eräs uusi jäsen seurassamme, veli Hutchins."
"Lähetysystävä varmaankin", sanoi perämies huolettomasti.
"Niin lähetysystävä", toisti laivuri. "Olen varma, että tulette pitämään hänestä, George; hän on ennen ollut suurimpia lurjuksia."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi perämies ja katsoi vihaisesti laivuriin.
"Hänen elämänsä historia on kovin kirjava", vastasi laivuri. "Melkein puolissa Englannin vankiloissa on hän tunnettu. Kuullessaan hänen puhettaan on kuin lukisi avonaista kirjaa."
"Vai niin! Ja hän tietysti taas alkaa ja lopettaa ateriat pitkillä rukouksilla ja veisuilla, kuten tuo viimekesäinenkin paksuniskainen, lihava roisto, joka saappaani varasti?" kysyi perämies.
"Hän ei niitä varastanut, George", sanoi laivuri. "Olisittepa nähneet hänen itkunsa ja epätoivonsa, teidän epäilyksenne kuultuaan, ette mitenkään voisi antaa anteeksi itsellenne tällaista puhetta. Hän puhui siitä kokouksessa ja me rukoilimme kaikin teidän edestänne."
"Oli turha vaiva! Te olette kaikki yhtä hyviä, te ja lähetyksenne", sanoi perämies halveksivasti. "Nenästä teitä aina vedetään. Joku roikale tulee luoksenne, puhuu kauniisti armosta, joka on tullut hänen osakseen ja te toimitatte hänelle heti helpot ja mukavat päivät. Kas niin, älkää keskeyttäkö minua. Aioitte kysyä, miksi en minä yhdy joukkoonne ja minä vastaan, että minulla on hyvä, terve järkeni vielä tallella."
"Joskus tulette muuttamaan ajatuskantaanne, hyvä George", huokasi laivuri hurskaasti ja nousi seisomaan. "Toivon sydämestäni, että Jumala lähettäisi teille jonkun surun, jonkun, jota teidän olisi mahdoton kestää. Se on ainoa mikä teidät pelastaa."
"Sitä luultavasti toivoo tuo paksuniskainen saappaiden varaskin", tuumi perämies.
"Kyllä, sitä hän juuri sanoi", vastasi laivuri hartaudella.
Perämies nousi seisomaan, kopisti pilkallisena piippunsa laivan syrjään ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Saamatta kuitenkaan takaisin entistä rauhaansa, hyppäsi hän laiturille ja läksi kävelemään kaupunkiin.
Oli jo myöhäinen kun hän palasi takaisin. Kynttilä piipitti huonolla valolla kajuutan pöydällä ja kapteeni istui silmälasineen lukemassa jotakin vanhaa evangelista aikakauskirjaa, laihalle mustapukuiselle miehelle.
"Tämä on perämiehemme", sanoi laivuri ja katsoi ylös kirjastaan.
"Kuuluuko hän meihin?" kysyi vieras.
Laivuri pudisti alakuloisena päätään.
"Eikö vielä?" sanoi vieras, rohkaisevalla äänellä.
"Olen nähnyt tarpeekseni teidän kaltaisianne", sanoi perämies ylpeästi. "Ja mitä enempi teitä näen, sitä vähempi teistä pidän. Ihan vereni kiehahtaa, kun katselen teitä."
"No, nyt se on paha, joka puhuu teissä", sanoi herra Hutchins tunteellisesti ja varmasti.
"Niin, hänen äänensä te kai hyvin tunnette", sanoi perämies levollisesti.
"Olen elänyt hänen kanssaan 30 vuotta", sanoi herra Hutchins kunnioitusta herättävällä painolla, "mutta silloin väsyin minä häneen."
"Kaipa se jo häntäkin pitkästytti", tuumi perämies. "30 päivää olisi jo ollut tarpeeksi minulle."
Näin sanoen, meni hän hyttiinsä, antaakseen herra Hutchinsille aikaa miettiä sopivaa vastausta, tuli taas takaisin kokonaisen whiskypullon ja lasin kanssa ja sekotti itselleen väkevän groggin. Hutchins-herra veti syvään henkeään, katsahti neuvottomana laivuriin ja pudisti päätään pullolle.
"Tiedättehän, George, etten salli teidän käyttävän tuota viheliäistä moskaa kajuutassa", sanoi vihdoin laivuri.
"En sitä itselleni tuonutkaan", vastasi perämies viisastelevasti. "Se on vaan sille 'pahalle'. Kehuu saavansa kurkkunsa kuivaksi, katsellessaan vanhaa toveriaan, Hutchinsia."
Kummakseen huomasi hän vieraan kaikin mokomin taistelevan nauruaan vastaan; hän puri huultaan ja pienet viekkaat silmänsä vetistyivät. Pian hän sentään sai takaisin totisuutensa, nousi tuoliltaan ja piti sydäntä liikuttavan puheen raittiudesta. Kiroten whiskyn syntisenä ja tarpeettomana aineena, hän lopuksi huomautti kahden englantilaisen karamellin veteen sekoitettuna ajavan saman asian.
Whiskyn näkö näytti saavan hänet aivan raivoihinsa ja laivuri istui kuin kivettynyt, kuullessaan tuonlaista merkillistä kaunopuheliaisuutta, kunnes saarnaaja vihdoin, puhuttuaan tarpeeksi perämiehelle, veti raskaasti henkeään, sieppasi pullon käteensä ja lennätti sen tuhansiksi muruiksi lattialle.
Silmänräpäyksen istui perämies voimattomana raivosta, sitten hyppäsi hän parahtaen pystyyn ja aikoi rynnätä saarnaajan niskaan, mutta onneksi sai laivuri kiinni hänen käsivarteensa, ja veli Hutchinsin onnistui pujahtaa hyttiinsä.
"Päästäkää irti", kirkui perämies. "Annan selkään sille heittiölle."
"George", sanoi laivuri ankarasti, "minä häpeän teidän tähtenne."
"Hävetkää h—tissä", ulvoi perämies. "Mikä oikeus hänellä oli rikkoa whiskypulloni."
"Hän on pyhimys", sanoi laivuri. "Hän on pyhimys, George. Nähdessään, etteivät hyvät sanat auttaneet, käytti hän voimakkaampia keinoja."
"Odottakaa vaan, jahka saan hänet käsiini", sanoi perämies uhkaavana."Kyllä minä hänelle voimakkaampia keinoja näytän."
"Joko hän rauhoittuu, kallis ystävä?" kuului herra Hutchinsin ääni oven takaa. "Minä nimittäin kokonaan unohdin lasin."
"Tule ulos!" kiljasi perämies. "Tule ulos ja kaada vielä sekin, jos uskallat."
Herra Hutchinsia ei vaatimus sentään näyttänyt miellyttävän, vaan rukoili hän oven takana itkevällä äänellä perämiestä alkamaan parempaa elämää; samalla sai laivuri moitteita, että kärsi sellaista syntistä elämää laivallaan. Nöyränä otti tämä vastaan läksynsä ja kun herra Hutchinsin ääni oli vaijennut ja perämies samaten hiukan rauhoittunut, läksi hän päivän viimeiselle tarkastuskierrokselle, palasi taas kajuuttaan ja meni kojuunsa.
Seuraavana aamuna oli määrä purjehtia ja miehistö oli aikaisin pystyssä. Mutta herra Hutchins pysyi hytissään, vaikka perämies useat kerrat kävi kolkuttamassa oven takana. Kun hän viimein tuli kannelle oli perämies peräsimessä ja miehistö söi aamiaistaan.
"Hyvinkö nukkunut?" kysyi herra Hutchins lempeästi ja istuutui lastiruuman luukulle, pikkusen matkaa perämiehestä.
"Sen saatte kuulla, jahka pääsen tästä peräsimestä", kuului perämiehen kuiva vastaus.
"Vieläkö vihainen?" sanoi herra Hutchins sokerimakealla äänellä."Tuletko hartaushetkeen illalla?" lisäsi hän sitten.
Perämies ei suvainnut vastata, mutta hänen vihaansa, kun illalla, herra Hutchinsin pyynnöstä, koko miehistö tuppautui kajuuttaan, ei voi sanoin kuvata.
Kolme iltaa perättäin pidettiin näitä "rakkausjuhlia", kuten herra Hutchins niitä nimitti, vaikka perämies niitä kutsui "pahemmaksi" elämäksi, kuin "kapakassa." Miehistö ei muuten niinkään ollut ihastunut psalmeihin, mutta kun he nyt saivat rääkyä niitä koko keuhkojensa voimalla ja lisäksi vielä samasta kirjasta laivurin kanssa, muutti se kokonaan asian. Sitäpaitsi huomasivat he sen ärsyttävän perämiestä ja tieto, että täten uskalsivat vastustaa päällysmiestään ja samalla sentään työskentelivät sielujensa pelastukseksi, oli kylliksi ihana. Laivapoika, jolla juuri oli äänenmurros, päästeli merkillisiä mölyääniä ja näytti vaivatta hallitsevan viittä oktaavia.
Kun oli väsytty laulamiseen, piti herra Hutchins lyhyen puheen, ottaen tavallisesti esimerkiksi voimakkaan miehen, mutta juomahimon orjan ja irstaspuheisen. Puhuja todisti, että juoppo tavallisesti tekee muitakin syntejä, vaikkapa vaan salaisuudessakin ja kuvaili miten tällainen mies meni kotiinsa ja löi vaimoaan, kun tämä moitti häntä lapsen säästölaatikon rikkomisesta ja sisällön tuhlaamisesta irlantilaiseen whiskyyn. Joka lauseen lopussa huokasi hän ja kun miehistö huomasi heilläkin olevan oikeuden tehdä samaten, huokasivat he erinomaisella mielihyvällä, — pojan huokaukset olivat varsinkin kauheat kuulla.
Saavuttiin Plymouthiin, jonne osa lastista oli jätettävä — tosiaankin kreivin aikaan, sillä perämiehen järki oli jo mennä sekaisin, kuten toistenkin, herra Hutchinsin ansiosta. Laivakissa yksin oli perämiehen kanssa järjissään; se istui kajuutan katolla ja kirosi saarnaajaa ja sinistä nauhaa, jonka oli saanut kaulaansa.
Kun laiva vihdoin oli kiinnitetty laituriin, oli liian myöhäistä alkaa lastia purkaa ja miehistö jäi istumaan kannelle, heittäen ikäviä katseita kaupungin valoihin. Heidän ilonsa, kun laivuri ilmoitti, että saisivat vieraansa kanssa mennä kävelemään, olikin sentähden rajaton ja he hyppivät kuin koulupojat.
"Parempaa seuraa on heidän mahdoton saada", tuumi laivuri, joukon lähtiessä liikkeelle. "Kun ajattelen mitä kaikkea hyvää tämä mies on saanut aikaan ainoastaan neljässä päivässä, niin oikein minä häpeän."
"Lienee kai parasta, että teette perämiehen hänestä laivallenne", sanoiGeorge. "Teistä tulisi mainio pari."
"Hänellä on kalliimpi kutsumus", vastasi laivuri kunnioittavasti.
Huomattuaan perämiehen kasvojen ilmeen, poistui hän huoaten. Perämies nojautui mastoa vastaan ja kun laivassa ei enää muuta kuullut kuin herra Hutchins ja aina vaan herra Hutchins, vaipui hän synkkiin mietteisiin, kunnes miehistö palasi.
"Herra Hutchins tulee jälestäpäin", huusi laivapoika. "Hän lupasi vaan mennä tervehtimään erästä vanhaa ystäväänsä."
"Minkä nimisessä kapakassa?" kysyi perämies ivallisesti.
"Ellette voi olla puhumatta pahaa, George, niin on parasta, että tukitte suunne", sanoi laivuri ankarasti. "Mikä on teidän ajatuksenne herra Hutchinsista, pojat?"
"Auliimpaa miestä ei koskaan ole löytynyt", vastasi Dan, miehistön vanhin, vakaumuksella.
"Parempaa ihmistä en koskaan ole nähnyt", lisäsi toinen.
"Joko nyt kuulette?" sanoi laivuri ihastuneena.
"Kyllä, kyllä minä nyt kuulen", vastasi perämies.
"Hän on kristitty", sanoi poika. "Minäkään en ennen tiennyt, mitä kristitty on, vaan kun tapasin hänet, selkeni asia minulle heti. Mitä luulette hänen antaneen meille?"
"Antaneen teille?"
"Kokonaisen punnan kontantissa", sanoi poika. "Kultarahan jokaiselle. Niin, katsokaas, sellaisia ne ovat ne kristityt. Toivoisin vaan tuntevani useampia heitä."
"Tämän veroista en eläissäni ole kuullut", huudahti laivuri ihastuksissaan.
"Ja niin kauniisti, kun hän sen teki", sanoi Dan vanhus. "'Kas tässä, pojat, minulta ja laivurilta', sanoi hän, 'kiittäkää häntä yhtä paljon kuin minuakin'."
"Niin, älkää nyt tuhlatko rahojanne", sanoi laivuri. "Minä teidän asemassanne panisin ne pankkiin, — sehän olisi jo koko kaunis pohjaraha."
"Toivon hänen saaneen ne rehellisillä keinoilla", huomautti perämies.
"Tietystikin", huudahti laivuri. "Teillä on kova, tunteeton sydän, George. Olisittepa ollut hiukankin tunteellisempi, olisitte ehkä saaneet osanne tekin."
"Vieköön piru hänen kolikkonsa", sanoi perämies. "Ihmettelen mistä hän on saanut ne ja mitä hän tarkoittaa, sanoessaan niiden olevan yhtä paljon teiltä kuin häneltäkin.Teette juuri rahoja lahjoittele."
"Hän varmaan tarkoittaa", sanoi laivuri vaatimattomasti, "että minä olen tällaiset ajatukset hänen sydämeensä saattanut. Niin, kyllä nyt on parasta, että menette kojuunne, pojat. Työ alotetaan kello neljältä huomisaamuna."
Miehistö poistui keulapuolelle ja laivuri ja perämies menivät nukkumaan. Lamppu jäi kajuutan pöydälle palamaan, laivuri sanoi hyvää yötä perämiehelle ja nukkui muutaman minuutin perästä kuin lapsi.
Kello 4:ltä heräsi perämies ja huomasi laivurin seisovan saarnaajan kojun ääressä. Lamppu seisoi yhä pöydällä ja paloi, vaikkakin päivänvalo jo selvästi paistoi ikkunasta.
"Ei ole vielä tullut takaisin?" kysyi perämies, huomattuaan vieraan kojun tyhjäksi.
Laivuri pudisti alakuloisena päätään ja viittasi pöydälle. Perämies seurasi sormen osoitusta ja näki pienen nahkapussin ja sen vieressä neljä ja puoli penceä kuparirahaa, sekä suuren joukon vaskinappeja.
"Siinä oli 23 puntaa rahtirahoja, tuossa pussissa, Lontoosta lähtiessämme", sanoi laivuri kun hän vihdoin sai puhelahjansa.
"No mihin luulette niiden kadonneen?" kysyi perämies ja puhalsi lampun sammuksiin.
"En voi aavistaakaan", vastasi laivuri. "Olen aivan sekaisin päästäni.Vei… herra Hutchins ei vielä ole tullut takaisin."
"Hän varmaan on saanut esteen, eikä ole tahtonut enää yöllä häiritä teitä", sanoi perämies, lihaksenkaan hänen kasvoillaan värähtämättä. "Mutta luulenpa hänen voivan hyvin, missä hän sitten lieneekin. Älkää olko hänen tähtensä rauhaton."
"On merkillistä, minne hän on mennyt", tapaili laivuri, "erittäin merkillistä."
"Hutchins on erinomaisen avokätinen", sanoi perämies. "Hän antaa miehistölle, suuremmatta ansiotta, viisi puntaa, ehkä hän nyt teitäkin auttaa takaisin tultuaan."
"Menkää ja käskekää miehistö tulemaan tänne", sanoi laivuri, heittäytyen sohvalle ja tirkistellen nappiläjää edessään.
Perämies totteli ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin miesten kanssa, jotka osanotolla kuuntelivat laivurin kertomusta vahingostaan.
"Se on salaisuus, jota ihmisjärki ei pysty selvittämään sir", sanoi vanha Dan, "eikä maksa vaivaa yrittääkään sitä."
"Niin, se on niitä salaisuuksia, jotka eivät koskaan näe päivän valoa", lisäsi kokki vakuuttaen.
"Mielelläni en ketään syyttäisi", sanoi laivuri, "mutta minun täytyy.Ainoa, joka on voinut ottaa rahat, on herra Hutchins."
"Mitä? — Tämä pyhä mieskö?" huudahti Dan. "Muuta kuin nauraa, en taida sellaiselle ajatukselle."
"Sitä ei hän olisi voinut tehdä", sanoi poika. "Hän oli aivan liian hurskas."
"Hutchins on ottanut nämä 23 puntaa", sanoi laivuri päättävästi, "eli sanokaamme 18, sillä viisihän minä saan takaisin."
"Nyt taidatte erehtyä sir", vastasi Dan.
"Kas niin, antakaa rahat takaisin", sanoi laivuri ankarasti.
"Ei, suokaa anteeksi, sir, sitä me emme tee", sanoi kokki omasta ja toisten puolesta, asettaen toisen jalkansa kajuutan rappusten alimmalle astuttavalle. "Veli Hutchins antoi meille rahat siksi, että lauloimme niin hyvin psalmeja. Niin hän sanoi, emmekä me olleet velvolliset uskomaan, etteivät rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Eihän meillä, pojat, ollut mitään syytä epäillä sitä, eihän?"
"Miten se olisi voinut tulla kysymykseenkään", vastasivat kaikki esimerkiksi kelpaavalla yksimielisyydellä.
He seurasivat kokkia kannelle, nojautuivat laivan syrjään ja katselivat kaiholla paikkaa, jossa viimeisen kerran olivat nähneet hyväntekijänsä. Surullisen aavistuksen valtaamina, etteivät koskaan enää tapaisi hänen kaltaistansa ihmisystävää, hajaantuivat he kukin suunnalleen ja valmistautuivat päivän töihin.
Pitkä kesäpäivä oli lopussa ja hämärä alkoi vähitellen muuttua pimeydeksi. Kuunari "Sinikellon" laivuri lähestyi hitaasti satamaa, perämiehensä seuraamana. Molemmat olivat käyneet ravintolassa syömässä, jonka ohessa ei juomaverojakaan unohdettu, ja laivurin itsetietoisuus, joka selvänäkin oli kyllin huomattava, ei suinkaan ollut laskenut portterin mukana. Hän astui mahtavasti kuunariinsa, mutta kääntyi yhtäkkiä perämieheensä, joka juuri aikoi seurata esimerkkiä ja nosti varottavasti leveän kätensä suulleen.
"Mitä se oli kun minä sanoin?" kysyi hän hiljaa, mutta kiivaasti.
"Niiden molempien poliisienko kurittamisesta?" arvasi perämies, hiukan hämillään.
"Ei", vastasi toinen ankarasti. "Kuulkaa!"
Perämies kuunteli. Kanssista kuului pidäteltyjä miesten ääniä ja hopealle helähtävää tyttöjen naurua.
"No, sepä peijakasta", sanoi perämies, huomaten velvollisuudekseen jotakin sanoa.
"Ja tällaista vielä senjälkeen, millä heitä varotin", sähisi laivuri."Kuulitteko mitä minä sanoin heille, Jack?"
"En koskaan ole kuullut mehevimpiä kirouksia ja uhkauksia", todisti perämies.
"Ja kuitenkin on niitä nyt täällä, vastoin kaikkia minun kieltojani. Kaiken sen jälkeen mitä sanoin heille. Kaikkein uhkausten jälkeen, kuin minä… minä käytin."
"Käytitte", toisti perämies.
"He ovat käyneet kutsumassa tuota naisväkeä tänne. Te muistatte, Jack, mitä sanoin tekeväni, jos he sen tekisivät?"
"Lupasitte syödä suolatta koko joukon", kertasi perämies palvelushaluisena.
"Minä teen parempaa, Jack", sanoi laivuri, hetkisen synkkänä mietittyään. "Mikä estää meidän päästämästä irti laivaa ja ottamasta mukaan koko 'sakkia'?"
"Jos minun ajatukseni haluatte tietää", sanoi perämies, "niin miehistölle ette suurempaa iloa voisi millään tehdä."
"Saadaanpa nähdä", vastasi laivuri merkitsevällä silmäniskulla."Koittakaapas nyt toimia hiljaa, Jack."
Käyden itse edellä, hyvällä esimerkillä, hyppäsi laivuri laiturille ja irroitti köydet, jotka yhdistivät mitään pahaa aavistamattomat vieraat syntymäkaupunkiinsa. Laiva alkoi heikon maatuulen painamana hiljalleen erota laiturista.
Laivuri tarttui peräsimeen. Halkaisijan kitinä, perämiehen sitä vetäessä ylös, houkutteli kanssin luukkuun pörröisen pään, jonka omistaja, huudahdettuaan jotakin tovereilleen, hyppäsi kannelle ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.
"Auttakaa työssä", huusi laivuri, kun toisetkin miehet ryntäsivät kannelle. "Keulapurje ylös!"
"Pyydän anteeksi, sir", sanoi yksi joukosta, kohteliaammin kuin koskaan eläissään, "mutta…"
"Auttakaa perämiestä", ärjäsi laivuri kuivasti.
"Sem, yritäppäs liikkua", huusi perämies. "Nopsemmat ajatukset."
Miehet katselivat neuvottomina toisiaan, mutta huomasivat kuitenkin parhaaksi ryhtyä toimiinsa. Silloin kuului kauhistuksen huuto kanssista. Tytöt olivat vasta nyt käsittäneet asemansa ja juoksivat pelästyneinä kannelle, saadakseen, jos suinkin mahdollista autettua asemaansa.
"Mitä?" kiljasi laivuri, teeskennellen kummastusta. "Naisväkeä laivalla — kaiken senjälkeen kuin olen varoittanut teitä, miehet. Se ei voi olla mahdollista, — varmaankin uneksun."
"Viekää takaisin meidät", rukoilivat tyttölapset, välittämättä hänen tylystä puheestaan. "Kääntykää ympäri ja viekää takaisin meidät, kapteeni."
"Mahdotonta", vastasi laivuri. "Nyt näette, mikä on seuraus tottelemattomuudesta. Vetäkää isopurje ylös, kuuletteko te!"
"Emme koskaan tee sitä toista kertaa", huusivat tytöt, huomatessaan pimeän meren edessään, kuunarin pujahtaessa sataman suusta. "Viekää takaisin meidät."
"Ei tule kysymykseenkään", vastasi laivuri kiusottelevasti.
"Tämä on laitonta, sir" virkkoi Ephraim Biddle juhlallisesti.
"Mitä? Laitonta? Lähteä matkalle omalla laivallaan?" ihmetteli laivuri. "Mistä minä tiesin noiden täällä olevan? En kierrä ympäri, en! Maatkoot kuten ovat sänkynsä valmistaneet."
"Eivät he mitään sänkyjä ole valmistaneet", sanoi George Scott."Totisesti on väärin rankaista tyttöjä meidän rikoksistamme."
"Suu kiinni", tiuskasi laivuri.
"Se on laitonta", totesi Biddle. "Jos he olisivat matkustajia, niin tällä lailla ei ole oikeutta kuljettaa sellaisia. Jos he taas vasten tahtoaan ovat tulleet poisviedyiksi, on se ryöstöä. Luin juuri eräänä päivänä sanomalehdestä miten eräs nuori mies oli saanut seitsemän vuotta vankeutta naisen ryöstöstä. Ottakaa huomioon, kapteeni, kolme kertaa seitsemän on… kolme kertaa seitsemän on… kolme kertaa seitsemän on… on… on enemmän, kuin halusta istuisittekaan kiinni, kapteeni."
"Tyhmyyksiä" sanoi laivuri "löytyyhän niitä salamatkustajia jotka piiloutuvat laivaan, saadakseen vapaan matkan. Ensi satamassa lasken heidät maalle, — Plymouth'issa."
Kuului kolme sydäntäsärkevää, haikeaan itkuun päättyvää huudahdusta.
"On parasta, että menette kojuun, lapset", sanoi Biddle, miehistön vanhin.
"Miksette pakota hänet viemään meidät takaisin?" sanoi harmissaan JennyEvans, pisin tytöistä.
"Emmehän me sitä voi tehdä, ystäväiseni", vastasi Biddle. "Se olisi vastoin lakia. Vai olisiko sinusta hauskaa nähdä meidät raudoissa."
"Samantekevää", vastasi miss Evans, valmiina itkuun, "kun vaan pääsemme pois täältä. George, vie meidät kotiin."
"Minä en voi", vastasi Scott alakuloisena. "Sitten saat katsella toista tyttöä itsellesi", sanoi miss Evans riidanhaluisena. "Minusta ei sinun vaimoasi koskaan tule. Miten kauan vankeutta luulet saavasi, jos pakottaisit laivurin kääntymään ympäri?"
"Vähintäinkin kuusi kuukautta", vastasi Biddle, Scottin puolesta.
"Kuusi kuukautta kuluu yhdessä tuokiossa", sanoi miss Evans ja pyyhki kyyneleet silmistään.
"Sehän olisi vaan tervetullut lepoaika", lisäsi miss Williams houkuttelevasti.
Kun miehet eivät kuitenkaan katselleet asiaa samassa valossa, selittivät tytöt, että heillä ei ole mitään tekemistä raukkojen kanssa ja kömpivät keulaan purjeiden alle itkemään kovaa kohtaloansa. Hetken seisoivat miehet ympärillä ja koettivat kömpelösti lohdutella, mutta saivat pian tarpeekseen nuhteista ja hävyttömyyksistä ja vetäytyivät noloina kojuihinsa.
Kun ylimmäiset humalat olivat haihtuneet laivurin päästä, alkoi häntä vähän arveluttaa tekonsa, vaan kun oli myöhäistä asiaa enää auttaa, päätti hän kestää leikin loppuun ja jäi varmuuden vuoksi itse peräsimeen.
Yö oli kirkas ja tuuli heikko. Vähitellen kuitenkin alkoivat esineet käydä selvemmiksi koittavassa päivänvalossa ja yht'äkkiä pistivät tytöt esiin alakuloiset päänsä purjeiden välistä ja hengittivät halveksivasti aamun raitista meri-ilmaa ja keskusteltuaan hetkisen innokkaasti keskenään nousivat he ylös, lähestyivät laivuria ja tirkistelivät häntä ajattelevan näköisinä.
"Se tulee käymään kuin tanssi", sanoi miss Evans, ojentautuen täyteen pituuteensa ja katsellen pilkallisesti suuttunutta miestä.
"Hänhän on kuin pieni poika", lisäsi miss Williams urhoollisesti.
"Synti, ettemme ennen tulleet sitä ajatelleeksi", tuumi miss Davies."Miehistö ei luultavasti hänen avukseen tule?"
"Ei tule kysymykseenkään", sanoi miss Evans halveksivasti. "Ja jos tulee, saavat osansa hekin."
Tytöt menivät matkaansa ja laivuri seurasi otsa rypyssä heidän toimiaan. Keittiöstä otettiin kaksi harjaa ja luuta. Laivuri päästi syvän huokauksen, nähdessään miss Evansin nousevan lastiruumasta toisessa kädessä ämpäri valkoista maalia, toisessa tervapytty.
"Pitäkää varanne, tytöt", varoitti miss Evans.
"Pankaa pois nuo tavarat", sanoi laivuri käskevällä äänellä.
"Tuskimpa", vastasi miss Evans kiusottelevasti. "Kasta paremmin harjasi", jatkoi hän kääntyen miss Davies'iin. "Muistakaa: terva ja piki, vetää merimiestä liki!"
Nauru seurasi vanhaa sananpartta, ja tervaa ja maalia tippuvat harjat käsissään marssivat naissankarit täydessä sotarintamassa laivurin eteen.
Laivurin sydän pamppaili kurkussa ja kirkasten kamalasti kutsui hän uskollista miehistöään avuksi.
Miehet kömpivät hitaasti kannelle ja katseltuaan hetkisen kummissaan tyttöjen hankkeita, työnsivät he Ephraim Biddlen esiin.
"Ottakaa noilta harjat pois", käski laivuri mahtavasti.
"Pysykää erillänne tästä asiasta", sanoi miss Evans yli olkansa.
"Muuten saatte, jotta tiedätte", lisäsi miss Williams verenhimoisena.
"Ottakaa niiltä harjat pois, kirkui laivuri ja vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin, välttääkseen miss Evansin liiallista tuttavuutta tekevää harjaa.
"En ymmärrä miten me voisimme sekaantua tähän asiaan, sir", sanoiBiddle nöyrällä kunnioituksella.
"Mitä?"kysyi laivuri ihmeissään.
"Rikkoisimme lakia jos toisten toimituksia häiritsisimme", sanoi Biddle ja kääntyi tovereihinsa. "Rikkoisimme pahasti."
"Älkää hassutelko", sanoi laivuri kiivaasti. "Harjat pois niiltä, kuuletteko? Terva on minun ja väri myöskin.";
"Kyllä te ne saatte", sanoi miss Evans rauhoittavasti.
"Jos me koskisimme heihin", sanoi Biddle innokkaasti, "olisi se suoraa lain rikkomusta. Ja sitäpaitsi saisimme varmasti naamamme kauniiksi! Kaikki mitä nykyisissä olosuhteissa saatamme tehdä, on katsella vieressä, että työ käy kunnollisesti."
"Kunnollisesti!" kirkui laivuri, hyppien raivosta ja kääntyi kannelle tulevaan perämieheen. "Ottakaa harjat pois noilta hulluilta ihmisiltä, Jack."
"Ellette pahastu", vastasi perämies, "tahtoisin kernaasti olla sekaantumatta koko juttuun."
"Mutta se ei ole minun tahtoni", vastasi laivuri ankarasti. "Ajakaa pois ne!"
"Miten se on mahdollista?" kysyi perämies täysin oikeutetulla kummastuksella.
"Käsken teidän ajamaan pois nuo ihmiset", sanoi laivuri. "Keinot saatte keksiä itse."
"Minä en toisten edestä nosta kättäni naista vastaan", vastasi perämies päättävästi. "Velvollisuuksiini ei kuulu antaa maalata naamaani tervalla ja öljyväreillä!"
"Mutta velvollisuuksiinne kuuluu totella minua", sanoi laivuri koroittaen ääntänsä, "jokaisen teistä. Onhan teitä viisi miestä perämiehen kanssa ja tyttöjä on vaan kolme. Mitä te pelkäätte?"
"Aijotteko viedä meidät kotiin?" keskeytti miss Evans.
"Menkää h—ttiin!" kirkasi laivuri kiukuissaan.
"Kysyn teiltä kolme kertaa", sanoi miss Evans päättävästi. "Yksi — käännättekö laivan? Kaksi — käännättekö laivan? Kolme — — -"
Syvän hiljaisuuden vallitessa astui hän pari askelta taaksepäin, voidakseen paremmin tähdätä, samalla kun kumppaninsa asettuivat kumpikin puolelleen vihollista.
"Pitäkää varanne tytöt, ettei hän saa tartutuksi harjoihin", sanoi missEvans. "Jos hän siinä sittenkin onnistuu, on toisten lyötävä varsilla.Älkää välittäkö vaikka se vähän koskeekin."
"Ottakaa peräsin minuutiksi, Jack", sanoi laivuri vaaleana, mutta päättävästi.
Perämies tarttui vastahakoisesti peräsimeen ja laivuri, koittaen mahdollisimman paljon salata pelkoaan, lähestyi miss Evans'ia ja yritti katseellaan masentaa hänet. Ihmiskatseen voima on tunnettu ja miss Evans osoitti, miten hyvin hän ymmärsi vaaran, työntämällä harjansa kohti laivurin naamaa. Yritys epäonnistui, kiitos ja kunnia laivurin vikkelille säärille, joiden avulla hänen onnistui hypähtää syrjään. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi valkoiseen maaliin kastettu harja hänen niskaansa. Laivuri parahti, kääntyi ympäri, vaan huomattuaan voiton mahdollisuudet hyvin pieniksi, lähti laputtiin, kuin koulupoika. Läpi keittiön, ympäri kantta kiiruhti hän eteenpäin raivoisain kostavien harjojen edellä, kunnes vihdoin ähkyen, väsyneenä, hyppäsi laivan syrjälle ja siitä köysiä pitkin mastoon.
"Pelkuri!" huusi miss Evans uhaten aseellaan.
"Tule alas", kirkui miss Williams. "Tule alas ja ole mies!"
"Hänenkanssaan ei maksa vaivaa tuhlata kallista aikaa", sanoi miss Evans, vielä kerran vedottuaan mastossa istuvan laivurin miesmäisyyteen. "Hän pääsi karkuun. Kastetaan harjat uudestaan."
Äsken vielä pakahtuakseen nauranut perämies kävi yht'äkkiä totiseksi kuin patsas. Harjat kastettiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa ja miss Evans astui rohkeasti perämiehen eteen.
"No, no, tytöt", sanoi tämä, puoleksi rukoilevasti. "Älkää hassutelko enempää."
"Mitä me emme tekisi?" kysyi herkkä miss Evans ja nosti harjaansa.
"Tiedätte kyllä mitä tarkoitan", vastasi perämies kiireesti. "Minä en voi tehdä mitään."
"No sitten me autamme teitä", sanoi miss Evans. "Antakaa laivan kääntyä ympäri."
"Te tottelette määräystä, Jack", kuului laivurin ääni ylhäältä.
"Teille se kylläkin on mahdollista, kun siellä istutte, levossa ja rauhassa", vastasi perämies harmistuneena. "Mutta minä en aijo antaa tervata itseäni teidän tähtenne. Tulkaa alas ja ottakaa peräsin laivallanne."
"Tehkää velvollisuutenne Jack", huusi laivuri, pyyhkien nenäliinalla kasvojaan. "Eivät ne teihin uskalla koskea."
"Te vaan ärsytätte heitä", huusi perämies kiukkuisena. "Minä en pidä perää — tulkaa itse hoitamaan sitä."
Hän hyppäsi sivulle, kun kärsimättömän miss Evansin harja tuli liian lähelle, tarttui köysiin ja kiiruhti ylös kapteeninsa jälkeen. Biddle, joka seisoi lähimpänä, katsoi totisena päällysmiehiinsä ja tarttui peräsimeen.
"Ettehän te tahdo tehdä pahaa vanhalle Biddlelle, tytöt?" sanoi hän mahdollisimman mairittelevasti.
"Emme tietystikään", vastasi miss Evans.
"Ei terva mitään pahaa tee", selitti miss Williams.
"Se päinvastoin virkistää", sanoi kolmas. "Yksi… kaksi…"
"Ei auta", sanoi perämies, kun Ephraim samassa oli hänen vieressään."Meidän täytyy antaa myöten."
"Antakoon piru", kirkui laivuri. Mutta sitten näytti joku ajatus pälkähtäneen hänen päähänsä, otsansa laskeutui syviin ryppyihin ja hän alkoi kiivetä alaspäin.
"All right", sanoi hän, kun miss Evans oli valmiina vastassa kannella."Minä käännän ympäri."
Hän tarttui peräsimeen, kuunari nousi ylös tuuleen ja miehistö oli valmiina kiinnittämään purjeet toiselle puolelle.
"Ja nyt pojat", sanoi laivuri hyväntahtoisesti hymyillen, "voitte viedä nuo roskat pois kannelta, niin, harjat voitte viskata vaikka yli syrjän, ne kuitenkin ovat jo kelvottomia."
Puhuen huolimattomasti, vaikkakin ääni vähän värähdellen, tunsi hän ahdistusta rinnassaan, nähdessään miten miss Evans osoitti miehet takaisin.
"Te pysytte paikoillanne", sanoi tyttö käskien. "Me heitämme ne kyllä itsekin pois lakattuamme niitä tarvitsemasta. — Mitä sanoitte, kapteeni?"
Laivuri olisi kernaasti uudistanut sanansa, mutta silloin kohosi miss Evansin harja. Sanat kuolivat hänen huulilleen, ja katsahdettuaan toivottomasti perämieheen, perämiehestä miehistöön ja taas tyttöihin, näki hän parhaaksi tyytyä kohtaloonsa. Kiusallisen hiljaisuuden vallitessa saattoi hän tytöt takaisin kotirantaan.
"Sankari hän on, sankari sanan täydessä merkityksessä", sanoi kokki ja tyhjensi likavesiastian yli syrjän.
"Mikä — mikä hän on", kysyi laivuri.
"Mikä?! Sankari tietysti", vastasi kokki hyvin pitkään ja selvästi. "Sankari tässä maallisessa maailmassa, mies, josta koko miehistö saa ylpeillä."
"En luullut häntä uimariksi", sanoi laivuri ja katseli uteliaasti kömpelörakenteista, keski-ikäistä miestä, joka istui lastiruuman luukulla ja katseli tylsämielisestä laivan kantta.
"Se hän ei olekaan", sanoi kokki, "ja se juuri hänet ainakin minun silmissäni tekee kahta vertaa sankarillisemmaksi."
"Riisuiko hän vaatteensa?" kysyi perämies.
"Ei riepuakaan", vastasi kokki ylpeästi. "Ei edes hattua, sillä se upposi."
"Sinä valehtelet kokki", sanoi sankari ja irroitti silmänräpäykseksi katseensa kannesta.
"Otitko sitten housusi pois, George?" kysyi kokki innokkaasti.
"Heitin hattuni laiturille", murisi George.
"Joka tapauksessa hyppäsit tyttö raukan jälkeen heti, kuin oikea englantilainen, eikö totta?"
Ei kuulunut vastausta.
"Eikö totta?" toisti kokki itsepintaisesti.
"Pitikö minun sitten hypätä kuin kiinalaisen?" ärjäsi George kiukkuisena.
"Se on vaan kainoutta", sanoi kokki, kääntyen toisiin kasvojen eleellä, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku merkillinen eläin näytettävänään. "Ei hän edes kärsi puhuttavan siitä. Ja kuitenkin oli mies vähällä hukkua, eikö totta? Vaan samassa sattui tulemaan joku hinaajalaiva, miehet löivät koukun suoraan hänen housunsa takapuoliin ja vetivät molemmat ylös. Nouse ylös ja näytä housusi takapuolet niille, George."
"Jos minä nousen ylös", sanoi George, ääni kiukusta vapisten, "koituu kuuma hetki sinulle, poikaseni."
"Eikö hän ole kaino?" ihmetteli kokki. "Oikein nautinnolla kuuntelee häntä. Ihan samanlainen oli hän vedestä maalle päästyään, kun väkijoukko alkoi hyväillä ja taputella häntä."
"Eikö hän pitänyt siitä?" kysyi perämies.
"No niin. Oltiin ehkä liian innostuneita", myönsi kokki. "Eräs ukko, joka ei tungoksessa voinut päästä lähelle, taputti häntä kepillä päähän, mutta se oli vaan hyvässä tarkoituksessa."
"Olen ylpeä sinusta, George", sanoi laivuri sydämellisesti.
George murisi.
"Minä kirjoitan hallitukselta mitalin hänelle", sanoi laivuri."Löytyykö todistajoita, kokki?"
"Tuhansia", vastasi puhuteltu. "Mutta minä ilmoitin heille jo hänen nimensä ja osotteensa. Kuunari Johan Henry Limehousesta on hänen osotteensa", sanoin minä "ja George Cooper on hänen nimensä."
"Lörpöttelet aivan liiaksi", sanoi nyt sankari, "sinä viheliäinen, vinosilmäinen rajasuutarin penikka."
"Kuulkaa nyt taas hänen kainouttaan", sanoi kokki etevämmän hymyllä. "Hän ihan halkee häveliäisyydestä, sen hän tekee. Olisittepa vaan nähneet, kun se nuori herra otti hänen förttikraafinsa."
"Otti hänen… minkä?" kysyi laivuri uteliaasti.
"Hänen förttikraafinsa… portterettinsa… muotokuvansa", selitti kokki. "Se oli joku nuori, sanomalehteen kuvia ottava herra. Georgesta näpsähytti hän juuri kun tämä likomärkänä vedettiin hinaajaan, toisen kun hänen kasvonsa olivat kuivatut ja vielä kolmannen kun George seisoi ja kirosi miestä, joka kysyi, oliko hänen vaatteensa kovin kastuneet."
"Ja sinä sanoit hänelle minun nimeni ja osoitteeni", sanoi George, kääntyen ympäri ja puiden nyrkkiään. "Sen sinä teit."
"Niin, sen minä tein", sanoi kokki pitkäveteisesti. "Jonakuna kauniina päivänä vielä kiität minua siitä, George."
Merimies päästi parahduksen, hyppäsi seisomaan ja vetäytyi kojuunsa.Sivumennessään iski hän erästä toveriaan kylkeen jotta luut rytisivät,kun tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja taputti häntä olkapäälle.Miehet katselivat kummastuneina toisiaan.
"Merkillistä", sanoi perämies ja nosti hartioitaan. "Jos minä olisin pelastanut kanssaihmiseni hengen, niin saisivat toki toisetkin siitä jutella."
"Niin nyt luulette", sanoi laivuri. "Mutta jos sen joskus sattuisitte tekemään, ehkäpä silloin ajattelisittekin toisin."
"Ihmettelen, miten te sen asian paremmin tiedätte!" vastasi perämies.
Laivuri selvitteli kurkkuaan.
"On ollut pari pientä seikkaa elämässäni", sanoi hän häveliäästi, "seikkaa, joita ei juuri häpeä."
"Suuria kehumisia eivät ne myöskään ansainne", sanoi perämies ivallisesti.
"Tarkoitan", sanoi laivuri terävästi, "paria asiaa, joista muutamat jo olisivat olleet hyvinkin ylpeitä. Mutta minä voin myöskin ylpeillä, ettei yksikään elävä olento maan päällä tiedä niistä."
"Sitä minä ajattelinkin", myönsi perämies ja lähti ivallisesti hymyillen matkaansa.
Laivuri aikoi seurata perässä, saadakseen selvityksen tähän monipuoliseen vastaukseen, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan kiukkuista rähinää kanssista.
Seuraten kokin ystävällistä pyyntöä, olivat viereisen "Terveen Rohkeuden" perämies ja miehistöstä eräs tulleet katsomaan Georgea. Tapa, jolla he tulivat vastaanotetuiksi oli kerrassaan häpeäpilkku Johan Henryn vierasvaraisuudelle ja kiroillen kiiruhtivat miehet takaisin kannelle, selittäen etteivät hituakaan enää välittäneet Georgesta ja hänen asioistaan, ja lasketellen meheviä haukkumasanoja hyppäsivät he omaan laivaansa.
Laivuri katsoi kanssin ovesta sisään.
"George!" huusi hän.
"Niin", vastasi sankari kiukkuisesti.
"Tule kajuuttaan", käski laivuri. "Haluan puhua kanssasi vähäisen."
George nousi ylös ja kirottuaan hetkisen jalolla kärsivällisyydellä kuuntelevaa kokkia, seurasi laivuria kajuuttaan.
Päällysmiehensä käskystä istuutui hän hiukan hämillään sohvalle, vaan hymyili samassa, nähdessään tämän laskevan pöydälle pullon ja kaksi lasia.
"Maljasi George", sanoi laivuri.
"Kiitän nöyrimmästi, kapteeni", vastasi George ja kieritteli whiskyä suussaan, ennen kuin nielasi sen alas. Sitten huokasi hän syvään ja suuri päänsä vaipui rinnoilleen.
"Ihmishengen pelastus ei oikein näy huvittavan sinua, George", sanoi laivuri. "Pidän suuresti häveliäisyydestä, mutta sinä menet jo liiallisuuksiin."
"Ei se ole häveliäisyyttä, eikä kainoutta, sir", sanoi George, "vaan se on se portteretti. Kun ajattelen sitä käy kylmä väristys selässäni."
"Minä antaisin palttua koko kuvalle sinun asemassasi", sanoi laivuri ystävällisesti. "Ulkomuoto ei tässä maailmassa ole suurin asia."
"En sitä niin tarkoittanutkaan", sanoi George, näyttäen loukkaantuneelta. "Ulkomuotoni on kyllä hyvä minulle. Sitäpaitsi juuri se onkin nyt saattanut minut pinteeseen."
"Hiukan whiskyä vielä, George", sanoi laivuri, kasvavalla uteliaisuudella. "Minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi, kaukana siitä. Mutta kun nyt kerran olen kapteenisi, on minun velvollisuuteni ojentaa auttava käsi jos suinkin mahdollista."
"Kiitoksia, kapteeni! Maailma todellakin olisi toisenlainen, jos kaikki ihmiset olisivat teidän kaltaisianne", sanoi George, tullen tunteelliseksi tuoksuavan juoman hajusta. "Jos tuo sanomalehti kuvineen tulee erään vissin henkilön käsiin, olen minä hukassa."
"Et, jos minä vaan jotain voin asian eduksi tehdä, George", sanoi laivuri vakuuttavasti. "Mutta mitä tarkoitat hukassa olemisella?"
Merimies laski lasinsa pöydälle ja muodosteli huulillaan joitakin sanoja.
"Mitä?" kysyi laivuri.
Toinen uudisti temppunsa, mutta laivuri ei päässyt ensi kertaa viisaammaksi. Sen hän vaan sai selville, että kysymyksessä oleva lause käsitti kaksi sanaa.
"Voit mainiosti puhua kovemminkin", sanoi hän kärsimättömästi.
"Kahdesti naimisissa", sanoi George kuiskaten.
"Sinä?"
George nyökkäsi. "Ja jos ensimäinen vaimoni saa käsiinsä tuon sanomalehden ja näkee kuvain nimineen, olen ikuisesti onneton. Kaunis palkkio ihmishengen pelastuksesta! Seitsemän vuotta kuritushuonetta!"
"Ihmettelen sinua, George", sanoi laivuri ankarasti. "Niin kiltti vaimo kuin sinulla on."
"Numero toista en voikaan valittaa", murisi George. "Mutta numero ensimäinen ei sopinut minulle. Jätin hänet jo kahdeksan vuotta sitten. — Oikea verenimijä koko ihminen! — Tein ensin matkan Austraaliaan hiukan unohtaakseni hänet ja senjälkeen en ole tavannut häntä koskaan. Olen myyty mies, jos hän saa käsiinsä tuon sanomalehden."
"Onko hän pitkämielinen, niinkuin on tapana sanoa?" kysyi laivuri, "kostonhimoinen, tarkoitan."
"Kostonhimoinen hän ainakin on", vastasi George. "Jos hän saa minut tyrmään, seisoo hän ilosta päälaellaan!"
"Olen tekevä parhaani puolestasi", sanoi laivuri. "Älä huoli puhua kenellekään mitään koko asiasta."
"En tietystikään", vastasi George vakuuttavasti ja lisäsi nousten seisomaan, "te tietysti myöskin…"
"Voit luottaa minuun", sanoi laivuri majesteetillisellä eleellä.
* * * * *
Koko iltapäivän tuumiskeli laivuri merimiehen mutkaista asiaa, vaan kun laki monivaimoisuudesta ei ollut hänellä oikein selvillä, kysyi hän neuvoa Terveen Rohkeuden kapteenilta istuessaan illalla pelaamassa pientä "knakkia" jälkimäisen kajuutassa. Kiitos monille yhteentörmäyksille ja lastin pilaantumisille, joiden tähden oli joutunut selkkauksiin ja käräjänkäynteihin, oli tämä herrasmies saavuttanut jonkunlaisen oikeusopillisen kokemuksen, joka saattoi hänet hyvin kunnioitetuksi Thamesin laivurien keskuudessa.
Oli vaikeata Johan Henryn kapteenille keskustella merimiehen asiasta ja sentään samalla pitää antamansa vaitiololupaus. Hän siis alottikin sisäänmurtovarkaudesta, muutti sen murhayritykseksi ja tuli lopulta monivaimoisuuteen.
"Minkälainen monivaimoisuus?" kysyi prikin kapteeni.
"Hm… kaksi vaimoa", sanoi kapteeni Thomsett.
"Niin, niin", sanoi toinen. "Vaan löytyykö minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, joilla voisitte vedota oikeuden hyvään sydämeen, tarkoitan?"
"Minä?" huudahti Thomsett ja tuijotti toiseen. "Enhän minä itsestäni puhu!"
"Ette, ette tietystikään", sanoi kapteeni Stobbs.
"Mitä? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?" kysyi Johan Henryn kapteeni.
"Jakakaa", sanoi kapteeni Stobbs ja työnsi kortit toiselle puolelle pöytää.
"Ette vastannut kysymykseeni", sanoi kapteeni Thomsett uhkaavan näköisenä.
"Löytyy kysymyksiä, joihin on parasta olla vastaamatta", sanoi kapteeni Stobbs. "Kun olette tutkineet lainoppia niinkin paljon kuin minä, ystäväni, tiedätte myöskin yhden pääpykälistä olevan, ettei kenenkään tarvitse itse ilmiantaa itseään."
"Tahdotteko tuolla sanoa, että luulette asian koskevan minua itseäni?" sähisi kapteeni Thomsett.
"En tahdo sanoa sinne enkä tänne", sanoi kapteeni Stobbs ja laski suuret kämmenensä pöydälle. "Mutta kun kajuuttaani tulee henkilö, tekee kaikenlaisia kiemuroita ja mutkia ja lopuksi kysyy neuvoa monivaimoisuudessa, on minulla tietystikin oikeus tehdä johtopäätökseni. Elämmehän vapaassa maassa eikä meillä ajattelemista kielletä. Kas niin, laulakaa ulos vaan kapteeni. Teen parhaani puolestanne."
"Te olette kirottu tyhmyri", ärjäsi kapteeni Thomsett suuttuneena.
Kapteeni Stobbs pudisti päätään ja hymyili anteeksiantavasta.
"Ehkäpä", sanoi hän. "Ehkäpä, mutta yhden asian kuitenkin taidan ja se on ihmisten ajatusten lukemisen."
"Vai niin! Te siis luulette saaneenne tietoonne minun ajatukseni!" sanoi Thomsett ivallisesti.
"Kyllä, hyvin helposti sittenkin, poikaseni", vastasi kapteeni Stobbs, koettaen yhä vaikkakin nähtävällä ponnistuksella pysyä rauhallisena. "Teidän tapaisianne olen nähnyt ennenkin. Erään muistan mainiosti. Neljätoista vuotta on hän nyt istunut linnassa, miesraukka. Mutta olkaa te vain levollinen, kapteeni. Salaisuutenne on hyvässä tallessa takanani."
Kapteeni Thomsett nousi tuoliltaan ja marssi edestakaisin kajuutan lattialla, vaan kapteeni Stobbs pysyi rauhallisena. Hän oli nähnyt tuonlaisia ennenkin. Pian asettui kapteeni Thomsett'kin uudestaan paikoilleen ja puolustaakseen hyvää nimeään ja arvoaan uhrasi hän Georgen asian.
"Arvasinhan sen koskeneen teitä tai jotain hyvää tuttavaanne", sanoi kapteeni Stobbs, kun uudestaan jatkettiin keskeytettyä peliä. "Ette ollenkaan voi hillitä kasvojenne ilmeitä. Ajatellessanne miesraukan vaaraa, olivat ne suoraan sanoen kauheat katsella. Se saattoi tosin minut väärille jälille, täytyy tunnustaakseni, mutta en myöskään koskaan ole nähnyt enkä tavannut niin tunteellista sydäntä kuin juuri teillä, kapteeni."
Kapteeni Thomsettin silmät kiilsivät ihastuksesta ja hän puristi rajusti ystävänsä kättä.
"Mutta ajatelkaa jos tuo nainen tulee laivaan ja iskee kyntensä George raukkaan?" sanoi hän. "Mitä silloin on tehtävä?"
"Tärkeintä on voittaa aikaa", sanoi kapteeni Stobbs. "Sovittakaa niin ettei hän tapaa Georgea."
"Ajanko hänet pois koko laivasta, jos tulee?"
"Ei, ei", vastasi lakimies. "Sanokaa miehen olevan sairaan, ettei häntä voi tavata. — — Saakeli! Nyt minä keksin!"
Hän iski leveän kouransa pöytään, jotta tärähti ja katseli laivuria loistavalla naamalla.
"Antakaa pojan maata kojussaan ja tekeytyä kuolleeksi", sanoi hän ihastuksesta vapisevalla äänellä. "Teillähän on pimeä kanssi ja ellei valkeaa oteta on siellä mahdoton ottaa selvää asiasta."
Thomsettin silmät kiilsivät kuitenkin epäilevästä ihmetyksestä.
"Eikö se käy vähän liian hätäisesti?" ihmetteli hän.
Kapteeni Stobbs räpytteli vasenta silmäänsä.
"Sai vilustuksen kylmässä vedessä", sanoi hän aivan rauhallisesti.
"Te olette todellakin mestari", sanoi Thomsett luonnollisella ihmetyksellä. "Sanon sen ja seison myös sanojeni takana: te olette ihme-ihminen. Vaan kaikin kaikitenkin on asia pidettävä salassa."
"Luottakaa minuun", sanoi merkillinen lakimies. "Jos minä kaikki tietoni puhuisin, istuisi monta nyt joella purjehtivaa ukkoa kauniisti lukkojen takana."
Kapteeni Thomsett lausui tyytyväisyytensä ja koetettuaan turhaan saada tietoonsa edes muutamienkin nimiä, erityisesti kysyenkin jo paria, vilkasi hän kelloansa, sanoi hyvää yötä ja läksi omaan laivaansa. Kapteeni Stobbs, yksin jäätyään, poltteli hetkisen piippuaan ja vetäytyi kojuunsa; ja hänen perämiehensä, joka keskustelun aikana oli turhaan yrittänyt nukkua, koetti nyt puolestaan ajatella asiasta omaa suunnitelmaa. Ennenkuin hän nukahti oli siitä jo alku valmiina ja seuraavana aamuna loisti se koko kauneudessaan hänen ajatuksissaan.
Hymyillen nousi hän kannelle, nojautui käsivarttensa varaan laivan syrjää vasten ja katseli ajattelevana kokin sanomalehden lukua kuuntelevaa Georgea.
"Onko siinä jotain erityisempää, kokki?" kysyi perämies.
"Kyllä, Georgesta, sir", vastasi kokki ja keskeytti lukunsa. "Myöskin muotokuva."
Hän ojensi sanomalehden perämiehelle ja jäi hymyillen kuuntelemaan tämän koiranhampaan ihmettely- ja ihastushuudahduksia.
"Mainio", kirkui perämies. "Kerrassaan mainio! Enpä ennen ole nähnyt näin hyvin onnistunutta muotokuvaa, George. Epäilemättä painetaan se kaikkiin Lontoon lehtiin ja tässähän seisoo nimikin: — George Cooper, kuunari Johan Henry, Limehouse."
Hän heitti lehden takaisin kokille ja kääntyi tirskuen toisaalle, huomatessaan Georgen hypähtävän pystyyn ja vetäytyvän kojuunsa hiljaisuuteen hautomaan kiukkuaan. Prikin perämies sytytti piippunsa, keskusteli salaperäisesti pienen ajan miestensä kanssa ja lähti sitten vihellellen kaupunkiin.
Seuraavat kaksi tuntia vietti George vuoroin kojussa, vuoroin kannella. Laivuri kertoi hänelle kuin omana keksintönään mitä oli tehtävä uhkaavan vaaran välttämiseksi ja George, vaikkakin epäilevänä, meni valmistamaan vuodettaan.
"On hyvin epäiltävää, että hän juuri tätä lehteä lukee", puheli laivuri rohkaisevasti.
"Ihmiset tekevätkin aina juuri sitä, mitä niiden ei soisi tekevän", murisi George. "Joku minut tunteva voi helposti käydä sanomassa hänelle."
"Kas! Tuolla astuu eräs nainen veneeseen", sanoi laivuri ja osotti laiturin rappusia. "Jos se olisikin juuri hän."
Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun George jo tulisella kiireellä oli kojussaan ja riisui vaatteensa, näytelläksensä osaansa.
"Jos minua kysytään", sanoi hän ihmettelevälle kokille, "olen minä kuollut."
"Mitä sinä olet?"
"Kuollut!" ärjäsi George. "Kuolin kello kymmenen aamulla. Ymmärrätkö pölkkypää?"
"En, sitä en todellakaan voi sanoa", vastasi kokki happamasti.
"Sano toisillekin minun kuolleen", jatkoi George hätäisesti, "ja kääri tuo lakana ympärilleni, kuten kuolleen ainakin. Teen kyllä joskus sinulle saman palveluksen."
Kuuntelematta enempää ryntäsi kokki kannelle kertoakseen laivurille Georgen hulluksi tulosta. Vaan hämmästyksensä yhä eneni tavatessaan laivurin selittämässä samaa asiaa toisille ja hän jäi kuuntelemaan korvat höröllään. Vanhanpuoleinen soutaja ohjasi veneensä suoraan kohti kuunaria; veneen perässä istui lihava suuri nainen, musta, tiheä harso kasvoillaan. Seuraavana minuuttina laski vene kuunarin kylkeen ja kiinnitysnuora heitettiin laivaan. Laivuri katsahti tulijaan, säpsähti sisällisesti ja toivoi sydämestään Georgen onnistuvan näyttelemisessään.
"Tahdon tavata herra Cooperia", tiuskasi nainen äkäisesti, päästyään soutajan avulla kannelle.
"Valitettavasti se ei käy laatuun", vastasi laivuri kohteliaasti.
"Mitä? Ja miksikä ei?" kysyi nainen ääntänsä korottaen. "Menkää sanomaan, että hänen laillinen, hyljätty vaimonsa on täällä."
"Ei maksa vaivaa", sanoi laivuri täydellisesti käsittäen sanansa näytelmässä. "Pelkään, ettei hän kuule teitä."
"Ooh! Kyllä minä opetan hänet kuulemaan", sanoi nainen ja puristi huulensa tiukkaan. "Missä hän on?"
"Tuolla ylhäällä", huokasi laivuri ja otti lakin päästään.
"Älkää valehdelko", sanoi rouva tyystin tarkastettuaan molempia mastoja.
"Hän on kuollut!" sanoi laivuri juhlallisesti.
Rouva löi kätensä rinnoilleen ja astui askeleen taaksepäin. Kokki seisoi lähinnä; hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille, estäen kaatumasta ja perämies, jolla oli säälivä sydän, juoksi noutamaan whiskyä, kun nainen horjahti lastiruuman luukulle ja veti vastahakoisen kokin mukaansa.
"Ihmisraukka!" huokasi laivuri.
"Elä pitele häntä niin lujasti kokki", sanoi joku miehistöstä. "Sinähän aivan kuristat hänet."
"Taputtele häntä selkään", neuvoi toinen.
"Taputtele itse!" ärjäsi kokki tulistuneena, huomatessaan ihastuksen, jolla Terveen Rohkeuden miehistö katseli tapausta.
"Älkää jättäkö minua", nyyhkytti nuori leski, nieltyään whiskyn ja noustuaan seisomaan.
"Tue häntä, kokki", käski laivuri.
"Kyllä, sir!"
Saatossa, kapteeni ja perämies edellä, kokki, suloisen taakkansa kanssa keskellä ja koko miehistö perässä, astuttiin kanssiin.
"Mihin tautiin hän kuoli?" kysyi leski kuiskaavalla äänellä nyyhkytystensä lomasta.
"Vilustui vedessä", kuiskasi laivuri vastaukseksi. "En näe häntä oikein", sanoi nainen. "Täällä on niin pimeä. Onko kenelläkään tulitikkuja? Ah! Tässähän on!"
Ennenkuin kenellekään juolahti mieleen estää, sieppasi hän tulitikkulaatikon hyllyltä ja raapasi valkean. Sitten kumartui hän yli liikkumattoman Georgen ja tarkasti hiljaa hänen tiukasti sulettuja silmiään ja ammottavaa suutaan.
"Sytytätte sänkyvaatteet", sanoi perämies, kun palava tulitikun pätkä putosi peitteelle.
"Hänelle ei se enää vahinkoa tee", kuiskasi nainen kyyneleet silmissään.
Perämies, joka selvästi huomasi ruumiin liikahtavan, oli aivan toista mieltä.
"Häneen ei enää koske mikään", kuiskasi leski ja raapasi valkeaa toiseen tikkuun. "Oi, jospa hän sentään voisi puhua kanssani."
Perämies, tuntien Georgen tulisen luonteen, otaksui sen kylläkin mahdolliseksi, kun toisen tikun palava tynkä putosi Georgen kaulalle.
"Jättäkää hänet nyt jo", sanoi laivuri levottomasti. "Poissa olevaa henkeä on mahdoton palauttaa."
Nainen laski tulitikut takaisin hyllylle ja nyyhkytti hiljaa.
"Teimme kaikki mitä taisimme hänelle", sanoi laivuri lopulta. "Parasta, että menette nyt kotiin ja paneudutte lepäämään hetkiseksi."
"Te olette kaikki niin kilttejä", kuiskasi leski ja kääntyi poispäin."Lähetän noutamaan hänet illalla."
"Mi — mitä?" kysyi laivuri.
"Hän oli kylläkin paha mies minulle", jatkoi nainen itkunsekaisella äänellä, "mutta sentään tahdon saattaa hänet kunnialla hautaan."
"Parasta, että jätätte sen meidän toimeksemme", sanoi laivuri. "Voimme sen varmasti tehdä halvemmalla kuin te."
"Ei! Illalla lähetän noutamaan häntä. Ovatko nämä hänen vaatteitaan?"
"Viimeiset, joita hän käytti eläissään", sanoi laivuri ja osoitti vaateläjää. "Tuossa on mies-raukan arkku, aivan samassa kunnossa kun hän sen jätti."
Leski aukaisi arkun kannen ja pudisti surullisena päätään nähdessään sen sisällön. Sitten kokosi hän vaatteet vasempaan kainaloonsa ja otti arkusta kellon, veitsen ja vähän pientä rahaa. Miehistö koetti pantomiinin avulla saada tietoonsa yli kopin syrjän katselevan Georgen mielipidettä.
"Hänellä epäilemättä oli palkkaansakin saamatta", sanoi nainen ja kääntyi laivuriin.
"Ainoastaan muutamia shillingejä", änkytti tämä.
"Minä otan ne", sanoi nainen ja ojensi kätensä.
Laivuri katsoi nyt vuorostaan kuolleeseen kysyäkseen neuvoa, mutta George oli taas sulkenut silmänsä maailmalle. Muutaman silmänräpäyksen epäiltyään laski laivuri rahat lesken käteen.
Tämä työnsi rahat taskuunsa ja heitettyään vielä jäähyväiskatseen Georgeen nousi hän kannelle. Saatto seurasi mukana, ei sentään alastulo järjestyksessä, sillä kokki seurasi viisaasti viimeisenä.
"Jos vielä löydätte muita pikkuesineitä…" sanoi nainen ja pysähtyi laivan syrjälle asettamaan vaatepakkaa paremmin kainaloonsa.
"Niin lähetämme ne kylläkin teille", sanoi laivuri, joka vahvasti oli päättänyt haudata Georgen ennen rouvan takaisin tuloa.
Näyttäen tyytyvän tähän lupaukseen laskeutui nainen veneeseen ja prikin miehistö päästi ihastuksensa esille tavalla, joka ei ollenkaan sopinut tilaisuuteen.
"Tule ulos nyt vaan", sanoi laivuri, huomatessaan Georgen naaman kanssin ovella.
"Onko poissa jo?" kysyi merimies tuskallisesti.
Laivuri nyökkäsi ja prikin miehistö päästi hurjan hurraahuudon huomatessaan Georgen kevyessä puvussaan tulevan kannelle ja varovasti katselevan toisten seläntakaa.
"Missä hän on?" kysyi merimies.
Laivuri osotti venettä.