The Project Gutenberg eBook ofMerirosvoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MerirosvoAuthor: Frederick MarryatTranslator: Kaarlo KramsuRelease date: October 21, 2015 [eBook #50266]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIROSVO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MerirosvoAuthor: Frederick MarryatTranslator: Kaarlo KramsuRelease date: October 21, 2015 [eBook #50266]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Merirosvo
Author: Frederick MarryatTranslator: Kaarlo Kramsu
Author: Frederick Marryat
Translator: Kaarlo Kramsu
Release date: October 21, 2015 [eBook #50266]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIROSVO ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Frederick Marryat
Suom. Kaarlo Kramsu
Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.
Biskajan lahti.Vanhapoika.Myrsky.Vuoto.Vanhapiika.Kadetti.Sleepers-lahti.Hyökkäys.Ryöstäjä.Hietasärkkä.Haaksirikko.Luutnantti.Maihinnousu.Tapaaminen.Erehdys.Caicos-saaret.Oikeudenkäynti.Loppusanat.
Oli kesäkuun loppupuoli v. 179—, Biskajan lahden pauhaavat aallot olivat jo vähitellen asettumassa raivoisan ja tänä vuodenaikana harvinaisen myrskyn jälkeen. Kuitenkin ne hyökyivät vielä valtavasti, ja kerran toisensa perästä kiihtyi tuuli oikullisiksi rajuiksi vihureiksi, ikään kuin olisi tahtonut uudelleen aloittaa temmellyksensä. Mutta sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi, myrskyn kiidättämät synkät pilvenlongat pakenivat kaikille suunnille auringon voimakkaiden säteiden tieltä, jotka häikäisevällä valo- ja lämpövirrallaan hajottivat pilviröykkiöt.
Atlantin rannattomalla, auringon valaisemalla ulapalla saattoi silmä erottaa vain yhden ainoan, tuskin havaittavan esineen. Se oli mastonsa menettäneen ja melkein upoksissa kulkevan laivan runko. Hyökylaineet tyrskysivät aluksen partaiden yli, ja niiden peitosta se kohosi näkyviin vain aallonpohjassa, kun vesi virtasi sen sivuporteista ulos.
Näennäisesti laiva oli yhtä vaarallisessa tilassa kuin hukkuva, joka etsii oljenkortta. Mutta todellisuudessa tämä hylky oli uppoamisen vaaralta paremmassa turvassa kuin moni pikapurjehtija, joka myrskyä uhmaten pyrkii nopeasti satamaan.
"Sirkassian", muhkea ja hyvin varustettu laiva, oli lähtenyt puutavaralastissa New Orleansista. Kapteeni oli kelpo merimies sanan parhaassa merkityksessä ja miehistö rotevaa, kunnollista väkeä. Atlantilla laivan oli yllättänyt odottamaton myrsky, ja se oli ajautunut Biskajan lahteen; alus oli saanut vuodon, jota ei ollut voitu ankarimmillakaan ponnistuksilla tukkia. Viisi päivää oli nyt kulunut siitä, kun miehistö oli lähtenyt laivasta kahdella veneellä. Toinen oli miehineen uponnut heti, toisen kohtalo oli tuntematon.
Mutta kaikki eivät olleet lähteneet. Tuossa myrskyn murjomassa, petollisen meren armoilla heittelehtivässä laivahylyssä oli vielä eläviä olentoja. "Sirkassianin" kannella olevassa keittiössä, joka oli onneksi niin lujarakenteinen, että kesti hyökylaineiden ankarat rynnistykset, oli vielä kolme ihmistä, mies, nainen ja pikkulapsi.
Molemmat aikuiset kuuluivat siihen verraten alhaiseen rotuun, jota kauan sitten oli ryhdytty tuomaan kuuman Afrikan rannoilta raatamaan muiden hyväksi. Lapsi, joka lepäsi naisen rinnoilla, oli eurooppalaista syntyperää ja tällä hetkellä kalman kalpea yrittäessään turhaan saada ravintoa kuihtuneesta imettäjästään. Vesihelmet kierivät naisen mustilla poskilla, kun hän vuoroin puristi lasta rintaansa vasten, vuoroin kääntyi suojan puolelle varjellakseen sitä vaahdolta, jota jokainen aalto ryöpytti heidän ylitseen. Välittämättä mistään muusta kuin pienestä hoidokistaan hän istui äänetönnä, vaikka vapisi vilusta, sillä vesi huuhteli hänen polviaan joka kerran laivan kallistuessa tavallista enemmän. Vilu ja pelko olivat muuttaneet hänen kasvojensa värin; ne näyttivät nyt keltaisilta tai vivahtivat vähän kuparinruskeaan.
Mies istui häntä vastapäätä rautaisella tulisijalla, joka ennen oli ollut lämmön ja valon lähde, mutta nyt kelpasi ainoastaan istuinpaikaksi alakuloiselle, uupuneelle raukalle. Hänkään ei ollut virkkanut mitään moneen tuntiin. Veltot kasvolihakset, paksut ja pitkät huulet, jotka törröttivät kaukana syvälle vajonneista poskista, terävät sarvennystyrän näköiset poskiluut ja silmät, joista valkuaista tuskin näkyi lainkaan, saivat hänet näyttämään vielä surkuteltavammalta kuin nainen, jonka ajatukset olivat kiintyneet ainoastaan lapseen eivätkä häneen itseensä. Mies näytti kuitenkin vielä tarkoin tuntevan ja huomaavan kaikki, vaikka hirveät kärsimykset olivat ilmeisesti turruttaneet hänen muut sielunkykynsä.
— Voi minä kurja! voihkaisi neekerinainen pitkän vaitiolon perästä, ja hänen päänsä vaipui taaksepäin uupumuksesta.
Mies ei vastannut, mutta naisen ääni havahdutti hänet; hän ojentautui eteen päin ja raotti vähän ovea luoden silmäyksen vastatuuleen. Kuohuva vaahto ryöpsähti suoraan vasten hänen lasimaisina tuijottavia silmiään hämärtäen näköalan; hän huokasi syvään ja vaipui takaisin entiseen asentoonsa.
— Mitä kuuluu, Koko? kysyi nainen ja peitti lapsen vielä huolellisemmin. Epätoivoinen katse oli miehen ainoa vastaus.
Kello oli nyt kahdeksan paikoilla aamulla ja merenkäynti asettumaan päin. Päivällisaikaan he havaitsivat vilahdukselta auringon, jonka säteet tunkeutuivat sisään lautaseinän raoista.
Neekeri näkyi vähitellen virkoavan eloon, hän nousi lopulta ja sai suurella vaivalla oven uudestaan auki. Meren raivo oli jo vaimentunut, ja ainoastaan sattumalta hyökyivät laineet yli laivan. Pidellen lujasti kiinni pihtipielestä Koko kurottautui laivan partaalle ja tarkasteli taivaanrantaa.
— Mitä sinä näke, Koko? kysyi nainen, joka oli huomannut miehen tähystelevän johonkin tiettyyn suuntaan.
— No, Juumala kiitos! Minä ole näke jokin, mutta ole paljo suolavesi silmä, ei näke selvä, vastasi Koko hieroen silmistään suolaa, joka oli kiteytynyt hänen kasvoillensa aamun kuluessa.
— Mikä se oli muoto, Koko?
— Peeni pilvi, vastasi mies astuen keittiöön ja istuutuen syvään huoaten entiselle paikalleen tulisijalle.
— Voi minä kurja! huudahti neekerinainen. Hän oli nostanut peitteen tarkastaakseen lasta ja huomasi tämän voimien yhä riutuvan.
— Peeni Edvardi parka, tosi ole, hän ole kovin sairas… hän kuole pia, minä pelkä. Katso, Koko, ei hengitä kauva.
Lapsen pää painui alas imettäjän rinnoilta, elonkipinä näytti sammuneen.
— Judy, sinä ei ole maito lapse; jos ei saa maito, kuinka taita elä? Ahaa, Judy! Minä pistä pikkusorme häne suu! Jos Edvardi ei ole kuollu, hän ime.
Koko pisti sormensa lapsen suuhun ja tunsi heikkoa imemistä.
— Judy! huusi Koko. — Edvardi ei veelä ole kuollu. Koita veelä, onko peeni pisara!
Judy raukka pudisti surullisena päätään ja kyynel kieri poskelle. Hän tunsi, ettei luonto voinut enempää.
— Koko, hän sanoi kuivaten kädenselällä poskensa, minä anta vaikka sydänveri Edvardille, mutta maito ei ole… se vallan loppu.
Innostuneena siitä sanomattomasta rakkaudesta lapseen, joka ilmeni Judyn sanoissa, Koko sai päähänsä uuden aatteen. Hän otti taskustaan veitsen ja leikkasi sillä tyynesti etusormensa halki luuhun asti. Veri alkoi virrata ja valui sormen päähän, jonka hän pisti lapsen suuhun.
— Katso, Judy! Edvard ime, hän ei ole kuollu! huudahti mies naurahtaen tyytyväisenä kokeensa onnelliselle tulokselle ja hetkeksi unohtaen heidän melkein toivottoman asemansa.
Lapsi virkistyi oudosta ravinnosta ja imi muutaman minuutin sormea hyvin vahvasti.
— Näke Judy, kuinka Edvard pitä kiinni, jatkoi Koko. Ime vaan, Edvard, ime vahva, Koko ole kymmenen sorme, kestä kauan, enne ku kaikki tyhjä. Mutta lapsi oli pian tyytyväinen ja nukahti Judyn syliin.
— Koko, jos mene katso uudesti, lausui Judy. Mies kömpi taas ulos ja silmäili tarkasti taivaanrantaa.
— No, Juumala kiitos, minä nyt näke, Judy, ja Juumala kiitos, minä näke laiva! huusi Koko iloisesti.
— Oh! lausui Judy vähän iloisemmalla äänellä. Sitte Edvard ei kuole!
— Jaha, Juumala kiitos, se tule tämä tie! Koko, joka näytti saaneen takaisin osan entisestä voimastaan ja vireydestään, kiipesi keittiön katolle. Istuen jalat ristissä hän huitoi siellä keltaista nenäliinaa toivoen siten voivansa herättää laivassa olevien huomiota; hän tiesi, että esine joka kohoaa ainoastaan vähän merenpinnasta, jää helposti huomaamatta.
Onneksi fregatti tuli suoraan kohti, vaikkei maston huipussa oleva tähystäjä huomannutkaan hylkyä tarkatessaan vain taivaanrantaa. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua haaksirikkoisia uhkasi uusi vaara fregatti oli purjehtia suoraan heidän päälleen. Se porhalsi jo noin neljän kaapelinmitan — vajaan kilometrin — päässä heistä ajaen edellään suurta vaahtoharjaista kuohuaaltoa ja kyntäen merta hyvin nopeasti. Koko huusi ja kirkui, minkä kurkusta lähti, ja kaikeksi onneksi sattuivat miehet, jotka olivat keularaa'alla kokoamassa myrskyn jälkeen kuivumaan levitettyä purjetta, huomaamaan hänet.
— Tiukasti oikeaan! kuului huuto. — Oikeaan! kuului vastaus peräkannelta, ja peräsin käännettiin oitis, niin kuin ainakin sotalaivoissa, joissa väen täytyy aina olla valmiina selityksiä odottamatta tottelemaan käskyä.
Yläpurje alkoi lepattaa, keulapurje ja halkaisija pullistuivat ja laiva kääntyi vastatuuleen hädin tuskin sivuuttaen hylyn, joka oli keulan edessä ja keikkui niin rajusti vihaisten aaltojen valkeassa kuohussa, että Koko vain vaivoin ja lujasti tarrautumalla kiinni keulamaston tynkään pysyi korkealla paikallaan.
Fregatti vähensi purjeita, asettui hylyn lähelle, laski veneen vesille, ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa Koko, Judy ja lapsi olivat pelastuneet hirvittävästä asemastaan. Judy raukka, joka oli unohtanut kaiken lapsen vuoksi, jätti sen eräälle upseerille ja meni samassa itse tainnoksiin, jossa tilassa hänet nostettiin laivaan. Koko oli tuskin istuutunut laivan peräpuolelle, kun hän alkoi tuijottaa ympärilleen ja purskahti sen jälkeen hurjaan nauruun — ainoa vastaus, minkä hän saattoi antaa hänelle tehtyihin kysymyksiin. Tätä jatkui, kunnes hän pyörtyi. Mies jätettiin lääkärin hoiviin.
Saman päivän iltana, jolloin lapsi ja neekerit pelastuivat hylystä, istui herra Witherington Finsbury Squaren varrella olevan asuntonsa ruokasalissa ja ihmetteli, minne "Sirkassian" oli joutunut ja miksi hän ei ollut saanut mitään tietoa sen tulosta. Herra Witherington oli yksin; hänellä oli edessään sherryä ja portviiniä, ja vaikka ilma oli hyvin lämmin, paloi uunissa pieni tuli, sillä "se näytti mukavalta", kuten herra Witheringtonin oli tapana sanoa. Hetken aikaa tarkkaan silmäiltyään huoneen kattoa, vaikka siinä ei totta puhuen ollut juuri mitään näkemistä, hän täytti uudestaan viinilasinsa ja asettui vielä mukavampaan asentoon aukaisten liiveistään kolme nappia, työntäen tekotukkansa taemmaksi päälaelle ja päästäen polvihousujensa siteet tykkänään auki polvien kohdalta. Lisäksi hän veti luokseen kaksi tuolia, jotka olivat käden ulottuvilla, laski jalkansa toiselle ja nojasi kättään toiseen. Ja miksi ei herra Witherington olisi asettunut mukavasti! Hänellä oli hyvä terveys, rauhallinen omatunto ja kahdeksantuhatta puntaa tuloja vuodessa.
Tyytyväisenä kaikkeen herra Witherington maisteli portviiniään, laski lasin kädestään ja nojautui tuolissaan taaksepäin kädet ristissä rinnalla. Tässä erittäin mukavassa asennossa hän alkoi uudestaan ajatella "Sirkassiania", jota ei ollut kuulunut.
Herra Witheringtonin isä oli erään West-Ridingissä Yorkshiressä asuvan vanhan, ylhäisen suvun nuorempi vesa. Hänellä oli valittavana neljä toimialaa, jotka aatelisnuorukaisille ovat tarjolla, nimittäin armeija, laivasto, lakitiede ja kirkko. Sotilaaksi hänestä ei ollut, hän sanoi; edestakaisin marssiminen ei ollut lainkaan mukavaa; laivasto ei myöskään kelvannut, sillä tykin laukaukset ja tuuliset ilmat eivät tarjonneet mitään mukavuuksia; lakitiede miellytti häntä yhtä vähän, hän kun ei ollut varma siitä voisiko päästä selville omastatunnostaan; kirkon hän hylkäsi myös, koska kuvitteli sitä — kaikkea muuta kuin mukavaksi.
Koko suvun kauhuksi hän hylkäsi kaikki nuo jalot toimialat, otti vanhan jörön sedän tarjouksesta vastaan toimen tämän kauppaliikkeesssä ja sai osuuden tämän vuosivoitosta niin pian kuin oli sen ansainnut. Siitä oli seurauksena, että sukulaiset käänsivät hänelle halveksien selkänsä eivätkä sen koommin välittäneet hänestä vähääkään. Hän oli loukannut suvun tunteita.
Tästä huolimatta herra Witherington oli toimessaan ahkera, pääsi muutaman vuoden kuluttua liikkeen osakkaaksi ja tuon vanhan kunnon sedän kuoltua suuren omaisuuden omistajaksi. Sen lisäksi hän ansaitsi edelleen joka vuosi suuria summia liiketoiminnallaan. Hän osti sitten talon Finsbury Squaren varrelta ja harkitsi viisaimmaksi ottaa aviosiipan.
Herra Witheringtonissa oli sentään vielä aimo annos sukuylpeyttä, joten hän päätti tarkasti valita tulevan puolisonsa. Etsittyään aikansa hän kosi skotlantilaisen aatelismiehen tytärtä; tämä herra oli tullut Leithistä Lontooseen yhdeksän tytärtä mukanaan "vaihtamaan vertaan rahaksi" — etsimään tyttärille aviopuolisoa.
Herra Witheringtonilla oli onni sattua ensimmäiseksi kosijaksi, joten hän saattoi mielensä mukaan valita yhdeksästä neidosta. Hänen valittunsa oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hieman pisamainen ja hyvin pitkä, mutta muuten verraten hauskan näköinen, ja hänen nimensä oli perheraamatun kannessa neljäntenä järjestyksessä. Avioliitosta syntyi ensin tytär, joka tämän kertomuksen alkaessa oli seitsemänviidettä ikäinen vanhapiika, ja sitten poika, Anthony Alexander, sama herra Witherington, joka juuri odotteli tietoja "Sirkassianista".
Jo herra Witherington vanhempi oli varsin mukavuutta rakastava mies, mutta vasta poika kehitti nuo varhain perimänsä taipumukset mahdollisimman pitkälle. Hän näet jakoi kaikki asiat "mukaviin" ja "epämukaviin".
Herra Witherington vanhempi toivoi, että poika jatkaisi hänen liikettään. Tämä kävikin toimistossa joka päivä mutta muuta hän ei tehnytkään. Hän oli näet havainnut, että "isä oli syntynyt ennen häntä", ts. isällä oli paljon rahaa, joka tämän täytyi luonnon järjestyksen mukaan kerran jättää hänelle perinnöksi.
Herra Witherington vanhempi sai halvauksen, jota hänen muutamia päiviä vuoteen omana maattuaan seurasi toinen halvauskohtaus. Se passitti hänet samaan hautaholviin, jossa hänen armonsa rouva Mary Witherington oli jo aikaisemmin saanut viimeisen leposijansa. Herra Witherington nuorempi — josta tässä kertomuksessa on puhe — havaitsi, jätettyään ensin neljäkymmentätuhatta puntaa sisarensa tilille, omistavansa muhkeat vuositulot sekä komean talon Finsbury Squaren varrella. Hänestä se oli mukavaa, hän vetäytyi tykkänään pois liike-elämästä ja pysyi vanhanapoikana.
Sisar Moggy oli myös naimaton, mutta on vaikea päätellä, oliko tähän syynä se, että hänen kaikkea muuta kuin kauniit kierot silmänsä pelottivat kosijoita, vai se että hän samoin kuin veljensäkin inhosi avioliittoa. Herra Witherington oli kolme vuotta sisartansa nuorempi; hänellä oli jo kolme vuotta ollut tekotukka, mutta syynä siihen oli se, että hän piti tuollaista tukkaa erittäin mukavana.
Herra Witheringtonin luonteen voi lyhykäisesti määritellä kahdella sanalla: haaveksiva ja hyväntahtoinen. Varsinkin ensin mainittu ominaisuus oli hyvin voimakkaasti kehittynyt, kuten useimmilla vanhoillapojilla. Ilman sitä siloitusta, jonka mies saa hienomman sukupuolen seurassa, hän on ainoastaan karhea kivenmöhkäle: mutta kummallista on, kuinka naiset osaavat tasoittaa ja silittää miehestä särmät.
Herra Witherington heräsi syvistä unelmistaan ja tavoitteli soittokellon nuoraa, joka hovimestarin aina oli kiinnitettävä isännän tuolin käsinojaan ennen kuin lähti ruokasalista; sillä, kuten herra Witherington aivan oikein muistutti, ei ollut ensinkään mukavaa, jos täytyi nousta kun tahtoi soittaa; niin, useammin kuin kerran hän oli miettinyt, miltä mahtaisi tuntua, jos olisi kahdeksanvuotias tytär, joka osaisi soittaa kelloa, toimittaisi sanomalehdet ja leikkaisi auki uuden romaanin.
Hän havaitsi kuitenkin, ettei tytär aina pysyisi kahdeksanvuotiaana, ja päätyi siis mietteissään siihen, että tytär voisi häiritä mukavuutta. Hän soitti uudestaan ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Hovimestari Jonathan ilmestyi heti huoneeseen, mutta havaitessaan, että isännällä oli jotakin tekemistä, hän pysähtyi ovelle liikkumattomana, vankkana ja suorana, niin surullisen näköisenä kuin olisi ollut ovenvartijana aatelismiehen asunnossa, josta isäntää juuri viedään hautaan; sillä kuta korkeampi vainajan arvo on, sitä pitempi naama ovenvartijalla, ja tietysti sitä parempi palkka — se on itsestään selvää. Jonathan Tropp oli ollut ensin asiapoikana ja sitten kamaripalvelijana; vihdoin hän kohosi hovimestarin arvoon herra Witherington vanhemman palveluksessa; sen korkeammalle hän ei enää voinut kohota.
Sitten Jonathan rakastui, sillä hovimestarit tekevät itsensä syypääksi samanlaisiin ajattelemattomuuksiin kuin heidän herransakin. Eivät hän eikä hänen kaunis mielitiettynsä, joka oli kamarineitona toisessa aatelisperheessä, ottaneet varteen muiden ihmisten erehdysten seurauksia, vaan erosivat palveluspaikoistaan ja menivät naimisiin.
Kuten useimmat hovimestarit ja kamarineidot, jotka hankkivat oman kodin, hekin perustivat kapakan. Kuitenkin täytyy kamarineidon puolustukseksi mainita, että hän mieluummin olisi pitänyt ruokalaa, mutta Jonathan sai kaunokaisensa taipumaan huomauttamalla, että ihmisten on tapana juoda, vaikkei heitä janotakaan, mutta että he eivät koskaan syö jollei heidän ole nälkä.
Vaikka tämä huomautus pitää kyllä paikkansa, on kuitenkin aivan varmaa, ettei heidän yrityksellään ollut lainkaan menestystä. Muutamat ovat siinä luulossa, että Jonathanin pitkä, laiha ja hoikka olemus vahingoitti liikettä, koska ihmisillä on liian suuri taipumus arvostella oluen hyvyyttä kapakoitsijan enemmän tai vähemmän punaisen naaman ja paksun vartalon mukaan; missä isäntä on kuin nälkäkurki, siellä ei olut voi olla hyvää, niin pääteltiin.
Varmasti ulkomuoto merkitsee paljon tässä maailmassa, ja näyttää siltä kuin Jonathanin laihuus olisi ollut syynä siihen, että hän vähän ajan kuluttua teki vararikon; mutta se, mikä oli hänen turmionsa kapakkaliikkeessä, hankki hänelle heti toisen toimen. Muuan arviomies, joka samalla oli verhoilija ja hautausurakoitsija, näki Jonathanin, ja kun hän ymmärsi antaa arvoa tämän eriskummallisen surulliselle katseelle sekä kun hänellä oli veli, joka oli yhtä pitkä, hän tarjosi Jonathanille heti hautajaisairuen tointa. Jonathan unohti pian surra omaa muutaman sadan punnan häviötään itkiessään uudessa toimessaan monia tuhansia vainajia, ja hänen suorasta, jäykästä, patsasmaisesta ryhdistään ja pitkästä, surullisen näköisestä naamastaan hänen seisoessaan niiden portilla, joille toisen maailman portit olivat vastikään auenneet, pisti usein esiin perillisten surun ivailu. Tässä kamasaksamaailmassa ei ole suurta arvoa sellaisella surulla ja kaipauksella, josta ei makseta hyvin. Jonathan hautasi monta vainajaa, vihdoin oman vaimonsakin.
Sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta viimein hänen täytyi haudata isäntänsäkin, hautausurakoitsija, eikä se ollut juuri hauskaa. Vaikka Jonathan ei itkenytkään saattaessaan työnantajaansa ikuiseen lepoon, hän osoitti kuitenkin synkkää surua ja joi isäntänsä muistoksi pullollisen portteria palatessaan hautajaisista ja istuessaan tovereineen tämän ruumisvaunujen katolla kuin musta varis.
Ja nyt Jonathan menetti virkansa ja semmoisesta syystä, jota useimmat olisivat pitäneet hänen parhaana ansionaan. Kaikki hautausurakoitsijat kieltäytyivät ottamasta häntä palvelukseensa siitä syystä, ettei hänelle ollut saatavissa veroistaan seuraajaa. Tässä tukalassa tilassa Jonathan tuli ajatelleeksi herra Witherington nuorempaa, jonka isää, sir Witheringtonia, ja äitiä, hänen armoaan Marya, hän oli palvellut ja lopuksi saattanut heidät hautaan.
Jonathanin onneksi herra Witheringtonin silloinen hovimestari oli juuri valmis tekemään saman hullutuksen, jonka Jonathan oli tehnyt aikaisemmin, ja niin Jonathan asetettiin uudestaan entiseen virkaansa. Totuttuun tapaan hän käyttäytyi jokapäiväisessä elämässään aivan samalla tavalla kuin ennen hautajaisissa; hän ei koskaan näyttänyt iloista naamaa, jos ei hänen isäntänsä ollut iloinen, ja silloinkin hän teki niin pikemmin velvollisuuden tunnosta kuin todellisesta ilomielisyydestä. Jonathanilla oli asemaansa verraten tavallista paremmat koulutiedot, hän oli hautausurakoitsijaa palvellessaan oppinut ymmärtämään kaikki latinankieliset lauseparret, mitä oli vainajien arkunkilvissä. Näitä lauseparsia hän vatvoi jokaisessa sopivassa tilaisuudessa.
Jonathan oli sulkenut oven ja piti yhä kädellään lukon kahvasta kiinni.
— Jonathan, sanoi herra Witherington oltuaan pitkän aikaa ääneti, tahtoisin nähdä viimeisen New Yorkista tulleen kirjeen; se on pukupöydälläni.
Jonathan ei vastannut, mutta lähti huoneesta ja tuli takaisin kirje mukanaan.
— Olen kauan odottanut sitä laivaa, huomautti herra Witherington avatessaan kirjettä.
— Niin, kauan aikaa. Aika rientää, tempus fugit, sanoi hovimestari hiljaa silmät puoliummessa.
— Toivottavasti ei ole sattunut mitään vahinkoa, jatkoi herra Witherington. Pieni serkku parka ja hänen kaksosensa! Ehkä he ovat tällä hetkellä kaikki meren pohjassa!
— Niin, herra Witherington, vastasi hovimestari, meri ryöstää monen rehellisen hautausurakoitsijan ansiot.
— Esi-isieni veren nimessä! Saattaa vielä käydä niin, että jään ilman perillistä ja minun täytyy itseni mennä naimisiin! Se olisi sangen epämukavaa.
— Ei juuri mukavaa, kertasi Jonathan. Minun vaimoni on kuollut. In coelo quies, taivaassa on lepo!
— Meidän täytyy toivoa parasta, mutta tämä epävarmuus on kaikkea muuta kuin mukavaa, lausui Witherington luettuaan kirjeen ainakin kahteenkymmeneen kertaan. Hyvä on, Jonathan, minä soitan heti kahvia. Ja herra Witherington oli taas yksin ja silmäili tarkkaan huoneen kattoa.
Serkku, nuoren Witheringtonin lemmikki, oli tavallaan sotkenut asiansa, hän oli näet vastoin vanhempiensa ohjeita rakastunut nuoreen jalkaväenluutnanttiin, jonka sukuperästä tuskin kannatti puhuakaan ja varallisuus — sitä oli ainoastaan hänen vähäpätöinen palkkansa — oli perin mitätön. Köyhillä miehillä on aina parempi onni rakkausasioissa kuin rikkailla; köyhät ovat vähemmän itsekkäitä ja ajattelevat rakastettuaan enemmän kuin itseään. Ja rakastuneet naiset eivät koskaan välitä punnita, onko heillä tulevaisuudessa kylliksi syötävää vai ei; rakastuneina heillä ei ole ruokahalua, ja luultavasti he siksi erehtyvät luulemaan, että rakkaus kyllä aina riittää korvaamaan ateriat. Valitettavasti he vain pian huomaavat, ettei se riitä. Hääpäivänä pöydän antimet melkein inhottavat, mutta myöhemmin tuntuu ruokahalu palaavan entistä suurempana.
Niin oli ainakin Cecilia Witheringtonin eli oikeammin Cecilia Templemoren laita — se oli hänen uusi nimensä — ja samoin myös hänen miehensä. Seurauksena oli, että talousarvio ylitettiin muutamassa viikossa kerrassaan pelottavasti. Cecilia kirjoitti kotiinsa, josta vastattiin hyvin ystävällisesti, että hän heidän puolestaan mielellään saa kuolla nälkään. Kun tämä neuvo ei tyydyttänyt häntä eikä hänen miestään, hän kirjoitti Anthony-serkulleen, joka vastasi, että hän tuntisi itsensä hyvin onnelliseksi nähdessään heidät pöytänsä ääressä, ja tarjosi heille asunnon Finsbury Squaren varrelta.
Tätä juuri he toivoivat, mutta asiassa oli kuitenkin vielä muutamia vaikeuksia. Luutnantti Templemoren rykmentti oli majoitettu Yorkshireen, hyvän matkan päähän Finsbury Squaresta, ja päivällisen syöminen kello 6 illalla herra Witheringtonin luona kävi vaikeaksi, kun aamulla oli pakko olla harjoituksissa kello 9. Tämän kysymyksen johdosta vaihdettiin useita kirjeitä, mutta vihdoin sovittiin, että herra Templemore myy upseerinvaltakirjansa ja muuttaa kauniin vaimonsa kanssa herra Witheringtonin luo. Niin hän tekikin ja havaitsi paljon mukavammaksi käydä kello 9 aamulla hyvän aamiaispöydän kimppuun kuin taisteluharjoituksiin.
Mutta herra Templemoressa oli todellista kunniantuntoa ja luonteenvakavuutta, jotka eivät sallineet hänen viettää laiskaa elämää. Eleltyään kaksi kuukautta mukavasti hän ilmaisi kantansa suoraan herra Witheringtonille ja pyysi tämän apua: hän halusi itse ansaita leipänsä. Herra Witherington, joka oli mieltynyt nuoreen pariin, yritti vastustella ja muistutti, että Cecilia on hänen oikea serkkunsa ja että hän itse aikoo varmasti pysyä naimattomana. Herra Templemore pysyi kuitenkin päätöksessään, ja herra Witheringtonin täytyi lopulta taipua. Eräs arvossapidetty kauppahuone halusi yhtiömiestä avustamaan Amerikassa. Herra Witherington luovutti takuusumman, ja pari viikkoa myöhemmin herra ja rouva Templemore matkustivat New Yorkiin.
Herra Templemore oli toimelias ja älykäs mies; onni suosi häntä, ja hän laski voivansa palata muutaman vuoden kuluttua varakkaana miehenä kotimaahan. Mutta toinen vuosi heidän Amerikkaan tulonsa jälkeen oli kovin tautista aikaa; keltakuume raivosi, ja niiden tuhansien uhrien joukossa, jotka se ryösti manalaan, oli myös herra Templemore, joka kuoli kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli saanut kaksoset.
Yhtiö, jossa herra Templemore oli ollut osakkaana, täytti hänen paikkansa, ja herra Witherington tarjosi serkulleen entisen turvapaikan, jota tämä nyt surullisen ja odottamattoman menetyksensä takia suuresti kaipasi. Kolmessa kuukaudessa rouvan asiat olivat järjestyksessä; miespalvelijansa Kokon sekä kahden neekerinaisen seuraamana — muita ei saatu lähtemään tälle vaaralliselle matkalle — hän astui hyväksi tunnettuun laivaan, jonka nimi oli "Sirkassian", matkan määränä Liverpool.
Ne, jotka satamassa olivat nähneet, kuinka muhkeana "Sirkassian" levitti purjeensa tuuleen, eivät juuri osanneet aavistaa, mikä kohtalo sitä odotti, vielä vähemmän se johtui laivalla olevien mieleen. Luottamus on juuri merimiehille tunnusomaista, ja heillä on onnellinen kyky herättää sama luottamuksen tunne kenessä tahansa, joka on heidän kanssaan.
Alkumatka sujui onnellisesti, mutta Eurooppaa lähestyttäessä tapahtui onnettomuus.
Kova, kolme vuorokautta kestänyt luodetuuli oli ajanut "Sirkassianin"Biskajan lahteen; oli puoliyö, ja tuuli näkyi olevan asettumaan päin.Kapteeni, joka ei ollut koko aikana hievahtanut kannelta, kutsui sinnenyt ensimmäisen perämiehen.
— Oswald, sanoi kapteeni Ingram, myrsky on heikkenemässä, ja luulen, että se huomiseen mennessä on temmeltänyt itsensä uuvuksiin. Minä menen levolle pariksi tunniksi. Ilmoittakaa minulle, jos jotakin tapahtuu.
Oswald Bareth, pitkä, jäntevä, komea amerikkalainen, tähysteli mitään sanomatta pitkän aikaa kiinteästi taivaanrantaa.
— Minä en ole samaa mieltä kuin te, kapteeni. Suojan puolella ei näy ensinkään olevan toivoa selkenemisestä. Tuuli vain vähän vetää henkeään puskeakseen sitten kahta kiukkuisemmin, uskokaa minua.
— Tuulta on nyt kestänyt kolme vuorokautta, virkkoi kapteeni.Suvituuli ei tavallisesti kestä kauempaa.
— Se on kyllä totta — mikäli ei toinen tuuli tule heti perässä, sanoi perämies. Sää ei näytä kauniilta. Tuuli yltyy uudestaan, se on yhtä varmaa kuin että Virginiassa on käärmeitä.
— Olkoon niin, jos niin on säädetty, oli kapteenin luja vastaus. Tähystäkää tarkkaan, Bareth, älkääkä hievahtako kannelta; jos tulee asiaa, niin lähettäkää joku miehistä sanomaan minulle.
Kapteeni meni hyttiinsä. Oswald katsoi kompassiin, lausui muutaman sanan peränpitäjälle, antoi pari voimakasta läimäystä muutamille saumoja tilkitseville miehille, pani suuhunsa uuden mällin ja alkoi silmäillä taivasta.
Taivaankantta tummensi muita mustempi ja synkempi pilvenhattara, joka leveni keskitaivaalle ja jonka alapää hipoi näköpiirin rajaa tyynen puolella. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen oli Oswaldin huomio ollut kiintyneenä tähän, kun hän näki heikon salaman purkautuvan pilven synkimmästä kohdasta; sitä seurasi toinen voimakkaampi. Äkkiä tuuli taukosi, ja "Sirkassian" kohosi suoraksi kaltevasta asennostaan. Sitten myrsky alkoi taas vinkua ja painoi laivan uudestaan kallelleen. Seurasi vielä salama ja kaukainen jyrähdys.
— Temmeltänyt itsensä uuvuksiin, sanoi kapteeni! Aavistin, että pahin tuuli on vielä tulematta, mutisi Oswald itsekseen alinomaa tarkaten taivaankantta.
— Kuinka laiva tottelee peräsintä, Matthew? kysyi Oswald ja meni peräpuolelle.
— Se sujuu jotenkin, kun ohjaa hiukan ylätuuleen.
— Minä vähennän joka tapauksessa apinapurjeen. Pojat, perään, kootkaa apina! Pitäkää kiinni jalusnuorasta, kunnes purje on kiinni, muuten se paukkuu ja pelottaa naismatkustajat järjiltään. Jaa, jaa, jos minä joskus saan oman laivan, en milloinkaan ota matkaan naisia… en, en rahastakaan.
Salamat risteilivät ilmassa, ja niitä seuraavat ankarat jyrähdykset osoittivat, että ukkosilma läheni lähenemistään. Vettä tuli kuin saavista kaataen, tuuli heikkeni, yltyi jälleen, taukosi tykkänään, muutti suuntaansa piirun tai pari. Läpimärät purjeet liehuivat ja paukkuivat.
— Enemmän ylätuuleen, Matt! huusi Oswald samassa kun kaikki kannella olijat silmänräpäykseksi sokaistuivat lähelle iskevän salaman häikäisevässä valossa ja olivat menettää kuulonsa sitä seuraavassa jyrähdyksessä. Tuuli kiihtyi, heikkeni, äkkiä tuli haudantyyni. Purjeet riippuivat velttoina raakapuista, sade valui virtanaan ja laivan keikkuessa edestakaisin aaltojen välissä tuli synkkä pimeys.
— Joku ilmoittamaan kapteenille! huusi Oswald. Totta tosiaan myrsky on nyt niskassamme. Märssypurjeen olisi pitänyt olla koossa, mutta enhän minä ole kapteeni. Purjeet kokoon, pojat, hän jatkoi, sukkelaan, sukkelaan! Tämä ei ole lapsenleikkiä!
Kun oli vaikea löytää köydenpäitä ja saada niitä selville pilkkopimeässä ja rankkasateessa, joka esti näkemästä mitään, eivät miehet voineet täyttää perämiehen käskyjä niin joutuisasti kuin tarve olisi vaatinut. Ennen kuin heidän oli onnistunut suorittaa tehtävänsä ja kapteeni Ingram ehtinyt kannelle, puhkesi myrsky hirmuiseen raivoon. Se iski tuon perikatoon tuomitun laivan kimppuun ihan päinvastaiselta suunnalta kuin ennen; purjeet työnsivät laivaa takaperin ja se kallistui niin, että parras joutui veden alle. Peränpitäjä singahti ruorirattaan yli; muut miehet, jotka Oswaldin kanssa olivat ison maston ympärillä jaluspiikkien luona, kierivät valumisreiälle köysikääryjen ja kaiken muun mukana, mitä kannella oli irtainta. Laivan äkillinen raju kallistuminen herätti kaikki kannen alla olevat miehet. He luulivat laivan uppoavan ja syöksyivät ainoasta peittämättömästä luukusta ylös alusvaatteisillaan.
Oswald Bareth kömpi ensimmäisenä ylös alatuulen puolelta; hänen onnistui päästä ruorirattaan luo, jonka hän käänsi tiukasti ylätuuleen. Kapteeni Ingram ja muutamat laivamiehet pääsivät myös peräsimen luo, joka on kaikkien merimiesten kokoontumispaikka tukalassa tilassa; mutta myrskyn vinkuna, sade ja suolainen vaahto, hyökylaineet, joiden vauhti heikkeni tuulen kääntyessä ja jotka syöksivät suunnattoman vesipaljoutensa laivan yli, hirvittävät ukkosenjyrähdykset ja synkkä pimeys sekä laivan kallistuminen, joka pakotti heidät käsivoimiensa turvin liikkumaan paikasta toiseen, tekivät toiminnan mahdottomaksi.
Heidän ainoa ystävänsä tässä luonnonvoimien temmellyksessä oli salama. — Todellakin tukala tila, kun salamaa voi tervehtiä ystävänään! Sen häikäisevässä valossa he saattoivat päästä selville tilanteesta ja niin hirvittävältä kuin se näyttikin ei se kuitenkaan ollut niin kauhistava kuin pimeys ja epävarmuus.
Oswald jätti ruorirattaan parin laivamiehen huostaan ja irrotti veitsellään maalatuista purjekangaskääröistä mesaanimastoon kiinnitetyt kirveet. Yhden hän piti itse, toiset kaksi annettiin pursimiehelle ja toiselle perämiehelle. Oli mahdotonta puhua niin kovasti, että toiset olisivat myrskyn pauhinan läpi erottaneet sanoja, mutta lamppu paloi vielä kompassikojussa ja siitä leviävässä himmeässä valossa kapteeni Ingram saattoi nähdä perämiehen tekemät merkit ja antaa suostumuksensa. Oli ihan välttämätöntä kääntää laiva myötätuuleen, koska se ei totellut peräsintä. Tuossa tuokiossa katkaistiin mesaanimaston takilaköydet ja masto rojahti mereen.
Oswald ponnisteli seuralaisineen taas kompassikojun luo ja katseli muutaman silmänräpäyksen kompassia. Laiva ei kääntynyt tuuleen, vaan näkyi vajoavan yhä syvemmälle veteen.
Oswald antoi uudestaan merkin kapteenille, ja tämä suostui taas. Pitäen kiinni laivan partaasta ja jaluspiikeistä uhkarohkea merimies ryntäsi eteenpäin kahden rotevan kumppaninsa seuraamana. Kaikkien kolmen tehtävä oli erittäin vaikea ja vaarallinen, heidän kun oli hyökylaineiden ahdistaessa päästävä käsiksi rustirautoihin, joihin takilaköydet oli kiinnitetty. Yhden laivamiehen aalto vei laivan partaan yli alatuulen puolelta, mutta takila pelasti hänet joutumasta meren helmaan. Lannistumattoman rohkeana hän kapusi takaisin tuulen puolelle ryhtyen uudelleen auttamaan kumppaneitaan. Oswald antoi viimeisen iskun, takila irtautui ja samassa isomasto katosi vaahtoaviin aaltoihin. Oswald ja hänen toverinsa kiiruhtivat vaaralliselta paikaltaan kapteenin luo, joka useiden miesten kanssa oli pysähtynyt ruorirattaan luokse. Laiva kääntyi nyt vähitellen tuuleen ja kohosi aalloista. Muutamassa minuutissa se alkoi purjehtia hyvää vauhtia myrskyssä keikkuen rajusti ja aina tuon tuostakin kolhiutuen mastonpirstaleisiin, joita se veti perässään takilaköysistä.
Vaikka myrsky raivosi yhtä rajusti kuin ennenkin, ei sen vinkuna kuitenkaan enää tuntunut niin huumaavalta, kun laiva nyt purjehti myötätuuleen vailla perämastoja. Ensimmäinen tehtävä oli päästä vapaaksi köysistön jätteistä, mutta vaikka kaikki miehet olivat työssä, ei saatu paljonkaan aikaan ennen kuin päivä valkeni. Silloinkin yritys oli vaarallinen, sillä laiva keikkui niin, että kumpikin parras oli vuoroin veden alla. Kaikki miehet oli sidottu kiinni jottei vesi veisi heitä, ja tuskin he olivat saaneet työnsä loppuun, kun äkillinen keikahdus ja samalla aallon raju rynnistys suojanpuolen keulalaitaa vastaan viskasi etumaston laidan yli.
Siten "Sirkassian" menetti mastonsa myrskyssä.
Etumaston köysistö hakattiin poikki; myrskyä jatkui, mutta aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. "Sirkassian" käännettiin taas tuuleen. Vaaran arveltiin nyt olevan ohi, ja väki laski leikkiä ja nauroi tehdessään varamastoja päästäkseen niiden avulla määräsatamaan.
Tuuli, joka oli puhaltanut myrskyisenä ja puuskaisena, muuttui nyt tasaiseksi, vahvaksi tuuleksi, jommoiseen merimiehet ovat tottuneet ja jolle he hymyilevät. Sitä paitsi taivas oli kirkas ja selkeä eikä mitään vaarallista näkynyt suojan puolella. Tämä oli erittäin tervetullut muutos yön pimeyteen, sekasortoon ja vaaroihin, ja väki teki halukkaasti työtä saadakseen tarpeeksi purjeita pystyyn tukemaan laivaa, jotta se tottelisi peräsintä.
— Minä uumoilen, että kapteeni antaa laivan nyt mennä myötätuuleen varapurjeella, kun vain ehdimme saada sen pystyyn tuonne keulaan, huomautti yksi miehistä, joka pujotti köyttä taljaan.
— Niin, ja tällä tuulella ei varmaan tarvita paljoa purjeita, vastasi laivamies.
— Ei ole nyt suurta vaivaa takilasta, kun ei ole mastoja. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.
— Vaivaa on tarpeeksi, Bill, kun vain ehdimme satamaan, vastasi toinen äreästi. On tehtävä uusi alatakila ja uudet väkipyörät.
— Se merkitsee: sitä kauemmin siis satamassa. Minä aion mennä naimisiin.
— Jahaa! Kuinka usein aiot mennä naimisiin? Sinulla on vaimo joka satamassa, sen tiedän varmaan.
— Ei ainoatakaan Liverpoolissa vielä.
— Lienee kuitenkin parasta, keskeytti Oswald, joka oli seisonut lähellä ja kuunnellut miesten juttelua, samalla kun piti silmällä työn edistymistä, että katsomme, paljonko laiva on vuotanut; kyllä se on saanut iskuja ja kolahduksia ihan tarpeekseen. Harmittaa, etten muistanut sitä ennen kuin nyt. Heittäkää kirveenne, kirvesmies, ja katsokaa miten syvälti on vettä pumpussa.
Kirvesmies, joka valitti mastottoman laivan epätasaisia heilahduksia, suoritti hänelle kuuluvan tärkeän tehtävän. Vetäessään ylös nuoranpäähän kiinnitetyn rautaviivoittimen, joka oli laskettu pumpuntorveen, hän näki, että nuorasta tippui vesi. Uskoen varmasti, että se oli kastunut jo kannella, hän irrotti siitä viivoittimen. Sitten hän otti uuden nuoran kannella olevasta kiepistä, jota miehet juuri selvittelivät, ja jatkoi huolellisesti pumpun tarkastusta. Hän veti viivoittimen ylös, tuijotti siihen pelästyneenä muutaman silmänräpäyksen ja huudahti:
— Seitsemän jalkaa vettä ruumassa, Jumala varjelkoon!
Sähköisku ei olisi voinut hätkähdyttää "Sirkassianin" kannelle kokoontunutta laivaväkeä pahemmin kuin kirvesmiehen kauhistava ilmoitus.
Merimiehet kykenevät kestämään uljaasti kaikki ne vaikeudet ja vastoinkäymiset, joita luonnonvoimat aiheuttavat. He toivovat vain että se lankku, joka erottaa heidät kuolemasta, on eheä. Silloin he luottavat omaan voimaansa ja turvaavat omaan taitoonsa, mutta jos ilmestyy vuoto, he lamautuvat pelosta ja joutuvat epätoivoon, sillä kun he näkevät ponnistuksensa turhiksi he menettelevät kuin lapset.
Kuullessaan kirvesmiehen ilmoituksen Oswald juoksi pumppujen luo.
— Koettakaa uudelleen, Abel; on mahdotonta, että vettä olisi niin paljon. Leikatkaa poikki tämä nuora ja antakaa uusi kuivempi.
Vielä kerran Oswald tutki pumpun, mutta tulos oli sama.
— Meidän täytyy panna pumppu käyntiin, pojat, sanoi perämies koettaen salata omaa pelkoaan. Puolet tästä vedestä laiva on ryypännyt maatessaan kallellaan.
Taitavasti lausutun arvelun merimiehet uskoivat ja kiiruhtivat täyttämään käskyä samalla kun Oswald meni ilmoittamaan kapteenille, joka väsyneenä valvomisesta ja ponnistuksista oli heittäytynyt kojuunsa levähtämään muutamaksi tunniksi, koska vaara näytti olevan ohi.
— Luuletteko, Bareth, että laiva on saanut vuodon? kysyi kapteeni vakavasti. On mahdotonta, että se olisi ryypännyt niin paljon vettä.
— En, vastasi perämies, mutta laiva on ollut niin kovassa pinteessä, että laiteet ovat auenneet. Toivon, ettei asia ole sen vaarallisempi.
— Mitä siis luulette?
— Pelkään, että mastonpirstaleet ovat vahingoittaneet laivaa; muistatte kyllä, kuinka usein ne kolhivat kylkiä, ennen kuin pääsimme niistä eroon, ja muistan erityisesti, että isomasto kerran tuntui olevan suoraan pohjan alla ja puski rajusti sitä vasten.
— No niin, kaikki on Jumalan vallassa! Nopeasti kannelle.
Kun he tulivat ylös, tuli kirvesmies kapteenin luo ja ilmoitti tyynesti: "Seitsemän jalkaa kolme tuumaa, kapteeni." Pumput olivat käynnissä, väki oli pursimiehen ohjeiden mukaan jakaantunut työkuntiin, jotka vyötäisiin saakka alastomina vuorottelivat aina kahden minuutin perästä. Näin he raatoivat taukoamatta puoli tuntia.
Puoli tuntia kului epätietoisuudessa, sillä oli saatava selville, vuotiko laiva vain saumoista ja oliko se ryypännyt vettä. Siinä tapauksessa oli toivoa saada vuoto estetyksi. Kapteeni Ingram ja perämies seisoivat äänettöminä pumpun ääressä laivaväen ponnistaessa viimeisetkin voimansa. Kello oli kymmenen minuuttia yli seitsemän ja puoli tuntia oli kulunut. Veden syvyys pumpussa tarkastettiin, nuora mitattiin — seitsemän jalkaa ja kuusi tuumaa! Vesi oli siis noussut huolimatta ahkerasta ja rasittavasta pumppuamisesta. Miehet loivat toisiinsa synkkiä ja epätoivoisia silmäyksiä, sadattelivat ja kiroilivat. Kapteeni Ingram seisoi äänettömänä huulet yhteenpuserrettuina.
— Me olemme hukassa! huudahti yksi miehistä.
— Ei vielä, pojat; vielä on yksi keino, sanoi Oswald. Luultavasti ovat kylkisaumat auenneet viime yönä, niin että vesi suurimmaksi osaksi tunkee sisälle niistä; siinä tapauksessa meidän tarvitsee ainoastaan kääntää laiva myötätuuleen ja uudestaan tarttua pumppuihin. Kun ei laivan koko kylki enää ole yhtä tiukasti merta vasten kuin nyt, se alkaa kyllä pitää vettä.
— Luulenpa, että herra Bareth on oikeassa, vastasi kirvesmies.
— Niin minäkin luulen, lisäsi kapteeni Ingram. Rivakasti kiinni, pojat! Kannattaako itkeä ennen kuin pää on poikki! Koetetaanpa vielä kerta! Ja rohkaistakseen väkeään kapteeni Ingram otti takin yltään ja auttoi ensimmäistä työkuntaa pumppuamisessa, samalla kun Oswald kävi käsiksi peräsimeen ja käänsi laivan myötätuuleen.
Kun "Sirkassian" nyt lasketti myötätuuleen, se kohosi niin kankeasti kaltevasta asennostaan, että saattoi päätellä vettä olevan ruumassa paljon. Väki raatoi ankarasti ja lakkaamatta koko tunnin; pumppu tutkittiin uudestaan — kahdeksan jalkaa!
Miehet eivät tosin kieltäytyneet pumppuamasta, mutta ilmaisivat kuitenkin sangen selvästi aikeensa siten, että kaikki pukivat ylleen paidat ja mekot, jotka olivat riisuneet aloittaessaan raskaan urakkansa.
— Mitä on tehtävä, Oswald, sanoi kapteeni Ingram, kun he menivät peränpuolelle. Näette nyt, etteivät miehet tahdo enää pumputa, eikä siitä sitä paitsi ole hyötyäkään. Meidät on tuomittu.
— Pelkään pahoin, että "Sirkassian" on tuomittu tuhoutumaan, vastasi perämies. Pumppuaminen ei hyödytä mitään, eikä laivaa voi estää uppoamasta huomisaamuun mennessä. Meidän täytyy siis turvautua veneisiin, joiden luulen olevan hyvässä kunnossa, ja lähteä laivasta ennen iltaa.
— Veneet täpötäynnä tämmöisessä merenkäynnissä? vastasi kapteeniIngram ja pudisti miettivästi päätään.
— Parempi on olla täyteenahdetussa veneessä kuin pulikoida meressä. Mitään muuta emme voi tehdä kuin koettaa pitää miehet selvinä. Jos se onnistuu, voitamme enemmän kuin jos tarpeettomasti väsytämme heitä. He kyllä kaikki tarvitsevat loputkin voimansa ennen kuin saavat jalkansa kuivalle maalle, jos sitä onnea on heille enää suotu. Menenkö puhumaan heille?
— Menkää vain, Oswald, vastasi kapteeni. Itse puolestani huolin vähät hengestäni, sen tietää Jumala, mutta vaimoni — ja lapseni!
Oswald meni miesten luo, jotka nyreinä ja äänettöminä odottivat neuvottelun tulosta ymmärtäen, että jatkuva pumppuaminen ainoastaan tarpeettomasti uuvuttaisi heitä.
— Meidän täytyy panna veneet kuntoon; hyvä vene on parempi kuin huono laiva. Myrskyn ja pauhaavan meren varaan ei tosin tällä hetkellä ole viisasta laskea veneitä; senpä vuoksi meidän on parasta turvautua laivaan niin kauan kuin voimme. Ryhdytään nyt varustamaan veneisiin ruokaa, vettä ja mitä muuta tarvitaan ja sitten meidän täytyy luottaa Jumalan armoon ja omiin ponnistuksiimme, hän sanoi.
— Ei mikään vene kestä tuollaista aallokkoa, huomautti yksi miehistä. Minun mielestäni pitäisi elämän olla hauska, kun se kerran on lyhyt, vai mitä pojat? hän lisäsi kääntyen miesten puoleen.
Useat näistä olivat samaa mieltä, mutta Oswald sieppasi kirveen, astui lähemmäksi äskeistä puhujaa, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi:
— Lyhyt saattaa meidän kaikkien elämä olla, mutta ei hauska. Minä ymmärrän sangen hyvin tarkoituksesi. On ikävää, jos minun täytyy tahrata käteni sinun tai jonkun muun vereen, mutta totisesti halkaisen kallon siltä, joka koettaa murtautua viinikellariin. Tiedätte, etten minä koskaan laske leikkiä. Teidän pitäisi hävetä! Sanotteko te itseänne miehiksi, te jotka saadaksenne nyt vähän viinaa aiotte hylätä ainoan mahdollisuutenne päästä maihin. Ja jos pelastutte, juotte vain itsenne humalaan joka ainoa päivä. Kaikella on aikansa, ja nyt, luulen minä, on aika pysyä selvänä.
Kun useimmat miehistä pitivät Oswaldin puolta, täytyi heikomman puolueen alistua, ja valmistuksiin ryhdyttiin. Molempien veneitten havaittiin olevan hyvässä kunnossa. Muutamat miehet hakkasivat osan laivan laiteesta pois siten että veneet voitiin lykätä mereen laidan yli, kun ei muulla tavoin voitu saada niitä vesille.
Veden syvyys pumpussa tarkastettiin uudelleen. Ruumassa oli vettä yhdeksän jalkaa. Laiva uppoaisi nähtävästi pian. Kaksi tuntia oli nyt kulunut, myrsky ei enää raivonnut yhtä ankarasti, ja aallokkokin, joka tuulen käännyttyä oli ärtynyt vihaiseksi, alkoi nyt käydä rauhallisemmaksi. Kaikki oli valmista. Molemmat veneet olivat kyllä niin suuret, että niihin mahtui sekä laivaväki että matkustajat; mutta kuten laivamiehet keskenään puhuivat — mikä todistaa heidän hyvää sydäntään — kuinka kävisi noiden pienokaisraukkojen avoimessa veneessä, jossa heidän kenties täytyi olla useita päiviä ja öitä?
Vasta kello kuuden ajoissa illalla oli kaikki kunnossa: laiva käännettiin taas vitkaan tuuleen ja veneet työnnettiin laidan yli. Myrsky oli suuressa määrin asettunut, mutta laiva oli vettä täynnä, sen odotettiin pian uppoavan.
Kylmäverisyys ja päättäväisyys olivat nyt tarpeen. Mahdotonta oli tietää milloin vesilastissa oleva laiva uppoaisi. Kaikki olivat kuumeentapaisen levottomuuden vallassa pelätessään viipyvänsä aluksessa liian kauan, niin että se ehtisi vaipua pohjaan ja jättää heidät taistelemaan aaltojen kanssa.
Kaikki oli valmista, Oswald ohjasi toista venettä, ja oli sovittu niin, että rouva Templemore ja hänen lapsensa otettiin isompaan, jota ohjasi kapteeni Ingram itse. Kun Oswaldin osalle määrätty väki oli astunut veneeseen, hän työnsi sen ulos laivasta jättääkseen tilaa toiselle veneelle, asettui suojanpuolelle kokka tuulta vasten ja odotti kapteenia. Rouva Templemore nousi kannelle kapteeni Ingramin kanssa, joka auttoi häntä laskeutumaan veneeseen. Toinen imettäjä asetettiin toisen lapsen kera istumaan hänen viereensä ja Koko talutti toista imettäjää, joka piti lasta käsivarrellaan.
Kapteeni Ingramin, jonka oli täytynyt astua veneeseen ensimmäisen lapsen kanssa, piti juuri kiivetä ylös auttamaan Judya, kun laiva yhtäkkiä keikahti niin että keulakansi joutui veden alle, ja samassa vene törmäsi laivan kylkeen.
— Se uppoaa, Herra armahtakoon, laivamiehet huusivat pelästyksissään ja työnsivät veneen loitommas päästäkseen pois laivan pyörteistä.
Kapteeni Ingram, joka seisoi veneen peräteljolla, kaatui selälleen veneen pohjalle, ja ennen kuin hän ennätti päästä jaloilleen, oli vene jo kaukana laivasta.
— Lapseni, lapseni! valitti äiti.
— Soutakaa uudestaan lähelle, pojat! huusi kapteeni Ingram tarttuen peräsimeen.
Miehet, jotka olivat pelästyneet kuullessaan, että laiva oli uppoamaisillaan, koettivat uudestaan päästä laivan lähelle, kun näkivät sen pysyvän vielä pinnalla. Mutta heidän yrityksensä olivat turhat — he eivät mahtaneet mitään tuulelle ja merenkäynnille. He ajautuivat yhä kauemmaksi kaikista ponnistuksista huolimatta. Kapteeni Ingram oli innostanut väkeään viimeiseen saakka, mutta nyt hän havaitsi, että ponnisteleminen oli turhaa.
— Lapseni, lapseni! huusi rouva Templemore seisoen veneessä ja kurottaen käsiään laivaa kohti. Kapteeni antoi merkin, vene lähti myötätuuleen. Äiti näki että kaikki toivo oli mennyttä, ja vaipui pyörtyneeni veneeseen.
Eräänä aamuna vähän "Sirkassianin" haaksirikon jälkeen herra Witherington tuli tavallista aikaisemmin ruokailuhuoneeseen. Silloin hän havaitsi palvelijansa Williamin istumassa isäntänsä vihreässä nojatuolissa jalat uuninristikolle nostettuina. Mies oli niin syventynyt sanomalehteen, ettei edes huomannut Witheringtonin tulevan.
— Toivon, että teillä on oikein mukava asento, herra William. Älkää missään tapauksessa salliko minun häiritä teitä, hyvä herra! sanoi herra Witherington.
Vaikka William oli yhtä häpeämätön kuin kamaripalvelijat yleensä, hän hämmästyi kuitenkin vähän.
— Suokaa anteeksi, herra, Jonathanilla ei ollut aikaa lukea sanomalehteä. Hän sanoo olevan ihan paikallaan tutkia kuolinilmoitukset, etteivät ne äkkiarvaamatta yllättäisi teitä.
— Se on todellakin erittäin huomaavaista.
— Ja tässä on kertomus eräästä haaksirikosta…
— Haaksirikosta! Missä, William? Herran nimessä, missä siitä on?
— Luulen, että se koskee samaa laivaa, josta olette ollut niin levoton. Olen unohtanut nimen. Mahtoikohan se olla "Sirkassian"?
Herra Witherington tempasi sanomalehden ja löysi heti kirjoituksen, jossa yksityiskohtaisesti kerrottiin, että "Sirkassianin" hylystä oli pelastettu kaksi neekeriä ja lapsi.
— Niin, niin on käynyt! huudahti Witherington. Cecilia raukka avoimessa veneessä! Toisen veneen nähty uppoavan. Ehkä hän on kuollut, armias Jumala. Toinen poika pelastettu! Varjelkoon, missä Jonathan on?
— Tässä, herra, vastasi Jonathan juhlallisesti. Hän oli juuri tuonut paistetut munat pöytään ja seisoi vakavana kuin hautajaisissa isäntänsä tuolin takana, sillä tässä oli kysymyksessä onnettomuus, niin, ehkä kuolemakin.
— Minun täytyy matkustaa Portsmouthiin heti syötyäni — ei, en voi syödä mitään, ruokahaluni on tiessään.
— Harvoin on tapana syödä tämmöisissä surullisissa tilaisuuksissa, vastasi Jonathan. Haluatteko omat vaununne vai suruvaunut?
— Mistä saisin suruvaunut, joilla pääsee neljätoista mailia tunnissa kahdella hevosparilla? Oletteko hullu, Jonathan!
— Pitääkö ajurilla ja palvelijalla olla suruharso hatussa ja hansikkaat?
— Menkää hiiteen surupukuinenne! Tässä ei ole kysymys kuolemasta, vaan pelastumisesta. Näyttää siltä kuin ainoastaan toinen vene olisi uponnut.
— Mors omnia vincit, kuolema voittaa kaiken, lausui Jonathan silmät kattoon luotuina.
— Heittäkää latinanne, Jonathan, ja hoitakaa tehtävänne!Kirjeenkantaja kolkuttaa, kysykää, onko hänellä kirjeitä!
Niitä oli useitakin, muiden muassa yksi "Eurydiken" päälliköltä, komentajakapteeni Maxwelliltä. Siinä kerrottiin tapahtumat tarkasti ja ilmoitettiin, että kapteeni oli sen päivän postivaunuissa lähettänyt neekerit ja lapsen herra Witheringtonin luokse ja että eräs upseeri, joka aikoi kaupunkiin samoissa vaunuissa, saattaisi heidät turvallisesti hänen kotiinsa.
Komentajakapteeni Maxwell oli herra Witheringtonin vanha tuttava. Hän oli syönyt päivällistä hänen luonaan Templemoren seurassa ja arvatenkin kysellyt neekereiltä, minne hänen oli lähetettävä haaksirikkoutuneet.
— He tulevat tänne illalla, huudahti herra Witherington. Minun ei siis tarvitsekaan matkustaa. Mitä on tehtävä? Parasta lienee sanoa Marylle, että hän panee huoneet kuntoon. Vuoteet pienelle pojalle ja kahdelle neekerille, ymmärrättekö, William?
— Ymmärrän, herra. Mutta minne ne mustat sijoitetaan?
— Minnekö sijoitetaan! Eihän se minua liikuta! Toinen nukkukoon keittäjättären, toinen Maryn huoneessa.
— Hyvä on, herra, minä sanon sen heille, vastasi William ja kiiruhti ulos jo edeltäkäsin ihastuksissaan siitä melusta, jonka tiesi keittiössä syntyvän.
— Pyydän anteeksi, huomautti Jonathan, luulen että toinen neekeri on mies.
— No, mitä sitten?
— Tytöt eivät mahdollisesti suostu nukkumaan hänen kanssaan.
— Kaiken pahan nimessä, mitä Witheringtonin suvulle on tapahtunut! Olette oikeassa. Mutta te, Jonathan, voitte ottaa hänet — te pidätte juuri siitä väristä.
— En pimeässä, herra, vastasi Jonathan kumartaen.
— No antakaa heidän maata yhdessä sitten.
— Ovatko he naimisissa? kysyi hovimestari.
— Hiisi vieköön heidät molemmat! Mistä minä sen voisin tietää? Tuokaa minulle aamiaista, niin saadaan sitten enemmän neuvotella asiasta.
Herra Witherington kävi nyt kananmunien ja teeleipien kimppuun ja nautti aamiaisensa niin nopeasti kuin suinkin ehti. Siihen oli syynä se, että hän oli sekä vimmastunut että hämmästynyt näiden henkilöiden odottamattomasta tulosta ja toivoi saavansa rauhassa miettiä, sillä juttu oli todellakin poikamiehelle arveluttava. Juotuaan toisen kupillisen teetä hän oikaisihe mukavampaan asentoon nojatuolissaan ja alkoi mietiskellä itsekseen:
— Esi-isieni veren nimessä, mitä minä, poikamies, teen pienellä lapsella ja imettäjällä, joka on musta kuin pataässä, ja toisella mustalla vielä kaupan päälle? Lähetänkö neekerit takaisin? Se taitaa olla parasta; mutta lapsi! Herätä joka aamu kello viisi sen parkunaan, suudella sitä kolmesti päivässä, olisipa se hauskaa! Päälliseksi tuo paksuhuulinen neekeriakka suutelee lasta koko päivän ja tyrkyttää sitä sitten minulle. Akka on kömpelö kuin lehmä; jos lapsen vatsa tulee kipeäksi, hän syöttää sille pippuria — länsi-intialainen tapa! Lapsilla on vatsa aina kipeänä — onneton serkkuparkani! Minne hän ja se toinen lapsi ovat joutuneet? Olisi hyvä, jos olisivat pelastaneet hänet, raukan, jotta hän itse voisi tulla pitämään huolta lapsistaan… Mitä on tehtävä? Minua totisesti haluttaa hakea Moggy-sisareni — mutta hän pitää niin ankaraa komentoa. Ei ole syytä hätäillä. Parasta miettiä vielä kerran.
Tähän herra Witheringtonin mietteet keskeytyivät, sillä joku naputti ovelle.
Keittäjätär tuli huoneeseen kasvot punaisina kuin olisi laittanut päivällistä kahdeksalletoista hengelle.
— Suokaa anteeksi, herra, hän sanoi niiata lyykistäen. Olisin kiitollinen, jos hankkisitte itsellenne uuden keittäjättären.
— Vai niin, no hyvä on! vastasi Witherington suuttuneena siitä että häntä oli häiritty.
— Ja jos sallitte, muutan jo tänä päivänä; en jää tänne pitemmäksi aikaa, siitä voitte olla varma!
— Menkää vaikka hiiteen! vastasi herra Witherington, mutta menkää ensin ulos ja sulkekaa ovi jäljessänne.
Keittäjätär katosi, ja niin herra Witherington oli taas yksinään.
— Kylläpä hän oli tuohtunut! Ei tahdo tietystikään laittaa ruokaa mustille — niin, sepä se.
Uudestaan häiritsi herra Witheringtonia kaksi koputusta.
— Ahaa, nyt hän on ennättänyt ajatella asiaa. Sisään! Mutta tulija ei ollutkaan keittäjätär, vaan sisäkkö Mary.
— Suokaa anteeksi, herra, tämä sanoi itkien, minä haluan lähteä paikastani.
— Tämähän on oikea kapina! No, muuttakaa sitten!
— Lähtisin jo tänä iltana, herra, jos vain suostutte.
— Mene vaikka heti, minusta se on samantekevää, ärjäisi herraWitherington suuttuneena.
Sisäkkö meni, ja kului hetken aikaa ennen kuin herra Witherington tuli jälleen levolliseksi.
— Kaikki palvelijat joutavat hiiteen! hän totesi viimein. Olivatpa ne totisesti pöyhkeitä narreja — eivät tahdo siivota huoneita mustien jäljiltä. Periköön paha heidät kaikki, niin mustat kuin valkoiset! Nyt on koko talo ylösalaisin, kun tuo kakara tulee tänne. Se ei ole mukavaa. Mitä on tehtävä? Pyytäisinkö Moggy-sisaren tänne? Ei, minä kutsun Jonathanin.
Herra Witherington soitti ja Jonathan tuli huoneeseen.
— Mitä tämä kaikki merkitsee, Jonathan? Keittäjätär on raivoissaan, Mary itkee ja molemmat ovat lähdössä pois. Mikä on syynä kaikkeen tähän sekamelskaan?
— Niin, herra, William kertoi heille teidän järkähtämättömän käskynne, että molempien mustien on nukuttava heidän huoneessaan, ja luulen, että hän sanoi Marylle, että mies saa nukkua hänen kanssaan.
— Senkin kirottu vintiö! Hän saa aina aikaan häiriöitä. Tiedättehän, etten minä niin tarkoittanut.
— Niin, en minäkään sitä uskonut, herra, onhan se aika lailla outoa.
— No, sanokaa se heille sitten, jotta pääsemme kuulemasta siitä enempää.
Herra Witherington neuvotteli sen jälkeen hovimestarinsa kanssa ja suostui hänen ehdotuksiinsa. Matkustajat saapuivat määräaikana ja heidät majoitettiin sopivimmalla tavalla. Nuorta Edvardia ei vaivannut vatsatauti eikä hän herättänyt herra Witheringtonia viideltä aamuisin. Kun kaikki saatiin järjestykseen, ei olo tuntunut suinkaan niin epämukavalta kuin herra Witherington oli luullut. Mutta ei ollut oikein mukavaakaan; herra Witherington sai paljon kärsiä palvelusväen alituisista kinasteluista ja Judyn valituksista keittäjätärtä vastaan — tämä kun aina epäili häntä ja Kokoa kun lapsi sattui olemaan pahoin voipa tai jotakin muuta semmoista tapahtui — niin ettei hänen kotinsa tuntunut enää rauhalliselta ja levolliselta. Lähes kolme kuukautta oli kulunut eikä veneistä ja niiden matkustajista ollut kuulunut mitään tietoa. Komentajakapteeni Maxwell, joka kävi herra Witheringtonia tervehtimässä, lausui luulevansa että he olivat hukkuneet myrskyssä. Kun näytti toivottomalta, että rouva Templemore koskaan voisi pitää huolta lapsesta, herra Witherington päätti vihdoin kirjoittaa sisarelleen Bathiin, kertoa hänelle koko tapahtuman ja kehottaa häntä tulemaan hänen kotiaan hoitamaan. Parin päivän kuluttua hän sai seuraavan vastauksen:
'Rakas Anthony-veli.
Kirjeesi sain viime keskiviikkona, ja minun täytyy tunnustaa, että hämmästyinpä sen sisällöstä oikein aika lailla; niin, todellakin mietiskelin sitä niin, etten muistanut tunnustaa maata pelatessani whistiä neiti Blabkin luona, vaan menetin neljä shillinkiä kuusi pennyä. Kerrot, että kodissasi on lapsi, joka on serkkumme, hänen, joka joutui onnettomiin naimisiin. Toivon, että se, mitä sinä sanot, on totta, mutta tiedän myös, mihin nuoret miehet voivat syyllistyä, vaikka, kuten Betty-neiti sanoo, paras on olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista. En kuitenkaan voi ymmärtää, minkä vuoksi nuoret miehet arvelevat, ettei heidän tarvitse lainkaan välittää maineestaan, josta naimattomat naiset ovat niin arkoja. Samaa sanoo Betty-neiti, jonka kanssa vähän keskustelin tästä. Mutta tehty mikä tehty, ja hänen mielestään on samoin kuin minunkin parasta salata asia niin hyvin kuin taidamme.
Otaksun, ettet aio tehdä lasta perilliseksesi; se olisi todellakin hyvin väärin minun mielestäni. Betty-neiti sanoi myös, että testamentin mukaisella omistusoikeudella voittaa kymmenen prosenttia, eikä sitä voitane välttää. Kuitenkin on tapana olla puhumatta semmoisista asioista. Mitä tulee pyyntöösi, että minä tulisin hoitamaan kotiasi, olen neuvotellut Betty-neidin kanssa, ja hän sanoi, kuten minäkin, pitävänsä suvun kunnian nimessä parhaana, että minä tulen sinun luoksesi ja pelastan siten maineesi. Olet joutunut pahaan pinteeseen, kuten useimmat intohimoiset ja viekkaiden naisten lumoamat miehet. Mutta, kuta vähemmän siitä puhun, sitä pikemmin kaikki on taas hyvin, kuten Betty-neiti sanoo.
Aion sen vuoksi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin ja toivon olevani luonasi noin puolentoista viikon kuluttua; sitä ennen minun on mahdotonta tulla, ymmärrät näet, että läksiäiskestit kestävät niin kauan.
Minulle on jo tehty monia kysymyksiä tämän ikävän asian johdosta, mutta annan aina saman vastauksen: nuoret miehet ovat nuoria miehiä ja ettei asia sentään ole niin hirvittävä, kuin jos he olisivat naimisissa, sillä minun on tapana olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista, erittäinkin, koska miehet helposti joutuvat pahaan pulaan kuten Betty-neiti sanoo. Mutta kuta pikemmin siitä lakataan puhumasta, sitä parempi. Eikä nyt tällä kertaa enempää.
Uskollinen sisaresi Margaret Witherington.
P. S. Betty-neidin ja minun mielestäni teit sangen oikein, kun palkkasit ne kaksi mustaa tuomaan lasta kotiin luoksesi. Se näyttää niin ulkomaalaiselta, ja me voimme pitää salaisuuden omana tietonamme.'
— Mitä! Kaiken nimessä mitä Witheringtonit ovat syntiä tehneet! Eikö tämä ole tarpeeksi tekemään ihmistä hulluksi! Kirottu epäluuloinen vanhapiika! Hän ei tule tähän taloon, sen minä lupaan! Kirottu olkoon hän ja kaikki vanhat häväistysjuttuja janoavat vanhatpiiat! Voi minua mies parkaa! jatkoi Witherington ja heitti kirjeen pöydälle syvään huoaten. Tämä on kaikkea muuta kuin mukavaa!
Mutta jos asia herra Witheringtonista jo alussa näytti olevan kaikkea muuta kuin mukavaa, niin tuonnempana se tuntui ihan sietämättömältä.
Moggy-sisko saapui ja asettui asumaan niin komeasti ja loistavasti ja sellaisin elein kuin olisi tullut vartavasten pelastamaan veljensä kotia ja mainetta. Kun lapsi ensi kerran tuotiin hänelle, hän loi — ottamatta lainkaan huomioon, että poika erittäin suuresti muistutti herra Templemore-vainajaa — kulmien alta silmäyksiä lapseen ja veljensä kasvoihin ja puhkesi puhumaan sormeaan heristäen.
— Oi, Anthony! Anthony! Sinä luulit voivasi pettää minua! Sama nenä, sama suu — sinun pitäisi hävetä, Anthony! Hyi häpeä!
Ajatella kaikkea sitä kurjuutta, mitä herra Witheringtonin hyvä sydän ja avuliaisuus tuottivat hänelle! Ei kulunut päivää, tuskinpa tuntiakaan, jolloin hänen korviaan eivät kiusanneet sisaren salavihjaisut. Judy ja Koko lähetettiin takaisin Amerikkaan. Palvelijat, jotka jo kauan olivat olleet hänen palveluksessaan, muuttivat pois toinen toisensa perästä ja uudet vaihtuivat sittemmin miltei joka kuukausi. Sisar hallitsi ja vallitsi ankarasti koko taloa ja herra Witherington paran koko mukavuus oli mennyt menojaan, kunnes viimein koitti aika, jolloin nuori Edvard oli lähetettävä kouluun. Silloin herra Witherington kokosi kaiken rohkeutensa ja ajoi muutamien myrskyisten kuukausien kuluttua sisarensa takaisin Bathiin ja sai jälleen nauttia kotoisesta mukavuudestaan.
Edvard tuli aina loma-ajoiksi kotiin ja oli kaikkien lemmikki; mutta se luulo, että hän oli tuon vanhan kunnon miehen poika, oli niin yleinen ja siihen suuntaan käyvät vihjaukset ukosta niin vastenmielisiä, että vaikka hän pitikin kovin pojasta, ei hän ensinkään pannut vastaan, kun tämä sanoi lähtevänsä merille.
Komentajakapteeni Maxwell otti Edvardin palvelukseensa. Kun komentajakapteenin oli sittemmin terveyden heiketessä pakko joksikin ajaksi luopua virastaan, hän hankki turvatilleen paikan toisissa laivoissa. Näin kului muutamia vuosia. Edvard Templemore edistyi urallaan, herra Witherington vanheni ja kävi yhä omituisemmaksi, ja hänen Moggy-sisarensa nautti Betty-neidin sukkeluuksista ja lempipelistään whististä.
Koko tänä aikana ei kuulunut mitään veneistä, rouva Templemoresta ja hänen toisesta lapsestaan. Tästä syystä pidettiin siis varmana, että he kaikki olivat hukkuneet, ja heitä muistettiin ainoastaan henkilöinä, jotka kerran olivat olleet elossa.