The Project Gutenberg eBook ofMerirosvon TestamenttiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Merirosvon TestamenttiAuthor: Robert Louis StevensonRelease date: March 4, 2018 [eBook #56680]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIROSVON TESTAMENTTI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Merirosvon TestamenttiAuthor: Robert Louis StevensonRelease date: March 4, 2018 [eBook #56680]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Merirosvon Testamentti
Author: Robert Louis Stevenson
Author: Robert Louis Stevenson
Release date: March 4, 2018 [eBook #56680]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIROSVON TESTAMENTTI ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Robert Louis Stevenson
Suomennos
Haminassa, Erl. Wlrkin kustannuksella, 1899.
Haminan Kansankirjapainossa.
I. Vanha merirosvo.
I. Vanha merikarhu ravintokissa "Amiraali Benbow".II. "Musta Koira" ilmestyy ja katoo.III. Billyn seikkailuja.IV. Musta merkki.V. Merimiehen arkku.VI. Sokean loppu.VII. Kapteenin paperit.
II. "Hispaniolan" kokki.
VIII. Minä matkustan Bristoliin.IX. Yksijalkasen kapakka.X. Ruutia ja aseita.XI. Matka.XII. Mitä kuulin omenatynnyrissä.XIII. Sotaneuvottelu pidetään.
III. Seikkailuni rannalla.
XIV. Kuinka seikkailuni alkoivat.XV. Ensimäinen yhteentörmäys.XVI. Aarresaaren mies.
IV. Piiritys.
XVII. Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.XVIII. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Maihin meno.XIX. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Ensi päivän taistelujen loppu.XX. James Hawkin's jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.XXI. Silverin lähetystö.XXII. Hyökkäys.
V. Seikkailuni merellä.
XXIII. Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.XXIV. Laskuvesi.XXV. Venheeni retkeily.XXVI. Minä poistan merirosvolipun.XXVII. Israel Hands.XXVIII. Kultaa loppumattomasti.
VI. Kapteeni Silver.
XXIX. Vihollisen leirissä.XXX. He tapasivat käskijänsä.XXXI. Kunniasana.XXXII. Aarretta etsimässä.XXXIII. Ääni puusta.XXXIV. Päällikön kaatuminen.XXXV. Loppu.
Vanha merirosvo.
Ensimäinen luku.
Vanha merikarhu ravintolassa "Amiraali Benbow".
Kun tartun kynään, niin palajan niihin aikoihin, jolloin isälläni oli "Amiraali Benbow"-niminen ravintola ja muuan päivän paahtama ruskeaihoinen merimies, jolla oli iso arpi otsassa, ensi kerran astui kattomme alle.
Muistan, yhtä hyvin kuin jos asia olisi vasta eilen tapahtunut, kun hän vaappuen tuli ravintolan eteen ja hänen takanaan kulki mies työntäen käsikärryjä, joissa oli merimiehen arkku. Hän oli pitkä, jykevärakenteinen mies, jolla olivat päivän paahtamat ruskeat kasvot. Hänen kätensä olivat käsnäiset ja arpiset ja kyntensä olivat mustat. Likasen valkea, sapelin iskun tuottama arpi ylettyi yli toisen posken. Muistan, että hän loi yleiskatsahduksen paikkaan ja samalla vihelteli ja puoli ääneen hyräili muuatta merimiehen laulua, jota hänen sittemmin kuulin usein laulavan.
Sitten koputti hän ovelle jonkinlaisella kepillä, ja kun isäni avasi oven, niin pyysi hän röyhkeästi lasin rommia. Kun sitä hänelle tuotiin, niin joi hän sen hitaasti, ikäänkuin tuollaisen tavaran tuntija konsanaankin ja samalla katseli läheisyydessä olevia kallioita ja ovikilpeämme.
"Tämähän on hauskannäköinen paikka eikä olleskaan hullumpi groggin-juontipaikka", sanoi hän vihdoin. "Käykö täällä paljon väkeä?"
Isäni vastasi, että ikävä kyllä ei.
"Sitten sopii minulle. Kuuleppas, poikani", huusi hän miehelle, joka työnsi käsikärryjä, "ajappas esiin ja kanna arkku sisään. Aijon viipyä täällä hetken aikaa. Olen hyvin vaatimaton. En pyydä muuta kuin rommia, kinkkua ja munia sekä luvan käydä tuolla kukkulalla laivoja katselemassa. Kuinkako teidän tulee minua kutsua? Kutsukaa kapteeniksi. Ahah! Kyllä huomaan, miltä kohdalta kenkä puristaa! Tuossa on!"
Hän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. "Sanokaa minulle, kun nuo ovat lopussa", sanoi hän hyvin ylpeästi.
Joskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen puhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta näyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut siihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua. Mies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen päivän aamuna saapunut "Kuningas Yrjö"-ravintolaan ja oli sitten tiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut meidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli kaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri rakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän taas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin vahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä puhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven ääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän säännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä sivuitse maantietä pitkin.
Alussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin, että hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla Bristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko tätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten aina niin hiljaa kuin haudassa.
Eräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle antavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan vaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun sellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen henkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon kuukausipalkan ansaitsevani.
Kumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta, joka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän kuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli vanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä olijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta vapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään värssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua ravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.
Enimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi luottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä sellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista olennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa jolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia paikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän kuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska asukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen, jos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme. Kun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea nautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua maaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat häntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä "oikeaksi vanhan ajan merikarhuksi" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin merellä peljättäväksi.
Yhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat, jotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten lopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää, vaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla tästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui karjumiselta ja "katsoi ulos" isäparkani huoneestaan.
Koko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita muutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain lankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin oli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan saanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin naapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan. Hänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.
Toinen luku.
"Musta Koira" ilmestyy ja katoo.
Muutama kuukausi sen jälkeen kuin kapteeni oli meille saapunut, tapahtui ensimäinen niistä salaperäisistä tapahtumista, jotka vapauttivat meidät kapteenista, joskin eivät hänen asioistaan. Oli tavattoman ankara talvi ja isäni oli niin heikkona, että hänellä ei ollut suuria toiveita kevääsen asti elämisestä. Äitini ja minä hoidimme ravintolaa omalla vastuullamme eikä meillä ollut aikaa omistaa suurempaa huomiota vastenmieliselle vieraallemme.
Oli purevan kylmä tammikuun aamu. Kapteeni oli noussut ylös tavallista aikaisemmin ja mennyt rannalle hattu niskassa ja veitsi sivullaan sekä messinkinen kaukoputki kädessään. Äitini oli ylhäällä sairaan isäni luona ja minä katoin aamiaispöytää kapteenille. Äkkiä astui sisään mies, jota en ollut ennen nähnyt. Hänellä olivat kalpeat kasvot ja vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea. Ja vaikka hänellä olikin puukko vyöllään, niin ei hän silti miltään tappelijalta näyttänyt. Pidin alati vaarin merimiehistä, olivatpa nämät sitten yksi- tai kaksijalkaisia, ja muistan, että tämä vieras saattoi minut vallan hämmästymään. Hän ei näyttänyt merimieheltä, mutta kumminkin toi hän meren hajua mukanaan.
Kysyin, miten voin häntä palvella ja hän pyysi rommia. Mutta kun menin tätä noutamaan, istuutui hän pöydän viereen ja viittasi minua lähemmäksi.
"Onko tämä toverini Billin pöytä?" kysyi hän ja katsoi minuun.
Sanoin hänelle, etten tuntenut hänen toveriaan Billiä, vaan että pöytä oli katettu eräälle vieraalle, jota me kutsuimme kapteeniksi.
"Hyvä", sanoi hän, "tuo sopii toveriini Billiin. Hänellä on arpi toisessa poskessa ja hän on turkasen hupasa mies varsinkin silloin, kun hän on hutikassa. No, onko toverini Bill sisällä huoneessaan?"
Vastasin, että hän oli lähtenyt ulos.
"Mitä tietä hän meni, poikaseni?"
Selitin hänelle tien sekä mainitsin, milloin odotamme kapteenin palaavan. Vieras meni oven taakse ja katsella vaani sieltä, kuin kissa hiirtä. Kerran menin maantielle katsomaan, eikö kapteenia näy tulevan, mutta hän huusi minut heti takasin, ja kun en heti totellut, muuttui hänen naamansa kauhean näköiseksi. Kiroten niin kauheasti, että oikein vavahdin, käski hän minun palaamaan takasin.
"Minulla on itselläni poika", sanoi hän, "ja te olette niin toistenne näköisiä kuin kaksi marjaa, ja hän on sydämeni ylpeys. Mutta tärkein pojille on kuri, ymmärrätkös, poikaseni. Joshan olisit Billin kanssa purjehtinut, niin et olisi antanut itsellesi kahdesti samaa käskeä. Bill ei koskaan sellaista suvainnut, eikä nekään, jotka hänen kanssaan purjehtivat… Ei, mutta tuoltahan tuleekin vanha Bill kaukoputki kädessään! Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään! Nyt menemme tarjoiluhuoneeseen ja asetumme oven taakse, poikaseni. Hämmästytänpähän hieman Billiä. Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään."
Pelkäsin hieman, mutta kun olimme asettuneet oven taakse, niin pelkäsin vieläkin enemmän, kun näin, että itse muukalainenkin oli peloissaan. Hän otti puukon tupestaan ja nieleksi kuin olisi hänellä ollut kuula kulkussaan.
Vihdoin tuli kapteeni sisään, paiskasi oven jälestään kiinni ja katsomatta oikealle tai vasemmalle meni sitä paikkaa kohti, jossa pöytä oli katettu.
"Bill", sanoi muukalainen äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman lujaksi ja rohkeaksi.
Kapteeni pyörähti ympäri kantapäällään ja katsoi meihin. Ruskeus hänen kasvoiltaan oli kadonnut ja nenänsäkin oli vallan sininen. Hän näytti aivan sellaiselta kuin olisi hän nähnyt edessään kummituksen tai jotain vieläkin pahempaa. Kunniasanallani voin vakuuttaa, että minun oikein kävi häntä sääliksi, kun yhdessä silmänräpäyksessä näin hänen muuttuvan niin vanhan ja sairaan näköiseksi.
"Kas niin, Bill, sinähän tietysti tunnet vanhan laivatoverisi", sanoi vieras.
Kapteeni sanoi läähättäen: "Musta Koira!"
"Kukapas muu se sitten olisi", vastasi vieras, joka näytti hieman tyyneemmältä. "Aivan oikein, Musta Koira, joka tahtoi tervehtiä Bill-toveriaan Amiraali Benbow-ravintolassa. Ah, Bill, ollemmepa nähneet koko joukon asioita ja tapahtumia siitä päin, kun minä pääsin näistä kahdesta kynnestäni", lisäsi hän pitäen ylhäällä raadeltua kättään.
"Kas niin", vastasi kapteeni, "sinä olet ollut minua viekkaampi. Tässä olen. Puhu suusi puhtaaksi! Mistä on kysymys?"
"Sehän olet sinä, Bill, ihan ilmi elävänä", sanoi Musta Koira. "Tahdon, että tämä rakas lapsi tuo minulle lasin rommia, ja sitten istumme ja puhelemme, kuten vanhat laivatoverit konsanaankin."
Kun tulin takasin rommia tuoden, niin istuivat he jo kumpikin eri puolella kapteenin aamiaispöytää, Musta Koira lähinnä ovea. Hän istui syrjittäin, niin että toisella silmällään voi pitää laivatoveriaan ja toisella pakomatkaa silmällä.
Minua pyysi hän menemään ja jättämään oven selki selälleen. "Älä tirkistele avaimen reijästä, poikaseni", sanoi hän, jonka jälkeen poistuin.
Ponnistin voimiani kuullakseni heidän keskusteluaan, mutta pitkään aikaan en kuullut muuta kuin matalaäänistä puhetta. Vihdoin tulivat äänet kovemmiksi ja voin silloin tällöin kuulla muutamia sanoja, jotka enimmäkseen olivat kapteenin kiropuheita.
"Ei, ei, ei! Lopeta jo!" huusi hän kerran. "Jos meidän kerran pitää joutua hirsipuuhun riippumaan, niin hirttäkööt sitten meidät koko joukon!"
Nyt kuului äkkiä kauhea määrä sadatuksia ja muuta meteliä. Tuolia ja pöytiä heitettiin nurin, kuulin tuskan huudahduksen ja näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan kapteeni kintereillään. Kummallakin olivat puukot paljaina ja pakenevan vasemmasta olkapäästä vuoti verta. Oven luona antoi kapteeni viimeisen iskun, joka varmaan olisi musertanut pakenevan selkärangan, jollei suuri ovikilpemme olisi sattunut eteen ja sen alaosassa näkyy vielä tänäänkin iso lovi.
Siihen loppui taistelu. Kun Musta Koira oli päässyt tielle, niin osottautui hän haavastaan huolimatta ensimäisen luokan pikajuoksijaksi ja puolen minutin kuluttua oli hän kadonnut kunnaan taakse. Kapteeni taas seisoi ja katseli ovikilpeä ikäänkuin mieletön.
"Jim", sanoi hän, "rommia!" ja tämän sanottuaan horjahti hän seinää vasten ja nojasi seinään toisella kädellään.
"Oletteko haavoitettu?" kysyin minä.
"Rommia", toisti hän. "Minun täytyy päästä täältä. Rommia, rommia!"
Juoksin hakemaan rommia, mutta olin niin pyörryksissä kaikesta minkä olin nähnyt ja kuullut, että särin yhden lasin. Kun koetin avata tynnyrin tappia, niin kuulin jonkun raskaasti putoavan siinä huoneessa, jonka juuri olin jättänyt. Hyökkäsin sisään ja näin kapteenin makaavan pitkin pituuttaan lattialla. Samassa tuli äskeisestä melusta säihkähtynyt äitini minua auttamaan. "Oi tätä surkeutta, joka talossamme vallitsee", huudahti äitini, "ja isä parkasi on niin sairas!"
Me emme osanneet muuta luulla kuin että ukko oli saanut kuolinhaavan taistelussa muukalaisen kanssa, Minä toin kumminkin rommia ja koetin sitä kaataa hänen kurkkuunsa, mutta hampaansa olivat kovasti yhteenpurrut ja leukansa olivat vahvat kuin raudasta. Tuntui oikein helpottavalta, kun tohtori Livesey tuli isääni katsomaan.
"Ah, herra tohtori!" huudahdimme, "mitä tulee meidän tehdä. Mihin kohtaan häntä on haavotettu?"
"Haavotettu?" sanoi tohtori, "hänellä ei ole enemmän haavoja kuin teillä, tai minullakaan. Hän on saanut halvauksen. Kas niin, rouva Hawkins, menkää nyt miehenne luo, mutta älkää puhuko hänelle tästä mitään. Täytyypä koettaa parastani pelastaakseni tuon vintiön arvottoman elämän. Jim, tuoppas minulle pesuastia!"
Kun minä palasin, pesuastia mukanani, oli tohtori jo käärinyt ylös hänen hihansa ja näin kapteenin suuren ja jänteisen käden. Se oli selvästi ja komeasti kirjailtu monessa paikassa ja yhdessä paikassa oli nimi Billy Bones. Olkapään luona oli kuvattu hirsipuu ja siihen mies roikkumaan.
"Profeetallista!" sanoi tohtori viitaten viimemainittuun kirjailuun. "Ja nyt, armollinen herra Billy Bones, jos se on nimesi, katsomme, minkä väristä veresi on. Jim, sanoi hän, pelkäätkö verta?"
"En, herra."
"Hyvä! Pidä sitten pesuastiata!" Samassa otti hän veitsen ja avasi suonen.
Koko joukko oli verta jo vuotanut, ennenkuin kapteeni aukasi silmänsä ja katseli ympärilleen hämärin katsein. Ensiksi tunsi hän tohtorin ja rypisti otsaansa. Sitten käänsi hän katseensa minuun ja näytti tuntevan helpotusta. Mutta äkkiä muuttui hänen kasvojensa väri, hän koetti nousta ja huudahti: "missä on Musta Koira?"
"Täällä ei ole mitään mustaa koiraa", sanoi tohtori. "Te olette juoneet rommia ja saaneet halvauksen. Enkä millään erinomaisella ilolla pelastanut teitä haudasta. Kuulkaas nyt mr Bones!"
"Se ei ole minun nimeni", keskeytti hän.
"Saman tekevä", vastasi tohtori, "mutta minä tunnen erään sen nimisen merirosvon ja lyhyyden vuoksi kutsun teitä sillä nimellä. Ja tahdon teille sanoa, että lasillinen rommia ei tosin teitä tapa, mutta kun te otatte yhden lasillisen, niin otatte useammankin ja tohdinpa lyödä millaisen vedon hyvänsä, että jollette kerrassaan lopeta väkijuomien nauttimista, niin olette kuoleman oma, — kuuletteko sen, — ja joudutte siihen paikkaan, johon olette kuuluvakin. Mutta koettakaahan nyt hieman ponnistella voimianne, niin autamme teidät sänkyyn."
Suurella vaivalla onnistui meidän kuljettaa hänet rappuja ylös ja asettaa hänet sänkyyn, jossa hänen päänsä vaipui tyynylle ja hän oli mennä tainoksiin.
"Muistakaa nyt", sanoi tohtori, "että sana rommi on teille sama kuin kuolema."
Sitten tarttui hän minun käteeni ja me menimme isäni luo.
"Tuo ei ollut mitään", sanoi hän kun oli sulkenut oven jälestään, "minä laskin hänestä siksi paljon verta, että hän kyllä tyyntyy. Mutta viikon ajan pitää hänen levätä hiljaa ja se on paras sekä hänelle itselleen että teille. Mutta jos uusi tuollainen kohtaus sattuu, niin silloin hän kuolee."
Kolmas luku.
Billyn seikkailuja.
Kapteeni seurasi tottelevaisesti lääkärin määräyksiä ja paranikin nopein askelin, mutta kävelemään ei hän vielä päässyt, vaan loikoi vuoteellaan, joten minä sain häntä entistä enemmän palvella ja sitä paitsi kutsui hän minut usein luokseen juttelemaan. Eräänä iltana istuin hänen luonaan, koska hän oli käskenyt minun tulemaan kanssaan juttelemaan. Mutta hän oli jotenkin vähäpuheinen ja jokin näytti olevan hänen sydämellään. Parisen kertaa aukasi hän jo suunsa aikoen jotain puhua, mutta vaikeni. Vihdoin sanoi hän:
"Kuuleppas Jim, haluatkos kuulla jotain elinvaiheistani? Mutta jos tahdot kuulla, niin silloin hanki minulle lasi rommia, sillä muutoin eivät juttuni oikein suju."
Minä koetin estellä ja muistutin, mitä tohtori hänelle rommista sanoi.
"Mutta sanoihan tohtori, ettei yksi lasillinen minua vahingoita ja enempää ei sinun huoli tuoda. Ja jollet tuo, niin en kerrokaan."
Uteliaisuus oli minussa niin suuri etten voinut olla hänen pyyntöään täyttämättä. Lähdin siis rommia hakemaan ja toin sitä hänelle lasillisen.
Sen saatuaan otti hän muutamia kulauksia, asetti sitten tyynyn taakseen, jotta hän oli mukavassa asennossa ja alkoi kertoa:
"Olen ylhäisten vanhempien lapsi ja he tahtoivat antaa minulle hienon, säätyni mukaisen kasvatuksen, ja kun tulin kouluikään, niin panivat he minut Englannin kuuluisimpaan oppilaitokseen. Mutta täällä en viihtynyt. Tein kaikellaisia konnankureja, joitten johdosta minut erotettiin koulusta. Nyt koettivat vanhempani antaa minulle kotona opetusta, hankkimalla minulle taitavia kotiopettajia, voidakseen paremmin pitää käytöstäni silmällä. Mutta turhaan menivät heidän yrityksensä saada minusta kunnon ihmistä. Mieleni teki seikkailuihin ja siksi lähdin vanhempieni pyynnöistä ja rukoilemisista huolimatta merelle. Pääsin laivapojaksi erääseen purjelaivaan, joka jonkun päivän perästä lähti Intiaan. Laivassa oli kova komento, selkääni sain usein ja se seikka, että sain vanhempia miehiä palvella, nöyrrytti kopeata ja itsepäistä luontoani. Kun olin hieman merikomentoon tottunut, niin tunsin merimiehen toimessa hyvin viihtyväni. Matkamme kului hyvin, kunnes tulimme Kanariasaarten kohdalle. Silloin nousi sellainen myrsky, että luulimme viimeiset päivät olevan käsissä. Olin kauheasti merikipeänä enkä kyennyt kojustani liikahtamaan. Laiva huojui ja keikkui kuin mikäkin lastupala aalloilla. Pari purjetta vei myrsky mukanaan ja sitäpaitsi teki se muitakin pienempiä vahinkoja laivalle. Kolme vuorokautta raivosi myrsky. Kun siitä olimme selvinneet, jatkoimme matkaamme mitään muuta kummempaa matkalla tapahtumatta kuin että meitä ajoi muuan merirosvolaiva jonkun matkaa takaa, mutta pääsimme pakoon. Onnellisesti saavuimme perille.
"Tämä oli ensimäinen merimatkani. Ensi kerran karkasin laivasta, kun palvelin eräällä orjia kuljettavalla laivalla ja kuljimme Guinean lahdesta Kuubaan mukana kolmesataa orjaa. Kun lähdimme Ranskasta, jossa laivaan pestausin, en tietänyt, että laiva kulki sellaisilla retkillä, Olin silloin vielä nuori ja viaton, niin että kun näin sen kohtelun, joka orjien osaksi tuli, niin päätin perille päästyä karata laivasta. Toiset laivamiehet sitä vastoin olivat tuollaiseen tottuneet, niin että se ei heistä ollut mitään. Orjat olivat laivaruomassa kolme aina yhdistettynä kahleilla toisiinsa. Tunnin ajaksi pääsivät he silloin tällöin kannelle pienempi määrä kerrassaan. Ruokaa annettiin heille kahdesti päivässä. Selkäänsä saivat he vähäpätöisistäkin syistä ja oli tapana, että vaikka vain yksikin noista kolmesta rikkoi, niin toisetkin kaksi saivat siitä rangaistuksen, 'kun eivät toveriaan estäneet.'
"Kun olimme päässeet perille, niin karkasin eräänä yönä laivasta ja vaikka minua kovasti etsittiinkin ja ajettiin takaa, niin onnistuin pakenemaan. Sain samoilla soissa ja metsissä sekä nähdä nälkää ja muuta kurjuutta. Erään kerran ahdisti minua iso käärmekin ja koipieni sukkeluutta saan kiittää siitä, etten silloin joutunut tuon käärmeen makupalaksi.
"Niin kauan samoilin pakoretkilläni, kun arvelin, että laiva on jo purkanut lastinsa ja lähtenyt uutta noutamaan, jolloin uskalsin lähteä ihmisilmoille. Tulin Havannaan ja onnistuin pääsemään erääseen isoon espanjalaiseen purjelaivaan, joka lähti Barceloonaan Espanjaan. Matkamme sujui nopeasti ja hauskastikin, kunnes olimme tulleet jo Välimerelle. Silloin nousi iso myrsky ja tämä ajoi meidät Marokon rannikolle. Kun olimme olleet pari vuorokautta myrskyn kynsissä, jonka johdosta laiva oli saanut ankaran vuodon, niin että me saimme olla vuorokauden läpeensä pumppuamassa ja siksi olimme läpiväsyneet, niin näimme kolmannen päivän aamuna erään prikilaivan lähestyvän meitä hyvin uhkaavan näköisenä. Arvasimme heti, että nyt saamme merirosvojen kanssa tekemistä. Siksi varustauduimme taisteluun, vaikka kyllä aavistimme, kuinka meille tulee käymään, näännyksissä kun olimme. Kun priki tuli lähemmäksi, nosti se ylös merirosvolipun ja samassa näimme savun pöllähtävän sen sivusta ja tykin kuula vinkui laivamme peräkeulan sivuitse. Sitten annettiin meille merkki 'antautukaa', johon kieltävästi vastasimme. Nyt vinkui toinen kuula ja täysin purjein kiiti priki meitä kohti. Paeta emme yrittäneetkään ja siksi vastasimme heidän 'tervehdykseensä' laukasemalla tykin hyökkääjää kohti. Kuula sattui siihen ja pyyhkäsi mennessään osan kajutasta. Laivasta kuului melua tuon johdosta, mutta meitä kohti se silti kulki, ja kun tuli lähemmäksi niin alkoivat rosvot ampua pyssyillä. Me vastasimme samoin, joskin harvakseen, sillä matka oli vielä pitkä ja kapteeni käski säästää laukauksia, kunnes rosvot tulisivat lähemmäksi, jolloin laukaukset paremmin tehoisivat. Vihdoin oli priki niin lähellä, että aloimme voida erottaa siinä olevia ihmisiä, jolloin kapteeni käski alkaa laivaan kivääritulen. Molemmat perämiehet parin miehen avustamana ampuivat molemmilla laivassamme olevilla tykeillä. Kiivaasti vastasivat rosvotkin ja samalla laskettiin prikistä muutamia purjeita alas ja se käänsi meille toisen laitansa voidakseen tarpeen tullen käyttää koko sivustansa tykkejä. Tykkejä eivät rosvot ruvenneet ankarammin käyttämään, vaan he kyllä pitivät yllä ankarata kiväritulta. Me koetimme kätkeytyä mastojen suojaan, mutta silti kaatui ja haavoittui meikäläisiä paljon. Tykkimiehemme eivät olleet ehtineet montakaan laukausta ampua, kuu heidät ammuttiin. Kapteeni oli saanut kuulan oikean jalkansa läpi, mutta innokkaasti hän silti johti taistelua. Mutta lopulta oli meitä vain 5 28:ta jälellä ja silloin nostimme valkean lipun sekä lopetimme ampumisen. Nyt tuli laivasta venhe, jossa oli 12 henkeä, laivaamme kohti ja he vangitsivat meidät sekä ottivat laivamme haltuunsa.
"Täten olin joutunut merirosvojen käsiin ja samalla tuli kohtaloni ratkaistuksi sellaiseksi, että minustakin tuli merirosvo. Meidät vietiin merirosvo-laivaan ja sitten alettiin purjehtia kohti Marokon rannikkoa. Aluksi saimme kokea kovaa kohtaloa, mutta kun rosvot huomasivat, että pysyimme siivolla, niin alkoivat he muuttua meille ystävällisemmiksi. Viiden vuorokauden jälkeen saavuimme heidän kotipaikoilleen ja meidät vietiin kovasti kahlehdittuina maalle sekä suljettiin ensi aluksi pimeään kuoppaan, jossa saimme olla syömättä ja juomatta vuorokauden ajan. Kätemme ja jalkamme turposivat kovin ja yleensä alkoi elämämme näyttää hyvin synkältä. Mutta sitten otettiin meidät kuopasta, annettiin ravintoa, joskin niukastikin ja pantiin ankaraan työhön, jossa ei ruoskaa säälitty.
"Vaikeata oli tuo, mutta mikäs auttoi: Laivan pursimies, joka oli taistelussa haavoittunut, kuoli tuollaisesta rääkkäyksestä ja kapteenimme ampuivat he, kun näkivät, ettei hänestä miestä tule. Siten oli meitä vain kolme jälellä, muuan skandinaavialainen, ranskalainen ja minä. Kumppanini olivat vanhempia ja perheellisiä miehiä, jonka vuoksi he päättivät pakenemalla pelastautua ja kehoittivat minuakin tekemään samoin, mutta huomaten tuon pakoyrityksen hyvin hengenvaaralliseksi, en siihen suostunut ja tämän tein vielä toisistakin syistä. Eräällä rosvolla oli näet kaunis tytär, joka osoitti minulle ystävyyttä ja tähän hieman pihkaannuin. Ja toisena syynä oli se, että jäämällä merirosvojen pariin, toivoin saavani seikkailuhaluni tyydytetyksi, sillä vähitellen alkoi minussa näet nousta halu päästä heidän miehikseen. Mutta kun taas mietin, että siinä toimessa tulee lähimäisiään murhata, niin tuntui se raa'alta. Hyvät ja pahat henget minussa kauvan taistelivat. Mutta miten olikaan, jäin vapaaehtoisesti heidän pariinsa ja otin hellät hyvästit tovereiltani, jotka eräänä pimeänä yönä päättivät paon kautta hankkia itselleen vapauden. Kyyneleet silmissä toisistamme erosimme ja he lähtivät kulkemaan kohti tuntemattomia kohtaloja tai paremmin sanoen kohti kuolemataan, sillä pitkälle eivät he päässeetkään, kun heidät keksittiin, ja kun eivät pysähtyneet käskettäissä, ammuttiin heidät kuoliaiksi.
"Mutta minulle kävi hyvin, sillä kun he huomasivat, etten ottanut pakoyritykseen osaa ja näkivät, että olin rivakka poika, niin alkoivat he kohdella minua hyvin ja pyysivät, että rupeaisin heidän ammattiinsa ja siihen suostuinkin. Minut otettiin rosvousretkille mukaan, mutta alussa pidettiin käytöstäni silmällä, vaan kun he näkivät, että mukaannuin oloihini, niin sain olla aivan vapaana ja vieläpä aloin päästä pelkäämättömyyteni tähden arvoonkin heidän keskuudessaan.
"Ja näitä retkiä tehtiin sitten usein, joskus voittaen ja toisinaan saaden selkäämme. Niitten kaikkien kertominen kävisi tässä pitkäksi ja sitä paitsi eivät raa'at teot ole hyvät kertoa sinullaisellesi nuorelle miehelle. Kerronpa vain sen tapauksen, jolloin sain tämän arven naamaani.
"Olin silloin ollut merirosvojen parissa 15 vuotta ja monta murhaa oli jo omallatunnollani. Olin kohonnut jo perämieheksi ja sellaisena palvelin eräällä portugalilaisilta anastetulla laivalla 'Johan Braganza.' Se oli tavattoman luja laiva ja samalla erinomaisen nopeakulkuinen, niin että sillä sekä sai kiinni että myös tiukan tullen pääsi pakenemaan. Monta hyvää saalista sillä oli napattukin. Kapteenina oli muuan italialainen Giocomo Castillari, joka oli raain ja pelkäämättömin ihminen kuin olen eläissäni nähnyt. Sellaista sanaa kuin sääliväisyys ei hän ollut luullakseni koskaan kuullut, sillä toimistaan päättäen ei hän ainakaan näyttänyt siitä mitään tietävän.
"Siis, kuten jo sanoin, olin kauvan jo ollut merirosvona, kun eräänä päivänä luovailimme lähellä Aleksandrian kaupunkia. Olimme kuulleet, että sieltä piakkoin lähtisi muuan ranskalainen laiva, jossa oli kallisarvoinen lasti, m.m. paljon rahoja. Tosin olimme kuulleet, että siinä oli myös paljon väkeä ja runsaat ampumavarat, mutta päätimme silti koettaa. Ja illalla, kun alkoi käydä pimeäksi, näimmekin Aleksandriasta päin tulevan komean fregattilaivan laskien täysin purjein vienossa tuulessa. Me aloimme purjehtia poispäin, sillä päätimme hyökätä sen lumppuun yöllä. Kun oli jo tarpeeksi pimeä, teimme käännöksen ja aloimme pyrkiä fregattia kohti. Sivutulet sammutimme, niin että pimeän tähden ei fregatista voitu tuloamme huomata. Fregattia oli meidän taas helppo pitää silmällä, kun ei muita laivoja näkynyt. Vasta kun olimme aivan lähellä, huudettiin sieltä meille 'keitä olette' ja samalla kuula vinkui laivamme sivutse, johon me vastasimme samoin ja laskimme sitä kohti niin, että yhteentörmäys sattuisi sen etukeulassa. Ampuminen oli mielestämme pimeässä hyödytön ja siksi päätimme käydä käsikähmään, jossa eivät muut ampuma-aseet kuin revolverit tulleet kysymykseen. Ranskalaiset ampuivat ahkerasti saamatta kumminkaan mitään vahinkoa aikaan. Me olimme kaikki etukeulassa valmiina isoilla koukuilla kiinnittämään laivamme fregatin sivuun ja hyökkäämään sen kannelle. Olimme kauheassa jännityksessä. Me olimme hiljaa kuin haudassa, mutta fregatista ammuttiin kiivaasti ja sieltä kuului melua ja hätähuutoja, Yö oli niin synkkä, ettei toista edessään nähnyt ja tämä oli meistä mieleen.
"Äkkiä kuului kovaa ryskettä ja samassa kajahti kamala hyökkäyshuutomme. Haat iskettiin fregatin sivuun ja kapteeni ja minä etupäässä hyökkäsimme fregattiin sapelit käsissä. Nyt syntyi helvetillinen mellakka. Ammuttiin, iskettiin miekoilla ja tikareilla, kuului kirouksia ja kuolevien korinaa ja haavoitettujen voihkimista, tartuttiin toisiinsa käsiksi ja heitettiin maahan ja viereksittiin siinä toisten jaloissa. Potkittiin, purtiin, lyötiin nyrkeillä eli toisin sanoin olimme muuttuneet petoeläimiksi, jotka raivosimme kuin mielettömät ja koetimme toisiamme murhata. Minä jouduin käsikähmään erään vahvan miehen kanssa. Tikarit olivat meillä kummallakin toisessa kädessä ja toisella pitelimme toistemme rinnoista. Hän iski minua tavoittaen päähän, mutta sain hieman väistetyksi, niin että isku sattui tähän poskeeni, josta nyt tämä arpeni on katoamattomana muistona, Samalla iskin tikarillani hänen sormilleen, niin että hän irroitti kätensä rinnoistani. Tämä iskuni vapautti hänet myös parista sormestaan.
"Taistelua kesti kauvan aikaa, mutta lystin loppu oli kumminkin se, että ranskalaiset miesvoimallaan pakoittivat meidät peräytymään laivaamme, irroittamaan koukkumme ja pyrkimään aika kyytiä pakoon. Ja laivamme nopeus olikin nyt hyvään tarpeen, sillä sitä ja pimeyttä saamme kiittää, että me taistelussa eloon jääneet säilytimme eheänä nahkamme. Ranskalaiset näet ajoivat meitä vimmatusti takaa ja ampuivat kanunoillaan, kumminkaan pimeyden tähden osaamatta.
"Kuten arvannet, sain tällaisia kahakoita kestää hyvin monta, joista useimmiten selvittiin voittajina, mutta toisinaan saatiin selkäänkin. Vähitellen sain yhä suurempaa luottamusta ja kunnioitusta virkaveljieni joukossa, ja kun onnistuimme anastamaan erään hollantilaisen fregatin, niin pääsin minä sen kapteeniksi ja nyt aloin voida ruveta rikkauksia kokoomaan, joita niinä 10 vuotena, jona olin kapteenina, karttuikin paljon. Sääntönä oli näet, että saaliista sai kapteeni kolmanneksen, toisen saivat perämiehet, joita aina oli kaksi ja viimeisen kolmanneksen sai miehistö, joka sai sen jakaa miten tahtoi. Ryöstöretkiä teimme hyvin laajalti, mutta paras saalispaikka oli kumminkin Välimeri. Kävimmehän myöskin keski- ja etelä-Amerikan rannoilla espanjalaisia ja portugaalilaisia, siirtomaitten kalleuksilla lastattuja laivoja 'verottamassa', vaikka se oli hyvin vaarallinen toimi, sillä niillä pahuksilla oli myöskin usein sotaväkeä mukanaan tai ainakin paljon miehistöä ja aseita. Mutta jos tehtävä olikin vaarallinen, niin onnistuessaan se kyllä vaivat palkitsikin. Kerrankin kaappasimme haltuumme sellaisen kultalinnun, joka antoi minunkin osalleni hieman yli miljoonan pesetasta, joskin siinä lystissä menetin toisen perämieheni ja 10 miestä 38 miehestäni. Silloinkin olimme jo niin tiukalla, että olisi täytynyt peräytyä, vaan mieleeni johtui keino, jota eräs virkaveljeni kerran oli käyttänyt, ja sitä päätin minäkin koettaa. Heitimme espanjalaisen laivan kannelle pari astiallista vuoriöljyä, joka silloin oli melkein tuntematonta, ja sytytimme sen palamaan. Tuosta säikähtyivät espanjalaiset kuin mielettömät ja kiipesivät kiireimmän kautta mastoihin, joista me heidät ampua napsauttelimme alas ja pakotimme tähteet antautumaan. Mutta yksi niistä, muuan nuori poika, ei antautunut, vaan seisten maston jatkolla ampui revolverillaan ja haavoitti paria meikäläistä. Kyllähän koetimme häntä saada ampumalla alas, mutta emme tarkanneet. Silloin tarjoutui eräs miehistä, jota kutsuttiin Kuls-Jackiksi, menemään mastoon ja nuivertamaan tuon nullikan. Tuo teko kysyi rohkeutta, sillä poika ampua räksytteli ahkerasti parilla revolverillaan, mutta puukko hampaissa kapusi Jack vain vantteja myöten. Me pidimme poikaa lämpymänä antaen kuulan silloin tällöin vinkua hänen korvansa läheisyydessä. Vihdoin pääsi Jack niin lähelle, että alkoi voida puukollaan tavotella poikaa, mutta tämä iski Jackia näpille revolverillaan, sillä kuulat olivat häneltä loppuneet. Mutta Jack ei helpottanut, vaan kapusi ylös ja antoi tuolle pojan veitikalle sellaisen iskun, että hänellä ei enään täällä matoisessa maailmassa ollut taisteluhalua.
"Kun nyt tuonkin olimme raivanneet tieltä, oli laivan miehistö vallassamme ja palavan petroleumin sammutimme heittämällä paksuja resuja tulen päälle, joka oli itsestäänkin sammunut niistä kohdista, mistä vuoriöljy oli palanut loppuun. Muutamia meikäläisiä lähti laivaan ja vangeista suurin osa vietiin meidän laivaamme, mutta kolme jätettiin anastettuun laivaan meikäläisten avuksi, ja sitten lähdimme purjehtimaan kotimaita kohti."
Kun kapteeni oli tämän kertonut, otti hän pitkän kulauksen rommitotiaan ja sanoi sitten minulle:
"Oltuani aikani merirosvona ja saatuani mielestäni tarpeeksi rahoja ja myös murhia omalletunnolleni, päätin luopua moisesta ammatista ja antautua rauhaan ja lepoon. Ja siksi valitsin tämän teidän ravintolanne, sillä tämä näytti mielestäni rauhalliselta paikalta ja sellainenhan tämä on tähän asti ollutkin, vaan näkyvätpä nuuskivan olinpaikkani täälläkin, sillä tuo Musta Koira oli yksi vanhoja virkaveljiäni ja on sillä selvittämättömiä asioita kanssani. Minun entisessä ammatissani syntyi näet usein verisiäkin otteluja keskenämme, kun emme olleet milloin yksimielisiä saaliin jaossa. Tuollaisessa kahakassa hän kerran menetti pari sormeaankin ja nyt rupeaa hän minua vainoilemaan ja aikoi täällä käydessään passittaa minut paremmille purjehdusvesille, mutta oli itse vähällä saada saman kohtalon ja teidän ovikilpeänne saakin hän kiittää, ettei niin käynyt."
Nyt lopetti kapteeni äkkiä puhelunsa, ummisti silmänsä ja näytti ikäänkuin nukahtavan. Tuo pitkä kertomus oli kai häntä liiaksi rasittanut. Minä jätin hänet lepäämään ja lähdin hiljoilleen pois.
Neljäs luku.
Musta merkki.
Seuraavana aamuna menin kapteenin huoneeseen mukanani lääkkeitä ja vilvoittavia juomia. Hän näytti väsyneeltä ja liikutetulta. "Jim", sanoi hän, "sinä olet ainoa, jolla on jotain arvoa tässä talossa ja tiedät myöskin, että aina olen ollut ystävällinen sinua kohtaan eikä ole mennyt yhtään kuukautta ilman, etten olisi antanut sinulle neljää penceä [1 pence = 12 1/2 penniä] hopeassa. Ja nyt poikaseni, koska minä olen näin surkeassa tilassa ja kaikki ovat minut hyljänneet, niin etköhän toisi minulle muutaman pisaran rommia?"
"Tohtori", aloin minä.
Nyt kirosi hän ja sanoi:
"Tuo tohtori-tolvana ei olleskaan ymmärrä meriväkeä. Olen ollut maassa, jossa toiset ovat kuolleet kuin kärpäset keltakuumeeseen, mutta minä olen rommin avulla pysynyt hengissä. Se toimittaa minulle sekä ruuan että juoman tehtävät. Katsos, Jim, kuinka käteni vapisevat", jatkoi hän ja äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi… "Ja voitko arvata, kenen minä äsken näin tuolla nurkassa?… Ei, minä en tahdo sitä ajatella! Jim, tohtorihan sanoi, ettei lasillinen rommia minua vahingoita… Ja sinä saat guinean yhdestä ainoasta lasillisesta!"
"Minä en välitä muista rahoistanne", vastasin minä, "kuin niistä, jotka olette isälleni velkaa. Tuon teille lasillisen, mutta en yhtään enempää."
Kun toin ja ojensin hänelle rommilasin, niin tarttui hän siihen ahneesti ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
"Ah", sanoi hän, "johan tuntuu hieman paremmalta!… Ja nyt poikaseni, sanoiko tohtori, kuinka kauvan minun pitää tällä lailla loikoa?"
"Vähintäinkin viikon aika."
"Tuli ja leimaus!" kirkasi hän, "koko viikon! Silloin ennättävät ne antaa minulle mustan merkin, nuot roistot, ja anastaa kaiken omaisuuteni. Tuollaisia voi kutsua kunnon laivatovereiksi! Mutta minä olen säästäväinen mies, joka en koskaan ole tuhlannut rahojani enkä niitä hävittänyt. Mutta enpä heitä pelkää ja olenpa heitä kavahtava!"
Näin puhuessaan oli hän suurella vaivalla kohonnut istualleen sängyssä.Hän tarttui olkapäähäni niin kovasti, että minulta oli päästä huuto.Päästyään istumaan sängyn laidalle, vaikeni hän.
Sitten mumisi hän: "tohtori on tehnyt minut heikoksi. Pane minut taas makaamaan."
Mutta ennenkuin ehdin häntä auttamaan, oli hän vaipunut vanhalle paikalleen ja loikoi siinä hetkisen aikaa vallan hiljaa.
"Jim", sanoi hän vihdoin, "sinähän näit sen miehen."
"Mustan Koiranko?" kysyin minä,
"Niin juuri, ja sen miehen kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin, mutta niitä on toisia vielä pahempia. Siis, kun en voi päästä matkoihini, niin muista, että he tavottelevat minun arkkuani… No, jos voit saada käsiisi jonkun hevosen, niin ratsasta vaikkapa tuon tohtori Avuttoman luokse ja sano hänelle, että hän kokoaa väkeä niin paljon kuin suinkin saa ja asettaa ne tähän ravintolan ympärille… Minä olin ensimäisenä perämiehenä kapteeni Flintillä ja olen ainoa, joka tunnen tuon paikan, sillä hän puhui minulle siitä Savannahissa kun oli kuolemaisillaan… Mutta älä nyt tarpeettoman hätäisesti lennä, sillä ei ole mitään hätää, jolleivät he ehdi antaa minulle mustaa merkkiä eli jollet toistamiseen saa nähdä Mustaa Koiraa tai yksijalkaista merimiestä — ja ennen kaikkia häntä, Jim!"
Minä kysyin: "mutta mitä tarkoitatte tuolla mustalla merkillä, kapteeni?"
"Se on manuu rikosasiassa, poikaseni. Annan sinulle tiedon, jos he siinä onnistuvat. Mutta nyt pidäkin tarkkaa vaaria ja lupaan kunniasanallani, että jaan rahat kunniallisesti kanssasi, Jim."
Hän houraili vielä hetkisen ja äänensä tuli heikommaksi. Annoin hänelle lääkkeitä, joita hän otti kuin lapsi, huomauttaen: "jos kukaan merimies on koskaan tarvinnut lääkkeitä, niin olen minä se mies." Sitten vaipui hän äkkiä raskaaseen, horrosmaiseen uneen ja minä jätin hänet.
Samana iltana kuoli isärukkani vallan äkisti ja minulle tuli muutakin miettimistä kuin kapteenin jutut. Surumme, naapurien vierailut, hautajaisvalmistukset ja ravintolan hoito — kaikki nämät vaikuttivat sen, että minulle ei juuri jäänyt aikaa kapteenia ajatella.
Seuraavana aamuna tuli hän rappuja alas tarjoiluhuoneeseen, sekä kuten tavallisesti, nautti aamiaisensa ja rommia, ja pelkäänpä, että sitä tavallista enemmän. Illalla ennen hautausta oli hän niin humalassa kuin koskaan ennen ja hyvin loukkaavalta tuntui kuulla hänen suruhuoneessa laulavan rumia merimieslaulujaan. Mutta hän oli niin heikko, että me kaikki luulimme hänen kuolevan, ja lääkäriäkään, joka erään sairauskohtauksen tähden oli usean penikulman päässä, ei ollut isäni kuoleman jälkeen näkynyt lähistössä.
Kuten sanottu, oli kapteeni käynyt heikoksi, eikä hän näkynyt saavan takasin, vaan päin vastoin kadottavan voimiaan. Hän ei jaksanut enään tehdä tavallisia kävelymatkojaan ja kävellessään kulki hän seiniä pitkin ja hengitti hyvin raskaasti. Ja humalassa ollessaan oli hänellä se kauhea tapa, että hän veti puukon tupestaan ja asetti sen eteensä pöydälle. Läsnäolevista näytti hän välittävän entistä vähemmin ja tavallisesti näytti hän ajatuksiinsa vaipuneelta.
Niin päästiin isäni hautauksen jälkeiseen päivään. Kello kolmen aikana iltapuolella seisoin oven vieressä ja surullisena muistelin isääni, kun äkkiä näin jonkun harvakseen astuskelevan meille päin. Hän oli luultavasti sokea, sillä kepillä koetteli hän eteensä ja hänellä oli suuri viheriä varjo silmiensä ja nenänsä edessä, käveli kumarassa, joko sitten vanhuuden tai väsymyksen vaikutuksesta ja oli puettu vanhaan merimiehenkaapuun, joka ilmeisesti rumensi häntä. En koskaan eläissäni ole nähnyt kammottavamman näköistä ilmiötä. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ravintolasta ja virkkoi puoleksi laulamalla, hyvin surkealla äänellä:
"Eikö joku armelias ihminen tahtoisi sanoa sokealle raukalle, joka on kadottanut silmiensä kalliin valon taistelussa isänmaan ja kuningas Yrjön — Jumala häntä siunatkoon — puolesta, missä osassa maata minä nyt olen?"
"Te olette Amiraali Benbow-nimisen ravintolan luona, ukkoseni", vastasin minä.
"Kuulen äänen", sanoi hän — "nuoren ihmisen äänen. Tahtoisitteko ojentaa minulle kätenne, nuori ystäväni, ja taluttaa minut sisään?"
Minä ojensin käteni ja tuo kauhea silmätön olento tarttui siihen kuin ruuveilla. Tuosta hämmästyin minä niin että koetin vetäytyä takasin, mutta sokea veti minut yhdellä kätensä liikkeellä aivan luokseen.
"Ja nyt, poikaseni, vie minut kapteenin luo!"
"Kunniasanallani vakuutan, etten uskalla", vastasin minä.
"Vai niin on asianlaita", sanoi hän ilkeästi hymyillen, "vie minut heti tai muutoin muserran kätesi!"
"Se on teidän itsenne tähden. Kapteeni ei enään ole ennallaan, vaan istuu paljastettu puukko kädessään. Eräs toinen…"
"Kas niin, mars!" keskeytti hän minut enkä koskaan ole kuullut, kylmempää ja julmempaa ääntä kuin tuon sokean. "Taluta minut suorastaan hänen luokseen, ja kun olen hänen näkyvissään, niin huuda: tässä on muuan ystäväsi, Bill! Ja jollet näin tee, niin teen minä, mitä lupasin."
Sitten puristi hän kättäni, jotta olin pyörtyä. En muistanut enään peljätä kapteenia, aukasin oven ja huusin vapisevalla äänellä ne sanat, jotka minut oli käsketty sanomaan.
Kapteeni parka kohotti silmiään ja jo ensi näkemässä haihtuivat hänen päästään rommihöyryt ja hän tuli vallan selväksi. Myös koetti hän nousta seisoalleen, mutta ei päässyt.
"Kas niin, Bill, istu vain paikoillasi", sanoi kerjäläinen. "Minä en tosin näe, mutta kuulen sitä paremmin. Kauppa mikä kauppa. Ojennappas esiin vasen kätesi! Poikani, tartuppas hänen vasemman kätensä kämmeneeseen ja pane se minun oikeaan käteeni."
Me tottelimme häntä molemmat, ja minä näin, että hän sen kätensä kourasta, jolla piteli keppiä, otti jonkun esineen ja pani sen kapteenin kouraan, joka paikalla sulkeutui.
"Ja nyt se on tehty", sanoi sokea, päästi käteni irti ja mennä nilkutti tavattoman nopeasti huoneesta maantielle sekä katosi pian näkyvistä.
Viipyi hyvän aikaa ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme entiselleen. Mutta vihdoin, ja samalla kun minä päästin hänen rantemuksensa, veti hän kätensä takaisin ja katsoi kouransa sisään.
"Kello kymmenen!" huusi hän. "Kuusi tuntia. Mutta petämmepä heidät kuitenkin!" Ja sen sanottuaan nousi hän kiivaasti ylös.
Mutta äkkiä hän horjahti, vei käden kurkulleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sekä kaatui sitten päästäen omituisen korahduksen pitkin pituuttaan lattialle. Kiiruhdin heti hänen luoksensa ja huusin äitiäni. Mutta kaikki oli turhaa, kapteeni oli saanut halvauksen ja kuollut.
Tosin en ollut koskaan miehestä pitänyt, joskin viime aikoina olin alkanut hieman häntä sääliä, mutta kummallista kyllä, kun näin hänet kuolleena, niin puhkesin ankaraan itkuun.
Viides luku.
Merimiehen arkku.
Luonnollisesti kerroin heti äidilleni, mitä kapteeni oli houraillessaan sanonut merimiesarkustaan. Tosin osa kapteenin rahoista — jos nimittäin hänellä sellaisia oli, oli tuleva meille, mutta hyvin vähän luultavaa oli, että kapteenin laivatoverit, ja etupäässä ne kaksi, jotka olin nähnyt, nimittäin Musta Koira ja tuo sokea kerjäläinen, olisivat halukkaat luopumaan pienimmästäkään osasta saaliistaan maksaakseen sillä kuolleen ystävänsä velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ja ratsastanut tohtori Liveseyn luokse, niin silloin olisi taas äitini jäänyt yksin ja ilman suojaa ja sitä taas en tahtonut. Muutoin näytti meistä kummastakin mahdottomalta pitempää aikaa asua talossamme, sillä pieninkin ääni ja yksinpä seinäkellonkin käynti saattoi meidät levottomiksi. Olin toisinaan kauhusta menehtyä, kun ajatella kapteenia, joka oli kuolleena lattialla, ja sitä, että tuo kauhea, sokea kerjäläinen ehkä kuljeksii lähistössä ja voi palata millä hetkellä tahansa. Siksipä oli nopeasti tehtävä päätös. Ja me päätimme lähteä lähellä olevasta kylästä apua etsimään ja paljain päin ryntäsimme ulos, jossa jo alkoi hämärtää.
Kylä olikin vain muutaman sadan askeleen päässä ja toisella suunnalla kuin se, josta tuo sokea mies tuli ja johon hän näytti myös menevän takaisin, joka seikka minua suuresti ilahutti. Kauvan emme tiellä viipyneet, vaikka toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan, mitään erinomaisempaa kumminkaan kuulematta.
Oli jo pimeä, kun kylään ehdimme, enkä koskaan unhota sitä suloutta, jonka tunsin, kun näin, kuinka herttaisesti tuli loisti ovista ja ikkunoista. Mutta mitään apua emme voineet kylästä saada, sillä kukaan ei tahtonut tulla kanssamme ravintolaamme, vaan heti, kun kuulivat minun mainitsevan kapteeni Flintin nimen, kiiruhtivat huoneisiinsa. Hän näytti olevan paikkakunnalla tunnettu ja vieläpä huonolla tavalla. Muutamat miehistä, jotka palasivat töistään, kertoivat nähneensä tiellä tuntemattomia miehiä, joita arvelivat salakuljettajiksi. Ja eräs viimeksi tulevista kertoi nähneensä pienen aluksen olevan ankkuroittuna sillä paikalla, jota me kutsuimme Kittin luolaksi. Kaikki kyllä olisivat olleet valmiit ratsastamaan tohtori Liveseyn luokse, joka asui toisaalla päin kuin ravintolamme oli, mutta tänne ei sitä vastoin kukaan tahtonut tulla meitä auttamaan ravintolamme puolustamisessa.
Sanotaan, että pelkuruus on tarttuvaa, mutta että rohkeus taas rohkaisee toistakin. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, niin sanoi äitini, että hän ei tahtonut menettää rahoja, jotka kuuluivat hänen turvattomalle pojalleen, ja jollei teistä pelkuriraukoista kukaan uskalla, niin uskallamme me, Jim ja minä. Ja sen arkun me avaamme, vaikka se tuottaisikin meille kuoleman.
Minä luonnollisesti sanoin seuraavani äitiäni. Kaikki moittivat meidän tyhmää uhkarohkeuttamme, mutta kukaan ei tahtonut tulla kanssamme. Ainoan, mitä he hyväksemme tekivät, oli se, että he antoivat minulle ladatun pistoolin, jolla voisin itseäni puolustaa, jos päällemme hyökättäisiin. Sitä paitsi lupasivat he pitää satuloittuja hevosia valmiina, jotta voisimme paeta, jos meitä paluumatkalla ajettaisi takaa. Ja erään pojan piti ratsastaa tohtorin luokse noutamaan aseellista apua.
Sydämeni sykki rajusti, kun me tuona kylmänä yönä lähdimme uhkarohkealle retkellemme. Me hiivimme pitkin pensasaitaa nopeasti ja ääneti, mutta emme huomanneet mitään epäiltävää, ja pääsimme ravintolaan, jonka oven suljimme jälestämme.
Seisoimme hetkisen pimeässä. Sitten toi äitini kynttilän ja käsi kädessä nousimme huoneeseen, jossa kapteenin ruumis oli aivan samassa asennossa kuin mihin me sen olimme jättäneet.
"Laske ikkunaverhot alas, Jim", kuiskasi äitini, "sillä he voivat tulla ja katsoa akkunasta."
Minä tein, kuten käskettiin. "Ja nyt, Jim", sanoi äitini, "etsi hänen arkkunsa avain!"
Minä laskeusin polvilleni ja siinä oli lähellä hänen kättään pieni paperilappu, jonka toinen puoli oli musta. Tämä oli kai se musta merkki, ja kun otin sen ylös, niin näin, että sen toisella puolella oli kirjoitettu: "olet rauhoitettu kello kymmeneen asti tänä iltana."
Juuri kun olin tämän lukenut, alkoi vanha kellomme lyödä, ja sen lyöntien synnyttämä ääni pelotti meitä kovin, mutta tuossa lipussa oleva uutinen oli ilahuttava, sillä kello oli vasta kuusi.
"No, Jim, missä on avain?" sanoi äitini.
Aloin kopeloida kuolleen taskuja. Muutamia kuparirahoja, sormustimen, lankaa, parsineulan, palasen tupakkaa, hänen käyräpäisen veitsensä, taskukompassin ja nuuskataulikan vain löysin hänen taskuistaan, mutta en avainta, ja siksi oli epätoivoinen.
"Mutta ehkäpä hänellä onkin se kaulassaan", arveli äitini.
Minä rohkasin itseni ja aukasin hänen paitansa kaulan kohdalta, ja siellä riippui avain tosiaankin pikilangassa, jonka leikkasin poikki hänen omalla veitsellään. Tämä löytö täytti meidät molemmat riemulla. Heti ryntäsimme rappuja ylös siihen huoneeseen, jossa hänen arkkunsa oli ollut aina siitä asti, kun hän tuli meille. Ulkonäöltään se oli tavallisen merimiehen arkun näköinen.
"Annas minulle avain", sanoi äitini, ja vaikka lukko olikin jäykkä, niin aukasi hän sen ja löi kannen auki.
Väkevä tupakin ja tervan haju pöllähti arkusta, mutta ylinnä näimme siellä vain hyvin siistin vaatekerran, joka oli hyvästi harjattu ja sievästi pantu kokoon. Vaatteet näyttivät siltä, kuin ei niitä koskaan olisi käytetty. Niiden alta löysimme parin kauniita pistooleja, muutamia tankoja purutupakkaa, vanhan espanjalaisen taskukellon sekä ison joukon vähäpätöisiä pikku esineitä, pari kompassia ja muutamia omituisia intialaisia näkinkenkiä. Kaikkein viimeksi löysimme vanhan merimiehentakin alla vahakankaalla päällystetyn paketin, joka näytti sisältävän papereja, sekä purjekankaasta tehdyn pussin. Ja kun tätä puistelimme, niin kuului sieltä kullan kilinää.
"Tahdonpa näyttää noille roistoille, että olen kunniallinen nainen", sanoi äitini. "Siksi otankin vain sen, mikä minulle on tuleva, enkä äyriäkään enempää. Piteles pussiani!" Tuon pussin oli meille lainannut eräs kylän vaimoista, mrs Grossley. Sitten alkoi äitini ottaa pussista rahoja niin paljon kuin kapteeni oli meille velkaa ja pani rahat omaan pussiimme.
Mutta tuo oli pitkällinen ja vaikea tehtävä, sillä rahat olivat eri maista ja eri arvoisia, — dubloneja, louisdoreja, guineoita y.m. sikin sokin. Guineat olivat harvinaisempia ja vain näillä osasi äitini selvästi laskea, kuinka paljon niissä hänen saatavansa tekivät.
Kun olimme puoleksi valmiit lähtemään, niin laskin äkkiä käteni äitini kädelle, sillä olin kuullut äänen, joka saattoi sydämeni kutistumaan. Kuulin näet sokean kepinkolahdukset jäätyneellä maantiellä. Se läheni yhä lähemmäksi ja me seisoimme henkeämme pidätellen. Sitten lyötiin kepillä kovasti oveen ja kuulimme, kuinka joku väänteli oven ripaa päästäkseen sisään. Mutta sitten syntyi hiljaisuus joksikin aikaa sekä ulkona että sisällä, kunnes kepin kolina taas alkoi kuulua maantiellä ja sanomattomaksi riemuksemme se yhä meistä eteni, kunnes vihdoin tykkenään lakkasi kuulumasta.
"Äiti", sanoin minä, "ottakaa kaikki ja lähdetään", sillä minä olin vakuutettu, että suljettu ovi näytti varmaan epäilyttävältä ja että meillä olisi pian koko ampiaispesä niskassamme.
Mutta peljästynyt äitini ei tahtonut pienintäkään osaa enempää kuin mitä hänelle oli tuleva, samalla taas kieltäytyen vähempäänkään tyytymästä. Ja kellokaan ei ollut vielä seitsemäkään. Hän kyllä tiesi oikeutensa, sanoi hän, ja aikoi ottaa omansa. Mutta silloin kuului vihellys kaukaa kukkulalta ja tämä oli kylliksi meille.
"Otan, mikä minulla jo on", sanoi äitini ja nousi ylös.
"Ja minä otan tämän tasottaakseni laskun", sanoin minä ja sieppasin vahakankaaseen käärityn paketin.
Kynttilän jätimme tyhjän arkun viereen ja aloimme laskeutua rappuja alas. Ja pian olimme huoneesta ulkona ja laputimme aika kyytiä kylää kohti. Emmekä olleetkaan liian aikaisin liikkeelle lähteneet, sillä sumu hävisi pian ja kuu kumotti täydessä kirkkaudessaan. Myös kuulimme askeleita, ja kun katsoimme taaksemme, niin huomasimme, että eräällä tulevista oli lyhty, jonka valo meitä yhä läheni.
"Lapseni", sanoi äitini, "ota rahat ja juokse, sillä minä pyörryn!"
"Nyt on meillä molemmilla kuolema edessä", ajattelin itsekseni ja kiroilin naapurien pelkuruutta ja itsekseni moitin äitini rehellisyyttä ja ahneutta sekä hänen äsköistä uhkarohkeuttaan ja nykyistä heikkouttaan. Mutta onneksi olimme ravintolan lähellä olevan pienen sillan luona ja sen alle kannoin äitini. Vallan häävissä turvassa emme silti olleet, sillä silta oli niin matala, että meidän täytyi istua hyvin kumarassa ja sitäpaitsi oli se niin kapea, että se ei meitä kokonaan estänyt näkymästä. Myös olimme niin lähellä ravintolaa, että kuulimme kaikki mitä siellä toimitettiin.
Kuudes luku.
Sokean loppu.
Uteliaisuuteni oli tavallaan suurempi kuin pelkoni. Minä ryömin esiin sillan alta niin paljon, että hyvin voin nähdä koko maantien aina ravintolamme edustalle saakka ja tuskin olin päässyt tähän asentoon, kun viholliseni alkoivat saapua. Se mies, jolla oli lyhty, kulki hieman toisten edellä, joita näytti olevan 7 tai 8. Kolme heistä kulki rinnakkain käsi kädessä ja minä huomasin, että keskessä oleva oli tuo sokea kerjäläinen. Pian kuulin myös hänen äänensä.
He pysähtyivät Amiraali Benbowin edustalla ja näyttivät olevan hämmästyksissään, kun huomasivat oven olevan auki. Mutta hiljaisuus ei ollut pitkällinen, sillä sokea huusi kovalla äänellä ja raivossaan:
"Sisään, sisään!" ja samalla kiroili heidän hitaisuuttaan.
Neljä tai viisi heistä tottelivat heti käskyä ja kaksi jäi tuon kauhean kerjäläisen kanssa oven ulkopuolelle. Syntyi hetkeksi hiljaisuus, mutta sitten kuului hämmästyksen huudahdus ja joku huusi sisältä: "Bill on kuollut!"
Mutta sokea kiroili vielä kerran heidän kuhnailemistaan, ärjyen: "tutkikaa hänen vaatteitaan, kirotut tomppelit, ja te toiset menkää ylös ja tuokaa hänen arkkunsa alas!"
Minä kuulin, kuinka vanhat rappumme natisivat, kun he astelivat niitä myöten ja tuntui, kuin olisi koko huonekin vapissut. Sitten kuului taas uusia hämmästyksen huudahduksia. Kuulin, että kapteenin huoneen akkuna lyötiin rikki ja sitten pisti siitä muuan mies päänsä ulos ja huusi:
"Pew, he ovat olleet täällä ennen meitä, Joku on pannut ylös alaisin kaikki, mitä arkussa on."
"Onko se siellä?" kirkui Pew.
"Rahat ovat siellä."
Sokea kirkasi ja sanoi vähät välittävänsä rahoista ja huusi: "minä tarkotin Flintin papereja."
"Niitä emme löydä", kuului vastaus.
"Katsoppas sinä siellä, onko Billillä ne päällään!" huusi sokea uudestaan.
Muuan miehistä ilmausi ovelle ja huusi: "Bill on jo 'tutkittu', joten häneltä ei löydy mitään."
"Sen on tuo poika tehnyt! No olimpa aika tolvana, kun en puhkaissut hänen silmiään", huusi sokea. "Pari minuuttia sitten olivat he täällä ja olivat sulkeneet ovet. Nyt juoksuun, pojat, ja koettakaa saada heidät kiinni."
"He ovat jättäneet tänne kynttilän", sanoi mies, joka oli ikkunassa.
"Kääntäkää talo ylös alasin", kiljui Pew ja iski kepillään maahan.
Me kuulimme raskasta astuntaa, ovia lyötävän rikki ja huonekaluja säpäleiksi sekä kaikkea muuta melua, jonka jälkeen miehet tulivat ulos ja selittivät, että he eivät olleet meitä mistään löytäneet. Samassa kuului vihellys, joka oli saattanut sekä minut että äitini levottomaksi, tällä kertaa kahdesti peräkkäin.
"Se on Dirkin merkki", sanoi yksi heistä. "Pojat, meidän täytyy lähteä täältä."
"Täältäkö, senkin jänishousu", kirkui Pew. "Dirk on aina ollut kurja pelkuri. Hajaantukaa eri tahoille ja etsikää käsiinne poika ja akka!… Olisivatpa minulla silmät!"
Ja näitä hänen sanojaan seurasivat niin kauheat kiroukset että niitä on mahdoton toistaa.
"Kuules Pew, me olemme saaneet rahat käsiimme", sanoi muuan.
"Paperit ovat he luultavasti kätkeneet", sanoi toinen. "Kas niin Pew, tyydy vain rahoihin äläkä seiso täällä ja kiukuttele!"
Pew joutui nyt raivoihinsa, hän päästeli kauheita kirouksia ja huitoi kepillään ympärilleen oikeaan ja vasempaan ja silloin tällöin sattuivat hänen kovat iskunsa johonkuhun. Toiset taas vuorostaan kiroilivat sokeata roistoa ja koettivat saada kepin pois hänen käsistään.
Tämä meteli tuli meidän pelastukseksemme, sillä sen kestäessä kuului toisellaisia ääniä kylään päin olevalta kunnaalta, nimittäin nelistävien hevosten kavioiden töminää. Melkein samaan aikaan kuului pistoolin paukahdus siltä taholta, jossa pensaita oli. Ja tämä näytti olevan viimeinen vaaranilmaisu-merkki, sillä merirosvot alkoivat paeta aika kyytiä, mihin vain kukin pääsi. Minuutin perästä ei heistä enää ollut ketään muita jälellä kuin Pew. Toiset olivat hyljänneet hänet joko kauhean pelon valtaamina tai sitten kostaakseen. Hän juoksi edestakasin kuin mieletön ja huuteli toverejaan. Vihdoin kääntyi hän väärälle taholle ja juoksi aivan läheltäni kylää kohti, huutaen:
"Johnny, Musta Koira, Dirk (ja muita nimiä), toverit, ettehän kai tahtone hyljätä vanhaa Pewiä!"
Juuri samassa näkyi kuutamossa muutamia ratsumiehiä, jotka ajoivat hurjaa nelistä mäkeä alas.
Nyt huomasi Pewkin erehdyksensä ja kirkaisten kääntyi puroa kohti, jonne putosi suin päin. Mutta paikalla oli hän pystyssä ja ollen vallan suunniltaan hyppäsi lähimmän ratsun jalkoihin. Ratsumies koetti pelastaa hänet, mutta turhaan. Päästäen huudon, joka kuului selvästi yössä, vaipui Pew maahan. Hevonen tallasi häntä kavioillaan ja juoksi edelleen, mutta Pew loikoi kasvot maahan päin hengettömänä.
Minä astuin esiin piilostani ja huusin ratsumiehille. Mutta he olivat itsekin pysähtyneet sattuneesta onnettomuudesta säikähtyneinä ja nyt huomasin minä, keitä he olivat. Yksi heistä oli se poika, joka oli kylästä lähetetty lääkäriä noutamaan. Muut olivat tullimiehiä, jotka hän oli tavannut tiellä ja sitten pyytänyt heidät mukaansa. Tieto Kittin luolan luona olevasta aluksesta oli saapunut tullipäällysmies Dancenkin korviin ja hän päätti yöllä lähteä sinnepäin. Ja tätä seikkaa saimme me, äitini ja minä, kiittää pelastuksestamme.
Pew oli kuollut. Äitini tointui pian ja surkutteli vain rahojensa kadottamista. Sillä väliin ratsasti tullipäällysmies mikä hevosen kavioista lähti, Kittin luolalle, mutta tie oli huono, niin että kun hän väkineen ehti paikalle, oli alus jo matkalla, joskin vielä lähellä rantaa. Mr Dance huusi alukselle, mutta sai sellaisen vastauksen, ettei olisi kuutamossa, sillä muutoin saa hän lyijyä ruumiiseensa ja samassa vinkui kuula aivan läheltä häntä. Heti sen jälkeen sivuutti alus niemen ja katosi näkyvistä.
Mr Dance seisoi rannalla hetken aikaa sanaakaan virkkamatta ja nolon näköisenä, Vihdoin virkkoi hän: "olempa kumminkin iloinen, että onnistuin tallaamaan munsööri Pewin liikavarpaille."
Minä olin nimittäin ehtinyt kertoa koko tapauksen. Sitten palasin mr Dancen kanssa Amiraali Benbowiin ja siellä vallitsi täydellinen hävityksenkauhistus.
"Te sanotte, että he saivat rahat käsiinsä, Hawkins. Mutta mitä he sitten etsivät, vai enemmänkö rahoja?"
"Tuskinpa vain, herraseni, sillä he etsivät luullakseni niitä, jotka ovat povitaskussani. Ja minä tahtoisin saada ne varmaan talteen."
"Aivan oikein poikaseni", sanoi hän, "ehkä minä otan ne vastaan."
"Minä arvelin, että ehkä tohtori Livesey mahdollisesti", virkoin minä,
"Aivan oikein", keskeytti hän, "tohtori onkin kunnon mies ja sitä paitsi tuomioistuimen jäsen. Ja kun oikein asiata ajattelen, niin voinhan minä itsekin ratsastaa sinne ja ilmoittaa asiasta joko hänelle tai tuomari Trelawneylle. Voitte tehdä minulle seuraa, mr Hawkins, jos tahdotte."
Minä kiitin tarjouksesta ja me palasimme kylään, jossa hevoset olivat.
Kun olin puhunut asiasta äidilleni, olivat kaikki jo satulassa. "Dogger", sanoi mr Dance, "teillä on hyvä hevonen ja antakaa tämän pojan istua takananne."
Heti olin ratsun selässä ja pitelin kiinni Doggerista. Tullipäällysmies komensi "eteenpäin" ja rivakkaa ravia ajaen lähti joukko tohtori Liveseyn talolle päin.
Seitsemäs luku.
Kapteenin paperit.
Kun pysähdyimme tohtorin talon luona, niin näimme, että siellä vallitsi pimeys. Mr Dance pyysi minua nousemaan ratsun selästä ja koputtamaan ovelle. Palvelustyttö aukasi heti oven.
"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin minä.
"Ei ole, sillä hän meni herraskartanoon päivällisille ja aikoo siellä olla yötä."
"No sitten lähdemme sinne heti, pojat", sanoi mr Dance.
Sinne oli lyhyt matka ja minä juoksin Doggerin hevosen vieressä pidellen kiinni jalustinremelistä. Kun olimme tulleet pitkää viertotietä myöten herrastalon edustalle, niin nousi mr Dance satulasta, otti minut mukaansa ja meni heti sisään.
Palvelija kuljetti meitä matoilla peitettyjä rappuja myöden ja vei vihdoin suureen kirjastohuoneeseen, jossa tuomari ja tohtori istuivat piiput hampaissa takkavalkean kummallakin puolen.
En koskaan ollut nähnyt niin läheltä tuomaria. Hän oli komea mies, ollen yli kuusi jalkaa pitkä. Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat päivänpolttamat ja ryppyiset, jollaisiksi ne olivat tulleet hänen pitkillä matkoillaan. Hänen silmäripsensä olivat hyvin mustat ja alati liikkeessä ja ilmasivat kiivasta, vaikkei silti häijyä luonnetta.
"Astu sisään, mr Dance", sanoi hän hyvin ryhdikkäästi ja ystävällisesti.
"Hyvä ilta, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvä ilta, ystäväni Jim! Mikäs onnensattuma teidät on tänne tuonut?"
Tullipäällysmies seisoi suorana ja jäykkänä ja kertoi tapauksen kuin ulkoläksyn. Molemmat herrat istuivat etukumarassa ja katsoivat toisiinsa sekä ollen kovin hämmästyksissään antoivat piippunsa sammua. Ja kun kertomus alkoi lähetä loppuaan, rupesi tuomari kävelemään pitkin askelin edestakasin huoneessa, ja tohtori oli ottanut päästään jauhotetun tekotukkansa luultavasti siksi, että paremmin kuulisi.
Vihdoin oli mr Dance päässyt kertomuksensa loppuun.
"Mr Dance", sanoi tuomari, "te olette kelpo mies. Sen seikan, että te ratsastitte kuoliaaksi tuon konnan, pidän luonnollisimpana asiana maailmassa, ja tuo Hawkins näyttää myös olevan poika, jolla on ryhtiä itsessään. Hawkins, oletko hyvä ja helistät tuota kelloa. Mr Dancen tulee saada kulaus olutta."
"Vai on sinulla, Jim", sanoi tohtori, "ne, joita nuot etsivät."
"Olkaa hyvä, herraseni", sanoin minä ja jätin hänelle vahakankaaseen käärityn paketin.
Tohtori katseli sitä hyvin tarkoin ja näytti kuin olisivat hänen sormensa syyhynneet halusta saada avata se. Mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt, vaan pisti sen hyvin tyyneenä takkinsa taskuun.
"Tuomari", sanoi hän, "niin pian kun Dance on saanut oluensa, tulee hänen tietysti lähteä virkatoimiinsa, mutta minä annan Jim Hawkinsin maata luonani ja teidän luvallanne ehdotan, että lähetämme hakemaan hänelle jotain illalliseksi."
"Kuten tahdotte, Livesey", sanoi tuomari. "Hawkins ansaitseekin saada kunnon illallisen."
Minulle tuotiin oivallista kyyhkyspaistia, joka asetettiin eräälle sivupöydälle ja hyvällä halulla minä popsinkin maukasta paistia.
Tuomari ja tohtori puhelivat keskenään tapahtuman johdosta, jolloin keskustelu kääntyi kapteeni Flintiin. "Luulenpa, että olette kuullut hänestä puhuttavan", sanoi tohtori.
"Josko olen?" huudahti tuomari. "Verenhimoisin merirosvo kuin on koskaan merellä purjehtinut! Olenpa omin silmin nähnyt hänen purjeensa Trinidadin edustalla ja se romminimijä-raukka, jonka laivalla silloin satuin matkustamaan, säikähtyi tästä niin, että pyrki aika kyytiä satamaan."
"No hyvä, minäkin olen kuullut hänestä puhuttavan täällä Englannissa.Mutta pääasia on: oliko hänellä rahoja?"