Samassa tarttui toinen kapinoitsia Hunterin pyssyn suuhun, väänti pyssyn hänen käsistään ja työnsi sen sisään ampuma-aukon kautta sekä iski kauhealla iskulla miesparan tunnottomana maahan. Kolmas oli taas kulkenut rakennuksen ympäri ja ilmestyi ovi-aukon kohdalle sekä hyökkäsi kirves kädessä tohtorin kimppuun.
Asemamme oli suuresti muuttunut. Hetkinen sitten olimme suojassa ampuneet suojattomia vihollisia, mutta nyt olimme suojattomia emmekä voineet torjua hyökkäystä.
Varushuone oli savua täynnä ja tätä seikkaa on meidän kiittäminen, että olimme verraten hyvin turvassa. Huutoa ja melua ja pistoolin laukauksia kaikui korvissani.
"Ulos pojat, tappelemaan avonaisella kentällä", huusi kapteeni,"Kirveet esiin!"
Minä otin yhden puuröykkiöltä ja samalla otti joku toisen kirveen sekä antoi heikon iskun rystöilleni. Syöksyin oven kautta ulos ja joku, jota en tuntenut, oli takanani. Aivan edessäni ajoi tohtori takaa muuatta kapinoitsijaa ja samassa huomasin, että hän väistettyään hyökkäyksen antoi tälle iskun niin että tämä kaatua rojahti maahan.
"Ympäri rakennusta, pojat", huusi kapteeni.
Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja syöksyin kirves sojossa huoneen nurkan sivu. Samassa olimme Andersonin kanssa vastatusten. Rajusti karjaisten heilautti hän kirvestään päänsä päällä. Minulla ei ollut aikaa arkailla, mutta kun minua edelleenkin aseella uhattiin niin yks kaks hyppäsin sivulle, ja sillä seurauksella, että kadotin jalansijani pehmeässä hiekassa ja syöksyin päistikkaa jyrkännettä alas.
Kun olin tullut oven kautta ulos, niin olivat muut rosvot kiivenneet aitauksen yli meidät nitistääkseen. Mutta sillä välin, kuin minä taas ehdin päästä jaloilleni, oli taistelu loppunut ja voitto oli meidän.
Gray, joka oli seurannut aivan kintereilläni, oli yhdellä iskulla lyönyt kuoliaaksi tuon jättiläismäisen pursimiehen ennenkuin tämä oli ehtinyt tointua harhaan sattuneesta iskustaan. Toinen taas ammuttiin ampuma-aukon luona juuri kuin hän oli ampumaisillaan tämän kautta sisään ja makasi nyt kuolonkalpeana savuava pistooli kädessään. Tohtori oli päästänyt kolmannen päiviltä. Neljästä, jotka olivat kiivenneet aitauksen yli, oli vain yksi, joka oli päässyt ehjin nahoin. Tämä, joka oli hylännyt kirveensä taistelupaikalle, kiipesi aitauksen yli päästäkseen pakoon.
"Ampukaa, ampukaa!" huusi tohtori. "Ja te, pojat, palatkaa takasin suojukseen."
Mutta ei kukaan hänen käskyään totellut, sillä ei yhtään laukausta laukaistu, ja neljäs hyökkääjistä onnistui pääsemään pakoon sekä katosi muitten mukana metsään, Kolmen sekunnin kuluttua oli piirittäjistä jälellä vain ne viisi, jotka olivat kaatuneet.
Tohtori, Gray ja minä syöksyimme huoneeseen, sillä eloon jääneet voivat palata millä hetkellä hyvänsä ja ampuminen voi alkaa uudelleen.
Huone oli jotenkin vapaa savusta ja nyt voimme nähdä, mitä voittomme oli meille maksanut. Hunter makasi tainnuksissa ampuma-aukkonsa kohdalla ja Joyce taas oman aukkonsa kohdalla pää kuulan lävistämänä ja hengettömänä. Keskellä huonetta kohtasivat kapteeni ja tuomari toisensa ja molemmat olivat yhtä kalpeita.
"Oletteko haavoittunut?" sanoi mr Trelawney.
"Jokos ne menivät pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.
"Joka kappale, mutta viisi heistä on ainaiseksi lakannut juoksemasta", vastasi tohtori.
"Viisi!" huudahti kapteeni. "Sepä on jo jotain! Nyt ovat meillä paljon paremmat toiveet kuin alussa, sillä silloin oli meitä luuloni mukaan seitsemän yhdeksäätoista vastaan."
Seikkailuni merellä.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.
Merirosvot eivät palanneet emmekä kuulleet edes yhtään laukaustakaan metsästä. He olivat saaneet "päiväannoksensa", kuten kapteeni sanoi, ja me saimme pitää paikkamme sekä saimme tilaisuuden syödä päivällistä ja tutkia haavoittuneitten tilaa. Tuomari ja minä laitoimme päivällisen huoneen ulkopuolelle uhkaavasta vaarasta huolimatta. Ne äänekkäät valitukset, joita tohtorin sairaat päästelivät, saattoivat meidät niin hajamielisiksi, että tuskin tiesimme mitä teimme.
Kahdeksasta kaatuneesta oli vain kolme elossa — se kapinoitsijoista, joka oli kaatunut ampuma-aukon kohdalla, Hunter ja kapteeni Smollett. Näistä kuoli ensiksimainittu ja Hunter ei myöskään koskaan tullut tajuntaansa. Seuraavana yönä kuoli hän pienintäkään ääntä päästämättä.
Kapteenin kaksi haavaa — ensimäisen sai hän Job Andersonin laukauksesta, — olivat kovat, mutta eivät vaaralliset ja tohtori vakuutti hänen tulevan terveeksi. Mutta seuraavina viikkoina ei hän voinut liikuttaa kättään eikä jalkaansa eikä edes puhuakaan.
Se isku, jonka minä olin saanut rystöilleni, oli aivan vähäpätöinen.
Päivällisen jälkeen istuivat tuomari ja tohtori kapteenin luona sekä pitivät lyhyen neuvottelun ja lopetettuaan sen otti tohtori hattunsa ja pistoolinsa, pisti kirveen vyöhönsä, kartan taskuunsa ja lähti pyssy olalla yli vallituksen pohjoseen päin.
"Mitä ihmettä", sanoi minulle Gray, kun istuimme huoneen toisessa päässä, "onko tohtori hullu?"
"Ei kai", sanoin minä. "Kyllä hän varmaan meistä viimeiseksi hulluksi tulee."
"Olkoonpa niin, toveri", sanoi Gray. "Mutta jollei hän ole hullu, niin olen minä."
"Minä arvelen, että tohtorilla ovat omat tuumansa ja jos oikein arvaan, niin meni hän etsimään Ben Gunnia."
Minäkin sain hyvän tuuman. Minä kadehdin tohtoria, joka sai kuljeskella puitten viileässä varjossa, jota vastoin minä sain paistua kuumuudessa ja nähdä edessäni olevaa kurjuutta.
Koko ajan, kun pesin varushuonetta puhtaaksi verestä ja samoin silloin kun pesin astioita päivällisen jälkeen, lisääntyi kateuteni ja kun olin korppujen läheisyydessä, täytin taskuni niillä, sillä siten ei minun tarvitsisi nälkää heti nähdä, jos aikomallani retkeilyllä jotakin tapahtuisi.
Sitten otin pari pistoolia ja kun minulla oli kuulia ja kruutia niin arvelin olevani hyvin varustettu.
Suunnitelmani oli seuraava. Aioin lähteä hiekkasärkälle, joka erottaa ankkuripaikan avoimesta merestä, etsiä valkea kallio, jonka edellisenä iltana olin nähnyt ja saada selvyys, oliko Ben Gunn kätkenyt sinne venheensä. Ja vieläkin arvelin, että tämä tekoni oli hyvä. Tyhmää asiassa oli vain se, että aioin mennä retkelleni luvatta ja salassa.
Minulle sattui hyvä tilaisuus. Tuomari ja Gray muuttivat kapteenin haavakääreitä. Tie oli vapaa. Minä hyppäsin aitauksen yli ja ennenkuin kukaan poissaoloani huomasi olin jo tiheässä metsässä kaukana toisten kuuluvilta.
Tämä oli toinen hullutukseni ja ensimäistä pahempi, sillä nyt jätin vain kaksi tervettä miestä varustusta suojelemaan, mutta kuten ensi kerrallakin, johtui siitä meidän kaikkien pelastus.
Ohjasin kulkuni saaren itäistä rantaa kohti. Iltapuolta oli jo hyvän matkaa kulunut, mutta silti oli vielä tavattoman lämmin. Etäällä kuului maininkien loiske ja puitten lehtien liikkeestä päätin tuulen koko lailla tyyntyneen. Pian saavuttivat minut kylmät ilmanvirtaukset, ja kun olin vielä muutamia askeleita ottanut, näin meren lepäävän tyyneenä.
Astuin reippaasti rantapengertä pitkin ja arvellen tulleeni kylliksi kauas eteläänpäin, hiivin pensasten suojaan ja varovasti ryömin hiekkasärkän reunaan.
Takanani oli meri, edessäni ankkuripaikka. Merituuli alkoi jo tyyntyä.Ankkuripaikalla, joka oli vasemmalla Benrangelin saaresta oli vallantyyntä, kuten silloinkin kun ensi kerran tulimme tähän paikkaan.Merirosvojen lippu liehui "Hispaniolan" mastossa.
Sen vieressä oli venhe, jonka perässä istui John Silver ja pari miestä nojasi laivan peräkeulassa kaidepuiden yli. Toisella heistä oli punainen myssy päässä eli siis sama lurjus, jonka joku tunti sitten olin nähnyt varustuksemme aitauksen sisäpuolella. Hetkisen kuluttua loittoni venhe laivasta ja ohjasi kulkunsa maata kohti sittenkuin punaisessa myssyssä oleva mies ja hänen toverinsa olivat poistuneet kajuuttaan.
Aurinko oli laskeutunut "Kaukoputki"-nimisen kukkulan taakse ja sitä mukaan kuin sumu alkoi levetä tuli pimeyskin yhä syvemmäksi. Huomasin että minun täytyi kiirehtiä löytääkseni venheen samana iltana.
Valkeakallio, joka jotenkin selvästi näkyi yli matalan metsän, oli vielä noin kahdeksan penikulman matkan päässä hietasärkälle päin ja viipyi hyvän aikaa ennenkuin pääsin sen luoksi, sillä toisinaan täytyi minun kulkea nelinkontin. Oli jo melkein yö ennenkuin pääsin sen luo. Aivan edessäni oli hyvin pieni ruohoakasvava aukeama, jota matala polvenkorkuinen metsä ympäröi ja tämän keskellä näin pienen nahkateltin. Minä ryömin aukealle, nostin teltin laitaa ja siellä oli Ben Gunnin valmistama vene. Se oli tavattoman pieni ja mielestäni liian pieni minullekin, joten minun oli vaikea uskoa että se kannattaisi täysikasvuista miestä. Se muistutticoracle-nimisiä venheitä, joita vanhat brittiläiset käyttivät.
Luulisi, että olin kylliksi puuhannut sinä iltana, mutta niin ei ollut asianlaita. Mieleeni johtui uusi tuuma; yön suojassa soutaa "Hispaniolan" luoksi, katkaista ankkuriköysi ja siten päästää laiva ajelehtimaan rannalle. Minä olin näet sitä mieltä että kapinoitsijoilla ei aamulla kärsimänsä tappion jälkeen ollut muuta mielessä kuin nostaa ankkuri ja lähteä merelle. Tämä oli mielestäni estettävä ja nyt arvelin sen helpoimmin käyvän päinsä, kun näin että he olivat jättäneet vartijansa venheettömiksi.
Istauduin odottamaan pimeätä ja söin illalliseksi korppuja. Yö oli varsin sopiva tuumani toimeenpanoon. Sumu oli peittänyt koko taivaankannen ja kun viimein auringonsäde oli kadonnut, peitti synkkä pimeys Aarresaaren. Ja kun vihdoin otin venheen olalleni ja aloin kompuroida paikoiltani näkyi vain kaksi kohtaa ankkuripaikalta. Toinen niistä oli mäen rinteellä, jossa voitetut kapinoitsijat juopottelivat, toinen taas oli kapea valojuova, joka ilmasi laivan ankkuripaikan. Laiva oli kääntynyt ja sen kokka oli minua kohti. Ainoat tulet kuin siinä olivat, loistivat kajuutasta.
Minun täytyi kaahlata hyvän matkaa upottavassa hietikossa ja usein upposin nilkkoihin saakka ennenkuin pääsin veden rajaan ja laskin venheeni veteen.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Laskuvesi.
Vene oli hyvin sopiva minun suuruiselleni ja painoiselleni henkilölle, mutta samalla oli se hyvin vaikea ohjata. Olipa Ben Gunnkin myöntänyt sen olevan hyvin vaikean ohjata ennenkuin siihen tottui.
Minä taas en ollenkaan tietänyt, kuinka sitä oli käsiteltävä ja jollei onni olisi minua nyt niin erinomaisesti suosinut kuin muulloinkin, niin olisi minun täytynyt luopua tuumastani. Ennenkuin näet aavistinkaan, tempasi vesi minut mukaansa ja minä olin "Hispaniolan" ankkuriköyden vieressä ja tartuin siihen kiinni. Köysi oli niin pingotettu kuin kanteleen kieli.
Yksi ainoa puukonsivallus vain ja Hispaniola olisi ajelehtinut veden mukana.
Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, mutta sitten johtui mieleeni, että on hyvin vaarallista äkkiä katkaista kireälle jännitetty köysi ja tästä olisi varmasti seurauksena että horjakka veneeni menisi kumoon. Istuessani ja tätä miettiessäni tuli tuulen puuska, joka ajoi "Hispaniolan" virranuomaa kohti ja ilokseni huomasin, että samassa ankkuriköysi hölleni niin että se vaipui veteen.
Nyt tein päätökseni. Otin veitseni ja leikkasin poikki köydensäikeen toisensa jälkeen, niin että vain kaksi säiettä pidätti laivaa. Sitten rupesin taas tyyneesti odottamaan uutta tuulenpuuskaa, joka löysentäisi taas köyttä, jotta saisin katkaista nuo kaksikin säiettä.
Koko ajan olin kuullut kajutasta kovaa ääntä, mutta muut asiat olivat kiinnittäneet siihen määrin huomioni, etten ollut joutanut tarkemmin kuuntelemaan. Nyt kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, rupesin tarkkaavaiseksi.
Toinen ääni oli Israel Handsin, kapteeni Flintin entisen tykkimiehen ääni. Toinen taas luultavasti punaisessa yömyssyssä olevan "ystäväni" ääni. Molemmat tuntuivat olevan juovuksissa ja he jatkoivat yhä juomista, sillä siinä kuunnellessani aukasi toinen miehistä kajuutan akkunan ja heitti tyhjän pullon mereen. Mutta he eivät ainoastaan olleet juovuksissa, vaan vieläpä tavattoman riitaisella päällä. Kirouksia kuului tiheään ja luulen että he pian ryhtyvät käsikähmään.
Rannalla näin taas suuren leiritulen, jonka ympärillä rosvot olivat ja he kuuluivat laulavan jotain raakaa merimieslaulua. Kärsitty tappio ei näyttänyt heihin paljoa vaikuttaneen.
Vihdoin tuli taas tuulenhenkäys, köysi löyseni ja minä katkasin jälellä olevat säikeet.
Venheeni ajautui laivaa kohti, joka alkoi kulkea virran mukana. Minä ponnistin kovasti voimiani, sillä pelkäsin venheeni menevän kumoon, ja kun huomasin, etten voinut venhettäni suoraan ohjata täältä, käänsin suunnan suoraan peräkeulaa kohti. Vihdoin pääsin irti vaarallisesta naapuristani ja juuri kuin vetelin viimeisiä airovetoja, huomasin, että hieno köysi riippui yli laivan laidan peräkeulassa. Paikalla tartuin siihen. En voi selittää, miksi sen tein, sillä se tapahtui jotenkin vaistomaisesti. Mutta kun olin saanut köydestä kiinni ja huomasin sen olevan kiinnitetyn, alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä päätin katsoa kajutan ikkunasta, miten siellä sisällä elettiin. Vedin köyden varovasti luokseni ja kun luulin tulleeni kyllin lähelle, kapusin köyden avulla laivan kuvetta ylös niin että näin kajuutan katon ja osan ikkunastakin.
Laiva ja venheeni kulkivat nyt hyvää kyytiä virran mukana ja me olimme leiritulen kohdalla. Alus nytki kovin ja minä ihmettelin, miksi ei vartijoina olevat tästä tulleet levottomiksi. Mutta kun katsoin ikkunasta kajuuttaan, selvisi syy. Näin, että Hands ja hänen toverinsa tappelivat keskenään kuristaen toisiaan kurkusta.
Minä laskeuduin venheeseeni ja vieläkin oli tuo kamala näky silmissäni, jotka sulin tottuakseni pimeyteen.
Äkkiä hämmästyin siitä että venheeni sai kovan nykäyksen. Samalla kulki se sivullepäin ja näytti muuttavan suuntaansa. Nopeus oli samalla suuresti lisääntynyt.
Katsahdin ympärilleni. Vesi kupluili ympärilläni ja sillä oli fosforin kaltainen väri. Laiva ajautui eteläänpäin. Katsahdin taakseni ja nyt näin, että leirituli oli aivan takanamme, joten me olimme tehneet aivan suorakulman muotoisen mutkan. Yhä lisääntyvällä vauhdilla ajautui laiva merelle päin.
Äkkiä teki laiva jyrkän, noin kahdenkymmenen asteen suuruisen käännöksen ja samassa kuului huutoa laivasta. Kuulin poljettavan jalkaa kajuutan lattiaan ja tiesin että nuo juopot olivat tulleet keskeytetyiksi kahakassaan huomattuaan onnettomuutensa.
Minä laskeusin pitkin pituuttani pienen venheeni pohjalle ja jätin sieluni luojani haltuun. Luultavasti olin siten loikonut hyvän aikaa keinuen aaltojen mukaan ylös ja alas ja tuon tuostakin kasteli minua merenvaahto. Vähitellen valtasi väsymys minut ja minä vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan ja nukuin uneksien kodistani ja "Amiraali Benbowista."
Kahdeskymmenesviides luku.
Venheeni retkeily.
Oli kirkas päivä, kun minä heräsin ja huomasin olevani Aarresaaren lounaisessa päässä. Aurinkoa varjosti vielä "Kaukoputki" kukkula, joka tässä kohdassa ulottui melkein mereen saakka, joka oli hyvin kivikkorantanen.
Ensimäinen ajatukseni oli pyrkiä maihin, mutta siitä tuumasta täytyi minun luopua, sillä tämän huomasin olevan saman kuin antautua vapaehtoisesti kuolemaan. Sekä minä itse että venheeni olisimme musertuneet rantakiviä vasten.
Kumminkin onnistui minun, ainakin omasta mielestäni, löytää parempi tie. Pohjoiseenpäin Villikissan niemestä on pitkä, matala hiekkasärkkä. Tästä taas pohjoiseenpäin oli vielä niemi — Metsäniemi, jota pitkät havupuut peittivät aina merenrantaan saakka.
Minä muistelin, mitä Silver oli sanonut siitä merenvirrasta, joka kulkee pohjoseenpäin pitkin Aarresaaren läntistä rantaa. Ja kun minä olopaikastani huomasin olevani sen vallassa, niin katsoin parhaaksi jättää Villikissan niemi taakseni ja säästää voimiani maallenousu-yritykseen Metsäniemen luona, joka oli miellyttävämmän näköinen.
Tuuli puhalsi hiljaa ja tasaisesti etelästä päin, se yhdensuuntaisesti virran kanssa ja aallot nousivat ja laskeutuivat keskeymättä.
Jos ilma olisi ollut toisellainen, niin olisin jo aikoja sitten joutunut surmansuuhun, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että pieni venheeni selvisi näin hyvin meressä. Hetkisen kuluttua kasvoi rohkeuteni ja minä nousin istualleni koetellakseni taitoani melomisessa. Mutta pieninkin liike vaikutti sen, että venhe oli kaatua ja minun täytyi taas laskeutua entiseen asentooni, jolloin se taas kulki tasaisesti. Olin aivan märkä ja lisäksi peloissani siitä, miten pääsisin maihin, kun venheessäni ei voinut olleskaan liikkua.
Mielenmalttiani en kumminkaan kadottanut. Lakillani aloin ajaa vettä venheestäni. Sitten nostin pääni yli laidan, saadakseni selville, kuinka venheeni niin helposti voi kulkea aaltojen välissä. Aloin tuumia, voisinko jollain tavoin nyästä venheeni maihin ja vähän tuumittuani ryhdyin toimeen. Lojoin venheessä käsivarsieni nojassa hyvin väsyttävässä asennossa ja tuon tuostakin tein pikku nykäyksen saadakseni venheeni keulan käännetyksi maata kohti. Vaikeata se oli, mutta vähitellen huomasin siinä onnistuvani. Tosin huomasin, etten pääsisi maihin Metsäniemen luona, sillä olin tullut siitä noin sadan kyynärän verran itäänpäin ja olin lähellä rantaa. Viheriöitten puittenlatvojen näin heiluvan tuulessa ja olin vakuutettu siitä, että seuraavan niemen luona pääsisin maihin.
Ja olipa jo aika päästäkin, sillä jano alkoi minua vaivata. Polttava auringonpaahde oli kuivannut suolaveden, joka minut oli kastellut ja suolaa oli huulillani. Puitten näkeminen niin lähellä itseäni melkein saattoi minut kaipuusta kipeäksi, mutta virta vei minut niemen sivu ja samassa minä näin näyn, joka johti ajatukseni vallan toiseen suuntaan.
Aivan edessäni, noin Englannin penikulman matkan päässä näin "Hispaniolan" purjeissa ja olin nyt varma, että minut otettaisiin kiinni, mutta siihen määrin kiusasi minua jano, etten tietänyt, pitäisikö minun iloita vai surra tästä näystä ja siksi minä vain katson töllistelin ja ihmettelin.
"Hispaniolassa" oli ylhäällä isopurje ja pari halkaisijaa ja valkea purjekangas läihmi kuin lumi tai hopea päiväpaisteessa. Laiva alkoi kääntyä yhä enemmän länteenpäin, joten luulin, että sieltä oli minut huomattu ja nyt ruvettiin ajamaan takaa. Mutta sitten se äkkiä kääntyi vastatuuleen, pysähtyi ja purjeet läpättivät.
"Sellaiset kömpelöt raukat", ajattelin itsekseni, "ne ovat vielä varmaan aivan humalassa ja mitähän kapteeni Smollett sanoisi tuollaista nähdessään."
Sen jälkeen kääntyi laiva useita kertoja sekä myötä- että vastatuuleen, josta huomasin, ettei kukaan sitä ohjannut. Mutta missähän lienevät miehet olleet? Joko he olivat juoneet itsensä kuoliaiksi tai olivat sitten poistuneet laivasta ja jos minun onnistuisi päästä laivaan, niin voisin ehkä saattaa sen kapteenin haltuun.
Virta kuljetti sekä venhettäni että laivaa etelää kohti, mutta laivan purjehdus kumminkin oli niin säännötöntä ja salaperäistä että se ei yhtään mennyt eteenpäin, vaan ehkä paremmin taaksepäin. Jos minä vain olisin uskaltanut nousta istualleni ja ruveta melomaan, niin olisin epäilemättä saanut laivan kiinni.
Vihdoin uskalsin nousta istualleni, mutta sain heti tervehdykseksi merenvaahtoa silmilleni. Nyt en kumminkaan hellittänyt, vaan aloin kaikin voimin ja mahdollisimman varovasti meloa tavatakseni "Hispaniolan".
Sen saavutinkin pian, mutta ketään elävää olentoa ei kannella näkynyt. Laiva näytti hyljätyltä tai olivat sitten miehet rutihumalassa. Ehkäpä voin sulkea heidät sisään ja tehdä mitä tahdon laivalle.
Ponnistin yhä enemmän voimiani ja aloin taas lähetä laivaa, vaikka tämä oli kääntynytkin kerran myötätuuleen ja päässyt minusta niin paljon edelle että aloin joutua epätoivoon.
Olin laivasta enään vain noin sadan kyynärän päässä, kun tuli tuulenpuuska ja taas pitensi väliämme.
Vielä kerran valtasi minut epätoivo, mutta sitten taas tuli mieleni iloiseksi. Laiva näet kääntyi ympäri useamman kerran, kunnes se joutui aivan luokseni. Se näytti minusta äärettömän korkealta, kun katsoin sitä matalasta paikastani.
Mutta nyt käsitin äkkiä vaaran, sillä venheeni oli aallon harjalla ja laivaa kuletti toinen aalto aivan minua kohti. Laivan nokkapuu oli pääni päällä. Minä hyppäsin ylös, tartuin kädelläni siihen ja riippuessani vielä siinä, kuulin tärähdyksen, joka syntyi, kun laiva oli syöksynyt venheeni päälle ja musertanut sen. Nyt kiipesin laivaan, jossa sain olla ilman vähintäkään toivoa voida palata takasin.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Minä poistan merirosvolipun.
Nokkapuuta myöten tulin laivaan jouduttuani sinä ennen kerran veteen, kun laiva nyökkäsi eteenpäin. Päistikkää syöksyin laivan kannelle vasemmalle puolelle. Iso purje kätki minulta osan peräkeulaa. Yhtään elävää olentoa ei näkynyt kannella, jossa näkyi paljon jalanjälkiä. Tyhjä pullo, josta kaula oli katkaistu vieri edestakasin kannella.
Kuljin edemmäksi ja nyt näin vahtimiehet. Punamyssynen makasi kannella jäykkänä ja kädet leväällään ja suu ammollaan. Israel Hands taas nojasi laivan laitaa vasten pää painuneena rinnoille ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Punamyssynen vieri edestakasin vähintäkään asentoaan muuttamatta ja Handskin luisui yhä enemmän peräkeulaan päin. Vihdoin näin hänen kasvoistaan vain hänen toisen kasvonsa ja toisen puolen viikseistään.
Tarkastellessani huomasin mustuneita veripilkkuja heidän ympärillään ja nyt luulin varmasti että he olivat tappaneen toisensa humalapäissään.
Kun siinä tätä kaikkea katsoin ja ihmettelin ja kun laiva hetkisen aikaa oli paikoillaan, rupesi Hands taas samaan asentoon, jossa hän oli tullessani. Häntä katsellessani valtasi minut ensin sääli mutta kun muistin, mitä olin omenatynnyrissä kuullut hänen sanovan, niin katosi kaikki säälintunne.
Minä menin peräkeulaan päin aina ison maston luo saakka.
"Hyvä päivä, mr Hands", sanoin minä ivallisesti.
Hän mulkoili silmillään, mutta hän oli liian tiedoton, jotta olisi voinut edes hämmästyäkään. Hän kykeni sanomaan vain sanan "konjakkia."
Minulla ei ollut aikaa hetkeäkään kadottaa ja siksi riensin peräkeulaan päin ja kajuuttaan.
Se näky, joka täällä tarjoutui eteeni, on mahdoton kuvailla. Kaikkien varastopaikkojen ovet olivat murretut auki karttaa etsiessä. Lattialla oli paksu likakerros. Kajutan valkeaksi maalatuissa seinissä oli likaisten käsien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja vieri kolisten lattialla. Muuan tohtorin lääkeopillisista kirjoista oli pöydällä ja puolet lehdistä oli revitty. Luultavasti näillä olivat rosvot sytytelleet piippujaan. Tämän hävityksen keskellä loi nokinen lyhty himmeätä valoaan.
Minä menin viinikellariin, jossa kaikki astiat olivat tyhjät ja hirveä määrä tyhjiä pulloja. Luultavasti ei kukaan kapinoitsijoista ole ollut selvänä siitä päin kuin salaliitto alkoi. Vihdoin löysin Handsille pullon, jossa oli hieman konjakkia jälellä, ja itselleni suuren viinimehupullon sekä palan juustoa. Nämät mukanani menin kannelle, kätkin oman varastoni, otin hyvän kulauksen vettä vesisäiliöstä ja sitten vasta annoin konjakkia Handsille.
"Ah", sanoi hän sittenkuin hän ahnaasti oli juonut osan juomasta, "sitäpä juuri tarvitsinkin."
Minä olin asettunut erääseen nurkkaan syömään.
"Voitteko pahoin?" kysyin minä.
Hän murisi jotain, jota en tarkemmin kuullut. Sitten sanoi hän: "jos vain tohtori olisi laivassa, niin silloin kyllä paranisin parista annoksesta. Mitä toveriini tulee" — hän nyökäytti päällään punamyssyiseen päin — "niin on hän aivan kuollut. Hän muutoin ei ollutkaan mikään oikea merimies. No mistä sinä tulet?"
"Nähkääs, mr Hands, minä olen tullut laivaan ottaakseni sen haltuuni. Ja nyt saatte pitää minua kapteeninanne, kunnes teille toisin määrätään."
Hän loi minuun vihaisen katseen, mutta ei virkkanut mitään. Väri hänen poskilleen palasi vähitellen, joskin hän vielä näytti jotenkin kalpealta eikä voinut istua suorana.
"Kuulkaas mr Hands", jatkoin minä, "en voi kärsiä tuota lippua ja jos suvaitsette, niin vedän sen alas, sillä parempi on, ettei ole mitään lippua kuin tuollainen lippu."
Minä menin lippuköyden luo, vedin lipun alas ja heitin sen mereen.
"Jumala varjelkoon kuningasta", sanoin minä ja heitin lakkini ilmaan."Ja nyt ei enään ole kapteeni Silveriä olemassa."
Hands loi minuun kavalia katseita ja leukansa oli rintaa vasten painuneena.
"Minä luulen, kapteeni Hawkins", sanoi hän vihdoin, "että teillä on halu päästä maihin, ja jospa siis hieman puhelisimme."
"Sanokaa vain, mitä teillä on sydämellänne, mr Hands", sanoin minä ja jatkoin aterioimistani hyvällä ruokahalulla.
"Tuo mies", alotti hän ja nyökäytti päätään kuolleeseen päin, "oli nimeltään O'Brien ja hän oli irlantilainen. Hän se nosti purjeet, jotta lähtisimme matkoihimme. Nyt on hän kuollut ja minä en voi käsittää, kuka laivaa ohjaisi. Ja jollen minä anna ohjausta, niin et sinä itsestäsi kykene laivaa ohjaamaan. Kuules nyt, sinä annat minulle ruokaa ja juomaa sekä vaatepalan, jolla voin sitoa haavani, ja minä sanon sinulle, miten sinun on meneteltävä. Se on mielestäni rehellistä peliä."
"Tahdon ilmoittaa teille vain yhden asian", sanoin minä, "etten minä nimittäin aio tulla kapteeni Kiddin ankkuripaikalle. Minä aion pyrkiä pohjoiseen väylään ja siellä laskea ankkuriin."
"Sitä en milloinkaan ole kieltänytkään", huusi hän. "Minä olen valmis kuljettamaan laivan, vaikka mestauspaikalle, jos niin tahdot."
Asia näytti siis olevan ratkaistu ja kolmen minuutin kuluttua purjehti "Hispaniola" vaikeuksitta myötätuulessa pitkin Aarresaaren rannikkoa hyvässä toivossa voivansa ennen puolta päivää sivuuttaa pohjoisen niemen sekä pääsevänsä ennen nousuvettä pohjoiseen väylään, jonka jälkeen odottaisimme laskuvettä maihin mennäksemme.
Minä jätin nyt peräsimen ja menin alas oman arkkuni luo, josta otin silkkisen nenäliinan. Tällä sitoi Hands minun avullani suuren ammottavan haavansa, jonka hän oli saanut polveensa. Sitten söi hän ja otti vielä pari kulausta konjakkia, jolloin hän alkoi näyttää paljon pirteämmältä, istui suorempana, puhui kovemmin ja selvemmin ja näytti minusta kaikin puolin uudelta ihmiseltä.
Tuuli oli meille erinomaisen suotuisa, laiva kiiti sen kuljettamana kuin lintu eikä viipynyt kauvan ennenkuin kiersimme saaren pohjoisen niemen.
Omatuntoni, joka minua oli äsken kovin nuhdellut paostani, oli nyt rauhoittunut, luultavasti suuren anastukseni johdosta. Olisinkin ollut kaikkeen tyytyväinen, jollei minua olisivat kiusanneet purrenohjaajan ivalliset katseet ja pilkallinen hymyily. Tuossa hymyilyssä oli jotain, joka ilmaisi sekä tuskaa että heikkoutta — se oli ukon epämääräistä hymyilyä. Mutta sen lisäksi oli siinä hitunen ivaa, ja kavaluutta oli hänen kasvonpiirteissään.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Israel Hands.
Kuten lukija muistanee ei meillä ollut ollenkaan ankkuria, mutta Israel Hands ilmoitti minulle, miten minun pitäisi menetellä saadakseni laivan ankkuroiduksi.
"Kapteeni", sanoi hän hymyillen tuota ilkeätä hymyilyään, "emmekö heitä laivatoverini ruumista mereen. En minä omasta puolestani tuosta liikoja välittäisi, mutta ei tuo ruumis ole juuri mikään erinomainen koristuskaan laivassa, vai mitä?"
"En ole kylliksi vahva, enkä pidä sellaisista toimista. Minun puolestani saa hän pysyä paikoillaan."
"Tämä 'Hispaniola' on onneton laiva", jatkoi Hands silmäänsä vilkuttaen. "Ajatelkaa, että niin monta kunnon merimiestä on saanut panna henkensä alttiiksi. No luuletteko, että ihminen kuolee tarkkaan tai herää eloon uudestaan."
"Ruumis voidaan tappaa, mutta ei sielua. Se teidän pitäisi jo edeltäpäin tietää. O'Brien tuolla on nyt toisessa maailmassa. Ehkä katselee hän meitä."
"Näyttää siltä kuin olisi ajan tuhlausta tappaa ihmisiä. Ja nyt toivon, ettette suutu, jos pyydän teitä menemään kellariin ja tuomaan minulle pullon jotain viiniä, sillä konjakki on liian vahvaa pääkallolleni."
Purrenohjaajan sammaltava puhe tuntui minusta luonnottomalta. Ja toiseksi minä en olleskaan uskonut hänen viinirakkauteensa. Koko juttu tuntui jotensakin tekosyyltä. Hän tahtoi vain saada minut kannelta poistumaan — se oli selvää. Mutta en voinut käsittää, missä tarkotuksessa. Minua ei hän olleskaan katsonut silmiin. Koko ajan hymyili hän ja hänen kasvonpiirteensä näyttivät minusta epäilyttäviltä. Kumminkin olin valmis vastaamaan, sillä huomasin olevani voiton puolella.
"Vai viiniä. Tahdotteko punasta tai valkoista?"
"Se on samantekevää kurjalle pikitakille. Pääasia on, että sitä on paljon ja väkevää."
"Hyvä on. Minä tuon teille hieman portviiniä, mr Hands, mutta viipyy hyvän aikaa ennenkuin saan sen käsiini."
Minä riensin nyt kajuutan rappusia alas niin meluavasti kuin voin, sitten riisuin kengät jaloistani, juoksin varovasti pitkin suljettua käytävää, kiipesin pitkin miehistön kajuuttaan vieviä rappuja myöten ja pistin pääni ulos ovesta. Tiesin, ettei hän odottanut minua sieltä näkevänsä. Kuitenkin ryhdyin kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, ja pahimmat epäluuloni näyttivät olevan aiheutettuja.
Hän oli käsiensä ja polviensa avulla noussut asennostaan, ja vaikka hän kärsikin suuria tuskia liikkuessaan, niin kulki hän jotenkin reippaasti kannen yli. Puolen minuutin kuluttua oli hän vasemmalla laidalla olevan vesiaukon kohdalla, otti esiin palan köyttä sekä pitkän veitsen, joka oli päätään myöten veressä. Hän katseli sitä hetken aikaa, aukasi terän, koetti sitä kättään vasten, kätki sitten aseen takkinsa alle ja palasi entiselle paikalleen.
Tätä juuri halusinkin tietää. Israel voi liikkua. Hän oli asestettu ja minut oli hän aikonut uhrikseen. Mitä hän sitten aikoi tehdä, siitä ei minulla ollut aavistustakaan.
Sillä aikaa kun näillä mietteillä vaivasin päätäni, oli myöskin ruumis ollut toimessa. Minä hiivin takasin kajuuttaan, vedin kengät jälleen jalkaani ja otin ensimäisen viinipullon jonka tapasin, jonka jälkeen menin kannelle.
Hands oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun minä hänet jätin kokoonpainuneena ja silmät ummessa ikäänkuin ei hän voisi auringonvaloa sietää. Kun tulin hänen luoksensa, katsahti hän ylös, otti minulta pullon ja katkasi siitä kaulan taitavasti, kuten konsanaan se, joka on tällaiseen tottunut, ja otti kunnon kulauksen, Sitten oli hän taas jonkun aikaa liikkumatta, kunnes otti tupakkikääryn ja pyysi minua leikkaamaan siitä hänelle palasen, sanoen:
"Minulla ei ole veistä enkä ole kyllin vahva purasemaan siitä palasta. Ah, Jim, minä pelkään, että loppuni on kohta lähellä. Leikkaa minulle palanen poikaseni, luulen että se tulee olemaan viimeinen tupakkimällini."
"Hyvä on, minä leikkaan teille mällin. Mutta jos luulisin loppuni olevan niin lähellä kuin te luulette teidän loppunne olevan, niin kristittynä minä lukisin rukouksiani."
"Sanoppas miksi?"
"Miksikö?" huudahdin minä. "Te kysyitte minulta äsken kuolemasta. Te olette viettänyt elämänne synnissä, valheessa ja verenvuodatuksessa. Tappamanne mies on juuri paraillaankin jalkojenne juuressa ja te vielä kysytte miksi!"
Hän otti taas pitkän kulauksen ja sanoi hyvin juhlallisesti: "kolmekymmentä vuotta olen minä kulkenut merellä ja kokenut sekä hyvää että pahaa, mutta hyvästä en vielä koskaan ole nähnyt mitään hyvää johtuvan. Sellaisesta, joka ensi iskun antaa, minä pidän. Kuolleet eivät pure. Ja nyt poikaseni", lisäsi hän muuttuneella äänellä, "nyt olemme saaneet kylliksi tästä hassutuksesta. Vesi on nyt sopiva. Ottakaa nyt määräykseni varteen, kapteeni Hawkins, niin purjehdimme satamaan ja sitten on sekin tehtävä suoritettu."
Meillä oli tuskin enään kahtakaan peninkulmaa kuljettavana ja minä luulin olleeni hyvä ja täsmällinen oppilas ja myös olin siitä vakuutettu, että Hands oli erinomainen luotsi.
Tuskin olimme kiertäneet niemet, kun maa ympäröi meidät. Pohjoisen väylän rannat kasvoivat tiheätä metsää, kuten eteläisenkin sataman. Mutta vedenpinta oli pitempi ja kapeampi. Aivan suoraan edessämme, väylän eteläpäässä näimme laivahylyn, joka oli hajoamistilassa. Tuo näky oli synkännäköinen, mutta se osotti ankkuripaikan olevan tyyneen.
"Katsos tuonne", sanoi Hands, "tuolla on oivallinen ankkuripaikka. Pohja on tasanen hiekkapohja ja puita ja kukkia niin paljon ympärillä että laiva näyttää olevan kuin puutarhassa."
"Ja kun olemme saaneet laivan pysähtymään, niin mitenkä saamme sen irti?" kysyin minä.
Hän lausui minulle vastaukseksi joukon merimieslauselmia, joista minä en puoliakaan käsittänyt, ja alkoi sitten minua käskeä.
"Hieman vasemmalle — kas niin — suoraan — oikealle — hieman vasemmalle — suoraan — suoraan!"
Hengittämättä kuuntelin käskyjä, kunnes hän äkkiä huusi: "ja nyt poikaseni, myötätuuleen!"
"Hispaniola" teki äkkikäännöksen ja alkoi kulkea metsäistä rantaa kohti.
Näitten jännittävien liikkeitten aikana en joutanut pitämään Handsia tarkalla silmällä ja unhotin vaaran, joka minua uhkasi, ja olisin voinut kaatua vähimmättäkään puolustuksetta henkeni pelastukseksi, jollei minut olisi vallannut äkillinen levottomuus ja saanut kääntämään pääni Handsiin päin. Ehkä olin kuullut jotain melua tai nähnyt hänen varjonsa. Ehkä riippui se myös jonkinlaisesta vainusta, mutta pääasia vain oli, että kun käännyin Handsiin päin oli hän tulossa minua kohti veitsi oikeassa kädessään.
Kumpikin päästimme huudahduksen. Mutta kun minun huudahdukseni oli kauhistuksen huuto, oli hänen hyökkäävän sonnin raivoisaa mölinää. Samassa syöksyi hän eteenpäin ja minä hyppäsin sivulle ja aloin juosta etukeulaa kohti. Pakoon lähtiessäni päästin peräsintangon irti ja tämä kääntyi vasempaan päin sattuen Handsin rintaan. Tuo seikka oli minun pelastukseni, sillä se esti hetkeksi Handsin minua takaa ajamasta.
Ja ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, olin minä päässyt pois siitä nurkasta, johon hän oli minut ahdistanut, ja nyt oli minulla koko laivan kansi hallussani. Minä pysähdyin isonmaston luokse, otin pistoolin taskustani, tähtäsin hyvin kylmäverisesti, vaikka Hands jo oli päässyt jaloilleen ja ryntäsi minua kohti, sekä painoin liipasinta. Hana putosi, mutta pamausta ei kuulunut. Ruutitapissa oleva ruuti oli varmaan kastunut. Minä kiroilin huolimattomuuttani, kun en jo aikoja sitten ollut uudestaan ladannut ainoata asettani. Silloin ei minun olisi tarvinnut, kuten nyt, olla kuin mikäkin pakeneva lammas teurastajan kynsissä.
Oli kummallista, että tämä haavoittunut mies voi liikkua niin nopeasti. Hänen harmahtavat hiuksensa olivat pudonneet hänen silmilleen ja hän oli raivosta punainen kuin punaiseksi maalattu ovikilpi. Minulla ei ollut aikaa koettaa toista pistooliani eikä minulla ollut haluakaan siihen, sillä olin varma, että se oli käyttöön kelpaamaton, kuten toinenkin pistoolini. Huomasin selvästi, ettei minun sopinut noin vain peräytyä, sillä silloin olisi hän ahdistanut minut etukokkaan, kuten äsken oli tehnyt peräkeulassa. Ja kun hän täten olisi saanut minut kynsiinsä, niin olisin saanut surmani hänen verellätahratusta veitsestään. Asetin käteni isomastoa vasten, joka oli hyvin paksu ja jännityksellä odotin, mitä tapahtuisi.
Kun Hands näki, että minä aioin hänen kanssaan leikkiä "haukkaa ja kyyhkystä", niin pysähtyi hänkin ja näytti miettivän. Tuota leikkiä olin lapsena monasti leikkinyt, mutta milloinkaan ei ollut sydämeni niin rajusti tykkinyt kuin nyt. Toivoin kumminkin voivani paeta vanhaa miestä, jonka toinen jalka vielä lisäksi oli vioittunut.
Kun seisoimme ja vartioimme toisiamme, törmäsi "Hispaniola" hiekkasärkkään ja kallistui oikealle sivulle niin paljon että kansi muodosti 45 asteen kulman. Samalla vierimme yhdessä rymäkässä kallistuneelle puolelle ja vieläpä niin lähellä toisiamme, että pääni sattui Handsin jalkaan. Minä pääsin ensiksi jaloilleni, sillä Hands oli saanut irlantilaisen ruumiin päällensä. Laivan kallistuminen oli tehnyt kannen sopimattomaksi kilpatantereeksi ja siksi täytyi minun tuumia sopivampi pakopaikka ja tämä pian, sillä viholliseni oli niin lähellä että hän melkein kosketti minua.
Nopeasti syöksyin perämaston köysiä myöten ylös enkä pysähtynyt ennen kuin vasta jatkon kohdalla.
Nopeuteni oli minut pelastanut, sillä veitsen isku oli sattunut noin tuuman verran vain minusta, kun kiipesin köysiä ylöspäin. Hands seisoi alhaalla suu auki töllistellen minua.
Nyt, kun minulla oli aikaa käyttää sitä hyväkseni, panin uutta ruutia ruutitappiin, joka teko näkyi tekevän huomattavan vaikutuksen Handsiin, sillä hän huomasi, että hän ei enään ollut voitonpuolella. Hetkisen epäröityään alkoi hänkin hiljakseen kivuta köysiä myöten minua kohti veitsi hampaissa ja kärsien suuria tuskia. Minulla olivat molemmat pistoolini kunnossa ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään. Sitten lausuin hänelle pistooli kummassakin kädessäni: "Jos astutte askeleenkin, niin muserran kallonne! Kuolleet eivät pure", lisäsin pilkallisesti.
Hän pysähtyi hetkiseksi ja hänen kasvonilmeistään minä huomasin, että hän mietti, miten tekisi. Minä en voinut olla ääneen nauramatta hänen surkealle asemalleen. Vihdoin alkoi hän puhua pysyen muutoin aivan entisessä asemassaan, paitsi että hän otti veitsen suustaan:
"Jim, minä luulen olevan viisainta, että teemme sovinnon. Minä olisin teidät nitistänyt, jollei laiva olisi äkkiä kallistunut. Mutta minulla ei ole onnea ja siksi täytyy minun antaa perää, vaikka se onkin vaikeata vanhasta merimiehestä, sillä tehän, Jim, olette vasta poikanen."
Kun minä kuuntelin ja hymyilin voitonvarmana hänen puheilleen, kohotti hän äkkiä oikean kätensä ja jokin suhahti ilmassa kuni nuoli. Minä tunsin kipua olkapäässäni ja huomasin olevani naulittu mastoon kiinni. Äkillisen tuskan johdosta laukenivat molemmat pistoolini yhtaikaa ja samassa putosivat ne käsistäni. Mutta ne eivät pudonneet yksinään, vaan niitä seurasi Hands, sillä päästäen puoleksi tukahutetun huudahduksen, putosi hän pää edellä veteen.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Kultaa loppumattomasti.
Hands kohousi vielä kerran vedenpintaan, mutta vaipui sitten pohjaan, ja kun vesi lakkasi väreilemästä, niin näin hänen kauhistuneena lepäävän tasaisella hiekkapohjalla. Muutamia kaloja kulki hänen sivutseen. Toisinaan näytti hän veden liikkeitten johdosta ikäänkuin nousevan istualleen, mutta kuollut hän sentään oli, sillä hän oli sekä ammuttu että hukkunut ja oli nyt kalojen ruokana samalla paikalla, jonka hän oli aikonut minun kuolinpaikakseni.
Tuskin olin tullut tästä seikasta vakuutetuksi, kun tunsin itseni sairaaksi, heikoksi ja pelästyneeksi. Lämmin veri juoksi pitkin selkääni ja rintaani. Veitsi, joka oli naulannut minut mastoon kiinni, tuntui polttavan kuin hehkuva rauta. Nämät tuskat voin kumminkin kärsiä, mutta enin kiusasi minua se seikka, että pelkäsin putoavani mastosta veteen purrenohjaajan ruumiin viereen.
Minä puristauduin mastoon molemmin käsin kiinni, niin kovin että kynsiäni pakoitti ja suljin silmäni ikäänkuin vaaraa peittääkseni. Mutta vähitellen palasi mielenmalttini, valtasuoni alkoi tykyttää säännöllisemmin ja taas tunsin olevani itseni herra.
Ensi ajatukseni oli temmaista veitsi irti, mutta joko se sitten oli liian kovasti kiinni tai puuttui minulta rohkeutta ja siksi kauhistuen luovuin tuumastani. Mutta omituista juuri, että kauhunväristykseni teki käänteen asiassa. Veitsi olikin näet ollut vähällä mennä harhaan ja väristys tempasi irti sen ohuen nahkapalan, jonka se oli ruumiistani lävistänyt. Verta nyt tosin tuli runsaammasti, mutta minä olin taas oma herrani ja mastoon oli nyt naulittuna vain takkini ja paitani.
Nämät tempasin irti kiivaalla liikkeellä ja sitten laskeusin alas oikeanpuolen mastoköysiä myöten. Sidoin haavani parhaani mukaan, se ei ollut syvä eikä vaarallinen eikä olleskaan estänyt käden liikkeitä. Sitten tarkastelin ympäristöäni, ja kun laiva tavallaan oli omani, niin päätin vapauttaa sen viimeisestä matkustajastaan, nimittäin O'Brienin ruumiista. Tartuin sitä vyötäryksiin kiinni, otin vauhtia ja heitin sen kuin jauhosäkin yli laidan. Kuului kova vedenpausaus ja ruumis vaipui pohjaan. Punanen lakki kohousi vedenpintaan. Kun vesi asettui, näin Israelin ja hänen makaavan rinnakkain ja kumpikin liikkui veden liikkeiden mukaan. O'Brien, vaikka olikin vielä hyvin nuori mies, oli kumminkin kaljupäinen.
Nyt olin yksin laivallani. Vesi oli lakannut nousemasta ja aurinko oli jo niin laskeumaisillaan, että vasemman rannan puitten varjot alkoivat ylettyä jo ankkuripaikkaan saakka. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa ja vaikka kaksihuippuinen itäinen kukkula estikin sen voimaa, niin alkoivat köydet vinkua ja alasriippuvat purjeet lepattaa.
Minä huomasin, mikä vaara alusta uhkasi. Perämaston purjeen laskin alas niin että se pudota jyrähti kannelle. Enemmän puuhaa minulla oli isosta purjeesta, mutta sainhan senkin vihdoin alas. Ja nyt oli "Hispaniolan" kuten itsenikin antauduttava onnen haltuun.
Ankkuripaikka oli nyt kokonaan varjossa. Alkoi tuntua viileältä. Vesi myös laskeutui kovasti ja laiva meni yhä enemmän kallelleen.
Minä menin etukeulaan päin ja tarkastelin. Vesi näytti olevan kylliksi matala ja ulottui vain vyötäröihin saakka, kun köyttä myöten laskeudin veteen. Iloisena kaahlasin maihin ja "Hispaniola" oli kallellaan isopurje vedessä. Samassa katosi aurinkokin ja tuuli humisi rannalla kasvavien puitten latvoissa.
Nyt tuli minun niin pian kuin mahdollista pyrkiä takaisin varustukseen ja kehua teoistani. Luultavasti minä saisin torumisia kuljeksimisestani, mutta merkitsihän "Hispaniolankin" takaisin saaminen jotain ja toivoin että kapteeni Smollettkin tunnustaisi, etten ollut aikaani turhaan käyttänyt.
Näitä miettien aloin ohjata kulkuani varustusta kohti. Minä muistin että idänpuolisempi niistä kahdesta joesta, jotka laskevat kapteeni Kiddin ankkuripaikan kohdalla, sai alkunsa kaksihuippuisen kukkulan luota. Tähän suuntaan ohjasin kulkuni eikä kauvan viipynytkään kuin olin sivuuttanut kukkulan ja kahlasin joen yli.
Tulin sen paikan läheisyyteen, jossa olin tavannut Ben Gunnin ja kulin nyt varovasti, tähystellen sivuilleni. Kun tulin molempien huippujen välisestä aukeamasta, näin häilyvän tulen kajastavan taivaanrantaa vasten, ja otaksuin, että Ben valmisti illallistaan, Kumminkin hiljakseen ihmettelin hänen huolimattomuuttaan, sillä kun minä näin tulen, niin voihan sen yhtä hyvin nähdä Silverkin suolla kuljeksiessaan.
Vähitellen pimeni yö yhä enemmän, tähtiä oli vain vähän ja nekin hyvin sameat ja tunsin oikein sydämmellistä iloa nähdessäni kuun nousevan taivaalle. Se nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kuun valossa saavuin varustuksen luo, josta ei kuulunut ääntäkään. Varovasti hiivin ollen varjossa vallituksen ympäri ja vihdoin kiipesin sen ylitse sisään. Sieltä kuului kuorsaamista.
"Kuinka huonoa vartioimista he pitävät!" virkoin itsekseni. "Jos nyt Silver toverineen hyökkäisi heidän kimppuunsa, niin ei heistä kukaan näkisi huomista päivää. Niin käy kuin kapteeni on haavoitettu." Ja vielä moitin itseäni kun olin heidät jättänyt, niin että heidän vartijaväkensä oli niin vähäinen.
Astuin sisään ja aioin paneutua maata tavalliselle paikalleni ja samalla hiljakseen nauroin ajatellessani, kuinka toverini hämmästyisivät nähdessään aamulla minut joukossaan.
Jalkani sattui johonkin nukkuvaan ja tämä käänsi kuvettaan ja yskähteli kumminkaan heräämättä.
Mutta äkkiä kuului kamalaa kirkumista pimeässä:
"Kultaa loppumattomasti, kultaa loppumattomasti, kultaa loppumattomasti!"
Minä kauhistuin. Silverin vihreä papukaija, kapteeni Flint! Se piti siis parempaa vartioimista kuin muut ja ilmasi tuloni kamalalla kirkumisellaan.
Minulla ei ollut aikaa tointua. Papukaijan kirkumisen johdosta havahtuivat nukkuvat ja kavahtivat pystyyn. Kauheasti kiroten huusi Silver:
"Kuka siellä?"
Minä käännyin juoksemaan pakoon, mutta töytäsin erästä miestä vasten ja vetäysin takasin, jolloin toinen mies otti minua takaapäin kiinni.
"Tuo tänne tulisoihtu, Dick", sanoi Silver ja muuan mies meni ulos palaten tulisoihtu kädessä.