Ei ollut lainkaan helppoa tarjota ja palvella pöydässä, jossa Susi-Larsen, Johanson ja kuusi hylkeenampujaa istuivat. Ensinkin oli kajuutta kovin pieni, ja laivan kovasti keinuessa oli varsin vaikea kiertää pöydän ympäri, niinkuin minun oli pakko tehdä. Mutta kovimmin koski minuun se seikka, etteivät ne, joita palvelin, osoittaneet vähintäkään sääliä minua kohtaan. Tunsin polveni paisuvan yhä enemmän vaatteiden alla ja tuskat tekivät minut aivan kipeäksi. Seinäpeilistä näin silloin tällöin oman kuvani, kasvoni olivat kammottavan kalpeat ja vääntyneet tuskasta. Kaikki huomasivat varmaan, kuinka kovin minä kärsin, mutta ei kukaan sanonut sanaakaan, ei kukaan pannut minuun vähintäkään huomiota, joten olin melkein kiitollinen Susi-Larsenille, kun hän jälkeenpäin, minun pestessäni astioita, sanoi:
"Älkää surko noin vähäpätöistä asiaa! Kyllä te sellaiseen totutte vähitellen. Jos saattekin siitä vähäisen vamman, niin opitte samalla astumaan omin jaloin. Se on kai teidän mielestänne paradoksi, vai mitä?" lisäsi hän.
Hän näytti tyytyväiseltä, kun minä nyökkäsin päätä ja vastasin tavanmukaisesti: "Kyllä, herra."
"Teillä on kai hiukan kirjatietoja? Mitä? No, sepä hyvä! Minäpä juttelen teidän kanssanne toisen kerran."
Ja välittämättä minusta sen enempää hän käänsi minulle selkänsä ja meni ylös kannelle.
Kun olin lopettanut kaikki loppumattomat työni illalla, sain mennä nukkumaan välikannelle, missä laitoin itselleni vaatimattoman kojun kuntoon. Olin tyytyväinen, kun pääsin erilleni tuosta inhottavasta kokista ja sain laskeutua levolle. Ihmeekseni olivat vaatteet kuivuneet päälläni enkä huomannut vähintäkään vilustumisen merkkiä, yhtä vähän viimeisen kastumiseni kuin pitkällisen vedessä-oloni jälkeenMartinez-laivan hukkuessa. Tavallisissa oloissa olisin kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen joutunut sairasvuoteelle ja tarvinnut koulutetun sairaanhoitajan apua.
Mutta polveni kiusasi minua kauheasti. Sen verran kuin ymmärsin asiaa, oli polvilumpio murtunut ja terävä luu pisti esiin paisuneesta polvesta. Istuessani kojussani ja tutkiessani polveani — nuo kuusi hylkeenampujaa olivat entisellä paikallaan ja tupakoivat ja juttelivat kovalla äänellä — kulki Henderson ohitseni ja katseli polveani.
"Se näyttää pahalta", sanoi hän. "Sitokaa riepu sen ympärille, kyllä se sitten paranee."
Siinä kaikki. Maissa olisin saanut maata vuoteessa tämän vuoksi ja kirurgi olisi hoitanut minua ja käskenyt minua pysymään aivan alallani. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etteivät nämä ihmiset osoittaneet suurempaa kylmäverisyyttä minun kärsimyksiäni kohtaan kuin omiansakaan, kun heille itselleen jotakin sattui. Luullakseni se osittain johtui tottumuksesta, mutta toisaalta myöskin siitä seikasta, että he luonteeltaan olivat vähemmän arkoja. Luulen todellakin, että ihminen, jolla on hienompi ruumiinrakenne ja heikompi hermosto, kärsii monta vertaa enemmän kuin he samasta kivusta.
Vaikka olinkin kovin väsynyt — kerrassaan raukea — niin en sittenkään saanut polveni kivuilta nukutuksi. En voinut muuta kuin purra huultani, jotta en valittaisi ääneen. Kotona olisin varmaan päästänyt tuskani valloilleen, mutta uusi, alkuperäinen ympäristöni näytti vaativan tavatonta itsehillitsemistä. Aivan kuin villi-ihmiset nämä miehet näyttivät olevan horjumattomia suurissa asioissa, mutta sitä vastoin lapsellisia, kun joku pieni seikka oli kysymyksessä. Muistan, että kerran matkan varrella Kerfoot, eräs hylkeenampuja, menetti sormensa, se murskaantui näet kokonaan, mutta mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, ei ainoakaan ele hänen kasvoissaan muuttunut. Mutta sama mies saattoi kerta toisensa jälkeen joutua aivan vihan vimmoihinsa jostakin pikkuseikasta.
Parast'aikaa hän oli vihoissansa, hän huusi, melusi, huitoi käsiään ja kiroili kuin hullu, ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että hän kiisteli erään toverinsa kanssa siitä, osasiko hylkeenpoika luonnostaan uida vai eikö. Hän väitti, että hylkeenpoika osaa heti synnyttyään jo uida. Toinen — hänen nimensä oli Latimer, laiha roikale, oikea yankee-naama, jolla oli kapeat, viekkaat silmät — väitti päinvastoin. Hän piti kiinni siitä väitteestään, että hylkeenpoika syntyi maalla juuri siksi, ettei se osannut uida, ja että sen emän täytyi opettaa sitä samoin kuin linnut opettavat poikasiaan lentämään.
Enimmäkseen muut neljä pyyntimiestä istuivat kyynärpäät pöydän nojassa tai makasivat kojuissansa antaen riitapukarien yksin kiistellä. Mutta he olivat hyvin huvitetut asiasta, asettuivat puolelle tai toiselle, ja väliin kaikki puhuivat yhteen aikaan, niin että heidän äänensä kohosivat ja laskivat ääniaaltoina, jotka ahtaassa huoneessa tuntuivat ukkosen jyrinältä. Itse kiistanaihe oli kovin lapsellinen ja vähäpätöinen, ja heidän väittelynsä vieläkin lapsekkaampaa. Tuskin sitä saattoikaan sanoa miksikään keskusteluksi. He kiistelivät vain heittäen toisiaan vastaan kiivaita väitteitä, otaksumisia ja paheksuvia huudahduksia. He todistivat, että hylkeenpoikanen syntyessään maailmaan osasi tai ei osannut uida lausumalla väitteensä hyvin riitaisella äänellä ja hyökkäsivät sitten vastaväittäjän kimppuun, moittien hänen mielipidettään, tervettä järkeään, kansallisuuttaan tai entistä elämäänsä. Ja vastustaja piti puoliaan aivan samalla tavalla. Olen kertonut tämän vain osoittaakseni millä henkisellä tasolla nämä ihmiset olivat, joiden yhteyteen nyt olin joutunut. Siinä suhteessa he olivat täysin lapsia, vaikka he ruumiillisesti olivatkin kehittyneitä miehiä.
Ja he tupakoivat, tupakoivat aivan lakkaamatta — polttivat jotain karkeaa, halpaa, pahalta haisevaa tupakkaa. Ilma oli paksu ja sakea tupakansavusta, ja tässä savussa sekä laivan kovasti keinuessa, sen ponnistellessa myrskyssä eteenpäin, olisin varmaan tullut merikipeäksi, jos minulla olisi ollut taipumusta tähän tautiin. Mutta en tuntenut kuitenkaan muuta kuin äitelyyttä, vaikka se ehkä osittain johtui polveni kivustakin ja yleisestä väsymyksestä.
Maatessani nyt siinä ja tuumiessani pyörivät ajatukseni tietysti itseni ja oman kohtaloni ympärillä. Olihan jotakin kuulumatonta, jotakin, jota olisi ollut aivan mahdoton edeltäpäin aavistaa, että minä, Humphrey van Weyden, oppinut mies ja jos niin tahdotte, taiteen ja kirjallisuuden harrastaja, loikoilin hylkeenpyytäjälaivalla kaukana Beringin merellä. Ja päällepäätteeksi laivapoikana! Minä, joka en koskaan ollut tehnyt mitään karkeaa työtä käsilläni enkä ikipäivinä askaroinut keittiössä! Koko ikäni olin viettänyt levollista, yksitoikkoista ja hiljaista elämää, niinkuin lukuja harjoittava mies ja erakko ainakin, kun hänellä on varma ja riittävä toimeentulonsa. Myrskyisä elämä ja urheilu ei ollut koskaan miellyttänyt minua. Kirjatoukka minä aina olin, siksi ainakin isäni ja sisareni olivat nimittäneet minua jo lapsena ollessani. Yhden ainoan kerran eläissäni läksin seikkailuretkelle, mutta erosin melkein heti tovereistani ja palasin mukavaan kotiini. Ja tässä minä nyt elin ja sain luultavasti loppumattomasti kattaa pöytää ja palvella toisia, kuoria perunoita ja pestä astioita! Ruumiiltani en ollut lainkaan voimakas. Lääkärit olivat aina sanoneet, että ruuminrakenteeni oli erinomaisen hyvä, mutta etten ollut kylliksi kehittänyt sitä. Lihakseni olivat heikot ja pehmeät kuin naisen — sitä ainakin lääkärit useasti olivat väittäneet kehoittaessaan minua ottamaan osaa uudenaikaisiin urheiluihin. Mutta minä tein mieluummin työtä aivoillani kuin ruumiillani; en ollut siis lainkaan valmistunut siihen kovaan elämään, joka minulla nyt oli edessä.
Tämä oli vain vähäinen osa niistä ajatuksista, jotka risteilivät aivoissani, ja minä mainitsen sen vain siksi, että voisin edeltäpäin hiukan puolustaa heikkouttani ja avuttomuuttani siinä osassa, jota minun nyt tuli näytellä. Ajattelin myöskin äitiäni ja sisaruksiani, ja kuvailin mielessäni heidän suruaan. Minä olin ollut niiden joukossa, jotka Martinez-laivan haaksirikossa olivat saaneet surmansa, minun ruumistani ei koskaan löydettäisi. Olin näkevinäni lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet sanomalehdissä; näin toverini Yliopisto-klubissa ja "Bibelot"-seurassa pudistavan päätään ja sanovan: "Poikaparka!" Ja näin Charley Furusethin edessäni sanoessani hänelle jäähyväiset aamulla lähtiessäni — hän loikoili yönutussaan sohvalla ikkunan luona ja kevensi mieltään päästämällä huuliltaan kokonaisen tulvan kaunopuheisia ja synkkämielisiä mietelmiä.
Ja kaiken aikaa kuunari keinui, kynti eteenpäin, kohosi liikkuvien vuorien harjalle ja laskeutui vaahtoaviin laaksoihin, ponnistellen yhä eteenpäin Tyynellä merellä — ja minä olin siinä mukana. Kuulin tuulen vinkuvan yläpuolellani. Sen ääni tunkeutui luokseni kumeasti karjuen. Vähän väliä kajahti askelten ääntä pääni päältä. Kaikkialta kuului hirveää ratinaa, palkit ja taklaus narisivat ja vinkuivat ja valittivat tuhansissa eri äänilajeissa. Hylkeenampujat riitelivät ja huusivat yhä edelleen aivan kuin ihmishaamun saaneet matelijat. Ilma oli täynnä kirouksia ja ruokottomuuksia. Näin heidän pahanilkiset ja kiihottuneet kasvonsa, jotka edestakaisin heiluvien lamppujen kalpeankeltaisessa valossa näyttivät vielä monta kertaa raaemmilta. Paksussa savussa olisi voinut luulla kojuja eläintarhan häkeiksi. Seinillä riippui öljyvaatteita ja pitkävartisia saappaita, ja siellä täällä oli rihlapyssyjä ja muita ampumakojeita telineissänsä. Siinä oli koko varustus, joka olisi kelvannut entisajan merirosvoille. Mielikuvitukseni oli koko ajan liikkeessä, mutta en voinut nukkua. Ja yö tuntui pitkältä, vaivalloiselta ja ikävältä, ennen kaikkea hirveän pitkältä.
Viides luku
Mutta tämä ensimmäinen yöni hylkeenampujain välikannella oli myös viimeiseni. Seuraavana päivänä Susi-Larsen ajoi uuden perämiehen, Johansonin, pois kajuutasta ja lähetti hänet välikannelle, missä hän sai makuupaikkansa, jota vastoin minä sain huostaani pienen kajuutan viereisen kojun, jolla matkani ensimmäisen vuorokauden kuluessa oli ollut jo kaksi eri omistajaa. Metsästäjät huomasivat heti, miksi tämä muutos oli tapahtunut, ja osoittivat sen johdosta tyytymättömyyttään. Tuntuipa siltä, kuin Johanson joka yö olisi uudestaan elänyt edellisen päivän kaikki tapahtumat. Hän puhui yhtämittaa, huusi ja komensi unissaan, häiriten siten Susi-Larsenin unta, ja siksi hän oli siirtänyt tämän vastuksen pyyntimiesten puolelle.
Unettoman yön jälkeen nousin vuoteeltani väsyneenä ja tuskaisena yrittääkseni jälleen töihini. Thomas Mugridge ajoi minut ylös kello puoli kuusi, aivan samalla tavalla kuin Bill Sykes [erään Dickensin romaanihenkilön nimi] potkaisee hereille koiransa. Mutta mr Mugridgelle maksettiin hänen raakuutensa takaisin ja vieläpä korkoineen. Pitäessään turhanpäiten melua — olinhan maannut koko yön silmät auki — hän varmaan herätti jonkun hylkeenampujan, sillä raskas kenkä lensi äkkiä ilman halki puolipimeässä, ja kirkaistuaan tuskasta pyysi mr Mugridge jokaiselta nöyrästi anteeksi. Tultuani keittiöön huomasin, että hänen toinen korvansa oli veressä ja paisunut. Se ei koskaan tullut aivan entiselleen, eikä miehistö nimittänyt häntä siitä pitäen enää muuksi kuin "kukkakaalikorvaksi".
Koko päivä oli täynnä surkeutta ja ikävyyttä. Edellisenä iltana olin ottanut omat kuivuneet vaatteeni keittiöstä ja kaikkein ensiksi vaihdoin kokin lainavaatteet niihin. Tunnustelin kukkaroani. Paitsi hiukan kuparirahaa — tuollaisissa asioissa minulla oli tarkka muisti — oli siinä ollut satakahdeksankymmentä dollaria kullassa ja seteleinä. Kukkaro oli tallella, mutta kaikki rahat, paitsi kuparit, olivat kadonneet. Mainitsin siitä kokille tullessani kannelle töihin, ja vaikka olinkin valmistunut kiivaaseen vastaukseen, niin en kuitenkaan koskaan olisi voinut olettaa saavani vastaani niin äkäistä sanatulvaa.
"Kuulkaapa, Hump", murahti hän vihaisesti, silmissään pahaaennustava välke, "tahdotteko, että lyön teitä vasten turpaa? Jos luulette, että olen varas, niin on parasta, että pidätte epäilyksenne ominanne, tai muuten näytän teille, kuinka suuresti te olette erehtynyt! Olettepa te tosiaankin kiitollinen! Te tulette tänne, tuollainen surkea, hunningolle joutunut ihminen, ja minä otan teidät keittiööni ja kohtelen teitä oikein siivosti, ja saan nyt tämän palkakseni. Ensi kerralla saatte mennä helvettiin, tekisipä mieleni hiukan auttaakin teitä sillä matkalla."
Näin sanoen hän kohotti nyrkkinsä ja hyökkäsi askeleen minua kohti. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että väistyin syrjään ja pakenin keittiön ovesta ulos. Mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä? Raaka voima — eikä mikään muu — hallitsi tässä petomaisessa laivassa. Järkisyyt eivät merkinneet täällä mitään. Ajatelkaahan: keskikokoinen, ruumiinrakenteeltaan hento mies, jonka lihakset olivat heikot ja kehittymättömät ja joka on viettänyt hiljaista, rauhallista elämää kaukana kaikista väkivaltaisuuksista — mitäpä hän olisi voinut tehdä! Yhtä vähän olisin voinut otella tämän ihmispedon kuin jonkun villin eläimen kanssa.
Sillä tavalla minä ajattelin, sillä tahdoin jollakin keinoin puolustaa itseäni ja rauhoittaa omaatuntoani. Mutta se ei kuitenkaan tyydyttänyt minua. Yhtä vähän muistellessani näitä tapauksia voin nytkään olla täysin tyytyväinen. Asema oli sellainen, että siihen olisi pitänyt kovakouraisesti tarttua kiinni, ei siinä kylmäverinen pohdinta riittänyt. Jos tarkastelee asiaa muodollisen logiikan valossa, ei siinä ole vähintäkään häpeämisen syytä — mutta sittenkin minä häpeän joka kerta, kun ajattelen sitä, ja ylpeyteni sanoo minulle, että se jollakin selittämättömällä tavalla on tahrannut ihmisarvoani.
Tämä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu kertomuksen kulkuun. Kiiruhtaessani keittiöön tunsin kovaa kipua polvessani ja avuttomana vaivuin peräkannelle johtavalle portaalle. Mutta kokki ei ollut seurannut jäljessäni.
"Katsokaahan kuinka hän juoksee! Katsokaa häntä!" kuulin hänen huutavan. "Tulkaa tänne, mamman pikku lellipoika parka. En minä tee teille mitään pahaa; en totta tosiaankaan."
Minä käännyin ja jatkoin työtäni; siten tämä kohtaus loppui tältä kerralta, vaikka sitä myöhemmin vielä jatkettiinkin. Minä katoin aamiaispöydän kajuuttaan ja tarjosin ruokaa hylkeenampujille ja päällikölle kello seitsemältä. Myrsky oli heikontunut yön aikana, vaikka vieläkin aallot kävivät korkeina ja tuuli oli kova. Aamuvahdin aikana oli purjeita taas lisätty, jotenGhostkiiti nyt eteenpäin täysin purjein, molemmat laivapurjeet ja jaakari vain puuttuivat. Mutta keskustelusta pöydässä kuulin, että nuo kolme purjetta nostettaisiin heti aamiaisen jälkeen. Kuulin myöskin, että Susi-Larsen tahtoi käyttää hyväkseen myrskyä niin paljon kuin suinkin, sillä se ajoi laivan lounaaseen, siihen osaan valtamerta, missä hän toivoi kohtaavansa luoteisia pasaatituulia. Tässä tasaisessa tuulessa hän arveli siten pääsevänsä suurimman osan matkasta Japaniin, ja tehtyään kaarroksen etelään päin kuumaan vyöhykkeeseen ja päästyään Aasian rannikon läheisyyteen hän aikoi suunnata kulun jälleen pohjoista kohti.
Aamiaisen jälkeen sattui minulle uusi ikävyys. Lopetettuani astioiden pesun puhdistin kamiinan kajuutassa ja kannoin tuhkan ulos heittääkseni sen mereen. Susi-Larsen ja Henderson seisoivat peräsimen luona ja keskustelivat innokkaasti keskenään. Johanson piti perää. Kun astuin tuulen puolelle, teki hän äkkiä liikkeen päällään, jonka minä käsitin vain tervehdykseksi. Hän tarkoitti kuitenkin sillä, että minun piti heittää tuhka suojapuolelta mereen. Aavistamatta erehdystäni astuin Susi-Larsenin ja metsästäjän ohi ja heitin tuulen puolelta tuhkan laivan reunan yli veteen. Mutta tuuli tarttui tuhkaan ja tuprutti sitä sekä minun että Susi-Larsenin ja Hendersonin silmille. Samassa Susi-Larsen potkaisi minua, aivan kuin olisin ollut koira. En koskaan ollut aavistanut, että potku voisi tehdä niin kipeätä. Horjahdin ja nojauduin puoleksi tajuttomana kajuutan seinää vasten. Kaikki pyöri silmissäni, tunsin itseni aivan sairaaksi, minua kuvotti, ja vaivoin pääsin takaisin laivan reunalle. Mutta Susi-Larsen ei vilkaissutkaan minuun. Hän karisti tuhkan vaatteistaan ja jatkoi keskusteluaan Hendersonin kanssa. Johanson oli nähnyt koko tapauksen ylävältä paikaltaan, ja käski parin laivamiehen siivota jälkeni.
Myöhemmin aamupuolella tapahtui minulle aivan toisenlainen yllätys. Kokin käskystä olin mennyt Susi-Larsenin kojuun laittamaan hänen vuodettaan ja siivoamaan. Aivan päänaluksen yläpuolella oli hylly täynnä kirjoja. Silmäsin niitä ja huomasin hämmästyksekseni siellä Shakespearen, Tennysonin, Poen ja De Quincyn teoksia. Olipa siinä tieteellisiäkin kirjoja, niinkuin Tyndallin, Proctorin ja Darwinin teoksia. Tähtitiede ja fysiikkakin oli edustettuina, ja näinpä siellä Bullfinchin Sadun aikakauden, Shaw'n Englantilaisen ja amerikkalaisen kirjallisuudenhistorian sekä Johnsonin Luonnonhistorian kahtena paksuna nidoksena. Sitä paitsi siellä oli koko joukko kielioppeja, esim. Metcalfin ja Reed & Kelloggin kieliopit — enkä voinut olla vetämättä suutani nauruun, kun näin teoksen, joka käsitteli Englannin kirkkokieltä.
Minun oli aivan mahdoton huomata mitään yhdyssidettä näiden kirjojen ja sen Susi-Larsenin välillä, jonka minä tunsin, ja ihmettelin itsekseni, tokko hän todellakin pystyi niitä lukemaan. Mutta ruvettuani laittamaan vuodetta kuntoon löysin vaippojen joukosta kirjan, joka varmaan oli pudonnut häneltä kädestä hänen vaipuessaan uneen — siinä oli Drowningin kootut teokset. Kirja oli avattu "Parvekkeella" runon kohdalta ja siellä täällä oli lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia. Laivan heilahtaessa äkkiä putosi kirja kädestäni ja sen sisästä lensi paperipala, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja laskuja.
Aivan selvää siis oli, että tuo kauhea Susi-Larsen ei ollut mikään oppimaton hölmö, niinkuin olisi voinut päättää hänen raa'asta käytöksestään. Hän oli minulle nyt täydellinen arvoitus. Kumpaisetkin puolet hänen luonteestaan olivat täysin ymmärrettäviä, mutta molemmat yhdessä sitä vastoin kerrassaan käsittämätöntä. Taisin jo mainita, että hän puhui hyvin puhtaasti englanninkieltä ja teki vain aivan vähäisiä virheitä. Jokapäiväisessä puheessaan hylkeenampujain ja miehistön kanssa hän teki tosin koko joukon kielivirheitä, joita saattoi pitää murteellisuuksina, mutta ne harvat sanat, jotka hän minulle oli lausunut, olivat olleet aivan virheettömiä ja oikeita.
Huomatessani tämän uuden puolen Susi-Larsenissa kasvoi rohkeuteni, ja päätin puhua hänelle kadonneista rahoistani.
"Minun rahani on varastettu", sanoin hänelle hetken perästä, kun hän astui yksin peräkannella edes ja takaisin.
"Herra", oikaisi hän ankarasti, vaikkei äreästi.
"Minun rahani on varastettu, herra", toistin nöyrästi.
"Miten se on tapahtunut?" kysyi hän.
Minä kerroin hänelle koko tapauksen — sanoin, että vaatteeni olivat olleet kuivumassa keittiössä ja että myöhemmin olin saada selkääni kokilta, kun mainitsin vahingostani hänelle.
Hän nauroi kertomukselleni. "Löytötavaraa", sanoi hän; "Cooky ottaa talteen ne vähät, mitkä hän löytää. Sitä paitsi, eikö teidän kurja henkenne ole sen summan arvoinen? Voitte pitää tätä terveellisenä opetuksena. Te olette nyt saanut oppia pitämään itse huolta rahoistanne. Luultavasti olette tähän asti antanut jonkun juristin tai muun luottomiehen tehdä sitä puolestanne."
Ymmärsin hänen ivansa, mutta kysyin sitten: "Miten voin saada rahani takaisin?"
"Se on oma asianne. Täällä ei ole juristeja eikä luottomiehiä käytettävänä, vaan saatte hoitaa itse asianne. Jos saatte dollarin, niin pitäkää kiinni siitä. Jollei pidä huolta rahoistaan, niinkuin te nyt, niin kadottaa ne. Sitä paitsi te olette tehnyt syntiä. Teillä ei ole oikeutta saattaa lähimmäistänne kiusaukseen. Te saatoitte kokin kiusaukseen, ja hän lankesi. Te olette syössyt turmioon hänen kuolemattoman sielunsa. Asiasta toiseen — uskotteko te sielun kuolemattomuuteen?"
Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan tehdessään tämän kysymyksen, ja tuntuipa siltä, kuin hän olisi paljastanut minulle sielunsa syvyyden, niin että saatoin nähdä aina sen pohjaan asti. Mutta se oli vain harhaluulo. Ei kukaan ole koskaan nähnyt syvälle Susi-Larsenin sieluun, tuskin edes vilahdukseltakaan sitä, siitä olen aivan varma. Myöhemmin sain kokea, että hänellä oli erakon sielu, joka ei paljasta sisintään kellekään, vaikka hän joskus oli sitä tekevinäänkin.
"Teidän silmissänne kuvastuu kuolemattomuus", vastasin sanomatta häntä herraksi — koe, johon minulla mielestäni oli oikeus keskustelun laatuun nähden.
Hän ei oikaissut minua. "Minä ymmärrän teitä siten, että te näette niissä jotakin elollista, mutta ei sen sittenkään ole pakko elää iankaikkisesti."
"Minä näen niissä enemmänkin", jatkoin rohkeasti.
"Silloin te näette niissä myös itsetietoisuutta. Te näette niissä elävää elämää, mutta se ei ulotu sittenkään sen kauemmaksi — niissä ei ole mitään, mikä todistaisi, että tuo elämä jatkuu ikuisesti."
Kuinka selvä hänen ajatuksenjuoksunsa oli ja kuinka hyvin hän lausui ilmi ajatuksensa! Hän oli katsellut minua uteliaasti, mutta nyt hän käänsi päänsä ja tarkasteli lyijynväristä vedenpintaa tuulen puolella. Hänen silmänsä synkkenivät ja ilme suun ympärillä tuli ankaraksi ja kovaksi. Hän oli epäilemättä raskaalla mielellä.
"Ja mitä hyötyä siitä olisikaan?" kysyi hän äkkiä kääntyen jälleen minun puoleeni. "Jos olisinkin kuolematon — niin mitä sitten?"
Minä epäröin. Miten voisin selittää ihanteellista käsityskantaani tälle miehelle? Miten voisin sanoin selittää tunnetta, joka oli ikäänkuin unessa kuultua soittoa — jotakin, josta olin täysin vakuutettu, mutta jota oli mahdoton sanoin selittää?
"Mitä te sitten uskotte?" sanoin minä.
"Minä uskon, että elämä on vain sekamelskaa", vastasi hän nopeasti. "Se on kuin hapatus, käyteaine, joka liikkuu ja voi hetken aikaa olla liikkeessä, tunnin, vuoden tai sata vuotta, mutta joka lopulta sittenkin kadottaa liikkumiskykynsä. Suuret syövät pienet voidakseen edelleen olla liikkeessä, vahvat syövät heikot pysyäkseen voimakkaina. Ne, joilla on hyvä onni, syövät enimmin ja liikkuvat kauimmin, siinä kaikki. Mihin nuo esimerkiksi kelpaavat?"
Hän osoitti kärsimättömästi muutamia laivamiehiä, jotka puuhailivat köysien ääressä keskilaivalla.
"He liikkuvat — ja sitä limaeläinkin tekee. He liikkuvat saadakseen syödä, jotta voisivat edelleen liikkua. Siinä koko juttu! He elävät vatsansa vuoksi, ja vatsa on olemassa heidän tähtensä. Se on ikuinen kiertokulku — siitä ei pääse minnekään. Eivät hekään. Mutta vihdoin tapahtuu pysähdys. He eivät liiku enää. He kuolevat."
"Mutta he uneksivat tulevaisuudesta", sanoin minä, "heillä on kauniita, kirkkaita unelmia…"
"Ruoasta", lisäsi hän painokkaasti.
"Ja sen lisäksi vielä…"
"Ruoasta. Paremmasta ruokahalusta ja tilaisuudesta saada tyydyttää sitä." Hänen äänensä kuulosti kovalta — leikinlasku oli hänestä kaukana. "Sillä katsokaapas, eivät he toivo muuta kuin että pääsisivät edullisille matkoille, jotka tuottaisivat heille enemmän rahaa, että ylenisivät perämiehiksi ja voisivat koota omaisuutta — sanalla sanoen, että saisivat tilaisuuden nylkeä lähimmäistään, nukkua rauhassa yönsä, syödä hyvin ja teettää jollakin muulla raskaimmat työnsä. Entäs te ja minä — mekin olemme aivan samanlaisia. Ero on vain siinä, että me olemme syöneet enemmän ja paremmin kuin he. Minä syön nykyään heidän ja myöskin teidän kustannuksellanne. Mutta ennen muinoin te söitte enemmän kuin minä. Te nukuitte pehmeissä vuoteissa, käytitte hienoja vaatteita ja nautitte hyvää ruokaa. Kuka laittoi teidän vuoteenne? Kuka valmisti teidän vaatteenne? Kuka keitti teille ruokaa? Ette koskaan itse. Te ette koskaan ole tehnyt työtä otsanne hiessä. Te elätte rahoista, jotka isänne on ansainnut. Te olette kuin laivalintu, joka hyökkää toisten kimppuun ja ottaa toisilta kalan, jonka ne ovat pyytäneet. Te olette yksi niistä monista, jotka muodostavat niin sanotun yläluokan, jotka ovat kaikkien muiden herroja, jotka syövät sen ravinnon, jonka nuo toiset hankkivat ja mielellään itsekin söisivät. Te käytte lämpimissä vaatteissa. Mutta he ovat valmistaneet nuo vaatteet, ja kuitenkin he kärsivät vilua riekaleissaan ja kerjäävät teiltä ja juristiltanne tai luottamusmiehiltänne työtä."
"Mutta tämähän on aivan ulkopuolella meidän keskusteluaihettamme", huudahdin minä.
"Ei yhtään." Hän puhui nyt hyvin vilkkaasti, ja hänen silmänsä loistivat. "Se on eläimellistä, mutta elämä on nyt kerran sellaista. Mitä hyötyä tai järkeä siinä olisi, jos tuollainen eläimellisyys olisi iankaikkista? Mikä tarkoitus sillä olisi? Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette ole koskaan tehnyt työtä elatukseksenne. Mutta se ruoka, jonka te olette syönyt tai haaskannut, olisi voinut pelastaa parikymmentä niistä onnettomista, jotka tekivät työtä tuon ruoan tähden, mutta eivät saaneet sitä sittenkään syödä. Mitä kuolemattomuutta te olette ansainnut? Taikka he? Ajatelkaahan nyt itseänne tai minua. Mitä teidän kehuttu kuolemattomuutenne merkitsee nyt, kun teidän elämänne on törmännyt yhteen minun elämäni kanssa? Te tahtoisitte palata maihin, jonne teidän eläimellisyytenne paremmin soveltuu. Mutta minua huvittaa pitää teidät täällä, missä minun eläimellisyyteni kukoistaa. Ja täällä minä aion pitääkin teidät. Se voi olla teille hyödyksi, mutta se voi johtaa teidät myös perikatoon. Te voitte menettää henkenne tänään, tällä viikolla tai tämän kuukauden kuluessa. Minä voisin tappaa teidät vaikka tällä hetkellä, iskemällä teitä nyrkillä, sillä te olette kurja raukka. Jos me olisimme kuolemattomia — niin mitä syytä siihen olisi? Harjoittaa eläimellisyyttä niinkuin te ja minä olemme tehneet koko elämämme ajan, ei juuri sovi kuolemattomille sieluille. Ja minä sanon vielä kerran, mitä se hyödyttäisi? Kuinka minä olen voinut pidättää teidät täällä?"
"Siksi että te olette vahvempi", vastasin nopeasti.
"Mutta miksi minä olen vahvempi?" jatkoi hän heti loppumattomia kysymyksiänsä. "Siksi että minussa on enemmän käyteainetta kuin teissä. Ettekö nyt huomaa? Ettekö huomaa?"
"Mutta sehän on aivan toivoton käsityskanta", vastustelin minä.
"Siinä te olette oikeassa", sanoi hän. "Miksi ihminen siis yhtään liikkuu, koska liikunto on elämää? Ilman tätä liikuntoa — jollei ihminen olisi hitunen käyteainetta — ei olisi olemassa mitään toivottomuuttakaan. Mutta — ja siinä se juuri onkin — me tahdomme elää ja liikkua, vaikkei siihen ole mitään järkevää syytä, siksi että elämä nyt kerran on elämistä ja liikuntoa ja että se tahtoo elää ja liikkua. Jos niin ei olisi, niin elämä olisi kuollut. Tämän elämän vuoksi, joka teissä on, te uneksitte kuolemattomuudesta. Elämä teissä on elollista ja tahtoo ikuisesti elää. Pyh! Ikuista eläimellisyyttä!"
Hän kääntyi nopeasti ympäri ja astui keulaa kohti. Kansikorokkeella hän pysähtyi ja huusi minut luokseen.
"Paljonko Cooky on ottanut?" kysyi hän.
"Satakahdeksankymmentäviisi dollaria, herra", vastasin minä.
Hän nyökäytti päätään. Kun hetken kuluttua astuin portaita alas mennäkseni kattamaan päivällispöytää, kuulin hänen keskilaivalla kiroilevan ja huutavan muutamille miehille.
Kuudes luku
Seuraavana aamuna myrsky oli tauonnut kokonaan jaGhostkeinui hiljalleen eteenpäin tyynellä vedenpinnalla. Silloin tällöin tuntui kuitenkin hiukan vetoa, ja Susi-Larsen seisoi koko ajan ylävällä peräkannella silmäillen koilliseen meren yli, josta suuren pasaatituulen oli määrä puhaltaa.
Kaikki miehet olivat kannella ja laittoivat veneitä kuntoon pyyntiä varten. Laivassa oli seitsemän venettä, kapteenin oma vene sekä kuusi muuta, yksi kutakin ampujaa kohti. Jokaiseen veneeseen kuului kolme miestä — yksi ampuja, soutaja sekä peränpitäjä. Laivassa nämä soutajat ja perämiehet kuuluivat miehistöön. Ampujatkin komennettiin vahtiin ja heidän oli aina pakko totella Susi-Larsenia. Kaiken tämän ja paljon lisää sain nyt tietää.Ghostoli nopein kuunari sekä San Franciscon että Victorian laivaston aluksista. Alkujaan se oli ollut jonkun yksityisen pursi ja rakennettu vartavasten hyvin nopeakulkuiseksi. Laivan muoto ja varustus puhuu aina omasta puolestaan, vaikka minä en sellaisesta ymmärräkään mitään. Johnson kertoi minulle kaiken tämän keskustellessani hetken aikaa hänen kanssaan eilen, toisen iltapäivävahdin aikana. Hän kertoi yhtä innokkaasti tämän laivan erinomaisuudesta kuin monet ihmiset puhuvat kauniista hevosistansa. Hän oli kuitenkin hyvin tyytymätön toimeensa, ja sikäli kuin saatoin ymmärtää, on Susi-Larsen laivurina hyvin huono mies. Itse laiva viekotteli Johnsonia ottamaan pestin, mutta hän on jo alkanut sitä katua.
Hän sanoi, ettäGhoston kahdeksankymmenen tonnin kuunari ja erittäin kaunista tekoa. Se on kolmekolmatta jalkaa leveä ja yli yhdeksänkymmentä jalkaa pitkä. Tavaton lyijyköli, jonka painoa tarkoilleen ei tiedetä, tekee sen hyvin vakavaksi, ja purjeet ovat suunnattoman suuret. Se on toista sataa jalkaa korkea kannelta laskien isonmaston ylimpään huippuun asti; keulamasto latvamastoineen on kahdeksan tai kymmenen jalkaa lyhyempi. Mainitsen nämä yksityisseikatkin, jotta lukija voisi kuvailla mielessään kuinka iso tämä pieni veden varassa kelluva maailma oli, jossa eli kaksikolmatta miestä. Olihan se varsin pieni maailma — tomuhiutale, pieni pilkku — ja minä ihmettelin, miten ihmiset saattoivat uskaltaa lähteä keskelle valtamerta niin pienessä ja hauraassa kojeessa.
Susi-Larsenilla on myöskin se maine, että hän on aivan tavattoman uhkarohkea merellä. Kuulin Hendersonin ja erään toisen hylkeenampujan, Standish-nimisen kalifornialaisen, puhuvan siitä. Pari vuotta sitten olivatGhostinmastot taittuneet myrskyssä Beringin merellä, jolloin nykyiset hankittiin sijaan, ja ne ovat kaikella tavalla sekä isommat että järeämmät. Kun ne pystytettiin, kuului Susi-Larsen sanoneen, että hän pikemmin antaisi laivan mennä kumoon kuin luopuisi mastoistansa.
Jokainen mies laivassa, paitsi Johanson, joka on aivan haltioitunut ylennyksestään, koettaa jollakin tavalla puolustaa oloaan tässä laivassa. Toinen puoli miehistöä on ollut ennen pitkillä matkoilla ja he puolustautuvat sillä, etteivät edeltäpäin tietäneet mitään koko laivasta eikä sen kapteenista. Ne, jotka tuntevat olot täällä, kuiskailevat salaa, että mukana seuraavat ampujat tosin ovat taitavia pyssymiehiä, mutta ovat tunnetut riitaisuudestaan ja huonoista taipumuksistaan eivätkä olleet saaneet pestiä mihinkään kunnon laivaan.
Olen nyt tutustunut erääseen toiseen laivamieheen. Hänen nimensä on Louis ja hän on irlantilainen, kotoisin Nova Scotiasta; hänellä on pyöreät ja hauskat kasvot, hän rakastaa seuraa ja on halukas juttelemaan niin kauan kuin joku vain viitsii kuunnella häntä. Iltapuolella, kun kokki nukkui ja minä kuorin ikuisia perunoitani, tuli Louis keittiöön juttelemaan. Hän puolusti oloaanGhost-laivassa sillä, että hän pestiä ottaessan oli juovuksissa. Hän vakuutti minulle kerta toisensa jälkeen, ettei hän koskaan olisi sitä tehnyt selvällä päällä. Hän näyttää viimeisinä kahtenatoista vuonna joka talvi olleen hylkeenpyynnissä ja kuuluu olevan kummankin laivaston kaikkein parhaita veneenohjaajia.
"Poika rukka", sanoi hän pudistaen vakavasti päätään, "sen pahempaan kuunariin ette olisi voinut joutua, ja kuitenkaan ette ollut humalassa niinkuin minä. Purjelaiva on merimiesten onnela, mutta toisenlaiset laivat sitä olla pitää. Perämies oli ensimmäinen uhri, mutta painakaa mieleenne mitä nyt sanon — ennenkuin tämä matka on loppunut, on täällä useampiakin ruumiita. Minäpä sanon teille näin meidän kesken, että tuo Susi-Larsen on oikea piru, ja tässä laivassa on aina eletty kuin helvetissä siitä saakka kun hän sai sen haltuunsa. Enkö minä muka sitä tietäisi? Enkö minä muka muista, miten hän Hakodatessa kaksi vuotta sitten riitaantui miehistön kanssa ja ampui neljä kappaletta. Minä olin silloinEmma L.-laivassa, vain kolmensadan yardin päässä! Ja samana vuonna hän tappoi miehen nyrkillään. Niin, herra, tappoi hänet kerrassaan. Musersi hänen kallonsa kuin munankuoren. Ja sitten Kura-saaren kuvernööri ja poliisipäällikkö — he olivat japanilaisia herrasmiehiä kumpikin, herra — tulivat vaimoineen hänen luokseen vieraisille laivaan, ne rouvat olivat tuollaisia pieniä olentoja, joita näkee kuvattuina viuhkoissa. Ja sitten laiva pantiin käyntiin, ja hänen toimestaan nuo suloiset aviomiehet astuivat ensin veneesen, mutta vene irtaantuikin aivan kuin vahingossa ja vei miehet mukanaan selälle. Vasta viikkoa myöhemmin rouvat vietiin maihin saaren toiseen päähän, eikä heillä ollut muu edessä kuin lähteä jalan vuorten yli vaeltamaan kotiansa kohti pienissä, ohuissa olkisandaaleissansa, jotka eivät kestäneet koossa ensimmäistä mailiakaan. Niin, kyllä minä tiedän, millainen hän on. Oikea peto hän on, tuo Susi-Larsen — samanlainen hirviö, josta Ilmestyskirjassa puhutaan, ja lopulta hukka hänet varmaan perii. Mutta muistakaa, minä en ole sanonut yhtään mitään. En ole hiiskunut ainoatakaan sanaa — sillä vanha paksu Louis tahtoo kunnialla päättää tämän matkansa, vaikka joka ainoa teistä joutuisikin kalanruoaksi."
"Susi-Larsen!" hän jatkoi hetken kuluttua. "Ajatelkaa tuota nimeä! Susi — sehän hän juuri onkin. Hänellä on kova sydän, niinkuin monella muulla. Sillä hänellä ei ole sydäntä nimeksikään. Merisusi, se juuri hän onkin. Eikö teidänkin mielestänne se nimi sovi hänelle?"
"Mutta jos kaikki tietävät millainen hän on", sanoin minä, "niin kuinka hän voi saada miehistöä lainkaan laivaansa?"
"Niin, mistä se johtuu, että voidaan saada ihmisiä tekemään vaikka mitä sekä maalla että merellä?" huudahti Louis kelttiläisen kiivaudella. "Luuletteko, että minä olisin nyt täällä, jollen olisi ollut sikahumalassa ottaessani pestiä? On sellaisia, jotka eivät voi purjehtia kunnon ihmisten kanssa — niinkuin nämä pyyntimiehet esimerkiksi — ja sitten on sellaisiakin, jotka eivät tunne häntä, niinkuin nuo raukat tuolla keulassa. Mutta kyllä he sen vielä oppivat, kyllä he sen vielä oppivat, ja saavatpa vielä surra sitäkin, että lainkaan ovat maailmaan syntyneet. Voisinpa itkeä noiden raukkojen tähden, jos vain voisin olla ajattelematta paksua Louis-parkaa ja hänen huoliaan. Mutta minä en ole sanonut sanaakaan, muistakaa se — en koskaan yhtä ainoatakaan sanaa!"
Hän vaikeni hetkeksi, mutta häntä näytti vaivaavan kroonillinen kielevyys, sillä hän aloitti melkein heti uudestaan: "Nuo pyyntimiehet ovat kelvotonta joukkoa, mutta malttakaahan, kunnes ne alkavat riidellä ja juonitella, niin kyllä hän saa ne vaikenemaan. Hän saa heidän syntiset, mädäntyneet sydämensä pelkäämään Jumalaa. Hylkeenampuja Horner, tiedättehän, 'Jock' Horner, niinkuin he nimittävät häntä — hän, joka on niin hiljainen ja sävyisä ja puhuu niin lempeästi kuin nainen, tuo simasuu — uskotteko, hän tappoi viime vuonna veneensä ohjaajan? He väittivät, että se tapahtui vahingossa, mutta minä tapasin jälkeenpäin soutajan Yokohamassa, ja hän kertoi koko jutun juurta jaksain. Ja tuo pieni musta piru, Smoke, hän harjoitti salakalastusta Copper-saarella, joka on ryssäin aluetta, ja sai istua kolme vuotta Siperian suolakaivoksissa. Siellä hänet kahlehdittiin sekä kädestä että jalasta toiseen mieheen kiinni. Mutta nuo miehet riitaantuivat jollakin tavalla, ja Smoke lähetti silloin toisen kiulussa ylös kaivoksesta. Se kävi vain vähän kerrallaan, nähkääs, ensimmäisenä päivänä hän lähetti jalan, toisena käsivarren, kolmantena pään ja niin edespäin."
"Ette nyt tarkoita täyttä totta!" huudahdin minä kauhuissani.
"Mitä?" kysyi hän nopeasti. "Minä en ole sanonut mitään. Minä olen sekä kuuro että mykkä — ja niin on paras teidänkin olla, äitinne tähden. Joka kerta avatessani suuni olen puhunut vain hyvää heistä ja hänestä — Jumala tuomitkoon kadotukseen hänen sielunsa, kärventyköön hän tuhat vuotta kiirastulessa ja menköön sitten suoraa päätä pahimpaan ja syvimpään helvettiin!"
Johnson, mies, joka oli hieronut minut verille tullessani laivaan, näytti vähimmin epäilyttävältä kaikista sekä keula- että peräkannen miehistä. Hänessä ei todellakaan ollut mitään oudoksuttavaa. Hänen suoruutensa ja miehuutensa pisti heti silmiin, ja sen ohella hän teki tavattoman vaatimattoman, melkein ujon tai pelokkaan vaikutuksen. Mutta mikään pelkuri hän ei ollut. Päinvastoin hän oli rohkea ja miehuullisen varma. Siksipä hän heti tuttavuutemme alussa pani jyrkästi vastaan, kun sanoin häntä Yonsoniksi. Ja nyt alkoi Louis puhua hänestä.
"Hän on kelpo mies, tuo kunnon Johnson", sanoi hän, "paras kaikista laivamiehistä. Hän on minun soutajani. Mutta pelättävää on, että hän joutuu riitaan Susi-Larsenin kanssa, kun täällä alkaa säkenöidä. Kyllä minä sen tiedän. Minä näen sen hiljalleen lähestyvän aivan kuin rajuilman. Olen puhunut hänelle kuin veljelle, mutta hän ei tahdo purjehtia väärän lipun alla eikä salata ajatuksiaan. Hän ei voi olla vaiti, kun hänen mielestään täällä tehdään vääryyttä, ja ainahan sitä joku käy kielimässä Sudelle. Ja susi on väkevä — hänen susiluontonsa ei siedä toisia voimakkaita luonteita, ja Johnsonilta ei voimaa puutu, sen hän saa nähdä, hän ei alistu eikä vastaa haukkumisiin ja lyönteihin vain siivosti: 'kyllä, herra, nöyrin kiitos, herra'. Oi, kyllä siinä vielä peli syntyy! Ja Jumala tiesi mistä minä saan toisen soutajan! Luuletteko, että se tälle koskaan sanoo muuta kuin: 'Nimeni on Johnson, herra!' kun ukko nimittää häntä Yonsoniksi? Ja ensi kerralla hän tavasi nimensä kirjain kirjaimelta. Olisittepa nähnyt silloin Sutta! Luulin, että hän karkaisi hänen niskaansa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, mutta kyllä se aika vielä tulee — hän nitistää tuon kelpo Johnsonin, jos tunnen oikein meritavat ja menot."
Thomas Mugridge käy yhä sietämättömämmäksi. Minun täytyy sanoa häntä herraksi joka kerta puhuessani parikin sanaa hänelle. Osittain siihen on syynä se, että Susi-Larsen näyttää suosivan häntä. Enpä usko kenenkään koskaan kuulleen, että kapteeni ja kokki samassa laivassa olisivat ystäviä, mutta niin täällä kuitenkin on laita. Pari kolme kertaa on Susi-Larsen jo pistänyt päänsä keittiön ovesta sisään ja jutellut ystävällisesti Mugridgen kanssa, ja kerran — juuri tänään iltapuolella — hän seisoi kannelle johtavien portaiden luona ja puheli hänen kanssaan runsaan neljännestunnin. Keskustelun loputtua Mugridge palasi keittiöön kasvot tyytyväisyyttä loistaen, ja askaroidessaan hän hyräili merimieslauluja hermostuttavan kimakalla äänellä.
"Minä voitan aina päällikköjeni suosion", sanoi hän minulle tuttavallisesti. "Sillä minä tiedän, miten heitä on mielisteltävä, nähkääs. Entinen laivurini — hän kysyi aina, enkö halunnut pistäytyä kajuuttaan hetkeksi juttelemaan hänen kanssansa ja kallistelemaan lasia kaikessa ystävyydessä. 'Mugridge', sanoi hän minulle, 'te olette joutunut väärälle uralle'. 'No, mikäs minusta sitten olisi pitänyt tulla?' sanoin minä. 'Te olisitte ollut kuin luotu herrasmieheksi, ja silloin teidän ei olisi tarvinnut tehdä työtä elatukseksenne', sanoi hän. Pääni pantiksi, Hump, jollei hän sanonut aivan niin, kun minä istuin hänen omassa kojussansa ja mukavasti poltin hänen sikarejansa ja join hänen rommiansa."
Hänen lorunsa olivat vähällä tehdä minut hulluksi. En koskaan ole vihannut kenenkään ääntä niin syvästi kuin hänen. Hänen rasvainen, mielistelevä puhetapansa ja hänen tavaton itserakkautensa hermostutti minua siinä määrin, että usein koko ruumiini vapisi. Sen vastenmielisempää ihmistä en eläissäni ole nähnyt. Mahdotonta on kuvailla, kuinka epäsiististi hän valmisti ruokaa, ja koska hän keitti joka palan, jota laivassa syötiin, täytyi minun suurella varovaisuudella valita ruokani, jotta saisin vähimmin sotkuiset palat hänen laitoksistansa.
Käteni tuottivat minulle suurta vastusta, ne kun olivat aivan tottumattomat työhön. Kynnet mustuivat ja iho kävi niin likaiseksi, etten edes harjalla voinut saada sitä puhtaaksi. Lisäksi sain rakkoja kädet täyteen ja toiseen käsivarteeni ison palohaavan, kun kerran laivan pahasti heilahtaessa menetin tasapainoni ja törmäsin vasten kuumaa rautauunia, ja polveni oli yhä kipeä. Turvotus ei ollut hävinnyt, ja lumpio törrötti pystyssä niinkuin ennenkin. Se ei parantunut siitä vähääkään, että minun täytyi nilkuttaa sillä päivät pitkät.
Olisin tarvinnut lepoa ja rauhaa, jotta se olisi voinut parantua.
Lepoa! En koskaan ennen ollut ymmärtänyt tämän sanan merkitystä. Olin levännyt koko ikäni tietämättä sitä. Mutta jos nyt olisin saanut istua edes puolen tuntia työttömänä, tarvitsematta edes ajatella, niin olisi se mielestäni ollut parasta maailmassa. Toiselta puolen elämänkokemukseni suuresti lisääntyi. Tämän jälkeen voin antaa oikean arvon työväenluokan elämälle. En voinut uneksiakaan, että työ olisi niin kauheaa. Kello puoli kuudesta aamulla kymmeneen illalla olen ympäristöni orja, en ainoatakaan hetkeä ole oma herrani, jollen ota lukuun muutamia minuutteja, joita saatoin varastaa itselleni toisen iltapäivävahdin jälkeen. Jos hetkenkin katselen, miten aallot kimaltelevat auringonpaisteessa tai joku laivamiehistä kiipeää kahvelihuippupurjeesen tai kulkee pitkin kokkapuuta, voin olla varma siitä, että hirveä ääni karjaisee minulle: "Tulkaa tänne, Hump! Ei nyt ole aika uneksia! Kyllä minä pidän teitä silmällä!"
Keskikannella näyttää paha tuuli olevan vallalla, ja huhu käy miehestä mieheen, että Smoke ja Henderson ovat riidassa. Henderson on epäilemättä hauskin hylkeenampujista, hiljainen ja rauhallinen mies, joka ei hevin suutu. Mutta varmaan he ovat nyt saaneet hänet suuttumaan, sillä Smoken toinen silmä on musta ja paisunut ja hän näytti aivan erityisen äkäiseltä tullessaan kajuuttaan illalliselle.
Juuri vähää ennen oli tapahtunut jotakin hyvin inhottavaa, jotakin, mikä oli erittäin kuvaavaa näille sydämettömille ja raaoille miehille. Miehistössä on eräs aivan nuori poika, kömpelö, maalta kotoisin oleva nuorukainen nimeltä Harrison, joka varmaan seikkailuhalusta on lähtenyt tälle ensimmäiselle matkallensa. Vaihtelevien tuulien puhaltaessa oli laivaa useamman kerran käännetty tuuleen, jolloin purjeet aina siirrettiin toiselta puolelta toiselle ja joku mies lähetettiin ylös mastoon siirtämään etumaista kahvelihuippupurjetta. Kun Harrison oli maastossa, sattui köysi jollakin tavalla takertumaan väkipyörään, jonka läpi se kahvelin päässä juoksee. Ymmärtääkseni vahinko olisi voitu kahdella tavalla korjata — joko laskemalla fokki alas, mikä oli verrattain helppoa ja vaaratonta, tai kiipeämällä itse kahvelin päähän, mikä olisi hyvin vaarallista.
Johanson huusi Harrisonille, että hänen piti kiivetä kahvelin päähän. Kaikki näkivät, että poika pelkäsi. Ja siihen oli syytäkin, sillä eipä ollut mikään vähäinen asia heittäytyä noiden ohuiden ja heiluvien köysien varaan kahdeksankymmenen jalan korkeudessa ilmassa. Jos tuuli olisi ollut tasainen, niin se ei olisi ollut niin vaikeata, muttaGhostkeinui aikalailla aallokossa, ja joka kerta kun laiva keinahti, paukkuivat ja lepattivat purjeet, ja nostoköydet vuoroin höltyivät ja kiristyivät. Mies olisi yhtä helposti pudonnut sieltä alas kuin kärpänen piiskansiimasta.
Harrison kuuli käskyn ja ymmärsi mitä häneltä vaadittiin, mutta hän epäröi. Luultavasti hän ensi kertaa eläissään oli niin korkealla ilmassa. Johansoniin näytti tarttuneen Susi-Larsenin itsevaltius, sillä hän alkoi kiroilla ja sättiä minkä kerkesi.
"Jo riittää, mr Johanson", sanoi Susi-Larsen äreästi. "Minä tahdon vain sanoa teille, että minä tässä laivassa pidän kiroilemisesta huolta. Jos tarvitsen siinä suhteessa teidän apuanne, niin ilmoitan teille!"
"Hyvä, herra", vastasi perämies nöyrästi.
Sillä välin Harrison läheni nostoköyttä. Minä seisoin keittiön ovella ja katselin, ja huomasin, että hän vapisi kovasti, ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti.
Hän siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin, tuuma tuumalta. Kuvastuessaan taivaan kirkasta sineä vasten hän näytti isolta hämähäkiltä, joka kömpi eteenpäin verkkonsa keskellä.
Tie kulki suoraan ylöspäin, sillä fokki pistäikse korkealle ilmaan ja nostoköydet, jotka kulkivat useiden väkipyörien läpi sekä kahvelissa että mastossa, tarjosivat käsille ja jaloille tukikohtia. Mutta vaara oli siinä, että tuuli ei ollut kyllin vahva eikä tasainen, jotta purjeet olisivat pysyneet pullollaan. Kun Harrison pääsi puolitiehen, keikahtiGhosthitaasti tuulenpuolelle ja taas takaisin kahden hyökyaallon välissä. Hän seisahtui ja tarrautui kiinni. Kahdeksankymmentä jalkaa alempana näin hänen lihastensa tuskallisesti jännittyvän, kun hän henkensä kaupalla tarrasi kiinni. Purje riipotti rentona ja kahveli ponnahti laivan keskelle. Nostoköydet höltyivät, ja vaikka kaikki tapahtui hyvin nopeasti, niin näin niiden sittenkin taipuvan hänen ruumiinsa painon alla. Sitten kahveli kääntyi aivan äkkiä sivulle, isopurje paukkui kuin kanuunanlaukaus ja reivinuorat hakkasivat purjetta vasten kuin pyssynluodit. Harrison piti kiinni ja seurasi mukana huimaavassa kulussa ilman halki. Mutta matka loppui äkkiä. Nostoköydet pinnistyivät salaman nopeudella. Vaikutus oli kuin piiskansiiman isku kärpäselle. Hän ei jaksanut enää pitää kiinni. Toinen käsi irtaantui. Toinen pysytteli vielä hetken aikaa nuorassa, mutta seurasi sitten toisen esimerkkiä. Ruumis heilahti alaspäin, mutta hänen onnistui jollakin tavalla pysyä jaloillaan kiinni ja hän jäi riippumaan pää alaspäin. Kauheasti ponnistaen hän vihdoin sai tarratuksi nostoköysiin, mutta kesti kauan, ennenkuin hän pääsi entiseen asentoonsa. Ja siinä hän nyt riippui surkean näköisenä.
"Lyönpä vetoa, ettei hänelle tänään illallinen maita", kuulin Susi-Larsenin sanovan. Hänen äänensä tunkeutui korviini keittiön toisesta päästä. "Varokaa, Johanson, älkää seisoko aivan hänen alapuolellaan! Varokaa, nyt sitä tulee!"
Harrison oli todellakin hyvin sairas, niinkuin ainakin merikipeä ihminen, ja hyvän aikaa hän piti vain kiinni horjuvasta tuestaan koettamattakaan liikkua eteenpäin. Johanson kehoitti kuitenkin lakkaamatta ja raa'asti häntä saattamaan työnsä täytäntöön.
"Mikä häpeä", kuulin Johansonin mutisevan kiusallisen pitkäveteisesti ja virheettömästi englanninkielellä. Hän seisoi köysien ääressä parin jalan päässä minusta. "Poika on varsin sävyisä. Kyllä hän on hyvä oppimaan, kun hänelle vain annetaan tilaisuutta siihen. Mutta tämä on suorastaan…", hän vaikeni kesken, mutta hänen aikomuksensa oli sanoa "murhaa".
"Olkaa vaiti!" kuiskasi Louis hänen korvaansa. "Ajatelkaa Jumalan tähden äitiänne — ja pitäkää suunne kiinni."
Mutta Johnson katseli ylös ilmaan ja mutisi edelleen.
"Kuulkaahan, kapteeni", sanoi hylkeenampuja Standish Susi-Larsenille, "tuo on minun soutajani, enkä minä tahdo kadottaa häntä".
"Aivan oikein, Standish", kuului vastaus. "Hän on teidän soutajanne, kun hän on teidän veneessänne, mutta hän on minun laivamieheni niin kauan kuin hän on laivassa, ja silloin minä teen hänelle mitä ikinä haluan."
"Mutta ei suinkaan ole syytä…", aloitti Standish innokkaasti.
"Kyllä se asia on järjestetty", selitti Susi-Larsen. "Olen sanonut teille niin paljon kuin on tarpeen ja sillä hyvä. Mies on minun, ja minä voin vaikka keittää soppaa hänestä ja syödä hänet, jos tahdon."
Pahanilkinen välke syttyi hylkeenampujan silmiin, mutta hän kääntyi äkisti pois ja astui välikannelle vievään porraskäytävään. Siihen hän pysähtyi ja katsoi ylös. Kaikki miehet olivat kerääntyneet kannelle ja kaikkien katseet olivat suuntautuneet sinne, missä ihmishenki kamppaili kuoleman kanssa. Nuo miehet, joille elinkeinojärjestys oli antanut vallan toisten ihmisten yli, olivat äärettömän sydämettömiä. Minä, joka olin elänyt maailman hyörinän kiertokulun ulkopuolella, en koskaan olisi voinut uneksiakaan, että työtä tehtiin sillä tavalla. Ihmishenki oli aina minun mielestäni ollut jotakin tavattoman pyhää; täällä sitä vastoin sillä ei ollut minkäänlaista arvoa, se oli vain tekijä kauppalaskennossa. Minun täytyy kuitenkin lisätä, että itse miehistöllä oli enemmän inhimillisiä tunteita, mikä kävi ilmi Johnsonin käytöksestä. Mutta heidän päällikkönsä sen sijaan — hylkeenampujat ja kapteeni — olivat sydämettömän välinpitämättömiä. Standishin vastustus johtui vain siitä, ettei hän tahtonut menettää soutajaansa. Jos Harrison olisi ollut jonkun muun ampujan soutaja, niin hän samoin kuin toinenkin olisi vain nauranut koko tapaukselle.
Mutta palaan Harrisoniin. Johansonin täytyi torua ja komentaa poikaparkaa kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai hänet taas liikkeelle. Hetken kuluttua hän pääsi kahvelin päähän, missä hän kävi kahdareisin istumaan itse puomille, ja siinä hänen oli myös helpompi pysytellä kiinni. Hän irrotti köyden ja aikoi palata nostoköyttä myöten maston luo. Tie oli hiukan viettävä. Mutta nyt hänen rohkeutensa oli kokonaan lopussa. Vaikka hänen asemansa olikin kovin epävarma, niin hän ei sittenkään halunnut vaihtaa sitä vieläkin epävarmempaan laskeutumalla köyttä myöten alas.
Hän silmäsi köyttä ja katsoi sitten alas kannelle. Hän tuijotti eteensä silmät selkoselällään, ja hänen ruumiinsa vapisi. En eläissäni ole nähnyt ihmiskasvoissa kuvastuvan niin kauheaa pelkoa. Johanson käski turhaan häntä laskeutumaan alas. Joka hetki hän oli vaarassa pudota, mutta pelko teki hänet aivan avuttomaksi. Susi-Larsen astui edestakaisin keskustellen Smoken kanssa, eikä pannut vähintäkään huomiota Harrisoniin, vain kerran hän huusi ankaralla äänellä peränpitäjälle:
"Te ette pysy oikeassa suunnassa, tyhmeliini! Hoitakaa kunnolla peräsintä, jos tahdotte välttää ikävyyksiä."
"Kyllä, kyllä, herra", vastasi mies ja käänsi peräsintä.
Hän oli useamman kerran poikennut hiukan oikeasta suunnasta, jotta keulapurje kokoaisi niin paljon tuulta kuin suinkin ja pysyisi vakavana. Hän oli koettanut auttaa Harrison-parkaa, välittämättä siitä, vaikka Susi-Larsen sen johdosta häneen vihastuisikin.
Aika kului ja jännitys oli aivan kauhea. Thomas Mugridgen mielestä koko tapaus oli vain naurettava juttu — vähän väliä hän pisti päänsä keittiön ovesta ulos ja teki leikillisiä huomautuksia. Kuinka minä vihasin häntä! Vihani yltyi yltymistään tänä hirveänä hetkenä, kunnes sillä ei ollut enää minkäänlaisia rajoja. Ensimmäisen kerran eläissäni minun teki mieleni tappaa — näin "punaista edessäni", niinkuin joku kirjailijoistamme on kuvannollisesti sanonut. Elämä semmoisenaan saattoi vielä olla pyhää, mutta Thomas Mugridgeen nähden se oli kadottanut kaiken pyhyytensä. Kun minulle selvisi, että näin "punaista edessäni", valtasi minut kauhu, ja mieleeni iski ajatus, että ehkä ympäristöni raakuus oli tarttunut minuunkin — minuun, joka olin vastustanut kuolemanrangaistuksen oikeutusta silloin, kun kaikkein inhottavimmat rikokset olivat kysymyksessä!
Puoli tuntia kului, ja nyt huomasin, että Johnson ja Louis olivat joutuneet jonkinlaiseen kiistaan. Se päättyi siten, että Johnson työnsi syrjään toisen käsivarren, joka yritti pidättää häntä, ja hyökkäsi eteenpäin. Hän kiiruhti suoraan kannen yli, hyppäsi etumaisiin köysitikapuihin ja alkoi kiivetä. Mutta Susi-Larsenin terävä silmä huomasi hänet.
"Halloo — mitäs te siellä teette?" huusi hän.
Johnson pysähtyi hetkeksi. Hän katsoi kapteeniaan suoraan silmiin ja vastasi hitaasti:
"Minä kiipeän pojan avuksi, jotta hän pääsee alas."
"Laskeutukaa tikapuilta alas ja heti paikalla — kuuletteko? Alas!"
Johnson epäröi, mutta totunnainen kuuliaisuus sai vallan hänessä. Hän laskeutui vastahakoisesti alas ja palasi keulapuolelle.
Puoli kuuden aikaan menin kattamaan pöytää kajuuttaan, mutta minä tuskin tiesin mitä tein, sillä silmissäni ja aivoissani kummitteli koko ajan kalmankalpean ja vapisevan pojan kuva; hän muistutti naurettavasti täitä kompuroidessaan pitkin heiluvaa kahvelia. Kun minun kuudelta tuli tarjota illallista ja astuin kannen poikki hakeakseni ruokaa keittiöstä, näin Harrisonin yhä entisessä asennossaan. Keskustelu pöydässä liikkui aivan muissa asioissa. Ei kukaan näyttänyt välittävän nuorukaisesta, joka aivan turhan päiten oli hengenvaarassa. Mutta kun hiukan myöhemmin menin uudestaan keittiöön, näin ilokseni, että Harrison astui vaivalloisesti ja horjuen köysitikapuiden luota kansiluukkua kohti. Hän oli siis vihdoinkin uskaltanut tulla alas.
Ennenkuin lopetan kertomukseni tästä tapahtumasta, tahdon myös kertoa osan siitä keskustelusta, joka minulla oli Susi-Larsenin kanssa alhaalla kajuutassa, pestessäni astioita illallisenjälkeen.
"Te olette näyttänyt kovin surkealta tänään iltapuolella", aloitti hän. "Mistä se johtuu?"
Huomasin kyllä, että hän tiesi, mikä oli tehnyt minut melkein yhtä sairaaksi kuin Harrisoninkin, ja että hän tahtoi vain tietää mitä minä ajattelin, ja siksi vastasin: "Se johtuu vain siitä, että Harrisonia on raa'asti kohdeltu."
Hän naurahti. "Se on vain meritautia, vai mitä? Toisilla on siihen taipumusta, toisilla ei."
"Sitä se tässä tapauksessa ei ole", väitin minä vastaan.
"Onpa sittenkin", selitti hän. "Maailma on yhtä täynnä raakuutta kuin meri aaltoja. Toiset sairastavat toisesta, toiset toisesta. Siinä kaikki."
"Mutta te, joka vain pilkkaatte ihmiselämää, ettekö te pane siihen mitään arvoa?"
"Arvoako? Mitä arvoa?" Hän katsoi minuun, ja vaikka hänen katseensa oli luja ja hänen silmänsä kylmät, niin olin sittenkin näkevinäni niissä kyynillistä hymyä. "Mitä arvoa? Millä tavalla te mittaatte sitä? Ja kuka arvioi sitä?"
"Minä", vastasin.
"No, minkä arvoinen se teidän mielestänne sitten on? Toisen ihmisen henki, sitä minä tarkoitan. Sanokaa, minkä arvoinen se on?"
Elämän arvo? Miten minä voisin sitä niin tarkalleen määritellä? Minun oli tavattoman vaikea lausua ajatukseni Susi-Larsenille, vaikka se ei muuten ollut yhtään minun heikko puoleni. Sittemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, että se osittain johtui miehen persoonallisuudesta, mutta etupäässä kuitenkin siitä, että hänen käsityskantansa oli aivan toinen kuin minun. Vaihtaessani ennen ajatuksia materialistien kanssa oli meillä ainakin ollut jokin yhteinen lähtökohta, mutta Susi-Larsenilla ja minulla ei ollut mitään yhteistä. Ehkäpä minua myös hämmästytti hänen alkuperäinen luonnollisuutensa. Hän kävi aina ihan suoraan käsiksi kysymykseen, riisti siltä kaikki liiat sivuseikat, ja teki sen niin suurella varmuudella, että minä taistelin ikäänkuin syvässä vedessä ilman minkäänlaista pohjaa. Elämän arvo? Mitenkä voisin vain ilman muuta vastata siihen kysymykseen? Elämän pyhyys oli minusta ollut itsestään selvä asia. Että sillä oli sisäinen arvo, oli totuus, jota en koskaan ollut osannut epäillä. Mutta kun hän nyt epäili tätä totuutta, jäin minä vastausta vaille.
"Mehän puhuimme siitä eilen", sanoi hän. "Minä väitin, että elämä oli kuin hapatus, käyteaine, joka nielee elämää voidakseen elää. Minä väitin myöskin, ettei eläminen ollut mitään muuta kuin hyvin menestyvää eläimellisyyttä. Jos otamme huomioon sen, mitä on tarjona ja mitä kysytään, niin on elämä kaikkein halvinta maailmassa. Täällä on vain niin ja niin paljon vettä, niin ja niin paljon maata, niin ja niin paljon ilmaa, mutta kuinka monta elämää syntyy maailmaan, sitä on mahdoton määrätä. Luonto on suuri tuhlari. Ajatelkaahan kaloja ja niiden miljoonia mätimunia! Ja ajatelkaahan vain itseännekin ja minua! Miljoonat elämät voisivat meistäkin saada alkunsa. Jos meillä vain olisi aikaa ja tilaisuutta käyttää hyväksemme jokaista hitusta syntymätöntä elämää itsessämme, niin voisimme antaa elämän kokonaisille kansoille ja kansoittaa kokonaisia maita. Elämä? Puh! Sillä ei ole mitään arvoa. Kaikista arvottomista olioista se on kaikkein arvottomin. Kaikkialla se kulkee kuin kerjäläinen. Luonto sirottelee sitä kaikkialle molemmin käsin. Siihen, missä olisi vain yhdelle tilaa, se kylvää tuhansia ja siksi toinen elämä syö toisen, kunnes vain voimakkaimmat ja ahneimmat jäävät jäljelle."
"Te olette lukenut Darwinia", sanoin minä. "Mutta te olette käsittänyt hänet väärin, jos teette sen johtopäätöksen, että taistelu olemassaolosta antaa teille oikeuden tuhota turhanpäiten elämää."
Hän kohautti olkapäitään. "Te tiedätte, että tuo teidän mielipiteenne kohdistuu vain ihmiselämään, sillä te tuhoatte yhtä paljon lihaa ja lintuja ja kaloja kuin minäkin tai kuka muu tahansa. Ihmisen elämä ei kuitenkaan eroa millään tavalla eläinten elämästä, vaikka se teistä siltä tuntuukin ja vaikka luulette voivanne näyttää toteen, miksi se muka on jotakin muuta. Miksi minä siis säästäisin elämää, joka on niin arvotonta? On olemassa enemmän merimiehiä kuin laivoissa tarvitaan, enemmän työmiehiä kuin työpajoissa ja konehuoneissa voidaan käyttää. Te, joka asutte kaupungissa, tiedätte tietysti, että te sijoitatte kaikki köyhät syrjäkaduille ja annatte nälänhädän ja ruttotaudin raivota heidän parissaan, ja kuitenkin on olemassa enemmän köyhiä, kuin mistä te voitte pitää huolta — sellaisia, jotka kuolevat leivän ja lihan (se on tuhotun elämän) puutteessa. Oletteko koskaan käynyt Lontoon telakoilla ja nähnyt ihmisten tappelevan työstä kuin villipedot?"
Hän astui portaitten luo, mutta käänsi siinä päätään ja sanoi: "Ettekö tiedä, ettei elämällä ole muuta arvoa kuin se, minkä se itse antaa itselleen? Ja tietysti se antaa itselleen liian suuren arvon, sillä sen täytyy olla puolueellinen itseänsä kohtaan. Ajatelkaa laivamiestä tuolla ylhäällä. Hän piti kiinni köydestä niin lujasti, kuin hän olisi ollut kallisarvoisempi kuin timantti tai rubiini. Oliko hän teille niin kallisarvoinen? Ei. Minulle? Ei tietenkään. Itselleen? Oli. Mutta minä en hyväksy hänen arvioimistaan. Hän arvaa oman arvonsa aivan liian suureksi. On niin lukemattoman monta elämää, jotka haluavat päästä maailmaan. Jos hän olisi pudonnut alas ja hänen aivonsa olisivat vuotaneet kannelle niinkuin hunaja kennosta, niin maailmalla ei olisi ollut siitä mitään vahinkoa. Maailmalle hän ei merkinnyt mitään. Maailmassa on aivan liian monta elämää tarjona. Vain hänelle itselleen oli hänen elämällään arvoa, ja todisteena siitä, kuinka arvoton tämänkin arvo on itsessään, on se, ettei hän kuoltuaan edes tiedä kadottaneensa elämäänsä. Hän oli vain itse antanut itselleen suuremman arvon kuin timanteille tai rubiineille. Mutta timantit ja rubiinit ovat olleet ja menneet — ne ajelehtivat kannella ja ämpärillinen merivettä voi huuhtoa ne mereen, eikä hän edes tiedä, että timantit ja rubiinit ovat hukkaan menneet. Hän ei kadota mitään, sillä samalla kun elämä häneltä häviää, ei hän enää tiedä mitä tappio merkitsee. Ettekö te sitä ymmärrä? Mitä te tähän voitte vastata?"
"Että te ainakin olette johdonmukainen", sen enempää en voinut sanoa.Ja minä jatkoin lautasten ja vatien pesemistä.
Seitsemäs luku
Kolmen päivän vaihtelevien tuulien jälkeen olemme vihdoinkin saaneet koillisia pasaatituulia. Nukuttuani hyvin yöni, vaikka polveani pakottikin, nousin kannelle ja huomasin, ettäGhostkiiti eteenpäin raittiissa myötätuulessa vaahtoavaa merenpintaa pitkin, se lensi täysin purjein, ainoastaan viistopurjeet puuttuivat. Oi, tämä ihmeellinen pasaatituuli! Koko yön ja päivän me purjehdimme, ja koko seuraavan ja sitä seuraavan päivän — päivän toisensa jälkeen, alati myötätuulessa, joka puhalsi tasaisesti ja voimakkaasti. Laiva hoiti itse itsensä. Ei tarvittu hilata eikä vetää jalusnuoria ja nostoköysiä, ei kääntää latvapurjeita, miehistöllä ei ollut mitään muuta työtä kuin vain hoitaa peräsintä. Iltaisin, kun aurinko meni mailleen, päästettiin purjeet höllälleen, ja aamuisin, kun yöllinen kaste hävisi, tiukennettiin niitä jälleen — siinä kaikki.
Kymmenen solmua, kaksitoista solmua, yksitoista solmua — siten meidän nopeutemme vaihtelee. Ja yhtämittaa tuo ihana tuuli puhaltaa koillisesta ja ajaa meitä kaksisataaviisikymmentä mailia eteenpäin vuorokaudessa. Minä iloitsen ja olen pahoillani samalla kertaa tästä nopeudesta, joka vie meidät yhä kauemmaksi San Franciscosta ja yhä lähemmäksi kuumaa vyöhykettä. Joka päivältä lämpimyys huomattavasti enenee. Toisen iltapuolivahdin aikana tulevat laivamiehet alastomina kannelle ja heittelevät ämpärillä vettä toistensa päälle. Lentokaloja ilmestyy näkyville, ja öisin kuulen, miten vahti hyökkää kannen poikki, koettaen ottaa kiinni niitä, jotka ovat pudonneet laivaan. Aamuisin, kun Thomas Mugridgea on lahjottu, leviää mieluisa paistetun kalan haju keittiöstä, ja delfiininlihaa tarjotaan kaikille niinä päivinä, jolloin Johnson, istuessaan kokkapuun varassa, on saanut pyydetyksi jonkun näistä kimaltelevista kaunottarista.
Johnson näyttää istuvan kaikkina vapaahetkinään tuolla kokkapuulla tai ylhäällä saalingissa katsellen mitenGhostviiltää vettä purjeiden painon alla. Hänen silmissään kimaltelee intohimoinen ihailu, ja hän kulkee ylt'ympäri haltioituneena, silmäillen ihastuneena pullistuneita purjeita, kuohuvaa vanavettä ja laivan keinuvaa kulkua kirkkailla laineilla, jotka aaltoilevat eteenpäin juhlallisessa kulussa.
Sekä päivät että yöt ovat täynnä ihmeitä ja hurjaa huimausta, ja vaikka minulla ei olekaan monta vapaata hetkeä ikävän työni lomassa, katselen kuitenkin varkain silloin tällöin tätä ihmeellistä ihanuutta, jommoista en koskaan olisi voinut uneksiakaan maailmassa olevan. Yläpuolellamme kaareutuu kirkas syvänsininen taivas — se on yhtä sininen kuin itse meri, joka laivan keulapuolessa kimaltelee kuin taivaansininen silkki. Ylt'ympärillä taivaanrannassa valoisia, villavia pilviä, jotka eivät muuta muotoaan eivätkä liikahda paikaltaan, vaan näyttävät ikäänkuin tahratonta, turkoosinsinistä holvia ympäröivältä hopeakehykseltä.
En koskaan voi unohtaa erästä yötä, jolloin loikoilin kannen katoksella ja katselin veden ihmeellistä kuohua, joka ryöppysiGhostinkeulan kummallekin puolen. Se kohisi aivan kuin puro, joka kuohuu sammaleisten kivien yli rauhallisessa notkossa, ja tämä soriseva laulu viekotteli minut kauaksi, kauaksi itsestäni, niin etten enää ollut laivapoika Hump enkä liioin Humphrey van Weyden, joka oli uneksinut kolmekymmentäviisi vuotta kirjojen parissa. Mutta ääni, joka tuli selkäni takaa, herätti minut unelmistani, ja minä jäin kuuntelemaan runoa, jota Susi-Larsen lausui tavattoman miehuullisella varmuudella ja samalla pehmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen käsittävän runoilijan sanoja.
"No, mitä te siitä pidätte, Hump?" kysyi hän hetken kuluttua.
Minä katselin häntä. Hänen kasvonsa loistivat aivan kuin merikin, ja hänen silmänsä tuikkivat tähtien valossa.
"Minusta, suoraan sanoen, on hyvin ihmeellistä, että te voitte innostua mihinkään", vastasin kylmästi.
"Katsokaa, tämä on elämää, oikeaa elämää!" huudahti hän.
"Puh! Eihän elämällä ole mitään arvoa", vastasin hänen omilla sanoillaan.
Hän nauroi, ensi kertaa vasta kuulin hänen äänessään iloa.
"Onpas se, etten voi saada teitä ymmärtämään, etten voi ajaa teidän päähänne mitä elämä on. Tietysti se on arvotonta, kaikille muille paitsi ihmiselle itselleen. Ja minäpä voin sanoa teille, että minun elämäni tänä hetkenä on hyvin suuren arvoinen — minulle itselleni. Sen arvo on aivan verrattoman suuri, ja se tietysti on ääretöntä liioittelua, se teidän täytyy myöntää, mutta minä en mahda sille mitään, siksi että elämä, joka on minussa, on määrännyt sen arvon."
Hän näytti etsivän sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja vihdoin hän jatkoi:
"Minä olen ihmeellisen mielialan vallassa; tuntuu aivan siltä, kuin koko menneisyys kajahtaisi minussa, kuin kaikki voima olisi minun. Minä näen totuuden, voin erottaa ehdottomasti hyvän pahasta, oikean väärästä. Minä näen selvästi ja kauaksi. Voisinpa melkein uskoa Jumalaan! Mutta" — hänen äänensä sävy muuttui, ja valoisa välke katosi hänen kasvoiltansa — "mitä tämä mieliala oikeastaan on? Tämä elämänilo? Tämä elämään haltioituminen? Tämä inspiraatio, joksi sitä kai voisi nimittää? Niin, se on mieliala, joka valtaa ihmisen silloin, kun ruoansulatus ei ole epäkunnossa, kun vatsa tekee tehtävänsä, ruokahalu on hyvä ja kaikki käy hyvin. Se on jotakin, joka lahjoo ja lumoo ihmisen, se on veren samppanjaa, käyteaineen kuohua — joka toisissa ihmisissä herättää pyhiä ajatuksia, toisten eteen loihtii Jumalan, tai luopi hänet, jolleivät he itse voi häntä nähdä. Siinä kaikki, elämän huumausta, käyteaineen kuohumista ja paisumista, elämän poreilua, joka hurjasti iloitsee omasta olemassaolostaan. Puh! Huomenna saan maksaa sakkoa huumeestani niinkuin juopunut. Ja silloin minulle selviää, että minun täytyy kuolla, luultavasti merellä, minun oma mateluni loppuu ja minut heitetään yhdessä kaiken muun mädänneen kera mereen; minun lihaksieni voima ja liikuntakyky lakkaa, jotta kalojen evät, suomukset ja suolet saisivat voimaa ja liikuntakykyä. Puh! Samppanja on jo laimentunut. Se ei enää poreile ja kuohu, juoma on mautonta ja äitelää."
Hän läksi luotani yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja hyppäsi kannelle voimakkaasti ja notkeasti kuin tiikeri.Ghostkynti tietään edelleen. Veden porina kokassa kuului minusta ikäänkuin kuorsaukselta, ja kuunnellessani tätä ääntä haihtui vähitellen mielestäni se vaikutus, jonka Susi-Larsenin huumauksen äkillinen vaihtuminen epätoivoksi oli jättänyt minuun. Sitten kuulin erään pitkämatkaisista merimiehistä laulavan kauniilla tenoriäänellään laulua pasaatituulen ylistykseksi.
Kahdeksas luku
Joskus luulen Susi-Larsenia hulluksi, tai ainakin puolihulluksi, hänellä kun on niin paljon kummallisia oikkuja ja päähänpistoja. Toisin ajoin hän mielestäni on suuri mies, joka on joutunut väärälle uralle. Ja lopulta minä olen aivan vakuutettu siitä, että hän on alkuperäisen ihmisen täydellinen tyyppi, joka on syntynyt maailmaan tuhatta vuotta tai ihmispolvea liian myöhään — suoranainen anakronismi tässä korkeampaan sivistykseen kohonneessa vuosisadassa. Hän on aivan varmaan kaikkein selvä tyyppisin individualisti. Eikä yksin sitäkään, hän seisoo myös aivan yksin. Hänen ja laivan muiden miesten välillä ei ole vähintäkään sielunsukulaisuutta. Hänen tavaton miehuuden- ja sielunvoimansa antaa hänelle erikoisaseman. Muut ovat vain lapsia hänen rinnallansa, yksinpä pyyntimiehetkin ja hän kohtelee heitä myös kuin lapsia, laskeutuu suurella vaivalla heidän tasollensa ja leikittelee heidän kanssaan kuin penikoiden kera. Tai hän tutkii heitä yhtä kylmäverisesti kuin leikkauksentekijä, kopeloi heidän sisuksiaan ja tutkii heidän sielujaan, ikäänkuin tahtoisi ottaa selkoa siitä, mistä aineesta he ovat tehdyt.
Lukemattomia kertoja olen nähnyt hänen pöydässä loukkaavan milloin mitäkin hylkeenampujaa katsellen heitä kylmästi ja tutkivasti ja jonkinmoisella mielenkiinnolla, tai tarkaten heidän tekojaan, vastauksiaan ja harmistuneita huudahduksiaan uteliaisuudella, joka tuntui melkein naurettavalta sivullisen mielestä. Mitä hänen omiin vihanpurkauksiinsa tulee, niin olen vakuutettu siitä, että ne eivät ole luonnollisia, ei useinkaan mitään muuta kuin kokeiluja, mutta etupäässä sittenkin vain paha tapa, jolla hän kohtelee muita ihmisiä. En koskaan, paitsi ehkä perämiehen kuollessa, ole nähnyt hänen toden perästä suuttuvan. Enkä tahtoisikaan nähdä häntä oikein täydessä raivossaan, jolloin hän laskisi koko voimansa valloilleen.
Mitä hänen oikkuihinsa ja päähänpistoihinsa tulee, niin kerronpa, mitä Thomas Mugridgelle tapahtui kajuutassa, ja samalla voin myöskin täydentää erästä jo mainitsemaani tapausta. Eräänä päivänä, kun aamiainen oli jo syöty ja minä olin korjannut ruoat pöydästä, astui Susi-Larsen portaita ylös, Thomas Mugridge jäljessä. Kokilla oli tosin pieni koju kajuutan takana, mutta itse kajuutassa hän ei koskaan uskaltanut viipyä, vaan kiiruhti joka kerta sen läpi kuin pelästynyt kummitus.
"Vai niin, osaatteko te pelata 'nap'-peliä, Cooky", sanoi Susi-Larsen tyytyväisenä. "Olisihan minun pitänyt se tietää, koska olette englantilainen. Minä olen itsekin oppinut sen pelin englantilaisessa laivassa."
Thomas Mugridge oli aivan hulluna ylpeydestä, kun hän täten pääsi kapteeninsa ystävyyteen. Hänen kasvojensa eleet ja hänen yrityksensä käyttäytyä yhtä luontevasti kuin syntymänsä kautta arvokkaan aseman saavuttanut mies ainakin olisi suorastaan tehnyt inhottavan vaikutuksen, jollei se samalla olisi ollut niin naurettavaa. Hän ei ollut yhtään huomaavinaan minua, ja luulenpa melkein, ettei hän edes nähnytkään minua. Hänen vaaleat, ympyriäiset silmänsä pyörivät päässä, mutta mitä suloisia näkyjä ne näkivät, siitä minulla ei ole aavistustakaan.
"Menkää hakemaan kortit, Hump", käski Susi-Larsen, kun he kävivät pöydän ääreen istumaan. "Ja tuokaa tänne sikarit ja whiskypullo hytistäni."
Tulin juuri parahiksi takaisin näine tavaroineni kuullakseni kokin kertovan, että hänen elämässään oli jotakin salaperäistä — hän oli muka herrasmiehen poika, joka oli joutunut harhaan elämässä, tai jotakin sentapaista. Sitä paitsi hän oli rahamieskin, sai maksun siitä, että hän pysytteli poissa Englannista. "Minulle maksetaan oikein hyvin, herra", selitti hän, "niin hyvin, etten koskaan ole ilman rahaa".
Olin ottanut esille tavallisia laseja, mutta Susi-Larsen rypisti kulmiaan, pudisti päätään ja käski vaihtaa lasit isoihin pikareihin. Hän täytti ne puolilleen whiskyllä — "se on herrasmiehen juomaa", selitti Thomas Mugridge. Ja sitten he kilistelivät lasejaan ja valmistuivat pelaamaan "nap'ia", sytyttivät sikarinsa, sekoittivat kortit ja jakoivat ne.
He pelasivat rahasta. He lisäsivät yhä panosten määrää. He joivat whiskyä, tyhjensivät pullon, ja minä sain hakea toista. En tiedä tokko Susi-Larsen petkutti pelatessansa vai ei — se ei suinkaan olisi ollut mahdotonta — mutta hän voitti alituisesti. Kokin täytyi vähän väliä hakea lisää rahoja. Joka kerralta hänen askeleensa tuntuivat yhä hoippuvammilta, mutta hän ei koskaan ottanut muuta kuin muutamia dollareita kerrassaan. Hän oli vähän väliä purskahtaa itkuun ja puhui aivan tuttavallisesti, lopulta hän ei voinut enää erottaa kortteja toisistaan eikä istua suorana. Kun hänen jälleen täytyi mennä kojuunsa hakemaan rahaa, hän tarttui kiinni Susi-Larsenin napinreikään ja sanoi kerta toisensa jälkeen: "Minulla on rahaa, tiedättekö, minä olen saanut rahaa — sillä minä olen herrasmiehen poika."