Whisky ei vaikuttanut Susi-Larseniin kerrassaan mitään, vaikkakin hän tyhjensi lasin toisensa jälkeen, vieläpä kaasi omansa täydemmiksikin kuin kokin. Hänessä ei voinut huomata vähintäkään muutosta. Kokin narrimaisuus ei näyttänyt edes huvittavan häntä.
Vihdoin oli Mugridge, joka vaakutti kovalla äänellä, että hän osasi hävitäkin kuin herrasmies, kadottanut viimeisetkin rahansa. Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Susi-Larsen katseli häntä uteliaasti, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sieluunsa, leikata hänet elävältä, mutta muuttikin päätöksensä, hän tiesi kai entisistä kokeiluista, ettei siinä ollut mitään uutta.
"Hump", sanoi hän minulle tavattoman kohteliaasti, "olkaa hyvä ja tarjotkaa käsivartenne mr Mugridgelle ja taluttakaa hänet kannelle. Hän ei voi oikein hyvin. Ja sanokaa Johnsonille, että hän viskaa pari sangollista vettä hänen niskaansa", lisäsi hän kuiskaten, niin että minä yksin kuulin sen.
Minä jätin mr Mugridgen kannelle, jossa pari irvistelevää laivamiestä otti hänet huostaansa. Mr Mugridge soperteli unisena, että hän oli herrasmiehen poika. Mutta kun astuin alas portaita järjestääkseni pöytää, kuulin hänen kirkuvan saadessaan vettä niskaansa.
Susi-Larsen laski parhaillaan voittoaan.
"Tasan satakahdenksankymmentäviisi dollaria", sanoi hän ääneensä. "Aivan niinkuin otaksuinkin. Tuo lurjus tuli laivaan aivan tyhjin taskuin."
"Ja nuo rahat, jotka te olette voittanut häneltä, ovat minun, herra", sanoin rohkeasti.
Hän katseli ivallisesti minuun. "Olen lukenut hiukan kielioppia eläissäni, Hump, ja te ette käytä oikeaa aikamuotoa. 'Olivat minun', olisi teidän pitänyt sanoa, eikä 'ovat minun'."
"Se kysymys ei koske kielioppia, vaan etiikkaa", vastasin minä.
Hän oli ehkä minuutin aikaa ääneti.
"Tiedättekö, Hump", sanoi hän sitten hitaasti ja vakavasti, melkeinpä surunvoittoisesti, "ensi kertaa minä nyt kuulen sanan 'etiikkaa' jonkun ihmisen huulilta. Ja te ja minä olemme ainoat koko laivassa, jotka tiedämme mitä se merkitsee. Kerran eläissäni uneksin", jatkoi hän oltuaan taas hetken aikaa ääneti, "että saisin puhua miesten kanssa, jotka käyttävät sellaisia sanoja — että minä voisin kohota siitä asemasta, johon elämä oli minut pannut, ja seurustella ja jutella juuri sellaisten kanssa, jotka käyttivät puheessaan tuollaisia sanoja kuin etiikka. Ja tämä on todellakin ensi kerta, jolloin kuulen tätä sanaa lausuttavan. Se ei kuitenkaan ollut paikallansa, sillä te olette väärässä. Tätä kysymystä ei etiikka enemmän kuin kielioppikaan voi ratkaista, vaan tosiasia."
"Kyllä ymmärrän", sanoin minä. "Ja se tosiasia on se, että teillä on rahat."
Hänen kasvonsa kirkastuivat. Minun käsityskykyni näytti huvittavan häntä.
"Mutta sen kautta me vältämme itse varsinaisen kysymyksen", jatkoin minä, "ja se koskee sitä mikä on oikein".
"Ahaa!" sanoi hän rumasti irvistellen, "kyllä ymmärrän, te uskotte vielä sellaisiin seikkoihin kuin oikeaan ja väärään".
"Entäs te sitten? Ettekö te usko?" kysyin minä.
"En ensinkään. Valta merkitsee oikeutta, siinä kaikki. Heikkous on vääryyttä. Toisin sanoen: on hyvä olla voimakas, mutta paha olla heikko — tai vieläkin toisin: on hauska olla voimakas, koska se on edullista, ja ikävä olla heikko, siksi että se tuottaa ikävyyksiä. On hauska omistaa rahoja. On hyvä omistaa niitä. Koska minä voin omistaa rahaa, niin tekisin vääryyttä itselleni ja sille elämälle, joka minussa on, jos antaisin ne teille ja turmelisin sen ilon, mikä minulla niiden omistamisesta on."
"Mutta te teette minulle vääryyttä pitämällä ne itse", sanoin minä.
"En ensinkään. Toinen ei voi tehdä toiselle vääryyttä. Ainoastaan itselleen. Ja minä teen itselleni vääryyttä, jos otan huomioon toisten etuja. Ettekö ymmärrä sitä? Kuinka kaksi käyteaineen hitusta voisi tehdä vääryyttä toisilleen koettamalla hävittää toisiaan? Onhan niiden synnynnäinen ominaisuus juuri se, että ne koettavat syödä toisia ja estää syömästä niitä. Jos ne tästä poikkeavat, tekevät ne syntiä."
"Te ette siis usko altruismiin?" kysyin minä.
Tuon sanan hän oli varmaan kuullut ennen, mutta hänen katseensa muuttui miettiväksi. "Malttakaahan — se tarkoittaa kai yhteisvaikutusta vai kuinka?"
"Niin, tavallaan se tarkoittaa jonkinmoista yhteyttä", vastasin minä. Tuollaiset aukot hänen sanakirjassaan eivät enää hämmästyttäneet minua, sillä hän oli hankkinut kaikki tietonsa omin päin lukemalla itsekseen ja kehittämällä itseään ilman minkäänlaista johtoa, ajattelemalla vain paljon ja puhumalla vähän, jos yleensä lainkaan. "Altruistinen teko on sellainen, joka tarkoittaa toisten hyvää. Se on epäitsekäs ja siis itsekkään teon täysi vastakohta, joka tarkoittaa vain omaa itseä."
Hän nyökkäsi. "Niin — nyt muistan. Olen lukenut siitä Spencerin teoksissa."
"Spencer!" huudahdin minä. "Oletteko te lukenut Spenceriä?"
"Hyvin vähän", selitti hän. "Ymmärsin koko lailla hänen 'Ensimmäisiä periaatteitaan', mutta hänen 'Biologiassaan' en päässyt minnekään ja 'Psykologia' pani pääni moneksi päiväksi pyörälle. Suoraan sanoen, minä en ymmärtänyt, minne hän tahtoi tulla. Minä oletin silloin, että se johtui minun puutteellisesta käsityskyvystäni, mutta myöhemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ollut kylliksi perustusta. Alkutiedot puuttuivat minulta. Vain Spencer ja minä itse tiedämme, kuinka minä ahkeroitsin hänen kirjojensa ääressä. Hiukan minä sittenkin opin hänen 'Etiikastaan'. Siinä kirjassa minä kohtasin sanan 'altruismi', ja nyt muistan, mitä sillä tarkoitettiin."
Minä ihmettelin itsekseni, mitähän Susi-Larsen oli voinut oppia sellaisesta kirjasta. Muistin sen verran Spencerin teoksia, että tiesin altruismin kuuluvan myös siihen elämänihanteeseen, jonka hän asetti korkeimmaksi. Susi-Larsen oli varmaan seulonut suuren filosofin oppeja hylännyt tai hyväksynyt niitä oman mielensä ja tarpeensa mukaan.
"Mitä muuta te opitte häneltä?" kysyin minä.
Hänen otsansa meni ryppyyn hänen koettaessaan sopivalla tavalla lausua ilmi ajatuksiaan, joita hän ei koskaan ennen ollut pukenut sanoiksi. Minä olin oikein innoissani. Nyt minä tutkin hänen sieluaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä muille. Minä tarkastin aivan raivaamatonta maaperää. Omituinen — kauhistuttavan omituinen maa-ala oli siinä edessäni.
"Minä sanon sen teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista", alkoi hän. "Spencer opettaa suunnilleen näin: Kaikkein ensiksi ihmisen tulee toimia omaksi hyväkseen — se on sekä siveellistä että hyvää. Sitten hänen tulee tehdä työtä lastensa hyväksi. Ja kolmanneksi koko suvun hyväksi."
"Ja kaikkein jaloimmat ja kauneimmat ja oikeimmat ovat sellaiset teot, jotka samalla kertaa tarkoittavat meidän omaa, meidän lastemme ja meidän sukumme parasta", lisäsin minä.
"Siihen minä en pannut erityistä huomiota", selitti hän. "En voinut huomata sen opin välttämättömyyttä, en edes sitä, että se olisi järkevä. Siksi minä hylkäsin sekä lapset että suvun. Niille minä en tahtonut uhrata mitään. Sehän on vain tuollaista hempeämielistä pötyä, sen te kai myönnätte, sitä se on ainakin sille, joka ei usko iankaikkiseen elämään. Jos minä tietäisin varmaan saavuttavani iankaikkisuuden, niin altruismi voisi tulla edulliseksi liikekeinotteluksi. Minähän voisin silloin korottaa sieluni kuinka korkeaan asteeseen tahansa. Mutta kun en edessäni näe muuta kuin kuolemaa, ja kun vain lyhyen aikaa saan nauttia tuosta kiehuvasta ja kuohuvasta matelemisesta, jota sanotaan elämäksi, niin olisi suorastaan epäsiveellistä, jos uhrautuisin toisten tähden. Jokainen uhraus, joka anastaa minulta tilaisuuden liikkua yhtä vapaasti kuin ennen, olisi hulluutta — eikä yksin sitäkään, sillä samalla tekisin vääryyttä itselleni, ja se olisi huono teko. En saa laiminlyödä ainoatakaan liikettä, jos minun tulee käyttää hyväkseni kaikkea sitä käyteainetta, joka minussa on. Eikä se uhrautuvaisuus eikä itsekkyys, jota minä käydessäni ja madellessani olen osoittanut, voi tehdä helpommaksi eikä vaikeammaksi sitä hiljaisuutta, joka odottaa minua."
"Te olette siis individualisti, materialisti ja loogilliselta kannalta katsoen hedonisti."
"Suuria sanoja", hän sanoi hymyillen. "Mikä on hedonisti?"
Hän nyökäytti myöntävästi päätään, kun olin selittänyt hänelle tämän sanan.
"Ja te olette mies", jatkoin minä, "johon ei koskaan voi luottaa, ei pienimmässäkään asiassa, jolla itsekkyys on kaikki kaikessa".
"Nyt te alatte ymmärtää minua oikein", sanoi hän, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Teiltä puuttuu kokonaan se, mitä maailma sanoo moraaliksi."
"Aivan niin."
"Te olette mies, jota alati täytyy pelätä…"
"Juuri niin."
"Samalla tavalla kuin pelätään käärmettä, tiikeriä tai haikalaa."
"Nyt te tunnette minut", selitti hän. "Tunnette minut siltä puolelta, jolta minut yleensä tunnetaan. Minua sanotaan 'Sudeksi'."
"Te olette oikea peto", jatkoin rohkeasti. "Caliban, joka tahtoisi olla Setebos-jumalan kaltainen ja joka aivan kuin tekin seuraa alati vain oikkujansa."
Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn tehdessäni tuon viittauksen. Hän ei ymmärtänyt sitä, ja minä huomasin, ettei hän ollut lukenut tätä runoa.
"Minä luen parhaillaan Browningin runoja", sanoi hän, "ja se on varsin kovaa työtä. En ole päässyt pitkälle, en jaksa oikein niitä sulattaa."
Tahdon nyt vain mainita, että hain kirjan hänen hytistään ja luin hänelle ääneen "Caliban" runon. Susi-Larsen oli ihastuksissaan. Hän ymmärsi täydellisesti runon alkuperäisen käsityskannan ja ajatuksenjuoksun. Hän keskeytti minut alituisesti lisäyksillään ja huomautuksillaan. Kun olin lukenut sen läpi, tahtoi hän, että lukisin sen vielä toiseen ja kolmanteen kertaan. Me syvennyimme keskustelemaan filosofiasta, tieteestä yleensä, kehitysopista, uskonnosta. Hänen tietonsa olivat puutteellisia niinkuin itseoppineen miehen ainakin, mutta hänen sanoissaan ilmeni sen sijaan alkuperäistä varmuutta ja välittömyyttä. Tässä yksinkertaisuudessa juuri piili hänen voimansa, ja hänen materialismissaan oli paljon enemmän voimaa kuin Charley Furusethin älykkäissä, monimutkaisissa todisteluissa. Tätä ei ole kuitenkaan käsitettävä siten, että minä — ilmeinen ja synnynnäinen idealisti, niinkuin Furuseth väitti — olisin tullut voitetuksi; mutta Susi-Larsen ryntäsi kaikkien minun perustelujeni kimppuun sellaisella voimalla, joka herätti kunnioitustani, jos kohta hän ei voinutkaan muuttaa vakaumustani.
Ilta kului. Oli jo illallisen aika, eikä pöytä vielä ollut katettu. Tulin levottomaksi ja rauhattomaksi, ja kun Thomas Mugridge kurkisti ovesta sisään sairaan ja äkäisen näköisenä, aioin tehdä lähtöä suorittaakseni toimeni. Mutta Susi-Larsen huusi Mugridgelle:
"Jouduttakaa töitänne, Cooky. Minä tahdon jutella Humpin kanssa, ja te saatte tulla toimeen ilman häntä niin hyvin kuin voitte."
Ja taaskin tapahtui jotakin käsittämätöntä. Sinä iltana minä istuin pöydässä kapteenin ja pyyntimiesten kanssa, ja Thomas Mugridge palveli meitä ja pesi astiat jäljestäpäin se oli Susi-Larsenin oikku, Calibanin päähänpisto, josta minulle tietysti koitui ikävyyttä perästäpäin. Ja koko ajan me keskustelimme lakkaamatta — pyyntimiesten suureksi harmiksi, sillä he eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä me sanoimme.
Yhdeksäs luku
Kolme kokonaista päivää, kolme ihanaa päivää sain nyt levätä Susi-Larsenin kanssa. Minä söin hänen pöydässään enkä tehnyt muuta kuin keskustelin kaikenlaisista kysymyksistä, jotka koskivat elämää, kirjallisuutta ja koko luomakuntaa, ja sillä välin puhisi ja raivosi Thomas Mugridge ja suoritti oman työnsä ohessa kaikki minunkin askareeni.
"Varokaa vihuria, muuta en voi sanoa teille", varoitti Louis, kun Susi-Larsen oli asettamassa jotakin riitaa pyyntimiesten kesken ja minä vietin loma-aikaa kannella.
"Ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu", jatkoi Louis, kun pyysin häntä tarkemmin selittämään sanojansa. "Hän on yhtä vaihtelevainen kuin tuuli ja aallot. Ei voi koskaan tietää, mikä hänen päähänsä pistää. Juuri kun luulette tuntevanne hänet niin perin pohjin, että voitte hyvin tulla toimeen hänen kanssaan, hän tekee äkkikäänteen, nousee teitä vastaan ja repii rikki kaikki teidän hyvänilman purjeenne."
En siis hämmästynyt kovinkaan suuresti, kun Louisin ennustama vihuri kohtasi minua. Olimme keskustelleet kiivaasti yhdessä — elämästä tietystikin — ja minä olin siksi rohkea, että ahdistin Susi-Larsenia itseään ja hänen elämäänsä. Minä suoraan sanoen tein oikean leikkauksen, tutkin hänen sieluaan yhtä rohkeasti ja perinpohjaisesti, kuin hän tavallisesti tutki toisia. Minulla on ehkä joskus tapana puhua hiukan loukkaavasti, sillä minä heittäydyin nyt aivan vapaaksi ja iskin ja pistelin, kunnes Susi-Larsen aivan puhisi vihasta. Hänen tummanruskeat, ahavoituneet kasvonsa mustuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Hänessä ei ollut enää vähintäkään levon eikä järjen jälkeä — hän raivosi vain kuin mieletön. Minä sain nyt nähdä suden hänessä, äärimmäisyyteen asti ärtyneen suden.
Hän hyökkäsi kimppuuni melkein ulvoen ja tarttui käsivarteeni. Minä olin terästänyt itseäni siihen määrään, että uhkarohkeasti ojensin käteni häntä vastaan, vaikka sisällisesti vapisinkin, mutta Susi-Larsenin tavaton voima oli minulle kuitenkin liikaa. Toisella kädellä hän tarttui kiinni käsivarteeni ja rutisti sitä, jotta minun täytyi huutaa kivusta. Jalat horjahtivat allani, en suorastaan voinut kivulta pysyä pystyssä. Lihakseni eivät tehneet enää tehtäväänsä. Tuska oli siksi suuri. Käsivarteni oli musertua aivan murskaksi.
Hän näytti jälleen tointuvan, sillä hänen silmissään välkähti ja naurahtaen hän päästi käsivarteni irti, vaikka hänen naurunsa kuulostikin melkein mörinältä. Minä kaaduin maahan ja voimani olivat aivan lopussa. Hän kävi istumaan, sytytti sikarin ja väijyi minua aivan kuin kissa hiirtä. Kun minä vääntelin itseäni, niin huomasin hänen katselevan minua yhtä suurella uteliaisuudella, kuin olin ennen nähnyt hänen tarkkaavan muita. Hänen katseensa ilmaisi hämmästystä ja ihmettelyä, se oli niin tutkiva, ikäänkuin hän olisi tahtonut tietää mistä oikeastaan oli kysymys.
Vihdoin minä kömmin pystyyn ja nousin kajuutanportaita ylös. Kaunis ilma oli nyt loppunut, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin palata keittiöön. Vasen käsivarteni oli aivan halvaantunut, ja kesti useita päiviä, ennenkuin saatoin sitä taas käyttää — vasta viikkojen kuluttua jäykkyys ja kivut siitä kokonaan katosivat. Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään muuta kuin puristanut kättäni. Hän ei ollut sitä vääntänyt eikä rytyyttänyt. Hän oli vain tarttunut siihen lujasti kiinni ja puristanut sitä. Vasta seuraavana päivänä käsitin täydellisesti, mitä hän olisi voinut tehdä minulle, kun hän pisti päänsä keittiöön ja ikäänkuin hieroen ystävyyttä kysyi minulta, mitenkä käsivarteni laita oli.
"Olisi sen voinut käydä pahemminkin", sanoi hän hymyillen.
Minä kuorin parasta aikaa perunoita. Hän otti perunan vadista. Se oli iso, luja ja kuorimaton. Hän litisti sitä kädessään — ja peruna puristautui soseena hänen sormiensa lomitse. Hän viskasi jätteet takaisin vatiin ja meni tiehensä — ja minä ymmärsin nyt täydellisesti, mitenkä minunkin olisi käynyt, jos hän koko voimallaan olisi käynyt minuun käsiksi.
Mutta nuo kolme rauhallista päivää olivat sittenkin tehneet minulle hyvää, sillä sinä aikana oli polveni saanut levätä. Se oli nyt paljon parempi, pöhötys oli vähentynyt, ja polvilumpio näytti asettuneen paikoilleen. Mutta nuo kolme rauhallista päivää tuottivat minulle myös sen ikävyyden, jota edeltäpäin jo olin aavistanut. Thomas Mugridge näytti aikovan kostaa minulle näiden päivien rauhan. Hän kohteli minua hyvin ilkeästi, kiroili alituisesti ja sälytti minun hartioilleni osan omia töitänsäkin. Uskalsipa hän uhata minua nyrkilläkin, mutta minäkin olin jo muuttumaisillani pedoksi ja sähätin hänelle niin julmasti vasten kasvoja, että hän peloissaan väistyi syrjään. Enpä voi väittää, että tuo muisto itsestäni — Humphrey van Waydenistä — olisi ollut kovin miellyttävä, minun seisoessani haisevassa keittiössä, kumartuneena työni yli, kasvot kääntyneinä kokkiin, joka oli aikeissa lyödä minua, huulien värähdellessä kuin murahtavan koiran ja silmien säihkyessä pelkoa ja avuttomuutta sekä sitä rohkeutta, joka johtuu pelosta ja avuttomuudesta. Tuo kuva ei miellytä minua. Se muistuttaa liian selvästi satimeen joutunutta rottaa. En mielelläni edes sitä ajattelekaan — mutta se teki kai sittenkin kokkiin hyvän vaikutuksen, sillä uhkaava isku ei kohdannutkaan minua.
Thomas Mugridge astui askeleen taakse ja tuijotti minuun yhtä uhkaavasti ja ilkeästi kuin minäkin. Me olimme petoja kumpikin, jotka oli suljettu samaan häkkiin ja näyttivät hampaita toisilleen. Mugridge ei uskaltanut lyödä minua siksi, etten edeltäpäin valittanut; ja sentähden hän koetti toisella tavalla peloitella minua. Keittiössä oli yksi ainoa hyvä veitsi. Vuosien kuluessa sen terä oli kulunut ohueksi ja pitkäksi. Se näytti kovin vaaralliselta, ja alussa minä värisin joka kerta, kun minun oli pakko tarttua siihen. Kokki pyysi nyt Johansonilta lainaksi kovasinta ja alkoi hioa veistä. Hän teki sen suurella komeudella ja katseli merkitsevästi minuun. Kaiken päivää hän hioi sitä. Joka hetki, kun hänellä oli hiukankin aikaa, hän istui veitsi ja kovasin kädessä ja hioi sitä tavattoman huolellisesti. Terä tuli teräväksi kuin partaveitsi. Hän koetteli sitä peukaloaan ja kynsiään vasten. Sitten hän ajoi karvoja kädestään, tarkasteli terää hyvin tarkasti ja huomasi — tai oli huomaavinaan siinä aina jonkun epätasaisuuden. Sitten hän tarttui jälleen kovasimeen ja hioi ja hioi niin ahkerasti, että olisin voinut purskahtaa nauruun — niin koomilliselta se näytti.
Mutta olipa asialla vakavakin puolensa, sillä sain kokea, että hän osasi käyttääkin veistänsä — että kaiken hänen pelkurimaisuutensa takana piili pelkurin rohkeuttakin, aivan kuin minulla itsellänikin, mikä saattoi johtaa hänet tekoon, jota koko hänen luontonsa vastusti ja pelkäsi panna toimeen, "Cooky hioo veistään Humpia varten", kuiskailivat miehet, ja toiset alkoivat moittia hänen käytöstään. Mutta sitä hän ei pannut yhtään pahakseen, hän nyökkäsi vain salaperäisesti päätään, ja vihdoin entinen laivapoika George Leachkin laski karkeaa leikkiä asiasta.
Asian laita oli nyt sellainen, että Leach muiden muassa oli saanut käskyn kaataa vettä Mugridgen niskaan hänen pelattuaan korttia kapteenin kanssa. Ja Leach oli varmaan suorittanut tämän tehtävän niin perinpohjaisesti, ettei Mugridge ollut sitä unohtanut, sillä heidän välillään syntyi sanakiista ja he haukkuivat toisiaan minkä ennättivät. Mugridge uhkasi veitsellä, jota hän hioi minua varten. Leach nauroi ja sätti häntä edelleen, ja ennenkuin hän tai minä tiesin asiatakaan, oli veitsi iskenyt haavan Leachin käsivarteen kyynärpäässä aina ranteeseen asti. Kokki vetäytyi veitsi ojossa syrjään, kasvoillaan pirullinen ilme. Mutta Leach näytti aivan rauhalliselta, vaikka verta juoksikin haavasta kannelle aivan kuin vettä lähteestä.
"Kyllä minä tämän vielä maksan", sanoi Leach, "ja oikein korolla. Mutta ei sillä mitään kiirettä ole. Ilman tuota veistä te saatte olla, kun minä maksan velkani."
Näin sanoen hän kääntyi pois ja meni levollisesti kokkapuolelle. Mugridge oli kalmankalpea, sillä sekä hänen oma tekonsa että toisen uhkaus peloitti häntä. Mutta hän kohteli sen jälkeen minua vielä entistäänkin pahemmin. Vaikka hän pelkäsikin toisen kostoa, niin oli tämä kohtaus hänen mielestään hyvä opetus minulle, ja sen vuoksi hän käyttäytyi vielä entistä varmemmin ja pöyhkeilevämmin. Nähdessään veren, jonka hän itse oli vuodattanut, valtasi hänet himo, joka tuntui melkein mielettömältä. Hän alkoi kaikkialla nähdä punaista. Tosin tätä seikkaa on psykologisesti varsin vaikea selittää, mutta minä saatoin sittenkin lukea hänen ajatuksensa yhtä selvästi kuin avonaisesta kirjasta.
Useita päiviä kului,Ghostkiiti yhä edelleen pasaatituulessa, ja olisin voinut vaikka vannoa, että mielenhäiriö, jonka näin Mugridgen silmissä palavan, yhä vain lisääntyi. Myönnän, että minua peloitti, aivan kauheasti peloitti. Hän hioi ja hioi ja hioi kaiket päivät. Ilme hänen silmissään, kun hän koetti veitsen terää ja katsoi minuun, oli suorastaan ihmissyöjän. Minä en uskaltanut kääntyä häneen selin, vaan kuljin aina takaperin keittiöstä ulos — miehistön ja metsästäjien suureksi iloksi, jotka kerääntyivät katselemaan minua. Jännitys tuli aivan liian suureksi. Joskus luulin tulevani hulluksi — mikä ei olisi ollut kummakaan näitten petojen ja hullujen parissa. Joka tunti, joka hetki uhkasi vaara minua. Ihmissielu oli suuressa hädässä, mutta ei kukaan ympäristössäni säälinyt sen vertaa, että olisi tullut avukseni. Joskus aioin turvautua Susi-Larsenin apuun ja vedota hänen sääliinsä, mutta muistaessani hänen pirullisia silmiänsä, jotka katselivat vain kysyen elämää ja pilkkasivat sitä, luovuin tästä ajatuksestani. Toisin hetkin tuumin vakavasti tehdä itsemurhan, ja yön pimeydessä olisinkin varmaan heittäytynyt mereen, jollei valoisa elämänkäsitykseni olisi tullut avukseni.
Susi-Larsen koetti useamman kerran viekoitella minua jälleen keskusteluihin, mutta minä vastasin vain aivan lyhyesti ja vältin häntä. Vihdoin hän käski, että aterioitsisin jälleen hänen kanssansa kajuutassa ja antaisin kokin suorittaa työni. Silloin minä puhuin suuni puhtaaksi, sanoin hänelle, mitä noiden kolmen päivän tähden, jolloin hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, olin saanut keittiössä kärsiä. Susi-Larsen katseli minua hymyillen.
"Vai niin, te pelkäätte — vai mitä?" kysyi hän pilkallisesti.
"Kyllä", vastasin minä uhkarohkeasti ja rehellisesti, "minä pelkään."
"Sellaisia te ja teidän kaltaisenne aina olette", sanoi hän puoleksi harmistuneena, "te puhutte niin hempeämielisesti kuolemattomista sieluistanne ja pelkäätte kuitenkin kuolemaa. Nähdessänne terävän veitsen tuollaisen pelkurin kädessä te unohdatte kokonaan rakkaan unelmanne ja takerrutte kaikin voimin elämään kiinni. Mutta, rakas Hump — tehän elätte ikuisesti! Te olette Jumala, eikä Jumalaa voi tappaa. Eihän Cooky voi tehdä teille mitään vahinkoa. Tehän tiedätte aivan varmaan nousevanne jälleen kuolleista. Mitä te siis pelkäätte? Onhan teillä ikuinen elämä edessänne. Te olette miljonääri, kun kuolemattomuudesta on kysymys — miljonääri, jonka omaisuus ei voi joutua hukkaan; jonka rikkaus on katoamattomampi kuin tähdet ja joka on yhtä kestävä kuin aika ja paikka. Teidän on aivan mahdoton hävittää kapitaalianne. Kuolemattomuudella ei ole alkua eikä loppua. Ikuinen on ikuisesti olemassa ja jos te täällä kuolettekin, niin elätte te jossakin muualla jäljestäpäin. Ja onhan se kaunista, kun ihminen pudistaa yltään ruumiin, ja vapautunut henki liitää kohti korkeutta. Ei, Cooky ei voi vahingoittaa teitä. Hän voi vain antaa teille pienen nykäyksen sillä tiellä, jota teidän täytyy ikuisesti kulkea. Ja jos teidän ei nyt juuri tee mielenne saada tuota nykäystä, niin miksikä te ette itse anna tuota nykäystä Cookylle? Onhan teidän käsityksenne mukaan hänkin kuolematon miljonääri. Ette te mitenkään voi sallia, että hän tekee vararikon. Hänen paperinsa täytyy aina olla täydessä kurssissa. Te ette voi lyhentää hänen elämäänsä tappamalla häntä, sillä hänellä ei ole alkua eikä loppua. Hänen on pakko elää jossakin jollakin tavalla. Antakaa hänelle siis pieni nykäys. Pistäkää häntä veitsellä, niin hänen henkensä pääsee vapaaksi. Nykyään se oleskelee varsin inhottavassa vankilassa, ja te tekisitte siis vain ystäväntyön, jos murtaisitte sen oven. Ja ken tietää — ehkäpä hyvinkin kaunis henki liitää taivaaseen hänen ruumiistaan. Antakaa hänelle nykäys, niin te saatte hänen paikkansa — hänellä on neljäkymmentäviisi dollaria kuussa."
Päivänselväähän oli, etten koskaan voisi saada mitään apua enkä myötätuntoa Susi-Larsenin puolelta. Mitä ikänä oli tehtävä, se oli minun yksin suoritettava, ja minä päätin, sillä rohkeudella, jonka pelko herätti minussa, voittaa Thomas Mugridgen hänen omilla aseillansa. Minä lainasin kovasimen Johansonilta. Louis oli varhemmin pyytänyt ja rukoillut, että hankkisin hänelle hiukan säilykemaitoa ja sokeria. Ruokasäiliö, jossa sellaisia herkkuja talletettiin, oli kajuutan lattian alla. Sopivassa tilaisuudessa varastin sieltä viisi purkkia maitoa, ja illalla, kun Louis oli kannella vahdissa, vaihdoin ne tikariin, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin Mugridgen veitsi. Tikari oli ruosteinen ja tylsäpäinen, mutta minä väänsin tahkoa Louisen teroittaessa tikarin päätä. Sinä yönä nukuin paremmin kuin moneen aikaan.
Seuraavana aamuna, ennen aamiaista, alkoi Mugridge hioa ja hioa niinkuin tavallisestikin. Minä vilkaisin häneen sivulta, sillä olin polvillani maassa ja tyhjensin tuhkaa uunista. Heitettyäni tuhkan mereen palasin keittiöön ja kuulin hänen silloin keskustelevan Harrisonin kanssa, jonka rehelliset orjankasvot loistivat ihastusta ja ihmetystä.
"Niin", sanoi Mugridge juuri minun astuessani sisään, "sen vuoksi sain istua kaksi vuotta Readingin vankilassa. Mutta mitäpä minä siitä olisin välittänyt. Toinen oli saanut aivan kyllikseen. Olisittepa vain nähnyt hänet! Veitsi oli juuri tällainen. Minä iskin sen häneen niin kevyesti, ikäänkuin mies olisi ollut voita, ja hauskempi oli kuulla hänen huutavan kuin käydä teatterissa," Mugridge vilkaisi nyt minuun nähdäkseen olinko kuullut siitä osani, ja jatkoi sitten: "'En minä mitään tarkoittanut, Tommy', sanoi mies surkealla äänellä, 'ei, jumal'avita, en minä mitään tarkoittanut'. — 'Kyllä minä sittenkin annan sinulle tästä, jotta tiedät', sanoin minä ja seurasin hänen kintereillään. Minä iskin sen suoraan kylkiluiden väliin, ja hän valitti ja huusi koko ajan. Kerran hän tarttui veitseen ja koetti riistää sen minulta. Mutta minä riuhtaisin sen irti ja viilsin hänen sormensa luita myöten. Se vasta joltakin näytti, sen minä voin teille vakuuttaa."
Perämiehen huuto keskeytti tämän julman jutun, ja Harrison kiiruhti perälle. Mugridge kävi istumaan korkealle keittiön kynnykselle ja alkoi taas hioa veistään. Minä laskin kädestäni kihvelin ja kävin levollisesti istumaan hiililaatikolle aivan häntä vastapäätä. Hän tuijotti ilkeästi minuun. Yhtä levollisesti kuin äskenkin, vaikka sydämeni tykyttikin kuin hullu, otin esille tikarin, jonka olin vaihtanut itselleni ja aloin hioa sitä. Olin odottanut, että Mugridge alkaisi sättiä minua, mutta suureksi ihmeekseni hän ei edes näyttänyt huomaavan mitä tein. Hän hioi yhä edelleen veistään. Minä tein samoin. Ja kaksi kokonaista tuntia me istuimme siten vastatusten ja hioimme lakkaamatta, kunnes huhu levisi ylt'ympäri laivaa ja toinen puoli miehistöä keräytyi keittiön ovelle katselemaan meitä.
Siinä sitä annettiin runsaasti sekä neuvoja että kehoituksia, ja Jack Horner — tuo levollinen ja hiljainen pyyntimies, joka ei näyttänyt tahtovan tehdä kärpäsellekään pahaa — kehoitti, että jättäisin kylkiluut rauhaan, mutta sensijaan pistäisin häntä puukolla vatsaan ja iskiessäni vääntäisin puukkoa niinkuin espanjalaisilla on tapana tehdä. Leach, jonka käsivarsi oli sidottu, tunkeutui toisten eteen ja pyysi että jättäisin jonkin verran työtä hänellekin. Susi-Larsen pysähtyi pari kertaa peräkannen astimelle ja katseli uteliaasti meidän hommiamme, mikä hänen mielestään oli kai vain sen käyteaineen nousemista ja liikkumista, jota hän nimitti elämäksi.
Ja minun täytyy tunnustaa, että sinä hetkenä elämä oli minunkin mielestäni melkein yhtä arvotonta. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä jumalallista — emmehän me olleet muuta kuin kaksi toisiaan pelkäävää, liikkuvaa esinettä, jotka hioimme veitsiä, ja nuo toiset liikkuvia esineitä, jotka pelokkaasti tai rohkeasti katselivat noiden kahden tointa. Puolet heistä — siitä olen aivan vakuutettu — olisi hyvin mielellään tahtonut nähdä meidän vuodattavan toistemme verta. Enkä usko, että ainoakaan olisi koettanut estää, jos me olisimme ruvenneet tappelemaan oikein henkemme kaupalla.
Toisaalta koko tämä juttu oli sekä naurettava että lapsellinen. Siinä sitä vain hiottiin ja hiottiin — ajatelkaahan vain, Humphrey van Weyden, joka istui laivakeittiössä, hioi veistään ja koetteli sen terää peukaloaan vasten! Kaikista kohtauksista oli tämä ehkä sittenkin kaikkein mahdottomin. Ehkäpä minua täydellä syyllä aina oli nimitetty "Sissy" van Weydeniksi — ja että "Sissy" van Weyden saattoi tehdä jotakin tällaista, oli ehkä kaikkein hämmästyttävintä itse Humphrey van Weydenille, joka ei tietänyt, pitikö hänen sen johdosta nauraa vai hävetä.
Mutta ei mitään tapahtunut. Kahden tunnin kuluttua Thomas Mugridge laski pois veitsen ja kovasimen ja ojensi kätensä.
"Ei meidän kannata istua tällä tavalla ja näytellä itseämme tuolle roskajoukolle", sanoi hän. "He eivät pidä meistä ja kylläpä he riemuitsisivat, jos me katkaisisimme toistemme kaulat. Te olette kelpo mies, Humph! Te vasta olette poikaa, niinkuin sanotaan, ja minä tavallani pidän teistä. Ojentakaa minulle kätenne."
Vaikka olinkin suuri raukka, niin en sittenkään pelännyt yhtä pahasti kuin hän. Minä olin voittanut, enkä tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa myöten, en edes puristamalla hänen inhottavaa kättänsä.
"Samapa se", sanoi hän vaatimattomasti, "ojentakaa kätenne minulle tai olkaa ojentamatta, en silti pidä teistä sen vähemmän". Ja pelastaakseen kunniansa hän kääntyi kiivaasti katselijoidemme puoleen. "Pois minun oveltani, senkin kirotut vääpelit."
Varmuuden vuoksi hän tarttui kiehuvaan vesikattilaan, ja silloin merimiehet heti katosivat. Tämä merkitsi jonkinmoista voittoa Mugridgelle, ja sen kautta hänen oli helpompi kestää varsinaista tappiotaan, vaikka hän tietystikin oli siksi varovainen, ettei edes yrittänytkään ajaa pyyntimiehiä pois.
"Nyt Cookyn valta on loppunut", kuulin Smoken sanovan Hornerille.
"Se on varma!" kuului vastaus. "Tästä lähin Hump hallitsee keittiössä, ja Cooky saa pistää kyntensä piiloon."
Mugridge kuuli kaikki ja vilkaisi nopeasti minuun, mutta minä en ollut tietävinänikään mistään. En voinut aavistaakaan, että voittoni olisi niin suuri ja täydellinen, mutta minä päätin, etten päästäisi sitä käsistäni. Smoken ennustus näytti täyttyvän. Kokki oli nöyrempi ja alistuvaisempi minulle kuin itse Susi-Larsenillekaan. Minä en nimittänyt häntä enää herraksi, en pessyt enää likaisia pannuja enkä kuorinut perunoita. Minä hoidin vain omat askareeni enkä mitään muuta, ja suoritin ne milloin ja miten itse arvelin parhaaksi. Sitä paitsi ripustin tikarin merimiesten tapaan vyölleni ja kohtelin Thomas Mugridgea aina jonkinmoisella ylemmyydellä, pilkalla ja halveksumisella.
Kymmenes luku
Susi-Larsenin ja minun ystävyyteni suurenee — jos tämä sana on omansa kuvaamaan herran ja palvelijan, tai oikeammin kuninkaan ja ilvehtijän välistä suhdetta. Minä en merkitse hänelle muuta kuin leikkikalua, eikä hän pane minuun suurempaa arvoa kuin lapsi leluunsa. Minun tehtäväni on huvittaa häntä, ja niin kauan kuin minä teen sitä, käy kaikki hyvin. Mutta, jos hän suuttuu tai tulee pahalle tuulelle, niin hän karkottaa minut heti kajuuttapöydästä keittiöön — ja saanpa vielä kiittää onneani, jos pääsen hengissä ja ehein nahoin karkuun.
Vähitellen on minulle selvinnyt, kuinka erillään kaikista muista tämä mies elää. Ei ole ainoatakaan miestä laivassa, joka ei vihaisi tai pelkäisi häntä, eikä siellä myöskään ole ainoatakaan, jota hän ei halveksisi. Hänen ääretön sisällinen voimansa suorastaan riuduttaa häntä, sillä se ei ole koskaan päässyt kokonaan purkautumaan esiin. Samanlainen kuin hän olisi epäilemättä Luciferkin, jos tämän kopean hengen olisi pakko oleskella sieluttomien kummitusten parissa.
Tämä yksinäisyys on itsessäänkin hänelle kovin tukalaa, mutta se on sitä vaikeampaa, kun rodun alkuperäinen raskasmielisyys painostaa häntä. Opittuani tuntemaan häntä ymmärrän entistä selvemmin skandinaavien vanhoja muinaistaruja. Nuo vaaleaveriset, vaaleatukkaiset jättiläiset, jotka loivat tämän hirvittävän panteonin, olivat kaikki samaa ainesta kuin hänkin. Hänessä ei ole jälkeäkään nauruarakastavan romaanisen kansan kevytmielisyydestä. Kun hän nauraa, niin se johtuu vain julmuudesta. Mutta hän nauraa harvoin, enimmäkseen hän on synkkä. Ja tällä synkkyydellä on yhtä syvät juuret kuin hänen rodullaankin. Se on pohjoismaisen rodun perintöä — tuo surumielisyys, joka on tehnyt koko sen rodun raskasmieliseksi, taipuvaksi puhtaaseen elämään ja fanaattiseen siveellisyyteen, mikä Englannissa reformeeratun kirkon ja sopivaisuuden ankarina vaatimuksina on kohonnut korkeimpaan huippuunsa.
Se ainakin on varmaa, että tämän rodun raskasmielisyys on puhjennut kaikkein vakavimmin ilmi uskonnossa ja sen itsekiduttavissa muodoissa. Mutta tätä korvausta ei Susi-Larsenille ole suotu. Hänen materialistinen käsityskantansa riistää häneltä kaiken uskonnon. Ja kun hurja luonto saa hänessä vallan, niin hän ei voi olla muuta kuin pirullinen. Jollei hän olisi niin julma, niin voisin joskus sääliä häntä — esimerkiksi eräänä aamuna kolme päivää sitten, jolloin vein vettä hänen kojuunsa ja sattumalta tapasin hänet siellä. Hän ei huomannut minua. Hän istui kasvot käsien peitossa ja hänen hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin hän olisi nyyhkyttänyt. Näyttipä siltä, kuin jokin suuri suru olisi kalvanut häntä. Minä vetäydyin varovaisesti pois, mutta kuulin samassa hänen hiljaa valittavan: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" En usko, että hän todellakin rukoili Jumalaa — se oli vain jonkinmoinen huudahdus, mutta se tuli suoraan sielusta.
Päivällisen aikana hän kysyi pyyntimiehiltä, tiesivätkö he mitään lääkkeitä päänsärkyä vastaan, ja illalla tuo voimakas mies oli puolisokea ja astui horjuen kajuutan läpi.
"En koskaan eläissäni ole ollut sairas, Hump", sanoi hän, kun talutin häntä kojuunsa. "Minulla ei ole edes ollut päänsärkyä muuta kuin yhden ainoan kerran, kun kuuden tuuman pituinen haava, jonka vintturi oli iskenyt päähäni, alkoi parantua."
Kolme päivää hän sairasti tätä hirveää päänsärkyä, ja hän kesti kipua samoin kuin villit eläimet — ja niinkuin yleensä laivassa näytti olevan tapana: valittamatta, aivan yksin, vailla kenenkään myötätuntoa.
Kun sitten aamulla tulin hänen kojuunsa laittamaan vuodetta ja siivoamaan, oli hän taaskin terve ja täydessä työssä. Pöytä ja penkki oli täynnä papereita, piirustuksia ja laskuja. Edessään hänellä oli iso arkki läpinäkyvää paperia ja kompassin ja kulmaviivoittimen avulla hän kopioi siihen jotakin, joka näytti jonkinmoiselta mittakaavalta.
"Halloo, Hump!" tervehti hän minua iloisesti. "Minä vedän juuri viimeisiä viivoja. Tahtoisitteko nähdä tätä työtä?"
"Mitä se on?" kysyin minä.
"Se on keksintö, joka säästää suuresti merimiesten työtä — sen avulla koko merenkulku muuttuu vain lasten leikiksi", vastasi hän iloisesti. "Nyt voisi lapsikin ohjata laivaa. Ei mitään monimutkaisia laskuja tarvita enää! Yksi ainoa tähti taivaalla riittää, jotta kolkkona yönä voi saada selkoa laivan asemasta. Katsokaahan! Minä asetan tämän läpinäkyvän paperin tälle tähtikartalle ja käännän mittakaavan pohjoisnavan puolelle. Mittakaavalle olen laskenut korkeusympyrät ja suuntaviivat. Minä tähtään vain yhteen tähteen ja käännän mittakaavan siten, että se joutuu suoraan vasten noita kartalla olevia numeroita, ja siitä voin heti tarkoilleen määrätä laivan aseman."
Hänen äänessään oli riemua, ja hänen silmänsä olivat tänä aamuna yhtä kirkkaat kuin meri; ne loistivat valoa.
"Te olette varmaan hyvin perehtynyt matematiikkaan", sanoin minä."Missä te olette käynyt koulua?"
"Pahaksi onneksi en ole edes koskaan nähnyt, miltä koulutalo sisältä näyttää", kuului vastaus. "Minun on täytynyt omin voimin kulkea eteenpäin. — Ja miksi te luulette minun tämän tehneen?" hän kysyi nopeasti. "Luuletteko minun uneksivan, että tahtoisin painaa jälkeni elämän hiekkaan?" Hän naurahti pilkallisesti, niinkuin hänellä oli tapana tehdä. "En ensinkään. Minä tahdon saada patentin keksinnölleni ja ansaita sillä rahaa, voidakseni kaikin voimin rypeä eläimellisyydessä ja antaa toisten suorittaa kaiken työn. Se on minun tarkoitukseni. Ja sitä paitsi minulla on ollut iloa työnsuorittamisesta."
"Luomisen iloa", sanoin hiljaa.
"Luullakseni on sitä nimitettävä siten. Vaikka oikeastaan se on vain uusi tapa, millä elämisenilo ilmenee elävässä olennossa — liikunnon voitto aineen yli — elävän lihan voitto kuolleen yli — käyteaineen ylvästelyä siitä, että se on käyteainetta ja että se voi liikkua."
Tämä hänen piintynyt materialisminsa sai minut tekemään epätoivoisen liikkeen kädelläni ja sitten jatkoin taas työtäni. Hän jäljensi edelleen viivoja ja numeroita läpinäkyvälle mittakaavalle. Tuo työ vaatii tavatonta tarkkuutta ja täsmällisyyttä, ja se tapa, millä hän hillitsi voimaansa, jotta se voisi soveltua työn keveyteen ja hienouteen, herätti ihastustani.
Kun olin laittanut vuoteen kuntoon, huomasin ihmeekseni, että tarkastelin häntä jonkinmoisella ihastuksella. Hän oli epäilemättä varsin kaunis mies — kaunis maskuliinisessa merkityksessä. Samalla tein jälleen sen huomion, ettei hänen kasvoissaan voinut huomata vähintäkään paheen, huonouden tai synnin jälkeä. Olen aivan vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat aivan tyypilliset miehelle, joka ei tehnyt mitään väärää. Toivon, ettei tätä minun väitettäni käsitetä väärin. Minä tarkoitan, että mies, joka ulkomuodoltaan on sellainen kuin hän, ei voinut tehdä mitään omaatuntoaan vastaan, tai ettei hänellä yleensä ollut mitään omaatuntoa. Olen halukas pitämään oikeampana tätä viimeistä väitettäni. Hän oli perinyt esi-isiensä huomattavimmat ominaisuudet, hän oli niin alkuperäinen ihmisenä, että hän kuului suorastaan siihen tyyppiin, joka oli olemassa jo ennen siveellisen luonnon kehitystä Hän ei ollut epäsiveellinen, mutta häneltä puuttui kokonaan moraalia.
Sanoin äsken, että hänen kasvonsa olivat kauniit maskuliinisessa merkityksessä. Ne olivat sileäksi ajetut, ja piirteet olivat puhtaat ja hienot. Meri-ilmassa ja auringossa hänen alkujaan vaalea ihonsa oli muuttunut tumman pronssin väriseksi; se ilmaisi taistelua, mutta samalla teki hänet hurjan näköiseksi ja kohotti hänen kauneuttaan. Huulet olivat täyteläiset, mutta samalla lujat, melkeinpä kovat, mikä muuten on kuvaavaa vain ohuille huulille. Koko alapuoli kasvoja — suu ja leuka — olivat yhtä lujat ja kovat, ne ilmaisivat miehen lannistumatonta voimaa ja rohkeutta — yksinpä nenäkin. Sellainen nenä oli vain sillä miehellä, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan. Se muistutti kotkan nokkaa. Yhtä hyvin se olisi voinut olla kreikkalainen kuin roomalainenkin, mutta ollakseen kreikkalainen se oli kuitenkin liian jykevä ja roomalaiseksi hiukan liian hieno. Ja samalla kuin väkivalta ja voima oli ikäänkuin ruumistunut hänen kasvoillensa, tuntui tuo perinnöllinen, painostava raskasmielisyys suurentavan hänen suunsa, silmiensä ja otsansa piirteitä, jotta ne näyttivät kauniimmilta ja täydellisemmiltä kuin mitä ne oikeastaan olivat.
Ihmeekseni huomasin seisovani aivan toimettomana ja katselevani vain häntä. Minun on aivan mahdoton selittää, missä määrin tuo mies herätti mielenkiintoani. Kuka hän oli? Mikä hän oli? Miten hän oli sellaiseksi tullut? Hänessä näytti olevan niin sanomattoman paljon mahdollisuuksia, niin paljon kykyä — eikö hän tosiaankaan ollut muuta kuin halpa laivuri, joka hylkeenpyytäjien parissa oli kuuluisa peloittavasta raakuudestaan?
Uteliaisuuteni pääsi valloilleen kokonaisena sanatulvana. "Mistä se johtuu, että te ette ole saanut aikaan jotakin suurta maailmassa? Teidän lahjoillanne te olisitte voinut päästä vaikka kuinka pitkälle. Te, joka olette vailla omaatuntoa ja moraalista vaistoa, olisitte voinut tulla koko maailman herraksi, olisitte voinut murskata sen voimallanne. Ja kuitenkin te, seisoessanne juuri elämänne korkeimmalla huipulla, jolloin voimat hitaasti alkavat mennä alaspäin ja kuolema vähitellen lähestyy, vietätte vain kurjaa elämää, pyydystätte merieläimiä, joilla tyydytetään naisten turhamaisuutta ja koreilunhalua, ryvette eläimellisyydessä — käyttääkseni teidän omia sanojanne — mikä on kaikkea muuta kuin kunniakasta. Miksette ole ihmeellisellä voimallanne toimittanut jotakin suurta? Eihän mikään olisi ollut teidän tiellänne, eihän mikään olisi voinut estää teitä. Mistä se riippuu? Eikö teillä ole ollut kylliksi kunnianhimoa? Jouduitteko te jonkin kiusauksen uhriksi? Mikä oli siihen syynä? Mikä?"
Hän kohotti silmänsä minuun, kun aloin puhua, ja hän katseli minua levollisesti, kunnes olin lopettanut ja seisoin siinä aivan hengästyneenä ja ymmällä. Hän oli hetken aikaa vaiti, ikäänkuin hän olisi tuuminut mitä sanoa ja alkoi sitten:
"Oletteko lukenut vertausta kylväjästä, joka läksi kylvämään, Hump? Siinä tapauksessa te ehkä muistatte, että osa siemenistä lankesi kivistöön, jossa ei ollut paljon maata, ja ne itivät nopeasti, siksi ettei niillä ollut syvää maata. Mutta kun aurinko nousi, niin pouta poltti ne ja ne kuivettuivat, siksi ettei niillä ollut juuria. Ja osa lankesi orjantappuroihin ja orjantappurat kasvoivat ja tukahduttivat ne."
"No hyvä?", sanoin minä.
"No hyvä?" toisti hän puoleksi harmistuneena. "Ei se ollut yhtään hyvä. Toinen noista tapauksista soveltuu minuun."
Hän kumartui jälleen työnsä yli ja jatkoi jäljentämistään. Minä lopetin askareeni ja olin jo avannut oven lähteäkseni, kun hän puhutteli minua jälleen.
"Jos te tarkastelette kartalla Norjan länsirannikkoa, Hump, niin näette siinä syvän uurteen, jota sanotaan Romsdalin vuonoksi. Minä synnyin sadan mailin päässä tämän vuonon suusta. Mutta minä en ole norjalainen. Olen tanskalaista syntyperää. Vanhempani olivat kumpikin tanskalaisia, en tiedä, miten he joutuivat tuohon autioon seutuun länsirannikolle. En ole koskaan kuullut siitä. Muuten siinä jutussa ei ole mitään salaperäistä. He olivat köyhiä ja oppimattomia. He olivat köyhien ja oppimattomien ihmisten lapsia — noita meren kylväjiä, jotka niittävät aalloista satonsa, niinkuin aina maailman alusta asti on tehty. Ei siitä ole sen enempää sanottavana."
"Onpa niinkin", vastustin minä. "Koko asia on vieläkin yhtä hämärä."
"Mitä minä sitten sanoisin teille?" kysyi hän kiivaasti. "Kerronko teille lapsen ilottomasta elämästä? Kalaruoasta ja kaikin puolin tukalasta elämästä? Veneretkistä, joilla olin mukana niin pian kun osasin kävellä? Veljistänikö, joista toinen toisensa jälkeen läksi pitkille matkoille eikä koskaan palannut? Itsestänikö, joka ennenkuin osasin edes kirjoittaa tai lukea, jouduin jo kymmenen vuoden vanhana laivapojaksi rannikkolaivaan? Huonosta ruoastako ja vielä huonommasta kohtelusta — jolloin lyönnit ja potkut useinkin saivat palkita vuoteen ja aamiaisen, ja jolloin pelko ja viha ja tuska alituisesti valtasivat mieleni? En tahdo muistella tuota kaikkea, sillä vain ajatellessanikin tuota aikaa tunnen tulevani melkein hulluksi. Mutta tuolla rannikolla on laivureita, jotka mieheksi vartuttuani olisin voinut tappaa, jollei kohtalo olisi vienyt minua kauaksi niiltä seuduilta. Äskettäin kävin siellä, mutta pahaksi onneksi nuo laivurit olivat jo kaikki kuolleet, paitsi yksi ainoa. Hän oli perämies, kun muinoin erosin hänestä, ja laivuri tavatessani hänet jälleen. Lähtiessäni tuonnoin hänen luotaan oli hän raajarikko, joka ei koskaan enää voinut astua askeltakaan."
"Mutta kuinka te, joka luette Spenceriä ja Darwinia ettekä koskaan ole edes nähnyt koulua — kuinka te opitte lukemaan ja kirjoittamaan?" kysyin minä.
"Palvellessani englantilaisissa kauppalaivoissa. Kaksitoistavuotiaana tulin kajuutanvahdiksi, neljäntoista vuoden vanhana laivapojaksi, kuudentoista jungmanniksi, seitsemäntoista-vuotiaana laivamieheksi ja sitten kokiksi. Ääretön kunnianhimo ja alituinen yksinäisyys pakotti minua lukemaan omin päin — minä luin merenkulkutiedettä, matematiikkaa, tieteellisiä teoksia, kaunokirjallisuutta, kaikkea! Ja mitä hyötyä siitä on ollut? Tultuani nyt elämäni korkeimmalle huipulle, jolloin, niinkuin te sanotte, voimani alkavat mennä alaspäin ja kuolema vähitellen lähestyy, omistan minä oman laivan. Kurjaa se on, eikö totta? Ja kun aurinko nousi, niin pouta poltti minut ja minä kuivetuin, siksi ettei minulla ollut juuria."
"Mutta historia tietää kertoa orjista, jotka voittivat itselleen purppuran", sanoin minä moittivasti.
"Ja historia kertoo myöskin niistä tilaisuuksista, jolloin orjat saattoivat anastaa itselleen purppuran", vastasi hän äreästi. "Ei kukaan ihminen voi itse luoda sellaisia tilaisuuksia. Kaikki, mitä tuollaiset suuret miehet saivat aikaan, riippui kokonaan siitä tilaisuudesta, mikä heille tarjoutui. Siten korsikalainen teki. Minun unelmani ovat olleet yhtä suuret kuin konsanaan hänen. Minä olisin ottanut tilaisuudesta vaarin, jos se olisi tullut, mutta sitä ei tullut koskaan. Ohdakkeet kasvoivat ja tukahduttivat minut. Ja nyt voin sanoa teille, Hump, että te tiedätte minusta enemmän kuin kukaan muu elävä olento, omaa veljeäni lukuunottamatta."
"Kuka hän on? Ja missä hän on?"
"Hän kuljettaaMacedonia-laivaa, hän on hylkeenpyytäjä", kuului vastaus. "Me tapaamme hänet varmaan Japanin rannikolla. Häntä sanotaan Surma-Larseniksi."
"Surma-Larseniksi!" huudahdin minä. "Onko hän teidän kaltaisenne?"
"Tuskinpa vain. Hän on oikea karhu ja pölkkypää. Hän on saanut kaiken sen, mikä minussa on…"
"Raakaa", ehdotin minä.
"Niin — kiitos, että autoitte minua, kaiken sen mikä minussa on raakaa, hän osaa töin tuskin lukea ja kirjoittaa."
"Ei suinkaan hän koskaan haudo mielessään kaikenlaisia elämänkysymyksiä", lisäsin minä.
"Ei", vastasi Susi-Larsen tavattoman surullinen ilme kasvoillaan. "Hänen elämänsä on paljon onnellisempi, sillä hän on antanut elämän olla rauhassa. Itse eläminen vaatii kaikki hänen ajatuksensa, niin ettei hän ennätä sitä surra. Kuinka paljolta olisinkaan säästynyt, jollen minäkään olisi ruvennut lukemaan kirjoja!"
Yhdestoista luku
Ghoston tehnyt kierroksensa Tyynellä merellä niin kauaksi etelään, kuin sen oli määrä, ja on nyt suunnannut kulkunsa luoteeseen erästä asumatonta saarta kohti, missä meidän tulee ottaa vettä, ennenkuin jatkamme matkaa Japanin rannikolle ja ryhdymme hylkeenpyyntiin. Ampujat ovat koetelleet pyssyjänsä, ja soutajat ja veneiden ohjaajat ovat laittaneet kuntoon purjeensa, kietoneet nahkaa ja plattinkia airojen ja hankatappien ympärille, jotta voisivat äänettömästi päästä hylkeitten läheisyyteen, ja siistineet veneensä hienoiksi kuin omenapaistos — käyttääkseni Leachin hauskaa puheenpartta.
Hänen käsivartensa oli parantunut varsin hyvin, mutta arpi siihen jää ikipäiviksi. Thomas Mugridge pelkää häntä aivan kauheasti eikä uskalla mennä kannelle pimeän tultua. Kanssissa on pari kolme seisovaa riitakysymystä vireillä. Louis on kertonut minulle, että miehistön puheet ovat levinneet peräkannellekin ja että toverit ovat aika tavalla läksyttäneet juorujen levittäjiä. Hän pudistaa huolissaan päätään puhuessaan Johnsonista, joka on soutajana samassa veneessä kuin hänkin. Hän pelkää, että hänen käy vielä huonosti, sillä hän on ollut liian varomaton puheissaan, ja pari kolme kertaa hän on joutunut kiistaan Susi-Larsenin kanssa nimensä ääntämisen johdosta. Johansonille hän eräänä iltana antoi aika selkäsaunan välikannella, ja siitä pitäen on perämies lausunut oikein hänen nimensä. Mutta eihän Johnson voi koettaa samaa keinoa Susi-Larsenille.
Louis on myös kertonut minulle yhtä ja toista Surma-Larsenista, ja nuo tiedot pitävät aivan yhtä kapteenin antaman kuvauksen kanssa. Me tapaamme Surma-Larsenin luultavasti Japanin rannikolla. "Silloin vasta nousee oikea vihuri", ennustaa Louis, "sillä nuo veljekset vihaavat toisiaan kuin sudenpenikat ja sudenpenikoita he juuri ovatkin! Surma-Larsen on laivurinaMacedoniassa, joka on ainoa höyryalus koko hylkeenpyyntilaivastossa. Ja hänen laivassaan on neljätoista venettä, jota vastoin muissa kuunareissa on vain kuusi. Kerrotaanpa aivan yleisesti, että hänellä on tykkejäkin laivassaan, ja että se tekee hyvin kummallisia retkiä — kuljettaa salaa oopiumia Yhdysvaltoihin ja aseita Kiinaan, harjoittaapa sitä paitsi julkista merirosvoustakin." Minun täytyy ehdottomasti uskoa Louisin sanoja, sillä en kertaakaan ole saanut häntä kiinni valheesta, ja hän tuntee perinpohjin kaikki laivat ja laivurit.
Elämä tässä hirvittävässä helvetinlaivassa on samanlaista välikannella ja perällä kuin kanssissa ja keittiössäkin. Kaikkialla tapellaan aivan hurjasti ja väijytään toisten henkeä. Pyyntimiehet odottavat joka hetki, että pyssynkuula ratkaisee Smoken ja Hendersonin välisen riidan, ja Susi-Larsen on suoraan sanonut, että hän puolestaan tappaa toisen, jos he tekevät itsensä syypääksi sellaiseen tekoon. Hän on myös aivan peittelemättä selittänyt, ettei siihen ole syynä mikään moraalinen periaate, sillä hänen puolestaan ampujat saavat kyllä tappaa ja syödä toisensa, mutta hän tarvitsee heitä pyyntiin. Ja jos he pysyvät vain aisoissa kunnes pyyntiaika on päättynyt, niin hän lupaa panna toimeen suuret kemut, jossa kaikki riidat voidaan ratkaista ja jolloin henkiinjääneet saavat heittää kuolleet mereen ja hyväksi lopuksi keksiä jonkin kauniin jutun, miten nuo vainajat ovat heittäneet henkensä merellä.
Luulenpa, että hänen kylmäverisyytensä hämmästyttää hylkeenampujiakin. Sillä turmeluksestaan huolimatta he sittenkin pelkäävät häntä.
Thomas ryömii edessäni kuin koira, mutta sittenkin minä pelkään häntä. Pelko voi tehdä hänet rohkeaksi — tuo tunne on minullekin niin ihmeen tuttu — ja minä hetkenä tahansa tuo rohkeus voi saada vallan hänessä ja hän voi ottaa minut hengiltä. Polveni on nyt paljon parempi, jos kohta sitä ajoittain särkeekin, ja jäykkyys käsivarressani, jota Susi-Larsen puristi, alkaa jo hävitä. Muuten voin erinomaisen hyvin. Lihakseni ovat tulleet voimakkaammiksi ja jykevämmiksi. Mutta käteni ovat surkean näköiset. Ne ovat ikäänkuin keitetyt, kynnet ovat mustat ja halkeilleet ja nahka on kasvanut kuin sieni niiden päälle. Olen sitä paitsi saanut äkämiä, luultavasti ruoan johdosta, sillä sellaisia minulla ei koskaan ennen ole ollut.
Eräänä iltana ihmeekseni näin Susi-Larsenin lukevan raamattua. Raamattu, jota hän matkan alussa oli turhaan etsinyt, oli sittemmin löytynyt vainajan arkusta. Minä ihmettelin mitähän hyvää Susi-Larsen saattoi löytää siitä kirjasta, ja hän alkoi lukea minulle ääneen Salomon Saarnaajaa. Hänen lukiessaan tuntui minusta ikäänkuin hän olisi lausunut ilmi omat ajatuksensa, ja hänen syvä, surullisesti värähtelevä äänensä viehätti ja ihastutti minua. Olkoon, että hän on sivistymätön, mutta hän osaa sittenkin lukea oikealla painolla. Voin kuulla hänen äänensä milloin hyvänsä — en voi koskaan unohtaa, miten hän luki seuraavat sanat äänessään surumielisen värähtelevä sointu:
"Minä kokosin myös itselleni hopiaa ja kultaa ja tavaraa kuninkailta ja maakunnista; minä toimitin itselleni veisaajia, miehiä ja vaimoja, ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet.
"Ja tulin suureksi ja menestyin enempi kuin kaikki, jotka minun edelläni olivat Jerusalemissa: minun viisauteni pysyi myös minun tykönäni.
"Ja kaikkia, mitä silmäni toivoivat, olen minä heille antanut…
"Mutta kun minä katsoin kaikkia töitäni, jotka käteni olivat tehneet, ja vaivaa, jolla minä itseni olin vaivannut: niin katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva, eikä auringon alla ole mitään muuta.
"Kaikkien on laita sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin, hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin, niin sen joka uhraa, kuin senkin, joka ei uhraa, niinkuin hyvien niin syntistenkin, niin vannojan kuin sen, joka valaa pelkää.
"Se on paha kaikessa, mitä auringon alla tapahtuu, että yhdelle käy niinkuin toisellekin, josta myös ihmisten lasten sydän täyttyy pahuudella ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he elävät; sitten täytyy heidän kuolla.
"Mitä pitää siis jonkun valitseman? Niin kauan kuin eletään, on toivo, sillä elävä koira on parempi kuin kuollut jalopeura.
"Sillä elävät tietävät kuolevansa, mutta eivät kuolleet tiedä mitään, eivätkä he mitään enää ansaitse, sillä heidän muistonsa on unohdettu.
"On myös heidän rakkautensa ja heidän vihansa ja vainonsa jo rauennut eikä heillä ole yhtään osaa maailmassa kaikessa, mitä auringon alla tapahtuu."
"Kas tässä se nyt on, Hump", sanoi hän sulkien kirjan ja katsoen minuun. "Salomo, Israelin kuningas Jerusalemissa, ajattelee aivan samoin kuin minä. Te sanotte minua pessimistiksi. Eikö tämä nyt ole kaikkein synkintä pessimismiä? Kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa. — Kaikkien laita on sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin, hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin — ja tämä kaikki on kuolemaa ja pahuutta. Sillä Salomo rakasti elämää eikä tahtonut kuolla, ja niinpä hän sanoi: 'Elävä koira on parempi kuin kuollut jalopeura.' Hän pani enemmän arvoa turhuuteen ja hengen vaivaan kuin haudan hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen. Minä teen samoin kuin hänkin. Matelu täällä maan päällä on eläimellistä, mutta inhottavaa olisi ajatella, etten voisikaan sitä tehdä, vaan että olisin vain kuollut möhkäle tai tukki. Se inhottaa sitä elämää, joka on minussa, tätä elämää, jolle liikunta on kaikki kaikessa, jolla on kykyä liikkua ja joka tietää itse omistavansa tämän kyvyn. Elämä itse ei tuota tyydytystä, mutta vieläkin vähemmän voi kuoleman ajatus tyydyttää."
"Te istutte siinä vielä paljon lujemmin kiinni kuin Omar", sanoin minä, "hän heittäytyi nautintoihin päästyään nuoruusajan raskasmielisyydestä vapaaksi ja käsitti materialisminsa aivan toiselta kannalta."
"Kuka on Omar?" kysyi Susi-Larsen — ja sinä päivänä en suorittanut sen pitemmältä askareitani, enkä liioin seuraavana enkä sitä seuraavanakaan päivänä.
Ahmiessaan mitä erilaisimpia kirjoja ei hänen käsiinsä koskaan ollut sattunut persialaisen runoilijan Omarin Rubaiyat-nimistä mieterunoelmaa ja siitä tuli hänelle nyt aivan pohjaton aarre. Muistin sen melkein kokonaan ulkoa, ainakin kaksi kolmannesta siitä, ja helposti muistui loputkin mieleeni. Tuntikausia me keskustelimme erinäisistä säkeistä, ja hän huomasi niissä haikeutta ja kapinahenkeä, mikä ei koskaan ollut pistänyt minun silmiini. Minä lausuin jotakuinkin vilkkaasti, ja hyvämuistinen kun oli, hän oppi usein säkeistön ulkoa kuultuaan sen kahdesti, vieläpä joskus ensi kerrallakin. Ja hän lausui niitä suurella hehkulla ja intohimoisella kapinahengellä, joka todellakin oli vakuuttava.
Minua huvitti tietää, mikä runo miellyttäisi häntä enimmin, enkä lainkaan ihmetellyt, kun hän mainitsi erään, joka varmaan oli syntynyt hetken kiihkeydessä ja kokonaan soti persialaisen runoilijan tyyntä filosofiaa ja nerokkaita elämänohjeita vastaan.
"Suurenmoista!" huudahti Susi-Larsen luettuani sen vielä kerran, "suorastaan suurenmoista! Ihminen heitetään tähän elämään vastoin tahtoansa, ja vasten tahtoansa hän taas karkotetaan täältä. Se on julkeutta — aivan niin! Sen paremmin runoilija ei olisi voinut tuota ajatusta kuvata!"
Turhaan koetin vastustaa häntä. Sain kokonaisen tulvan vastaväitteitä vastaani.
"Elämä on nyt kerran sellainen, se ei voi olla toisin. Elämä nousee aina kapinaan lopun lähestyessä. Sitä ei voi auttaa. Salomon mielestä elämä ja kaikki sen toimet eivät ole mitään muuta kuin turhuutta ja hengen vaivaa, jotakin pahaa — mutta kuolema, jolloin ihminen ei voi enää ajaa takaa turhamaisuutta, oli hänen mielestään vieläkin pahempi. Luku luvulta hän suree sitä pahaa, joka tulee jokaisen osaksi. Siten Omarkin tekee, ja niin minä ja tekin teette, niin, sen tekin teette, sillä te kapinoitte kuolemaa vastaan, kun Cooky hioo veistään tappaakseen teidät. Te pelkäätte kuolemaa — elämä, joka on teissä, joka on parasta mitä teissä on, joka on enemmän kuin te itse, ei tahdo kuolla. Te olette puhunut kuolemattomuudenvaistosta. Minä puhun sen sijaan elämänvaistosta, joka kuoleman lähestyessä voittaa niin sanotun kuolemattomuudenvaiston. Siten teidän kävi — sitä te ette voi kieltää — siksi että te näitte tuon hullun kokin hiovan veistänsä. Te pelkäätte häntä yhä vieläkin. Ja te pelkäätte minuakin. Sitä te ette voi kieltää. Jos minä tarttuisin teitä kurkkuun kiinni, kas näin", — hän puristi minua kurkusta niin etten voinut vetää henkeä — "ja puristaisin teistä hengen — kas näin ja näin — niin teidän kuolemattomuudenvaistonne katoaisi aivan heti ja teidän elämänvaistonne, se joka tahtoo elää, leimahtaisi ilmi liekkiin, ja te taistelisitte henkenne puolesta. Mitä? Minä näen nyt jo kuolemanpelon teidän silmissänne! Te huidotte käsiänne. Te ponnistatte koko vähäisen voimanne saadaksenne elää. Teidän kätenne tarttuu minun käsivarteeni, vaikka sen kosketus on yhtä kevyt kuin perhosen. Teidän rintanne kohoaa, kielenne riippuu ulos suusta, kasvonne mustuvat ja silmänne vuotaa vettä. 'Minä tahdon elää, elää, elää!' huutaa ääni teidän rinnassanne, ja te tahdotte elää täällä ja juuri tänä hetkenä, eikä vasta kuoleman jälkeen. Ehkäpä te ette uskokaan kuolemattomuuteen? Hahahaa! Te ette ole oikein varma asiastanne. Te pelkäätte, että tulette petetyksi. Te voitte olla täysin varma vain tästä elämästä. Mutta teidän silmissänne mustuu yhä enemmän. Kuoleman pimeys ympäröi teitä, laskeutuu teidän ylitsenne, kasaantuu teidän eteenne — te ette elä enää, ette tunne, ette voi liikkua enää. Ja teidän silmänne jäykistyvät, tulevat lasimaisiksi. Te kuulette vain epäselvästi minun ääneni, ikäänkuin olisin kaukana teistä. Te ette voi enää erottaa kasvonpiirteitäni. Ja sittenkin te ponnistatte kaikki voimanne päästäksenne irti minusta. Te potkitte. Teidän ruumiinne kiemuroi kuin käärme. Ja rintanne kohoaa… Niin, elää, elää, elää…"
En kuullut sen enempää. Minä vajosin pimeyteen, jota hän niin sattuvasti oli kuvannut, ja kun toivuin jälleen, makasin pitkänäni maassa. Susi-Larsen poltti sikariaan ja katseli minua uteliaasti.
"No, uskotteko nyt minua?" kysyi hän. "Kas, juokaa hiukan. Minä tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä."
Minä pudistin päätäni. "Teidän todistuksenne ovat liian väkivaltaisia", onnistui minun suurella vaivalla saada sanotuksi, sillä kurkkuani kirveli pahasti.
"Te olette aivan reipas puolen tunnin kuluttua", vakuutti hän. "Ja minä lupaan, etten käytä enää toiste ruumiillisia todisteita. Nouskaa nyt ylös! Te voitte käydä tuolille istumaan."
Minähän olin vain leikkikalu tuon pedon käsissä, ja me jatkoimme keskustelua Omarista ja Salomosta. Keskustelimme aina puoliyöhön asti.
Kahdestoista luku
Tänä viimeisenä vuorokautena on raakuus suorastaan puhjennut kukkaansa laivassa. Se on levinnyt kuin tarttuva tauti kajuutasta kanssiin. Enpä tiedä mistä oikein aloittaisinkaan. Syynä kaikkeen on ollut Susi-Larsen. Johnson oli varmaan ostanut öljykankaisen vaatekerran varastosta ja huomannut, että se oli varsin huonoa lajia. Hän oli heti valmis lausumaan ilmi ajatuksensa. Laivan pukuvarastossa on tarjona kaikenlaisia esineitä, joita merimiehet voivat tarvita matkalla, ja tuollaisia pienoiskauppoja on kaikilla hylkeenpyyntilaivoilla. Merimiesten ostot vedetään sitten pois heidän tuloistaan pyyntiaikana. Sekä ampujat että soutajat ja veneiden ohjaajat ovat kaikki samassa asemassa — palkan asemesta he saavat määrätyn prosentin saaliista, niin tai niin paljon kustakin nahasta, jonka kukin on pyytänyt.
En ollut kuullut lainkaan, että Johnson oli tyytymätön saamaansa vaatetukseen, ja siksi kaikki siitä johtuvat seuraukset yllättivät minut aivan äkkiä. Olin juuri lakaissut kajuutassa ja keskustelin parast'aikaa Susi-Larsenin kanssa Hamletista — Shakespearen henkilöistä Hamlet huvitti häntä kaikkein enimmin — kun Johanson tuli alas portaita ja Johnson seurasi hänen jäljessään. Viimeksi mainittu otti lakin päästään niinkuin tapa vaati, ja hän seisoi siinä keskellä lattiaa katsellen kunnioittavasti kapteeniin, vaivoin pysytellen tasapainossa laivan heiluessa puolelle ja toiselle.
"Sulkekaa ovi ja vetäkää salpa eteen", sanoi Susi-Larsen minulle.
Täyttäessäni hänen käskyjään näin Johnsonin silmissä levottoman ilmeen, mutta en voinut aavistaa mikä siihen oli syynä. Yhtä vähän saatoin edeltäpäin ymmärtää sitä, mikä nyt tapahtui, ennenkuin se oli jo tapahtunut, mutta hän aavisti kaikki edeltäpäin ja odotti vain rohkeasti. Ja hänen käytöksensä hyvitti täydellisesti Susi-Larsenin materialismin. Merimies Johnson seurasi häikäilemättä yhtä ainoaa ajatusta, yhtä periaatetta, hän tahtoi pysyä totuudessa ja olla rehellinen. Hän oli oikeassa, hän tiesi olevansa oikeassa, ja siksi hän ei pelännyt. Hän oli valmis vaikka kuolemaan oikeuden puolesta, jos se olisi tarpeen, hän tahtoi olla uskollinen itselleen, rehellinen omalle sielulleen. Se oli sattuva todistus hengen voitosta lihan yli, sielun lannistumattomuudesta ja siveellisestä voimasta, jolla ei ole minkäänlaisia rajoja, vaan joka kohoaa yläpuolelle sekä aikaa että paikkaa ja toimii semmoisella varmuudella ja voimalla, joka ei voi johtaa alkuperäänsä muusaa kuin ikuisuudesta ja kuolemattomuudesta.
Mutta palatkaamme asiaan. Minä huomasin levottoman ilmeen Johnsonin silmissä, mutta käsitin sen väärin — luulin sen johtuvan hänen perinnöllisestä arkuudestaan ja kömpelyydestään. Perämies Johanson seisoi hänen vieressään, jonkin matkan päässä, ja noin kolme yardia hänestä, aivan hänen edessään istui Susi-Larsen kääntötuolissa. Suljettuani ovet ja vedettyäni salvan eteen seurasi hetken hiljaisuus — äänettömyyttä kesti varmaan minuutin verran. Susi-Larsen puhkesi ensimmäisenä puhumaan.
"Yonson", aloitti hän.
"Nimeni on Johnson, herra", oikaisi merimies pelotta.
"No Johnson sitten — piru vieköön! Voitteko arvata, miksi minä käskin teidät tänne?"
"Kyllä — tai en kuitenkaan", kuului pitkäveteinen vastaus. "Olen suorittanut kunnollisesti työni. Perämies sen kyllä tietää, ja tekin sen tiedätte, herra. Sen johdosta ei ainakaan ole valittamisen syytä."
"Ettekö tiedä mitään muuta?" kysyi Susi-Larsen. Hänen äänensä oli lempeä, hiljainen ja kehräävä.
"Minä tiedän, että te tahdotte vahingoittaa minua, herra", jatkoi Johnson yhä edelleen hitaalla äänellä, pannen jokaiselle sanalle aivan erityistä painoa. "Te ette pidä minusta. Te — te…"
"Jatkakaa vain", kehoitti Susi-Larsen. "Älkää pelätkö loukkaavanne minun tunteitani."
"En minä pelkää", vastasi merimies, ja äkillinen närkästyksen puna tunkeutui päivetyksen läpi. "Syynä siihen, etten osaa puhua nopeasti, on se, etten ole ollut kyllin kauan poissa vanhasta maailmasta, herra. Te ette pidä minusta siksi, että minussa on liiaksi miestä — siinä koko syy, herra."
"Teissä on liiaksi miestä totellaksenne laivakuria, jos te sitä tarkoitatte — ja jos te mahdollisesti ymmärrätte mitä tarkoitan", vastasi Susi-Larsen.
"Minä osaan englanninkieltä ja tiedän, mitä te tarkoitatte, herra", vastasi Johnson. Puna hänen kasvoillaan tummeni, kun toinen niin pilkallisesti vetosi hänen kielitaitoonsa.
"Johnson", sanoi Susi-Larsen ikäänkuin hän nyt vasta olisi siirtynyt varsinaiseen asiaan, "olen kuullut, että te ette ole oikein tyytyväinen öljyvaatteihinne?"
"En olekaan. Ne eivät ole hyvät, herra."
"Ja te olette valittanut siitä toisille."
"Minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi merimies rohkeasti. Mutta hän ei puhunut niin juhlallisen kohteliaasti kuin hänen olisi pitänyt tehdä, hän unohti sanoa "herra".
Samassa silmäni sattumalta osuivat Johansoniin. Hän seisoi siinä ja pui isoja nyrkkejänsä, avasi ja puristi ne yhteen vähän väliä, ja hänen kasvonsa ilme oli suorastaan pirullinen, niin ilkeästi hän katseli Johnsonia. Hänen toisen silmänsä alla oli mustelma, pieni merkki siitä rangaistuksesta, jonka nuori merimies oli hänelle antanut. Ensi kertaa heräsi nyt hämärä aavistus sielussani, että jotakin kauheaa tulisi tapahtumaan — mutta mitä, sitä en voinut lainkaan kuvailla mielessäni.
"Tiedättekö miten sen käypi, joka moittii minua ja minun varastoani, niinkuin te olette tehnyt?" kysyi Susi-Larsen.
"Kyllä minä sen tiedän, herra", kuului vastaus.
"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Susi-Larsen terävällä ja käskevällä äänellä.
"Mitä te ja perämies aiotte minulle tehdä, herra."
"Katsokaa häntä, Hump", sanoi Susi-Larsen minulle, "katsokaa tätä elävää ainemöhkälettä, joka liikkuu ja hengittää ja nousee vastarintaan ja on aivan vakuutettu siitä, että hänessä on jotakin hyvää — häneen on tarttunut muutamia inhimillisiä kuvitteluja, niinkuin rehellisyyttä ja kunniantuntoa, ja hän tahtoo elää niiden mukaan, kaikista persoonallisista ikävyyksistä huolimatta. Mitä te hänestä ajattelette, Hump? Mitä te ajattelette hänestä?"
"Minä ajattelen, että hän on parempi ihminen kuin te", vastasin minä, sillä äkkiä teki mieleni saada edes osa siitä vihasta, joka uhkasi Johnsonia. "Hänen inhimilliset kuvittelunsa, joksi te niitä nimitätte, todistavat jaloutta ja miehuullisuutta. Teillä ei ole sellaisia kuvitteluja, teillä ei ole unelmia eikä ihanteita. Siinä suhteessa te olette aivan köyhä."
Hän nyökkäsi mielissään päätään. "Aivan oikein, Hump, aivan oikein. Minulla ei ole jaloja eikä miehuullisia kuvitteluja. Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona, sanon minä samoin kuin Salomokin. Minun ainoa periaatteeni on oman edun valvominen, ja se antaa minulle voimaa elämiseen. Tuossa käyteaineen möhkäleessä, jota te nimitätte 'Johnsoniksi', ei ole enemmän jaloutta kuin missä aineessa tahansa, niin pian kuin hän ei enää ole käyteainetta, vaan ainoastaan tuhkaa ja tomua, mutta minä sen sijaan olen yhä edelleen elossa ja voin mieleni mukaan raivota. Tiedättekö mitä aion tehdä?"
Minä pudistin päätäni.
"Minä aion käyttää hyväkseni raivoamisoikeuttani ja minä näytän teille miten jalouden sitten käy. Katsokaa nyt!"
Hän istui kolmen yardin päässä Johnsonista. Yhdeksän jalan päässä! Hän hyökkäsi tuoliltaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousematta edes pystyyn. Hän hyökkäsi paikaltaan aivan siinä asennossa kuin hän oli istunut — heittäytyi kumarassa eteenpäin ikäänkuin villi eläin, kuin tiikeri — ja kuin tiikeri hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun. Turhaan Johnson koetti väistää tätä raivoavaa laviinia. Hän varjeli vatsaansa toisella käsivarrellaan, toisella hän peitti kasvonsa. Mutta Susi-Larsenin nyrkki osui näiden molempien väliin, suoraan rintaan, ja sen isku oli murskaava. Johnson ei saanut hengitetyksi, hän haukkoi vain ilmaa voimatta vetää sitä syvemmältä pitkään aikaan. Vihdoin hän puhkui ikäänkuin hän äkisti olisi heilahduttanut kirvestä ilmassa. Hän oli vähällä kaatua selälleen ja horjahteli edestakaisin koettaessaan pysyä tasapainossa.
Minun on aivan mahdoton lähemmin kuvata tätä hirveään kohtausta. Se oli aivan liian tärisyttävä. Voin pahoin vain ajatellessanikin sitä. Johnson piti rohkeasti puoliaan, mutta hänen voimansa eivät riittäneet minnekään Susi-Larsenin rinnalla, ja vielä paljon vähemmän, kun sekä Susi-Larsen että perämies kävivät hänen kimppuunsa. Se oli suorastaan hirveää. En koskaan olisi voinut luulla, että ihminen voi kestää niin paljon ja sittenkin vielä elää ja taistella vastaan. Ja sitä juuri Johnson teki. Tietysti hänellä ei ollut vähintäkään voittamisen toivoa, ja sen hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, mutta hänen miehuutensa vaati häntä sittenkin pitämään puoliansa.
Tuo kohtaus oli minulle aivan liikaa. Tunsin, että voisin vaikka kadottaa järkeni ja hyökkäsin sen vuoksi portaita ylös avatakseni ovet ja päästäkseni kannelle. Mutta silloin Susi-Larsen jätti hetkeksi uhrinsa rauhaan. Yhdellä ainoalla harppauksella hän seisoi vieressäni ja viskasi minut kajuutan perimmäiseen sopukkaan.
"Se on vain yksi elämän ilmiö, Hump", selitti hän. "Jääkää katsomaan sitä! Te voitte tehdä uusia huomioita sielun kuolemattomuudesta. Ja tiedättehän te sitä paitsi, ettemme me tee Johnsonin sielulle mitään pahaa. Me voimme vain tuhota hänen katoavan ruumiinsa."
Aika tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus — ehkäpä tuo hirveä kohtaus ei kestänyt sittenkään enemmän kuin kymmenen minuuttia. Susi-Larsen ja perämies rääkkäsivät kilvan uhri-parkaansa. He löivät häntä nyrkeillänsä, he potkivat häntä raskailla saappaillansa, he viskasivat hänet maahan ja raastoivat hänet jälleen pystyyn heittääkseen hänet uudestaan maahan. Hänen silmänsä olivat pöhötyksissä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, ja verta juoksi hänen korvistaan, nenästään ja suustaan, jotta kajuutta oli kuin teurastuspenkki. Kun hän ei enää jaksanut nousta pystyyn, löivät ja potkivat he häntä pitkänään.