"Lopettakaa jo, lopettakaa, Johanson", sanoi Susi-Larsen vihdoin.
Mutta peto perämiehen sielussa oli herännyt, ja Susi-Larsenin täytyi kyynärpäällään työntää hänet kauemmaksi. Tuo töytäys näytti varsin kevyeltä, mutta se heitti Johansonin sittenkin niin äkkiä taakse kuin korkki olisi lentänyt pullosta ja hän iski päänsä seinään kovalla kolinalla. Hän kaatui puoleksi tajuttomana maahan, hengitti syvään ja räpytti silmiään kuin mielenvikainen, mutta hetken kuluttua hän sittenkin nousi pystyyn.
"Avatkaa nyt ovet, Hump", käski Susi-Larsen.
Minä tottelin, ja molemmat pedot nostivat tajuttoman uhrinsa maasta, ikäänkuin siinä olisi ollut vain säkillinen soraa, laahasivat hänet ylös portaita ja kapeasta oviaukosta kannelle. Veri juoksi punaisena virtana hänen nenästään ruorimiehen jaloille. Se oli Louis, Johnsonin venetoveri. Mutta Louis hoiti tehtäväänsä ja tuijotti lakkaamatta kompassikoppiin.
Sen sijaan käyttäytyi George Leach, entinen laivapoika, aivan toisin. Ei mikään tapaus laivalla ollut hämmästyttänyt meitä yhtä suuresti. Ilman minkäänlaista käskyä hän tuli peräkannelle ja laahasi mukanaan Johnsonin kokkaan, missä hän alkoi parhaansa mukaan hoitaa hänen haavojansa. Johnsonia olisi ollut aivan mahdoton tuntea, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat kokonaan muuttuneet, niin pöhöttynyt hän oli ja väriltään vaihtunut tuona varsin lyhyenä hetkenä, joka oli kulunut tapauksen alusta siihen saakka, kunnes hänet laahattiin tajuttomana kannelle.
Entäs George Leach… Melkein samaan aikaan kun minä olin lopettanut siivouksen kajuutassa, oli hän ottanut Johnsonin huostaansa. Olin juuri noussut kannelle hengittääkseni hiukan raitista ilmaa ja lepuuttaakseni kiihottuneita hermojani. Susi-Larsen poltti sikariaan ja tarkasteli patenttilokia, jotaGhosttavallisesti veti perässään, mutta joka nyt jostakin syystä oli nostettu kannelle. Äkkiä kuulin Leachin äänen, se oli sortunut ja raivosta aivan karhea. Käännyin taakseni ja näin hänen seisovan keittiön luona, peräkannen astimella. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiään ilmaan.
"Jumala kirotkoon teidän sielunne helvetin piinaan, Susi-Larsen!" alkoi hän. "Oikeastaan helvettikin on teille liian hyvä, te kurja raukka, murhaaja, sika!"
Minä seisoin ikäänkuin ukkosen iskemänä. Aavistin jo edeltäpäin miten hänen kävisi. Mutta Susi-Larsen ei viitsinytkään karata hänen kimppuunsa. Hän astui hitaasti korokkeen reunalle, nojasi kyynärpäätään keittiön seinää vasten ja katseli miettivänä ja uteliaasti kiihottunutta nuorukaista.
Ja George Leach sätti ja haukkui Susi-Larsenia pahemmin kuin koskaan ennen olen kuullut. Merimiehet kerääntyivät pelästyneinä yhteen ryhmään kansiluukun edustalle kuuntelemaan. Hylkeenampujat ryntäsivät pesästään esille, mutta minä huomasin, että Leachin puhuessa leikki katosi kauaksi heidän kasvoiltaan. Heitäkin peloitti — tosin ei nuorukaisen julmat sanat, vaan hänen ääretön rohkeutensa. Tuntui aivan käsittämättömältä, että joku elävä olento taisi tällä tavalla sanoa Susi-Larsenille totuuden vasten kasvoja. Omasta puolestani minä ihailin pelotonta nuorukaista, ja minä näin miten hänen kuolematon sielunsa sai voiton hänen ruumiistaan ja ruumiillisesta pelostaan aivan kuin entisajan profeetat tuomitessaan vääryyttä.
Ja millainen tuomio se oli! Hän paljasti niin kokonaan Susi-Larsenin sielun, että kaikkien täytyi halveksia sitä. Hän syyti oikean kiroustulvan hänen ylitsensä, hän herjasi häntä tavalla, joka muistutti mieleen katolisen kirkon keskiaikaisia pannaanjulistuksia. Hänen syytöksillään ei ollut mitään rajaa, hetkittäin hänen vihansa oli ylevä, miltei jumalallinen, hetkittäin hän sätti jälleen mitä karkeimmalla ja sopimattomimmalla tavalla.
Hän raivosi kuin hullu. Hänen huulensa olivat vaahdossa, ja vähän väliä hän oli tukehtua, sanat korisivat vain epäselvinä hänen kurkussaan. Ja kaiken aikaa Susi-Larsen seisoi aivan levollisena ja välinpitämättömänä, nojasi vain kyynärpäähänsä ja katseli Leachia uteliain katsein. Tuo käyteaineen hurja purkaus, tuo liikkuvan materian uhka, tavaton kapina hämmästytti ja huvitti häntä.
Joka hetki minä odotin — ja me odotimme kaikki — että hän hyökkäisi rohkean nuorukaisen kimppuun ja musertaisi hänet. Mutta se ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensäkään. Sikari sammui, mutta Susi-Larsen seisoi yhä ääneti ja katseli vain uteliaasti Leachia.
Nuorukainen oli kiihottanut itsensä aivan tajuttomaan raivoon.
"Sika! Sika! Sika!" hän huusi kaikin voimin. "Miksi ette tule alas ja tapa minua, murhaaja? Tehkääpä se! En minä pelkää. Eikä kukaan estä teitä. Paljon parempi on kuolla, jotta teidän valtanne ei voi ulottua minuun, kuin olla hengissä ja teidän kynsissänne! Tulkaa, kurja raukka! Tappakaa minut! Tappakaa minut! Tappakaa minut!"
Samassa Thomas Mugridgen harhaileva sielu johti hänet näyttämölle. Hän oli seisonut keittiön ovella ja kuunnellut, mutta nyt hän astui aivan komeasti esiin ja heitti jotakin roskaa reunan yli mereen, jotta verinen näytelmä, jonka hän aavisti olevan tulossa, ei menisi häneltä hukkaan. Hän käänsi rasvaiset, hymyilevät kasvonsa Susi-Larseniin, joka ei näyttänyt huomaavan häntä. Mutta se ei häirinnyt kokkia vähääkään, hän oli siksi hullu, että hän kääntyi Leachin puoleen ja sanoi:
"Onpas sekin puhetta! Kerrassaan kauheaa!"
Leachin raivo sai uuden käänteen. Tässä oli ainakin joku, johon saattoi käydä käsiksi. Ja ensi kertaa iskettyään Leachia veitsellä näyttäytyi Mugridge aseettomana keittiönsä ulkopuolella. Sanat olivat tuskin kajahtaneet hänen huuliltaan, kun Leach viskasi hänet maahan. Kolmesti hän nousi pystyyn ja koetti palata keittiöön, mutta joka kerta toinen viskasi hänet jälleen maahan.
"Oi hyvä Jumala!" huusi kokki valittaen. "Auttakaa! Auttakaa! Viekää hänet pois — ettekö voi viedä pois häntä? Kuulkaa!"
Hylkeenampujat nauroivat ääneensä helpotuksesta. Murhenäytelmä oli muuttunut ilveilyksi. Merimiehet tunkeutuivat nyt rohkeasti perälle, irvistelivät ja työnsivät toisiaan, nähdäkseen miten kokki, jota kaikki vihasivat, sai selkäänsä. Minäkin tunsin rintani paisuvan ilosta. Minä myönnän, että nautin siitä kurituksesta, jota Leach antoi Thomas Mugridgelle, vaikka se olikin melkein yhtä hirveä kuin se, jonka Mugridge oli hankkinut Johnsonille, mutta Susi-Larsenin kasvojen ilme ei muuttunut vähääkään. Hän ei muuttanut asentoakaan, vaan tuijotti yhä eteensä yhtä suurella uteliaisuudella kuin ennenkin. Näyttipä siltä kuin hän, katsellessaan tätä elämän näytelmää, olisi toivonut voivansa tehdä jonkin uuden keksinnön sen johdosta — ikäänkuin hän olisi koettanut tutkia jotakin, mitä hän tähän asti ei ollut huomannut, ehkäpä saada käsiinsä sen avaimen, joka saattoi antaa hänelle selityksen elämän salaisuuteen.
Entäs tuo hirveä kohtaus! Se oli aivan samanlainen kuin edellinenkin kajuutassa. Kokki koki turhaan päästä raivoavaa nuorukaista pakoon. Turhaan hän yritti paeta kajuuttaankin. Hän vieri sinnepäin, hän ryömi, hän keikahti sinnepäin joka kerta, kun hän kaatui maahan. Mutta isku seurasi toistaan hirveällä vauhdilla. Hän viskautui edestakaisin kuin höyhen, kunnes makasi siinä yhtä kurjassa tilassa kuin Johnsonkin. Eikä kukaan tullut apuun. Leach olisi voinut tappaa hänet, mutta hän arveli varmaan jo kostaneensa kylliksi. Hän vetäytyi pois vihollisensa luota, joka loikoili siinä kuin vinkuva ja valittava koiranpentu, ja poistui kokkapuoleen.
Mutta nämä molemmat kohtaukset olivat vain sen päivän ohjelman alkunumeroita. Iltapuolella riitaantuivat Smoke ja Henderson, laukauksia pamahti äkkiä välikannelta, ja muut neljä hylkeenampujaa hyökkäsivät aika vauhtia kannelle. Paksu savupilvi nousi portaita ylös, ja tämän pilven läpi hyökkäsi Susi-Larsen yhdellä harppauksella. Ylös kuului iskujen ja tappelun kolinaa. Molemmat ampujat olivat haavoittuneet, ja nyt kuritti Susi-Larsen kumpaistakin, siksi etteivät he olleet totelleet hänen käskyjään, vaan olivat tehneet toisensa kelpaamattomiksi pyyntiin. Heidän haavansa olivat varsin pahoja, ja annettuaan miehille selkään Susi-Larsen hoiti heidän haavojaan hyvin alkuperäisellä tavalla ja sitoi ne. Minä autoin häntä hänen tutkiessaan ja puhdistaessaan niitä, ja molemmat miehet kestivät hänen kovakouraista käsittelyänsä saamatta muuta huumausainetta kuin aika pikarillisen whiskyä.
Sitten ensimmäisen iltapäivävartion aikana syntyi levottomuutta kanssissa. Se johtui niistä puheista ja juoruista, jotka olivat olleet syynä Johnsonin rääkkäykseen, ja päättäen siitä melusta, joka alhaalta kuului, sekä merimiesten mustelmista ja haavoista, oli päivänselvää, että toinen puoli miehistöä oli antanut toiselle aika selkäsaunan.
Toinen iltapäivävartio päättyi siten, että tappelu syttyi Johansonin ja Latimerin välillä — tuon laihan pyyntimiehen, joka ulkomuodoltaan oli täysin amerikkalainen. Heidän riitansa syntyi sen johdosta, että Latimer oli valittanut perämiehen pitävän kovaa ääntä nukkuessansa, ja vaikka Johanson saikin selkäänsä, niin hän piti koko välikannen asukkaat yöllä hereillä, nukkuen itse kaikkein sikeintä untaan — sillä unissaan hän useampaan kertaan uudisti heidän tappelunsa.
Mitä minuun tuli, niin painajainen kiusasi minua kaiken yötä. Koko päivä oli ollut kuin hirveintä unta. Toinen raaka kohtaus oli seurannut toistansa; kuohuvat intohimot ja kylmäverinen julmuus oli yllyttänyt miehiä toisiaan vastaan, he olivat yrittäneet vahingoittaa ja runnella toisiansa. Hermoni olivat hirveän kiihottuneet. Tunsin sisällistä väristystä. Kaiken ikäni olin elänyt rauhassa tuntematta ihmisten eläimellisyyttä. Elämäntuntemukseni rajoittui vain elämän henkiseen puoleen. Tosin olin joskus nähnyt raakuuttakin, mutta ainoastaan henkistä raakuutta — olinhan kuullut Charley Furusethin purevia kompasanoja, klubitoverini armottomia epigrammeja ja satunnaisia vaikeastisulavia sukkeluuksia sekä silloin tällöin kouluaikoinani joitakin ilkeitä huomautuksia opettajieni puolelta.
Siinä olikin kaikki. Mutta että ihmiset voivat purkaa vihansa musertamalla toistensa jäseniä ja vuodattamalla heidän vertansa, oli jotakin aivan uutta ja kauhistuttavaa minulle. Huomasin, ettei minua syyttä ollut nimitetty "Sissy" van Weydeniksi, ja minä heittelehdin levottomasti vuoteellani kaiken yötä. Toinen paha uni seurasi toistaan. Minusta tuntui, etten tähän asti ollut tietänyt kerrassaan mitään todellisesta elämästä. Minä nauroin katkerasti itselleni ja arvelin, että Susi-Larsenin vastenmielinen filosofia sittenkin antoi luotettavamman kuvan elämästä kuin omani.
Ja minä pelästyin huomatessani mihin suuntaan ajatukseni kulkivat. Ympäristöni raakuus vaikutti silminnähtävästi vahingollisesti minuun. Se oli vähällä turmella minulta kaiken sen, mikä elämässä oli valoisaa ja parasta. Järkeni sanoi minulle, että se rääkkäys, jonka alaiseksi Thomas Mugridge oli joutunut, oli jotakin pahaa, ja kuitenkaan en voinut mitenkään olla siitä iloitsematta. Vieläpä silloinkin kun tunsin suuren synnin painostavan mieltäni — se oli todellakin synti — naureskelin itsekseni mielettömässä ihastuksessani. Minä en ollut enää Humphrey van Weyden. Minä olin Hump, laivapoikaGhost-kuunarissa. Susi-Larsen oli kapteenini ja muut olivat tovereitani, ja minuunkin oli se leima painanut monta merkkiä, joka oli jättänyt jälkensä kaikkiin.
Kolmastoista luku
Kolmantena päivänä minä hoidin sekä omat että Thomas Mugridgen askareet, ja voin kerskailla suorittaneeni ne hyvin. Tiedän että Susi-Larsen oli tyytyväinen, ja koko miehistö loisti ilosta koko sinä lyhyenä aikana, jolloin minä hoidin keittiötä.
"Ensi kertaa siitä saakka kun tulin laivaan on ruoka siististi valmistettua", sanoi Harrison minulle keittiön ovelta, kantaen sinne kulhoja ja pannuja kanssista päivällisen jälkeen. "Tommyn ruoka maistuu aina rasvalta, härskiltä rasvalta — enkä usko hänen muuttaneen paitaa siitä saakka kun läksimme San Franciscosta."
"Minä tiedän, ettei hän sitä ole tehnyt", vastasin minä.
"Voisinpa lyödä vetoa, että hän nukkuukin samassa paidassa", sanoiHarrison.
"Sen vedon te voittaisitte", selitin minä. "Hän on koko ajan käyttänyt yhtä ja samaa paitaa, hän ei ole kertaakaan riisunut sitä yltään."
Susi-Larsen ei suonut kokille muuta kuin kolme päivää lepoa parantuakseen vammoistaan. Neljäntenä päivänä hänet laahattiin kopistaan ulos rampana ja haavoittuneena, silmät turvoksissa, niin että hän töin tuskin saattoi nähdä mitään, ja pakotettiin jälleen työhön. Hän puhkui ja itki, mutta Susi-Larsen ei armahtanut.
"Ja pitäkää varanne, ettette tarjoa meille enää mitään sotkua", sanoi hän lopuksi. "Minä en siedä enää rasvaa ja likaa, ja silloin tällöin teillä pitää olla puhdas paitakin, jollette tahdo päästä uimaan. Ymmärrättekö?"
Vaivoin Thomas Mugridge laahautui keittiön lattian poikki, ja kun laiva hiukankin heilahti, hän horjahti ja oli vähällä kaatua kumoon. Saadakseen tukea hän tavoitteli kädellään rautatankoa, joka kulki pitkin lieden reunaa, mutta hän osui syrjään ja koko horjuvan ruumiinsa painolla hänen kätensä iski suoraan hehkuvaan lieteen. Samassa kuului pihisevää ääntä, jota seurasi palaneen lihan käry ja vihlova tuskanhuuto.
"Voi hyvä Jumala, — voi, hyvä Jumala — mitä minä olen tehnyt?" hän valitti vaipuen hiililaatikolle ja heiluttaen vahingoittunutta kättään edestakaisin. "Miksi kaikki tämä on kohdannut minua? Minä tulen aivan sairaaksi, se on varma — ja minä, joka olen koettanut aina elää sovinnossa tekemättä kenellekään pahaa."
Kyyneleet vuotivat pitkin hänen pöhöttyneitä ja sinikyhmyisiä poskiaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Äkkiä levisi hänen kasvoilleen hurja ilme.
"Oi, kuinka minä vihaan häntä! Kuinka minä vihaan häntä!" sanoi hän.
"Ketä?" kysyin minä. Mutta miesparka alkoi jälleen itkeä onnettomuuttaan. Muuten oli helpompi arvata ketä hän vihasi kuin ketä hän ei vihannut. Sillä minulla oli ollut tilaisuus nähdä, että piru riivasi häntä ja yllytti häntä vihaamaan kaikkia. Joskus minusta tuntui, että hän vihasi itseäänkin, niin kummasti ja luonnottamasti elämä oli pidellyt häntä. Sellaisina hetkinä minä säälin häntä syvästi ja häpesin, että koskaan olin iloinnut hänen vastoinkäymisistään ja kärsimyksistään. Elämä on kohdellut häntä kovasti. Se oli tehnyt hänelle aika tepposet muodostaessaan hänet sellaiseksi kuin hän oli, ja se oli kohdellut häntä yhä edelleen samalla tavalla. Mitä edellytyksiä hänellä oli muuttua toiseksi kuin mitä hän oli? Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun sanattomaan kysymykseeni, hän sanoi valittaen:
"Minulla ei koskaan ole ollut hyvä olla — ei koskaan eläissäni! Kuka luulette, lähetti minut kouluun, tai ravitsi nälkäistä vatsaani, tai pyyhki veristä nenääni, kun olin pieni? Kuka teki mitään minulle — kuka? Niin kuka — senpä minä juuri tahtoisin tietää!"
"Älkää surko sitä, Tommy", sanoin minä ja laskin tyynnyttäen käteni hänen olkapäälleen. "Rohkaiskaa mielenne. Kyllä kaikki vielä hyväksi kääntyy. Onhan teillä monta vuotta edessänne, ja te voitte tehdä mitä ikinä haluatte."
"Se oli valhe! Musta valhe!" hän huusi vasten naamaani pudistaen käteni pois. "Se on valhetta, sen te kyllä tiedätte. Minä olen se mikä olen, eikä minusta koskaan tule muuta kuin hylky. Toista on teidän, Hump. Te olette syntynyt herrasmieheksi. Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy nälkäisenä itkeä itsensä nukuksiin, vaikka vatsa kurnii ikäänkuin rotta sitä nakertelisi. Minun elämäni ei voi koskaan muuttua hyväksi. Vaikka minusta huomispäivänä tulisi Yhdysvaltojen presidentti, niin se ei sittenkään poistaisi sitä nälkää, jota pienenä poikasena sain kärsiä. Ja miten minun elämäni voisi muuttua hyväksi, senpä tahtoisin tietää? Ei, minä olen syntynyt kärsimään. Minulla on ollut enemmän suruja kuin kymmenellä muulla, se on varma. Sairaalassa olen maannut monet ajat. Sairastin kuumetta Aspinwallissa, Havannassa ja New Orleansissa. Olin vähällä kuolla äkämiin ja minulla oli märkähaavoja kuuden kuukauden aikana Barbadozissa. Unalulussa sain isonrokon, Sanghaissa taitoin molemmat jalkani, Unalaskassa sairastin keuhkokuumetta, San Franciscossa minulta taittui kolme kylkiluuta ja kaikki sisälmykseni menivät sikin sokin. Ja nyt minä olen täällä. Katsokaa minua! Katsokaa minua! Hän potki kylkiluuni jälleen irti selkärangasta. Ennen iltaa syljen verta. Kuinka minun elämäni voi muuttua hyväksi, sen tahtoisin tietää? Kuka siitä pitäisi huolen? Jumalako ehkä? Oi, hän vihaa minua varmaan oikein sydämen pohjasta, koska salli minun syntyä tähän kurjaan maailmaan!"
Hän valitti kovaa kohtaloaan vähintään toista tuntia; sitten hän ryhtyi taas työhönsä ontuen ja puhkien ja hänen silmissään paloi sammumaton viha koko maailmaa kohtaan. Hän oli kuitenkin tehnyt aivan oikean johtopäätöksen itsensä suhteen, sillä hän sai vähän väliä kohtauksia, oksensi verta ja kärsi hirveitä kipuja. Näyttipä todellakin siltä, kuin Jumala, niinkuin hän itse väitti, olisi vihannut häntä liiaksi salliakseen hänen kuolla, sillä hän toipui vähitellen ja tuli vielä entistäänkin ilkeämmäksi.
Kesti useita päiviä, ennenkuin Johnson laahautui jälleen kannelle ja ryhtyi veltosti työhönsä. Hän oli yhä vielä sairas, ja monta kertaa näin hänen vain suurella ponnistuksella kiipeävän latvapurjeeseen tai käpertyvän kivusta kokoon seisoessaan peräsimessä. Mutta vieläkin pahempi oli se seikka, että hän näytti kokonaan murtuneen sielultaan. Hän totteli aivan äänettömästi Susi-Larsenia ja oli matelevan nöyrä Johansonia kohtaan. George Leach käyttäytyi aivan toisin. Hän samoili kannella kuin nuori tiikeri, ja tuijotti rohkeasti vihasta leimuavin silmin Susi-Larseniin ja Johansoniin.
"Kyllä minä vielä kerran löylytän sinutkin, senkin ruotsalainen lättäjalka!" kuulin hänen eräänä iltana sanovan Johansonille kannella.
Perämies kiroili ja noitui pimeässä ja samassa viskautui ase vasten keittiön seinää. Sitten seurasi vielä useampia kirouksia ja pilkallista naurua, ja kun kaikki oli jälleen hiljaista, minä hiivin ulos ja näin, että suunnaton veitsi oli iskenyt tuuman syvyydeltä lujaan puuhun. Hetken kuluttua perämies tuli paikalle etsien asettansa, mutta minä annoin sen seuraavana päivänä salaa Leachille. Hän irvisteli vain, kun annoin veitsen hänelle, mutta tuo irvistys ilmaisi syvempää kiitollisuutta kuin monisanaiset korulauseet, joita minun säätyläiseni käyttävät.
Päinvastoin kuin kaikilla muilla ei minulla tällä hetkellä ollut ainoatakaan vihamiestä laivalla, sillä minä olin hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Hylkeenampujat tosin vain sietivät minua, mutta ei kukaan heistäkään vihannut minua, ja Smoke ja Henderson, nuo molemmat toipilaat, jotka yöt päivät keinuivat riippumatoissaan kannen alla, vakuuttivat minulle, että olin taitavampi kuin mikään sairaanhoitaja, ja että he kyllä pitäisivät minua mielessään, kun matka on päättynyt ja he saisivat palkkansa. Ikäänkuin olisin tarvinnut heidän rahojansa! Mutta minä olin saanut toimeksi hoitaa heidän haavojansa ja täytin tehtäväni parhaan ymmärrykseni mukaan.
Susi-Larsen sai uuden ankaran päänsärkykohtauksen, jota kesti kaksi vuorokautta. Hänellä oli varmaan hyvin kovia kipuja, sillä hän kutsui minut luokseen ja seurasi määräyksiäni kuin lapsi. Mutta eivät mitkään keinot näyttäneet helpottavan hänen tuskiaan. Minun neuvostani hän jätti kuitenkin juomisen ja tupakoimisen sikseen. Mutta minusta tuntui todellakin käsittämättömältä, kuinka niin voimakas ihminen kuin hän saattoi potea päänsärkyä.
"Se on Jumalan tahdosta, sanon minä." Louis käsitti asian siltä kannalta. "Se on vain pieni rangaistus kaikista hänen pahoista teoistansa, kyllä hän saa vielä enemmänkin, sillä muuten…"
"Mitä — muuten?" kysyin minä.
"Muuten Jumala vain torkkuisi eikä tekisi velvollisuuttansa, vaikka eihän minun pitäisi sitä sanoa."
Erehdyin väittäessäni, että elin sovussa kaikkien kanssa. Thomas Mugridge näet ei vihaa minua ainoastaan yhtä paljon kuin ennen vaan hän on keksinyt vielä uuden syyn vihaansa. Hyvän aikaa minä tuumin, mikähän se saattoi olla, mutta vihdoin minulle selvisi, että syynä siihen olivat ne onnellisemmat olosuhteet, joissa minä olin elänyt — että olin 'synnyltäni herrasmies', niinkuin hän sanoi.
"Vainajien luku ei ole vielä lisääntynyt täällä", sanoin Louisille erityisellä painolla, kun Smoke ja Henderson ensi kertaa näyttäytyivät kannella keskustellen tavalliseen tapaan keskenänsä.
Louis tarkasteli minua merkitsevästi viekkailla harmailla silmillään ja pudisti päätään. "Malttakaahan vain mieltänne, sen minä sanon teille — kyllä tässä vielä paukkuu ja pamahtaa ja melske nousee, kun huuhkaja huhuu kuolemaa. Minä olen aavistanut sitä jo kauan, ja minä tunnen sen yhtä selvästi kuin taklauksen pimeänä yönä. Kaukana se ei ole, se on varma!"
"No, kuka ensimmäisenä tekee lähtöä?" kysyin minä.
"Ei ainakaan vanha Louis, sen minä voin luvata", vastasi hän nauraen. "Sillä minä tiedän, että ensi vuonna näihin aikoihin istun vanhan äitini luona, joka uuvuksiin asti on odottanut viittä poikaansa kotiin mereltä."
"Mitä Louis sanoi teille?" kysyi Thomas Mugridge heti sen jälkeen.
"Että hän aikoi joskus lähteä kotiin äitiänsä tervehtimään", vastasin minä valtioviisaasti.
"Minulla ei ole koskaan ollut äitiä", mutisi kokki ja katseli minua väsynyt ja toivoton ilme silmissään.
Neljästoista luku
Nyt minulle on selvinnyt, etten koskaan ole pannut kyllin suurta arvoa naissukupuoleen. Mutta oikeastaan — vaikken ymmärtääkseni ole erityisemmässä määrässä eroottinen luonteeltani — en koskaan ennen ole ollut erilläni naisseurasta ennenkuin nyt. Äitini ja sisareni olivat alituisesti olleet läheisyydessäni, ja minä koetin aina päästä heitä pakoon, sillä he rasittivat minua aivan hirveästi huolehtimalla terveydestäni ja ajoittain tunkeutumalla huoneisiini, jolloin minun järjestyksellinen epäjärjestykseni, josta itse olin oikein kipeä, muuttui vieläkin pahemmaksi sekasotkuksi, jos kohta se saattoikin olla mieluisampaa silmälle. En koskaan voinut löytää ainoatakaan tavaraani heidän poistuttuaan huoneestani. Ja nyt sitä vastoin — kuinka tervetullut heidän läheisyytensä olisikaan minulle, vieläpä heidän hameittensa kahinakin, jota aina ennen olin inhonnut! Olen aivan varma siitä, että jos vielä kerran pääsen kotiin, niin en ikänä enää kohtele heitä kärsimättömästi. Antakoot minulle vain lääkkeitä ja hoidelkoot minua sekä aamuisin että keskipäivisin ja illoin — lakaiskoot ja toimittakoot ja järjestäkööt huonettani vaikka koko päivän. Minä istun vain mukavassa tuolissani ja katselen ja olen kiitollinen siitä, että minulla on äiti ja koko liuta sisaria.
Kaiken tämän johdosta on herännyt mielessäni kummia ajatuksia. Missähän kaikkien näiden ihmisten äidit lienevät, jotka purjehtivat mukananiGhost-laivassa? Minusta on aivan luonnotonta ja epäterveellistä, että miehet ovat kerrassaan erossa naisseurasta ja elävät yksin maailmassa. Heidän täytyy väkisinkin muuttua raaoiksi ja villeiksi tällä tavalla. Näillä miehillä pitäisi olla vaimoja, sisaria ja tyttäriä — silloin he voisivat olla mieleltään lempeitä, helliä ja sääliviä. Mutta ei kukaan näistä miehistä ole naimisissa. Vuosikausiin ei yksikään heistä ole ollut tekemisissä minkään hyvän naisen kanssa, ei ole ollut sellaisen siunausta tuottavan olennon vaikutuksen alaisena. Heidän elämässään ei ole mitään tasapainoa. Heidän pohjaltaan raaka luonteensa on kehittynyt aivan äärimmäisyyteen saakka. Ja heidän luonteensa henkinen puoli on kutistunut kokoon — tullut suorastaan kääpiömäiseksi.
Nuo naimattomat miehet hioutuvat toistensa seurassa, ja päivä päivältä tämä hiominen tekee heidät yhä kovasydämisemmiksi. Tuntuupa siltä, kuin he olisivat puoleksi eläimiä, puoleksi ihmisiä, erityinen sukupuoleton rotu — ikäänkuin he olisivat kuoriutuneet auringonpaisteessa niinkuin kilpikonnan munat tai jollakin muulla salaperäisellä tavalla syntyneet maailmaan — ikäänkuin he koko elämänsä ajan kituisivat raakuudessa ja pahuudessa ja lopulta kuolisivat yhtä rakkaudettomina kuin ovat eläneetkin.
Tämä ajatuksieni uusi suunta teki minut uteliaaksi ja minä puhuin eilen illalla Johansonin kanssa — ensi kertaa matkan alusta saakka hän puhui kanssani muutakin kuin kaikkein välttämättömintä. Hän oli lähtenyt Ruotsista kahdeksantoista vuoden vanhana — nyt hän oli kolmenkymmenenkahdeksan — ja kaikkina niinä vuosina, jotka siitä saakka ovat kuluneet, hän ei kertaakaan ole käynyt kotona. Pari vuotta sitten hän oli kuitenkin tavannut jossakin merimieskapakassa Chilessä erään miehen kotiseudultansa ja saanut kuulla, että äitinsä oli vielä elossa.
"Hän on nykyään varmaan jo varsin vanha", sanoi hän katsellen miettivästi kompassikojuun ja silmäsi sitten terävästi Harrisoniin, joka ei pysynyt aivan oikeassa suunnassa.
"Milloin te viimeksi kirjoititte hänelle?"
Hän laski ääneensä. "Kahdeksankymmentäyksi — ei kahdeksankymmentäkaksi vai mitä? Ehkäpä se oli kahdeksankymmentäkolme? Niin, kahdeksankymmentäkolme se olikin. Siis kymmenen vuotta sitten. Jostakin pienestä satamasta Madagaskarsaarelta. Minä olin silloin eräässä kauppalaivassa. — Katsokaa, minä aioin lähteä kotiin joka vuosi", hän jatkoi, ikäänkuin olisi puhunut äidilleen maapallon toiselta puolelta. "Mitä hyötyä silloin kirjoittamisesta olisi ollut? Pitihän meidän tavata toisemme jo vuoden kuluttua. Mutta vuosi vuodelta tuli aina joku este, enkä päässytkään kotiin. Mutta nyt minä olen perämies, ja kun saan palkkani San Franciscossa — se voi nousta aina viiteenkinsataan dollariin — niin otan pestin johonkin laivaan, joka kiertää Cap Hornin ympäri Liverpooliin. Silloin minä ansaitsen vieläkin enemmän rahaa ja ostan itselleni piletin sieltä kotiin. Sitten äidin ei tarvitse enää tehdä työtä!"
"Tekeekö hän työtä? Kuinka vanha hän on?"
"Seitsemänkymmenen paikkeilla", vastasi hän. Ja hän lisäsi nopeasti: "Me teemme työtä kehdosta hautaan saakka siellä kotona. Siksi me elämmekin niin kauan. Minä aion elää sadan vuoden vanhaksi."
En voi koskaan unohtaa tätä keskustelua. Nuo sanat olivat viimeiset, jotka kuulin hänen suustansa. Ehkäpä ne yleensä olivat hänen viimeiset sanansa. — Kun aioin mennä levolle, oli mielestäni alhaalla hirveän tukahduttavaa. Yö oli tyyni. Me olimme nyt sivuuttaneet pasaatituulet, jaGhostkulki vain yhden solmuvälin tunnissa. Minä käärin vaipan ympärilleni, otin tyynyn kainalooni ja nousin kannelle.
Kun astuin Harrisonin ja kompassikojun välitse, huomasin, että hän oli laskenut koko lailla pois oikeasta suunnasta. Minä luulin, että hän oli nukahtanut, ja tahdoin säästää häntä nuhteilta ja vieläkin pahemmalta, ja siksi puhuttelin häntä. Mutta hän ei nukkunut. Hänen silmänsä olivat selko selällään. Hän näytti kuitenkin olevan hyvin ymmällä ja töin tuskin hän kykeni vastaamaan minulle.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä. "Oletteko sairas?"
Hän pudisti päätään, huokasi syvään, ikäänkuin olisi herännyt unesta, ja hengitti sitten aivan säännöllisesti.
"Koettakaa pysyä oikeassa suunnassa", sanoin minä nuhdellen.
Hän väänsi pyörää ja minä näin, miten kompassi hiljalleen siirtyi koilliseen ja hetken aikaa värähdeltyään asettui paikoilleen.
Tartuin lujemmin vuodevaatteihini ja aioin juuri jatkaa matkaani, kun huomasin liikettä perällä ja jäin tuijottamaan eteeni. Voimakas käsi, josta tippui vettä, oli tarttunut kiinni laivan reunaan. Heti sen jälkeen näkyi toinenkin samanlainen käsi aivan sen vieressä. Minä seisoin kuin kiinnikasvaneena lattiaan ja katselin eteeni. Mikähän tuo vieras oli, joka kohosi meren syvyydestä? Olkoon kuka hyvänsä, sen vain näin, että hän kiipesi lokinuoran avulla laivaan. Sitten näin pään kohoavan reunan yli ja märän, pörröisen tukan — heti sen jälkeen tunsin Susi-Larsenin silmät ja kasvot. Hänen suhteensa oli aivan mahdoton erehtyä. Hänen oikea poskensa oli verinen, verta vuoti päässä olevasta haavasta.
Hän kiipesi nopeasti kannelle ja kohotessaan pystyyn hän tarkasteli tiukasti miestä, joka seisoi peräsimessä, ikäänkuin ollakseen aivan varma siitä, että sama henkilö yhä seisoi siinä ja ettei hänellä ollut syytä pelätä häntä. Merivesi virtasi Larsenin vaatteista tippuen hiljalleen kannelle, ja tuo ääni herätti minut ajatuksistani. Kun hän astui eteeni, väistyin vaistomaisesti syrjään, sillä huomasin hänen silmiensä ilmeen ennustavan kuolemaa.
"Halloo, Hump", hän sanoi kuiskaten. "Missä perämies on?"
Minä pudistin päätäni.
"Johanson!" hän huusi hiljaa. "Johanson!"
"Missä hän on?" kysyi hän Harrisonilta.
Nuori merimies näytti nyt tointuneen, sillä hän vastasi varsin levollisella äänellä: "En tiedä, herra. Näin hänen astuvan kokkapuolelle vähän aikaa sitten."
"Minäkin menin kokkapuolelle. Mutta ehkäpä te huomasitte, etten tullut takaisin samaa tietä. Voitteko selittää sitä?"
"Te olitte varmaan meressä, herra?"
"Käynkö etsimässä häntä välikannelta, herra?" kysyin minä.
Susi-Larsen pudisti päätään. "Ette te häntä sieltä kuitenkaan löydä,Hump. Mutta tulkaa mukaan. Tulkaa! Älkää välittäkö vuodevaatteista.Jättäkää ne tähän."
Minä seurasin aivan hänen kintereillään. Välikannella oli kaikki hiljaista.
"Kirotut pyyntimiehet", mutisi hän. "Liian lihavia ja laiskoja viitsiäkseen olla neljä tuntia vahdissa."
Kaikkein perimmällä keulassa makasi kolme merimiestä. Hän kohotti heidän kasvojansa ja katsoi heitä suoraan silmiin. Heidän olisi pitänyt olla vahdissa kannella, mutta laivassa oli tapana, että kauniilla ilmalla vahti sai nukkua, ainoastaan päällikön, peränpitäjän ja tähystäjän oli määrä valvoa.
"Kuka on tähystäjänä?" kysyi Susi-Larsen.
"Minä, herra", vastasi Holvoak — yksi pitkämatkaisista merimiehistä — ja hänen äänensä vapisi hiukan. "Nukahdin juuri äsken, herra. Olen hyvin pahoillani, herra. Se ei tapahdu enää vastedes."
"Oletteko kuullut tai nähnyt mitään kannella?"
"En, herra — minä…"
Mutta Susi-Larsen oli jo kääntynyt vihaisesti tuhahtaen pois ja tähystäjä hieroi ihmeissään silmiään, kun hän pääsi näin vähällä pälkähästä.
"Hiljaa!" kuiskasi Susi-Larsen varoittavasti ja kumartui melkein kaksinkerroin voidakseen laskeutua kansiluukusta alas.
Minä seurasin häntä sykkivin sydämin. Mitähän nyt tapahtuisi? Minulla oli siitä yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, mitä varhemmin oli tapahtunut. Joka tapauksessa oli verta vuodatettu, eikä Susi-Larsen aivan huvikseen ollut hypännyt mereen iso haava otsassaan. Sitä paitsi Johanson oli kadonnut.
Ensi kertaa menin alas kanssiin enkä hevin unohda sitä vaikutusta, jonka tämä paikka teki minuun laskeuduttuani alas tikapuita. Aivan laivan kokassa oli kolmikulmainen suoja, ja pitkin sen sivuja kulki kahdessa rivissä päällekkäin kaksitoista makuukoppia. Huone oli aivan pieni, ja kuitenkin täytyi kahdentoista miehen siinä asua, syödä, nukkua ja suorittaa kaikki tarpeensa. Makuuhuoneeni kotona ei ollut suuri, mutta siihen olisi mahtunut vaikka kaksitoista tällaista kanssia, — niin, vaikkapa kaksikymmentäkin, jos huoneen korkeuskin otettiin lukuun.
Ilma oli hapanta ja ummehtunutta, ja hämärän kattolampun heiluvassa valossa näin, että seinät olivat täynnä saappaita, öljyvaatteita ja kaikenlaisia sekä puhtaita että likaisia vaatekappaleita, jotka laivan heiluessa kieppuivat edestakaisin ja rapisivat aivan kuin puiden oksat kattoa tai seinää vasten. Silloin tällöin löi saapas kovalla kolinalla seinään, ja vaikka yö olikin tyyni, niin kuului sittenkin lankkujen ja nuorien pauketta sekä kaukaista kuminaa lattian alta.
Nukkujat eivät tietäneet siitä yhtään mitään. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan — molemmat vahdit olivat alhaalla — ja heidän kuuma ja haiseva hengityksensä teki ilman raskaaksi. Korvissani surisivat lakkaamatta heidän kuorsauksensa, huokauksensa ja valituksensa, eläimellisen ihmisen unen selvät merkit. Nukkuivatko he todellakin? Kaikkiko? Olivatko he nukkuneet jo kauan? Siitä varmaan Susi-Larsen tahtoi ottaa selkoa — hän tahtoi tietää, oliko joku joukossa vain nukkuvinansa vai vast'ikään vaipunut uneen. Ja päästäkseen siitä selville hän käytti tapaa, joka muistutti mieleeni erästä Boccaccion tarinaa.
Hän otti lampun alas tehneestä ja ojensi sen minulle. Ja sitten hän aloitti perimmäisistä kopeista. Ylemmässä makasi eräs kanakki, kelpo merimies, jota toverit nimittivät nimellä Ufti-Ufti. Hän makasi selällään ja hengitti niin hiljaa ja levollisesti kuin nainen. Toinen käsivarsi lepäsi pään alla, toinen peitteellä. Susi-Larsen tarttui hänen ranteeseensa kiinni ja koetti peukalollaan ja etusormellaan hänen valtimoansa. Hänen laskiessaan valtimon lyöntejä mies heräsi. Ja hän heräsi yhtä hiljaa kuin hän nukkuikin. Ruumis ei liikahtanut vähääkään; vain silmät avautuivat. Silmäluomet kohosivat äkkiä, ja hän tuijotti meihin suurin mustin silmin räpäyttämättä niitä kertaakaan. Susi-Larsen painoi sormen suulleen merkiksi, että hän olisi ääneti ja silmät painuivat jälleen kiinni.
Alemmassa kojussa makasi Louis, lihavana, lämpimänä ja hikisenä. Hän nukkui aivan sikeästi ja raskaasti. Kun Susi-Larsen koetteli hänen valtimoansa, liikahti hän levottomasti ja asettui moneen eri asentoon, niin että hän vihdoin nojautui vain hartioihinsa ja kantapäihinsä. Huulet liikkuivat ja hän lausui salaperäisiä sanoja:
"Sillinki on neljänneksen arvoinen, mutta pitäkää silmällä kolmen pencen kolikoita, muuten tullivirkamiehet vetävät teitä nenästä ja tyrkyttävät niitä teille kuuden pencen asemesta."
Sitten hän pyörähti taas toiselle kyljelle ja lisäsi syvään huokaisten:
"Kuuden pencen kappale on ruskea väriltänsä ja sillinki on sitä mitä se on — mutta mitä yksi penni on, sitä minä en tiedä."
Tyytyväisenä kummankin raskaaseen uneen Susi-Larsen siirtyi seuraavan kahden makuukopin luo. Lampunvalossa näimme, että siinä oli Leach ja Johnson.
Kun Susi-Larsen kumartui alas tarttuakseen Johnsonin ranteeseen, näin minä, seisoessani siinä pystyssä lamppu kädessä, että Leach ylemmässä kopissa kohotti varovasti päätänsä ja katseli reunan yli, mitä oli tekeillä. Hän oli varmaan keksinyt Susi-Larsenin kepposen ja oli varma siitä, että huomattaisiin hänen olevan valveilla, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä lensi lamppu kädestäni ja kanssi oli pilkkosen pimeässä. Samalla hän varmaan hyökkäsi myös Susi-Larsenin kimppuun.
Kaikkein ensiksi kuulin äänen, jommoisen härkä ja susi päästävät ilmoille ruvetessaan tappeluun. Susi-Larsen parahti raivoissaan, ja Leach murahti verenhimoisena. Johnson oli varmaan heti seurannut toverin esimerkkiä — hänen alistuvaisuutensa ja matelunsa viime aikoina oli siis ollutkin vain teeskentelyä.
Tämä tappelu pimeässä kauhistutti minua siinä määrin, että nojauduin vain tikapuihin, ja ruumiini vapisi niin kovasti, etten voinut kiivetä ylös. Ja taaskin minä tunsin kipua vatsassani niin kuin aina nähdessäni ruumiillista väkivaltaa. Tällä kertaa tosin en voinut nähdä mitään, mutta minä kuulin kumeita iskuja — tuollaista tömisevää ääntä, kun lihaa isketään kiivaasti lihaa vasten. Sitä paitsi kuulin myös taistelevien kiivaan hengityksen ja äkillisiä tuskanhuutoja.
Useimmat olivat varmaan liittoutuneet yhteen tappaakseen kapteenin ja perämiehen, sillä huomasin että Leach ja Johnson saivat tovereitaan avukseen.
"Hankkikaa veitsi tänne!" huusi Leach.
"Kolauta häntä päähän, niin että aivot pursuvat ulos!" kuuluiJohnsonin ääni.
Ensimmäisen murahduksen jälkeen ei Susi-Larsen päästänyt ainoatakaan ääntä. Hän taisteli henkensä puolesta aivan äänettömästi. Merimiehet ahdistelivat häntä pahasti. Heti alussa kaaduttuaan kumoon hän ei ollut päästä jaloilleen, ja vaikka hän olikin hirvittävän voimakas, niin tiesin sittenkin, ettei hänellä ollut vähintäkään pelastumisen mahdollisuutta.
Minäkin sain tuntea taistelun kiivautta, sillä kaaduin kumoon, ja tappelevat miehet iskivät kiinni minuunkin. Mutta keskellä sekasortoa minun onnistui pujahtaa piiloon erääseen makuukoppiin, jossa en ollut tappelevien tiellä.
"Tänne kaikki! Hän on meidän käsissämme!" kuulin Leachin huutavan.
"Kuka hän on?" kysyivät ne, jotka todellakin olivat nukkuneet ja heränneet tuohon hirveään meluun, jota he eivät voineet käsittää.
"Verentahraama perämies!" kajahti Leachin viekas vastaus melkein kuiskaten.
Hänen sanojaan tervehdittiin äänekkäillä ilon huudahduksilla, ja samassa hyökkäsi Susi-Larsenin kimppuun seitsemän vahvaa miestä. Louis luullakseni ei ottanut osaa tappeluun. Kanssi oli aivan kuin mehiläispesä, jonka asukkaita joku rosvo oli ärsyttänyt.
"Halloo! Mitä on tekeillä?" kuulin Latimerin huutavan kanssiluukusta alas. Hän oli liian varovainen laskeutuakseen tähän helvettiin, jonka hän kuuli raivoavan pimeässä.
"Eikö kukaan voi hankkia veistä tänne? Oi — eikö kukaan voi hankkia veistä?" rukoili Leach, kun melu hiukan asettui.
Tappelijoiden suuri joukko sai aikaan hirveän sekamelskan. He olivat useinkin toistensa tiellä, jota vastoin Susi-Larsen kohdisti kaikki ponnistuksensa yhtä ainoaa päämäärää kohti. Hän koetti nimittäin päästä tikapuiden juurelle. Ja vaikka olikin aivan pimeä, saatoin sittenkin seurata hänen liikkeitään meluavien äänien mukaan. Ei kukaan muu kuin jättiläinen olisi voinut tehdä sitä mitä hän, päästyään vihdoin tikapuiden juurelle. Askel askelelta — vaikka kaikki miehet koettivatkin vetää häntä alas lattialle — hänen onnistui vahvojen käsivarsiensa varassa kohota pystyyn. Ja askel askelelta hän nousi sitten tikapuita ylös sekä käsiensä että jalkojensa avulla.
Kaikkein viimeisen kohtauksen sain nähdä. Sillä kun Latimer vihdoin haki lyhdyn suuntasi hän sen valon luukusta alas. Susi-Larsen oli ylhäällä tikapuilla vaikken voinutkaan nähdä häntä. En nähnyt muuta kuin suuren joukon miehiä jotka pitelivät hänestä kiinni. Ja tämä joukko kiemurteli ja väänteli itseään kuin suunnaton monijalkainen hämähäkki, se heilui edestakaisin samassa tahdissa kuin laivakin. Mutta sittenkin se kohosi askel askelelta ylöspäin, vaikka kunkin askelen välillä olikin pitkä väliaika. Kerran koko joukko horjahti ja oli vähällä suistua alas mutta sitten se takertui jälleen lujasti tikapuihin kiinni ja kohosi yhä edelleen ylöspäin.
"Kuka se on?" huusi Latimer.
Lyhdynvalossa näin hänen kasvojensa kurkistavan alas ja ne ilmaisivat tavatonta hämmästystä. "Larsen", vastasi kumea ääni liikkuvan joukon keskeltä.
Latimer ojensi alas toisen kätensä, joka oli vapaa. Minä näin, että toinen käsi ojentautui häntä vastaan ja tarttui siihen kiinni. Latimer veti kaikin voimin, ja nyt joukko kohosi nopeasti. Sitten Susi-Larsen ojensi ylös toisenkin kätensä ja tarttui kiinni aukon reunaan. Joukko kieppui tikapuiden edessä, mutta se piteli sittenkin kiinni karkaavasta vihollisesta. Vähitellen kädet kuitenkin irtaantuivat — ne kolahtivat aukon terävää reunaa vasten ja pakostakin päästivät saaliin irti, varsinkin kun Susi-Larsen antoi niille toisen hurjan potkun toisensa jälkeen. Leach viimeisenä päästi kätensä irti; hän kaatui selälleen lattialle ja löi päänsä ja hartiansa maassa sätkytteleviin tovereihinsa. Susi-Larsen ja valo katosivat, ja me jäimme pilkkopimeään.
Viidestoista luku
Valittaen ja kiroillen miehet tikapuitten juurella kömpivät jälleen pystyyn.
"Sytyttäkää tulta, peukaloni on mennyt sijoiltaan", sanoi Parsons, mustaverinen, synkkämielinen mies, Standishin veneen ohjaaja — saman veneen, jossa Harrison oli soutajana.
"Kyllä se sittenkin pystyy työhön", sanoi Leach istahtaen sen makuukopin laidalle, jonne minä olin piiloutunut.
Sitten siinä alettiin raapaista tulitikkuja ja vihdoin saatiin lamppukin palamaan, se savusi ja levitti himmeää valoa ympärilleen, ja puolihämärässä avojalkaiset miehet alkoivat hoitaa haavojaan ja tarkastella vammojaan. Ufti-Ufti tarttui Parsonsin peukaloon, nykäisi sitä voimakkaasti ja sai sen jälleen paikoillensa. Samassa huomasin, että kanakki oli saanut käsiinsä syviä haavoja, joita hän näytteli toisille irvistellen, niin että hänen kauniit valkoiset hampaansa kiilsivät; hän väitti saaneensa nuo haavat iskiessään Susi-Larsenia vasten suuta.
"Vai niin, tekö se olittekin, musta rakkari!" sanoi kiivaasti Kelly niminen irlantilais-amerikkalainen, joka oli vasta ensimmäisellä matkallansa ja soutajana Kerfootin veneessä.
Sen sanottuaan hän sylkäisi verta ja pari hammasta suustaan ja lähestyi riidanhaluisena Ufti-Uftia. Tämä hypähti koppiinsa, mutta ilmestyi heti taas näkyviin heiluttaen pitkää veistä.
"Menkää nukkumaan, te väsytätte minua", sanoi Leach. Vaikka hän olikin nuori ja kokematon, näytti hän sittenkin olevan joukon johtaja. "Kuulkaa, Kelly, antakaa Uftin olla rauhassa. Mistä ihmeestä hän saattoi tietää lyöneensä teitä, kun täällä oli niin pimeä?"
Kelly tyyntyi hiljaa muristen itsekseen, ja Uftin hampaat kiilsivät jälleen hänen hymyillessään kiitollisena. Hänen kasvonsa olivat kauniit, melkein naisellisen suloiset, ja hänen suurissa, mustissa silmissään oli lempeä, uneksiva ilme, joka ei lainkaan vastannut sitä kiivautta ja hurjuutta josta hän oli tunnettu.
"Miten hän pääsi pakoon?" kysyi Johnson.
Johnson istui koppinsa laidalla, ja koko hänen olentonsa ilmaisi täydellistä toivottomuutta ja alakuloisuutta. Hän hengitti vielä raskaasti kovan ponnistuksen jälkeen. Paita oli riistäytynyt hänen päältään taistelun kuumuudessa, ja ammottavasta haavasta vuoti veri hänen poskeaan pitkin alas rinnalle ja siitä reittä myöten lattialle.
"Siksi että hän on itse piru — sen minä olen jo ennenkin sanonut teille", vastasi Leach. Samassa hän oli jo pystyssä ja kyynelsilmin päästi raivonsa valloilleen.
"Eikä kukaan teistä voinut hankkia veistä minulle", hän toisti lakkaamatta valittavalla äänellä.
Mutta kaikki muut ajattelivat pelolla tämän kahakan seurauksia eivätkä panneet huomiota hänen valituksiinsa.
"Mistäpä hän voi saada tietää asian oikean laidan", sanoi Kelly. Ja hän katseli ympärilleen murhaavin katsein jatkaessaan: "Jollei joku meistä kantele."
"Hän tietää kaikki heti kun hän vain katsoo meihin", vastasi Parsons."Se riittää, kun hän vain katsoo meihin."
"Sanokaa, että lattialankku löi teiltä hampaat suusta", naureskeli Louis. Hän yksin ei ollut lähtenyt kopistaan liikkeelle, ja hän riemuitsi siitä, ettei hänellä ollut ainoatakaan naarmua, joka olisi voinut todistaa hänen ottaneen osaa yölliseen tappeluun. "Malttakaahan vain, kun hän huomenna saa nähdä teidät, senkin lurjukset!" lisäsi hän naureskellen.
"Me sanomme, että luulimme häntä perämieheksi", sanoi joku. Ja toinen lisäsi: "Minäpä tiedän, mitä sanon — kun minä kuulin tuon kauhean melun, niin hyppäsin alas kopistani ja sain aika iskun vasten naamaani. Minä löin takaisin, mutta kun pimeässä en voinut tietää, kuka siinä oli, niin löin aivan umpimähkään."
"Ja tietysti isku osui minuun", sanoi Kelly, ja hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi.
Leach ja Johnson eivät ottaneet osaa tähän neuvotteluun, ja selvästi saattoi huomata, että heidän toverinsa arvelivat heidän olevan jo aivan mennyttä kalua — ikäänkuin he jo olisivat olleet kuolleiden kirjoissa. Leach kuunteli hetken aikaa heidän valituksiaan ja moitteitaan, mutta sitten hän puhkesi sanomaan:
"Te väsytätte minua! Kylläpä te olette kaunista joukkoa. Jos te puhuisitte hiukan vähemmän ja käyttäisitte enemmän käsiänne, niin olisimme tehneet hänestä nyt lopun. Miksi ei joku teistä — juuri joku teistä voinut hankkia minulle veistä, kun minä pyysin? Tulen aivan hulluksi siitä! Te irvistelette ja marisette ja juoksette pitkin maailmaa, ikäänkuin hän yhdellä ainoalla iskulla voisi ottaa teidät hengiltä! Kyllä te tiedätte, ettei hän sitä tee. Hän ei voi sitä tehdä! Täällä ei ole liiaksi soutajia eikä ohjaajia, ja hän tarvitsee teitä kaikkia pyyntiin — hän tarvitsee aivan välttämättä teitä. Kuka soutaisi tai ohjaisi tai hoitaisi alusta, jos hän tekisi lopun teistä. Minä ja Johnson, me saamme maksaa kaikki. Menkää nukkumaan ja pitäkää suunne kiinni — sillä nyt minä tahdon maata."
"Hän on oikeassa, aivan oikeassa", selitti Parsons. "Voihan olla, ettei hän vainoo meitä kaikkia yht'aikaa — mutta painakaa mieleenne mitä minä sanon: tämän jälkeen on helvetti kylmä kuin jääkaappi verrattuna tähän laivaan."
Kaiken aikaa olin ollut hiukan levoton omasta puolestani. Mitähän minulle tapahtuisi, kun he keksivät minut täältä? En koskaan voisi päästä karkuun niinkuin Susi-Larsen oli tehnyt. Ja nyt kuului Latimerin ääni luukulta.
"Hump! Ukko tahtoo puhua teidän kanssanne!"
"Ei hän ole täällä", huusi Parsons vastaan.
"Onpa hän täällä", vastasin minä nousten kopistani ja koettaen puhua levollisesti ja huolettomasti.
He katselivat minua suurella hämmästyksellä. Heidän kasvoissaan kuvastui äkkiä pelkoa — sekä siitä johtuvaa pirullista ilkeyttä.
"Tulen heti!" huusin Latimerille.
"Ei, sitä te ette tee!" huusi Kelly ja asettui minun ja tikapuiden väliin kohottaen uhkaavasti oikean kätensä minua vastaan. "Kirottu käärme! Kyllä minä saan teidän suunne vaikenemaan."
"Antakaa hänen mennä!" käski Leach.
"En koskaan!" kuului äkäinen vastaus.
Leach ei ollut liikahtanut paikaltaan, istuessaan makuukoppinsa reunalla.
"Antakaa hänen mennä", toisti hän. Mutta sillä kertaa hänen äänensä kuulosti kovalta ja ankaralta.
Irlantilainen epäröi. Minä yritin mennä hänen ohitsensa, ja hän väistyi syrjään. Kun tulin tikapuiden luo, käännyin taakseni ja katselin noita raakoja ja pahanilkisiä kasvoja, jotka puolipimeästä tuijottivat minuun. Ja sydämeni valtasi äkkiä syvä säälin tunne. Mieleeni muistui Cookyn käsityskanta. Kuinka julmasti Jumala heitä vihasikaan, koska heidän täytyi kärsiä näin paljon!
"Minä en ole nähnyt enkä kuullut mitään, siihen te voitte luottaa", sanoin minä levollisesti.
"Hän on kunnon mies, sen minä vakuutan teille", kuulin Leachin selittävän kiivetessäni ylös tikapuita. "Eikä hän pidä ukosta enemmän kuin minä tai tekään."
Susi-Larsen odotti minua kajuutassa, hän oli haavottunut ja verissään. Hän hymyili minulle merkillistä hymyään.
"Tulkaa — täällä on teille työtä, tohtori. Näyttääpä siltä, kuin te tällä matkalla saisitte koko paljon tekemistä. En ymmärrä mitenGhostinkävisi ilman teitä, ja jos vain voisin tuntea jotakin niin jaloa tunnetta kuin kiitollisuutta, niin kiittäisin teitä nyt kaikesta sydämestäni."
Minä tiesin ennestään, mitä lääkkeitäGhostissaoli mukana, ja sillä aikaa kuin lämmitin vettä kamiinassa ja otin esille kaikki mitä haavanhoitoa varten tarvitsin, kulki Larsen jutellen ja nauraen edestakaisin tutkien haavojaan miettiväisen näköisenä. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen ruumistaan alastomana, ja minun täytyy tunnustaa, että tämä näky herätti ihmetystäni ja ihastustani. En ole koskaan tuntenut tarvetta ylistää ruumiin ihanuutta — kaukana siitä. Mutta minussa on siksi paljon taiteilijaa, että ymmärrän antaa kauneudelle arvonsa.
Minua suorastaan lumosi Susi-Larsenin vartalon sopusuhtaisuus ja sen hirvittävä kauneus, niinkuin mieleni tekisi sanoa. Olen juuri äsken nähnyt miehet alhaalla kanssissa. Usealla oli erinomaiset lihakset, mutta heissä kaikissa oli sittenkin jotakin puutteellista — jokin kohta ei ollut kylliksi kehittynyt, toinen taas aivan liiankin — jokin kaarros tai mutka häiritsi sopusuhtaisuutta — milloin jalat olivat liian lyhyet tai liian pitkät — liian jäntevät tai luisevat tai päinvastoin. Ufti-Ufti oli ainoa, jolla oli täysin sopusointuiset muodot, mutta niiden kauneutta saattoi sanoa miltei naiselliseksi.
Susi-Larsenin vartalo sen sijaan oli oikea miehuuden perikuva, se oli miltei jumalallisen täydellinen. Kun hän astui kajuutassa tai nosti käsivarsiaan, näin hänen lihastensa pinnistyvän ja liikkuvan kiiltävän nahan alla. Olen unohtanut mainita, että kasvot yksin olivat pronssinväriset.
Skandinaavisen syntyperänsä vuoksi hänen ruumiinsa oli valkoinen kuin naisen iho. Muistan, kun hän kohotti käsivarttansa tunnustellakseen haavaa päässään, että lihakset hänen käsivarressaan liikkuivat kuin jokin elävä olento valkeassa tupessaan. Juuri tuo samainen lihas oli kerran ollut vähällä puristaa hengen minusta ja iskenyt monta murskaavaa iskua… En voinut irroittaa katsettani hänestä. Seisoin siinä aivan liikkumatta pidellen puhdistettua sidekangasta kädessäni, ja huomaamattani käärö aukeni ja valui lattialle.
Hän katsoi minuun. Ja minä huomasin samassa tuijottavani häneen.
"Jumala on muovaillut teidät hyvin", sanoin minä.
"Todellako?" vastasi hän. "No, olenhan usein itsekin sitä ajatellut ja ihmetellyt."
"Sen tarkoitustako…", aloitin minä.
"Ei, vaan hyötyä", keskeytti hän. "Tämä ruumis on luotu käytettäväksi. Nämä lihakset ovat kehittyneet, jotta ne musertaisivat ja tappaisivat ne elävät olennot, jotka asettuvat minun ja elämän väliin. Mutta oletteko ajatellut noita toisia eläviä olentoja? Onhan heilläkin jonkinmoisia lihaksia, jotka voivat tarttua kiinni, musertaa ja tappaa — ja kun he tulevat minun ja elämän väliin, niin tartun vaistomaisesti heihin, muserran ja tapan ne. Ei ole mitään tarkoitusta, joka voisi selittää tätä. Mutta hyödyn kannalta sen voi ymmärtää."
"Se ei ole mikään kaunis mielipide", vastustin minä.
"Elämä ei ole kaunista, sitä te kai tarkoitatte", sanoi hän hymyillen. "Te sanoitte, että minun ruumiini on hyvin muodostunut. Katsokaa nyt tätä!"
Hän jännitti jalkojaan ja painoi varpaansa lattiaan aivan kuin kynnet. Solmut, nivelet ja lihakset taipuivat ja vetäytyivät kokoon ihon alla.
"Tunnustelkaa niitä!" käski hän.
Ne olivat kovat kuin rauta. Ja minä näin myöskin, että hänen koko ruumiinsa jännittyi aivan vaistomaisesti — lanne, selkä- ja hartialihakset vetäytyivät kokoon — hänen käsivartensa kohosivat ja sormet koukistuivat, niin että ne näyttivät petolinnun kynsiltä. Yksin silmienkin ilme oli muuttunut, niissä kuvastui valppautta, viekkautta ja hehkua, jota vain taistelu on omansa herättämään.
"Lujuutta ja tasapainoa", sanoi hän, ja samassa jännitys laukesi ja hänen ruumiinsa vaipui lepoasentoon. "Minulla on jalat, joilla voin tarttua kiinni maahan, sääret, joilla voin seisoa ja ponnistaa vastaan, silloin kun käsin ja sormin, hampain ja kynsin koetan tappaa toista ja estää toista tappamasta minua. Mikä tarkoitus sillä on? Hyöty on oikea sana."
En ruvennut hänen kanssaan väittelemään. Olin nähnyt juuri äsken edessäni alkuperäisen petoeläimen rakenteen, ja se oli vaikuttanut minuun yhtä valtavasti, kuin suuren valtameren sotalaivan koneisto.
Ajatellessani kuinka hurjasti alhaalla kanssissa oli taisteltu, minun täytyy ihmetellä, ettei hän ollut saanut sen pahempia vammoja, ja minulla on täysi syy sanoa, että sidoin hänen haavansa aika hyvin. Lukuunottamatta muutamia syviä haavoja hän oli saanut ruhjevammoja ja nirhamia. Mutta se isku, joka oli kohdannut häntä ennenkuin hän menikään alas kanssiin, oli halkaissut pääkamaraa useamman tuuman pituudelta. Hänen neuvojensa mukaan pesin ja ompelin tämän haavan, ajettuani ensin pois tukkaa haavan molemmilta puolilta. Hänen toinen pohkeensa oli myös saanut pahan vamman, ikäänkuin verikoira olisi puraissut sitä. Hän kertoi, että aivan tappelun alussa joku miehistä oli iskenyt siihen hampaansa ja sitten riippunut siinä kiinni ja laahautunut mukana tikapuita ylös, kunnes hän oli saanut potkaistuksi hänet irti.
"Asiasta toiseen, Hump — minä olen huomannut, että te olette reipas ja kätevä", sanoi Susi-Larsen, kun olin suorittanut työni, "niinkuin tiedätte, olemme jälleen ilman perämiestä. Tämän jälkeen te saatte olla vahdissa seitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkalla, ja kaikkien tulee nimittää teitä mr van Weydeniksi."
"Mutta — enhän minä ymmärrä mitään merenkulusta, sen te itsekin tiedätte", sanoin minä hämmästyneenä.
"Ei se ole tarpeenkaan."
"Enkä minä halua lainkaan ylempää tointa", sanoin minä. "Minusta elämä on varsin vaikea nykyisessäkin vaatimattomassa asemassani. Eikä minulla ole minkäänlaista kokemustakaan. Keskinkertaisuudellakin on puolensa, katsokaas."
Hän hymyili, ikäänkuin asia olisi ollut sovittu.
"Minä en tahdo ruveta tämän helvetillisen laivan perämieheksi!" huudahdin minä uhmailevasti.
Näin miten hänen kasvonsa kovettuivat ja hänen silmissään kiilsi säälimätön välke. Hän astui kojunsa ovelle ja sanoi:
"Ja nyt hyvää yötä, mr van Weyden!"
"Hyvää yötä, mr Larsen", vastasin minä alistuvaisesti.
Kuudestoista luku
En voi sanoa, että asemani perämiehenä olisi tuottanut minulle mitään muuta iloa kuin sen, ettei minun enää tarvinnut pestä lautasia ja vateja. Minä en tietänyt kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, joita minun olisi pitänyt suorittaa tässä uudessa toimessani, enkä olisi lainkaan suoriutunut tehtävistäni, jollei miehistö olisi auttanut minua. En ymmärtänyt mitään taklauksista ja köysistä ja purjeiden hoidosta, mutta miehistö koki parhaansa mukaan neuvoa minua. Louis varsinkin oli hyvin hyvä opettaja — eikä minulla ollut sanottavaa ikävyyttä väestäni.
Pyyntimiesten laita oli aivan toisin. He olivat johonkin määrin perehtyneet merenkulkuun ja pitivät minun perämiestointani vain pilana. Omasta mielestäni tuntui myös varsin lystikkäältä, että minä, joka olin oikea "maakrapu", olin pakotettu hoitamaan perämiehen tointa, mutta toista oli sittenkin joutua toisten pilan esineeksi. En valittanut koskaan, mutta Susi-Larsen tahtoi, että minulle osoitettaisiin sitä juhlallista kohteliaisuutta, jota laivaetiketti vaati — vieläpä paljon enemmän kuin mitä koskaan oli tullut Johanson-paran osaksi — ja monien kuritusten, uhkausten ja napisemisien jälkeen hän vasta sai pyyntimiehet tottelemaan. Kaikki laivalla nimittivät minua nyt "mr van Weydeniksi", ja vain yksityisesti Susi-Larsen itse sanoi minua "Humpiksi".
Se oli varsin lystikästä. Tuuli oli ehkä hiukan yltynyt meidän istuessamme päivällispöydässä, ja kun minä nousin pöydästä, sanoi Susi-Larsen: "Mr van Heyden, olkaa hyvä ja kääntäkää ruori alahankaan!" Minä nousin kannelle, viittasin Louisin luokseni ja sain häneltä tietää mitä minun tuli tehdä. Parin minuutin kuluttua, sulatettuani hänen antamansa neuvot ja päästyäni aivan selville manööveristä, annoin käskyt miehistölle. Muistanpa tuollaisen tapauksen ihan ensi päiviltä kohottuani perämieheksi, jolloin Susi-Larsen tuli kannelle juuri samassa kuin jakelin käskyjä. Hän poltti sikariaan ja katseli levollisesti manööverin suoritusta, ja astui sitten minun luokseni. "Toivotan onnea, Hump — suokaa anteeksi, minä tarkoitan mr van Weyden. Nyt teidän isänne jalat saavat levätä rauhassa haudassaan. Te olette huomannut, että teillä itsellännekin on jalat ja jaksatte myös seisoa niiden varassa. Kun saatte vain vielä hiukan enemmän tietoja ja kokemusta, niin tämän matkan jälkeen voitte kuljettaa mitä rannikkoalusta tahansa."
Tänä aikana — so. Johansonin kuolemasta pyynnin alkuun saakka — vietin mieluisimmat hetkeniGhost-laivalla. Susi-Larsen oli oikein hienotunteinen, miehistö auttoi minua, enkä ollut enää missään ikävässä suhteessa Thomas Mugridgeenkaan. Minun täytyy tunnustaa, että vähitellen aloin oikein ylpeillä itsestäni. Niin omituinen kuin asemani laivassa olikin — minä, oikea maamyyrä, laivan toisena päällikkönä — hoidin sittenkin työni moitteettomasti, ja tänä lyhyenä aikana opin ylpeilemään itsestäni ja miellyin laivan kiikkumiseen ja heilumiseen,Ghostinkyntäessä troopillista merta luoteeseen sitä pientä saarta kohti, jossa meidän oli määrä täyttää vesisäiliömme.
Mutta onneni ei ollut täydellinen. Se oli vain helpotuksen aika, jonka edellä ja jonka jälkeen kävi hirveitä kärsimyksiä. Mitä miehistöön tuli, niinGhostoli oikea helvetti. Miehille ei suotu vähintäkään lepoa. Susi-Larsen antoi heidän runsaasti maksaa murhayrityksestä ja rääkkäyksestä — aamusta iltaan, koko vuorokauden umpeensa hän koetti tehdä elämän heille niin sietämättömäksi kuin suinkin.
Hän tiesi vallan hyvin, mikä suuri merkitys kaikilla pikkuseikoilla on elämässä, ja hän antoi heidän suorittaa kaikenlaisia turhia asioita, jotka olivat tehdä heidät hulluiksi. Näinpä kerrankin, miten Susi-Larsen kutsui Harrisonin kojustaan panemaan maalarinharjan paikoilleen ja herätti molemmat uupuneet vahdit, jotta he katsoisivat, että tuo työ tulisi tehdyksi. Olihan se tosin vain pikkuseikka, mutta kun tuollaisia nerokkaita keksintöjä oli aivan loputtomiin, niin voi helposti käsittää, millainen mieliala kanssissa vallitsi.
Tietysti siellä napistiin, ja silloin tällöin tunteet pääsivät myös valloilleen. Iskuja annettiin oikealle ja vasemmalle, ja pari miestä sai alituisesti hoitaa haavoja, joita heidän ihmishahmon saanut petomainen herransa ja isäntänsä jakeli heille. Kapinaa oli aivan mahdoton saada aikaan, sillä välikannella ja kajuutassa oli suuri joukko aseita. Susi-Larsenin viha kohdistui etupäässä Leachiin ja Johnsoniin, ja sydäntäni vihloi Johnsonin silmien surumielinen ilme.
Leach oli aivan toista maata. Hänessä oli koko lailla petoeläimen luontoa. Rajaton viha näytti vallanneen hänet, hänellä ei ollut aikaa surra. Hänen huulensa olivat aina valmiit murahtamaan, ja heti kun hän näki Susi-Larsenin, hän päästi suustaan hirvittävän ja uhkaavan äänen — luullakseni aivan tietämättään. Olen nähnyt hänen seuraavan katseellaan Susi-Larsenia aivan kuin joku eläin vartijaansa, samalla kun hänen kurkustaan kohosi eläimellinen murina, joka värähdellen tunkeutui esiin hänen yhteenpuristettujen huuliensa välistä.
Muistanpa kerran, kun keskellä valoisaa päivää laskin käteni hänen olkapäälleen antaakseni hänelle jonkin käskyn. Hän seisoi selin minuun, ja tuntiessaan käteni kosketuksen hän hypähti murahtaen ilmaan väistääkseen minua. Hypähtäessään hän käänsi päätään — hän oli luullut minua siksi mieheksi, jota hän vihasi.
Sekä hän että Johnson olisivat olleet valmiit ensi tilaisuudessa tappamaan Susi-Larsenin, mutta tuo tilaisuus ei tullut koskaan. Siksi oli Susi-Larsen liian viisas, ja sitä paitsi ei heillä ollut sopivia aseitakaan. Nyrkit eivät yksin riittäneet. Alituisesti olivat Susi-Larsen ja Leach riidassa keskenään, sillä Leach tarttui aina kiinni hampain ja kynsin kuin villikissa, kunnes hän väsyneenä tai tajuttomana makasi kannella. Aina hän oli valmis uudestaan tappelemaan. Pirullisuus hänessä ärsytti Susi-Larsenin pirullisuutta. Ei tarvittu muuta, kuin että he samaan aikaan olivat kannella, jotta he heti hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja kiroillen ja murahtaen iskivät ja löivät toisiaan, ja useamman kerran olen nähnyt Leachin aivan syyttä hyökkäävän Susi-Larsenin päälle. Kerran hän heitti Susi-Larsenia raskaalla puukollaan, ja veitsi lensi tuuman verran hänen kaulansa ohi. Toisen kerran hän viskasi pujotusraudan peräpurjesaalingista. Tuollaista heittoa ei ollut helppo tehdä laivan heiluessa, mutta raudan terävä pää lensi seitsemänkymmenenviiden jalan korkeudesta Susi-Larsenin pään ohi, kun hän nousi kajuutan portaita ylös, ja tunkeutui parin tuuman syvältä lujaan lattialankkuun. Ja taaskin toisen kerran hän oli piiloutunut välikannelle ladattu pyssy kädessä ja aikoi juuri hyökätä aseineen kannelle, kun Kerfoot huomasi hänet ja riisti pyssyn hänen kädestään.
Minä ihmettelin usein, miksei Susi-Larsen tappanut häntä ja siten vapautunut siitä vastuksesta. Mutta hän nauroi vain ja näytti olevan huvitettu koko jutusta. Varmaan heidän suhteensa kiihotti häntä samalla tavalla kuin jotkut ihmiset voivat nauttia verenhimoisten eläinten seurasta.
"Elämä muuttuu jännittäväksi", selitti hän minulle, "kun leikittelee toisen ihmisen hengellä. Ihminen on luonnostaan pelaaja, ja elämä on suurin panos, jonka hän voi uhrata. Mitä suurempi voittamisen mahdollisuus, sitä jännittävämpi peli. Miksi en soisi itselleni sitä huvia, että kiihotan Leachin oikeaan kuumepaloon? Minä teen hänelle siten oikeastaan vain hyvän palveluksen. Huumaus on molemminpuolinen. Hänen elämänsä on kuninkaallinen verrattuna hänen toveriensa oloon, vaikkei hän itse sitä tiedä. Sillä hänellä on jotakin mitä toisilta puuttuu — päämäärä, jonka hän tahtoo saavuttaa, maali, joka nielee koko hänen huomionsa, tuo halu tappaa minut ja toivo saada halunsa täytetyksi. Hän pelaa korkeaa peliä, Hump. En usko, että hän koskaan ennen on elänyt niin kiihkeästi, ja minä kadehdin joskus häntä koko sydämestäni, kun näen hänen raivoavan aivan hulluna intohimonsa vallassa."
"Mutta sehän on pelkuruutta!" huudahdin minä. "Teillähän on kaikki edut puolellanne."
"No, kuka meistä molemmista on suurempi pelkuri — tekö vai minä?" kysyi hän vakavasti. "Jos jotain ikävää tapahtuu, niin te hierotte sovintoa omantuntonne kanssa niin pian kuin asia teitä koskee. Jos te todellakin olisitte suuri ja tosi itseänne kohtaan, niin te pitäisitte yhtä Leachin kanssa. Mutta te pelkäätte, te pelkäätte. Te tahdotte elää. Elämä teissä vaatii elämistä, mistä hinnasta tahansa. Ja siksi te elätte alentavaa elämää, olette uskoton parhaille unelmillenne, teette syntiä surkeita pieniä periaatteitanne vastaan ja — jos helvettiä todellakin on olemassa — te kuljette suoraa päätä sinne. Pyh! Minä olen kaikista rohkein. En tee syntiä, sillä minä tottelen niitä vaatimuksia, joita elämä on minulle itselleni asettanut. Minä olen ainakin rehellinen omaa sieluani kohtaan, mutta sitä te ette ole."
Hänen sanoissaan oli oas, joka pisti. Ehkäpä yleensäkin näyttelin kovin pelkurimaista osaa. Ja mitä enemmän ajattelin tätä asiaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan vaati minua tekemään sitä mitä hän sanoi — liittymään Leachiin ja Johnsoniin voidaksemme tuhota hänet. Luulenpa, että juuri tässä suhteessa puritaanisten esi-isieni ankara omatunto pääsi voimaan pakottaen minua suorittamaan jotakin suurta, vieläpä hyväksymään murhan. Minä punnitsin mielessäni tätä ajatusta. Olisihan suorastaan hyvä, jos voisi vapauttaa maailman tällaisesta hirviöstä. Ihmiskunta tulisi paremmaksi ja onnellisemmaksi sen kautta, elämä muuttuisi valoisammaksi ja mieluisammaksi.
Minä mietin kauan aikaa tätä asiaa maatessani unettomana kojussani ja annoin tosiasioiden kulkea sisäisen silmäni ohi. Ja minä keskustelin Leachin ja Johnsonin kanssa yövartion aikana, jolloin Susi-Larsen oli alhaalla. Molemmat nämä miehet olivat kadottaneet kaiken toivon — Johnson oli mieleltään aivan masennuksissa, ja Leach taas oli turhanpäiten kuluttanut voimiaan ja oli nyt aivan uupunut. Mutta eräänä yönä hän tarttui minua käteen kiinni ja sanoi:
"Minä luulen, että teidän tarkoituksenne on rehellinen ja hyvä, mr van Weyden. Mutta älkää menkö askelta edemmäksi, olkaa vaiti. Älkää olko mitään huomaavinanne, hoitakaa vain työnne. Me olemme kuolemaan tuomitut, sen tiedän — mutta joka tapauksessa te voitte ehkä tehdä meille suuren palveluksen, kun me joudumme oikein suureen hätään."
Jo seuraavana päivänä, sen kauemmin sitä ei tarvittu odottaa — Wainwright-saari oli silloin jo näkyvissä — avasi Susi-Larsen suunsa ja lausui ennustuksen. Juuri sitä ennen hän oli hyökännyt Johnsonin kimppuun, ja Leach oli ahdistanut häntä, ja hän oli antanut molemmille aika selkäsaunan.
"Kyllä te tiedätte, että kerran minä otan teidät hengiltä, Leach", sanoi hän.
Leach murahti vastaan.
"Ja mitä teihin tulee, Johnson, niin ennenkuin minä olen saanut teistä valmista, olette te jo niin kyllästynyt elämään, että heittäydytte mereen. Saa nähdä, etteköhän te tee sitä…"
"Se oli vain salainen viittaus", hän lisäsi hiljaa minulle. "Lyönpä vetoa kuukauden hyyrystä, että hän ottaa sen varteen."
Minä olin toivonut, että hänen molemmat uhrinsa saisivat tilaisuuden paeta täyttäessämme vesisäiliöitämme, mutta Susi-Larsen oli valinnut viisaasti maallenousupaikan.Ghostoli puolen mailin päässä autiolta rannalta, missä pystysuorien, tuliperäisten kallioseinien välissä kuohuva joki oli uurtanut uomansa. Ei kukaan ihminen voinut kiivetä näitä jyrkänteitä ylös. Ja siellä oli Leachin ja Johnsonin pakko Susi-Larsenin valvonnan alaisina — sillä hän seurasi heidän mukanaan maihin — täyttää laivan pienet vesitynnyrit vedellä ja vierittää ne alas rantaan. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta päästä veneissä pakoon.
Harrison ja Kelly yrittivät sitä kuitenkin. He soutivat yhtä venettä, heidän tehtävänään oli kulkea laivan ja rannan väliä ja kuljettaa laivaan tynnyri kerrallansa. Juuri ennen päivällistä he olivat lähteneet laivasta tyhjä tynnyri matkassaan ja äkkiä he muuttivat suuntaa ja laskivat suoraan länteen päästäkseen sen niemen ympäri, joka erotti heidät muusta maailmasta. Toisella puolella kuohuvan veden huuhtomaa kalliota sijaitsivat japanilaisten siirtolaisten somat kylät ja hymyilevät laaksot, jotka ulottuivat syvälle saareen. Jos pakolaiset onnellisesti pääsisivät tähän turvapaikkaan, niin ei Susi-Larsen voisi heille enää mitään.
Olin nähnyt Smoken ja Hendersonin oleskelevan kannella kaiken aamupäivän ja nyt ymmärsin syyn siihen. He tähtäsivät pyssyillään ja alkoivat hiljaa ja varovasti ampua pakolaisten jälkeen. Se oli vasta oikea kylmäverisen tarkkuuden näyte. Ensin luodit lensivät veteen aivan huolettomasti veneen molemmilta puolin, mutta kun pakolaiset alkoivat soutaa kaikin voimin, osuivat luoditkin täsmällisemmin.
"Katsokaapas nyt, miten minä ammun Kellyltä oikean airon kädestä", sanoi Smoke ja tähtäsi hyvin tarkasti.
Minä tarkastelin kiikarilla ja näin hänen ampuvan aironlavan halki. Henderson seurasi toverinsa esimerkkiä, hän tähtäsi Harrisonin oikeaan airoon. Vene pyörähti ympäri. Molemmat jäljellejääneet airot murtuivat samalla tavalla. Pakolaiset yrittivät soutaa jäännöksillä, mutta nekin ammuttiin heidän käsistään. Silloin Kelly riisti laudan veneen pohjasta ja alkoi meloa sillä, mutta hän päästi sen huutaen kädestään, kun muserretun puun pirstaleet haavoittivat häntä. Nyt he luopuivat kaikista yrityksistään ja antoivat veneen ajelehtia, kunnes toinen vene, jonka Susi-Larsen oli lähettänyt heidän jälkeensä, hinasi heidät takaisin laivaan.
Myöhään iltapäivällä nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa. Lähinnä meidän tuli nyt ryhtyä hylkeitä pyytämään, ja tätä pyyntiä saattoi kestää kolme jopa neljä kuukautta. Tuo ajatus tuntui varsin synkältä, ja raskain mielin minä ryhdyin työhön. Haudan synkkä hiljaisuus näytti vallitsevan laivalla. Susi-Larsen makasi ankarassa päänsäryssä. Harrison seisoi välinpitämättömänä peräsimessä, puoleksi nojautuen siihen, ikäänkuin hänen oma painonsa olisi musertanut häntä. Kaikki muut jurottivat ja olivat ääneti. Kerran näin Kellyn istuvan kyyryssä kanssiluukun suojassa, pää polvien varassa ja käsivarret ristissä pään päällä — tuo asento ilmaisi mitä surkeinta toivottomuutta.
Johnson makasi pitkin pituuttaan kokkakannella ja tarkasteli veden kuohua laivan kokassa — ja minä ajattelin kauhulla sitä viittausta, jonka Susi-Larsen oli antanut hänelle. Luultavasti se kantaisi hedelmän. Mutta yritin kääntää hänen sairaalloiset ajatuksensa toisaalle kutsumalla hänet pois sieltä, mutta hän hymyili alakuloisesti eikä totellut minua.