Palatessani peräpuolelle tuli Leach vastaani.
"Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin, mr van Weyden", sanoi hän. "Jos te olette siksi onnellinen, että saatte palata San Franciscoon, niin tahdotteko olla ystävällinen ja ottaa selkoa Matt McCarthysta? Hän on minun vanha isäni, nähkääs. Hän asuu ylhäällä mäellä Mayfairin leipomon takana — jos kuljette suutarinverstaan ohi, jonka kaikki tuntevat niin varmaan löydätte oikean tien. Sanokaa hänelle, että olen katunut tuottaessani hänelle niin paljon huolta, sekä kaikkea muutakin pahaa, jota olen tehnyt ja — ja sitten voitte vain toivottaa puolestani, että Jumala siunaisi häntä."
Minä nyökkäsin ja vastasin: "Kyllä me kaikki palaamme San Franciscoon ja sitten lähdemme yhdessä tervehtimään Matt McCarthya."
"Minäkin tahtoisin sitä uskoa", vastasi hän ja pudisti kättäni, "mutta en voi. Susi-Larsen ottaa minut hengiltä, sen minä tiedän — enkä toivo muuta, kuin että se tapahtuisi jo pian."
Kun hän oli mennyt, huomasin, että minäkin toivoin aivan samaa. Jos sen täytyi tapahtua — niin tapahtukoon sitten niin pian kuin suinkin! Yleinen synkkämielisyys oli tarttunut minuunkin. Pahin näytti olevan välttämätöntäpä astuessani tuntikausia edestakaisin kannella tuntuivat Susi-Larsenin epämiellyttävät aatteet tarttuvan minuunkin. Mitä hyötyä kaikesta oli? Missä oli elämän suuruus, koska se niin helposti salli turmella ihmissieluja? Kun kaikki kävi ympäri, niin tämä elämä olikin vain jotakin kurjaa ja arvotonta, ja mitä pikemmin se loppui, sitä parempi.
Loppui! Siinä minä nyt seisoin nojautuneena laivan reunaan ja tuijotin kaihoisasti merelle, sillä minä olin varmasti vakuuttunut siitä, että lopulta kuitenkin vajoaisin, vajoaisin sen kylmään, vihreään helmaan, unohdukseen.
Seitsemästoista luku
Ihmeellistä kyllä eiGhost-laivassa tapahtunut mitään erikoista, vaikka kaikki ennustivatkin onnettomuutta. Me jatkoimme matkaa luoteeseen, kunnes saavuimme Japanin rannikolle ja tapasimme suuret hyljeparvet. Nuo aavan Tyynen meren hylkeet, joista ei kukaan tietänyt mistä ne oikeastaan tulivat, kulkivat vuosittain parituspaikoilleen Beringin mereen. Ja me seurasimme niiden jäljessä pohjoiseen, tuhoten ja tappaen — viskasimme niiden nyljetyt ruumiit mereen haikalojen saaliiksi ja suolasimme nahat, jotka lopulta joutuivat kaupunkilaisnaisten hartioiden kaunistukseksi.
Se oli armotonta teurastusta — ja ainoastaan naisten tähden. Ei kukaan laivassa syönyt hylkeenlihaa eikä käyttänyt sen öljyä. Onnistuneen pyyntipäivän jälkeen oli kansi useinkin täpö täynnä nahkoja ja ruumiita ja niljakas rasvasta ja verestä — valurei'istä vuoti punaista verta — mastot, köydet ja lautakäytävät olivat veren tahraamat — ja miehet työtä tehdessään olivat kuin teurastajia — puoleksi alastomina, käsivarret ja kädet verisinä he nylkivät tappamiaan isoja merieläimiä.
Minun toimenani oli pitää laskua eläimistä, kun niitä kuljetettiin veneissä laivaan, valvoa nahan nylkemistä ja kannen puhdistamista sekä pitää huolta siitä, että kaikki asetettiin jälleen paikoilleen. Se ei ollut lainkaan mieluisaa työtä. Sekä sieluni että vatsani nousi kapinaan, ja kuitenkin oli tämä toimi sekä työnjohto minulle hyödyllistä. Se kehitti sitä vähäistä johtokykyä, mikä minulla saattoi olla, ja minä tunsin, että luonteeni karaistui, mikä oli varsin terveellistä "Sissy" van Weydenille.
Yksi asia selvisi minulle yhä enemmän, se nimittäin, etten koskaan enää voisi tulla siksi mikä olin ennen. Minun luottamukseni ja uskoni elämään oli tosin kestänyt Susi-Larsenin murhaavan arvostelun, mutta hän oli sittenkin muussa suhteessa saanut muutoksen aikaan minussa. Hän oli avannut silmäni näkemään käytännöllistä elämää, josta minulla ennen oli ollut niin vähän tietoa ja joka aina oli tuntunut minusta vastenmieliseltä. Minä olin oppinut näkemään elämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli — ymmärtämään, että maailmassa oli tosiasioitakin — irtaantumaan ajatuksen maailmasta ja panemaan jonkinmoista arvoa elämän todellisille ja oleellisille puolille.
Olin enemmän kuin koskaan ennen Susi-Larsenin parissa tultuamme pyyntivesille. Sillä kun ilma oli kaunis ja me jouduimme keskelle hyljeparvea, olivat kaikki miehet veneissä, ja vain hän ja minä sekä Thomas Mugridge, jota ei oikeastaan voinut ottaa lukuun, olimme yksin laivassa. Mutta me emme olleet toimettomina. Kaikki kuusi venettä erkanivat viuhkan muodossa kuunarista, kunnes ensimmäinen tuulenpuolella ja viimeinen suojapuolella oli noin kymmenen tai kahdenkymmenen mailin päässä toisistaan, ja sen jälkeen ne sitten laskivat suoraan ulapalle, kunnes ilta pimeni tai paha ilma pakotti ne palaamaan. Sillä välin meidän täytyi pysytellä viimeisen suojanpuoleisen veneen alapuolella, jotta kaikki veneet voisivat helposti myötätuulessa palata meidän luoksemme, jos kova ilma sattuisi nousemaan.
Ei ole niinkään helppoa kahden miehen — varsinkin jos tuuli on kova — hoitaa sellaista alusta kuinGhoston: pitää perää, tähystellä veneitä, lisätä purjeita tai vähentää niitä. Minä sain oppia paljon ja suorittamaan nopsasti työni.
Helppoa oli oppia hoitamaan peräsintä, mutta vaikeampi oli kiivetä saalinkiin ja riippua koko painollaan käsivarsien varassa kiivetessä väylingeiltä vieläkin korkeammalle. Mutta minä opin senkin ja varsin pian, sillä minun teki mieleni kunnostautua Susi-Larsenin silmissä — minä tahdoin osoittaa, että minulla oli oikeus olemassaolooni muunkin kuin vain väittelyiden perusteella. Niin, olipa aika, jolloin suorastaan nautin saadessani kiivetä mastoon ja pysytellä tuossa epävakavassa asennossa jalkojeni varassa, tähystellen kiikarilla merellä olevia veneitä.
Mieleeni muistuu eräs erinomaisen kaunis aamu, jolloin veneet läksivät liikkeelle hyvin varhain, ja pyssyjen pauke hiljeni ja vähitellen kokonaan vaikeni veneiden hajaantuessa meren selälle. Tuuli aivan heikosti lännestä, mutta juuri kun pääsimme viimeisen suojanpuoleisen veneen alapuolelle, tuuli tyyntyi kokonaan. Toinen toisensa jälkeen — saatoin selvästi sen erottaa maston huipusta — katosivat nuo kuusi venettä näkyvistä seuraten hylkeitä länteen päin. Me kelluimme hiljakseen tyynen veden pinnalla voimatta seurata veneitä. Susi-Larsen näytti miettivältä. Ilmapuntari oli alhaalla, ja itäinen taivaanranta ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. Hän tarkasteli sitä vähän väliä.
"Jos se alkaa nousta tuolta puolelta", sanoi hän, "ja jos se tulee täydellä voimalla ja ajaa meidät veneiden yläpuolelle, niin luultavasti muutamat makuukopit kadottavat asukkaansa".
Kello yhdentoista seuduilla meri oli peilikirkas. Päivällisen aikaan kuumuus oli sietämätön, vaikka olimmekin varsin kaukana pohjoisessa. Ei vähintäkään raitista tuulenhenkeä. Ilma oli vain painostava ja raskas, oikea "maanjäristysilma", niinkuin vanhoilla kalifornialaisilla oli tapana sanoa. Siinä oli jotakin peloittavaa ja uhkaavaa, ja mieleen nousi outo aavistus, että jotakin pahaa oli tulossa. Hitaasti yli koko itäisen taivaanrannan kohosi pilviä, jotka nousivat ikäänkuin mustat vuoret kadotuksen kuilusta. Saattoi niin selvästi nähdä vuorensolia, rotkoja ja syvyyksiä, että vaistomaisesti tuli katsoneeksi, eikö näkyisi valkeata vaahtoa ja uurroksia siinä missä meri raivoten löi rantaa vasten. Ja kuitenkin laiva keinui aivan hiljaa, tuulta ei ollut nimeksikään.
"Sieltä ei tule vain vihuria", sanoi Susi-Larsen. "Saattepa nähdä, että itse vanha luonto-emo siitä vielä nousee ja alkaa ulvoa voimainsa takaa — ja sitten meillä on tiukka työ edessä, Hump, jos tahdomme saada edes puolet veneistämme korjuun. Parasta että lähdette irroittamaan latvapurjetta."
"Mutta mitäs jos kova ilma nyt nousee ja me olemme vain kahden täällä?" sanoin minä hiukan vastustelevalla äänellä.
"Meidän täytyy käyttää hyväksemme ensimmäisiä tuulenpuuskia ja laskea veneittemme läheisyyteen ennenkuin purjeemme repeytyvät. Sitten en vastaa enää mistään. Kyllä mastot kestävät, ja me molemmat myöskin, mutta kovaa työtä siinä kysytään."
Ilma oli yhä yhtä tyyni. Me söimme päivällistä — minä suoritin sen hyvin nopeasti ajatellessani kahdeksaatoista miestämme kaukana meren selällä ja suuria pilvivuoria, jotka lähestymistään lähestyivät. Susi-Larsen ei näyttänyt kuitenkaan olevan levoton, vaikka huomasinkin palatessamme kannelle, että hänen sieraimensa hiukan värähtelivät ja että hänen liikkeensä olivat tavallista reippaammat. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, niiden piirteet kovettuneet, ja sittenkin hänen silmänsä loistivat — sinä päivänä ne olivat väriltään siniset, kirkkaansiniset — ja niiden välke oli ihmeellisen kirkas ja säteilevä. Minä huomasin kummakseni, että hän varmaan tunsi jonkinlaista julmaa iloa, että hän iloitsi taistelusta, joka juuri oli tulossa, että häntä viehätti se tieto, että vähän ajan kuluttua koittaisi suuri hetki, jolloin elämän tulvavesi kuohuisi kaikkein korkeimmilleen.
Kerran — tietämättä sitä itsekään tai huomaamatta, että minä sen kuulin — hän naurahti ääneensä, uhmailevasti ja ivallisesti lähestyvälle myrskylle. Milloin tahansa voin nähdä hänet seisovan siinä ikäänkuin kääpiön Tuhannen ja yhden yön hirvittävän henkiolennon edessä. Hän uhmaili kohtaloa eikä tuntenut vähintäkään pelkoa.
Hän meni keittiöön. "Kun olette pessyt vatinne ja pannunne, Cooky, teitä tarvitaan kannella. Pitäkää varanne, kun kutsun teitä."
"Hump", sanoi hän huomatessaan, että tuijotin häneen aivan kuin lumottuna, "tämä on nyt joka tapauksessa toista kuin whiskyn juonti — ja jotakin muuta kuin teidän Omarinne kokemukset. Minun mielestäni hän sittenkin eli vain puolinaista elämää."
Läntinen taivaanpuolisko oli nyt myöskin peittynyt pilveen. Aurinko oli himmennyt ja kadonnut näkyvistä. Kello oli kaksi päivällä, ja aavemainen hämärä, jota silloin tällöin purppurainen hohde punasi, oli laskeutunut merelle. Tässä purppuranhohteessa loistivat ja hehkuivat Susi-Larsenin kasvot, ja kiihtyneen mielikuvitukseni vallassa olin näkevinäni sädekehän hänen päänsä ympärillä. Me lepäsimme luonnottoman hiljaisuuden helmassa, jota vastoin kaikkialla ympärillämme luonto näytti valmistuvan myrskyyn. Tukahduttava kuumuus oli käynyt aivan sietämättömäksi. Suuria hikihelmiä pusertui otsastani esiin, ja tunsin niiden valuvan alas nenäni vartta myöten. Olin vähällä mennä tainnoksiin ja tavoittelin laivan reunakaidetta nojautuakseni siihen.
Juuri samassa tunsin hiukan tuulenhenkeä. Se lähestyi idästä ja kiiti ohitsemme kuin kuiskaus. Veltot purjeet eivät liikahtaneet vähääkään, ja kuitenkin oli tuuli hiukan vilvoittanut kasvojani.
"Cooky!" huusi Susi-Larsen hillityllä äänellä. Thomas Mugridge käänsi tuskaiset ja pelästyneet kasvonsa häneen. "Siirtäkää puomi toiselle puolelle, ja kun purje pyrkii yli, niin päästäkää se menemään ja katsokaa, että köydet ovat kunnossa. Jos olette huolimaton, niin voitte luottaa siihen, että se myös on teidän viimeinen työnne tässä maailmassa. Ymmärrättekö? — Mr van Weyden, auttakaa keulapurjeita toiselle puolen. Ja sitten ylös latvapurjeisiin, nostakaa ne niin pian kuin vain voitte — mitä nopeammin toimitte, sitä helpommin se käy. Ja jollei Cooky pidä kiirettä, niin iskekää nyrkillä häntä otsaan."
Huomasin ilokseni, ettei hän uhkaillut minua antaessaan käskyjään. Laiva oli kääntynyt suoraan luoteiseen, ja hän aikoi käyttää hyväkseen ensimmäistä tuulenpuuskaa.
"Vihuri tulee tältä puolen", hän selitti minulle. "Ja veneet kulkivat hiukan etelää kohden kuullessamme viimeiset laukaukset."
Hän kääntyi ympäri ja astui perälle peräsimen luo. Minä astuin kokkaan ja asetuin kokkapurjeen ääreen. Sitten humahti uusi, suhahtava kuiskaus ilman halki ja jälleen toinen. Purjeet liikahtivat hiukan.
"Jumalan kiitos, ettei se tulla tupsahda täydellä voimalla, mr vanWeyden!" huudahti Mugridge innoissaan.
Ja minäkin olin todellakin kiitollinen, sillä olin jo oppinut sen verran, että tiesin, miten sellaisessa tapauksessa saattoi käydä, kun kaikki purjeet olivat ylhäällä. Tuulen humisevat kuiskaukset muuttuivat puhalluksiksi ja töytäyksiksi, purjeet pullistuivat jaGhostalkoi liikkua. Susi-Larsen väänsi kiivaasti peräsintä vasemmalle, ja me aloimme laskea myötätuuleen. Tuuli tuli nyt suoraan perästä, se kohisi ja puhkui yhä voimakkaammin, ja purjeeni tömisivät hauskasti. En nähnyt mitä muualla tapahtui, mutta tunsin laivan lipuvan ja kallistuvan, kun tuuli painollaan siirsi keulapurjeen ja isonpurjeen toiselle puolelle. Minulla oli täysi työ hoitaessani jaakaria, kliivaria ja haruspurjeita, ja kun olin suorittanut tämän työni, kiitiGhosttäydellä vauhdilla ja myötätuulessa lounaista kohti, kaikki purjeet pullollaan. Vetämättä henkeä, vaikka sydämeni tykyttikin kuin vasara ponnistuksen jälkeen, kiiruhdin ylös latvapurjeeseen, ja ennenkuin tuuli oli liiaksi yltynyt, saimme ne kunnolla ylös. Sitten läksin perälle saadakseni lisäkäskyjä.
Susi-Larsen nyökkäsi tyytyväisenä ja jätti peräsimen minun hoitooni. Tuulen voima yhä yltyi ja meri alkoi lainehtia. Minä pidin perää noin tunnin verran, ja hetki hetkeltä työni kävi yhä raskaammaksi. En ollut ennen hoitanut peräsintä näin kovassa kulussa.
"Kiivetkää mastoon ja tähystäkää kiikarilla veneitämme. Me kuljimme aikaisemmin kymmenen solmuvälin vauhdilla, nyt kiidämme jo kahden- tai kolmentoista. Tämä vanha tyttö näyttää, mihin se kelpaa!"
Minä kiipesin vain etumaiseen saalinkiin, noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen. Tarkastellessani autiota vedenpintaa minulle selvisi, että meidän oli toimittava hyvin nopeasti, jos tahdoimme pelastaa veneemme. Nähdessäni miten meri vyöryi, epäilin, tokko ainoatakaan venettä oli enää tallella — tuntui aivan mahdottomalta, että kehno vene voisi vastustaa niin ääretöntä tuulen ja aaltojen voimaa.
En voinut tuntea tuulen koko voimaa, sillä kuljimme myötätuulessa. Mutta korkealta paikaltani katselin alas laivaan, ikäänkuin olisin ollut sen ulkopuolella. NäinGhostinrajaviivojen selvästi erottuvan kuohuvasta merestä, jota kuunari kynti kuin jokin elävä olento. Väliin se kohosi ylös ja halkaisi suunnattoman aallon, jolloin tuulenpuoleinen parras katosi näkyvistä ja kuohuva valtameri vyöryi kannen yli aina laivaluukkuja myöten. Sellaisena hetkenä, laivan kiivaasti kiikkuessa, heiluin edestakaisin ilmassa niin kauhealla vauhdilla, kuin olisin riippunut äärettömän pendelin päässä, joka pahimmin kiikkuessaan heilahti seitsemänkymmenen jalan kaaressa, jollei enemmänkin. Kerran tuossa huimaavassa vauhdissa minut valtasi pelko, ja hetken aikaa pidin kiinni käsin ja jaloin, sillä olin niin pyörällä päästäni ja vapisin niin pahasti, etten voinut tähystellä merelle enkä nähdä muuta alapuolellani kuin kuohuvaa vettä, joka uhkasi nielläGhostinkitaansa.
Mutta ajatellessani merimiehiämme rohkaisin jälleen mieleni ja tähystellessäni eteeni unohdin kokonaan pelkoni. Kokonaiseen tuntiin en voinut nähdä mitään autiolla, kuohuvalla vedenpinnalla. Mutta äkkiä tunkeutui harhaileva auringonsäde esiin ja valoi hopeaansa valtameren ärjyvälle pinnalle, ja samassa huomasin pienen mustan pilkun, joka silmänräpäyksen ajan kohosi ilmaan ja taas katosi. Odotin kärsivällisesti. Taaskin pieni musta pilkku ilmestyi keskelle hopeahohdetta. En yrittänytkään huutaa Susi-Larsenille, mutta ilmoitin hänelle keksintöni heiluttamalla kättäni. Hän muutti heti suuntaa, ja minä annoin merkin, kun musta pilkku oli suoraan edessämme.
Pilkku suureni suurenemistaan — se kasvoi niin nopeasti, että vasta sen nähdessäni käsitin, kuinka äärettömällä vauhdilla me kuljimme. Susi-Larsen antoi minulle merkin, että laskeutuisin alas, ja seisoessani hänen vieressään hän neuvoi, miten alus oli pantava piihin.
"Valmistautukaa siihen, että koko helvetti voi milloin tahansa päästä valloilleen", varoitti hän, "mutta älkää välittäkö siitä. Teidän velvollisuutenne on hoitaa työtänne ja katsoa, että Cooky seisoo paikallansa."
Minun onnistui päästä kokkaan. Yhdentekevää mitä puolta kulki, sillä laivan molemmat partaat painuivat vuorotellen veden alle. Sanottuani Thomas Mugridgelle, mitä hänen tuli tehdä, kiipesin pari jalkaa köysitikapuita ylös. Vene oli nyt hyvin lähellä, ja minä saatoin selvästi nähdä, että se ajelehti tuulen mukana ja veti perässään mastoa ja purjeita, jotka nyt tekivät ajoankkurin virkaa. Kaikki kolme miestä olivat hengissä. Jokainen aalto peitti heidät näkyvistäni, ja pelolla ja tuskalla odotin, että he katoaisivat ikuisiksi ajoiksi. Mutta vene kohosikin jälleen vaahtoavan myrskyn keskeltä, kokka korkealla ilmassa, niin että saatoin nähdä koko sen märän ja mustan pohjan, aivan kuin se olisi seisonut pystyssä. Vilahdukselta näin nuo kolme miestäkin, jotka hurjasti viskasivat vettä veneestä pohjattomaan syvyyteen, kokka suoraan alaspäin kääntyneenä ja perä melkein pystysuoraan ilmassa. Joka kerta kun vene jälleen tuli näkyviin tuntui se mielestäni oikealta ihmeeltä.
ÄkkiäGhostmuutti suuntaa, laski loitommalle, ja mieleeni iski se kauhea ajatus, että Susi-Larsen ehkä oli luopunut aikeestaan pelastaa nuo onnettomat. Mutta sitten käsitin, että hän valmistautui kiertämään, ja laskimme nyt aivan vasten tuulta, ja vene oli kaukana meistä toisella puolellamme. Kuunari hiljensi äkkiä vauhtiaan, hetken se seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten vauhti taas yltyi — laiva kääntyi tuuleen.
Tuuli tarttui nyt purjeihin täydellä voimalla, jota tähän saakka olimme voineet välttää. Onnettomuudeksi käännyin tyhmyydessäni vasten tuulta. Se kohosi eteeni kuin muuri ja täytti keuhkoni ilmalla, jota en saanut jälleen puristetuksi ulos. Ja haukkoessani henkeä ja ollessani tukehtumaisillani näin suuren vesipylvään kohoavan pääni yläpuolella juuri kunGhostkallistui toiselle laidalleen ja nousi korkealle tuuleen. Käännyin sivulle, vedin henkeäni ja katsoin jälleen taakseni. Aalto oli korkeampi kuin laiva; auringonsäteet kimalsivat sen vaahtoavassa huipussa ja läpinäkyvän vihertävän veden läpi näin maidonvalkean vaahdon vyöryvän.
Ja sitten se tuli — hornan henget olivat nyt valloillaan ja kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tunsin iskun, joka aivan musersi ja lamautti minut — tuo isku ei sattunut mihinkään ja kuitenkin joka paikkaan. Se riuhtaisi minut irti siitä tuesta, johon olin tarttunut kiinni, ja vei minut veden valtaan, ja äkkiä päähäni iski ajatus, että hirveintä olisi varmaan tulla siten lakaistuksi meren syvyyteen. Vähän väliä ruumiini kolahti ja pyörähti ympäri, ikäänkuin se vaistomaisesti olisi ajautunut eteenpäin, ja kun en enää voinut pidättää hengitystäni, sain kitkerää suolavettä keuhkoni täyteen. Mutta koko ajan yksi ajatus kiersi aivoissani —kliivari oli siirrettävätuulen puolelle. En pelännyt kuolemaa. Olin aivan varma siitä, että kaikki jollakin ihmeellisellä tavalla päättyisi hyvin. Ja kun minun sekavissa aivoissani selveni se ajatus, että minun tuli panna täytäntöön Susi-Larsenin käskyt, olin näkevinäni hänet peräsimen ääressä keskellä raivoavaa myrskyä, uhmaillen rajuilmankin voimaa.
Minä iskin luultavasti pääni parraskaidetta vasten, vedin henkeä, ja keuhkoni täyttyivät jälleen ilmalla. Koetin nousta pystyyn, mutta löin taaskin pääni ja vaivuin jälleen käsieni ja polvieni varaan. Vesi oli kuljettanut minut aivan kanssin ovelle. Ryömiessäni eteenpäin nelinkontin kolahdin Thomas Mugridgeen, joka makasi valittaen maassa. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin. Minun täytyi siirtää kliivari toiselle puolelle.
Päästyäni kannelle tuntui aivan kuin maailmanloppu olisi tullut. Kaikkialla puuosat ja metalli ja purjeet paukkuivat ja narisivat,Ghostoli murskautua rikki. Keulapurje ja keulamärssypurje oli repeytynyt säpäleiksi, ja raskas puomi murskautui. Ilmassa lenteli pirstaleita, irtaantuneet köydet kiemurtelivat ja sähisivät kuin käärmeet, ja keulapurjeen kahveli putosi alas keskelle sekasortoa.
Se suhahti varmaan aivan läheltä ohitseni, koska se yllytti minut toimeen. Ehkäpä meidän tilamme ei sittenkään ollut aivan toivoton. Mieleeni muistui Susi-Larsenin varoitus.
Hän oli odottanut, että helvetti alkaisi raivota, nyt se oli tapahtunut. Missä hän oli? Minä näin hänet nyt ison jalusnuoran kimpussa, hän hilasi sitä jättiläisvoimin kuunarin perän kohotessa korkealle ilmaan ja hänen vartalonsa kuvastuessa ohikiitävää valkeaa vaahtoa vasten. Kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin — kokonaisen kadotuksen ja sekasorron maailman — olin ehtinyt nähdä ja kuulla niin lyhyessä ajassa kuin viidessätoista sekunnissa.
En malttanut tarkastaa, mihin pieni vene oli joutunut, vaan tartuin kiireimmän kautta kliivarin jalusnuoraan. Purje oli nyt alkanut elää, kovasti paukkuen se vuoroin pullistui ja taas velttoni, mutta kiristäen nuoraa kaikin voimin joka kerta, kun purje paukkui, sain sen hitaasti vetäytymään paikalleen. Sellaista työtä minä osasin suorittaa, ja minä tein parastani. Minä hilasin ja vedin, kunnes veri vuoti sormenpäistäni, ja ollessani tässä toimessa halkesi sekä jaakari että haruspurje ukkosen jyrinällä ja hajosi tuuleen.
Minä hilasin ja vedin yhä edelleen, ja vihdoin nuora alkoikin helpommin juosta. Sitten Susi-Larsen tuli avuksi ja hilasi loput yksin minun kääriessäni kokoon irrallaan olevan pään.
"Kiinnittäkää!" komensi hän. "Ja tulkaa tänne!"
Seuratessani hänen jäljissään huomasin, että laiva oli taas jonkinmoisessa järjestyksessä, vaikka hävitys olikin ollut hirveä.Ghostoli pantu piihin. Vielä se kykeni työhön. Vaikka muut purjeet olivatkin repaleina niin kliivari — se oli pakattu vastatuuleen — ja hankamyötäiseen kinnattu isopurje pitivät puoliansa, ja kuunari oli käyttökelpoinen raivoavassa rajuilmassa.
Minä tähystelin nyt venettä sillä välin kun Susi-Larsen selvitteli venetaljoja, ja minä näin suunnattoman aallon nostavan veneen ylös tuulen alla vain parinkymmenen jalan päässä meistä! Ja niin täsmällisesti Susi-Larsen oli tehnyt laskunsa, että me ajauduimme aivan kauniisti sitä kohti, ei ollut enää muuta tehtävää kuin kiinnittää taljat koukuilla veneen molempiin päihin ja hilata se ylös laivaan. Mutta sitä ei ollut kuitenkaan yhtä helppo tehdä kuin sanoa.
Kokassa istui Kerfoot, Ufti-Ufti oli perässä ja Kelly keskituhdolla. Ajautuessamme lähemmäksi kohosi vene aallon harjalle, jota vastoin me suistuimme niin syvälle, että näin kolmen miehen kasvot melkein yläpuolellani laivan reunan tasalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kohosimme ylös ja he vaipuivat syvälle meidän allemme. Ihme ja kumma, jolleiGhostensi kerralla murskaisi tuota pientä alusta.
Mutta juuri oikeassa hetkessä minä viskasin taljan Uftille, samassa kun Susi-Larsen heitti omansa Kerfootille keulaan. Siinä tuokiossa olivat molemmat taljat kiinnitetyt, ja nuo kolme miestä pitivät varansa ja hyppäsivät yhtaikaa kuunariin. KunGhostinparras kohosi vedestä, nostettiin vene varsin mukavasti laivaan, ja ennenkuin se seuraavan kerran kallistui, me olimme asettaneet veneen ylösalaisin turvalliseen paikkaan kannelle. Huomasin että Kerfootin vasemmasta kädestä vuoti verta. Keskisormi oli jollakin tavalla musertunut. Mutta hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla, että se tuotti hänelle kipua, vaan auttoi meitä oikealla kädellään asettaessamme venettä paikoillensa.
"Kliivari toiselle puolelle, Ufti!" komensi Susi-Larsen samassa hetkessä, kun vene oli saatu korjuuseen. "Kelly tulkoon perälle, ja höllittäköön isonpurjeen nuoraa! Te, Kerfoot menette kokkaan ja katsotte, mihin Cooky on joutunut! Ja te, mr van Weyden, kiipeätte taas ylös ja raivaatte pois kaikki roskat, mitä tiellenne sattuu."
Annettuaan nämä käskyt hän harppasi jälleen perälle peräsimen luo aivan kuin tiikeri. Kiivetessäni köysitikapuita ylösGhostlaskeutui hitaasti myötätuuleen. Kun me nyt vaappuilimme laineiden lomassa ja aallot huuhtelivat kantta, ei ollut enää mitään purjeita riistettävissä. Ja kiivettyäni puolitiehen ylös saalinkiin, tuulen painaessa minua koko voimallaan rikiä vasten — joten minun olisi ollut aivan mahdoton pudota — näin, en alapuolellani, vaan melkein suorakulmaisesti ylhäältä,Ghostinkannen — laiva oli kyljellään vedessä ja sen mastot olivat yhdensuuntaiset meren kanssa. En kuitenkaan voinut nähdä sen kantta, vaan ainoastaan sen paikan, missä oletin kannen olevan, sillä se oli hautaantunut vyöryvän veden alle! Keskeltä tätä veden paljoutta kohosivat kahden maston päät, siinä kaikki.Ghostoli tällä hetkellä veden alla. Kun alus sitten vähitellen kohosi ja hirveä sivulta tuleva paino hiukan hellitti, tuli kansi jälleen näkyviin, se nousi kuin hylkeenselkä veden pintaan.
Siten kiidimme hurjasti eteenpäin aavalla merellä, minun riippuessani ylhäällä saalingissa kuin kärpänen ja tähystellessäni toisia veneitä. Puolen tunnin kuluttua näin yhden aluksen, se oli mennyt kumoon ja keinui nyt ylösalaisin laineilla. Jock Horner, paksu Louis ja Johnson pitelivät tuskissaan kiinni kaatuneesta veneestä. Sillä kertaa minä pysyttelin ylhäällä, ja Susi-Larsen sai kuunarin piihin ilman vesiryöppyä. Taljat kiinnitettiin veneeseen ja köydet viskattiin noille kolmelle miehelle, jotka kiipesivät kuin apinat laivaan. Vene musertui kuunaria vasten, kun se saatiin ylös, mutta hylky kierrettiin köydellä kiinni, sillä sen saattoi vielä korjata kuntoon.
Vielä kerran myrsky painoiGhostinveden alle, ja niin syvälle että hetken aikaa luulin, ettei se koskaan enää voisi siitä noustakaan. Komentosiltakin, joka kuitenkin oli paljon korkeammalla kuin keskiosa laivaa, joutui yhä uudestaan veden valtaan. Sellaisina hetkinä tunsin olevani, aivan yksin Jumalan kanssa ja katselin vain sitä hävitystä, jonka hänen vihansa oli saanut aikaan. Mutta sitten komentosilta kohosi jälleen näkyviin ja samalla Susi-Larsenin leveät hartiat ja kädet, jotka lujasti ohjasivat kuunaria eteenpäin. Hän seisoi siinä kuin jokin jumalolento, halliten myrskyä, singahduttaen päällesyöksyvät vesimassat luotaan ja käyttäen niitä omiin tarkoituksiinsa. Ja mikä ihme! Mikä ihme, että heikot ihmiset saattoivat elää ja hengittää ja tehdä työtä sellaisissakin olosuhteissa ja kuljettaa noin heikkoa puusta ja purjekankaasta kokoonpantua alusta keskellä luonnonvoimien hurjaa raivoa!
Ghostkohosi jälleen syvyydestä, kansi nousi meren helmasta ja alus kiiti eteenpäin ulvovassa myrskyssä. Kello oli nyt puoli kuusi, ja puolta tuntia myöhemmin, kun viimeinenkin päivänvalo väistyi sumuisen ja uhkaavan hämärän tieltä, silmäni keksi kolmannen veneen. Sekin oli kumossa, eikä miehistöstä näkynyt ainoatakaan. Susi-Larsen toisti saman tempun kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt se ei onnistunut, ja me kuljimme veneen ohi neljänkymmenen jalan päästä.
"Se oli numero neljä!" huusi Ufti-Ufti, jonka terävät silmät olivat keksineet veneen numeron sinä lyhyenä hetkenä, jolloin alus oli kohonnut aallon harjalle.
Numero neljä oli Hendersonin vene, ja yhdessä hänen kanssaan olivat siis Hovoak ja Williams — yksi pitkämatkaisista merimiehistä — saaneet surmansa. Sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät he olleet hukkuneet. Mutta vene oli tallella, ja Susi-Larsen teki vielä rohkean yrityksen pelastaakseen sen. Olin juuri tullut alas kannelle, ja kuulin Hornerin ja Kerfootin vastustavan häntä.
"Jumalavita, en minä anna minkään myrskyn anastaa veneitäni, vaikkapa se puhaltaisi suoraan helvetistä!" huusi Susi-Larsen. Vaikka me neljä seisoimme aivan lähetysten, päät päissä kiinni, niin hänen äänensä kuulosti sittenkin aivan heikolta ja epäselvältä, ikäänkuin se olisi kajahtanut jostakin hyvin kaukaa.
"Mr van Weyden!" huusi hän, ja minä kuulin sen hiljaisena kuin kuiskauksen myrskyn läpi. "Hoitakaa kliivaria Johnsonin ja Uftin kanssa! Te muut menette perälle! Pian nyt — tai minä lähetän teidät kaikki suoraan toiseen maailmaan! Ymmärrättekö?"
Ja kun hän sitten väänsi peräsintä, jaGhostkäännähti, eivät pyyntimiehet voineet muuta kuin totella ja auttaa parhaan kykynsä mukaan. Kuinka suuri vaara oli, sen huomasin parhaiten, kun jälleen hautaannuin hyökylaineiden alle, ja pidin kynsin hampain kiinni keulamastosta. Mutta sormeni irtaantuivat ja vesi riisti minut ja heitti laidan vii. En voinut uida mutta ennenkuin ehdin vajota syvyyteen, heitti aalto minut takaisin laivaan. Voimakas käsi tarttui kiinni minuun, ja kunGhostvihdoin taas kohosi vedestä, huomasin että sain kiittää Johnsonia pelastuksestani. Näin hänen katselevan levottomasti ympärilleen, ja huomasin, että Kelly, joka juuri viime hetkessä oli kulkenut kokkaan, ei ollut enää näkyvissä.
Kun Susi-Larsen ei tälläkään kerralla saanut venettä pelastetuksi ja koska emme enää olleet samassa asemassa kuin edellisillä kerroilla, täytyi hänen turvautua toisenlaiseen temppuun. Ja sen hän tekikin.
"Suurenmoista!" huusi Johnson korvaani, kun onnellisesti olimme suoriutuneet sitä seuraavasta vedenpaisumuksesta. Minä tiesin, ettei hänen ihastunut huudahduksensa tarkoittanut kuitenkaan Susi-Larsenia, vaanGhostinerinomaisuutta.
Nyt oli jo niin pimeä, ettei venettä voinut enää erottaa, mutta Susi-Larsen antoi aluksen kulkea takaperin raivoavassa vedessä, ikäänkuin varma vaisto olisi johtanut häntä. Tällä kertaa me tosin vähän väliä hautaannuimme veden alle mutta aallot eivät pyyhkäisseet meitä kuitenkaan pohjattomaan kitaansa, ja me ajauduimme suoraan kumossa olevan veneen päälle, joka vahingoittui koko lailla meidän hilatessamme sen kannelle.
Nyt seurasi parin tunnin hirveä työ, ja sinä aikana me kaikki — kaksi ampujaa, kolme laivamiestä, Susi-Larsen ja minä — reivasimme ensin kliivarin ja sitten isonpurjeen. Kun sitten olimme panneet piihin, pysyi kansi jokseenkin vapaana vedestä, jaGhostlensi ja hyppi aallon harjalta toiselle kuin korkinpalanen.
Minun sormenpäistäni vuoti verta jo työn alussakin, ja reivatessamme purjeita valuivat kyynelet silmistäni, niin kova oli tuskani. Kun työ oli tehty, olin aivan lopussa — minä vaivuin maahan kuin nainen ja vääntelin tuskissani itseäni.
Sillä välin oli Thomas Mugridge laahattu esille kuin märkä rotta kanssista, jonne hän peloissaan oli paennut. Näin, miten he retuuttivat hänet kajuuttaan ja huomasin samassa hämmästyksekseni, että keittiö oli kadonnut. Tyhjä paikka kannella ilmaisi, missä se ennen oli ollut.
Kajuutassa olivat kaikki koolla, myöskin merimiehet, ja sillä välin kuin kahvia keitettiin pienellä kamiinalla, me joimme whiskyä ja söimme laivakorppuja. Ei koskaan eläissäni ruoka ole maistunut minusta niin hyvälle. Eikä koskaan kahvi ole ollut niin maukasta. Mutta laiva heilui ja keinui niin hirveästi, etteivät edes laivamiehet voineet astua askeltakaan pitelemättä kiinni milloin mistäkin, ja monta kertaa huudettuamme: "Nyt sitä mennään!" huomasimme seisovamme yhdessä kasassa alahangan kojujen seinällä, ikäänkuin se olisi ollut laivan kansi.
"Helvettiin kaikki tähysteleminen!" kuulin Susi-Larsenin sanovansyötyämme ja juotuamme kylliksi. "Kannella ei ole mitään tekemistä.Jos meille nyt tapahtuu jotakin, niin ei sitä kuitenkaan voi auttaa.Kas niin, menkää nyt kaikki hetkeksi nukkumaan."
Laivamiehet läksivät keulapuolelle ja asettivat mennessään lyhdyt paikoilleen. Ampujat jäivät sen sijaan kajuuttaan nukkumaan, sillä varovaisinta oli olla avaamatta välikannelle johtavaa luukkua. Susi-Larsen ja minä leikkasimme Kerfootin murskaantuneen sormen pois ja ompelimme haavan umpeen. Mugridge oli koko ajan keittäessään ja tarjotessaan kahvia sekä pitäessään tulta vireillä valittanut sisäisiä vaivoja, ja nyt hän vannoi, että ainakin pari kylkiluuta oli häneltä taittunut. Me tutkimme häntä ja huomasimme, että kolme kappaletta oli mennyt poikki. Mutta hänen hoitonsa sai jäädä seuraavaan päivään, pääasiallisesti siitä syystä, että en tietänyt mitä taittuneille kylkiluille oli tehtävä, vaan minun piti ensin ottaa siitä selkoa.
"Minun mielestäni voitto ei ollut vaivan arvoinen", sanoin minäSusi-Larsenille, "kun voitimme rikkinäisen veneen Kellyn hengellä".
"Mutta Kelly ei ollut myöskään suuren arvoinen", kuului vastaus."Hyvää yötä!"
Kaiken jälkeen mikä nyt oli tapahtunut — sormenpäitäni kivisti armottomasti ja kolme venettä oli yhä hukassa, puhumattakaan laivan hirveistä hyppäyksistä — en olisi luullut voivani nukkua. Mutta silmäni painuivat varmasti umpeen samana hetkenä, jolloin pääni vaipui tyynylle, ja olin niin väsynyt, että nukuin koko yön, sillä välin kunGhostjohdotta ja valvonnatta kamppaili myrskyssä.
Kahdeksastoista luku
Seuraavana päivänä myrskyn hiukan laantuessa, pänttäsimme päähämme, Susi-Larsen ja minä, anatomiaa ja kirurgiaa ja hoidimme Mugridgen kylkiluita. Ja kun myrsky oli kokonaan lakannut, luovaili Susi-Larsen edestakaisin sillä osalla valtamerta, jossa myrsky oli meidät yllättänyt, vaikkakin hiukan lännempänä. Sillä välin korjattiin veneitä ja valmistettiin ja pingoitettiin uusia purjeita. Me kohtasimme toisen hylkeenpyytäjäkuunarin toisensa jälkeen. Ja useimmat niistä etsivät hävinneitä veneitään. Monet olivat myös pelastaneet toisten laivojen miehiä ja veneitä. Sillä useimmat kauppalaivaston laivoista olivat olleet länsipuolella meitä, ja kun veneet hajaantuivat kukin tahollensa, ne olivat hädissään turvautuneet lähimpään apuun.
Kaksi veneistämme sekä niiden miehistö löytyiCisco-nimisestä laivasta, ja Susi-Larsenin suureksi iloksi ja minun suureksi surukseni olivat Smoke, Nilson ja LeachSan Diego-laivalla. Viiden päivän kuluttua puuttui enää neljä meidän miehistämme — Henderson, Holyoak, Williams ja Kelly — ja pyynti oli jälleen täydessä vauhdissa.
Seuratessamme hyljeparvea pohjoiseen yllättivät hirvittävät merisumut meidät. Päivä päivältä laskimme veneet veteen keskellä sumua, joka nieli ne heti kitaansa, ja me laivassa-olijat toitotimme lakkaamatta torvea ja ammuimme tykeillä joka viidestoista minuutti. Alituisesti veneet hävisivät ja löytyivät jälleen, ja seurauksena oli se, että miehet jättivät saaliinsa aina siihen kuunariin, joka kulloinkin otti ne suojaansa, kunnes ne löysivät taas oman laivansa. Mutta Susi-Larsen, joka oli menettänyt yhden veneistään, anasti — niinkuin häneltä saattoi odottaakin — ensimmäisen eksyneen veneen joka hänen tielleen sattui, ja pakotti miehistön pyydystämään hänelle, sallimatta heidän palata omaan laivaansa, kun se tuli meidän näkyviimme. Muistan, että hän ojennetuin pyssyin pakotti hylkeenampujan ja hänen molemmat seuralaisensa piiloutumaan kannen alle, kun heidän kapteeninsa kulki aivan meidän ohitsemme ja kysyi, olimmeko nähneet hänen miehiänsä.
Thomas Mugridge, joka niin ihmeen itsepäisesti pysyi hengissä, kulki taaskin ontuen paikasta toiseen ja hoiti kaksinkertaista tointaan kokkina ja passarina. Johnsonia ja Leachia kiusattiin ja lyötiin yhtä paljon kuin ennenkin, ja he odottivat vain, että he heittäisivät henkensä heti pyyntiajan loputtua, ja toiset viettivät oikeaa koiranelämää, sillä heidän armoton herransa ja isäntänsä kohteli heitä aivan kuin koiria. Mitä Susi-Larseniin ja minuun tuli, elimme me varsin ystävällisissä väleissä, vaikken voinutkaan kokonaan irtaantua siitä ajatuksesta, että minun velvollisuuteni olisi ollut tappaa hänet. Hän suorastaan lumosi minut, ja minä pelkäsin häntä suunnattomasti. Minun oli myös mahdoton ajatella häntä kuolleena edessäni. Hänessä oli jonkinmoista kestävyyttä, ikäänkuin hän ikuisesti pysyisi nuorena, ja tämä seikka esti kaiken muun mahdollisuuden. En voinut ajatella häntä muuten kuin alituisesti elävänä — käskevänä, taistelevana ja tuhoavana, ikuisesti elävänä.
Yksi hänen huvituksistansa oli se, että kun me olimme keskellä hyljeparvea ja meri raivosi niin kovasti, ettemme voineet laskea veneitä ulos, hän otti mukaansa pari soutajaa ja perämiehen ja läksi itse pyyntiin. Hän oli taitava ampuja ja toi mukanaan joukon nahkoja, vaikka ei ollutkaan mitään pyyntimahdollisuutta, niinkuin hylkeenampujat väittivät. Hänen suurin huvinsa näytti olevan antautua hengenvaaraan ja taistella henkensä puolesta tavattomilla voimilla.
Minä perehdyin yhä enemmän merimiesammattiin, ja eräänä päivänä — sellaista tapahtui varsin harvoin — sain ohjataGhostiaaivan yksin ja nostaa itse veneet laivaan. Susi-Larsen makasi päänsäryssään, ja minä seisoin peräsimessä aamusta iltaan, purjehdin keskellä valtamerta viimeisen suojanpuoleisen veneen jäljessä, panin piihin ja nostin kaikki veneet laivaan saamatta pienintäkään käskyä tai neuvoa Susi-Larsenilta.
Silloin tällöin pieni myrskykin yllätti meidät, sillä me olimme nyt saapuneet kosteaan ja myrskyiseen seutuun, ja kesäkuun keskipaikkeilla kohtasi meidät vihurimyrsky, jota en hevillä voi unohtaa, sillä se vaikutti suuren muutoksen minun elämässäni. Olimme varmaan aivan keskellä myrskypyörrettä, ja Susi-Larsen koetti päästä sitä pakoon laskemalla etelään päin, reivattuaan kokkapurjeen ja laskettuaan vihdoin kaikki purjeet alas. En ollut koskaan voinut kuvailla mielessäni sellaista aallokkoa. Ne laineet, jotka ennen olivat vyöryneet ympärillämme ja ylitsemme, eivät olleet mitään näihin verraten, sillä näiden harjat olivat puolen mailin päässä toisistaan ja kohosivat mastojemmekin yli. Ne olivat niin jättiläismäisiä, ettei Susi-Larsen uskaltanut panna piihin, vaikka me ajauduimmekin kauaksi etelään ja etenimme yhä enemmän hyljeparvesta.
Olimme varmaan joutuneet sille reitille, jota höyrylaivat kulkevat Tyynellä merellä, kun tuppurituuli lakkasi, ja pyyntimiesten suureksi iloksi huomasimme olevamme keskellä hyljeparvea — se oli toinen, jonkinmoinen jälkiparvi, joka heidän selitystensä mukaan oli jotakin hyvin tavatonta. Heti paikalla laskettiin veneet vesille, ja kaiken päivää kesti ampumista ja teurastusta.
Illan suussa Leach seisoi lähellä minua. Olin juuri merkinnyt muistiin viimeisen saliin, jonka viimeinen vene oli tuonut mukanaan, kun hän pimeässä lähestyi minua ja sanoi hiljaisella äänellä:
"Voitteko sanoa, mr van Weyden, kuinka kaukana on ranta ja missä suunnassa on Yokohama?"
Sydämeni tykytti ilosta, sillä tiesin, mitä hänellä oli mielessä, ja minä annoin hänelle tarvittavat tiedot: luoteessa, viidensadan mailin päässä.
"Kiitos, herra", sanoi hän ja katosi pimeyteen.
Seuraavana päivänä oli vene numero kolme kadonnut ja sen keralla Leach ja Johnson. Myöskin olivat kaikkien muiden veneiden vesisäiliöt ja ruokalaatikot kadonneet sekä molempien karanneiden vuoteet ja matkalaukut. Susi-Larsen oli raivoissaan. Hän lisäsi purjeita, laski luodetta kohti ja lähetti kaksi pyyntimiestä tähystelemään mastoihin; itse hän kulki kuin ärtyisä jalopeura kannella edestakaisin. Hän tiesi liiankin hyvin, että minä suosin molempia karanneita, ja siksi hän ei lähettänyt minua tähystelemään.
Tuuli oli hyvä, mutta oikullinen, ja yhtä helppoa oli etsiä nuppineulaa heinätukosta kuin saavuttaa pientä venettä tällä aavalla sinisellä ulapalla. Mutta hän antoiGhostinkulkea täyttä vauhtia ehtiäkseen karkulaisten ja rannikon väliin. Kun hän oletti päässeensä niin kauaksi, alkoi hän luovia edestakaisin sillä kohdalla, josta hän luuli heidän kulkevan.
Kolmannen päivän aamulla, heti kahdeksan soiton jälkeen, huusi Smoke tähystyspaikaltaan, että vene oli näkyvissä. Kaikki miehet seisoivat reelingissä. Tuuli puhalsi puskemalla lännestä, se näytti yhä vahvenevan ja tasaantuvan — ja suojapuolella, keskellä värähtelevää nousevan auringon hopeahohdetta, näkyi musta pilkku, joka vuoroin loisti, vuoroin taas katosi.
Me laskimme sitä kohti. Sydämeni oli raskas kuin lyijy. Olin aivan sairas jännityksestä, ja kun näin riemuitsevan ilmeen Susi-Larsenin kasvoilla, niin musteni kaikki silmissäni ja töintuskin sain hillityksi itseni, etten hyökännyt hänen kimppuunsa. Olin niin hermostunut ajatellessani mikä vaara uhkasi Leachia ja Johnsonia, että jouduin aivan pois suunniltani. Minä tiedän vain, että hiivin melkein tajuttomana pyyntimiesten komeroon välikannelle ja aikoessani palata sieltä ladattu pyssy kädessäni, kuulin hämmästyneen äänen huutavan:
"Heitä on viisi veneessä!"
Nojauduin portaiden kaidepuihin, vapisten koko ruumiiltani, ja kuulin, että toisetkin vakuuttivat samaa. Polveni pettivät ja minä vaivuin maahan, mutta tultuani jälleen tajuntaani huomasin kauhistuksekseni mitä olin aikonut tehdä. Kiitollisena laskin pyssyn kädestäni ja hiivin takaisin kannelle.
Ei kukaan ollut huomannut poissaoloani. Vene oli nyt siksi lähellä, että saatoin huomata, että se oli liian iso ollakseen hylkeenpyyntivene, ja toista muotoakin se oli. Lähestyessämme toisiamme laskettiin veneessä purjeet alas, airot vedettiin sisään, ja miehet näyttivät odottavan, että pysäyttäisimme laivan ja ottaisimme heidät alukseen.
Smoke joka oli nyt tullut alas kannelle ja seisoi minun vieressäni, alkoi nauraa omituisella tavalla. Minä katsoin kysyvästi häneen.
"Onko mokomaa nähty!" naureskeli hän.
"Mikä on hätänä?" kysyin minä.
Hän naurahti taaskin. "Ettekö näe tuolla perällä, katsokaahan, veneen pohjalla? En koskaan enää ammu ainoatakaan laukausta, jollei tuo tuossa ole nainen!"
Minä katsoin tarkemmin, mutta en ollut varma asiasta, ennenkuin kuulin samat sanat toistenkin suusta. Veneessä oli neljä miestä, ja viides epäilemättä oli nainen. Me olimme kaikki muut kovin innoissamme paitsi Susi-Larsen, joka varmaan oli suutuksissaan siitä, ettei vene ollut hänen omansa eikä hän siis ollutkaan saanut käsiinsä molempia vihansa uhreja.
Me suoritimme tavalliset manööverimme päästäksemme tuulen yläpuolelle. Kun se oli tehty, laskettiin veneessä airot jälleen veteen ja vene lähestyi sivuttain laivan kylkeä. Nyt vasta näin selvästi viidennen henkilön veneessä. Nainen oli käärittynä pitkään matkaturkkiin, sillä aamu oli harmaa ja kylmä, ja minä erotin vain hänen kasvonsa ja hänen tuuhean vaaleanruskean tukkansa merimieslakin alta, joka hänellä oli päässä. Silmät olivat suuret, ruskeat ja loistavat, suu lempeä ja tunteellinen ja kasvojen muoto soikea, mutta aurinko ja suolainen tuuli oli polttanut ne melkein kuparinruskeiksi.
Minusta tuntui, kuin hän olisi ollut kotoisin jostakin muusta maailmasta. Hän herätti minussa jonkinlaisen kalvavan kaipuun, sellaisen kuin ihminen tuntee kuollessaan nälkään. Mutta enhän myöskään ollut nähnyt ainoatakaan naista pitkään aikaan. Tiedän, että seisoin siinä syvän ihmetyksen vallassa, melkein kuin jonkinmoisessa huumeessa — tuollainenko siis oli nainen? — ja minä unohdin kokonaan perämiesvelvollisuuteni enkä koettanut vähimmälläkään tavalla auttaa heitä laivaan. Sillä kun yksi miehistä nosti hänet käsivarrelleen ja laski hänet Susi-Larsenin syliin, katsoi hän uteliaasti meitä silmiin ja hymyili niin suloisesti ja iloisesti kuin vain nainen voi hymyillä — enhän ollut nähnyt ainoankaan naisen hymyilevän niin pitkään aikaan, joten olen suorastaan unohtanut, että sellaista hymyä oli olemassakaan.
"Mr van Weyden!"
Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut jälleen tajuntaani.
"Saattakaa nainen alas ja järjestäkää siellä kaikki niin mukavaksi kuin suinkin! Laittakaa vasemmanpuoleinen tyhjä koju kuntoon häntä varten. Cooky voi sen tehdä. Ja hoitakaa hänen ahavoituneita kasvojansa. Ne näyttävät varsin pahalta."
Hän käänti nopeasti meistä pois ja kyseli yhtä ja toista vastatulleilta miehiltä. Heidän veneensä oli joutunut tuuliajolle; olipa se oikea häpeä, arveli yksi miehistä, kun Yokohama oli siksi lähellä.
Minä tunsin omituista arkuutta tätä naista kohtaan, jonka saatoin nyt perälle. Ja minä olin varsin kömpelökin. Minusta tuntui, että nyt vasta ensi kerran huomasin, miten hieno ja heikko olento nainen on, ja kun tartuin hänen käsivarteensa kiinni, auttaakseni häntä alas portaita, ihmetytti minua kuinka pehmeä ja hento se oli. Hän oli yhtä hento ja hienoluinen kuin muutkin naiset, mutta minun silmissäni hän oli niin hieno ja ilmava, että pelkäsin hänen käsivartensa murtuvan minun käsissäni. Minä kerron kaiken tämän aivan peittelemättä osoittaakseni, minkä vaikutuksen nainen yleensä ja Maud Brewster erityisesti teki minuun pitkän kieltäytymisaikani jälkeen.
"Ei minun tähteni tarvitse niin paljon vaivaa nähdä", vastusteli hän kun olin sijoittanut hänet Susi-Larsenin omaan nojatuoliin, jonka olin tuonut hänen hytistään. "Venemiehet tähystivät maata kaiken aamua, ja luulenpa, että laiva ennättää sinne jo ennen iltaa. Ettekö tekin sitä usko?"
Hänen yksinkertainen luottamuksensa siihen, mitä lähimmässä tulevaisuudessa tapahtuisi, hämmästytti minua. Miten voisin selvittää hänelle asian oikean laidan — kuinka voisin kuvailla hänelle tätä omituista miestä, joka kynti valtamerta kuin itse kohtalo — miten voisin sanoa hänelle kaiken sen, jonka oppimiseen olin tarvinnut useita kuukausia? Mutta minä vastasin rehellisesti ja suoraan.
"Jos kysymyksessä olisi joku muu kapteeni kuin meidän, niin voisin vakuuttaa, että te huomenna olette Yokohamassa. Meidän kapteenimme on omituinen mies, ja minä pyydän teitä valmistumaan vaikka mihin — ymmärrättekö? — vaikka mihin."
"Minä — minun täytyy tunnustaa, että tuskin ymmärrän mitä te tarkoitatte", sanoi hän epäröiden, ja hänen silmissään kuvastui hämmästynyt, mutta kaikkea muuta kuin pelokas ilme. "Enkö ole oikeassa olettaessani että haaksirikkoutuneille osoitetaan aina niin paljon myötätuntoa kuin suinkin? Eihän se olisi suurikaan asia, kun me nyt kerran olemme siksi lähellä maata."
"Suoraan sanoen, minä en tiedä yhtään mitään", sanoin minä rohkaisevasti, "mutta tahdoin vain valmistaa teitä pahimman varalta jos se teille sattuisi. Kapteenimme on oikea peto, hornan henki, eikä voi koskaan tietää, mitä kulloinkin hänen päähänsä pistää."
Olin tulla jo aivan liikutetuksi, mutta hän keskeytti minut. —
"Ahaa — kyllä ymmärrän!" sanoi hän, ja hänen äänensä kuulosti väsyneeltä. Hänen oli varmaan vaikea ajatella. Hän oli luultavasti kovin väsynyt.
Hän ei kysynyt sen enempää, enkä minäkään sanonut mitään, vaan koetin sen sijaan seurata Susi-Larsenin käskyä ja asettaa hänelle kaikki niin mukavaksi kuin suinkin. Minä hoidin ja vaalin häntä aivan äidillisesti, hain voiteita, minä sivelin hänen ahavoitunutta ihoaan, etsin Susi-Larsenin yksityisistä kätköistä pullon portviiniä ja annoin Thomas Mugridgelle neuvoja, miten hänen tuli järjestää tyhjä hytti kuntoon.
Tuuli yltyi aivan äkkiä,Ghostkiikkui yhä kiivaammin, ja kun hytti oli saatu naiselle kuntoon, kiiti laiva hyvää kyytiä eteenpäin. Olin aivan unohtanut, että Leachia ja Johnsonia oli olemassakaan, kun äkkiä ylhäältä kannelta kajahti ukkosen ääni: "Vene, ohoi!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei tuo ääni ollut Smoken ylhäältä mastosta. Minä silmäsin haaksirikkoutuneeseen, mutta hän istui nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa, ja näytti sanomattoman väsyneeltä. Epäilin tokko hän oli kuullut huutoakaan, ja päätin, etten sallisi hänen nähdä sitä raakaa kohtausta, joka varmaan seuraisi heti, kun karkulaiset saataisiin kiinni. Hän oli uupunut. Se oli erittäin hyvä. Hän nukahtaisi varmaan sikeään uneen.
Nopeita komentosanoja kajahti kannelta sekä jalkojen töminää ja purjeiden pauketta, kunGhostlaski tuulen yläpuolelle ja kallistui toiselle sivulleen. Laivan heilahtaessa alkoi nojatuoli liukua kajuutan lattialla ja minä kiiruhdin parhaiksi apuun, jotta nainen ei kaatuisi nurin.
Hän oli niin uninen, että hän katsoi vain hämmästyneenä minuun ja kulki horjuen hyttiin, jonne minä saatoin hänet. Mugridge irvisti merkitsevästi minulle, kun käskin hänen palata työhönsä keittiöön, ja kiusatakseen minua hän kertoi suurella riemulla ampujille, miten taitava "kamarineitsyt" minä olin.
Nainen nojautui raskaasti minuun, ja luulenpa, että hän vaipui jo uneen kulkiessaan nojatuolista hyttiinsä. Huomasin sen vasta silloin, kun hän aivan velttona kaatui vuoteella kuunarin äkisti heilahtaessa toiselle sivulleen. Hän heräsi, hymyili unisena ja nukkui jälleen — ja minä jätin hänet nukkumaan, asettaen hänen ylleen vaipan ja hänen päänsä alle tyynyn, jotka olin ottanut Susi-Larsenin kojusta.
Yhdeksästoista luku
Kun tulin kannelle, oliGhostpaapuurin halsseilla ja kulki suoraan pientä venettä kohti, jonka varpapurje oli meille varsin tuttu. Kaikki miehet olivat kannella; he tiesivät, että jotakin tapahtuisi, kun Johnson ja Leach pääsisivät laivaan.
Oli neljäs vahdinvaihto. Louis tuli peräkannelle hoitamaan peräsintä. Ilma oli kostea, ja minä huomasin, että hän oli ottanut öljyvaatteet ylleen.
"Mitä nyt tulee?" kysyin minä.
"Vain pikkuinen myrsky, herra", vastasi hän, "ja hiukan sadetta sen verran vain että kiduksemme kastuvat".
"Sääli että tapasimme heidät", sanoin minä samassa kun suuri aallokko heittiGhostinhyvän matkaa sivulle, jotta äkkiä näimme veneen edessämme.
Louis väänsi peräsintä ja käänsi laivan oikeaan suuntaan. "He eivät kuitenkaan koskaan olisi päässeet maihin, herra."
"Eivätkö todellakaan?" kysyin minä.
"Ei, herra. Tunsitteko tuon puuskan!" Vihuri oli todellakin kiepaissut kiinni laivaan, ja Louisin täytyi kääntää peräsintä, jotta laiva pysyisi tuulen alapuolella. "Enpä usko, että tunnin kuluttua on enää ainoatakaan veneen pahaista jäljellä näillä seuduin; onpa se heille oikea onnenpotkaus, että me olemme täällä ja otamme heidät korjuuseen."
Susi-Larsen tuli nyt perälle keskilaivalta, missä hän oli puhellut haaksirikosta pelastuneiden miesten kanssa. Hänen käyntinsä oli entistä enemmän kissamaisen liukas ja hänen katseensa terävä ja kirkas.
"Kolme öljykauppiasta ja yksi insinööri", sanoi hän astuessaan lähemmäksi. "Mutta kyllä me heistä merimiehiä teemme, tai ainakin soutajia. — No, mitenkä nainen jaksaa?"
En tiedä miksi, mutta tunsin ikäänkuin veitsenpistoksen sydämessäni, kun hän mainitsi häntä. Minä oletin, että se oli vain jonkinmoista typerää arkatuntoisuutta mutta en parhaalla tahdollakaan voinut irtaantua siitä tunteesta, ja kohautin siksi vain olkapäitäni.
Susi-Larsen vihelsi pilkallisesti.
"Mikä hänen nimensä sitten on?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasin minä. "Hän nukkuu. Hän oli kovin väsynyt. Minä odotin oikeastaan saavani teiltä tarkempia tietoja. Mikä laiva se oli?"
"Postihöyry", sanoi hän lyhyesti. "'City of Tokio' San Franciscosta, matkalla Yokohamaan. Joutui tuuliajolle myrskyssä. Vanha romu. Vuoti sekä ylhäältä että alhaalta kuin seula. Neljä päivää he olivat olleet tuuliajolla. Ettekö lainkaan tiedä kuka tai mikä hän on? Tyttö, naitu vai leski? Ettekö tiedä mitään?"
Hän pudisti ivallisesti päätään ja katseli nauraen minua.
"Aiotteko…", aloin minä. Vähällä olin kysyä, aikoiko hän viedä haaksirikkoutuneet Yokohamaan.
"Mitä te aiotte tehdä Johnsonille ja Leachille?"
Hän pudisti päätään. "Sitä en todellakaan tiedä, Hump. Saatuani nämä uudet tulokkaat on minulla miehiä yllinkyllin."
"Mutta he ovat varmaan saaneet aivan kyllikseen karkaamisestaan", sanoin minä. "Miksi ette voisi kohdella heitä aivan toisin kuin ennen? Ottakaa heidät laivaan ja kohdelkaa heitä hyvin. Mitä ikänä he ovatkaan tehneet, niin on heitä ärsytetty siihen."
"Minäkö olen ärsyttänyt?"
"Niin, juuri te", vastasin minä lujalla äänellä. "Ja minä tahdon varoittaa teitä, Susi-Larsen. Minä voisin ehkä unohtaa, kuinka kallis oma henkeni on minulle, ja tappaa teidät, jos te rääkkäätte liiaksi noita molempia raukkoja."
"Hyvä!" huudahti hän. "Te saatatte minut ylpeilemään teistä, Hump! Te olette tullut niin rohkeaksi, että tuumitte kostoakin. Te alatte tulla itsenäiseksi. Te pahaksi onneksi elitte ennen hyvin rauhallista elämää, mutta te alatte kehittyä, ja sen vuoksi pidän teistä entistä enemmän."
Hänen äänensä ja muotonsa muuttui. Hän näytti vakavalta. "Uskotteko te lupauksia?" kysyi hän. "Pidättekö te niitä pyhinä?"
"Tietysti", vastasin minä.
"Sitten minä ehdotan, että me teemme sopimuksen", jatkoi hän sillä hän oli täydellinen näyttelijä. "Jos minä nyt lupaan, etten tee mitään pahaa Johnsonille ja Leachille, niin lupaatteko te vastapalvelukseksi olla koettamatta ottaa minua hengiltä? — Ei silti, että pelkäisin teitä — en minä teitä pelkää", lisäsi hän nopeasti.
Saatoin tuskin uskoa korviani. Mikä häneen nyt meni?
"Suostutteko siihen?" kysyi hän kärsimättömästi.
"Kyllä suostun", vastasin minä.
Hän ojensi minulle kätensä, ja sillä välin kun minä pudistin sitä, olisin voinut vannoa, että näin pilkkaavan pirun hetken aikaa välähtävän hänen silmissään.
Me astuimme peräkannen korokkeen yli suojapuolelle. Vene oli nyt hyvin lähellä ja sen tila oli aivan epätoivoinen. Johnson piti perää ja Leach viskasi vettä. Me lähestyimme sitä nopeasti. Susi-Larsen käski Louisin kääntää laivaa hiukan, ja me laskimme veneen rinnalle noin kahdenkymmenen jalan päähän siitä.Ghostsuojasi sitä tuulelta. Varpapurje lepatti höllänä, ja vene kohosi täyteen tasapainoonsa, jotta miesten täytyi muuttaa asentojaan. Veneen vauhti hiljeni, ja kun me kohosimme suunnattoman hyökyaallon harjalle, se liukui aallonpohjaan.
Samassa Leach ja Johnson katsahtivat tovereihinsa jotka olivat keräytyneet reelingin luo keskilaivalle. Ei kukaan tervehtinyt heitä. Toverit tiesivät, että he olivat kuoleman omat; heidän välillään oli syvä kuilu, joka erottaa elävät kuolleista.
Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat peräkannen korokkeen kohdalla, ja siinä seisoimme Susi-Larsen ja minä. Me olimme nyt laskeutumassa alas aallonpohjaan, ja he kohosivat ylös korkeuteen. Johnson katsoi minuun, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat surkastuneet ja näivettyneet. Minä huiskutin hänelle kättäni ja hän vastasi tervehdykseeni, mutta silminnähtävästi toivottomasti. Tuntui siltä, kuin hän ikipäiviksi olisi sanonut minulle jäähyväiset. En voinut nähdä Leachin katsetta, sillä hän katsoi koko ajan Susi-Larsenia samalla leppymättömällä vihalla kuin ennenkin.
Heidän veneensä oli nyt ajautunut laivan peräpuolelle. Äkkiä tuuli tarttui varpapurjeeseen ja keikautti pientä alusta niin voimakkaasti, että se oli vähällä kaatua. Valkoinen aallonharja kuohahti sen yli ja hajosi lumenvalkeaksi, tupruavaksi vaahdoksi. Sitten vene joka oli puolillaan vettä, kohosi jälleen näkyviin, Leach ajoi vettä veneestä kaikin voimin, ja Johnson piti kalmankalpeana ja pelokkaana lujasti peräsimestä kiinni.
Susi-Larsen naurahti kovalla äänellä aivan korvani vieressä ja astui sitten laivan toiselle reunalle. Hänen olisi nyt pitänyt pysäyttää kuunari, mutta se kulkikin entiseen suuntaansa, eikä Susi-Larsen sanonut sanaakaan, ei antanut ainoatakaan viittausta. Louis seisoi levollisena peräsimessä, mutta minä huomasin, että merimiehet, jotka olivat kokoontuneet ryhmiin kokkapuolelle, katselivat meitä levottomina ja pelokkaina.Ghostkiiti yhä eteenpäin, kunnes vene eteni niin kauaksi, että se näytti enää vain pieneltä pilkulta, mutta samassa kajahti Susi-Larsenin ääni ja hän antoi laivan kääntyä.
Me kuljimme takaisin kaksi mailia tai vieläkin enemmän taistelevaa pähkinänkuorta kohti, sitten jaakari siirrettiin toiselle puolelle ja alus pysäytettiin. Hylkeenpyytäjäveneet eivät ole rakennetut luovimista varten. Ne koettelevat aina pysyä sellaisessa asennossa, että ne tuulen noustessa voivat laskea myötätuuleen laivan edellä. Mutta koko tällä autiolla lakeudella ei Leachilla ja Johnsonilla ollut muuta turvaa kuinGhost, ja he alkoivat siis rohkeasti uhmailla vastatuulta. Kulku kävi hitaasti, sillä meri oli kovin rauhaton. Joka hetki he olivat hautaantua kuohuvien aaltojen alle. Kerta kerralta — lukemattomia kertoja — näimme veneen luovivan suunnattomien vaahtopäisten laineiden keskellä, hiljentävän vauhtiaan ja heittelehtivän kuin korkki edestakaisin.
Johnson oli erinomainen merimies, ja hän osasi yhtä hyvin hoitaa pientä venettä kuin isoa alustakin. Puolentoista tunnin kuluttua hänen veneensä oli melkein poikittain meihin ja hän laski laivan perän ohi siten, että hän varmaan seuraavalla käännöksellä voisi saavuttaa meidät.
"Vai niin, oletteko nyt muuttaneet mieltänne?" kuulin Susi-Larsenin mutisevan puoleksi itsekseen, puoleksi niille, jotka seisoivat hänen lähettyvillään. "Vai tahdotte nyt tulla laivaan. No, yrittäkäähän vain. — Laskekaa suoraan tuuleen!" hän huusi Ufti-Uftille, joka sillä välin oli tullut Louisin paikalle.
Toinen komento seurasi nyt toistaan. Kun kuunari laski tuuleen, hellitettiin purjeiden köysiä. Me kiidimme nyt eteenpäin myötätuulessa, ja sillä välin Johnson arkailematta hellitti köysiään ja laski suoraan meitä kohti noin sadan jalan etäisyydestä. Susi-Larsen nauroi ääneensä ja viitaten kädellään käski heidän seurata jäljessä. Hänen tarkoituksensa varmaan oli pitää heitä pilkkanaan — luulen, että hän tahtoi antaa heille pienen opetuksen selkäsaunan asemesta. Mutta tämä opetus oli vaarallinen, sillä kehno vene oli joka hetki vaarassa kaatua.
Johnson laski tarkalleen veneen käänteet ja seurasi meidän jäljissämme. Hänellä ei ollut muuta valinnan varaa. Kuolema uhkasi joka taholta, milloin tahansa jokin noista monista jättiläishyökylaineista saattoi kaataa veneen ja vyöryä sen ylitse.
"Kuolemankauhu ajaa heitä eteenpäin", mutisi Louis aivan korvani juuressa, kun aioin astua kokkaan ja käskeä miesten laskea alas jaakarin ja haruspurjeen.
"Oo, hetken kuluttua hän panee piihin ja ottaa heidät laivaan", sanoin minä iloisesti. "Hän antaa heille aika läksytyksen, siinä kaikki."
Louis katsoi viekkaasti minuun. "Luuletteko todellakin?" kysyi hän.
"Aivan varmaan", vastasin minä. "Ettekö tekin usko?"
"Minäkö? Ah, minä en nykyään ajattele muuta kuin omaa nahkaani", vastasi hän. "Mutta voipa sitä ihmetellä yhtä ja toista tässä maailmassa. San Franciscossa sain aika humalan whiskystä, mutta tuo nainen, joka meillä on laivassa, on varmaan pannut teidän päänne vieläkin enemmän pyörälle. Ajatelkaapas, että minä voin nähdä, millainen vekkuli te olette!"
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyin minä, kun hän kääntyi pois iskettyään tämän nuolen.
"Mitäkö minä tarkoitin!" huudahti hän. "Ja sitä te voitte kysyä? Mitäs minun tarkoituksistani, kun on kysymys siitä, mitä Susi tarkoittaa. Minä sanoin Susi — juuri Susi."
"Tahdotteko auttaa meitä, jos jotain ikävää sattuu?" kysyin minä vaistomaisesti, sillä hänen sanansa herättivät pelkoani.
"Auttaako teitä? Vanhaa paksua Louista, häntä minä autan, ja ikävyyksiä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Me olemme vasta alussa, sen minä sanon teille — vasta aivan alussa."
"Minä en uskonut teitä sellaiseksi pelkuriksi", sanoin minä ivaten.
Hän katseli minua halveksien. "Kun en ole sormellakaan auttanut noita molempia raukkoja" — hän viittasi purjeeseen aaltojen keskellä — "niin ette voine toki luulla, että panisin henkeni alttiiksi naisen tähden, jota en ole edes nähnyt ennen kuin tänään".
Minä käännyin halveksuen pois hänestä ja astuin perälle.
"Laskekaa alas nuo latvapurjeet, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen, kun nousin peräkannen korokkeelle.
Olin aivan rauhallinen noiden molempien veneessä olevien miesten puolesta. Olihan aivan selvää, ettei Susi-Larsen tahtonut poistua kovin kauaksi heistä. Tämä ajatus antoi minulle uutta toivoa, ja läksin siis nopeasti suorittamaan saamaani käskyä. Tuskinpa ehdin avata suuni ja antaa tarpeelliset käskyt miehille, ennenkuin he hyökkäsivät nostoköysien ja alashaalaajien kimppuun tai kiipesivät ylös mastoihin. Susi-Larsen seurasi katkerasti hymyillen heidän auliuttansa.
Me jatkoimme yhä samaan suuntaan ja kun vene oli useamman mailin päässä meistä, pysäytettiin kuunari jälleen ja me jäimme odottamaan. Kaikkien silmät kiintyivät lähenevään veneeseen, yksinpä Susi-Larseninkin, mutta hän yksin koko laivalla oli täysin levollinen. Eipä edes Louis, joka tuijotti jäykästi veteen, voinut täysin hillitä kasvojansa.
Ja vene lähestyi lähestymistään, se kynti kuohuvan vihreän aineen läpi kuin elävä olento, se kohosi ja ajelehti, se viskautui yli suunnattomien hyökylaineiden tai katosi niiden taakse tullakseen jälleen näkyviin ja kohotakseen pystyyn. Näytti aivan mahdottomalta, että se voisi pelastua, mutta joka kerta huimasti hypätessään se sai suorastaan ihmeitä aikaan. Sadekuuro kulki ohitsemme, ja virtanaan vuotavasta vedestä kohosi vene esiin melkein meidän vieressämme.
"Laskekaa suoraan tuuleen!" huusi Susi-Larsen ja hyppäsi peräsimen luo, jota hän itse alkoi vääntää.
TaaskinGhostkiiti eteenpäin myötätuulessa, ja kaksi tuntia seurasivat Johnson ja Leach meidän jäljissämme. Me pysähdyimme ja käännyimme taas myötätuuleen, ja alituisesti pieni vene kohosi ja laski aallonharjalta aallonpohjaan jäljissämme. Vene oli noin neljännesmailin päässä meistä, kun se peittyi sadekuuroon. Me emme nähneet sitä koskaan enää. Tuuli karkotti sateen, ja ilma kirkastui jälleen, mutta ei mitään purjetta näkynyt hyrskyävällä merenpinnalla. Luulin kerran veneen pohjan kiiltävän mustana valkoisen vaahdon keskellä. Siinä kaikki. Johnsonin ja Leachin taistelu henkensä puolesta oli päättynyt.
Heidän toverinsa seisoivat yhä pienissä ryhmissä keskilaivalla. Ei kukaan ollut mennyt kannen alle, ei kukaan sanonut sanaakaan. Ei kukaan katsonut toinen toiseensa. Jokainen oli ikäänkuin lamautunut — tai kuin syviin ajatuksiin vaipunut, koettaen päästä selville siitä, mitä todellakin oli tapahtunut. Mutta Susi-Larsen ei suonut heille paljon ajattelemisen aikaa. Hän sanoi laivan heti kääntyvän entiselle reitilleen — tietysti hyljeparvea kohti eikä Yokohaman satamaan. Mutta miehistö ei vetänyt nuoria eikä nostanut purjeita enää minkäänlaisella innolla, ja minä kuulin heidän hiljaa kiroilevan, hiljaa ja elottomasti. Samoin ei ollut pyyntimiesten laita. Smoke, jota ei kukaan voinut vastustaa, kertoi jotakin juttua, ja he poistuivat nauraen välikannelle.
Kulkiessani keittiön ohi laivan perälle tapasin insinöörin, jonka me olimme pelastaneet. Hän oli kalmankalpea, ja hänen huulensa vapisivat.
"Hyvä Jumala — millainen laiva tämä oikeastaan on, herra", huudahti hän.
"Onhan teillä silmät ja näettehän te itse", vastasin minä melkein raa'asti tuskan ja levottomuuden vallassa.
"Entäs teidän lupauksenne?" sanoin heti sen jälkeen Susi-Larsenille.
"En koskaan aikonutkaan ottaa heitä laivaan antaessani sen lupauksen teille", vastasi hän. "Ja täytyyhän teidän myöntää, etten omin käsin ole ottanut heitä hengiltä — kaukana siitä, kaukana siitä", lisäsi hän nauraen.
En vastannut mitään. Minun oli mahdoton saada sanaakaan suustani, ja ajatukseni vain pyörivät aivoissani. Minun täytyi saada aikaa selvitellä ajatuksiani, sen tiesin. Minun täytyi vastata naisesta, joka nukkui alhaalla hytissä, minun täytyi ottaa hänet huomioon, ja ainoa selvä ajatus, joka välähti aivoissani, oli se, etten saanut tehdä mitään varomatonta jos tahdoin häntä jollakin tavalla auttaa.
Kahdeskymmenes luku
Loppuosa päivää kului levollisesti. Kun "pikkuinen myrsky oli kastanut meidän kiduksemme", tyyntyi meri. Kiivaasti keskusteltuaan Susi-Larsenin kanssa saivat sekä insinööri että nuo kolme muuta tulokasta vaatteita vaatevarastosta ja määräyksen auttaa ampujia veneissä, sitä paitsi heidän tuli olla vahdissa laivassa ja maata alhaalla kanssissa. He läksivät vastustellen alas kanssiin, mutta heidän vastaväitteensä eivät olleet äänekkäitä. Susi-Larsenin julmuus oli jo ehtinyt peloittaa heitä, ja ne surulliset tiedot, joita he saivat kanssissa, karkottivat kaiken vastustamishalun heidän mielestään.
Miss Brewster — me olimme saaneet tietää hänen nimensä insinööriltä — nukkui yhä. Illallispöydässä pyysin hylkeenampujia puhumaan hiljaisella äänellä, jotta hän ei häiriytyisi, eikä hän tullut näkyviin ennen kuin seuraavana aamuna. Olin aikonut järjestää siten, että hän saisi aterioida itsekseen, mutta siihen Susi-Larsen vastasi jyrkästi kieltäen. Kuka hän oli, jotta hän ei voisi istua samassa pöydässä muiden kanssa? kysyi hän.
Miss Brewsterin ilmestyminen pöytään tuotti monta lystikästä kohtausta. Pyyntimiehet olivat ääneti kuin myyrät. Jock Horner ja Smoke yksin eivät olleet hänestä tietävinäänkään, he katselivat häntä silloin tällöin salaa, ottivatpa vielä osaa keskusteluunkin. Toiset neljä painoivat itsepäisesti päänsä alas ja pureskelivat ahkerasti, kasvoillaan vakava ilme, korvat vain liikkuivat tahdissa leukojen kanssa, aivan kuin eläimillä.
Susi-Larsen puhui alussa hyvin vähän, hän vastasi vain, kun häntä puhuteltiin. Ei siltä, että hän olisi ollut hämillään. Kaukana siitä. Mutta tämä nainen oli aivan uusi tyyppi hänelle, kuului siihen lajiin, jota hän ei koskaan ennen ollut tutkinut, ja siksi hän oli utelias. Susi-Larsen tarkasteli häntä niin lakkaamatta, että katseensa tuskin lainkaan irtaantui hänestä, enintään seuratakseen jotakin liikettä, jonka hän teki käsillään tai hartioillaan. Minäkin tutkin häntä, ja vaikka minä ylläpidinkin keskustelua, niin olin sittenkin hiukan hämilläni, en kokonaan oma itseni. Susi-Larsen sitä vastoin ei ollut vähintäkään ymmällä, hänellä oli tavaton itseluottamus, jota ei mikään voinut häiritä; yhtä vähän hän arasteli tuota naista kuin pelkäsi myrskyä tai taistelua.
"Ja kuinka pian tulemme Yokohamaan?" kysyi miss Brewster kääntyenSusi-Larsenin puoleen ja katsoen häntä suoraan silmiin.
Siinä se nyt oli, suora kysymys. Pureskelukoneet keskeyttivät työnsä, korvat lakkasivat liikkumasta, ja vaikka silmät yhä vieläkin olivat kiintyneinä lautasiin, niin jokainen odotti sittenkin uteliaasti vastausta.
"Neljän kuukauden kuluttua — tai ehkäpä kolmen, jos pyynti pian loppuu", sanoi Susi-Larsen.
Miss Brewster veti syvältä henkeään ja sanoi änkyttäen: "Minä — minä luulin — minulle oli sanottu, että me olimme vain päivän matkan päässä Yokohamasta. Siis…" Hän vaikeni ja tarkasteli kaikkia noita epämiellyttäviä kasvoja, jotka olivat hänen ympärillään ja tuijottivat itsepäisesti lautasiinsa. "Se tieto ei siis ollutkaan oikea", lisäsi hän.
"Sitä kysymystä teidän tulee pohtia mr van Weydenin kanssa", vastasi Susi-Larsen ja nyökkäsi minulle vilkuttaen leikillisesti silmiään. "Mr van Weyden on auktoriteetti, niinkuin te varmaan sanoisitte, sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat sitä, mikä on oikeaa ja väärää. Mutta voi kuitenkin sattua, että minä, joka olen vain tavallinen merimies, käsitän asian hiukan toiselta kannalta. Ehkäpä teistä on ikävä jäädä tänne, mutta meille se on suuri onni."
Larsen katsoi hymyillen häneen. Miss Brewster laski silmänsä alas, mutta kohotti ne jälleen uhmailevasti minuun. Ne kysyivät minulta sanattomasti: onko se oikein? Mutta minä ymmärsin, että minun tuli pysyä ulkopuolella koko asian, ja siksi en vastannut mitään.
"Mitä te ajattelette siitä?" kysyi hän nyt.
"Että se on ikävä teille, varsinkin, jos teillä näinä lähimpinä neljänä kuukautena on jotakin tärkeätä tehtävää. Mutta koska te sanotte, että te terveytenne tähden läksitte matkalle Japaniin, niin voin vakuuttaa teille, ettette missään voi saada parempaa ilmaa kuin tällä laivalla."
Näin hänen silmiensä säkenöivän vihasta, ja tällä kertaa oli minun vuoroni katsoa alas, sillä minä tunsin punastuvani hänen edessään. Olin antanut hänelle pelkurimaisen vastauksen, mutta mitäpä minä saatoin tehdä?
"Se oli auktoriteetin vastaus", sanoi Susi-Larsen nauraen.
Minä painoin pääni alas, ja miss Brewster oli vaiti näyttäen miettivältä.
"Ei siltä, että hän olisi paljonkaan arvoinen", jatkoi Susi-Larsen, "mutta hän on ainakin itse ihmeellisesti parantunut. Olisittepa nähnyt hänet, kun hän tuli laivaan! Sen surkeampaa ja kurjempaa ihmissuvun edustajaa ei olisi voinut ajatellakaan. Enkö ole oikeassa, Kerfoot?"
Kun tämä suoranainen kysymys tehtiin Kerfootille, säpsähti hän kauhusta ja pudotti veitsen maahan, mutta hänen onnistui sittenkin murahtaa myöntävästi.