"Mutta onhan hän myöskin kehittynyt pestessään astioita ja kuoriessaan perunoita, vai mitä, Kerfoot?"
Uusi murahdus nousi puhutellun kurkusta.
"Ja katsokaas häntä nyt! Eihän hän tosin ole lujajäntereinen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta hänessä on kuitenkin lihaksia, ja sitä ei olisi voinut ennen sanoa hänestä. Hän kykenee nyt seisomaan omilla jaloillaankin. Te ette voi sitä ymmärtää nähdessänne hänet nyt, mutta alussa hän ei kyennyt siihen yhtään."
Pyyntimiehet naureskelivat salaa, mutta miss Brewster katsoi minuun myötätuntoisesti, ja tämä katse palkitsi minulle kokonaan Susi-Larsenin ilkeyden. Siitä oli todellakin niin pitkä aika, kun joku osoitti minulle myötätuntoisuutta, että mieleni aivan pehmeni, ja siitä hetkestä alkaen minä ilolla olin miss Brewsterin nöyrä orja. Mutta samalla tunsin katkeruutta Susi-Larsenia kohtaan. Hän oli ärsyttänyt minua pistopuheillaan, yllyttänyt juuri miehuudentunnettani, jonka hän väitti herättäneensä minussa henkiin.
"Ehkäpä hyvinkin olen oppinut seisomaan omilla jaloillani", vastasin minä, "mutta vielä minun on opittava polkemaan niillä toisia".
Hän katsoi halveksivasti minuun. "Silloin teidän kasvatuksenne on vielä keskeneräinen", sanoi hän kuivasti ja kääntyi nopeasti miss Brewsterin puoleen. "Me olemme hyvin vieraanvaraisia tällä laivalla. Sen mr van Weyden on saanut kokea. Me teemme parhaamme, jotta vieraamme kotiutuisivat täällä — eikö totta, mr van Weyden?"
"Kyllä, siinä määrin, että heidän annetaan pestä astioita ja kuoria perunoita", vastasin minä, "puhumattakaan siitä, että heiltä milloin hyvänsä voidaan sulasta ystävyydestä vääntää niskat nurin".
"Minun täytyy tosiaankin pyytää, ettette ajattelisi meistä niin paljon pahaa kuin mitä mr van Weyden koettaa uskotella teille", sanoi Susi-Larsen teeskennellyllä levottomuudella. "Huomatkaa, miss Brewster, hänellä on tikari vyössään — ja se — hm — on varsin tavatonta laivalla.
"Vaikka mr van Weyden muuten onkin hyvin kunnioitustaherättävä henkilö, on hän joskus — niin, kuinkas sanoisinkaan! — hiukan taistelunhaluinen, ja silloin ovat ankarat toimenpiteet välttämättömiä. Mutta levollisina hetkinään hän on sekä järkevä että suora, ja koska hän juuri tällä hetkellä on levollisella mielellä, niin ei hän voine kieltää, että hän eilen viimeksi uhkasi ottaa minut hengiltä."
Olin vähällä tukehtua, enkä epäile lainkaan, että silmissäni paloi vihan liekki. Hän huomautti siitä kaikille.
"Katsokaahan vain häntä! Hädin tuskin hän voi hillitä itseään edes teidän läsnäollessanne. Mutta hän ei ole myöskään tottunut naisseuraan. Minun täytynee ottaa jokin ase mukaani, ennenkuin menen kannelle hänen kanssansa."
Hän pudisti päätään miettivästi. "Se on todellakin hyvin, hyvin ikävää", sanoi hän, ja pyyntimiehet purskahtivat nauruun.
Heidän karkeat äänensä, jotka kaikuivat tässä pienessä huoneessa, tekivät raa'an vaikutuksen. Koko kohtauksessa oli jotakin raakaa, ja kun minä nyt katselin tätä vierasta naista ja näin, kuinka huonosti hän sopi kaikkeen tähän, huomasin vasta ensi kertaa, kuinka hyvin minä itse siihen sovelluin. Minähän tunsin niin hyvin nuo miehet ja heidän sielunelämänsä — ja minä kuuluin itsekin heidän joukkoonsa, minä elin hylkeenpyytäjän elämää, söin hylkeenpyytäjän ruokaa, ajattelin tavallaan hylkeenpyytäjän ajatuksia. Minua eivät ihmetyttäneet nuo kehnot vaatetukset, karheat kasvot, tuo hurja nauru, nämä haisevat seinät ja heiluvat lamput.
Levittäessäni voita leivälle osuivat silmäni käteeni. Kaikki rystyset olivat nahattomat ja tulehtuneet, sormet paisuneet ja kynnet mustareunaiset. Minä tunsin, että tukka niskassani oli paksu kuin turkki, minä tiesin, että takinhiha oli kulunut rikki ja että sinisen paitani kauluksesta puuttui nappi. Tikari, josta Susi-Larsen oli puhunut, riippui kupeellani. Olihan se hyvinkin luonnollista, että se riippui siinä, nyt vasta käsitin kuinka luonnollista se oli ajatellessani asiaa miss Brewsterin kannalta ja käsittäessäni kuinka omituiselta se sekä kaikki muukin, mikä oli sen yhteydessä, mahtoi hänestä tuntua.
Mutta miss Brewster ymmärsi, että Susi-Larsen vain ivasi, ja hän katsoi minua jälleen myötätuntoisesti. Mutta samalla hän näytti olevan ymmällä. Sillä sen kautta kaikki tuntui hänestä vielä entistäänkin käsittämättömämmältä.
"Ehkäpä minä voin päästä johonkin vastaantulevaan laivaan", sanoi miss Brewster.
"Täällä ei koskaan kulje muita laivoja kuin hylkeenpyytäjiä", vastasiSusi-Larsen.
"Mutta minulla ei ole vaatteita — ei kerrassaan mitään", vastusteli hän. "Te ehkä ette ajattele, etten ole mies — ja että tuo kuljeksiva, huoleton elämä, jota te ja teidän miehenne näytätte viettävän, on minulle jotakin aivan vierasta."
"Mitä pikemmin te siihen totutte, sitä parempi", selitti Susi-Larsen."Minä hankin teille kangasta, neuloja ja lankaa", lisäsi hän."Toivottavasti puvun tai parin ompeleminen ei tuota teille kovinsuurta rasitusta."
Miss Brewster irvisteli hiukan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei hän osannut ommella vaatteita. Yhtä selvästi huomasin myöskin, että hän sekä pelkäsi että oli aivan ymmällä, vaikka hän rohkeasti koettikin sitä salata.
"Minä oletan, että te, samoin kuin mr van Weydenkin, olette tottunut siihen, että muut ovat tehneet kaikki työt teidän puolestanne. Mutta enpä luule teillä olevan vähintäkään vahinkoa siitä, jos saatte nyt hiukan itsekin tehdä työtä. Kuulkaahan — millä tavalla te ansaitsette elantonne?"
Miss Brewster katsoi kummissaan Susi-Larseniin.
"Tarkoitukseni ei ole loukata. Ihmisethän syövät, ja siksi heidän on pakko hankkia itselleen elintarpeita. Nämä miehet ampuvat hylkeitä elannokseen, minä kuljetan laivaani samassa tarkoituksessa, ja mr van Weyden ansaitsee ainakin tätä nykyä ruokansa auttamalla minua. Mitä te teette?"
Miss Brewster kohautti olkapäitään.
"Ansaitsetteko te itse elantonne? Vai elättääkö joku toinen teitä?"
"Pelkään pahoin, että toiset ovat tehneet sitä suurimman osan ikääni", vastasi hän nauraen. Hän koetti rohkeasti yhtyä Larsenin leikinlaskuun, mutta minä näin, miten pelko kasvamistaan kasvoi hänen silmissään hänen katsellessaan Susi-Larsenia.
"Ja minä oletan myöskin, että muut ovat aina valmistaneet teidän vuoteennekin?"
"Olen minä itsekin laittanut vuoteeni", vastasi hän.
"Useinko?"
Hän pudisti päätään tekeytyen surulliseksi.
"Tiedättekö, mitä Yhdysvalloissa tehdään köyhille ihmisille, jolleivät he, niinkuin te, ansaitse elatustaan työllä?"
"En, minä olen kovin tietämätön", sanoi hän. "Mitä siellä tehdään köyhille ihmisille, jotka ovat minun kaltaisiani?"
"Heidät lähetetään vankeuteen. Heitä syytetään irtolaisuudesta, jolleivät he voi elättää itseään. Jos minä olisin mr van Weyden, joka aina pitää niin paljon melua oikeasta ja väärästä, niin kysyisin, mikä oikeus teillä on elää, koska ette millään tavalla ansaitse leipäänne?"
"Mutta koska te ette ole mr van Weyden, niin eihän minun tarvitse vastata teille?"
Hän katsoi Susi-Larseniin suloisesti hymyillen, vaikka hänen silmänsä olivatkin täynnä kauhua, ja tuo surullinen näky koski kipeästi sydämeeni. Minun täytyi jollakin tavalla tarttua keskusteluun ja johtaa se muualle.
"Oletteko koskaan ansainnut yhtä ainoatakaan dollaria omalla työllänne?" kysyi Susi-Larsen, varmana vastauksesta ja äänessään riemuitseva, kostonhimoinen sävy.
"Kyllä, sitä olen todellakin tehnyt", vastasi miss Brewster hitaasti, ja minä olisin voinut nauraa ääneeni hänen pelokkaalle ilmeelleen. "Muistan, että isäni kerran antoi minulle dollarin, kun olin aivan pieni, jotta pysyisin hiljaa viisi minuuttia."
Susi-Larsen hymyili säälivästi.
"Mutta siitä on hyvin pitkä aika", jatkoi miss Brewster, "ja tuskinpa te voitte vaatiakaan, että yhdeksänvuotias tyttö itse ansaitsisi elatuksensa. — Nykyään", lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa vaiti, "ansaitsen vuodessa noin tuhannenkahdeksansadan dollarin paikoilla".
Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa lautasista ja kiintyivät häneen. Maksoihan vaivaa katsella naista, joka ansaitsi tuhatkahdeksansataa dollaria vuodessa. Susi-Larsen osoitti peittelemättä ihastustaan.
"Vuosipalkallako vai kappaletyöllä?" kysyi hän.
"Kappaletyöllä", vastasi miss Brewster nopeasti.
"Tuhatkahdeksansataa", sanoi Susi-Larsen miettivästi. "Se tekee sataviisikymmentä dollaria kuussa. No niin, miss Brewster, minun laivallani ei olla itaria. Te voitte saada saman palkan meidänkin parissamme."
Miss Brewster ei vastannut siihen mitään. Hän oli vielä liian tottumaton Susi-Larsenin oikullisiin päähänpistoihin voidakseen tyynesti ottaa niitä vastaan.
"Minä unohdin kysyä, minkälaista työtä te teette", jatkoi Susi-Larsen lempeästi. "Minkälaista tavaraa te valmistatte? Ja minkälaisia työkaluja ja aineksia te käytätte?"
"Paperia ja mustetta", vastasi miss Brewster nauraen. "Niin, sehän on totta — myös konekirjoittajaa."
"Te olette Maud Brewster", sanoin minä hitaasti ja syvällä vakaumuksella, ikäänkuin olisin syyttänyt häntä jostakin rikoksesta.
Hän katsoi uteliaasti minuun. "Mistä te sen tiedätte?"
"Enkö ole oikeassa?" kysyin minä.
Hän nyökkäsi myöntävästi. Nyt Susi-Larsen vuorostaan tuli hämilleen. Sitä nimeä hän ei tuntenut eikä tietänyt mikä merkitys sillä oli. Minä olin ylpeä, että sillä minun silmissäni oli suurempi merkitys, ja ensi kertaa pitkään aikaan tunsin oman etevämmyyteni hänen rinnallaan.
"Muistan, kun kirjoitin arvostelun eräästä pienestä vihkosesta…", aloitin aivan levollisesti, mutta miss Brewster keskeytti minut äkkiä.
"Tekö!" huudahti hän. "Silloinhan te olette…"
Hän tuijotti minuun silmät ihmetyksestä selkosen selällään.
Minä nyökkäsin nyt vuorostani myöntävästi.
"Humphrey van Weyden!" jatkoi hän. Sitten hän lisäsi helpotuksen huokauksella huomaamatta, että oli samalla katsonut Susi-Larseniin: "Oi, kuinka iloinen minä olen!… Minä muistan tuon arvostelun", sanoi hän sitten nopeasti, kun huomasi, että hänen huudahduksensa oli ollut naiivi, "se oli aivan liian imarteleva".
"Ei ensinkään", sanoin minä varmasti. "Te halvennatte minun tervettä arvostelukykyäni ja riistätte mielipiteiltäni niiden arvon. Te tiedätte kyllä, että sonettinne ovat parhaita, mitä englanninkielellä on naisen kynästä lähtenyt."
"Mutta te sanoitte minua Amerikan mrs Meynelliksi!"
"Enkö minä ollut oikeassa?" kysyin minä.
"Ette, ette siinä suhteessa", vastasi hän. "Se loukkasi minua."
"Me emme voi määrätä jonkin tuntemattoman arvoa vertaamatta sitä johonkin tunnettuun", vastasin minä hienoimmalla akateemisella sananparrella. "Arvostelijana minun oli pakko määritellä teidän arvonne. Nyt te olette itse tullut omaksi mittapuuksenne. Minulla on kirjahyllylläni teidän pienistä teoksistanne seitsemän kappaletta, siellä on myöskin kaksi paksumpaa nidosta, teidän essee-kirjoitelmanne, ja saatte suoda anteeksi, että sen sanon — en tiedä, onko se teistä imartelevaa vai ei — mutta minusta ne ovat aivan yhtä hyvät kuin teidän runonne. Se aika on pian koittava, jolloin arvostelijat sanovat jotakuta uutta kirjailijatarta Englannin Maud Brewsteriksi."
"Te olette erinomaisen ystävällinen", sanoi hän puoleksi kuiskaten. Ja nuo kohteliaat sanat sekä ääni, jolla hän ne lausui, samoin kuin ne muistot, joita ne herättivät minun entisestä elämästäni maapallon toisella puolella, saivat minut äkkiä vavahtamaan — ne herättivät muistoja henkiin, mutta samalla myös katkeran kodinkaipuun.
"Sellaiseltako siis Maud Brewster näyttää", sanoin minä juhlallisesti ja katselin kunnioittavasti häntä.
"Ja sellaiselta siis Humphrey van Weyden näyttää", sanoi hän ja katsoi minuun yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti. "Kuinka ihmeellistä! Minun on niin vaikea sitä käsittää. Me emme ole odottaneet, että teidän järkevästä kynästänne lähtisi jokin hurjan romanttinen kuvaus."
"Ei, en minä olekaan keräämässä aineksia sellaista kuvausta varten, sen voin teille vakuuttaa", vastasin minä. "Minulla on yhtä vähän taipumusta kuin haluakaan runoiluun."
"Mutta sanokaahan minulle — miksi te oikeastaan olette hautaantunut Kaliforniaan?" kysyi hän sen jälkeen. "Siinä ette ole tehnyt oikein. Me idässä olemme niin harvoin saaneet nähdä teitä, aivan liian vähän olemme saaneet nähdä parissamme amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä etevintä edustajaa."
Minä kumarsin, sovelluttamatta kuitenkaan itseeni hänen kohteliaisuuttaan.
"Vähällä olin tavata teidät kerran Philadelphiassa, jossa teidän oli määrä pitää esitelmä. Mutta junani myöhästyi neljä tuntia."
Ja nyt me unohdimme kokonaan, missä olimme, ja jätimme äänettömän Susi-Larsenin karille keskelle pakinamme vesitulvaa. Pyyntimiehet nousivat pöydästä ja menivät ylös kannelle, mutta me juttelimme yhä edelleen. Susi-Larsen yksin jäi pöytään istumaan. Äkkiä minä huomasin, että hän oli läsnä. Hän istui taaksepäin nojautuneena tuolillaan ja kuunteli uteliaasti vierasta puhetta maailmasta, joka oli hänelle aivan outo.
Minä keskeytin puheeni kesken lausetta. Meidän tuskallinen olomme ja kaikki sen mukana seuraavat vaarat masensivat äkkiä mieleni koko hirveällä voimallaan. Miss Brewster tunsi varmaan jotakin samantapaista, sillä hänen silmiinsä tuli epämääräinen kauhun ilme hänen kiinnittäessään katseensa Susi-Larseniin.
Susi-Larsen nousi ja naurahti hämillään. Hänen naurussaan oli omituinen metallin kaiku.
"Oh, älkää välittäkö minusta", sanoi hän tehden kädellään liikkeen ikäänkuin halveksien itseään. "Ei minua tarvitse ottaa lukuun. Jatkakaa, jatkakaa — minä pyydän."
Mutta nyt olivat keskustelun sulkuportit sulkeutuneet, ja mekin nousimme pöydästä naurahtaen hämillämme.
Yhdeskolmatta luku
Jollakin tavalla täytyi Susi-Larsenin harmin päästä ilmoille sen johdosta, että Maud Brewster ja minä olimme unohtaneet hänet keskustellessamme pöydässä, ja sattumalta Thomas Mugridge joutui hänen uhrikseen. Hän ei ollut parantanut tapojaan vähimmälläkään tavalla, vaikka hän kerran todellakin oli vaihtanut paitaa. Hänen pukunsa oli yhä edelleen kovin likainen, samoin kuin rasvainen liesi, pannut ja padatkin.
"Minun täytyy antaa teille varoitus, Cooky", selitti Susi-Larsen, "teidän on jo aika tehdä parannus".
Mugridgen kasvot kalpenivat nokikerroksen alla, ja kun Susi-Larsen kutsui luokseen pari miestä ja käski heidän tuoda köyden mukanaan, pakeni Mugridge hurjaa vauhtia keittiöstä ja piiloutui milloin mihinkin kannella, virnistelevä miehistö kintereillään. Eipä juuri mikään olisi voinut olla sille mieluisampaa kuin viskata kokki nuoran varassa laivan reunan yli veteen ja antaa hänen sitten hinautua perässä, sillä kanssiin hän oli lähettänyt kaikkein inhottavinta sekasotkua syötäväksi. Asianhaarat olivat erinomaisen suotuisat sellaiseen yritykseen.Ghostkulki ainoastaan kolmen mailin nopeudella tunnissa ja meri oli varsin tyyni. Mutta Mugridge ei halunnut päästä uimaan. Ehkäpä hän oli nähnyt toisten koettavan sitä leikkiä. Sitä paitsi oli vesi peloittavan kylmää, ja hänen ruumiinsa oli kaikkea muuta kuin karaistu.
Niinkuin tavallisesti tulivat kaikki, sekä laivamiehet että hylkeenampujat paikalle, katsomaan tätä urheilua. Mugridge näytti aivan mielettömästi pelkäävän vettä, ja hän kiiruhti paikasta toiseen niin nopeasti, ettei kukaan olisi voinut uneksia hänen voivan liikkua niin notkeasti. Puristuneena keittiön ja peräkannen nurkkauksen väliin hän hyökkäsi kuin kissa kajuutan katolle ja sieltä perälle. Mutta kun takaa-ajajat kiiruhtivat hänen jäljessään, hyppäsi hän taas kajuutan ja keittiön yli ja pääsi kannelle välikannen luukun avulla. Sitten hän hyökkäsi suoraan eteenpäin, kintereillään Harrison, joka lähenemistään läheni häntä. Mutta äkkiä Mugridge hypähti ylös ja tarttui kiinni viistopurjeen puomin nostajaan. Kaikki tämä tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä. Pitäen kiinni molemmin käsin käpersi hän ruumistaan riippuvassa asennossaan ja heitti molemmat jalkansa taakse. Harrison sai potkun suoraan vatsaansa, hän huudahti tahtomattaan, lyyhistyi kokoon ja kaatui takaperin kannelle.
Käsien paukutuksella ja kajahtavalla naurulla pyyntimiehet tervehtivät kokin urotyötä; sitten hän kiiruhti takaa-ajajiaan pakoon juoksemalla keulamaston ympäri ja hyökkäsi sen jälkeen peräpuolelle kuin juoksija jalkapallokentällä. Hän suuntasi suoraan peräkannen koroketta kohti ja sitä pitkin aivan laivan perään. Hän juoksi niin kovalla vauhdilla, että kun hän kääntyi kajuutan nurkkauksen ohi, hän kompastui ja kaatui. Nilson seisoi peräsimessä, Cooky törmäsi hänen jalkojansa vasten. Molemmat pyörähtivät lattialla, mutta Mugridge yksin nousi pystyyn. Sattumalta hänen heikko ruumiinsa oli kolahtanut niin kovasti vasten toisen vahvoja jalkoja, että ne taittuivat yhtä kevyesti kuin piiskanvarsi.
Parsons otti peräsimen huostaansa, ja takaa-ajo jatkui. He kiersivät yhä uudelleen kannen ympäri — Mugridge aivan hurjana kauhusta, merimiehet huutaen ja hoilottaen loisilleen mihin suuntaan heidän tuli juosta, ja hylkeenampujat usuttaen toisia ja purskahtaen vähän väliä kovaan nauruun. Mugridge kompastui kokassa laivaluukkuun, ja kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta hän kiemurteli irti heidän käsistään kuin ankerias, suu veressä ja kuuluisa paita repaleina. Nyt hän hyökkäsi isonmaston köysiportaiden luo. Hän kapusi ylöspäin, suoraan ylös, väylinkien yli aina maston huippuun asti.
Puolisen tusinaa merimiehiä kiipesi hänen jäljessään saalinkiin, jonne he pysähtyivät, vain kaksi heistä, Ufti-Ufti ja Black — viimeksimainittu oli Latimerin veneen ohjaaja — kiipesi käsiensä varassa ohuita, raudankovia köysiä myöten yhä ylemmäksi.
Se oli vaarallinen yritys, sillä heidän riippuessaan käsiensä varassa sadan jalan korkeudessa kannen yläpuolella oli heidän vaikea väistää kokin potkuja. Ja Mugridge potki aivan hurjasti, kunnes Ufti vihdoin riippuen toisen kätensä varassa tarrasi kiinni hänen jalkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Black kokin toiseen jalkaan, ja sitten nuo kolme miestä ikäänkuin yhteenpalmikoitu riippuva massa liukuivat tapellen alas ja putosivat saalingissa olevien toveriensa syliin.
Tappelu yläilmoissa oli nyt loppunut, ja Thomas Mugridge, joka sätkytteli ja valitti ja oli aivan verinen suustaan, laahattiin kannelle. Susi-Larsen sitoi köyden päähän surmansilmukan ja pingoitti sen hänen kainaloihinsa. Sitten kannettiin Mugridge laivan perälle ja viskattiin mereen. Neljän-, viiden-, jopa kuudenkymmenen jalan pituudelta juoksi nuoraa veteen, ennenkuin Susi-Larsen komensi: "Kiinnittäkää!" Ufti-Ufti seurasi käskyä, nuora pingoittui ja laiva, kulkien eteenpäin, nykäisi kokin veden pintaan.
Se oli surkea näky. Vaikkei hän voinutkaan hukkua — hänessä varmaan oli yhdeksän henkeä — niin hän sai kokea kaiken sen tuskan ja pelon, jota ihminen tuntee ollessaan hukkumisen vaarassa.Ghostkulki nyt hitaasti, ja kun perä kohosi laineelle ja aluksen keula painui alas, kohosi onneton raukka veden pintaan ja sai hetken aikaa hengittää, mutta niin pian kuin perä vajosi alas ja kokka hitaasti kohosi seuraavan aallon harjalle, höltyi nuora ja Mugridge vaipui veden alle.
Olin kokonaan unohtanut Maud Brewsterin olemassaolon, mutta äkkiä säpsähtäen muistin hänet, kun kuulin hänen kevyet askeleensa vierestäni. Ensi kertaa hän näyttäytyi nyt kannella tultuaan laivaan. Hänen ilmestyessään paikalle hiljenivät kaikki äänet.
"Mikä on syynä siihen tavattomaan iloon, joka on vallinnut täällä ylhäällä", kysyi hän.
"Parasta että kysytte kapteeni Larsenilta", vastasin minä tyynesti ja levollisesti, vaikka mieleni kuohahti ajatellessani, että hän sai nähdä tämän raa'an kohtauksen.
Hän otti neuvoni varteen ja aikoi juuri kääntyä Susi-Larsenin puoleen, kun hän huomasi Ufti-Uftin, joka seisoi notkeassa asennossa eteenpäin kumartuneena aivan hänen edessään, nuora kierrettynä käsivarren ympärille.
"Pyydättekö te kaloja?" kysyi miss Brewster.
Ufti ei vastannut. Hänen katseensa oli koko ajan kiintyneenä veden pintaan, ja äkkiä hänen silmänsä iskivät tulta.
"Haikala, hohoi, herra!"
"Hilatkaa! Pian! Kaikki apuun!" huusi Susi-Larsen ja hyökkäsi itse ennen muita köyden luo.
Mugridge oli kuullut Uftin varoitushuudon ja kirkui kuin mieletön. Näin mustan selkäevän ampuvan veden halki ja lähestyvän häntä suuremmalla nopeudella kuin köysi liikkui. Saisiko haikala hänet saaliikseen vai mekö, riippui vain hiuskarvasta, ja parissa sekunnissa se asia tulisi ratkaistuksi. Kun Mugridge oli aivan meidän alapuolellamme, laskeutui perä alas, joten haikala oli edullisemmassa asemassa kuin me. Selkäevä katosi. Vatsa loisti valkeana haikalan hypätessä ylöspäin. Mutta Susi-Larsen oli melkein yhtä nopsa — vaikkei aivan kuitenkaan. Pannen koko suunnattoman voimansa liikkeelle hän nykäisi kiivaasti köyttä. Kokki kohosi ylös vedestä, ja haikala ojentautui hänen jälkeensä. Mugridge veti jalkansa kippuraan, ja näyttipä siltä, kuin haikala olisi vain hipaissut hänen toista jalkaansa ja loiskahtanut sitten takaisin veteen. Mutta Thomas Mugridge päästi vihlovan hätähuudon haikalan koskettaessa häntä. Ja sitten me vedimme hänet laivaan kuin vastasaadun kalan siimassa, ja päästyään onnellisesti reunan yli, hän putosi suinpäin kannelle käsiensä ja polviensa varaan ja kiepsahti selälleen.
Mutta samassa pulpahti oikea verivirta kannelle. Mugridge oli menettänyt oikean jalkansa, se oli nilkasta poikkileikattu. Minä vilkaisin Maud Brewsteriin. Veri oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua. Hän ei katsonut Thomas Mugridgeen, vaan Susi-Larseniin. Ja Susi-Larsen huomasi sen varmaan, sillä hän sanoi lyhyesti naurahtaen:
"Miesten leikkiä, miss Brewster. Tietysti hiukan kovakouraisempaa, kuin mihin te olette tottunut, mutta — miesten leikkiä sittenkin. Haikalaa emme olleet ottaneet edeltäpäin lukuun. Se…"
Mutta juuri samassa Mugridge kääntyi toiselle kyljelleen — hän oli parhaiksi ehtinyt nostaa päänsä ja nähdä mikä vahinko hänelle oli tapahtunut — ja iski hampaansa Susi-Larsenin jalkaan. Susi-Larsen kumartui kylmäverisesti kokin puoleen ja puristi peukalollaan ja etusormellaan häntä leukojen ja korvien takaa. Leuat irtaantuivat vastahakoisesti toisistaan, ja Susi-Larsen oli vapaana.
"Niinkuin äsken sanoin", jatkoi hän levollisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, "haikalaa emme olleet ottaneet lukuun. Se oli — hm — sanoisinko kohtalon sallimusta."
Miss Brewster ei osoittanut vähimmälläkään tavalla, että hän olisi kuullut, mitä Susi-Larsen sanoi, jos kohta ilme hänen silmissään osoittikin inhoa, kun hän perääntyi askeleen kääntyäkseen pois. Mutta hän ei voinutkaan astua muuta kuin tuon yhden ainoan askeleen, sillä samassa hän horjahti ja tavoitteli raukeana kättäni. Minä tartuin häneen juuri parhaiksi kiinni, jotta hän ei päässyt kaatumaan, ja autoin hänet istumaan kajuutan korokkeelle. Luulin, että hän menisi kokonaan tajuttomaksi, mutta hän hillitsikin itsensä.
"Hakekaa suonipuserrin, mr van Weyden", huusi Susi-Larsen minulle.
Minä epäröin. Miss Brewster liikutti huuliaan, mutta vaikkei ainoatakaan ääntä kuulunut, niin hän käski yhtä selvästi silmillään kuin ikinä sanoillaan minua auttamaan raajarikkoontunutta.
"Olkaa niin ystävällinen!" onnistui hänen vihdoin kuiskata, enkä minä voinut muuta kuin totella.
Mutta minä olin osoittanut olevani jo niin taitava välskäri, että Susi-Larsen, annettuaan minulle muutamia neuvoja, salli minun hoitaa sairasta omin neuvoin, pari merimiestä vain apuna. Omasta puolestaan hän tahtoi kostaa haikalalle. Suureen uistinonkeen pantiin suolaista silavaa syötiksi, koukku heitettiin mereen, ja sillä aikaa kun minä sidoin laskimoita ja valtimoita, hilasivat merimiehet laulaen syyllisen pedon laivaan. En nähnyt sitä omin silmin, mutta apulaiseni jättivät minut hetkeksi yksin ja hyökkäsivät keskilaivalle katsomaan, mitä siellä tapahtui. Haikala oli kuudentoista jalan pituinen ja se nostettiin ylös rikiin. Pedon leuat kiskottiin selkoisen selälleen ja paksu seiväs, joka oli teroitettu molemmista päistään, pistettiin sen kitaan siten, että kun vivut otettiin pois, niin terävät päät tunkeutuivat leukoihin. Kun se oli tehty, leikattiin koukku pois, ja haikala päästettiin jälleen mereen; se oli avuton, vaikka täydessä voimassaan, ja tuomittu hitaaseen nälkäkuolemaan — elävältä kuollut, jommoista rangaistusta se olisi vähemmän ansainnut kuin itse rangaistuksen keksijä.
Kahdeskolmatta luku
Minä tiesin mitä miss Brewster tahtoi, kun hän tuli minun luokseni. Olin nähnyt hänen kymmenen minuutin ajan keskustelevan kiihkeästi insinöörin kanssa, ja viittaamalla pyydettyäni häntä olemaan vaiti saatoin hänet syrjään, jotta perämies ei kuulisi meidän puhettamme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen ilmeensä oli päättävä, hänen suuret silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta, sillä ne katsoivat tutkivasti ja läpitunkevasti minuun. Olin täynnä odotusta ja samalla hämilläni, sillä hän tahtoi nyt tutkia Humphrey van Weydenin sielua, eikä Humphrey van Weydenillä ollut juuri sanottavasti syytä olla siinä suhteessa ylpeä, sen jälkeen kun hän oli tullutGhost-laivaan.
Me astuimme sille välisillalle, joka johti välikannelle, ja siinä hän kääntyi ja katseli minua. Minä silmäsin nopeasti ympärilleni nähdäkseni oliko ketään läheisyydessä.
"Mistä on kysymys?" sanoin minä lempeästi, mutta päättävä ilme hänen kasvoillaan ei muuttunut.
"Minä voin ymmärtää, että surullinen tapaus tänä aamuna oli oikeastaan vain tapaturma", sanoi hän. "Mutta minä puhuin äsken mr Haskinsin kanssa ja hän väitti, että samana päivänä, jolloin me tulimme laivaan ja minä olin alhaalla kannen alla, upotettiin kaksi miestä, suorastaan hukutettiin mereen — toisin sanoen murhattiin."
Hänen äänensä oli kysyvä, ja hän katsoi syyttävästi minuun, ikäänkuin minä olisin ollut syypää tähän tekoon tai ainakin osallinen siihen.
"Tuo tieto on aivan oikea", vastasin minä. "Nuo molemmat miehet murhattiin."
"Ja sen te saatoitte sallia!" huudahti hän.
"Pikemminkin voisitte sanoa, etten voinut sitä estää", vastasin minä yhtä lempeällä äänellä kuin äskenkin.
"Mutta koetittehan te sitä tehdä?" Hän lausui sanan "koetittehan" erityisellä painolla, ja hänen äänensä oli rukoileva. "Oi, minä näen — minä näen, että te ette sitä tehnyt", lisäsi hän nopeasti, arvaten vastaukseni. "Mutta miksi ette sitä tehnyt?"
Minä kohautin olkapäitäni. "Teidän täytyy muistaa, miss Brewster, että olette uusi tulokas tässä pienessä maailmassa ja ettei teillä ole aavistustakaan niistä laeista, jotka vallitsevat täällä. Te tuotte mukananne kauniit aatteet ihmisyydestä, miehuudesta, hyvästä käytöksestä ja muusta senkaltaisesta, mutta saatte oppia täällä, että ne ovat vain vääriä käsitteitä. Sen kokemuksen minä olen tehnyt", lisäsin huoaten tahtomattani.
Hän pudisti epäillen päätänsä.
"Mitä te arvelette, että minun pitäisi tehdä?" kysyin minä."Pitäisikö minun ottaa veitsi, pyssy tai kirves ja tappaa hänet?"
Hän säpsähti.
"Ei, ei sitä."
"No, mitä sitten tekisin? Tappaa itsenikö?"
"Te käytätte niin materialistisia sanoja", sanoi hän. "On olemassa jotakin, jota sanotaan moraaliseksi rohkeudeksi, ja moraalinen rohkeus ei koskaan voi olla vaikuttamatta."
"Ahaa!" sanoin minä hymyillen. "Te neuvotte, etten ottaisi häntä enkä itseäni hengiltä, vaan antaisin hänen tappaa minut." Minä torjuin kädelläni, kun hän aukaisi huulensa vastataksensa. "Moraalinen rohkeus on arvoton ominaisuus tässä pienessä uiskentelevassa maailmassa.
"Leachilla — toisella noista murhatuista — hänellä oli moraalista rohkeutta tavattomassa määrässä. Ja samoin oli toisenkin, Johnsonin laita. Ja siitä heillä ei ollut yhtään mitään hyötyä, se syöksi heidät perikatoon. Samoin olisi minunkin käynyt, jos olisin osoittanut sitä moraalista rohkeutta, jota minulla mahdollisesti saattoi olla. Teidän täytyy oppia ymmärtämään, miss Brewster — oppia selvästi ja täysin ymmärtämään — että Susi-Larsen on peto. Hänessä ei ole omaatuntoa vähimmässäkään määrässä. Ei mikään ole hänelle pyhää, eikä ole mitään niin julmaa, jota hän ei voisi tehdä. Oikun vuoksi minunkin oli pakko jäädä tähän laivaan. Ja vain oikun vuoksi olen vielä hengissä. Minä en tee mitään, en voi tehdä mitään, siksi että olen tämän pedon orja, samoin kuin tekin nyt olette — siksi, että minä tahdon elää, samoin kuin tekin tahdotte — sen vuoksi etten voi tapella hänen kanssaan ja voittaa häntä, niinkuin tekään ette voi sitä tehdä."
Hän odotti, että jatkaisin.
"Mitä minä siis voin tehdä? Saan näytellä heikomman osaa. Olen vaiti ja kärsin häpeäni, samoin kuin tekin saatte olla vaiti ja kärsiä samalla tavalla. Ja se onkin viisainta. Muuta emme voi tehdä, jos haluamme säilyttää henkemme. Voi taistella olematta voimakas. Meillä ei ole sitä voimaa, joka voisi voittaa tämän hirviön, siksi meidän täytyy teeskennellä ja koettaa voittaa hänet viekkaudella. Jos tahdotte kuulla minun neuvoani, niin teidän on parasta tehdä samoin kuin minäkin. Tiedän kyllä, että asemani on vaarallinen, ja minä tahdon rehellisesti sanoa teille, että teidän on vielä paljon vaarallisempi. Meidän täytyy ruveta salaiseen liittoon häntä vastaan, vaikka emme saa ilmaista sitä kenellekään. En voi julkisesti esiintyä teidän liittolaisenanne, ja tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin teidän täytyy olla vaiti. Me emme saa ärsyttää häntä minkäänlaisiin kohtauksiin, emme vastustaa hänen tahtoansa. Meidän täytyy hymyillä ja olla ystävällisiä häntä kohtaan, olkoon se kuinka vastenmielistä tahansa."
Hän siveli kädellään tukkaansa ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta en voi sittenkään oikein ymmärtää…"
"Teidän täytyy tehdä niinkuin minä sanon", keskeytin hänet jyrkästi, sillä huomasin Susi-Larsenin katselevan meitä astuessaan edestakaisin välikannella Latimerin kanssa. "Seuratkaa neuvoani! Hyvinkin pian huomaatte, että olen oikeassa."
"Mutta mitä minun oikeastaan pitää tehdä?" kysyi hän, kun huomasi levottoman katseeni, joka seurasi keskustelumme esineitä. Minun täytyy myös tunnustaa, että vakavuuteni teki syvän vaikutuksen häneen.
"Tukahduttakaa moraalista rohkeuttanne niin paljon kuin suinkin", vastasin minä nopeasti. "Älkää yllyttäkö häntä vihaan. Olkaa hänelle niin ystävällinen kuin suinkin, puhukaa hänen kanssansa, keskustelkaa kirjallisuudesta ja taiteesta hänen kanssaan — siitä hän pitää. Te saatte piankin huomata, että hän on kiitollinen kuulija eikä lainkaan tyhmä. Ja itsenne vuoksi teidän täytyy koettaa varoa, että niin harvoin kuin suinkin näette noita raakoja kohtauksia, joita täällä sattuu. Siten teidän on helpompi pysyä levollisena."
"Te tarkoitatte, että minun pitäisi valehdella", sanoi hän lujalla ja kiihottuneella äänellä, "valehdella sekä sanoin että teoin?"
Susi-Larsen erosi nyt Latimerista ja astui meitä kohti. Minä olin melkein poissa suunniltani.
"Oi, olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä käsittäkö minua väärin!" sanoin rukoilevasti, melkein kuiskaten. "Kaikki teidän entinen kokemuksenne ihmisistä ja oloista ei merkitse täällä mitään. Teidän täytyy alkaa aivan alusta. Minä tiedän — ja ymmärrän sen vallan hyvin — että te muun muassa olette tottunut vaikuttamaan muihin ihmisiin silmillänne, antamalla niin sanoakseni moraalisen rohkeutenne säkenöidä. Te olette jo sillä tavalla vaikuttanut minuun — pakottanut minut tottelemaan. Mutta älkää yrittäkö sitä Susi-Larsenin suhteen! Yhtä hyvin voisitte koettaa hallita jalopeuraa, ja hän pitäisi teitä vain pilkkanansa. Hän… Minä olen aina ollut ylpeä siitä, että keksin työn kyvyn", lisäsin minä, nopeasti vaihtaen keskustelunaihetta, kun Susi-Larsen nousi korokkeen astimia ylös ja tuli meidän luoksemme. "Kaikki kustantajat pelkäsivät häntä eivätkä tahtoneet tietää hänestä mitään. Mutta minä näin asian toisessa valossa, ja julkaistessaan tuon erinomaisen 'Paja' nimisen runon osoitti hän, etten ollut erehtynyt hänen suuresta kyvystään."
"Ja sittenkin se oli vain sanomalehtiruno", sanoi miss Brewster vilkkaasti.
"Sattumalta se ilmestyi sanomalehdessä", selitin minä, "mutta siihen ei ollut syynä se, ettei jo aikaisemmin olisi aikakauskirjojen toimittajille annettu tilaisuutta nähdä sitä. — Me puhumme Harrisista", sanoin minä Susi-Larsenille.
"Vai niin! Aivan oikein — minä muistan tuon runon", selitti hän. "Siinä oli paljon kauniita tunteita ja tavaton usko inhimillisiin kuvitteluihin! Asiasta toiseen, mr van Weyden — ehkäpä te käytte katsomassa Cookya. Hän valittaa ja on kovin levoton."
Siten minut lähetettiin muitta mutkitta pois, ja kun tulin Mugridgen luo, hän nukkui syvässä unessa, sillä olin antanut hänelle morfiinia. En huolinut heti palata kannelle, ja kun jonkin ajan kuluttua nousin sinne, näin ilokseni miss Brewsterin keskustelevan vilkkaasti Susi-Larsenin kanssa. Se oli todellakin suuri ilo. Hän seurasi siis neuvoani. Ja kuitenkin tunsin samalla jonkinmoista pettymystä sen johdosta, että hän teki sitä, mitä niin hartaasti olin pyytänyt, vaikka se olikin hänelle kovin vastenmielistä.
Kolmaskolmatta luku
Raittiit tuulet, jotka puhalsivat tasaisesti ja vakavasti, ajoivatGhostinpohjoiseen hyljeparven keskelle. Me tapasimme sen tultuamme noin neljänteenviidettä leveyspiiriin, kolkolle ja myrskyiselle alueelle, missä tuuli alituisesti raivosi sumujen keskellä. Saattoipa tapahtua, ettemme moneen päivään nähneet aurinkoa vilahdukseltakaan emmekä voineet tehdä minkäänlaisia havaintoja. Mutta sitten tuuli hajoitti sumun, me näimme laineiden väreilevän ja kimaltelevan ja otimme selvää asemastamme. Sen jälkeen meillä saattoi olla jokin kirkas päivä, ehkäpä kolme, neljäkin, mutta sitten sumu jälleen laskeutui ylitsemme, vieläpä entistään paksumpanakin.
Sellaisissa olosuhteissa oli pyynti hyvin vaarallista. Veneet laskettiin kuitenkin joka päivä veteen, ne katosivat harmaaseen pimeyteen ja tulivat jälleen näkyviin illalla, usein vasta yöllä, jolloin ne kierivät esiin yksitellen paksusta sumusta aivan kuin mitkäkin matelijat. Wainwright — pyyntimies, jonka Susi-Larsen oli anastanut toiselta kuunarilta veneineen ja soutajineen — käytti sumua hyväkseen ja pakeni. Hän katosi eräänä aamuna harmaaseen pimeyteen molempine miehinensä, emmekä nähneet heitä koskaan enää. Mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin saimme kuulla, että he olivat kulkeneet kuunarista toiseen, kunnes olivat löytäneet omansa.
Juuri niin minäkin olin aikonut tehdä, mutta en saanut siihen koskaan tilaisuutta. Perämiehen toimiin ei kuulunut hylkeiden pyydystäminen veneissä, ja vaikka olisin koettanut kuinka viekkaasti tahansa menetellä, päästäkseni kerran veneiden mukana merelle, niin en saanut koskaan Susi-Larsenia suostumaan siihen. Jos hän olisi suostunut, olisin jollakin tavalla laittanut niin, että Maud Brewster olisi tullut mukaan. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, muuttui olomme suorastaan peloittavaksi. Minä koetin kaikella voimalla olla ajattelematta sitä, mutta nämä ajatukset kiusasivat minua alati kuin painajainen.
Olin aikoinani lukenut useita meriromaaneja, joissa kaikissa kerrottiin yksinäisestä naisesta suuren miesjoukon keskellä, mutta nyt huomasin, etten koskaan ollut täydellisesti käsittänyt tällaista asemaa, jota kirjailijat alituisesti märehtivät ja selittivät. Mutta tässä olin nyt itse keskellä tällaista tapausta. Ja jotta se olisi niin täydellinen kuin suinkin, ei tarvittu muuta kuin että nainen oli juuri Maud Brewster, joka nyt persoonallisesti ihastutti minua yhtä paljon kuin jo aikaisemmin kaikella sillä, mitä hän oli kirjoittanut.
Eipä kukaan sen huonommin olisi voinut sopia nykyiseen ympäristöön kuin hän. Maud Brewster oli hieno ja henkevä olento, solakka ja notkea, kevyt ja sulava kaikissa liikkeissään. Mahdotonta oli käsittää, että hän todellakin käveli tai että hän käveli samalla tavalla kuin muut kuolevaiset. Hän oli niin ihmeellisen pehmeä ja sulava, ja hän liikkui niin kevyesti — lähestyi aivan kuin liitävä höyhen tai äänettömästi lentävä lintu.
Hän oli mielestäni aivan kuin saksilainen posliiniesine, ja minulla oli aina se tunne, että hän oli niin hauras, että voisi mennä rikki. Aivan kuin ensikerralla tarttuessani hänen käsivarteensa auttaakseni häntä kajuuttaan, pelkäsin alituisesti hänen musertuvan, jos häntä kohdeltaisiin kovasti ja väkivaltaisesti. En koskaan ole nähnyt ruumista ja henkeä niin täysin sopusoinnussa keskenänsä. Samoin kuin arvostelijat ovat sanoneet hänen runoistansa, että ne olivat hienoja ja henkeviä, samoin saattoi sanoa koko hänen olennostansakin. Hänen ruumiinsa näytti sulautuvan kerrassaan hänen sieluunsa, niillä kummallakin oli aivan samat ominaisuudet, ja ne oli kiedottu elämään kaikkein kevyimmillä kahleilla. Hän tallasi tosiaankin maata mahdollisimman kevyesti, ja hänen ruumiinrakenteessaan oli varsin vähän voimakasta ainesta.
Hän oli Susi-Larsenin suoranainen vastakohta. Heissä ei ollut kerrassaan mitään yhteistä, vaan toisessa oli juuri sitä, mitä toisesta puuttui. Eräänä aamuna minä tarkkasin heitä heidän kävellessänsä yhdessä kannella, ja minusta tuntui, että he edustivat ikäänkuin kehityksen molempia äärimmäisiä pisteitä — toinen raakuuden korkeinta määrää, toinen hienoimman sivistyksen täydellisintä tuotetta. Susi-Larsen oli tosin tavattoman nerokas, mutta nerokkuus oli yksinomaan kehittänyt hänen raakoja intohimojansa ja teki hänet kahta vertaa vaarallisemmaksi. Hänellä oli erinomaiset lihakset ja voimakas ruumis, mutta vaikka hänen käyntinsä oli luja ja varma, niinkuin luonnonihmisellä, ei se sittenkään ollut raskas. Kun hän nosti ja laski maahan jalkojansa, täytyi vaistomaisesti ajatella erämaata ja viidakkoja. Hän käveli kuin kissa, sekä kevyesti että voimakkaasti. En voinut olla vertaamatta häntä tiikeriin, viekkaaseen petoeläimeen. Siltä hän näytti, ja hänen silmissään oli välistä aivan samanlainen kiilto kuin leopardilla ja muilla villieläimillä, kun ne ovat häkkiin suljetut.
Mutta sinä päivänä, jolloin näin heidän kävelevän yhdessä edestakaisin, huomasin myöskin, että miss Brewster äkkiä lopetti kävelyn. He saapuivat kajuutan portaitten edustalle, missä minä seisoin, ja vaikkei miss Brewster vähimmälläkään tavalla ilmaissut mielialaansa, niin huomasin sittenkin, että hän oli kiihottunut. Hän teki jonkin vähäpätöisen huomautuksen kiinnittäessään katseensa minuun, ja hän nauroi varsin huolettomasti, mutta minä näin sittenkin, että jokin magneettinen voima veti hänen katseensa Susi-Larseniin; heti sen jälkeen hän katsoi maahan, mutta ei tehnyt sitä kylliksi nopeasti voidakseen salata sitä äkillistä pelkoa, joka kuvastui hänen silmissään.
Ja Susi-Larsenin silmät ilmaisivat minulle, miksi miss Brewster oli niin kiihottunut. Nuo silmät, jotka tavallisesti olivat harmaat ja kovat, olivat nyt lämpimät, lempeät ja kullalta-kimaltelevat, täynnä pieniä tulikipinöitä, jotka väliin himmenivät, mutta äkkiä taas leimahtivat, niin että koko silmämuna hehkui. Hänen silmänsä loistivat aivan kuin kulta, ne viekoittelivat puoleensa, kutsuivat ja pakottivat, ja samalla niissä kuvastui intohimoa ja kaipausta, jota ei mikään nainen saattanut käsittää väärin — kaikkein vähimmin Maud Brewster.
Maud Brewsterin kauhu tarttui minuunkin, ja tänä hirveänä ahdistuksen hetkenä — kauheimpana, mitä mies voi tuntea — selvisi minulle aivan selittämättömällä tavalla, että rakastin häntä. Tuo tieto, että rakastin häntä, kauhistutti minua; mutta samassa kuin nuo molemmat tunteet valtasivat minut, milloin jähmettivät vereni jääksi, milloin saivat sen kiihkeästi kuohumaan, pakotti ulkonainen ja minulle vieras voima minua kääntämään katseeni jälleen Susi-Larseniin. Mutta hän oli taaskin entisellään. Kullan loiste oli kadonnut hänen silmistään. Ne olivat kylmät ja harmaat ja kovat hänen kumartaessaan meille äkisti ja kääntyessään pois.
"Minä pelkään", sanoi Maud Brewster kuiskaten. "Oh, kuinka minä pelkään."
Minäkin pelkäsin, ja tuo tieto, kuinka rakas hän oli minulle oli järkyttänyt kokonaan mieleni. Mutta sain sittenkin varsin levollisesti vastatuksi:
"Kyllä kaikki käy hyvin, miss Brewster. Luottakaa minuun — kaikki käy vielä hyvin."
Hän vastasi kiitollisesti hymyillen, ja tuo hymy sai sydämeni sykkimään kiivaasti rinnassani, ja sitten hän astui kajuutan portaita alas.
Minä seisoin kauan samalla paikalla, jonne hän oli jättänyt minut. Minun täytyi tehdä itselleni tiliä, punnita mitä tämä muutos minulle oikeastaan merkitsi. Se oli siis vihdoin minuakin kohdannut — rakkaus oli tullut, silloin kun kaikkein vähimmin olin sitä odottanut ja vieläpä kaikkein epäedullisimmissa olosuhteissa. Minun filosofiani oli tietenkin aina myöntänyt, että rakkauden välttämättä kerran täytyi tulla, joko myöhemmin tai varhemmin, mutta eläessäni vuosikausia hiljaisuudessa kirjojeni parissa en ollut valmistunut ottamaan sitä vastaan.
Ja nyt se oli tapahtunut! Maud Brewster! Ajatukseni palasivat siihen hetkeen, jolloin näin hänen ensimmäisen ohuen vihkosensa kirjoituspöydälläni, ja selvästi näin edessäni myös koko rivin pieniä nidoksia työhuoneeni hyllyllä. Kuinka lämpimästi olinkaan vastaanottanut joka ainoan niistä! Joka vuosi oli uusi nidos tullut julkisuuteen, ja ne olivat olleet minulle ikäänkuin uuden vuoden tervehdys. Ne toivat minulle tervehdyksen sielulta, joka oli minulle itselleni sukua ja minä olin ottanut ne vastaan ikäänkuin olisin ollut tekijättären hyvä toveri. Nyt sen sijaan ne olivat kaikki tunkeutuneet sydämeeni.
Sydämeeni! Minä tunsin mullistuksen koko olennossani. Seisoin mielestäni ulkopuolella itseäni ja tarkastelin itseäni suurella epäilyksellä. Maud Brewster! Humphrey van Weyden, tuo "kylmäverinen kala", "tunteeton hirviö", "järkeilevä daimoni", niinkuin Charley Furuseth minua tavallisesti nimitti, rakastunut! Ja ilman minkäänlaista järkeä tai syytä välähti äkkiä mieleeni pieni elämäkerrallinen tiedonanto, jonka olin lukenut punakantisesta "Kuka kukin on" teoksesta, ja sanoin ääneen: "Maud Brewster syntyi Cambridgessa ja on seitsemänkolmatta vuoden vanha." Sitten minä lisäsin: "Seitsemänkolmatta ja vielä vapaa!" Mutta mistä minä saatoin tietää, oliko hänen sydämensä vapaa? Herännyt mustasukkaisuuden tunne ajoi kaiken epäilyksen pakosalle. Ei, vähintäkään epäilyksen syytä ei ollut. Minä olin mustasukkainen, siis minun täytyi olla rakastunutkin. Ja Maud Brewsteria minä rakastin.
Minä, Humphrey van Weyden, olin siis rakastunut. Aloin melkein uudestaan epäillä. En siksi, että olisin pelännyt rakkautta tai etten olisi tahtonut rakastua. Päinvastoin! Minä olin aina ollut kaikkein suurin idealisti, ja filosofiani oli aina tunnustanut, että rakkaus oli suurinta maailmassa, että se oli elämän päämäärä ja korkein huippu, kaikkein korkein ilon ja onnen tila, johon ihminen saattoi joutua, jotakin, jota enemmän kuin mitään muuta oli tervehdittävä ilolla ja vastaanotettava avoimin sylin. Mutta nyt, kun rakkaus oli tullut, minun oli vaikea uskoa sitä. Miten minä olisin voinut olla niin onnellinen? Se oli aivan liian ihanaa voidakseen olla totta.
Minä en ollut koskaan etsinyt rakkautta. Suurin maailmassa ei ollut minua varten, niin olin ajatellut. Minä olin jollakin tavalla abnormi, "tunteeton peto", omituinen kirjatoukka, joka ei ymmärtänyt muita iloja kuin henkisiä. Ja vaikka koko elämäni ajan olin seurustellut naisten kanssa, niin olin pannut heihin vain esteettiseltä kannalta arvoa, en miltään muulta. Olin todellakin joskus pitänyt itseäni vieraana tässä maailmassa, jonkinmoisena munkkiluonteena, jolta oli kielletty sekä pitemmänaikainen että hetkellinen hellyydentunne, jonka muissa niin hyvin ymmärsin. Ja nyt se oli tullut! Aavistamatta ja ilman minkäänlaista valmistusta se oli ilmestynyt. Ja kiihottuneen huumauksen vallassa minä läksin paikaltani, ja aloin kulkea edestakaisin kannella mutisten itsekseni.
Rakkauden suloinen ääni kajahti korvissani, ja minä unohdin kaiken muun ympärilläni. Mutta Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut äkisti unelmistani.
"Mikä hemmetissä teitä vaivaa?" kysyi hän.
Minä olin kulkenut laivan kokkaan, jossa miehet parastaikaa maalasivat, ja kun nyt toinnuin jälleen, huomasin että koetin jalallani kaataa kumoon maalipönttöä.
"Käyttekö te unissa vai oletteko saanut auringonpiston?" riiteli hän.
"En, mutta ruoansulatukseni ei ole kunnossa", vastasin minä ja jatkoin kävelyäni, ikäänkuin ei mitään häiritsevää olisi tapahtunut.
Neljäskolmatta luku
Kaikkein selvimmin on mieleeni painunut se, mikä tapahtuiGhost-laivalla niiden kahden vuorokauden kuluessa, jotka seurasivat sitä päivää, jolloin huomasin rakastavani Maud Brewsteria. Minä, joka sitä ennen olin viettänyt levollista elämää ja viidenneljättä vanhana joutunut kaikkein mahdottomimpiin seikkailuihin, en koskaan ole kokenut sen jännittävämpiä ja onnettomampia tapauksia, kuin mitä näinä päivinä tapahtui. En voi myöskään olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä muistellessani, etten silloin käyttäytynyt niinkään huonosti.
Hyväksi aluksi Susi-Larsen ilmoitti päivällispöydässä, että pyyntimiehet tämän jälkeen saivat syödä välikannella. Sellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut millään hylkeenpyytäjälaivalla, sillä niissä on aina tapana, että pyyntimiehille annetaan aivan sama arvo kuin päällystöllekin. Susi-Larsen ei selittänyt millään tavalla tätä ilmoitustaan, mutta syy oli kylläkin selvä. Horner ja Smoke olivat uskaltaneet hiukan mielistellä Maud Brewsteria, juttu oli itsessään varsin naurettava eikä voinut vähintäkään vahingoittaa häntä, mutta se ei varmaankaan ollut Susi-Larsenille mieleen.
Tämä sanoma otettiin ääneti vastaan, mutta neljä pyyntimiestä katsoi merkitsevästi niihin molempiin, jotka olivat syynä karkotukseen. Jock Horner oli aina hiljainen käytökseltään, hänen ilmeensä ei muuttunut vähääkään, mutta Smoken otsa kävi tummanpunaiseksi ja hän avasi suunsa vastatakseen. Susi-Larsen katsoi odottavasti häneen, silmissään teräksen kiilto, mutta Smoke sulki suunsa sanomatta sanaakaan.
"Onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi Susi-Larsen yllyttävästi.
Mutta Smoke ei halunnut ruveta taistelemaan.
"Minkä johdosta?" kysyi hän niin viattomasti, että Susi-Larsen joutui hämilleen ja muut vetivät suunsa nauruun.
"Ei minkään", sanoi Susi-Larsen veltosti. "Mutta minusta näytti, ikäänkuin te olisitte kaivannut potkaisua."
"Minkä vuoksi?" kysyi parantumaton Smoke.
Nyt hänen toverinsa irvistelivät aivan peittelemättä. Kapteeni olisi voinut iskeä hänet kuoliaaksi, ja olen aivan varma, että verta olisikin vuodatettu, jollei Maud Brewster olisi ollut läsnä. Joka tapauksessa hänen läsnäolonsa oli antanut Smokelle rohkeutta siihen, minkä hän oli tehnyt. Hän oli muuten liian viisas ja varovainen ärsyttääkseen Susi-Larsenia itseänsä vastaan, silloin kun hänen vihansa saattoi puhjeta esiin voimakkaammallakin tavalla kuin vain sanoilla. Minä pelkäsin, että voisi tapahtua väkivaltaisuuksia, mutta kiista loppuikin, kun kannelta samassa kajahti huuto.
"Savua, ohoi!" huusi mies peräsimestä, ja hänen äänensä tunkeutui alas avoimesta kajuutan ovesta.
"Mistä päin?" huusi Susi-Larsen takaisin.
"Suoraan peräpuolelta, herra."
"Ehkäpä se on ryssä", sanoi Latimer.
Tämä oletus nostatti hätäisen ilmeen toisten pyyntimiesten kasvoille. Ryssä ei voinut olla muuta kuin — risteilijä. Pyyntimiehet, jotka eivät muuten olleet oikein selvillä laivan suunnasta, tiesivät vain, että olimme lähellä kielletyn alueen rajaa ja että Susi-Larsen oli kuuluisa salakyttä. Kaikkien silmät kääntyivät häneen.
"Me olemme hyvässä turvassa", selitti hän naurahtaen.
"Suolakaivoksista ei puhettakaan tällä kertaa, Smoke. Mutta lyönpä vetoa viidestä yhtä vastaan, että se onMacedonia."
Ei kukaan tahtonut lyödä vetoa hänen kanssaan, ja hän jatkoi: "Jos se on hän, niin lyön vetoa kymmenestä yhtä vastaan, että meille koituu ikävyyttä."
"Kiitoksia paljon", selitti Latimer, "Minä lyön kyllä mielelläni vetoa, mutta en tahdo kuitenkaan olla aivan ilman voittamisen mahdollisuutta. Tuskinpa lienee tapahtunut kertaakaan, että te tavatessa veljenne olisitte säästynyt ikävyyksiltä — voisinpa lyödä vetoa vaikka kahdestakymmenestä yhtä vastaan."
Nyt seurasi yleinen nauru, johon Susi-Larsenkin yhtyi. Päivällinen jatkui varsin hiljaisesti, sillä minä pysyin aivan rauhallisena, vaikka hän kohtelikin minua inhottavasti koko ajan, pilkkasi minua ja oli niin suojeleva ja armollinen, että kiehuin vihasta. Mutta minä tiesin, että minun täytyi hillitä itseäni Maud Brewsterin tähden, ja minä sain palkintoni, kun hän nopeasti vilkaisi minuun ja kehoitti katseellaan minua varovaisuuteen.
Me nousimme pöydästä ja menimme kannelle, sillä olihan laiva aina tervetullut keskeytys yksitoikkoisella merellä, ja sitä jännittävämpää se oli, kun tiesimme, että Surma-Larsen jaMacedoniaolivat tulossa. Edellisenä iltapuolena oli tuuli ollut varsin kova ja laineet korkeat, mutta aamupäivän kuluessa oli tuuli vaimentunut, joten saatoimme laskea veneet veteen iltapuolen pyyntiä varten. Ja luultavasti oli hyvä saalis odotettavissa. Aamusarastuksesta saakka emme olleet nähneet ainoatakaan hyljettä, mutta nyt olimme tulleet keskelle parvea. Laivan savu oli vielä usean mailin päässä meistä, mutta se lähestyi nopeasti meidän laskiessamme veteen veneet, jotka sitten hajaantuivat ja ohjautuivat pohjoiseen päin. Kerta kerralta me näimme purjeen jälleen kohoavan pystyyn. Hylkeitä oli hyvin tiheässä, tuuli väheni, kaikki näytti lupaavan runsasta saalista. Ja kun aioimme asettua määräasentoon reunimmaisen suojanpuoleisen veneen mukaan, niin huomasimmekin, että koko vedenpinta oli täynnä nukkuvia hylkeitä. En koskaan ennen ollut nähnyt niin runsaasti hylkeitä yhdessä paikassa — kaksi tai kolme, jopa kokonaisia ryhmiä lepäsi pitkänään veden pinnassa ja nukkui hyvässä rauhassa kuin joukko koiranpentuja.
Savu tuli yhä lähemmäksi ja laiva näkyi yhä selvemmin. Se oliMacedonia. Erotin nimen kiikarilla, kun laiva kulki ohitsemme oikealta puoleltamme tuskin mailin päässä meistä. Susi-Larsen katsoi äkeissään siihen, Maud Brewster näytti uteliaalta.
"No, mihin kaikki ikävyydet nyt jäivät, joista te olitte niin varma, kapteeni Larsen?" sanoi Maud Brewster iloisesti.
Susi-Larsen katseli häntä ja näytti huvitetulta. Ja tuo iloinen ilme muutti äkisti hänen äkäiset kasvonsa lempeämmiksi.
"Mitä te odotitte? Luulitteko, että he tulisivat tänne ja leikkaisivat meiltä kaulat poikki?"
"Jotakin senkaltaista", myönsi Maud Brewster. "Täytyyhän teidän ymmärtää, että hylkeenpyynti on minulle jotakin uutta ja vierasta, että voin odottaa vaikka mitä."
Susi-Larsen nyökäytti päätään. "Aivan oikein, aivan oikein. Teidän erehdyksenne onkin vain siinä, ettette osannut odottaa kaikkein pahinta."
"Oi, mikä voisi olla pahempaa kuin kaulan poikki leikkaaminen?" kysyiMaud Brewster suloisen ja naiivin hämmästyneenä.
"Että he ryöstävät rahat meiltä", vastasi Susi-Larsen. "Ihminen on nykyään luotu sillä tavalla, että hänen elämiskykynsä riippuu vain siitä, minkä verran rahaa hänellä on."
"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa samalla selkäsaunan", sanoi Maud Brewster.
"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa oikeuteni elää", kuului vastaus, "huolimatta kaikista vanhoista sananparsista. Sillä samallahan minulta varastetaan leipä, ruoka ja vuode, ja siten joutuu henkeni vaaraan. Ei ole olemassa kylliksi kansankeittiöitä eikä leivänjakelupaikkoja, sen te kyllä tiedätte, ja kun kukkarossa ei ole rahoja, saa ihminen kuolla kurjan kuoleman — jollei ole tilaisuutta niin pian kuin suinkin taas täyttää kukkaroansa."
"Mutta minä en ymmärrä, että tuo laiva uhkaisi teidän kukkaroanne."
"Odottakaahan, niin saatte nähdä", vastasi Susi-Larsen katkerasti.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. KunMacedoniaoli usean mailin päässä meidän reitiltämme, alkoi se itse laskea veneitään mereen. Me tiesimme, että sillä oli neljätoista venettä, jota vastoin meillä oli vain viisi kappaletta (mehän olimme kadottaneet yhden Wainwrightin paetessa), ja ensimmäinen vene laskettiin kauaksi alapuolelle meidän viimeistä venettämme, ja toiset hajaantuivat sitten aivan meidän reittiemme yli, niin että viimeinen joutui kauaksi tuulenpuolelle meidän ensimmäisestä veneestämme. Koko meidän pyyntimme oli pilattu. Takanamme ei ollut ainoatakaan hyljettä, ja edessämme olivat nuo neljätoista venettä, jotka lakaisivat kuin suunnaton luuta eteenpäin koko hyljeparven.
Meidän veneemme jatkoivat pyyntiään sen parin kolmen mailin levyisellä alalla, joka oli niiden jaMacedonianveneiden välillä, sitten ne kääntyivät takaisin. Tuuli oli asettunut hiljaiseksi suhinaksi, meri tyyntyi yhä enemmän, ja edullinen ilma sekä tavattoman suuren hyljeparven läheisyys olisi taannut heille erittäin hyvän pyyntionnen — sellaisen, jommoista ei tavallisesti tarjoudu kuin kahdesti tai kolmesti hyvänä pyyntiaikana. Joukko raivostuneita miehiä — soutajat sekä ohjaajat olivat yhtä kiihottuneet kuin ampujatkin — hyökkäsi ylös laivaan. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, ja veneet nostettiin kauheasti kiroillen laivaan; nuo kiroukset, jos niillä olisi ollut jokin voima, olisivat varmaan ratkaisseet Susi-Larsenin kohtalon ikipäiviksi, tuominneet hänet "kuolemaan ja ikuiseen kiroukseen", niinkuin Louis sanoi iskiessään minulle silmää ja huoahtaessaan hetkisen kesken veneensä nostoa.
"Kuunnelkaa heidän puhettansa ja sanokaa sitten, eikö ole vaikea keksiä jotain kaunista piirrettä heidän sieluissaan", sanoi Susi-Larsen. "Onko se uskoa? Tai rakkautta? Tai jaloja ihanteita? Tai jotakin hyvää? Tai kaunista? Tai totta?"
"Heidän luonnollinen oikeudentuntonsa on tullut loukatuksi", sanoiMaud Brewster, joka nyt yhtyi keskusteluun.
Hän seisoi noin kahdentoista jalan päässä meistä, nojaten toisella kädellään mastotouviin, ja hänen vartalonsa huojui kevyesti laivan hiljaisten liikkeiden tahdissa. Hän oli puhunut tavallista kovemmalla äänellä, ja kuitenkin sen kirkas kellomainen kaiku hämmästytti minua. Oi, kuinka suloisesti se kajahti minun korvissani! En uskaltanut juuri silloin katsoa häneen, jotten ilmaisisi itseäni. Hänellä oli merimieslakki päässä, ja hänen vaaleanruskeat hiuksensa, jotka olivat kevyesti ja ilmavasti kammatut ja kimaltelivat auringossa, muodostivat ikäänkuin sädekehän hänen hienojen, kapeiden kasvojensa ympärille. Hän oli suorastaan hurmaava seisoessaan siinä, ja ennen kaikkea suloinen ja henkevä, jotten sanoisi yliluonnollinen. Kaikki entiset ajatukset elämän ihmeistä heräsivät jälleen katsellessani tätä ihanaa olentoa — Susi-Larsenin käsitys elämästä ja sen merkityksestä oli tosiaankin varsin naurettava.
"Te olette hempeämielinen", sanoi Susi-Larsen, "aivan kuin mr van Weydenkin. Nuo miehet kiroilevat siksi, että heidän himonsa ei tullut tyydytetyksi. Siinä kaikki. Mitä he himoitsivat? He himoitsivat hyvää ruokaa ja toivoivat saavansa pehmeän vuoteen päästyään maihin, kaikkea sitä he olisivat hyvästä päiväpalkasta voineet hankkia itselleen — voineet saada naisia ja väkeviä, ruokaa ja juomaa vatsansa täydeltä ja saaneet harjoittaa kaikkea sitä eläimellisyyttä, mikä on olennaista heidän persoonallisuudelleen, mikä on parasta heissä itsessään, heidän korkein pyrkimyksensä, ihanteensa, jos te välttämättä tahdotte sitä siksi nimittää. Tämä heidän tunteittensa purkaus ei ole mikään miellyttävä ilmiö, mutta se osoittaa, kuinka syvästi tuo tapaus on koskenut heihin, sillä jos koskee heidän rahoihinsa, niin samalla uhkaa heidän sieluansa."
"Mutta te ette käyttäydy lainkaan niinkuin teidän kukkaroonne olisi kosketettu", sanoi Maud Brewster hymyillen.
"Se johtuu kai sitten siitä, että minä tuon ilmi tunteeni toisella tavalla kuin he, sillä sekä kukkaroani että sieluani on loukattu. Laskien sen hinnan mukaan, joka Lontoon markkinoilla tavallisesti maksetaan hylkeennahoista, ja rehellisesti arvioiden mitä tämän iltapuolen pyynti olisi voinut minulle tuottaa, jolleiMacedoniaolisi sitä pilannut, onGhostmenettänyt suunnilleen tuhatviisisataa dollaria."
"Ja sen te sanotte aivan levollisesti…", aloitti Maud Brewster.
"Mutta minä en ole lainkaan levollinen. Minä voisin ottaa hengiltä sen, joka on tehnyt meille tämän kepposen", keskeytti hän. "Niin — minä tiedän — tuo mies on veljeni — turhaa hempeämielisyyttä! Pyh!"
Hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä. Ääni oli vähemmän kova ja ohut ja aivan teeskentelystä vapaa, kun hän jatkoi:
"Te olette varmaan onnellisia, te hempeämieliset ihmiset, te olette todellakin onnellisia, kun voitte uneksia ja kuvitella mielessänne, että kaikki on hyvää ja että te tunnette olevanne hyvät siksi, että olette huomanneet jotakin hyvää.
"No, sanokaapa minulle molemmat, näettekö te minussakin jotakin hyvää?"
"Teitä on tavallaan hyvä katsella", selitin minä.
"Teissä on paljon mahdollisuuksia hyvään", kuului Maud Brewsterin vastaus.
"Katsokaa vain!" huudahti Susi-Larsen puoleksi harmissaan. "Nuo ovat vain tyhjiä sanoja minun korvissani. Teidän vastauksessanne ei ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa. Ei mitään, josta voisi pitää kiinni. Siinä ei oikeastaan ole mitään ajatustakaan, se ilmaisee vain havainnon, tunteen, jotain, joka perustuu kuvitteluun eikä ole missään tekemisissä teidän järkenne kanssa."
Hänen äänensä muuttui jälleen lempeäksi, ja se kuulosti melkein luotettavalta. "Tiedättekö, joskus minä ihmeekseni huomaan toivovani, etten minäkään näkisi elämää todelliselta kannalta, vaan eläisin vain kuvitteluissa ja luulotteluissa. Ne ovat tietysti kaikki vääriä ja sotivat kokonaan tervettä järkeä vastaan, mutta kun tarkastelen niitä lähemmin, niin sanoo sittenkin järkeni, että — olkoot ne vääriä tai ei, mutta nuo unelmat ja kuvittelut elämässä tuottavat sittenkin ihmiselle enimmin nautintoa. Ja kun kaikki käy ympäri, niin nautintoa me juuri tavoittelemmekin. Ilman nautintoa ei elämällä olisi mitään arvoa. Elämä ilman palkintoa olisi vieläkin pahempaa kuin kuolema. Se, joka nauttii enimmän, hänellä on enimmän iloa elämässä, ja teidän unelmanne ja kuvittelunne ovat vähemmän häiritseviä ja enemmän tyydyttäviä kuin minun totuuteni."
Hän pudisti päätään, hitaasti ja miettivästi.
"Usein, hyvin usein minä epäilen, mitä hyötyä järjestä oikeastaan on. Unelmat ovat varmaan oleellisempia ja tyydyttävämpiä. Ne nautinnot, joita tunteet tarjoavat, ovat syvempiä ja kestävämpiä kuin ne, joita järki voi meille tuottaa, ja sitä paitsi totuus tekee vain mielen synkäksi. Tunteiden nautinto sen sijaan tuo mukanaan jonkinmoista väsähdystä, joka hyvin pian katoaa. Minä kadehdin teitä, minä kadehtin teitä tosiaankin."
Hän vaikeni äkisti, ja hänen huulillaan karehti ivallinen hymy hänen jatkaessaan jälleen:
"Tämä kateellisuus on aivoissa — huomatkaa! — eikä sydämessä. Järkeni sanoo sen minulle. Kateellisuus on järjen tuote. Minä olen kuin raitis mies, joka katselee juopunutta ja suutuksissaan toivoo, että hänkin olisi juopunut."
"Tai viisas mies, joka katselee hulluja ja toivoo, että hän itsekin olisi hullu", sanoin minä nauraen.
"Aivan niin", myönsi hän. "Te olette molemmat onnellisia, auttamattomia hulluja. Teidän lompakossanne ei ole ainoatakaan tosiasiaa."
"Ja kuitenkin me olemme yhtä anteliaita kuin tekin", selitti MaudBrewster.
"Vieläpä anteliaampiakin, sillä se ei maksa teille mitään."
"Ja siksi, että me asetamme vekselin iankaikkisuuden maksettavaksi", vastasi Maud Brewster.
"No — joko te teette sitä tai luulette tekevänne, sehän on aivan sama asia. Te annatte mitä ette koskaan ole saaneet, ja palkaksi te saatte suuremman voiton siitä, mitä ette koskaan ole saaneet, kuin minä siitä, mitä todellakin olen saanut ja minkä olen hiellä ja vaivalla voittanut itselleni."
"Miksi ette siis muuta rahanleimasinta?" kysyi Maud Brewster harmistuneena.
Susi-Larsen katsoi häneen nopeasti, puolittain toiveikkaasti, mutta sanoi samassa alakuloisesti: "Se on liian myöhäistä. Vaikka tahtoisinkin, niin en voi. Lompakkoni on täynnä vanhoja rahoja, eikä se käy niinkään helposti. En voi koskaan panna arvoa muuhun kuin todelliseen voittoon."
Hän vaikeni, ja hänen katseensa harhaili tiedottomana kauaksi yli tyynen meren pinnan. Vanha, perinnäinen alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän antautui kokonaan sen valtaan. Aprikoiminen oli vähitellen vienyt hänet synkkämielisyyteen, ja parin tunnin jälkeen oli odotettavissa, että daimoni alkaisi hänessä raivota. Minä ajattelin Charley Furusethia ja tiesin, että synkkämielisyys on se sakko, joka materialistin aina täytyy maksaa mielipiteestään.
Viideskolmatta luku
"Te olette ollut kannella, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen seuraavana aamuna aamiaispöydässä. "Miltä siellä näyttää?"
"Varsin kirkkaalta", vastasin minä silmäten aurinkoon, joka virtasi avonaisesta porraskäytävästä sisään. "Hyvä länsituuli, joka varmaan paranee, jos Louisin ennustus käy toteen."
Hän nyökkäsi tyytyväisesti. "Eikö mitään sumun merkkiä?"
"Paksuja töyräspilviä pohjoisessa ja luoteessa."
Hän nyökkäsi jälleen ja näytti vieläkin tyytyväisemmältä kuin äsken.
"EntäsMacedonia?"
"Ei näy", vastasin minä.
Olisin voinut vaikka vannoa, että tämä tieto teki hänet alakuloiseksi, mutta miksi se olisi pettymys hänelle, sitä en voinut ymmärtää.
Pian sekin oli minulle selviävä. "Savuaa, ohoi!" kajahti huuto kannelta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen.
"Hyvä!" huudahti hän ja läksi heti pöydästä mennäkseen kannelle ja sieltä välikannelle, jossa pyyntimiehet karkotuksen jälkeen nauttivat ensimmäistä ateriaansa.
Maud Brewster ja minä koskimme tuskin ruokaan; me katselimme sen sijaan toisiamme tuskallisin katsein ja kuuntelimme Susi-Larsenin ääntä, joka selvästi kuului meille saakka. Hän puhui kauan, ja hänen sanojaan tervehdittiin äänekkäillä hyvä-huudoilla. Me emme voineet kuulla mitä hän sanoi, mutta joka tapauksessa se oli pyyntimiesten mieleen, sillä hyvähuutoja seurasi yhtämittainen riemu.
Melusta kannella saatoin päätellä, että miehistö oli liikkeellä ja aikeissa laskea veneet veteen. Maud Brewster seurasi mukanani ylös, mutta hän jäi peräkannen korokkeen reunalle seisomaan, mistä hän saattoi seurata kaikkea olematta itse mukana. Miehet näyttivät tietävän, mitä oli tekeillä, ja suorittivat työnsä vauhdilla ja ilolla, joka todisti oikeaa innostusta. Pyyntimiehet tulivat joukolla kannelle hyljepyssyineen ja ampumavarastoineen, ja ihme kyllä olivat rihlapyssytkin matkassa. Näitä pyssyjä otettiin näet hyvin harvoin veneeseen, sillä jos ampui hylkeen pitkän matkan päästä rihlapyssyllä, niin se vaipui pohjaan, ennenkuin vene ehti paikalle ja hylje saatiin talteen. Mutta nyt oli kaikilla metsästäjillä rihlapyssynsäkin mukana ja runsaasti patruunia. Minä huomasin, että heidän kasvonsa vetäytyivät tyytyväiseen irvistykseen, niin pian kuin he katselivat siihen suuntaan, missäMacedoniansavu nousi, ja se kohosi yhä korkeammalle, mitä lähemmäksi laiva tuli.
Kaikki viisi venettä laskettiin vesille kovalla kiireellä, ja ne hajaantuivat joka taholle kuin viuhka, laskien pohjoista kohti, aivan samoin kuin edellisenäkin iltapuolena. Me seurasimme jäljissä. Minä tarkastelin heitä hetken aikaa uteliaasti, mutta ei mitään merkillistä ollut huomattavissa. He laskivat purjeet alas, ampuivat hylkeitä, nostivat purjeet jälleen ja jatkoivat työtään samoin kuin olin nähnyt heidän aina ennenkin tekevän.Macedoniauudisti saman tempun kuin edellisenäkin päivänä, "sulki" meiltä meren lähettämällä veneensä meidän veneittemme eteen ja suoraan meidän reitillemme. Neljätoista venettä tarvitsee koko laajan alan valtamerta voidakseen mukavasti pyytää hylkeitä, ja kunMacedoniaoli täydellisesti sulkenut meiltä tien, jatkoi laiva matkaansa koilliseen, laskien yhä uusia veneitä vesille.
"Mitä on tekeillä?" kysyin minä Susi-Larsenilta, voimatta enää hillitä uteliaisuuttani.
"Älkää välittäkö siitä", vastasi hän äreästi. "Te tarvitsisitte tuhat vuotta päästäksenne sen perille, ja sillä välin voitte rukoilla meille suotuisaa tuulta. — No, voinhan sanoa sen teille", lisäsi hän seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minä aion antaa herra veljeni maistaa omaa lääkettänsä. Minä aion tehdä samoin kuin hänkin, lakaista puhtaaksi koko meren, sen minä teen, en vain kerraksi, vaan koko pyyntiajaksi — jos onni vain suosii meitä."
"Ja jollei onni suosi meitä?" kysyin minä.
"Se ei tule kysymykseenkään", vastasi hän nauraen. "Sentäytyyaivan yksinkertaisesti onnistua, sillä muuten me olemme surman omat."
Hän seisoi peräsimessä, ja minä astuin kokkapuolelle ja sieltä alas kanssiin, jossa molemmat raajarikot, Nilson ja Thomas Mugridge makasivat. Nilson oli erinomaisella tuulella, hänen jalkansa paranivat nopeasti. Mutta Cooky oli hirveän alakuloinen, ja minä tunsin syvää sääliä tuota onnetonta ihmistä kohtaan. Ihmeellisintä oli, että hän yhä vielä oli hengissä. Vuosien kuluessa oli hänen laiha ruumiinsa niin vaivaantunut ja rasittunut, ettei siinä ollut muuta kuin surkea hylky jäljellä, ja sittenkin elonkipinä paloi siinä yhtä kiihkeästi kuin konsanaan.
"Tekojalalla — sellaisia on aivan erinomaisia olemassa — te voitte hyppiä keittiössänne elämänne loppuun asti", vakuutin hänelle leikillisesti.
Mutta hän vastasi vakavasti, melkein juhlallisella äänellä: "Minä en ymmärrä teitä, mr van Weyden, mutta sen minä tiedän, etten koskaan eläissäni voi enää tulla iloiselle mielelle, ennenkuin tuo helvetinkoira on todenteolla kuollut. Hän ei saa mistään hinnasta maailmassa elää yhtä kauan kuin minä. Hänellä ei ole oikeutta siihen, sillä Jumala sanoo: 'Amen, ja tapahtukoon se niin pian kuin suinkin!'"