Kun palasin kannelle, näin, että Susi-Larsen hoiti peräsintä toisella kädellä ja piteli toisella kiikaria tutkien veneiden asemaa ja samalla erityisesti tarkastaenMacedonian. Ei mikään muu pistänyt silmiin, kuin että veneemme olivat kääntyneet tuulen yläpuolelle ja että ne kulkivat luoteiseen. Minä en voinut ymmärtää, mitä hyötyä tästä manööveristä oli, koskaMacedonianviisi suojanpuoleista venettä yhä sulki niiltä tien, ja nekin vuorostaan pyrkivät tuulen yläpuolelle. Täten ne hitaasti ajautuivat länteen ja erosivat rivistä muiden veneiden parista. Meidän veneemme kulkivat sekä purjeiden että airojen varassa. Yksinpä ampujatkin soutivat, ja soutaen kolmella airoparilla he pääsivät piankin toisten rinnalle, joita täydellä syyllä voi sanoa heidän vihollisiksensa.
Macedonia-laivan savu näkyi vain sumutäplänä koillisella taivaanrannalla. Itse laivaa ei näkynyt enää yhtään. Me olimme tähän asti vain ajelehtineet eteenpäin lepattavin purjein, käyttämättä hyväksemme tuulen täyttä voimaa. Mutta nyt ajelehtiminen loppui. Köydet pantiin kuntoon, ja Susi-Larsen valmistautui laskemaan laivan täyteen vauhtiinsa. Me sivuutimme oman venerivimme ja laskimme suoraan toisen rivin ensimmäistä tuulenpuoleista venettä kohti.
"Jaakari alas, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen, "ja auttakaa kliivarit toiselle puolelle".
Minä kiiruhdin kokkaan ja olin juuri saanut jaakarin alas, kun laskimme veneen ohi noin sadan jalan päästä. Nuo kolme miestä veneessä katselivat epäillen meitä. He olivat olleet mukana sulkemassa meiltä merta, ja he tunsivat Susi-Larsenin, ainakin kulkupuheitten mukaan. Minä huomasin, että ampuja, kookas skandinaavi, joka istui kokassa, piti pyssyään valmiina polvillansa. Sen paikka olisi pikemmin ollut telineessä. Kun vene oli aivan meidän perämme kohdalla, tervehti Susi-Larsen heitä huiskuttamalla kättänsä. Ja samalla hän huusi:
"Tulkaa kannelle hiukan humisemaan!"
Humisemisella hän tarkoitti juttelemista, kehoittaen siten miehiä hetkeksi tulemaan laivaan, sillä ei mikään merielämän yksitoikkoisuudessa ole tervetulleempaa kuin vieraiden tulo laivaan.
Ghostkääntyi päin tuuleen, ja parahiksi sain työni tehdyksi, jotta ehdin kiiruhtaa perälle hilaamaan isonpurjeen köyttä.
"Olkaa hyvä ja pysykää kannella, miss Brewster", sanoi Susi-Larsen astuessaan vierastaan vastaan. "Ja tekin mr van Weyden."
Veneen purje oli laskettu alas, ja alus laski meidän kylkeemme. Pyyntimies, jonka parta oli kullankeltainen kuin vedenjumalan, kiipesi reunan yli laivaan. Mutta vaikka hän vartaloltaan olikin kuin jättiläinen, kuvastui hänen kasvoiltaan sittenkin epäilystä. Ne olivat hyvin avonaiset, vaikka suunnaton parta peittikin suurimman osan niitä, ja jonkinmoisella helpotuksella hän siirsi katseensa Susi-Larsenista minuun, huomatessaan, ettei kannella ollut muita kuin me kaksi vain, ja sitten hän katsahti tyytyväisenä kahteen toveriinsa, jotka olivat seuranneet hänen jäljissään. Hänellä ei tosiaankaan ollut pelon syytä, sillä hän seisoi Susi-Larsenin edessä kookkaana ja komeana kuin Goljat. Varmaan hän oli kuusi jalkaa ja kahdeksan tai kymmenen tuumaa pitkä, ja myöhemmin sain kuulla, että hän painoi kaksisataaneljäkymmentä naulaa. Hänen ruumiissaan ei ollut vähintäkään rasvaa. Vain luita ja lihaksia.
Epäilevä ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen, kun Susi-Larsen pyysi häntä kajuuttaan. Mutta hän rauhoittui, katsellessaan laivan isäntää — olihan tämäkin tosin suurikasvuinen, mutta sittenkin vain kääpiö jättiläismäisen vieraansa rinnalla. Ja siten katosivat kaikki epäilykset, ja molemmat miehet menivät alas kajuuttaan. Sillä välin olivat hänen molemmat seuralaisensa, niinkuin merimiesten kesken on tapana, menneet kokkapuoleen vieraillakseen puolestaan kanssissa.
Äkkiä kuului kajuutasta kovaa, tukahdutettua mörinää sekä hurjan taistelun meteliä. Jalopeura ja leopardi siellä tappelivat, ja jalopeura se meteliä piti. Susi-Larsen oli leopardi.
"Siitä te nyt näette, kuinka pyhänä me pidämme vieraanvaraisuutta", sanoin minä katkerasti Maud Brewsterille.
Hän nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut sanani, ja minä näin, miten väkivaltaisuus herätti hänessä saman kuvottavan vastenmielisyydentunteen, joka oli minuakin niin hirveästi kiusannut ensimmäisinä viikkoinaGhost-laivalla.
"Eiköhän olisi parempi, jos menisimme kokkaan, esimerkiksi porraskäytävän kautta välikannelle, kunnes kaikki on ohitse" ehdotin minä.
Hän pudisti päätään ja katseli surkeana minuun. Hän ei pelännyt, mutta tuo inhimillinen eläimellisyys, joka täällä puhkesi ilmi, kauhistutti häntä.
"Ymmärrättehän, että jos minä jollakin tavalla otan osaa siihen mikä täällä tapahtuu tai myöhemmin tulee tapahtumaan, niin teen sen vain pakosta — vain sen vuoksi, että te ja minä joskus pääsisimme hengissä pois tästä hirveästä paikasta." Minä käytin hyväkseni tilaisuutta sanoakseni sen hänelle. "Mutta se ei ole mieluista minulle", lisäsin minä.
"Kyllä ymmärrän", vastasi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä, ja minä näin hänen katseestaan, että hän ymmärsi minua.
Melu kajuutassa hiljeni varsin pian. Sitten Susi-Larsen tuli yksin kannelle. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat hiukan punaiset, mutta muusta ei olisi voinut nähdäkään hänen olleen tappelussa.
"Kutsukaa molemmat miehet perälle, mr van Weyden", sanoi hän.
Minä tottelin, ja hetken kuluttua he seisoivat Susi-Larsenin edessä.
"Nostakaa veneenne laivaan", sanoi hän heille. "Teidän ampujanne on päättänyt jäädä joksikin aikaa tänne eikä hän tahdo, että vene hankautuisi kuunarin kylkeä vasten. — Nostakaa vene laivaan, sanon minä", toisti hän, kun he epäröivät hiukan. Tällä kertaa hänen äänensä oli terävämpi.
"Ken tietää, vaikka purjehtisittekin jonkin aikaa minun kanssani", hän lisäsi lempeämmin, mutta ääni oli samalla uhkaavakin, kun miehet läksivät täyttämään hänen käskyään, "ja silloinhan on parasta, että koetamme olla ystävyydessä. Pitäkää kiirettä! Surma-Larsenkin saa teidät parempaa kiirettä pitämään, sen te kyllä tiedätte."
Miesten liikkeet kävivät nopeammiksi hänen komentaessansa, ja kun vene oli nostettu kannelle, sain minä käskyn mennä kokkaan auttamaan keulapurjeita toiselle puolelle. Susi-Larsen seisoi peräsimessä ja suuntasi laivanMacedoniantoista tuulenpuoleista venettä kohti.
Kun minulla sattumalta ei ollut mitään tekemistä, käänsin huomioni veneiden asemaan. Kaksi meidän veneistämme hyökkäsiMacedoniankolmannen tuulenpuoleisen veneen kimppuun, toiset ahdistivat neljättä venettä, jaMacedonianviides vene kiiruhti auttamaan läheisintä toveriaan. Taistelu oli jo alkanut pitkän matkan päästä, ja laukauksia pamahti vähän väliä. Tuuli nostatti kiivaita laineita, joten ampuminen kävi tukalaksi, ja tullessamme lähemmäksi näimme kuulien lakkaamatta suhahtavan laineenharjalta toiselle.
Vene, jota me ajoimme takaa, oli laskenut myötätuuleen päästäkseen meitä pakoon, ja voidakseen paetessaan auttaa tovereitaan meidän hyökkäystämme vastaan.
Hoitaessani köysiä ja halsseja ei minulla ollut enää tilaisuutta seurata tapahtumia merellä, mutta sattumalta oli peräkannen korokkeella, kun Susi-Larsen käski molempien vieraiden merimiesten mennä kanssiin. He tottelivat vastahakoisesti. Sitten hän pyysi miss Brewsteria menemään kannen alle ja hymyili nähdessään äkkiä kauhun kuvastuvan hänen silmissään.
"Ei alhaalla ole mitään hirveää", selitti hän, "ei siellä ole muuta kuin vahingoittumaton mies, joka on lujasti kiinnitetty rengaspulttiin. Luultavasti kuulia tulee lentämään kannellakin, enkä tahdo, että he tappavat teidät, ymmärrättekö?"
Tuskin hän oli saanut nämä sanat suustaan, kun kuula iski peräsimen pyörää vasten, josta hän piti kiinni, ja siitä se kimposi ilmaan tuulen puolelle.
"Katsokaahan", sanoi Susi-Larsen miss Brewsterille ja kääntyi sitten minun puoleeni: "Tahdotteko olla hyvä ja hoitaa peräsintä, mr van Weyden?"
Miss Brewster oli mennyt alas porraskäytävään, niin että ainoastaan hänen päänsä oli näkyvissä. Susi-Larsen oli hakenut rihlapyssyn ja latasi sen. Minä rukoilin silmilläni, että miss Brewster menisi alas, mutta hän sanoi hymyillen:
"Vaikka me molemmat olemmekin vain maamyyriä, jotka emme voisi seisoa edes omin jaloin, niin voimme ainakin näyttää kapteeni Larsenille, että olemme yhtä rohkeita kuin hänkin."
Susi-Larsen katsoi häneen ihaillen.
"Nyt minä pidän teistä sata kertaa enemmän kuin ennen", sanoi Susi-Larsen. "Teillä on kirjatietoja, älyä ja rohkeutta. Te olette tosiaankin rikas. Sinisukka, joka sopisi vaikka merirosvon vaimoksi. Hm — siitä saamme keskustella myöhemmin", hän sanoi hymyillen, kun kuula tärähti kajuutan seinään.
Minä näin jälleen kullankimallusta hänen silmissään ja missBrewsterin katseessa sanatonta kauhistusta.
"Me täällä olemme sittenkin rohkeimmat", kiiruhdin minä selittämään. "Ainakin voin vastata itsestäni, sillä tiedän, että olen rohkeampi kuin kapteeni Larsenkin."
Nyt Susi-Larsen käänsi silmänsä minuun. Hän ihmetteli varmaan, tahdoinko tehdä pilkkaa hänestä. Minä väänsin peräsintä, jotta välttäisin mutkan, jonkaGhostyritti tehdä noustessaan tuulen yläpuolelle, ja pidin sitten laivan tasaisessa kulussa. Susi-Larsen odotti yhä selitystä, ja minä viittasin polviini.
"Tuossa kohtaa te voitte huomata hiukan väristystä", sanoin minä. "Se johtuu siitä, että pelkään, minun ruumiini pelkää eikä mielenikään ole peloton, sillä minä en tahdo kuolla. Mutta henkeni hallitsee vapisevaa ruumistani ja levotonta mieltäni. Minä olen enemmänkin kuin peloton. Minä olen rohkea. Teidän ruumiinne ei pelkää. Te ette ole arka. Toiselta puolen te ette pelkää vähintäkään vaaraa, toiselta puolen se tuottaa teille suorastaan nautintoakin. Te iloitsette siitä. Te voitte olla peloton, kapteeni Larsen, mutta teidän täytyy tunnustaa, että oikea rohkeus on minun puolellani."
"Te olette oikeassa", myönsi hän heti. "En koskaan ennen ole sitä ajatellut. Mutta onko vastakohta myöskin oikea? Jos te olette rohkeampi kuin minä, niin pitäisi minun myös osoittaa suurempaa pelkurimaisuutta kuin te."
Me nauroimme molemmat tälle mahdottomuudelle, ja hän astui alas kannelle ja laski pyssynsä poikittain laivan reunalle. Kuulat, jotka olivat osuneet laivaan, olivat lentäneet lähes mailin päästä, mutta me olimme nyt tulleet puolimatkaan. Hän tähtäsi tarkalleen ja ampui kolme laukausta aivan perätysten. Ensimmäinen kuula lensi viidenkymmenen jalan päähän yläpuolelle venettä, toinen kiiti pitkin sen kuvetta, ja kolmannen laukauksen pamahtaessa päästi veneen ohjaaja melan kädestään ja vaipui veneen pohjalle.
"Eivätköhän he nyt malta mieltänsä", sanoi Susi-Larsen ja kohosi pystyyn. "En osunut pyyntimieheen, ja voihan olla, ettei soutaja osaa pitää perää. Siinä tapauksessa ei pyyntimies voi samalla kertaa sekä hoitaa peräsintä että ampua."
Hänen laskunsa oli aivan oikea, vene nousi heti tuulen yläpuolelle, ja ampuja kiiruhti ohjaajan paikalle. Siitä veneestä ei ammuttu enää, mutta toisista paukahti kiivaasti laukaus toisensa jälkeen.
Ampuja oli saanut veneen taas oikeaan suuntaan, mutta me ajoimme suoraan heitä kohti ja meidän vauhtimme oli ainakin puolta kovempi kuin heidän. Kun tulimme noin sadan yardin päähän heistä, näin soutajan ojentavan ampujalle pyssyn. Susi-Larsen astui nyt keskilaivalle ja nosti naulasta kokoonkierretyn touvin. Sitten hän tähysteli laivan reunan yli pitäen pyssyä ojossa. Kahdesti näin ampujan irrottavan toisen kätensä melasta ja tavoittavan pyssyä, mutta malttavan taas mielensä. Me kuljimme nyt rinnakkain, hetken kuluttuaGhostoli kiitänyt sen ohi.
"Hei!" huusi Susi-Larsen äkkiä soutajalle. "Kiinnittäkää nuora!"
Hän heitti touvin ilmaan. Se osui suoraan maaliinsa, oli vähällä kaataa kumoon soutajan, mutta tämä ei totellut käskyä. Hän katsoi sen sijaan ampujaan saadakseen häneltä käskyn. Ampuja oli pahassa pulassa. Pyssyä hän piteli polviensa välissä, mutta jos hän heittäisi kädestään melan ampuaksensa, pyörähtäisi vene ympäri ja kolahtaisi kuunariin. Sitä paitsi hän näki Susi-Larsenin pyssynsuun aivan edessään ja tiesi, että Susi-Larsen ampuisi hänet jo ennen kuin hän saisi oman pyssynsä laukeamaan.
"Kiinnittäkää nuora!" sanoi ampuja levollisesti soutajalle.
Tämä totteli, kiinnitti touvin pieneen kokkatuhtoon ja päästi köyden juoksemaan, kunnes se pingoittui. Vene kieppui puolelle ja toiselle, mutta ampuja ohjasi sen jälleen oikeaan suuntaan, jotta se kulki laivan rinnalla noin kahdenkymmenen jalan päässä siitä.
"Päästäkää purje alas ja laskekaa laivan kylkeen!" käski Susi-Larsen.
Susi-Larsen ei laskenut pyssyä kädestään, ei edes silloin, kun hän toisella kädellään päästi taljat alas. Kun ne oli kiinnitetty sekä perä- että kokkapuoleen ja molemmat miehet alkoivat nousta laivaan, tarttui ampuja pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut panna sen hyvään talteen.
"Pois pyssy!" jyrähti äkkiä Susi-Larsenin ääni, ja ampujan sormet irtaantuivat nopeasti pyssystä, ikäänkuin se olisi polttanut häntä.
Kun molemmat vangit olivat tulleet kannelle, he nostivat käskystä veneen laivaan, ja Susi-Larsen piti huolta siitä, että haavoittunut veneenohjaaja kannettiin kanssiin.
"Jos meidän viisi venettämme hoitavat tehtävänsä yhtä hyvin kuin me täällä, niin saamme tänne piankin suuren miehistön", sanoi Susi-Larsen minulle.
"Ei suinkaan se, jota te ammuitte, — ei suinkaan hän?" änkytti MaudBrewster.
"Pieni haava olkapäässä", vastasi Susi-Larsen. "Se ei ole vaarallista. Mr van Weyden saa hänet kyllä muutaman viikon kuluttua aivan entisiin voimiinsa. Nuo tuolla sen sijaan tuskin koskaan enää pääsevät jalkeille, sen mukaan kuin voin täältä nähdä", hän lisäsi viitatenMacedoniankolmanteen veneeseen, jota kohti minä olin suunnannut laivan ja joka nyt oli aivan lähellä. "Se on Hornerin ja Smoken työtä. Ja kuitenkin minä sanoin heille, että me tarvitsemme eläviä emmekä kuolleita. Mutta on hyvin houkuttelevaa koettaa osata maaliinsa, kun kerran on oppinut ampumaan. Onko teillä se kokemus, mr van Weyden?"
Minä pudistin päätäni ja katselin heidän työtänsä. Siinä oli tosiaankin vuodatettu verta, sillä taistelun aikana oli kolme meidän veneistämme liittynyt heihin ja yhdessä he sitten olivat ahdistaneet vihollisen kahta jäljellejäänyttä venettä.Macedoniankolmas vene oli heille joukon jatkona, se keikkui aallokossa edestakaisin, ja varpapurje liehui ja paukkui tuulessa. Ampuja sekä soutaja makasivat molemmat tunnottomina veneen pohjalla, mutta ohjaaja riippui puoleksi reunan yli, käsivarret laahautuivat vedessä, ja pää heilahti milloin millekin puolelle.
"Älkää katsoko sinne, miss Brewster — älkää katsoko sinne", pyysin minä, ja ilokseni hän seurasikin kehoitustani, joten häneltä säästyi tuo julma näky.
"Ohjatkaa keskelle parvea, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen.
Kun me tulimme lähemmäksi, taukosi ampuminen, ja me näimme, että tappelu oli loppunut. Meidän viisi venettämme oli anastanut molemmat vihollisen veneet, ja kaikki seitsemän odottivat nyt yhdessä ryhmässä, että me nostaisimme ne ylös laivaan.
"Katsokaa tuonne!" minä huudahdin vaistomaisesti ja viittasin koilliseen.
Savupilkku, joka osoitti missäMacedoniaoli, oli jälleen tullut näkyviin.
"Kyllä, minä olen sen nähnyt", vastasi Susi-Larsen levollisesti. Hän mittasi silmillään, pitkältäkö oli sumutöyrääseen, ja käänsi sitten poskensa vasten tuulta. "Eiköhän se kuitenkin käyne. Siitä te ainakin voitte olla varmat, että herra veljeni On huomannut leikkimme ja ajaa meitä nyt takaa. Katsokaahan vain!"
Savupilkku oli äkkiä suurentunut ja näytti hyvin mustalta.
"Minä voitan sinut sittenkin, veli veikkonen", sanoi hän nauraen. "Minä voitan sinut, ja toivonpa, että särjet vanhat koneesi säpäleiksi."
Kun me panimme piihin, vallitsi laivassa äkkiä kova hälinä, vaikka kaikki kävikin hyvässä järjestyksessä. Veneitä nostettiin laivan kummaltakin puolelta yht'aikaa. Heti kun vangit saatiin kannelle, veivät meidän ampujamme heidät kanssiin, ja sillä aikaa laivamiehemme nostivat veneet sikinsokin laivaan ja asettivat ne kannelle minne vain sattui, kiinnittämättä edes niitä. Me olimme jo kulussa, kaikki purjeet oli nostettu, köydet lepattivat vain höllinä tuulessa, kun viimeinen vene kohosi vedestä ja heilahti taljoissa.
Ja kiirettä täytyi jo pitääkin.Macedonialähestyi meitä koillisesta, ja sen piipusta nousi savu mustanansa. Huolehtimatta muista veneistänsä oli laiva muuttanut suuntaa voidakseen tulla meitä vastaan. Se ei kulkenut suoraan meitä kohti, vaan meidän editsemme. Meidän reittimme yhtyisivät aivan kuin kulman sivut, jonka kärki kosketti sumutöyrään reunaa. SiinäMacedoniasaattoi saavuttaa meidät, jos se yleensä onnistuisi siltä. Meidän toivomme kohdistui kuitenkin siihen, että laiva pääsisi tämän pisteen ohi ennen kuinMacedonia.
Susi-Larsen hoiti peräsintä, ja hänen silmänsä säkenöivät ja kimaltelivat hänen tutkiessaan tarkasti kaikkia yksityiskohtiakin tässä kilpajuoksussa. Vuoroin hän tähysteli merta tuulen puolelta nähdäkseen hiljenisikö tuuli vai kiihtyisikö se, vuoroin hän katseliMacedoniaa, vuoroin hänen silmänsä taas siveli kaikkia purjeitamme ja antoi käskyn milloin höllittää jotakin köyttä, milloin kiristää toista, kunnes hän saiGhostintäyteen vauhtiinsa. Kaikki erimielisyydet laivalla näkyivät unohtuneen, ja hämmästyksekseni näin, millä innolla kaikki nuo miehet, jotka niin kauan olivat kärsineet hänen raakaa kohteluaan, kiiruhtivat täyttämään hänen käskyjänsä. Ihmeellistä kyllä juolahti onneton Johnson mieleeni laivan kohotessa ja laskeutuessa ja keikkuessa eteenpäin, ja melkeinpä oli mieleni paha, ettei hän ollut elossa ja meidän kanssamme — hänhän oli niin suuresti ihaillutGhostiaja sen erinomaista purjehduskykyä.
"Parasta, että pidämme pyssyt varalla, pojat!" huusi Susi-Larsen ampujillemme. Ja nuo viisi miestä asettuivat laivan reunaa vasten suojapuolelle ja odottivat siinä pyssyt kädessä.
Macedoniaei ollut enää kuin yhden mailin päässä meistä. Musta savu tuprusi melkein suorassa kulmassa piipusta, niin mielettömän nopeasti se kiiti laineiden halki seitsemäntoista solmuvälin vauhdilla. "Myrskynä kiitävi hyrskyjen halki", lausui Susi-Larsen vilkaisten Maud Brewsteriin. Me kuljimme vain yhdeksän solmuvälin vauhdilla, mutta sumutöyräs oli myös aivan lähellä.
Samassa kohosi savupilviMacedoniankannelta, kova paukahdus kajahti, ja meidän isopurjeemme sai pyöreän reiän. He ampuivat meitä pienillä tykeillänsä, joita huhu tiesi heidän kuljettavan mukanaan. Meidän laivamiehemme keräytyivät keskilaivalle, huiskuttivat hattujaan ja kohottivat raikuvan hurraa-huudon. Nyt kohosi uusi savupilvi ja uusi kova paukahdus seurasi sitä. Tällä kertaa osui tykinkuula tuskin kahdenkymmenen jalan päähän meistä veteen, ja kahdesti se kimalteli aalloissa ennenkuin vaipui syvyyteen.
Pyssyillä he eivät ampuneet meitä, sillä heidän ampujansa olivat kaikki joko ulkona veneissä tai meidän vankeinamme. Kun molemmat alukset olivat puolen mailin päässä toisistaan, paukahti vielä kolmaskin laukaus ja repi uuden reiän isoonpurjeeseemme. Samassa me olimme ennättäneet sumuun. Se sulki meidät syliinsä ja kietoi ympärillemme kostean vaippansa.
Äkillinen muutos oli hämmästyttävä. Hetki sitten olimme kiitäneet eteenpäin keskellä auringonpaistetta, kirkas taivas oli kaareutunut yläpuolellamme ja vesi vaahtoili ja lainehti aina taivaanrantaan saakka, tulta ja savua ja kuulia purkavan aluksen ajaessa meitä takaa mielettömällä vauhdillaan. Ja sitten aivan äkkiä, yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä katosi aurinko, me emme nähneet enää taivasta, emme edes omia mastonhuippujamme, ja taivaanranta oli yhtä himmeä kuin jos kyynelsilmin olisimme sitä tähystelleet. Harmaa sumu laskeutui ylitsemme kuin sade. Jokainen villalanka vaatteissamme, jokainen hius ja viiksenkarva oli täynnä kimaltelevia kristallihelmiä. Köysitikapuut olivat kosteat, taklauksessa tippui vesipisaroita, ja puomien alla yhtyivät pisarat vesijuoviksi, jotka irtaantuivat ja ropsahtivat alas kannelle joka kerta kun laiva heilahti. Minusta tuntui, kuin jokin olisi painostanut ja tukehduttanut minua. Samalla tavalla kuin laivan kulkiessa sen tykyttävä ääni kimposi sumussa takaisin meidän luoksemme, kävi myös meidän ajatustemme. Ne eivät millään ehdolla tahtoneet kiintyä siihen maailmaan, joka oli meitä ympäröivän kostean vaipan ulkopuolella. Sillä tässähän oli koko maailma, sen rajat olivat niin lähellä, että teki mieli ojentaa kätensä — ja työntää ne ulommaksi. Tuntui melkein mahdottomalta, että olisi mitään muuta noiden harmaiden seinien ulkopuolella. Kaikki muu oli vain unta, ei muuta kuin haihtunutta unta.
Se oli hyvin omituista, melkein kuin lumottua. Minä katselin Maud Brewsteriä ja huomasin, että hänkin oli melkein saman tunteen vallassa. Sitten silmäsin Susi-Larseniin, mutta hänen olentonsa ei ilmaissut mitään itsekohtaista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut välittömään, hänen itsensä ulkopuolella olevaan hetkeen. Hänen kätensä lepäsi yhä peräsimessä, ja minä käsitin, että hän laski ajan kulkua, luki minuutit, jotka kuluivat laivan jokaisen heilahduksen välillä.
"Menkää kokkaan ja kääntäkää, mutta aivan hiljaa", sanoi hän minulle kuiskaten. "Pingoittakaa ensin huippupurjetta. Mies kunkin köyden päähän. Mutta pitäkää varanne, etteivät väkipyörät kolise eikä sanaakaan vaihdeta. Ei mitään melua, ymmärrättekö, ei mitään melua."
Kun kaikki oli valmiina, kulki komennus "kääntäkää" minun kauttani miehestä mieheen, jaGhostkääntyi aivan hiljaisesti. Kun jokin reivinuora paukahti tai väkipyörä narahti — sitä oli aivan mahdotonta välttää — niin teltta, joka meitä ympäröi, kumahti aivan aavemaisesti.
Tuskin olimme päässeet kääntymään, kun sumu hälveni ja me jouduimme äkkiä taas kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja näimme aavan valtameren lainehtivan edessämme. Mutta ulapalla ei näkynyt ketään.Macedoniaei kyntänyt vihoissaan laineita eikä pimentänyt savullaan ilmaa.
Susi-Larsen ponnisti heti raakapuun tasaan, ja laiva laski pitkin sumutöyrään reunaa. Hänen kepposensa oli päivänselvä. Hän oli laskenut sumuun tuulen yläpuolelta, ja sillä välin kunMacedoniasokeasti kiiti perässä tavoittaaksensa hänet, hän oli livahtanut pois tästä kätköpaikastaan ja palasi nyt sinne takaisin suojapuolelta. Jos tämä keino onnistuisi, niin helpommin olisi voinut löytää nuppineulan heinätukosta kuinGhostintästä sumusta.
Hän ei laskenut kauaksi. Kun olimme jälleen vaihtaneet keulapurjetta ja isoapurjetta ja nostaneet taas latvapurjeet, ohjasi hän laivan jälleen sumun keskelle. Heti päästyämme sinne olisin voinut vaikka vannoa, että näin jonkin ison ja epäselvän haamun tulevan tuulenpuolelta sumusta esiin. Minä silmäsin nopeasti Susi-Larseniin. Sumu oli taaskin kietonut meidät syliinsä, ja hän nyökäytti minulle päätään. Hänkin oli nähnyt sen —Macedonian, joka oli arvannut hänen manööverinsä ja vähällä olisi voinut tuhota sen. Ei epäilystäkään, että olimme päässeet pakoon heidän huomaamattaan.
"Hän ei voi jatkaa tätä peliä", sanoi Susi-Larsen, "hänen on pakko palata veneittensä luo. Käskekää joku peräsimeen, mr van Weyden, ja pysytelkää samassa suunnassa. Te voitte järjestää vahditkin, meiltä ei mene aika hukkaan tänä iltana. — Antaisinpa vaikka viisisataa dollaria, jos voisin nyt olla viisi minuuttiaMacedoniassaja kuulla veljeni kirouksia", lisäsi hän.
"Ja nyt, mr van Weyden", hän sanoi minulle, kun toinen mies tuli hänen paikalleen peräsimeen, "nyt uusille tulokkaille on annettava tuliaismalja. Antakaa ampujille runsaasti whiskyä ja pitäkää huoli siitä, että pari pulloa eksyy kokkapuolellekin — lyönpä vetoa, että kukin heistä huomenna lähtee yhtä mielellään pyytämään Susi-Larsenin käskystä kuin konsanaan Surma-Larseninkin."
"Mutta ettekö luule, että he karkaavat samoin kuin Wainwrightkin?" kysyin minä.
Hän nauroi viekkaasti. "Eivät he karkaa niin kauan kuin meidän omilla ampujillamme on jotakin sanottavaa siinä asiassa. Minä annan heille yhteiseksi lisäpalkaksi dollarin kustakin nahasta, jonka tulokkaat ampuvat. Ainakin puolet heidän innostaan on tänään johtunut tästä toiveesta. — Ei, karkaamisesta ei tule mitään, jos he vain saavat valita. Ehkäpä te nyt menette kokkaan hoitamaan sairaanhoitajavelvollisuuksianne. Eiköhän siellä ole koko lailla työtä teille."
Kuudeskolmatta luku
Susi-Larsen itse jakeli miehistölle whiskyä, ja pullot tulivat näkyviin minun hoitaessani kanssissa uusia potilaitamme. Olinhan nähnyt ennenkin juotavan whiskyä, esim. klubissa, mutta en koskaan ollut nähnyt kenenkään nauttivan sitä sillä tavalla kuin näiden miesten — läkkikulhoista, maljoista ja pulloista, ja niin perinpohjaisia kulauksia, että kukin kulaus oli jo kohtuuttomuutta. Mutta he eivät tyytyneet vain yhteen tai kahteen kulaukseen. He joivat ja joivat yhtenään, ja alituisesti ilmestyi uusia pulloja heidän yhä vain juodessansa.
Kaikki joivat. Haavoittuneet joivat. Ufti-Ufti, joka auttoi minua, joi myöskin. Louis yksin hillitsi juomishaluaan, hän kostutti vain aivan varovasti huuliaan whiskyllä, vaikka hän otti osaa kemuihin samalla innolla kuin useimmat muutkin. Ja hurjat nuo juomingit vasta olivatkin. Kovalla äänellä he kilpaa huutaen kertoivat päivän taisteluista, riitelivät yksityiskohdista tai heltyivät ja hieroivat ystävyyttä entisten vihollistensa kanssa. Vangit ja heidän voittajansa nikottelivat kilpaa painaen päänsä toistensa olkapäitä vasten, ja kaikki vannoivat kunnioittavansa toisiaan. He itkivät ajatellessaan kärsimyksiänsä ja kaikkea sitä kovaa, mikä heitä kohtaisi Susi-Larsenin raudankovan herruuden alaisina. Ja kaikki vannoivat kadotusta ja kirousta hänelle ja kertoivat hirveitä juttuja hänen julmuudestansa.
Miten omituinen ja peloittava tuo näky oli: pieni suoja, lukemattomat makuukojut, heiluvat ja huojuvat seinät ja lattia — hämärä valaistus — vuoroin pitenevät ja lyhenevät liehuvat varjot — paksu, savuinen ilma, ihmisruumiiden ja jodoformin haju — ja punakkakasvoiset miehet — puoli-ihmiset, tekisi mieleni melkein sanoa. Minä pidin silmällä Ufti-Uftia, kun hän kuunnellen toisten iloa piteli kiinni siteen toisesta päästä. Hänen samettisilmänsä loistivat ja kimmelsivät tulenvalossa aivan kuin metsäkauriin silmät, ja kuitenkin minä tiesin, että hänen rinnassaan väijyi raaka hornanhenki, joka jyrkästi erosi siitä lempeydestä ja miltei naisellisesta hellyydestä, jota hänen ulkomuotonsa ilmaisi. Ja minä tarkastelin Harrisonin poikamaisia kasvoja — niillä oli aikoinaan ollut hyväsydäminen ilme, nyt ne ilmaisivat pikemmin pirullisuutta, niin kerrassaan intohimo ne vääristi hänen kertoessaan uusille tulokkaille siitä helvetistä, johon he olivat joutuneet, ja kiroillessaan ja sättiessään Susi-Larsenia.
Niin, Susi-Larsen oli kaikkeen syynä. Merisusi — tuo orjakauppias ja ihmiskiusaaja, miehinen Kirke! Ja laivamiehet, ne olivat hänen sikojansa — kiusaantuneita luontokappaleita, jotka ryömivät hänen edessään ja nousivat kapinaan vain juovuspäissään ja salavihkaa. Kuuluinkohan minäkin hänen luontokappaleittensa joukkoon? ihmettelin itsekseni. Entäs Maud Brewster! Ei! Minä kiristin vihoissani hampaitani, kunnes mies, jonka haavaa sidoin, väänteli itseään tuskasta, ja Ufti-Ufti katseli uteliaasti minuun. Minä tunsin äkkiä omituista voimaa. Vastaherännyt rakkauteni antoi minulle jättiläisvoimat. En pelännyt enää mitään. Minä saattaisin tahtoni perille huolimatta Susi-Larsenista ja niistä kolmestakymmenestäviidestä vuodesta, jotka olin viettänyt vain kirjojen ääressä. Kaikki kävi vielä hyvin. Siitä minä kyllä pitäisin huolen. Melkein huumautuneena, ihmeellisen voiman vallassa käänsin selkäni tälle huutavalle helvetille ja palasin kannelle, missä sumu hiljalleen kuin aave ajelehti yössä ja ilma oli lauhkea ja puhdas ja tyyni.
Välikannella, jossa kaksi haavoittunutta makasi, vallitsi samanlainen elämä kuin alhaalla kanssissakin, paitsi ettei siellä kiroiltu Susi-Larsenia, ja suurella helpotuksella minä nousin sieltä jälleen kannelle ja läksin peräpuolelle kajuuttaan. Illallinen oli valmis, ja Susi-Larsen ja Maud odottivat minua.
Sillä välin kuin koko hänen miehistönsä parhaillaan joi itsensä humalaan, oli hän itse aivan selvä. Hän ei nauttinut ainoatakaan pisaraa väkeviä. Hän ei uskaltanut juoda, sillä laivassa ei ollut ketään muuta kuin Louis ja minä, joihin hän saattoi luottaa, ja Louis oli nyt peräsimessä. Me purjehdimme eteenpäin sumussa ilman tähystäjää ja ilman lyhtyjä. Minua ihmetytti, että Susi-Larsen oli antanut viinaa väellensä, mutta hän tunsi varmaan heidän psykologiansa sekä tiesi, että viisainta oli peittää hyväntahtoisuudella se, minkä hän julmuudella oli pannut alulle.
Se seikka, että hän oli voittanut veljensä, näytti vaikuttavan aivan ihmeellisellä tavalla häneen. Edellisenä iltana hän oli puhunut itsensä synkkämieliseksi, ja joka hetki olin odottanut, että tavallinen raivokohtaus olisi puhjennut esiin. Mutta ei mitään ollut tapahtunut, ja nyt hän oli mainiolla tuulella. Ehkäpä se seikka, että hänen oli onnistunut anastaa niin monta venettä ja pyyntimiestä, oli ollut tavallisen reaktion vastapainona. Joka tapauksessa oli alakuloisuus kokonaan kadonnut, vaikk'ei raivonhenki ollutkaan päässyt riehumaan. Siten minä ajattelin silloin — mutta, oi surkeutta! kuinka vähän minä oikeastaan tunsin häntä, enhän tiennyt edes, että hän ehkä juuri samana hetkenä hautoi mielessään tekoa, joka oli hirveämpi kuin kaikki se, mitä ennen olin nähnyt.
Niinkuin sanottu, hän tuntui olevan erinomaisella tuulella, kun tulin alas kajuuttaan. Päänsärky ei ollut rasittanut häntä useaan viikkoon, hänen silmänsä olivat kirkkaansiniset kuin taivaanlaki, hänen pronssinvärinen ihonsa oli tuore ja kaunis, ja elämä virtasi hänen suonissaan raikkaasti ja voimakkaasti. Odotellessaan minua hän oli joutunut vilkkaaseen keskusteluun Maudin kanssa. He näyttivät keskustelevan "kiusauksista", ja päättäen niistä muutamista sanoista, jotka minä kuulin, hän näytti puolustavan sitä mielipidettä, että kiusaus on kiusaus vain siinä tapauksessa, että ihminen antautuu sen valtaan ja lankeaa.
"Sillä nähkääs", sanoi hän, "minun mielipiteeni on se, että ihminen tekee kaikki minkä hän tekee vain siksi, että hänellä on halua siihen. Hänellä on paljon pyyteitä. Hän voi olla halukas välttämään sitä, mikä on kiusallista, tai nauttimaan siitä, mikä on mieluista. Mutta mitä ikinä hän tehneekin, hän tekee kaikki vain siksi, että hänellä on siihen halua."
"Mutta olettakaapa, että hänellä on halua kahteen aivan vastakkaiseen tekoon, joista toinen estää häntä tekemästä toista?" keskeytti Maud hänen puheensa.
"Siihen minä juuri pyrinkin", sanoi hän.
"Ja juuri näiden ristiriitaisten pyyteiden välillä tulee ihmisen sielun tulla näkyviin", jatkoi Maud. "Jos sielu on hyvä, niin sen tulee sekä tahtoa että tehdä sitä, mikä on hyvää, ja jos sielu on paha, niin se tekee päinvastoin. Sielusta ratkaisu riippuu."
"Lorua!" huudahti Susi-Larsen kärsimättömästi. "Kaikki riippuu halusta, pyyteestä. Ajatelkaamme esimerkiksi miestä, joka haluaa — sanokaamme vaikka juoda itsensä juovuksiin. Mutta samalla hän haluaa myöskin pysyä raittiina. Mitä hän tekee? Ja miten hän sen tekee. Hän on vain marionetti. Hän on omien himojensa leikkikalu ja hän seuraa sitä halua, joka hänessä on voimakkaampi, siinä kaikki. Miten hän voi samalla kertaa haluta juopuvansa ja pysyvänsä raittiina? Jos raittius voittaa, niin se voittaa vain siksi, että se halu oli hänessä voimakkaampi.
"Kiusauksella ei ole mitään merkitystä, jollei…" hän vaikeni tarttuessaan kiinni uuteen ajatukseen, joka oli juolahtanut hänen mieleensä — "jollei se viekoittele häntä pysymään raittiina. — Hahahaa!" nauroi hän ääneensä, "mitä te siitä ajattelette, mr van Weyden?"
"Että te molemmat vain saivartelette", sanoin minä. "Ihmisen sielu on hänen pyyteensä. Tai jos te niin haluatte, hänen sielunsa on hänen pyyteittensä summa. Te olette kumpikin väärässä. Te, kapteeni Larsen, panette painoa pyyteelle erottaen siitä sielun, ja miss Brewster panee painoa sieluun erottaen sen pyyteestä, mutta sielu ja pyyteet ovat oikeastaan sama asia. Miss Brewster on kuitenkin oikeassa siinä suhteessa, että kiusaus on kiusaus, olkoonpa että ihminen vajoaa siihen tai voittaa sen. Tuulessa tuli kiihtyy, kunnes leimahtaa ilmiliekkiin. Ja pyyde on kuin tuli. Se alkaa kyteä, kun ihminen näkee edessään halutun esineen tai kuulee siitä kerrottavan uudella ja viekoittelevalla tavalla. Siinä piilee kiusaus. Tuuli puhaltaa pyyteeseen, kunnes se leimahtaa ja hallitsee kaiken muun. Se on kiusaus. Ehkäpä se ei puhalla kyllin voimakkaasti, jotta pyyde voittaisi kaiken muun, mutta niin pian kuin se vain näyttäytyykin, se on jo kiusaus. Ja niinkuin te äsken sanoitte — se voi viekoitella yhtä hyvin johonkin hyvään kuin pahaan."
Minä tunsin jonkinmoista ylpeyttä, kun me kävimme pöytään istumaan. Sanani olivat ratkaisseet kysymyksen. Ainakin ne olivat lopettaneet keskustelun.
Mutta Susi-Larsen tuntui olevan tavattoman puheliaalla tuulella, puheliaampi kuin koskaan ennen. Tuntuipa siltä, kuin tukahdutettu tarmo olisi yrittänyt räjähdyttää hänet, ikäänkuin sen jollakin tavalla olisi täytynyt päästä ilmoille. Hän alkoi melkein heti keskustella rakkaudesta. Niinkuin tavallisestikin hän oli aivan materialistisella kannalla ja Maud ihanteellisella. Minä puolestani sanoin vain silloin tällöin jonkin sanan joukkoon, mutta en varsinaisesti yhtynyt väittelyyn.
Susi-Larsen oli loistava väitellessään, samoin Maudkin. Hetkeksi minulta hävisi keskustelun säie, sillä minä tarkastelin Maudin kasvoja hänen puhuessansa. Niissä oli vain harvoin väriä, mutta nyt hänen kasvonsa näyttivät vilkkailta ja kukoistavilta. Hänen loistava sukkeluutensa leikitteli rohkeasti sanoilla, ja hän näytti nauttivan väittelystä yhtä paljon kuin Susi-Larsenkin — ja Susi-Larsen, hän nautti koko olennollansa. Jostakin syystä, vaikk'en tiedä mistä, — sillä katselin lakkaamatta pientä ruskeaa kiharaa Maudin tukan rajassa — tuli Susi-Larsen lausuneeksi erään Swinburnen runon, jossa runoilija antaa kuvaamansa henkilön riemuita rakkaussynnistään.
Samoin kuin hän oli vainunnut synkkämielisyyttä Omarin sanojen takana, tunsi hän nyt riemua ja hurmausta Swinburnen säkeissä. Tuo tunne oli oikea, ja hän lausui hyvin. Mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat sanotuksi, kun Louis pisti päänsä esille porrasaukosta ja kuiskasi: "Hiljaa, hiljaa! Sumu on alkanut nousta, ja jonkun laivan vasemmanpuoleinen lyhty kulkee juuri meidän ohitsemme."
Susi-Larsen hyökkäsi ylös kannelle niin nopeasti, että kun me tulimme sinne hänen jäljessänsä, oli hän jo sulkenut välikannen luukun, missä juopuneet pyyntimiehet olivat, ja kiiruhtanut keulaan sulkeakseen myöskin kanssiaukon. Ilmassa oli yhä sumua, mutta se oli kohonnut ylemmäksi himmentäen valon, ja täydellinen pimeys vallitsi yössä. Suoraan edessämme saatoin erottaa kirkkaanpunaisen valon sekä toisen, valkoisen, ja kuulin höyrykoneen tykytystä. Se oli varmaanMacedonia.
Susi-Larsen oli palannut peräkannen korokkeelle, ja me seisoimme ääneti ja katselimme, miten lyhdynvalo kiiti nopeasti laivan kyljen ohitse.
"Onneksi hänellä ei ole valonheittäjää", sanoi Susi-Larsen.
"Miten kävisi, jos huutaisin nyt täyttä kurkkua?" kysyin minä kuiskaten.
"Silloin kaikki olisi hukassa", vastasi hän. "Mutta oletteko myös ajatellut, mitä siitä heti seuraisi?"
Ennenkuin saatoin sitä kysyäkään, oli hän tarttunut gorillansormillaan minun kurkkuuni ja hiukan liikutellen lihaksiaan hän antoi minun tuntea, millä tavalla hän olisi taittanut niskani. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän laski minut irti, ja me tähystelimme yhä edelleenMacedonianlyhtyä.
"Entä jos minä huutaisin?" kysyi Maud.
"Minä pidän teistä liian paljon tehdäkseni teille pahaa", sanoi hän lempeästi, — niin, hänen äänensä oli suorastaan hivelevän hellä, ja minä säpsähdin kuullessani sen sävyn. "Mutta älkää huoliko sitä sittenkään tehdä, sillä siinä tapauksessa minä väännän mr van Weydenin niskat nurin."
"Silloin miss Brewsterillä on lupa huutaa", sanoin minä uhmaillen.
"Enpä usko, että te haluatte panna alttiiksi amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä parhaan arvostelijan hengen", vastasi Susi-Larsen pilkallisesti.
Me emme sanoneet sen enempää ja me olimme siksi tottuneet toistemme seuraan, ettei äänettömyys rasittanut meitä. Ja kun punainen ja valkea valo oli kadonnut, palasimme kajuuttaan lopettaaksemme keskeytyneen illallisemme.
He palasivat entiseen keskustelunaiheeseensa ja toivat esiin uusia esimerkkejä. Maud lausui Dowsonin runon "Impenitentia Ultima". Hän lausui erittäin kauniisti, mutta minä en katsellut häntä, vaan Susi-Larsenia. Se katse, jonka Susi-Larsen kiinnitti Maudiin, sai minut aivan hulluksi. Hän oli suorastaan haltioissansa, ja minä näin hänen huuliensa vaistomaisesti liikkuvan ja muodostuvan niiden sanojen mukaan, joita Maud lausui. Äkkiä hän keskeytti hänet.
"Niin, teidän äänessänne on musiikkia", sanoi hän nopeasti, ja kullan välke kimalteli hänen silmissään.
Olisin voinut ääneen riemuita nähdessäni, kuinka hyvin Maud hillitsi itseään. Hän lopetti runon aivan levollisesti, hänen äänensä ei värissyt vähintäkään, ja sitten hän johti keskustelun vähemmän vaarallisille aloille. Ja koko ajan minä istuin ikäänkuin huumeessa juomaseuran melskeen tunkeutuessa välikannelta luoksemme ja miehen, jota minä pelkäsin, keskustellessa sen naisen kanssa, jota minä rakastin. Ruoka ei ollut korjattu pöydästä. Se miehistä, joka oli saanut Mugridgen toimen osakseen, oli varmaan yhtynyt toveriensa seuraan kanssissa.
Nyt jos koskaan elämänilo kohosi Susi-Larsenissa korkeimmilleen. Kerta kerralta minä irtaannuin omista ajatuksistani seuratakseni hurmaantuneena hänen puhettansa, ja minä seurasin sitä ihmetyksellä, hetkeksi hurmaantuen hänen ihmeellisestä neroudestaan, hänen intohimoisten sanojensa lumousvoimasta, sillä kapinanhenki oli nyt saanut hänessä vallan. Miltonin Lucifer vedettiin tietysti esimerkkinä esille, ja kun Susi-Larsen älykkäästi eritteli ja selitti tätä luonnetta, hänen koko tukahdutettu nerollisuutensa puhkesi ilmi. Hänen väitteensä toivat mieleeni Tainen mietteitä, vaikka tiesin, ettei Larsenilla ollut aavistustakaan tästä loistavasta, vaikkakin vaarallisesta ajattelijasta.
"Hän puolusti tappiolle joutunutta asiaa, eikä hän pelännyt Jumalan ukonnuolta", sanoi hän. "Vaikka hän olikin syösty alas helvettiin, niin hän ei sittenkään ollut voitettu. Hän oli vienyt mukanansa kolmannen osan Jumalan enkeleistä; hän alkoi heti yllyttää ihmistä Jumalaa vastaan ja voitti puolelleen suurimman osan ihmiskunnan kaikista sukupolvista. Miksi hänet karkotettiin taivaasta? Oliko hän vähemmän rohkea kuin Jumala? Vähemmän kunnianhimoinen? Ei! Tuhat kertaa ei! Jumala oli voimakkaampi, niinkuin hän sanoi — 'hänet ukkonen oli tehnyt suuremmaksi'. Mutta Lucifer oli vapautta janoava henki. Orjan työ oli hänestä samaa kuin kuolema. Hän tahtoi mieluummin kärsiä vapaudessa kuin nauttia siitä onnesta, jonka mukava orjuus saattoi tarjota. Hän ei tahtonut olla Jumalan orja. Hän ei ollut mikään leikkikalu. Hän seisoi omin jaloin. Hän oli itsenäinen olento."
"Ensimmäinen anarkisti", sanoi Maud nauraen ja nousi pöydästä mennäkseen hyttiinsä.
"Silloin anarkistit ovat hyviä!" huudahti Susi-Larsen. Hänkin oli noussut pystyyn ja katseli Maudia suoraan kasvoihin, kun tämä seisoi hyttinsä ovella. Ja tulisesti hän lausui Miltonin "Kadotetusta paratiisista" nuo ylväät sanat: "— hallita minä tahdon, vaikka syvyyden kuilussa, ja mieluummin olen kuninkaana helvetissä kuin orjana taivaan ilossa." Hänen voimakas äänensä kajahti kajuutassa, hänen pronssinväriset kasvonsa loistivat, hänen päänsä oli pystyssä, ja hänen silmänsä — ilme niissä oli kullalta kimmeltävä ja hellä, niin ihmeellisen hellä ja intohimoinen — leimahtivat kuin tuli, kun hän kiinnitti ne Maudiin.
Maudin silmissä kuvastui jälleen kauhua, ja hän sanoi melkein kuiskaten: "Te olette Lucifer!"
Ovi sulkeutui ja hän oli kadonnut. Susi-Larsen seisoi varmaan minuutin ja tuijotti hänen jälkeensä, sitten hän tuli taas entiselleen.
"Minä päästän Louisin lepäämään", sanoi hän aivan lyhyesti, "ja keskiyön aikana te saatte tulla minun paikalleni. Nyt voitte mennä hetkeksi nukkumaan."
Hän veti lapaset käsiinsä, painoi lakin päähänsä ja astui portaita ylös, minä seurasin hänen neuvoaan ja menin levolle. Jostakin syystä, jota en itsekään ymmärtänyt, ikäänkuin jonkin salaperäisen vaiston johdosta, en riisuutunut, vaan heittäydyin pukimissani vuoteelle. Hetken aikaa makasin ja kuuntelin pyyntimiesten äänten hälinää ja ajattelin sitä rakkauden tunnetta, joka täytti sydämeni. Mutta uneni laivalla oli tullut terveemmäksi ja luonnollisemmaksi, ja pian hävisivät sekä huudot että hoilotukset, silmäni painuivat umpeen ja minä vaivuin unen tiedottomaan, puolikuolleeseen tilaan.
En tiedä mikä minut herätti, mutta äkkiä huomasin olevani pystyssä, aivan hereillä, ja koko sieluni vapisi, ikäänkuin jokin vaara olisi uhannut ja varoittava torven toitotus olisi herättänyt minut. Minä tempasin oven auki. Kajuutta oli himmeästi valaistu. Ja minä näin Maudin, oman Maudini kaikin voimin koettavan riistäytyä irti Susi-Larsenin syleilystä — minä näin hänen turhaan ponnistelevan, näin hänen painavan päänsä hänen rintaansa vasten työntääkseen hänet luotaan. Kaiken tämän näin yhdessä ainoassa silmäyksessä ja samassa hyökkäsin myös paikalle.
Minä löin Susi-Larsenia nyrkillä vasten kasvoja, kun hän kohotti päätään, mutta se oli vain heikko, pieni isku. Hän karjui kuin petoeläin ja työnsi minua toisella kädellään. Se oli vain pieni töytäys, vain vähäinen käden kosketus, mutta hänen voimansa oli niin suuri, että minä viskauduin takaperin ikäänkuin olisin saanut iskun viskuukoneesta. Ponnahdin niin kovasti vasten sen kojun ovea, missä Mugridge ennen oli asunut, että ovipieli murskautui rikki. Vain vaivoin irtaannuin ovensirpaleista ja nousin jälleen pystyyn, ajattelematta olinko ehkä vahingoittanut itseäni. En tuntenut muuta kuin ääretöntä raivoa. Luullakseni minä ärjyin kovalla äänellä riistäessäni puukon kupeelta ja hyökätessäni toistamiseen hänen kimppuunsa.
Mutta sillä välin oli jotakin tapahtunut. Susi-Larsenin käsivarret päästivät otteensa. Seisoin aivan hänen vieressään puukko ojossa, mutta hillitsin itseni. Olin aivan ymmällä hämmästyksestä. Maud seisoi nojautuen toisella kädellään seinään, mutta Susi-Larsen horjui edestakaisin, painaen kättään otsaansa vasten ja hapuillen toisella kädellään ympärilleen. Kun käsi tapasi seinän, niin tuntui siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi tuntenut suurta helpotusta, ikäänkuin hän jälleen olisi tointunut, tietänyt missä oli ja saanut tukea ja turvaa.
Silloin minä jälleen näin silmissäni vain punaista. Kaikki ne vääryydet ja nöyryytykset, joita olin saanut kokea, kohosivat äkkiä selvästi eteeni — kaikki omat kärsimykseni sekä myös toisten hirveät tuskat tällä laivalla — kaikki kauhistuttava itse hänen olemassaolossansa. Minä hyökkäsin sokeasti ja hurjasti hänen päälleen ja iskien veitseni hänen hartiaansa. Samassa tiesin, etten ollut iskenyt häneen muuta kuin ihohaavan — olin tuntenut veitsen raapaisevan hänen lapaluutaan — ja minä kohotin sen uudelleen haavoittaakseni häntä herkempään kohtaan.
Mutta Maud oli nähnyt kaikki ja hän huusi: "Ei, ei — älkää tehkö sitä!"
Hetkeksi käsivarteni painui alas, mutta vain silmänräpäykseksi. Minä kohotin sen jälleen, ja Susi-Larsen olisi varmaan kuollut minun käteni kautta, jollei Maud olisi tullut väliin. Hän tarttui käsivarteeni, ja hänen hiuksensa koskettivat kasvojani. Valtimoni iski kiihkeämmin kuin koskaan ennen, mutta vimmani yltyi samalla kertaa. Hän katsoi pelotta minua silmiin.
"Minun tähteni!" sanoi hän rukoilevasti.
"Minä tapan hänet teidän tähtenne!" huudahdin minä ja koetin irrottaa kättäni tekemättä hänelle pahaa.
"Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän ja painoi kevyesti kätensä huulilleni. Olisin voinut suudella sitä, jos olisin uskaltanut, vaikka olinkin raivoissani — sen kosketus oli niin suloinen, niin ihmeen suloinen. "Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä", pyysi hän, ja näillä sanoillaan hän teki minut aivan aseettomaksi, — näillä sanoilla, sen sain kokea myöhemmin, oli aina sama ihmeellinen vaikutus minuun.
Väistyin askeleen taakse ja pistin puukon takaisin tuppeen. Katsahdin Susi-Larseniin. Hän seisoi yhä painaen kädellään otsaansa, silmät ummessa. Pää oli alaspainunut — hän näytti äkkiä tulleen aivan hervottomaksi. Ruumis oli lyyhistyä kokoon, ja leveät hartiat painuivat alas.
"Van Weyden!" huusi hän käheästi, ja äänessä oli hiukan pelokas sävy."Van Weyden — missä te olette?"
Minä katsoin Maudiin. Hän nyökkäsi hitaasti, mutta ei sanonut mitään.
"Tässä minä olen!" vastasin minä ja astuin hänen luokseen. "Mitä te tahdotte?"
"Auttakaa minua tuolille", sanoi hän yhtä käheällä ja pelokkaalla äänellä.
"Minä olen sairas mies, hyvin sairas, Hump", sanoi hän, kun hän päästi käteni irti ja vaipui alas tuolille.
Hän painautui pöytää vasten ja kätki kasvot käsiinsä. Vähän väliä hän tuskissansa huojutti päätään edestakaisin. Kerran hän kohotti sitä hiukan, ja minä huomasin, että hiki helmeili hänen tukanrajassaan.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen."Mitä voin teille tehdä?"
Mutta hän pudisti ärtyisästi käteni pois, ja minä seisoin kauan ääneti hänen rinnallaan. Maud katseli meitä peloissaan. Meidän oli aivan mahdoton ymmärtää mitä hänelle oli tapahtunut.
"Minun täytyy mennä makuulle, Hump", sanoi hän vihdoin. "Pitäkää minua kädestä kiinni. Kyllä tämä hetken kuluttua menee ohi. Se on vain tuota kirottua päänsärkyä. Minä olen aina pelännyt sitä. Minusta tuntui — ei, enhän minä tiedä, mistä minä puhun. Auttakaa minut vuoteeseen."
Mutta kun olin auttanut hänet sinne, niin hän kätki jälleen kasvot käsiinsä ja peitti silmänsä, ja kun käännyin lähteäkseni, kuulin hänen mutisevan: "Minä olen sairas mies, hyvin sairas."
Maud katsoi kysyvästi minuun, kun palasin. Minä pudistin päätäni ja sanoin:
"Hänelle on jotakin tapahtunut. Mitä se on, sitä en tiedä. Hän on aivan avuton ja pelästyksissään — varmaan ensi kertaa eläissään. Jotain tapahtui varmaan jo ennen kuin haavoitin häntä, sillä haava on aivan vähäpätöinen. Te näitte varmaan mitä hänelle tapahtui?"
Hän pudisti päätään. "En nähnyt kerrassaan mitään. Minulle koko juttu on yhtä salaperäinen kuin teillekin. Hän päästi minut aivan äkkiä irti ja horjahti. Mutta mitä me voimme tehdä? Mitä minä nyt teen?"
"Tahdotteko ehkä hiukan odottaa täällä, kunnes tulen takaisin", sanoin minä. Nousin sitten kannelle. Louis seisoi peräsimessä.
"Menkää nyt alas", sanoin minä ja kävin hänen paikalleen seisomaan.
Hän totteli minua nopeasti, ja niinpä olin nyt yksinGhostinkannella. Niin hiljaa kuin suinkin jiikasin latvapurjeen, laskin alas jääkärin ja haruspurjeen, panin kokkapurjeen pakkiin ja hellitin isoapurjetta. Sitten menin alas Maudin luo. Painoin sormen huuliani vasten merkiksi, että olisimme ääneti, ja menin sitten Susi-Larsenin kojuun. Hän makasi entisessä asennossaan ja huojutti — tai melkein väänteli päätään edestakaisin aivan kuin ennenkin.
"Enkö voi tehdä teille mitään?" kysyin minä.
Ensin hän ei vastannut mitään, mutta kun minä uudistin kysymykseni, sanoi hän: "Ei, ei — kyllä näin on hyvä. Antakaa minun olla nyt yksin huomiseen asti."
Mutta mennessäni huomasin, että hän jälleen alkoi huojuttaa päätään. Maud odotti minua kärsivällisesti ulkopuolella, ja ilosta vavisten minä huomasin, kuinka ruhtinaallisen arvokkaasti hän piti päätään pystyssä ja kuinka levollisina hänen silmänsä loistivat. Ne olivat yhtä kirkkaat ja levolliset kuin hänen sielunsakin.
"Uskotteko itsenne minun huostaani ja lähdette kanssani kuudensadan mailin pituiselle matkalle?" kysyin häneltä.
"Tarkoitatteko…", sanoi hän — ja minä tiesin hänen arvanneen oikein.
"Niin, sitä juuri minä tarkoitan", vastasin hänelle. "Meillä ei ole muuta valitsemisen varaa kuin lähteä matkaan avonaisessa veneessä."
"Minulla, te tarkoitatte", sanoi hän. "Tehän olette tietysti yhtä hyvässä turvassa täällä kuin ennenkin."
"Ei, me emme voi tehdä muuta kuin lähteä veneessä matkaan", toistin minä varmasti. "Olkaa hyvä ja pukeutukaa heti niin lämpimiin vaatteisiin kuin suinkin ja kerätkää kokoon mitä tahdotte ottaa mukaanne. Niin pian kuin suinkin", lisäsin minä, kun hän astui hyttiinsä.
Varastohuone oli kajuutan alla. Minä avasin luukun, otin kynttilän mukaani, laskeuduin tikapuita alas ja aloin tutkia mitä siellä oli. Valitsin etupäässä säilykkeitä, ja kun olin kerännyt kaikki kokoon, ojentautui ylhäältä kaksi kättä alas ja otti vastaan kaiken sen, minkä minä sieltä annoin.
Me teimme aivan ääneti työtä. Otin myöskin vaippoja, käsineitä, öljyvaatteita, myssyjä ja muuta senkaltaista varastohuoneesta. Eipä ollut mikään leikin asia lähteä pienessä veneessä kylmän ja myrskyisen meren selälle, ja oli aivan välttämätöntä suojella itseään kylmää ja kosteutta vastaan.
Me teimme niin kiihkeästi työtä kantaessamme kaikki tavarat kannelle, että Maud, joka ei ollut kovinkaan voimakas, väsyi ja kävi istumaan peräkannen portaalle. Mutta se ei ollut mikään mukava lepoasento, ja siksi hän ojentautui selälleen kovalle lattialle, jotta koko ruumis saisi levätä. Mieleeni muistui, että sisareni joskus oli tehnyt aivan samoin ja että vaikutus oli ollut hyvä ja pikainen. Tiesin myöskin, ettemme voineet tulla toimeen ilman aseita, ja siksi menin Susi-Larsenin hyttiin ottaakseni hänen molemmat pyssynsä. Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut, vaikk'ei hän nukkunutkaan, ja hänen päänsä huojui yhä edelleen edestakaisin.
"Hyvästi, Lucifer!" kuiskasin hiljaa sulkiessani varovasti ovenjälkeeni.
Nyt täytyi vielä hankkia ampumavaroja, mikä ei ollutkaan vaikeata, vaikka minun olikin pakko mennä välikannen portaita alas saadakseni mitä tarvitsin. Siellä nimittäin pyyntimiehet säilyttivät patruunalaatikkojaan, joita he kuljettivat veneissä mukanaan — ja sieltä minä anastin kaksi tuollaista laatikkoa, vaikka olinkin vain parin jalan päässä heidän meluavista juomakesteistänsä.
Mutta nyt oli vene laskettava vesille. Se ei ollut helppo työ yksinäiselle miehelle. Irrotettuani köyttönuorat hilasin ensin kokkataljan ja sitten perätaljan, jotta vene selvisi laivan partaasta, laskin sitten vuorotellen toista ja toista taljaa pari jalkaa kerrassaan, kunnes vene riippui tasapainossa veden pinnan yläpuolella laivan kupeella. Tarkastin, että siinä oli kaikki tarvittavat airot, hangat ja purjeet. Vettä ei saanut myöskään unohtaa, ja minä anastin joka ainoasta veneestä niiden vesisäiliöt. Koska veneitä oli kaikkiaan yhdeksän, niin saimmehan me siten vettä aivan riittämiin asti, vieläpä painolastiksikin; sillä pikemmin saattoi pelätä, että veneeseen tulisi liiaksikin lastia, kun olin ottanut niin paljon muutakin mukaan.
Sillä aikaa kun Maud ojensi minulle kaikki tavaramme ja minä asetin ne paikoilleen veneeseen, nousi eräs laivamies kanssista kannelle. Hän seisoi hetken aikaa tuulenpuoleiseen partaaseen nojautuneena — me puuhailimme suojapuolella — astui sitten hitaasti keskilaivaa kohti ja pysähtyi jälleen kääntäen kasvonsa vasten tuulta ja seisoen selin meihin. Kuulin sydämeni tykyttävän kyyristyessäni alas veneeseen. Maud oli lyyhistynyt kokoon kannella, ja minä tiesin, että hän pysytteli aivan liikkumattomana laivan parrasta vasten. Mutta mies ei kääntynyt meihin päin. Oiottuaan käsivarsiaan päänsä yli ja haukoteltuaan ääneensä hän astui takaisin kokkapuolelle ja katosi kansiluukusta alas.
Muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki tavarat paikoillaan veneessä, ja sitten minä laskin veneen veteen. Auttaessani Maudia alas ja tuntiessani hänet aivan lähelläni oli minun vaikea olla huudahtamatta hänelle: "Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" Niin, Humphrey van Weyden oli todenteolla rakastunut — tuo ajatus täytti minut riemulla, kun hän piti kiinni kädestäni ja minä autoin hänet veneeseen. Pitelin kiinni partaasta toisella kädelläni ja toisella kannatin koko hänen ruumiinsa painoa — ja sinä hetkenä minä ylpeilin voimannäytteestäni. Niin voimakas en muutamia kuukausia sitten tosiaankaan ollut sanoessani jäähyväiset Charley Furusethille ja astuessani onnettomaanMartinez-laivaan palatakseni San Franciscoon.
Aalto kohotti venettä. Maudin jalat ylettyivät veneen pohjaan, ja minä päästin irti hänen kätensä. Sitten irroitin taljat ja hyppäsin jäljessä veneeseen. En koskaan eläissäni ollut ennen soutanut, mutta minä pistin airot veteen ja suurella vaivalla sain veneen ohjatuksi pois laivan kyljestä. Sitten kokeilin purjeilla. Olin monta kertaa nähnyt veneenohjaajien ja pyyntimiesten nostavan purjeita, mutta tämä oli ensimmäinen kokeeni. Se, minkä he varmaan suorittivat kahdessa minuutissa, vei minulta vähintään kaksikymmentä, mutta vihdoin minun onnistui kuitenkin saada kaikki kuntoon, ja mela kädessä ohjasin veneen tuulen yläpuolelle.
"Tuolla päin on Japani", sanoin minä, "suoraan edessämme".
"Humphrey van Weyden", sanoi Maud, "te olette rohkea mies".
"En", vastasin minä, "mutta te olette rohkea nainen".
Me käänsimme molemmat päätä, yhteinen tunne pakotti meidät vielä viimeisen kerran katselemaanGhostia. Laivan syvällä kulkeva runko kohosi aallolle ja kierähti tuulen puolelle; purjeet näyttivät synkiltä yöllisessä ilmassa; kiinnisidottu peräsin ratisi ja paukkui — mutta sitten kaikki katosi näkyvistä ja kuuluvista, ja me olimme yksin pimeällä merellä.
Seitsemäskolmatta luku
Aamu alkoi sarastaa harmaana ja kolkkona. Vene kulki raittiissa hankatuulessa, ja kompassi osoitti, että kuljimme suoraan Japania kohti. Vaikka minulla oli paksut lapaset käsissä, niin sormeni olivat sittenkin kohmettuneet ja niitä kirveli pitäessäni kiinni kovasta peräsimestä. Jalkojani myöskin särki kylmässä, ja toivoin sydämestäni, että aurinko alkaisi paistaa.
Jaloissani, veneen pohjalla makasi Maud. Lämmin hänen ainakin täytyi olla, sillä hänellä oli paksuja vaippoja sekä allaan että yllään. Ylimmän olin vetänyt hänen kasvojensa yli suojellakseni häntä yöilmalta enkä voinut nähdä hänestä muuta kuin vartalon epämääräiset rajaviivat ja vaaleanruskean tukan, joka pisti vaipan alta esiin ja kimalteli kastehelmissä.
Minä katselin häntä kauan hänen maatessaan siinä, kiinnitin katseeni siihen ainoaan kohtaan hänestä, jonka saatoin nähdä, katselin kuin vain mies voi katsella naista, joka on hänelle kaikkein kallein maailmassa. Katseeni oli niin kiihkeä, että hän vihdoin alkoi liikkua vaipan alla, ylin kulma viskautui syrjään ja hän hymyili minulle unisin silmin.
"Hyvää huomenta, mr van Weyden", sanoi hän. "Joko näette rantaa?"
"En", vastasin minä, "mutta me lähestymme sitä kuuden mailin vauhdilla tunnissa."
Hänen kasvoilleen ilmestyi pettynyt ilme.
"Mutta se merkitsee sataaneljääkymmentäneljää mailia vuorokaudessa", lisäsin minä rohkaisevasti.
Hänen kasvonsa kirkastuivat. "Ja kuinka pitkä matka meillä on kaikkiaan?"
"Siperia on tuolla", sanoin minä ja viittasin länttä kohti. "Mutta lounaisessa, noin kuudensadan mailin päässä, on Japani. Jos tätä tuulta kestää, niin pääsemme sinne viidessä päivässä."
"Entä jos myrsky nousee? Silloin kai vene hukkuu?"
Hänellä oli omituinen tapa katsoa toista silmiin saadakseen tietää totuuden, ja hän tarkasteli minua juuri sillä tavalla tehdessään tuon kysymyksen.
"Silloin pitäisi myrskyn olla hyvin ankara", sanoin minä rauhoittaen.
"Mutta jos nousee kova myrsky?"
Minä taivutin päätäni. "Milloin tahansa jokin hyljealus voi pelastaa meidät. Sellaisia aluksia on vaikka kuinka paljon näillä seuduin valtamerta."
"Oi, tehän olette aivan kylmettynyt!" huudahti hän nyt. "Kas — tehän aivan värisette vilusta! Älkää kieltäkö yhtään — minä näen, että teitä palelee. Ja täällä minä olen vain maannut lämpimässä!"
"En ymmärrä, mitä se olisi asiaa parantanut, jos te olisitte valvonut ja palellut", sanoin minä nauraen.
"Sen minä ainakin teen niin pian kuin olen oppinut pitämään perää, ja sen minä varmaan opin hyvin pian."
Hän kävi istumaan ja alkoi korjata pukuaan. Hän laski hajalleen hiuksensa, niin että ne peittivät hänen kasvonsa ja hartiansa kuin ruskea pilvi. Oi, noita rakkaita, kosteita, ruskeita hiuksia! Olisin tahtonut suudella niitä, kietoa ne sormieni ympärille, kätkeä niihin kasvoni. Minä tuijotin niihin kuin lumottu, kunnes vene kääntyi tuulen yläpuolelle ja purje alkoi lepattaa — se varoitti minua hoitamaan velvollisuuksiani. Sellainen idealisti ja romantikko kuin minä olin ja aina olin ollut, niin taipuvainen kuin olinkin ollut tekemään analyyseja, en tähän asti ollut pannut suurtakaan huomiota rakkauden ulkonaisiin tunnusmerkkeihin. Minun mielestäni rakkaus miehen ja naisen välillä oli vain kahden sielun hienointa sopusointua, tunne, joka yhdisti heidän henkensä ja veti ne toisiaan kohtaan. Minun rakkausmaailmassani ei pantu suurtakaan huomiota ruumiiden yhdistymiseen. Mutta minulle selvisi nyt omin päin se suloinen oppi, että ruumis edustaa sielua, että sielu ruumiin kautta antaa itsensä ilmi — että yhtä mieluista sielulle on nähdä rakastetun suortuvia, kosketella niitä tai hengittää niiden tuoksua kuin nähdä hänen silmiensä loistetta ja kuulla hänen ajatustensa pukeutuvan sanoiksi. Kun kaikki kävi ympäri, niin sielu oli vain jotakin käsittämätöntä, jotain, jota saattoi vain aavistaa ja tuntea — omin päin se ei koskaan voisi antaa itseään ilmi. Jehova oli ihmisen kaltainen siksi, että hän saattoi puhua juutalaisille ainoastaan sellaisin sanoin, joita he ymmärsivät ja käsittivät, ja siksi he käsittivät hänet myös ikäänkuin omaksi perikuvakseen, ikäänkuin pilveksi tai tulipatsaaksi — joksikin oleelliseksi ja ruumiilliseksi olennoksi, jota israelilaiset saattoivat aistimillaan käsittää.
Niin minä siinä sitten istuin ja katselin Maudin hiuksia ja rakastin niitä ja opin siten paremmin ymmärtämään rakkautta kuin mitä kaikki runoilijat ja laulajat olivat ennen opettaneet minulle runoillaan ja lauluillaan. Sitten hän äkkiä ravisti päätään ja heitti hiuksensa taakse, että hänen hymyilevät kasvonsa pilkistivät jälleen esiin.
"Miksi naiset eivät aina käy hajalla hapsin?" kysyin minä. "Se on paljon kauniimpaa kuin kaikki hiuslaitteet."
"Kun ne eivät vain sotkeentuisi niin hirveästi", vastasi hän nauraen."Kas niin — olen kadottanut yhden kallisarvoisista hiusneuloistani!"
Minä en hoitanut huolellisesti venettä, vaan päästin purjeet kerta kerralta höllälle, niin suurella ihastuksella seurasin hänen pienintäkin liikettään, kun hän etsi hiusneulaansa vaippojen seasta. Olin aivan ihmeissäni ja iloissani huomatessani, että hänessä oli niin paljon naista, ja jokainen uusi naisellinen piirre tuotti minulle yhä suurempaa iloa. Sillä aikaisemmin olin mielessäni asettanut hänet aivan liian korkealle, liian paljon yläpuolelle inhimillistä tasoa ja omaa itseäni. Olin pitänyt häntä jumalallisena olentona, jota oli mahdoton lähestyä. Ja sentähden minä iloitsin kaikista pikkupiirteistä, jotka osoittivat, että hän sittenkin oli vain nainen — esimerkiksi kun hän heitti hiuksensa taakse ja etsi kiihkeästi neulaansa. Hän oli siis sittenkin vain nainen, kuului samaan sukuun kuin minä itsekin, seisoi samalla tasolla kuin minä — ja se ihastuttava tuttavallisuus, joka voi vallita miehen ja naisen välillä, ei siis meidänkään välillämme ollut mahdoton, vaikkei kunnioitus ja arvonanto, jota tunsin häntä kohtaan, koskaan voisikaan kadota.
Ihastuttavasti huudahtaen hän löysi neulansa, ja nyt minä käänsin huomioni taas etupäässä siihen työhön, joka minulla oli käsillä. Tein usein kokeita melallani, kunnes sain veneen pysymään suuremmitta vaikeuksitta tuulen yläpuolella. Sattuihan joskus, että vene nousi liian korkealle tai laskeutui liiaksi alas, mutta se korjautui aina itsestään, ja yleensä kaikki kävi varsin hyvin.
"Ja nyt syömme kai aamiaista", sanoin minä. "Ensin teidän täytyy kuitenkin pukeutua oikein lämpimästi."
Otin esille lämpimän villaröijyn, joka oli Susi-Larsenin sälyistä kotoisin ja tehty villakankaasta. Minä tiesin ennaltaan, että tuollainen röijy oli niin paksu ja tiivis, että se kesti kosteutta eikä päästänyt vettä lävitsensä monen tunnin sateessakaan. Kun hän oli pukenut ylleen tämän röijyn, vaihdoin hänen merimieslakkinsa oikeaan lakkiin, joka oli niin iso, että se peitti hänen hiuksensakin, ja kun reunat laskettiin alas, niin se suojeli sekä niskaa että korvia. Hän näytti aivan ihastuttavalta. Hänen kasvonsa olivat sellaiset, että niiden täytyi esiintyä edukseen missä olosuhteissa tahansa. Ei mikään voinut pilata niiden tavattoman hienoa soikeutta, melkein klassillisia piirteitä, kauniita hienoja, kulmakarvoja tai suuria tummia silmiä, jotka olivat kirkkaat ja levolliset, niin ihanan levolliset.
Tuulenpuuska, tavallista voimakkaampi, osui samassa meihin. Se heilautti venettä juuri sen hypähtäessä aallon harjalta. Se heilahti toiselle puolelle, veneenreuna pyyhkäisi pitkin vedenpintaa, ja vettä tuli veneeseen pienen ämpärillisen verran. Avasin parastaikaa säilykepurnukkaa, jossa oli kieltä, ja hyökkäsin pystyyn, ehtien parahiksi hellittämään köyttä. Purje paukkui ja lepatti, ja vene painui alemmaksi. Parin minuutin kuluttua se kulki taaskin oikeaan suuntaan, ja minä jatkoin aamiaisvalmistuksiani.
"Kaikkihan näyttää käyvän erinomaisesti — vaikka enhän minä ymmärrä mitään merenkulusta", sanoi Maud nyökäyttäen päätään ja osoittaen siten hyväksyvänsä minun perämiestoimeni.
"Mutta tällä tavalla voi menetellä vain myötätuulessa", selitin minä."Vasta- tai laitatuulessa minun on pakko koko aika pitää perää."
"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä kerrassaan mitään asian teknillisestä puolesta", selitti hän, "mutta teidän johtopäätöksenne minä ymmärrän, eikä se ole minulle lainkaan mieleen. Ettehän te voi pitää perää yötä päivää yhteen mittaan. Siksi pyydän, että annatte minulle ensimmäisen opetustunnin jo aamiaisen jälkeen. Ja sitten te panette maata. Me vuorottelemme siinä aivan samoin kuin laivassakin."
"Minä en ymmärrä, miten voin opettaa teitä", vastasin minä, "kun itsekin vasta opettelen koko taitoa. Kun te uskoitte itsenne minun huostaani, niin ette suinkaan ajatellut, ettei minulla ollut vähintäkään kokemusta veneiden hoidossa. Ensimmäistä kertaa vasta olen tällaisessa aluksessa."
"Sitten me opettelemme yhdessä, hyvä herra. Te olette kokonaista yötä minua edellä, ja te saatte opettaa minulle sen, minkä olette sinä aikana oppinut. Nyt me syömme. Oi, kuinka meri-ilmassa tulee hyvä ruokahalu!"
"Kahvia ei ole", sanoin minä alakuloisesti, ojentaessani hänelle laivakorpun, jolla oli voita ja kieltä. "Emmekä me saa teetä, lihalientä, emmekä yleensä mitään lämmintä ruokaa, ennenkuin pääsemme jossakin maihin."
Yksinkertaisen aamiaisen jälkeen, jonka lopuksi me joimme kylmää vettä, Maud sai ensimmäisen tuntinsa peränpidossa. Sillä aikaa kun opetin häntä, opin itsekin koko lailla, vaikka samalla käytinkin hyväkseni niitä tietoja, joita olin hankkinut itselleni ohjatessaniGhostiaja katsellessani miten veneenohjaajat hoitivat pikku veneitänsä. Maud oli erinomainen oppilas, hän oppi nopeasti pitämään venettä oikeassa suunnassa, luovaamaan, kun tuulenpuuska yllätti, ja hellittämään köysiä, kun vaara uhkasi.
Kun hän näytti väsyvän, jätti hän melan minulle. Minä olin koonnut vaipat kokoon, mutta nyt hän levitti ne uudestaan veneen pohjalle. Kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä, sanoi hän:
"Nyt te, hyvä herra, panette maata. Ja teidän pitää nukkua aamiaiseen — tai päivälliseen asti"; oikaisi hän muistaen ruokajärjestystä laivalla.
Mitä minä saatoin tehdä? Hän oli itsepäinen ja sanoi: "Oi, olkaa niin hyvä — oi, olkaa niin hyvä!" ja silloin minä jätin melan hänelle ja tottelin. Tunsin suloista nautintoa ryömiessäni sille vuoteelle, jonka hän oli omin käsin järjestänyt. Sama levollisuus ja rauha, joka oli niin ominainen hänelle itselleen, näytti tarttuneen vaippoihinkin, joten suloinen väsymys ja tyytyväisyys sai vallan minussakin; minä näin kapeiden kasvojen ja ruskeiden silmien kiikkuvan ylös ja alas edessäni, milloin ne kohosivat vasten harmaita pilviä, milloin ne laskeutuivat alas harmaata vettä vasten — ja sitten minulle äkkiä selvisi, että olin nukkunut.
Katsoin kelloani. Se oli yksi. Olin nukkunut seitsemän tuntia! Ja hän oli seitsemän tuntia pitänyt perää! Ottaessani melan hänen kädestään täytyi minun ensin taivuttaa hänen yhteenpuristuneet sormensa suoriksi. Hänen voimansa olivat kokonaan lopussa, hän ei voinut edes liikuttaa itseään. Minun täytyi laskea köysi valloilleen siksi aikaa kuin autoin hänet vaippojen alle ja hieroin hänen käsiään ja käsivarsiaan.
"Minä olen niin kovin väsynyt", sanoi hän hengittäen syvään, ja huoaten hän painoi väsyneenä päänsä alas.
Mutta hän nosti sen jälleen pystyyn. "Älkää toruko — älkää koettakokaan", sanoi hän leikillisen uhkaavasti.
"Toivottavasti en näytä suuttuneelta", vastasin vakavasti, "sillä voin vakuuttaa, etten ole lainkaan suuttunut".
"Ei — ei", sanoi hän miettivästi. "Te näytätte vain nuhtelevalta."
"Silloin kasvoni puhuvatkin totta, ne ilmaisevat juuri sitä, mitä minä tunnen. Te ette ole käyttäytynyt oikein minua ettekä itseännekään kohtaan. Kuinka voin enää koskaan luottaa teihin?"
Hän näytti katuvalta. "Kyllä minä olen kiltti", sanoi hän aivan kuin tottelematon lapsi. "Minä lupaan…"
"Totella minua, niinkuin laivamies tottelee kapteeniaan?"
"Kyllä", vastasi hän. "Minä tein tyhmästi, sen tiedän."
"Mutta teidän täytyy luvata minulle myös jotakin muuta", sanoin minä.
"Mielelläni."
"Ettette liian usein sano: 'Oi, olkaa niin hyvä — olkaa niin hyvä!' Sillä kun te sen teette, niin voitte olla varma siitä, että minun valtani on lopussa."
Hän nauroi ja näytti huvitetulta. Hänkin oli huomannut, mikä voima noissa sanoissa piili.
"Ne ovat hyviä sanoja…", sanoin minä.
"Mutta minä en saa liiaksi kuluttaa niitä", lisäsi hän.
Hänen naurunsa oli väsynyttä, ja hänen päänsä painui jälleen alas. Minä heitin melan kädestäni, kunnes sain vaipat käärityksi hänen jalkojensa ympärille ja vedetyksi ylimmän hänen kasvojensa suojaksi. Oi — hän ei ollut kovin vahva. Katsoin epätoivoissani lounaiseen ja ajattelin niitä kuuttasataa mailia, jotka meillä oli edessä — niin, jospa sillä matkalla ei olisikaan ollut muuta kuin vaivoja ja ponnistuksia kestettävänä. Mutta myrskyhän saattoi nousta milloin tahansa ja viedä meidät perikatoon. Ja kuitenkin olin aivan peloton. Minulla ei ollut vähintäkään luottamusta tulevaisuutta kohtaan, päinvastoin olin aina täynnä epäilystä, mutta en sittenkään tuntenut pelkoa. "Kaiken täytyy käydä hyvin, sen täytyy käydä hyvin", toistin minä yhä uudestaan itsekseni.