Tuuli yltyi iltapuoleen, meri aaltoili, ja sekä minulla että veneellä oli kova työ edessä. Mutta suuret ruoka- ja vesivarastot pitivät veneen vakavana, jotta se hyvin kesti aaltoja ja tuulta, ja minä pidin puoliani niin kauan kuin uskalsin. Sitten otin alas purjevarvan ja laskin alas purjeen latvan, ja sillä tavoin me ajelehdimme eteenpäin jonkin aikaa.
Myöhään iltapuolella näin laivan savua taivaanrannassa suojapuolella, ja minä tiesin, että se varmaan oli jokin venäläinen risteilijä, tai myöskin — mikä oli vieläkin luultavampaa —Macedonia, joka yhä ajoiGhostiatakaa. Koko päivänä ei ollut näkynyt aurinkoa, ja ilma oli purevan kylmä. Kun yö lähestyi mustuivat pilvet, ja tuuli yhä yltyi, niin että Maud ja minä söimme illallisemme käsineet kädessä, ja minä koko ajan istuin peräsimessä ja silloin tällöin vain haukkasin palan tuulenpuuskien lomassa.
Pimeän tultua ei vene voinut enää kestää kovaa tuulta ja aallokkoa, ja minä laskin epäröiden purjeen alas ja aloin panna kuntoon ajoankkuria. Pyyntimiesten puheista olin oppinut, miten sellainen oli tehtävä, ja koko juttu oli varsin yksinkertainen. Korjattuani purjeen ja sidottuani sen lujasti maston puomin, purjevarvan ja kahden lisäairon kanssa yhteen, viskasin koko kojeen mereen ja kiinnitin sen nuoralla veneen keulaan. Koska "ankkuri" vaipui syvälle veteen ja oli kokonaan tuulen suojassa, se kulki hitaammin kuin vene. Siitä oli seurauksena, että vene paremmin kesti tuulta ja aallokkoa — se on varmin keino välttää kumoon kaatumista, kun meri vyöryy valkovaahtoisin lainein.
"Entäs nyt?" kysyi Maud, kun kaikki oli järjestyksessä ja minä vedin käsineet jälleen käteen.
"Nyt me emme kulje enää Japania kohti", vastasin minä. "Me ajelehdimme luoteiseen vähintään kahden mailin vauhdilla tunnissa."
"Mutta se tekee vain neljäkolmatta mailia", sanoi Maud, "vaikka tuuli pysyisikin koko yön yhtä vahvana."
"Niin — ja ainoastaan sataneljäkymmentä mailia, jos tuuli kestää kolme päivää ja yötä."
"Mutta sitä se ei tee", sanoi Maud levollisesti ja rauhoittavasti."Kyllä se kääntyy ja helpottaa."
"Meri on uskoton."
"Mutta tuuli!" väitti hän vastaan. "Olen kuullut teidän tulevan suorastaan kaunopuheiseksi ylistäessänne pasaatituulta."
"Paha etten ottanut Susi-Larsenin kronometriä ja sekstanttia mukaan", sanoin minä alakuloisesti. "Kun purjehtii toiseen suuntaan ja ajautuu toiseen — puhumattakaan virrasta, joka voi viedä vielä kolmanteen suuntaan — niin ei voi laskea, minne oikeastaan joutuu. Hetken kuluttua emme voi lainkaan tietää, millä kohtaa valtamerta me oikeastaan olemme."
Sitten minä pyysin häneltä anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää lannistaisi hänen mieltään. Hänen kiihkeästä pyynnöstään sallin hänen jäädä vahtiin keskiyöhön saakka. Kello oli silloin yhdeksän, ja minä käärin hänet vaippoihin ja öljytakkiin, ennenkuin panin maata. Nukuin vain vähissä erin. Vene hyppi laineelta toiselle, kuulin hyökyaaltojen hyrskyvän ohitsemme ja näin vaahdon pirskahtavan alituisesti veneeseen. Mutta se ei ollut kuitenkaan mikään vaikea yö, ei kerrassaan mitään verrattuna niihin öihin, joitaGhost-laivassa olin saanut kokea, ehkäpä ei myöskään mitään verraten niihin, jotka meillä vielä oli edessämme ja joita meidän täytyi kestää pienessä pähkinänkuoressamme. Veneen laudat olivat kolmenneljänneksen tuuman paksuiset. Ei siis täyden tuumankaan paksuinen puu erottanut meitä meren pohjasta.
Ja kuitenkin — minä vakuutan sen yhä uudestaan — en pelännyt vähintäkään. Susi-Larsen ja vieläpä Mugridgekin olivat peloittaneet minua aivan kuolemaan saakka, nyt en pelännyt enää kuolemaa. Sen jälkeen kun Maud Brewster oli ilmestynyt tielleni, olin tullut kuin uudeksi ihmiseksi. Kun kaikki käy ympäri, ajattelin minä, niin on parempi ja kauniimpi rakastaa kuin vastaanottaa rakkautta, koska tuo tunne voi tehdä toisen niin kalliiksi ihmiselle, että voi vaikka kuolla hänen tähtensä. Minä unohdin oman henkeni rakkauden vuoksi, ja kuitenkin — mikä mahdoton väite! — en koskaan niin mielelläni olisi tahtonut elää kuin juuri nyt, kun elämälläni mielestäni oli kaikkein vähimmin arvoa. Ei koskaan ennen minulla ole ollut niin paljon syytä elää kuin nyt, se oli viimeinen elävä ajatukseni. Sitten, kunnes vaivuin uneen, koetin vain pimeän läpi nähdä sitä kohtaa, missä tiesin Maudin istuvan kyyristyneenä veneen perässä, katsellen vaahtopäisiä aaltoja, valmiina herättämään minut, jos vähinkin vaara uhkaisi.
Kahdeksaskolmatta luku
Ei ole tarpeen yksityiskohtaisesti kuvata kärsimyksiämme pienessä veneessä niinä monina päivinä, jolloin ajelehdimme edestakaisin valtamerellä. Tuuli puhalsi tuimasti luoteisesta neljäkolmatta tuntia yhtä mittaa, sitten se lauhtui, mutta yöllä se alkoi taas puhaltaa lounaisesta Meillä oli nyt täysi vastatuuli, mutta sittenkin minä nostin ankkurin ja kohotin purjeen ja ohjasin kaakkoa kohti. Me olisimme voineet myös kulkea luoteiseen, mutta etelän lauhkeammat tuulet herättivät minussa halun päästä lämpimämmille seuduille ja se sai minut tekemään päätöksen.
Kolmen tunnin aikana — muistan varsin hyvin, että oli sydänyö ja pimeämpi kuin mitä koskaan olen vesillä nähnyt — yltyi luoteistuuli kovaksi myrskyksi, ja minun oli jälleen pakko heittää ankkuri mereen.
Aamu alkoi sarastaa. Minä istuin paikallani kuoppasilmäisenä, valtameri vaahtosi valkeana, ja vene hyppi ylös ja alas ankkurin varassa. Joka hetki uhkasivat valkopäiset laineet täyttää veneemme vedellä. Vaahtoa ja hyrskettä pirskui niin paljon sisään, että minun täytyi alituisesti viskata vettä veneestä. Vaipat kastuivat lävitsensä. Kaikki muu oli läpimärkää, paitsi Maud, joka öljytakissaan, kumisaappaissaan ja merimieslakissaan oli aivan kuiva, vain kasvot ja kädet olivat hänellä kosteina. Pieni kihara pisti esiin lakin alta, ja sekin tietysti oli märkä. Hän auttoi minua väliin veneen tyhjentämisessä, hän viskasi rohkeasti vettä eikä välittänyt myrskystä. Kaikki on suhteellista, tuuli oli oikeastaan vain kovanpuoleinen, mutta meistä, jotka taistelimme henkemme edestä, se tuntui tosiaankin myrskyltä.
Me taistelimme tuon kylmän ja kolean päivän läpi, tuulen piestessä kasvojamme ja aaltojen hyrskyessä ympärillämme. Sitten tuli yö, mutta ei kumpikaan meistä nukkunut. Päivä valkeni, tuuli pieksi meitä yhä edelleen kasvoihin, aallot hyrskyivät samalla voimalla kuin ennenkin. Seuraavana yönä Maud väsymyksestä vaipui uneen. Minä levitin hänen ylitsensä öljytyn vaatteen. Hän oli verraten kuiva, mutta aivan kankea kylmästä. Minä pelkäsin hänen kuolevan yön aikana, mutta uusi päivä koitti jälleen, yhtä kylmänä ja kolkkona, taivas oli pilvessä niinkuin ennenkin, tuuli puhalsi kylmästi, ja aallot vyöryivät yhä yhtä korkealla.
En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Olin läpimärkä, ja minua paleli ytimiäni myöten, pikemmin olin kuollut kuin elävä. Ruumiini oli aivan jäykistynyt sekä rasituksesta että kylmyydestä, ja liikutellessani lihaksiani ne tuottivat minulle mitä hirveintä tuskaa, ja minun täytyi alituisesti niitä liikutella. Koko ajan me ajelehdimme koilliseen päin, suoraan pois Japanista, autiota Beringin merta kohti.
Ja kuitenkin me elimme, ja vene pysyi pystyssä ja tuuli entisessä voimassaan. Kolmannen päivän iltana se vielä enemmän yltyi. Aallon harja huuhtoi äkkiä veneen keulan yli, ja vene täyttyi neljännekselleen vedellä. Minä viskasin vettä kuin hullu. Nyt kun vesi painoi veneen syvemmälle veteen ja riisti siltä sen joustavuuden, oli vaara entistään suurempi, että uusi aalto voisi jälleen tunkeutua veneeseen. Ja tuollainen uusi huuhtelu tekisi meistä kerrassaan lopun. Saatuani veneen tyhjäksi vedestä oli minun pakko ottaa öljykangas Maudilta ja levittää se kokan yli. Ja hyvä se olikin, sillä se peitti kolmanneksen koko veneestä, ja kolmasti näinä lähimpinä tunteina se esti veden virtaamasta veneeseen, kun keula sukelsi aaltoihin.
Maud oli surkuteltavassa tilassa. Hän istui kyyryssä veneen pohjalla sinertävin huulin, ja hänen värittömistä kasvoistaan kävi ilmi, kuinka kovasti hän kärsi. Mutta hän katsoi sittenkin pelottomasti minuun, ja hänen huuliltaan kuului alati rohkaisevia sanoja.
Pahimmin tuuli varmaan raivosi sinä yönä, vaikka minulla ei ollut täyttä käsitystä siitä. Olin niin väsynyt, että torkuin istuallani perässä. Neljännen päivän aamuna oli tuuli hiljentynyt hiljaiseksi huminaksi, aallot asettuivat ja aurinko alkoi paistaa. Oi, tuo suloinen aurinko! Miten me lämmittelisimme jäykistyneitä jäseniämme sen lämmössä, kuinka me heräisimme uudestaan eloon aivan kuin pikku elukat tai madot rajuilman jälkeen! Me saatoimme jälleen hymyillä toisillemme, laskea leikkiä ja arvostella tilaamme valoisammalta kannalta. Ja kuitenkin oli tilamme jos mahdollista vielä entistä tukalampi. Me olimme nyt kauempana Japanista kuin lähtiessämme matkaanGhost-laivalta. Ja vain umpimähkään saatoin arvata, millä leveys- ja pituusasteella olimme. Olettaen että olimme kulkeneet noin kaksi mailia tunnissa seitsemänkymmentä tuntia kestäneessä myrskyssä, olimme joutuneet ainakin sataviisikymmentä mailia koilliseen. Mutta oliko tämä lasku oikea? Käsitykseni mukaan olisimme voineet kulkea neljäkin mailia tunnissa kahden asemesta. Ja siinä tapauksessa olimme vielä toiset sataviisikymmentä mailia kauempana.
Missä me olimme, siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta luultavaa oli, että olimmeGhostinläheisyydessä. Minä näin hylkeitä siellä täällä, ja milloin tahansa odotin, että joku hylkeenpyytäjälaiva tulisi näkyviin. Iltapuolella sellainen alus ilmestyikin taivaanrantaan, kun luoteistuuli taaskin oli alkanut puhaltaa. Mutta kuunari katosi varsin pian näkyvistä, ja me olimme taaskin yksin meren ympyränmuotoisella pinnalla.
Seurasi sitten sumuisia päiviä, jolloin Maudkin kävi alakuloiseksi eikä ainoatakaan rohkaisevaa sanaa kuulunut hänen huuliltaan; seurasi tyyniä päiviä, jolloin me ajelehdimme eteenpäin tuolla loppumattomalla lakeudella, jossa meren valtava suuruus painosti mieltämme ja me kummaksuen ajattelimme sitä ihmettä, joka piilee elämänkipinässä — sillä mehän elimme yhä ja taistelimme henkemme puolesta; seurasi lumiräntäisiä päiviä, tuulta ja lumituiskua, jolloin emme millään voimalla voineet pysyä lämpiminä; seurasi sateisia päiviä, jolloin täytimme vesisäiliömme märistä purjeista tippuvilla vesipisaroilla.
Ja alati minun rakkauteni Maudia kohtaan vain lisääntyi. Hän oli niin monipuolinen, hänen luonteessaan oli niin paljon eri vivahteita — hän oli oikea proteus-luonne, niinkuin minä häntä nimitin. Mutta tuon nimen, samoin kuin monet muutkin, minä annoin hänelle ajatuksissani. Rakkaudentunnustukseni pyöri tosin tuhansia kertoja huulillani, mutta minä tiesin, ettei aika ollut sopiva sellaisiin tunnustuksiin. Jollei muunkaan vuoksi, niin olisihan ollut kovin sopimatonta pyytää naiselta hänen rakkauttaan silloin, kun hän oli kokonaan riippuvainen toisen turvasta, kun toinen juuri koettaa kaikin tavoin pelastaa hänen henkeään. Kuinka arkaluontoinen meidän asemamme olikin, sekä tässä että muissakin suhteissa, niin voin kiitoksekseni mainita, että olin hienotunteinen, etten ainoallakaan katseella enkä ilmeellä ilmaissut rakkauttani hänelle. Me kohtelimme toisiamme kuin hyvät ystävät, ja päivä päivältä meistä tuli yhä paremmat toverit.
Minä ihmettelin suuresti sitä seikkaa, ettei hän osoittanut vähintäkään pelkoa eikä arkuutta. Mylvivä meri, heikko vene, myrskyt, kärsimykset, yksinäisyys — kaikki tuo, mikä olisi herättänyt pelkoa voimakkaimmankin naisen mielessä — näytti tuskin tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen, joka kuitenkin oli oppinut tuntemaan elämää ainoastaan sen suojatuimmalta ja keinotekoisimmalta puolelta, ja joka itse oli kuin tulta, kastetta ja sumua, lahjakas henki, jossa oli kaikkea sitä, mikä naisessa oli suloisinta, hellintä ja miellyttävintä. Hän oli sekä arka että ujo, mutta hänellä oli sielun voimaa. Perintönä oli hänellä heikko ruumis, mutta tämä heikkous painosti vain itse ruumista. Henki oli hänessä kokonaan hallitsevana, hän oli eteerinen olento — yhtä levollinen kuin hänen levolliset silmänsä — ja varma vaihtelevan maailmanjärjestyksen ikuisesta olemassaolosta.
Seurasi myrskypäiviä, myrskyisiä päiviä ja öitä, jolloin meri uhkasi meitä mylvivällä valkeudellaan ja tuuli lakkaamatta heitteli jättiläisvoimilla alustamme. Ja alituisesti me ajauduimme yhä kauemmaksi koilliseen. Kaikkein pahimman myrskyn pauhatessa, mitä olimme saaneet kestää, loin sattumalta katseeni suojapuolelle; aikomukseni ei ollut tähystellä mitään, olin vain väsynyt taistelemaan luonnonvoimia vastaan ja tahdoin vain ikäänkuin sanattomasti rukoilla ärtyneitä voimia, että ne lakkaisivat kiusaamasta meitä ja päästäisivät meidät rauhaan. Ja se mitä ensin näin, tuntui minusta suorastaan mahdottomuudelta. Valvottuani päiviä ja öitä yhtä mittaa olivat aivoni varmaan vain tuskasta ja kärsimyksestä sekaantuneet. Minä katsoin Maudiin, ikäänkuin päästäkseni selville ajasta ja paikasta. Nähdessäni hänen rakkaat, märät poskensa, hänen liehuvat suortuvansa ja rohkeat ruskeat silmänsä, vakuuttauduin, että en nähnyt harhanäkyjä. Sitten katsoin jälleen suojapuolelle ja näin taaskin kallioisen niemen kohoavan mustana ja korkeana ja paljaana, näin kallion juurella ärjyviä tyrskyjä, joista vesi suihkuna pärskyi kallion kuvetta vasten, näin mustan ja luoksepääsemättömän rannan, joka ulottui kauas luoteeseen, valkoisen vaahdon reunustaessa sitä leveänä vyönä.
"Maud", sanoin minä. "Maud."
Hän käänsi päätään ja näki saman kuin minäkin.
"Se ei voi olla Alaska?" huudahti hän.
"Ei, pahaksi onneksi", vastasin minä. "Osaatteko te uida?"
Hän pudisti päätään.
"En minäkään", sanoin. "Meidän täytyy siis päästä maihin muulla tavalla kuin uimalla — laskea vene johonkin kallionkoloon ja sitten nousta maihin. Mutta meidän täytyy toimia reippaasti, niin reippaasti kuin suinkin — ja varmasti."
Minä puhuin suurella luottamuksella; mutta hän tiesi, ettei minulla sitä sittenkään ollut, sillä hän katsoi levollisesti minuun ja sanoi:
"En ole vielä kiittänyt teitä kaikesta siitä, mitä olette tehnyt minun puolestani…"
Hän epäröi, ikäänkuin olisi etsinyt sanoja, joilla parhaiten olisi voinut ilmaista kiitollisuuttaan.
"No, entäs sitten?" sanoin minä kiivaasti, sillä en ollut oikein tyytyväinen siihen, että hän kiitti minua.
"Teidän pitää auttaa minua", sanoi hän hymyillen.
"Tunnustaa oikeaksi teidän kiitollisuudenvelkanne, ennenkuin te kuolette? En ensinkään. Emme me kuole. Me nousemme maihin tuon saaren rannassa ja elämme siellä aivan rauhallisesti ja hyvin, ennenkuin tämä päivä on lopussa."
Minä puhuin rohkeasti ja varmasti, mutta en itse uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin. En valehdellut pelosta. En pelännyt vähintäkään, vaikka olinkin aivan varma siitä, että kuolema kohtaisi minut noiden kuohuvien hyrskyjen ja kallioiden keskellä, joita kohti me nyt kuljimme suurella vauhdilla. Aivan mahdotonta oli nostaa purjeita ja päästä tuon rannan ohi. Tuuli kaataisi heti veneen, ja laineet huuhtoisivat sen yli samassa hetkessä, kun se laskeutuisi aallonpohjaan, ja sitäpaitsi laahautui purje vara-airoihin kiinnitettynä meidän edellämme meressä.
Niinkuin jo äsken sanoin — en pelännyt lainkaan kuolemaa omasta puolestani, mutta se ajatuskin, että Maudin täytyisi kuolla, teki minut aivan hervottomaksi. Mielikuvituksessani näin hänet murskautuneena kallioita vasten, ja se oli liian hirveää. Koetin pakottaa itseäni ajattelemaan, että pääsisimme onnellisesti maihin, ja siksi en sanonut mitä uskoin, vaan mitä minä hartaimmin toivoin.
Minua kauhistuttikin ajatella tätä hirveää kuolemaa, ja hetkeksi iski päähäni se hurja ajatus, että riistäisin Maudin syliini ja heittäytyisin veneestä mereen. Mutta sitten päätin odottaa ja vasta viime hetkessä, kun meillä ei enää olisi mitään pelastuksen mahdollisuutta, tahtoisin painaa hänet syliini, tunnustaa hänelle rakkauteni, hypätä epätoivoissani mereen ja kuolla yhdessä hänen kanssaan.
Vaistomaisesti me siirryimme lähemmäksi toisiamme veneen pohjalla. Minä tunsin Maudin käden omassani. Ja sitten me odotimme loppua sanomatta sanaakaan toisillemme. Aivan ohitsemme kulki tuulenpuuska pitkin kallioisen niemen vasenta reunaa, ja minä tähystelin sinne toivoen, että virta tai rannasta kuohahtava laine ajaisi meidät ohi, ennenkuin joutuisimme keskelle hyrskyjä.
"Kyllä me tästä suoriudumme", sanoin minä luottavasti, vaikka tiesinkin, etteivät nuo sanat voineet pettää meitä kumpaistakaan.
"Tuhat tulimmaista — me selviydymme tästä sittenkin!" huudahdin viisi minuuttia myöhemmin.
Mieleni oli niin kiihottunut, että kirous pääsi huuliltani — luullakseni ensimmäinen kirous eläissäni, jollei kiroukseksi ole luettava niin viatonta sanaa kuin "pahus", jota joskus nuoruudessani käytin.
"Antakaa anteeksi", sanoin minä.
"Teidän sananne saivat minut uskomaan, että tarkoititte täyttä totta", sanoi hän heikosti hymyillen. "Minä tiedän nyt, että me todellakin selviydymme tästä."
Olin huomannut kaukaisen niemen kallion uloimman huipun toisella puolella, ja kun me nyt tähystelimme sitä kohti, niin näimme siellä syvän lahdelman, jonka ranta yhä laajeni ja kasvoi silmiemme edessä. Samassa kajahti korviimme voimakas, yhtämittainen haukunta. Se kuulosti melkein yhtä voimakkaalta kuin kaukainen ukkonen, ja ääni tuli suoraan tuulen alta, voittaen hyrskyjen pauhinan ja kulkien myrskyä vastaan. Kuljettuamme niemen ohi näimme koko lahdelman edessämme, puolikuunmuotoisen kaaren, jonka valkoista hiekkarantaa vasten aallot hyrskyivät. Rannassa oli kymmentuhansittain hylkeitä, ja niiden ukkosenvoimainen haukunta oli meidän korviimme kajahtanut.
"Hylkeitten pesä!" huudahdin minä. "Nyt me luultavasti olemme pelastuneet. Täällä on varmaan lähiseutuvilla risteilijöitä ja vartiomiehistöjä, jotka pitävät hylkeitä silmällä, jotta ei pyydystettäisi luvattomilla ajoilla. Mahdollisesti on joku hylkeenpyyntiasemakin lähellä." Mutta tarkasteltuani hyrskyä, joka vyöryi vasten rantaa, sanoin minä: "Kova paikka tässäkin on edessä, vaikkei yhtä paha kuin äskeinen. Mutta jos kohtalo on meille suopea, niin kuljemme vielä seuraavankin niemen ohi ja pääsemme johonkin aivan suojattuun rantaan, jossa voimme nousta maihin kastamatta edes jalkojamme."
Ja kohtalo oli meille suopea. Molemmat niemet olivat aivan samassa linjassa kuin lounaistuulikin, mutta kun onnellisesti olimme päässeet toisenkin ohi — sivuutimme sen aivan peloittavan läheltä — niin näimme vielä kolmannenkin niemen, sekin oli samassa linjassa kuin tuuli ja molemmat edelliset. Mutta välillä oli lahdelma! Se tunkeutui syvälle maahan, ja virta kuljetti meitä nopeasti niemen suojaan. Täällä vesi oli tyyntä, vain hiljaiset, raskaat mainingit vierivät, ja minä nostin ankkurin ylös ja aloin soutaa. Niemestä ranta teki polvekkeen, joka kulki yhä enemmän etelää ja länttä kohden, ja lopulta löysimme lahdenpohjukan, pienen suojatun valkaman, jossa vesi oli tyyntä kuin lammessa, silloin tällöin vain hienot tuulen väreet karahtelivat sen pinnalla, kun myrsky kohisten syöksähti alas kalliojyrkänteitä, jotka kohosivat noin sadan jalan päässä maan puolella.
Täällä ei ollut hylkeitä. Veneen pohja törmäsi kovaa rantahiekkaa vasten. Minä hyppäsin veneestä ja ojensin käteni Maudille. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi minun rinnallani. Kun päästin irti hänen kätensä, tarttui hän nopeasti käsivarteeni kiinni. Samassa minä horjahdin ja olin vähällä kaatua kumoon. Se johtui ihmeeksemme siitä, ettemme enää olleet liikkeessä. Me olimme olleet liian kauan kiikkuvalla merellä, että liikkumattomalla ja vakavalla maalla kadotimme tasapainomme. Me oletimme kai, että ranta kohoaisi ja laskeutuisi, että kallioseinät keinuivat edestakaisin samoin kuin veneen reunat, ja kun me vaistomaisesti pingoittaen hermojamme odotimme näitä liikkeitä, niin emme voineetkaan pysyä pystyssä, kun niitä ei ollut olemassa.
"Minun täytyy käydä istumaan", sanoi Maud naurahtaen hermostuneesti ja tehden kädellään liikkeen joka ilmaisi, että häntä pyörrytti, ja hän kävi heti maahan istumaan.
Minä kiinnitin veneen ja istahdin sitten hänen viereensä. Sillä tavalla me jouduimme Kokeilusaarelle, joksi me tätä saarta sittemmin nimitimme, maakipeinä pitkällisen merimatkamme jälkeen.
Yhdeksäskolmatta luku
"Mieletöntä!" huudahdin minä harmistuneena.
Olin purkanut tavarat veneestä ja kantanut ne rantaan, jonne olin alkanut laittaa leiripaikkaa. Rannalla oli hiukan ajopuita, ja kun silmäni osuivat kahvipurnukkaan, jonka olin ottanut mukaanGhost-laivasta, tulin ajatelleeksi tulta.
"Kurja hullu!" jatkoin minä.
Mutta Maud sanoi: "Hiljaa, hiljaa!" lempeän moittivalla äänellä ja kysyi sitten, miksi minä haukuin itseäni hulluksi ja mielettömäksi.
"Ei ainoatakaan tulitikkua!" valitin minä. "En ainoatakaan ole ottanut mukaan, ja nyt saamme olla ilman kahvia, keittoa, teetä ja ihan kaikkea!"
"Eikö Robinson Crusoe hieronut kahta puupalasta vastatusten saadakseen tulta?" sanoi hän hitaasti.
"Mutta minä olen lukenut lukemattomista haaksirikkoutuneista, jotka turhaan ovat sitä yrittäneet", vastasin minä. "Mieleeni muistuu Winters, eräs sanomalehtimies, joka oli käynyt Alaskassa ja Siperiassa. Tapasin hänet kerran Bibelot-klubissa, ja hän kertoi meille, miten hän oli koettanut saada tulta hieromalla kahta puuta vastatusten. Se oli hyvin huvittavaa. Hän kertoi erinomaisen hyvin, mutta koe ei onnistunut. Muistan aivan selvästi hänen loppusanansa. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun hän sanoi: 'Hyvät herrat — Tyynen meren asukkaille se ehkä onnistuu, malaijilaiset voivat sen tehdä, mutta uskokaa minua; valkoinen mies ei siihen kykene.'"
"No niin, olemmehan me niin kauan tulleet toimeen ilman tulta", sanoi Maud reippaasti. "Enkä minä ymmärrä, miksikä me emme edelleenkin tulisi toimeen ilman sitä."
"Mutta ajatelkaahan kahvia!" huudahdin minä. "Ja se on hyvää kahvia, sen minä tiedän. Otin sen Susi-Larsenin omasta varastosta. Katsokaahan noita mainioita puita!"
Minun täytyy myöntää, että kaipasin äärettömästi kahvia. Eikä kestänyt niinkään kauan, ennenkuin pääsin selville siitä, että kahvi kuului Maudinkin heikkouksiin. Sitä paitsi olimme niin kauan eläneet vain kylmällä ruoalla, että olimme aivan jäykistyneet sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Lämmin juoma olisi vaikuttanut ihmeen hyvää. Mutta minä lakkasin valittamasta ja aloin valmistaa Maudille telttaa purjeesta.
Luulin, että se kävisi hyvin helposti, kun minulla oli airot, masto, puomi ja purjevarpa, puhumattakaan kaikista nuorista ja köysistä. Mutta kun minulta puuttui kokonaan kokemusta, enkä voinut tehdä kerrassaan mitään kokeilematta, joten jokainen onnistunut yritys oli suorastaan kuin jokin keksintö, niin oli päivä kulunut loppuun, ennenkuin sain suojuksen valmiiksi. Sitten alkoi yöllä sataa, vesi virtasi telttaan, ja Maudin oli pakko etsiä suojaa veneestä.
Seuraavana aamuna kaivoin syvän ojan teltan ympärille, ja tuntia myöhemmin puhalsi äkkiä kova tuulispää kalliolta, raastoi teltan rikki ja viskasi sen hiekkaan noin kolmenkymmenen yardin päähän.
Maud nauroi alakuloiselle ilmeelleni, ja minä sanoin:
"Heti kun tuuli asettuu, lähden tutkimaan saarta. Täällä on varmaan jossakin hylkeenpyyntiasema ja ihmisiä. Ja laivoja käy tietysti siellä. Jokin hallitus suojelee aivan varmaan kaikkia näitä hylkeitä. Mutta minä tahdon järjestää teidän olonne jotakuinkin mukavaksi, ennenkuin lähden matkaan."
"Minä tahtoisin mieluummin seurata teidän mukananne", vastasi Maud.
"Parempi, jos te jäisitte tänne. Teillä on ollut jo kylliksi kärsimyksiä. Ihme ja kumma, että olette vielä hengissä. Eikä ole lainkaan hupaista soutaa ja purjehtia sateessa. Te tarvitsette lepoa, ja siksi minä toivoisin, että jäisitte tänne."
Hänen kauniit silmänsä himmenivät. Ikäänkuin jotakin kosteaa olisi noussut niihin, ja hän painoi ne samassa maahan ja käänsi päänsä poispäin.
"Minä tahtoisin mieluummin seurata mukananne", sanoi hän hiljaisella äänellä, melkein rukoilevasti. "Minä voisin ehkä hiukan auttaa teitä —", hänen äänensä värähti heikosti. "Ja jos teille tapahtuisi jotakin, — ajatelkaahan, miten minun sitten kävisi täällä yksin."
"Oi, minä aion olla hyvin varovainen", vastasin minä. "En kulje kauemmaksi, kuin että voin palata ennen pimeän tuloa. Niin, tarkoin punniten arvelen todellakin, että teidän on paljon parempi jäädä tänne nukkumaan, lepäämään ja laiskottelemaan."
Hän kääntyi minun puoleeni ja katsoi minua silmiin. Hänen katseensa oli luja ja lempeä.
"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä!" sanoi hän ihmeen vienosti.
Olin päättänyt kieltää ja pudistin päätäni. Mutta hän odotti sittenkin ja katseli minua. Minä yritin sanoin ilmilausua kieltoni, mutta epäröin vielä. Samassa näin ilonsäteen säihkyvän hänen silmissään ja tiesin olevani voitettu. Aivan mahdotonta oli kieltää enää tämän jälkeen.
Tuuli asettui iltapuolella, ja me valmistuimme lähtemään matkaan seuraavana aamuna. Oli aivan mahdoton lähteä löytöretkelle sisemmälle saareen suojapaikastamme, sillä kallionkyljet kohosivat pystysuorina rannasta, ja lahden molemmissa päissä ne nousivat yhtä pystysuorina merestä.
Aamu sarasti. Se oli pimeä ja pilvinen, mutta tyyni. Heräsin jo varhain ja laitoin veneen kuntoon.
"Tyhmeliini! Hupsu… Halloo!" huusin minä, kun luulin voivani herättää Maudin. Mutta tällä kertaa minä huusin ilosta ja pyörin avopäisenä rannalla teeskennellen epätoivoa.
Hän pisti päänsä esiin purjeen kulman alta.
"Mikäs nyt?" kysyi hän unisesti, mutta etupäässä uteliaasti.
"Kahvia!" huusin minä. "Mitäpä sanoisitte kahvikupista? Lämpimästä kahvista? Oikein kiehuvan kuumasta?"
"Hyvä ihme, kuinka te peloititte minua!" sanoi hän. "Ja kuinka julma te olette! Olen juuri koettanut hillitä mieltäni voidakseni olla iloinen ilman kahviakin, ja sitten te turhilla toiveilla hävitätte kaikki."
"Katsokaahan tänne!" sanoin minä.
Kallion kolosta minä keräsin hiukan kuivia oksia ja risuja ja taitoin ne pieniksi paloiksi. Sitten repäisin lehden muistikirjastani ja otin patruunan esille ampumavaralaatikosta. Poistettuani tulpan veitsellä kaadoin ruudin litteälle kivelle. Irrotin sitten nallin patruunasta ja asetin ruudin päälle. Nyt oli kaikki valmista. Maud katseli toimiani teltasta. Pitäen vasemmalla kädelläni kiinni paperista iskin nallia isolla kivellä, joka minulla oli oikeassa kädessä. Paksu savu alkoi tupruta, sitten syttyi liekki, paperin epätasainen sivu oli syttynyt tuleen.
Maud taputti käsiään ilosta huudahtaen: "Prometeus!"
Mutta minä olin liian kiintynyt toimeeni voidakseni yhtyä hänen iloonsa. Heikkoa liekkiä tuli huolellisesti hoitaa, jotta se pysyisi elossa. Minä ylläpidin sitä lastuilla ja tikuilla, kunnes se vihdoin alkoi paukkua tarttuen pienempiin lastuihin ja tikkuihin. En ollut ottanut edeltäpäin lukuun sitä mahdollisuutta, että joutuisimme asumattomalle saarelle, eikä meillä ollut minkäänlaisia keittoastioita, mutta aluksi käytin rautakauhaa, jolla me viskasimme vettä veneestä, ja myöhemmin kun toinen säilykepurkki toisensa jälkeen tyhjeni, saimme koko runsaan kokoelman keittoastioita.
Minä keitin vettä, mutta Maud valmisti itse kahvin. Oi, millaista kahvia! Minä puolestani avustin aamiaista säilytetyllä lihalla, joka oli muhennettu yhdessä laivakorppujen ja veden kanssa. Aamiainen onnistui aivan erinomaisesti, ja me istuimme tulen ääressä paljon kauemmin kuin innokkaat tutkimusmatkailijat tavallisesti tekevät, maistelimme kuumaa, mustaa kahviamme ja puhelimme olostamme.
Minä vakuutin, että löytäisimme hylkeenpyyntiaseman jossakin lahdelmassa, sillä minä tiesin, että hylkeitten pesäpaikkoja vartioitiin siten Beringin meren varrella. Mutta Maud väitti — luullakseni valmistaaksensa minua pettymykseen, jos se nyt siksi todellakin kääntyisi — että me olimme joutuneet tuntemattomalle hyljepaikalle. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella ja tuli oikein iloiseksi koettaessaan väitellä vakavasti.
"Jos te olette oikeassa", sanoin minä, "niin täytyy meidän luultavasti jäädä tänne koko talveksi. Meidän ruokavaramme eivät voi riittää niin pitkälle, mutta onhan täällä hylkeitä. Syksyllä ne lähtevät matkoihinsa, joten minun täytyy ruveta keräämään meille lihavaroja. Ja sitten on rakennettava majoja ja koottava puita. Meidän täytyy myös sulattaa hylkeenrasvaa, saadaksemme valoa, kun tulee pimeä. Niin, me saamme työtä yllin kyllin, jos saari todellakin on asumaton. Mutta minä tiedän, ettei se ole."
Maud oli kuitenkin oikeassa. Me purjehdimme hyvässä tuulessa pitkin rantoja, tutkimme kiikarilla lahden pohjukoita ja nousimme silloin tällöin maihin, mutta emme löytäneet vähintäkään jälkeä ihmisistä. Huomasimme kuitenkin, että me emme olleet ensimmäisinä tulleet Kokeilusaarelle. Korkealta rannalta, läheisimmän lahden pohjukasta, löysimme murskaantuneen veneen jäännöksiä. Se oli hylkeenpyytäjävene, sen saattoi selvästi nähdä, sillä hankojen ympärille oli kierretty köysipalmikko, keulassa oli pyssyteline ja veneen laidassa näkyi vielä epäselvästi valkoisella värillä maalattu nimiGazelle N:o 2. Vene oli varmaan maannut siellä kauan, sillä se oli puolillaan hiekkaa, ja pirstaantuneet lankut olivat mustuneet, jommoiseksi puu muuttuu kauan maattuaan ulkoilmassa. Perässä oli pyssy ja merimiespuukko, jonka terä oli taittunut ja niin ruostunut, että tuskin saattoi nähdä mikä se oli.
"He ovat lähteneet täältä", sanoin minä iloisesti. Mutta sydäntäni ahdisti ja mieleeni nousi aavistus, että varmaan jossakin rannalla oli valjenneita ihmisluitakin.
En tahtonut masentaa Maudin mieltä sellaisella löydöllä, ja siksi me jälleen palasimme veneeseemme ja kiersimme saaren koillispään ympäri. Eteläisellä puolella ei ollut rantaäyräitä, ja varhain iltapuolella olimme kulkeneet tuon mustan niemen ohi ja purjehtineet aivan ympäri koko saaren. Minä arvioin sen olevan viisikolmatta mailia ympärimitaten ja sen leveyden vaihtelevan kahden ja viiden mailin välillä. Täsmällisemmin saatoin laskea, paljonko hylkeitä siellä oli — niitä oli varmaan parisataa tuhatta. Saaren lounaiskärki oli korkein, ja siitä se vähitellen laskeutui alemmaksi, niin että koillinen ranta kohosi vain pari jalkaa meren yläpuolelle. Lukuunottamatta meidän pientä lahdelmaamme viettivät muut rannat noin puolen mailin alalla loivasti taaksepäin muodostaen niin sanoakseni kivisiä niittyjä, joissa siellä täällä kasvoi sammalta ja tundraruohoa. Tänne hylkeet vetäytyivät, ja vanhat koirashylkeet vartioivat haaremejaan, nuorten pysytellessä erillänsä.
Sen tarkempaa kuvausta ei maksa vaivaa antaa Kokeilusaaresta. Paikoin kostea ja soinen, paikoin louhikkoinen ja kivikkoinen; myrskytuulet raivosivat siellä alituisesti, laineet hyrskyivät sen rantoja vasten, ja kahdensadan tuhannen hylkeen haukunta kajahti vähänväliä korvissamme; se oli tosiaankin surkea olinpaikka. Maud, joka oli valmistanut minua tähän pettymykseen ja kaiken päivää oli ollut iloisella ja hyvällä mielellä, kadotti rohkeutensa saavuttuamme omaan rantaamme. Hän koetti uljaasti sitä salata, mutta sytyttäessäni tulen uudestaan palamaan tiesin hyvinkin, että hän teltassa painoi päänsä vaippoihin ja koetti siten tukahduttaa nyyhkytyksensä.
Nyt minun vuorostani piti olla iloinen, ja minä näyttelin osaani parhaan kykyni mukaan. Tein sen niin suurella menestyksellä, että hymy palasi hänen silmiinsä ja laulu kajahti jälleen hänen huuliltaan. Hän lauloi todellakin minulle ennen maatapanoaan. Ensimmäistä kertaa vasta kuulin hänen laulavan, ja minä makasin tulen ääressä ja kuuntelin ihastuneena, sillä kaikin puolin hän oli täysi taiteilija, ja vaikkei hänen äänensä ollutkaan vahva, niin se oli sen sijaan suloinen ja tunteellinen.
Minä nukuin edelleen öisin veneessä, makasin kauan aikaa valveilla ja katselin pitkästä aikaa ensi kerran taas tähtiä ja mietin meidän oloamme. Susi-Larsen oli ollut aivan oikeassa. Minä olin seisonut kokonaan isäni jaloilla. Notaarini ja asianajajani olivat hoitaneet omaisuuttani. Minä itse en ollut edesvastuussa mistään.Ghostissaolin vasta oppinut vastaamaan teoistani. Ja ensimmäistä kertaa olin nyt edesvastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä edesvastuu oli minulle vakavampi kuin mikään muu, sillä olihan hän ainoa nainen koko maailmassa — ainoa pikku nainen, niinkuin minulla oli tapana ajatuksissani häntä nimittää.
Kolmaskymmenes luku
Oli aivan luonnollista, että me nimittäisimme saarta Kokeilusaareksi. Kaksi viikkoa kului meiltä majan rakentamiseen. Maud tahtoi välttämättä auttaa minua, ja minä olisin voinut vaikka itkeä nähdessäni hänen haavoittuneet ja veriset kätensä. Ja kuitenkin minä samalla olin ylpeä hänestä. Olihan siinä jotakin sankarimaista, että tämä hienosti sivistynyt nainen kesti meidän hirveät kärsimyksemme ja vähäisillä voimillaan suoritti talonpoikaisnaisen töitä. Hän kokosi kiviä, joista minä rakensin majan seinät, eikä hän ollut kuulevinaankaan, kun pyysin häntä jättämään sen työn sikseen. Joskus hän kuitenkin suostui suorittamaan kevyempiä töitä, keittämään ruokaa ja keräämään ajopuita ja sammalia talvitarvettamme varten.
Majan seinät kohosivat vaivalloisesti, mutta kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes katonkattamiskysymys nousi eteen. Mitä hyötyä oli noista neljästä seinästä ilman kattoa? Ja mistä katto voitaisiin tehdä? Tosin oli olemassa kolme vara-airoa. Ne kelpaisivat katonkannattimiksi, mutta mistä saataisiin peite niiden päälle? Sammal ei siihen kelvannut. Tundraruoho oli epäkäytännöllistä. Purje tarvittiin venettä varten, ja öljykangas oli alkanut vuotaa.
"Winters peitti majansa hylkeennahoilla", sanoin minä.
"Onhan täällä hylkeitä", vastasi Maud.
Seuraavana päivänä alkoi pyydystys. En osannut lainkaan ampua, mutta minun onnistui kuitenkin saada selkoa miten se oli tehtävä. Ja kun olin hukannut kolmekymmentä patruunaa kolmea hyljettä kohti, niin huomasin, että ampumavarat loppuisivat, ennenkuin olisin saavuttanut tarpeellista taituruutta. Olin myöskin käyttänyt kahdeksan patruunaa tulen sytyttämistä varten, ennenkuin keksin sen keinon, että laitoin märästä sammalesta aitauksen hehkuvien hiilien ympärille, eikä laatikossa ollut enää kuin toista sataa patruunaa jäljellä.
"Meidän täytyy tappaa nuijalla hylkeitä", selitin minä, huomattuani kuinka kehno ampuja olin. "Olen kuullut hylkeenpyytäjien puhuvan hylkeitten nuijimisesta."
"Ne ovat niin kauniita", sanoi Maud. "Minun on mahdoton sietää sitä ajatusta, että niitä kohdeltaisiin niin julmasti. Sehän olisi suorastaan raakaa — aivan toista on ampua niitä."
"Mutta me tarvitsemme katon majaamme", vastasin minä äreästi. "Talvi tulee pian. Meidän tai hylkeiden henki on nyt kysymyksessä. Pahaksi onneksi ei meillä ole kylliksi ampumavaroja, mutta luulenpa myöskin, että ne kärsivät vähemmän nuijimisesta kuin lukemattomista ampumahaavoista. Ja minä tietysti pidän huolta nuijimisesta."
"Sitähän minä juuri…", alkoi hän innolla, mutta keskeytti äkkiä hämillään lauseensa.
"Mutta tietysti — jos te tahdotte mieluummin…", sanoin minä.
"Mitä minä sitten voin tehdä?" sanoi hän lempeästi, ja hänen äänestään saatoin päättää, että hän aikoi pyytämällä saada sydämeni heltymään.
"Koota ajopuita ja keittää ruokaa", vastasin minä nopeasti.
Hän pudisti päätään. "Teidän on vaarallista yksin tehdä tuollaisia kokeita."
"Kyllä minä tiedän, kyllä tiedän", sanoi hän minun koettaessani väittää vastaan. "Minä en ole muuta kuin heikko nainen, mutta juuri minun apuni voi pelastaa teidät vaarasta."
"Mutta nuijiminen?" sanoin minä.
"Sen te tietysti saatte hoitaa. Minä tulen luultavasti huutamaan.Mutta minä katson syrjään, kun…"
"Kun on vaara suurin", lisäsin minä nauraen.
"Minä päätän itse milloin tahdon katsoa, milloin en", vastasi hän kopeasti.
Seurauksena oli se, että hän tuli minun mukanani seuraavana aamuna. Minä soudin viereiseen lahteen aivan rantaäyräälle saakka. Kaikkialla ympärillämme vedessä oli hylkeitä, ja rannalta kuului haukuntaa tuhansista kidoista, joten meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme ääntä.
"Minä tiedän, että hylkeenpyytäjillä on tapana nuijia niitä", sanoin minä koettaen rohkaista omaa mieltäni. Ja minä katselin epäröivästi isoa koirashyljettä, joka noin kolmenkymmenen jalan päässä meistä oli kohonnut etukäpäliensä varaan ja tuijotti lakkaamatta minuun. "Mutta kysymys on nyt vain: millä tavalla niitä nuijitaan?"
"Kerätään tundraheinää ja katetaan sillä maja", sanoi Maud.
Hän oli tästä yrityksestä yhtä levoton kuin minäkin, ja meillä oli tosiaankin syytä pelkoomme, kun läheltä näimme niiden kiiluvat torahampaat ja koiramaiset kuonot.
"Minä olen aina luullut, että hylkeet pelkäisivät ihmisiä", sanoin minä. "Ja mistäpä tiedän, etteivät ne pelkäisikin", lisäsin heti sen jälkeen, soudettuani vielä pari aironvetoa rantaa pitkin. "Jos minä nyt nousisin aivan pelotta maihin, niin ehkäpä ne pakenisivat, niin etten saisi kiinni ainoatakaan."
Minä epäröin yhä edelleen.
"Olen kerran kuullut kerrottavan miehestä, joka joutui keskelle metsähanhiparvea", sanoi Maud. "Ja ne tappoivat hänet."
"Hanhetko?"
"Niin, hanhet. Veljeni kertoi sen minulle, kun olin pieni tyttö."
"Mutta minä tiedän, että on tapana nuijia hylkeitä", intin minä itsepäisesti.
Päinvastoin kuin mitä Maud tarkoitti, tekivät hänen sanansa minut aivan hurjaksi, ja minä päätin tehdä yrityksen. Enhän voinut näyttää hänelle olevani pelkuri.
"Tässä me voimme laskea maihin", sanoin minä ja huopasin toisella airolla, niin että keula kääntyi rantaan.
Nousin veneestä ja lähestyin rohkeasti pitkäharjaista koirashyljettä, joka makasi naaraittensa keskellä. Minulla oli kädessä tavallinen nuija, jolla soutajat tappavat harppuunalla haavoitettuja hylkeitä. Nuija oli vain puolentoista jalan pituinen, ja suuressa tyhmyydessäni ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että ne nuijat, joilla pesäpaikoilla tapetaan hylkeitä, ovat neljän tai viiden jalan pituisia. Naaraat väistyivät tieltäni, ja minä tulin yhä lähemmäksi koirasta. Se kohosi äkäisesti etukäpälilleen. Se oli noin kahdentoista jalan päässä minusta. Minä astuin rohkeasti eteenpäin, odottaen että se milloin tahansa kääntyisi ja juoksisi karkuun.
Kun me olimme vain kuuden jalan päässä toisistamme, iski päähäni kauhea ajatus: mitäpä, jollei se pakenekaan! No, silloin minä tietysti iskisin sitä nuijalla. Kauhuissani olin unohtanut, että olin tullutkin sinne pyytämään hylkeitä enkä karkoittamaan niitä pakosalle. Samassa hylkeen kurkusta nousi kuorsaava mörinä ja se hyökkäsi minua vasten. Sen silmät kiiluivat, kita oli selkosen selällään, ja hampaat loistivat peloittavan valkeina. Vähääkään häpeämättä minä tunnustan, että käännyin ympäri ja aloin juosta pakoon. Hylje juoksi kömpelösti, mutta nopeasti. Se oli vain kahden jalan päässä minusta, kun hyppäsin veneeseen, ja kun työnsin sen toisella airolla vesille, tarttui hylje hampain aironlapaan. Paksu puu murskautui kuin munankuori. Maud ja minä katsoimme ihmeissämme toisiimme. Silmänräpäyksen kuluttua se oli sukeltanut veneen alle ja tarttunut hampain köliin kiinni pudistaen raivoisasti alustamme.
"Herranen aika!" sanoi Maud. "Käännytään pois."
Minä pudistin päätäni. "Minä voin tehdä mitä muutkin, ja minä tiedän, että toiset ovat nuijineet hylkeitä. Mutta taitaa olla parasta jättää koiraat rauhaan."
"Minä toivoisin, että jättäisitte kaikki rauhaan", sanoi hän.
"Vai niin — älkää nyt vain sanoko: 'Oi, olkaa niin hyvä'!" huudahdin minä melkein ärtyisellä äänellä.
Hän ei vastannut mitään, ja minä tiedän, että ääneni sävy varmaan oli loukannut häntä.
"Antakaa anteeksi", sanoin minä — tai pikemmin huusin täyttä kurkkua, jotta ääneni pääsisi kuuluville keskellä hylkeitten hirveää melua. "Jos tahdotte, niin käännytään takaisin, mutta suoraan sanoen, minä mieluummin olisin sitä tekemättä."
"Älkää koettakokaan väittää, että teillä on ollut huono onni siksi, että teillä on nainen matkassanne", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. Ja minä tiesin, että hän oli täydellisesti leppynyt.
Minä soudin pari sataa jalkaa rantaa pitkin rauhoittaakseni hermojani, sitten laskin taaskin rantaan.
"Olkaa varovainen", huusi hän jälkeeni.
Minä nyökkäsin ja astuin eteenpäin hyökätäkseni lähimmän haaremin kimppuun. Kaikki kävi hyvin, kunnes tähtäsin nuijallani erästä naarasta päähän, joka makasi hiukan erillään toisista, ja iskin syrjään. Se murahti äkäisesti ja koetti paeta. Minä astuin lähemmäksi ja iskin uudelleen, mutta tällä kertaa satutin sitä kylkeen enkä päähän.
"Varokaa!" kuulin Maudin huutavan.
Innoissani en ollut kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun, ja kun katsahdin ylös, näin haaremin hallitsijan hyökkäävän minua kohti. Taaskin pakenin veneeseen hylkeen ajaessa minua takaa. Mutta sillä kertaa ei Maud pyytänyt minua lähtemään pois.
"Minun luullakseni olisi parempi, jos te jättäisitte kaikki haaremit rauhaan ja sen sijaan kävisitte yksinäisten, rauhallisten hylkeitten kimppuun", sanoi Maud. "Olen varmaan joskus lukenut niistä. Muistaakseni tohtori Jordanin kirjassa. Nuo koiraat ovat liian nuoria, jotta niillä olisi omat haareminsa. Hän nimitti niitä varmaan holostjakeiksi tai joiksikin senkaltaisiksi. Ja jos me voisimme saada selkoa siitä, missä ne asustavat…"
"Minusta tuntuu, kuin teidän taistelunhalunne olisi herännyt", sanoin minä nauraen.
Hän punastui kovasti. "Minä myönnän, että tappio on minulle yhtä vastenmielistä kuin teillekin, vieläkin vastenmielisempää kuin noiden kauniiden ja vaarattomien elukoiden tappaminen."
"Kauniiden!" sanoin minä naureskellen. "Minä en yhtään ymmärrä mitä kaunista noissa pedoissa on, jotka vaahtoavin suin ajavat minua takaa."
"Se riippuu teistä", sanoi hän nauraen. "Te ette ollut kyllin pitkän välimatkan päässä. Jos teidän ei olisi ollut pakko tulla niitä niin lähelle…"
"Kas, siinä se juuri onkin!" huudahdin minä "Minä tarvitsen pitempää nuijaa. Ja tässä on murtunut airo juuri parhaaseen tarpeeseen."
"Mieleeni muistuu nyt juuri, että kapteeni Larsen kertoi minulle, mitenkä he tappavat hylkeitä niiden pesäpaikoilla. He ajavat niitä jonkin matkaa maihin pienissä parvissa, ennenkuin he tappavat ne."
"Enpä haluaisi ajaa takaa ainoatakaan näiden haaremien asukkaista", panin minä vastaan.
"Mutta onhan siellä myöskin holostjakkeja", sanoi Maud. "Holostjakit pysyttelevät erillään, ja tohtori Jordan sanoo, että haaremien välissä kulkee teitä, ja niin kauan kuin holostjakit pysyttelevät näillä teillä, antavat vanhat koiraat niiden olla rauhassa."
"Tuossa tulee nyt juuri eräs", sanoin minä ja osoitin kädelläni nuorta koirashyljettä vedessä. "Pidetään sitä silmällä ja seurataan sen jäljissä, jos se nousee rannalle."
Hylje ui suoraan rantaan ja kapusi ylös kahden haaremin välistä aukkoa myöten; niiden hallitsijat päästivät tosin varoittavia huutoja, mutta eivät kuitenkaan käyneet sen kimppuun. Me näimme sen hitaasti jatkavan matkaansa ylös maihin, luovien haaremipaikkojen välitse, luultavasti pysytellen tarkalleen tiellä.
"Tästä se varmaan käy", sanoin minä ja nousin veneestä. Mutta minä myönnän, että sydän nousi kurkkuun ajatellessani, että minun tuli astua tämän suunnattoman joukon läpi.
"Olisi kai viisainta kiinnittää vene", sanoi Maud.
Hän oli noussut minun jäljissäni, ja minä katsoin ihmeissäni häneen.
Hän nyökkäsi lujasti päätään. "Niin, minä aion seurata teidän mukananne, siksi on parasta, että kiinnitätte veneen ja myöskin annatte minulle nuijan."
"Käännytään takaisin", sanoin minä alakuloisesti. "Eiköhän tundraruohokin kelpaa, kun siksi tulee."
"Kyllä te tiedätte, ettei siitä ole mihinkään", kuului vastaus."Astunko edellä?"
Kohauttaen olkapäitäni, mutta sydämessäni ihaillen hänen rohkeuttansa annoin murtuneen airon hänelle ja itse otin toisen. Hermostuneina ja levottomina me läksimme astumaan. Kerran Maud huudahti peloissaan, kun yksi naaraista uteliaasti nuuski hänen toista jalkaansa, ja usean kerran minä kiiruhdin askeliani samasta syystä. Mutta paitsi varoittavia yskimisiä ei käynyt vähintäkään vihamielisyyttä ilmi. Tällä pesäpaikalla ei luultavasti koskaan ollut käynyt pyytäjiä, ja sen vuoksi hylkeet olivat sekä hyväntahtoisia että pelottomia.
Mutta keskellä parvea vallitsi hirveä jymy. Se oli melkein lyödä korvat lukkoon. Minä pysähdyin ja hymyilin rohkaisevasti Maudille, sillä olin pikemmin rauhoittunut kuin hän. Minä näin, että hän yhä pelkäsi hirveästi. Hän tuli aivan minun luokseni ja huusi:
"Minua peloittaa aivan kauheasti!"
Mutta minä en pelännyt. Vaikka en ollut vielä täysin selvillä tästä uudesta aikeestamme, niin oli hylkeitten levollisuus rauhoittanut minutkin. Maud vapisi pelosta.
"Minä samalla pelkään enkä kuitenkaan pelkää", änkytti hän kalisevin hampain. "Minun surkea ruumiini pelkää, mutta en minä itse."
"Kaikkihan käy hyvin, oikein hyvin", sanoin minä rohkaisevasti ja laskin suojelevasti käsivarteni hänen vartalonsa ympärille.
En koskaan unohda, miten minä äkkiä tänä hetkenä tunsin oman miehuuteni. Alkuperäisin voima minussa heräsi äkkiä. Minä tunsin olevani mies, tunsin olevani luotu heikompaa suojelemaan, aivan kuin tappeluun valmis koiras. Ja kaikkein parasta oli se, että tunsin Voivani suojella sitä, jota rakastin. Maud nojautui minuun, aivan kuin heikko, hento lilja, ja kun hän oli voittanut vavistuksensa, olin mielestäni sanomattoman voimakas. Olin valmis taistelemaan parven hurjimman koiraan kanssa ja minä tiedän, että jos sellainen olisi hyökännyt kimppuuni, niin olisin astunut sitä vastaan aivan levollisena, silmääkään räpäyttämättä — ja tiedän myöskin, että olisin tappanut sen.
"Nyt minun on taas hyvä olla", sanoi Maud ja katsoi minuun, silmissään kiitollinen ilme. "Jatketaan matkaa."
Sydämeni riemuitsi ajatellessani, että minun voimani oli rohkaissut häntä ja antanut hänelle luottamusta. Alkuperäisen rodun nuoruudenvoima näytti puhkeavan esiin minussa, liikasivistyksen turmelemassa miehessä, ja minä elin nyt unohtuneitten esi-isieni metsäläiselämää. Minä olin Susi-Larsenille suuressa kiitoksenvelassa — tuo ajatus seurasi minua astuessamme tietä pitkin hylkeitten haaremien välitse.
Kuljettuamme neljänneksen mailia saavuimme holostjakkien — nuorten koirasten — olinpaikalle, missä ne viettivät poikamiespäiviään ja kokoilivat voimia voidakseen kerran voittaa itselleen paikan haaremien hallitsijoiden rivissä.
Kaikki kävi hyvin. Näyttipä siltä, kuin olisin tietänyt tarkalleen mitä minun piti tehdä ja millä tavalla minun oli meneteltävä. Huutamalla ja kirkumalla, huitomalla käsiäni ja heiluttamalla nuijaani, töytäämällä kylkeenkin noita laiskoja elukoita sain parikymmentä nuorta hyljettä erotetuksi toisten parista. Heti kun joku yrittikin vain kääntyä mereen päin, iskin minä sitä päähän. Maud oli minulle hyväksi avuksi, hän huusi ja heilutti lakkaamatta murtunutta airoaan. Mutta minä huomasin kuitenkin, että jos joku hylje näytti väsyneeltä ja voimattomalta, niin hän antoi sen päästä karkuun. Mutta minä näin myöskin, että jos joku taistelunhaluisena koetti päästä hänen ohitsensa, iskivät hänen silmänsä tulta ja hän kolautti sitä aika tavalla nuijallaan.
"Hyvänen aika, kuinka kiihottavaa tämä on!" huudahti hän levähtäessään hiukan aikaa, sillä hän oli aivan väsynyt. "Minun täytyy hetkeksi istahtaa."
Minä ajoin pientä parvea — siinä ei enää ollutkaan kuin tusinan verran, sillä Maud oli päästänyt monta karkuun — noin sata yardia kauemmaksi, ja kun Maud tuli paikalle, olin ottanut ne kaikki jo hengiltä ja aioin juuri ruveta niitä nylkemään. Tunnin kuluttua läksimme ylpeinä rantaan, palaten samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Kahdesti me kuljimme tätä tietä laahaten hylkeennahkoja rantaan, jolloin meillä mielestäni olikin jo riittävästi kattamista varten. Minä nostin purjeen, tein polvekkeen ulapalle, ja toisella laskimme jo omaan pieneen lahteemme.
"Tuntuupa siltä, kuin tulisimme kotiin", sanoi Maud veneen törmätessä rantaan.
Minä kuuntelin hänen sanojansa sykkivin sydämin — kaikki kävi tosiaankin ihmeen tuttavallisesti ja luonnollisesti, ja minä sanoin:
"Minusta tuntuu, kuin aina olisin elänyt tällaista elämää. Se maailma, johon kirjat ja kirjallinen sivistys kuuluvat, on mielestäni paremmin unta kuin todellisuutta. Aivan kuin koko elämäni ajan olisin vain metsästänyt ja samoillut metsiä ja maita ja taistellut. Ja tekin minun mielestäni kuulutte tähän alkuperäiseen maailmaan. Te olette…" Vähällä olin sanoa: vaimo, joka on annettu minulle, mutta minä muutinkin nopeasti sanani ja sanoin: "erittäin hyvä kestämään vaivoja ja vastuksia".
Mutta hän oli huomannut äkillisen keskeyttämiseni. Hän ymmärsi, että olin hillinnyt ajatukseni kesken sen lentoa. Hän katsoi nopeasti minuun.
"Sitä te ette tarkoittanut. Mitä te aioitte sanoa?"
"Että Amerikan mrs Meynell elää villinaisen elämää ja onnistuu siinä erinomaisesti", sanoin minä levollisesti.
"Oi!" muuta hän ei vastannut. Mutta olisin voinut vannoa, että hänen äänensä kuulosti pettyneeltä.
Mutta "vaimo, joka on annettu minulle" kaikui koko loppupäivän korvissani ja monta päivää vielä jälkeenkinpäin. Eivätkä ne sanat koskaan kajahtaneet sen selvemmin kuin illalla, jolloin näin hänen poistavan sammalet hiilien ympäriltä, puhaltavan tulen sytyksiin ja laittavan illallista. Varmaan viimeiset jäännökset muinaisesta metsäläisluonteesta heräsivät minussa, koska nuo vanhat sanat, jotka ovat niin läheisesti liittyneet rodun alkuaikaan, saattoivat liikuttaa minua ja tehdä minuun niin syvän vaikutuksen. Ja ne väikkyivät mielessäni, kunnes vaivuin uneen, yhä uudestaan mutisten niitä itsekseni.
Yhdesneljättä luku
"Kyllä nuo haisevat pahalta", sanoin minä, "mutta ne pitävät lämmintä ja estävät sateen ja lumen pääsemästä sisään".
Me tarkastimme valmista hylkeennahkakattoa.
"Se on kömpelö, mutta se täyttää tarkoituksensa ja sehän on pääasia", lisäsin minä, toivoen että Maud lausuisi minulle tunnustuksensa.
Ja hän taputti käsiään ja selitti, että hän oli hyvin tyytyväinen.
"Mutta täällä on pimeä", sanoi hän seuraavassa silmänräpäyksessä ja kohautti olkapäitään vaistomaisesti hiukan väristen.
"Miksette puhunut ikkunasta, kun seiniä rakennettiin", sanoin minä. "Maja rakennettiin teitä varten, ja teidän olisi pitänyt tietää, että siellä tarvittaisiin ikkunakin."
"Mutta minä en tiedä koskaan sitä, mikä on itsestään selvää, sen te kyllä tiedätte", sanoi hän nauraen. "Ja sitä paitsi te voitte iskeä kolon seinään milloin hyvänsä."
"Aivan oikein — sitä en tullut ajatelleeksi", vastasin minä ja nyökäytin päätäni viisastellen. "Mutta oletteko muistanut tilata ikkunalaseja? Tehän voitte soittaa tehtaaseen — 4451 muistaakseni — ja ilmoittaa millaista lasia haluatte ja minkä kokoista."
"Se merkitsee kai samaa kuin…", alkoi hän.
"Olla ilman ikkunaa."
Tuo maja oli pimeä ja ruma. Sivistyneessä maassa se enintään olisi kelvannut sioille. Mutta meidän mielestämme, jotka niin kauan olimme saaneet asua avonaisessa veneessä, se oli oikein hauska pieni asunto. Pidettyämme huolta lämmityksestä, joka kävi siten, että aloimme käyttää hylkeenrasvaa öljynä ja tervattua pumpulia lampunsydämenä, läksimme hankkimaan lihaa talvitarpeiksi, ja sitten päätimme rakentaa vielä toisen majan. Metsästäminen kävi meiltä nyt aivan helposti, me läksimme aamulla varhain matkaan ja palasimme päivällisen aikana mukanamme koko veneellinen hylkeitä. Ja kun minä sitten aloin rakentaa majaa, sulatti Maud rasvasta öljyä pitäen heikolla tulella hylkeenlihaa. Olin kuullut kerrottavan, millä tavalla lihaa kuivattiin aroilla, ja leikattuamme ohuita viipaleita ja ripustettuamme ne savuun ne kuivuivat mainiosti.
Toista majaa oli helpompi rakentaa, sillä minä pystytin sen toisen viereen, jottei siihen tarvittu kuin kolme seinää. Mutta työtä se sittenkin kysyi, kovaa työtä. Maud ja minä teimme työtä aamusta iltaan, kunnes olimme aivan uupuneet, ja kun ilta tuli, jaksoimme tuskin laskeutua levolle ja nukuimme sitten yhtä raskaasti kuin eläimet. Mutta Maud väitti sittenkin, ettei hän koskaan ollut tuntenut olevansa terveempi eikä vahvempi kuin nyt. Minä tiesin omasta kokemuksestani, että asian laita todellakin oli niin, mutta hän ei sittenkään ollut hentoa liljaa vahvempi, ja minä pelkäsin, että hän voisi kokonaan murtua. Monta monituista kertaa, kun hän oli aivan uuvuksissa, näin hänen heittäytyvän selälleen hiekkaan levätäkseen ja saadakseen uusia voimia. Sitten hän nousi taas pystyyn ja teki yhtä kovasti työtä kuin koskaan ennen. Mistä hän sai tuon voiman, sitä en voi ymmärtää.
"Ajatelkaa pitkää lepoaikaa talvella", vastasi hän minulle, kun minä toin epäilyni esille, "silloin luullakseni olisimme hyvinkin mielissämme, jos saisimme jotakin työtä."
Me vietimme pientä harjannostajaisjuhlaa minun majassani sinä iltana, jolloin katto saatiin valmiiksi. Kolmipäiväinen ankara myrsky, joka oli pyöräyttänyt kompassin kaakosta luoteiseen ja puhaltanut suoraan meitä vastaan, oli juuri loppumaisillaan. Laineet hyrskyivät ukkosenjyrinällä ulkolahdelmassa, vieläpä meidänkin suojatussa satamassamme aaltoili meri ankarasti. Suunnaton kallionkylki ei suojellut meitä sitä vastaan, ja myrsky ulvoi ja vinkui majan ympärillä niin ankarasti, että useamman kerran pelkäsin seinien luhistuvan kokoon. Hylkeennahkakatto, jonka mielestäni olin pingoittanut yhtä kireälle kuin tynnyrin kannen, pullotteli ja vinkui tuulen käsissä, ja seiniin ilmaantui useita rakoja, vaikka Maud luuli tukkineensa kaikki sammalilla. Mutta hylkeenrasvaöljy paloi kirkkaasti, ja meidän oli lämmin ja hyvä olla.
Ilta kului todellakin hauskasti, ja me olimme yhtämieltä siitä, että tämä oli hauskin ilta, minkä Kokeilusaarella olimme viettäneet. Me olimme hyvällä tuulella. Olimme täydellisesti alistuneet siihen ajatukseen, että saisimme viettää koko talven täällä, ja varustautuneet myös sen varalta. Hylkeet saisivat nyt meidän puolestamme milloin hyvänsä lähteä salaperäisille matkoilleen etelään, eikä myrsky peloittanut meitä. Me tiesimme voivamme suojella itseämme sekä kosteutta että kylmyyttä ja tuulta vastaan, ja sitä paitsi meillä oli erinomaisen pehmeät sammalpatjat. Maud oli keksinyt sen tuuman ja itse kerännyt sammalet, huolimatta minun avustani. Tänä yönä saisin ensi kertaa käyttää tätä patjaa, ja tiesin, että nukkuisin kahta vertaa makeammin, koska se oli hänen valmistamansa.
Kun Maud nousi mennäksensä, kääntyi hän äkkiä minuun omituisella tavalla ja sanoi:
"Jotakin tapahtuu — se on jo tapahtunutkin. Minä tunnen sen aivan selvästi. Jokin on tulossa tänne meidän luoksemme. Se lähestyy parasta aikaa. Minä en tiedä mitä se on, mutta se tulee."
"Hyvääkö vai pahaa?" kysyin minä.
Hän pudisti päätään. "Sitä en tiedä, mutta se on jossakin tuolla ulkona."
Hän viittasi meren ja myrskyn puolelle.
"Ehkäpä siellä on suojaisa ranta", sanoin minä nauraen. "Mutta totta tosiaan, mieluummin minä olen täällä kuin lähden sinne tällaisena yönä. — Ette te suinkaan pelkää?" kysyin minä, kun menin avaamaan hänelle ovea.
Hän katsoi pelotta minuun.
"Ja te olette terve? Täysin terve?"
"En koskaan ole ollut terveempi", vastasi hän.
Me juttelimme vielä hetken aikaa, ennenkuin hän läksi.
"Hyvää yötä, Maud", sanoin minä vihdoin.
"Hyvää yötä, Humphrey!" sanoi hän.
Aivan luonnollisesti olimme ruvenneet käyttämään toistemme ristimänimiä puhuttelusanoina, se oli käynyt ilman minkäänlaista punnitsemista, aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti vain. Tänä hetkenä olisin voinut kietoa käsivarteni hänen ympärilleen ja painaa hänet lähelleni. Aivan varmaan olisin sen tehnyt siinä maailmassa, johon me molemmat kuuluimme. Mutta niinkuin olot nyt olivat, erosimme vain sillä tavalla, joka yksin oli mahdollinen. Mutta kun minä jäin yksin pieneen majaani, tunsin suloista tyydytystä ja iloa ja tiesin, että meidän välillämme oli nyt side, jotakin hiljaista ja salaista, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
Kahdeksasneljättä luku
Herätessäni tunsin omituista painostusta. Ikäänkuin jotakin olisi puuttunut ympäristöstäni. Mutta tämä salaperäinen painostus katosi heti oltuani vähän aikaa hereillä ja huomattuani, ettei minulta puuttunutkaan muuta kuin tuuli. Olin vaipunut uneen hermostuneen pinnistyksen vallassa, valmiina kestämään alituisesti uudistuvia ääniä tai liikkeitä, ja olin herännyt samassa pinnistyksessä, valmiina vastustamaan painoa, jota ei enää ollut olemassa.
Ensi kertaa olin nyt useaan kuukauteen viettänyt yöni katon alla, ja minä makasin siinä ja ojentelin jäseniäni mukavasti vaippojen alla — tällä kertaa aivan kuivana. Ensin mietin sitä vaikutusta, jonka tuulen taukoaminen oli tehnyt minuun — sitten ajattelin ilolla, että makasin patjalla, jonka Maud omin käsin oli valmistanut. Puettuani ylleni ja avattuani oven kuulin laineiden yhä hyrskyävän rantaa vasten, kertoen yöllisen myrskyn hirveästä raivosta. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen. Olin nukkunut kauan ja astuin reippaasti ovesta ulos voittaakseni takaisin kadottamani ajan, niinkuin Kokeilusaaren asukkaan ainakin tuli tehdä.
Kun tulin ulos, pysähdyin äkisti. Tietysti minä uskoin silmiäni, mutta sittenkin seisoin hetken aikaa aivan lamautuneena siitä näystä, joka kohtasi minua. Rannalla, noin viidenkymmenen jalan päässä, oli mastoton laivanrunko, keula maihin päin kääntyneenä. Puomit ja mastot, sekaantuneina köysiin ja repaleisiin purjeihin, keinuivat hiljalleen rungon sivulla. Minun teki mieleni hieroa silmiäni seisoessani siinä ja katsoessani eteeni… Siinähän oli tuttu keittiökoju, jonka olimme itse rakentaneet — tuossa peräkannelle johtava tuttu koroke ja matala kajuutta, jonka katto kohosi tuskin laivan parrasta korkeammalle. Niin, se oliGhost!
Mikä kohtalon oikku oli johdattanut tämän laivan tänne — miksei yhtä hyvin jonnekin muualle? Mikä onneton sattuma? Minä loin silmäni paljasta, luoksepääsemätöntä kallioseinää kohti, ja minulle selvisi koko epätoivoinen asemamme. Turhaa oli paeta, mahdotonta edes sitä tuumiakaan. Minä ajattelin Maudia, joka nukkui meidän rakentamassamme majassa — minä ajattelin hänen ääntään, kun hän lausui minulle: "hyvää yötä, Humphrey", ja korvissani kajahtivat nuo sanat: "vaimo, joka on annettu minulle" — mutta ne kuulostivat nyt kuolinkellojen ääneltä. Ja sitten kaikki musteni silmissäni.
Sitä kesti ehkä vain puolen sekuntia, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka pian minä jälleen toinnuin. Joka tapauksessaGhostoli nyt siinä edessäni, keula rantaanpäin kääntyneenä, sen murskaantunut kokkapuu pisti hiekasta esiin, ja sen yhteentakertuneet märssytangot hakkasivat sen kylkeä vasten, kun hyrskyävät laineet sitä keinuttelivat. Jotakin oli tehtävä — niin, jotakin oli tehtävä.
Äkkiä huomasin ihmeekseni, ettei laivassa näkynyt vähintäkään liikettä. Väsyneinä yön taisteluista ja kauhuista kaikki varmaan vielä nukkuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että ehkäpä Maud ja minä sittenkin pääsisimme pakoon. Jos me lähtisimme veneessä soutamaan niemen taakse, ennenkuin kukaan siellä heräisi? Minä herättäisin hänet, ja sitten me heti lähtisimme matkaan. Olin jo kohottanut käteni kolkuttaakseni hänen oveensa, kun tulin ajatelleeksi, kuinka pieni saaremme oli — emme me siinä voisi piiloutua minnekään. Ei muuta pakopaikkaa meillä ollut kuin valtameri. Minä ajattelin somia pieniä majojamme, liha- ja öljyvarastoamme, sammalia ja keräämiämme polttopuita, ja minä tiesin, ettemme koskaan voisi kestää talvea merellä emmekä nousevia suuria myrskyjä.
Epäröin hetken aikaa hänen ovellaan. Niin, se oli mahdotonta, aivan mahdotonta. Hurja ajatus hyökätä sisään hänen luokseen ja tappaa hänet hänen nukkuessaan iski äkkiä päähäni. Mutta samalla juolahti mieleeni parempi ajatus. Koko miehistö nukkui. Miksen hiipisi laivaan — minähän tunsin tien Susi-Larsenin hyttiin — miksen tappaisi häntä hänen nukkuessaan? Ja sitten — niin, sittenpähän nähtäisiin. Kun hän oli hengiltä, niin olihan sitten sekä aikaa että tilaisuutta tehdä kaikkea muuta, ja joka tapauksessa — muuttukoot olot millaisiksi tahansa, pahemmiksi kuin nyt ne eivät kuitenkaan enää voisi tulla.
Puukko oli paikallaan kupeellani. Minä käännyin majaan ottaakseni pyssyni, katsoin että se oli ladattu ja astuinGhostinluo. Minun oli varsin vaikea kiivetä siihen, olinpa kastuakin melkein kainaloja myöten. Kanssiluukku oli auki. Minä pysähdyin ja kuulostin nukkuvien hengitystä, mutta en kuullut minkäänlaista ääntä. Olin vähällä tukehtua ajatellessani, että laiva mahdollisesti voisi olla aivan tyhjä. Kuuntelin vieläkin kiihkeämmin. En kuullut kerrassaan mitään. Astuin varovasti tikapuita alas. Alhaalla tuntui omituinen ummehtunut haju, niinkuin asumattomassa huoneessa. Kaikkialla oli repaleisia vaatekasoja, vanhoja saappaita, repeytyneitä öljytakkeja — kaikkea tuollaista roskaa, jota kanssiin keräytyy pitkän matkan aikana.
Miehet olivat nähtävästi kaikessa kiireessä lähteneet sieltä matkoihinsa — sen johtopäätöksen tein astuessani jälleen kannelle. Toivo heräsi nyt rinnassani, ja minä katselin levollisemmin ympärilleni. Nyt huomasin, että veneet olivat kadonneet. Pyyntimiesten olinpaikka oli yhtä autio kuin kanssikin. He olivat varmaan keränneet kokoon tavaransa yhtä suurella kiireellä.Ghostoli aivan autio. Se oli siis Maudin ja minun omani. Tulin ajatelleeksi laivan varastohuonetta kajuutan alla ja päätin hankkia pienen yllätyksen Maudille aamiaiseksi.
Kun pelkoni nyt oli kadonnut eikä tuo julma teko, jota olin lähtenyt suorittamaan, ollut siis tarpeellinen, tulin äkkiä aivan poikamaisen iloiseksi. Minä hyökkäsin portaita ylös pyyntimiesten suojasta kaksi askelta kerrassaan, ja minä iloitsin vain mielessäni ja toivoin, että Maud nukkuisi siksi kauan, että ennättäisin saada aamiaisen yllätyksineen valmiiksi. Kulkiessani keittiön ohi ajattelin tyytyväisyydellä kaikkia siellä olevia keittoastioita. Sitten hypähdin peräkannen korokkeelle, ja siellä näin äkkiä — Susi-Larsenin. Vauhtini oli niin kova, että horjahdin pari kolme askelta eteenpäin, ennenkuin pääsin pysähtymään. Hän seisoi kajuutan portailla, niin että ainoastaan hänen päänsä ja hartiansa olivat näkyvissä, ja hän tuijotti suoraan minuun. Hän nojasi käsivartensa puoleksi avattua luukkua vasten, eikä hän liikahtanut vähimmässäkään määrässä — hän seisoi vain siinä ja katsoi minuun.
Minä aloin vapista. Tunsin samanlaista kuvottavaa tunnetta vatsassani kuin joskus ennenkin. Tartuin kiinni katoksen reunaan saadakseni hiukan tukea. Huuleni kuivuivat äkkiä kokonaan, ja minä kostutin niitä, kunnes minun oli pakko puhua. Mutta en hetkeksikään irroittanut katsettani hänestä. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan. Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa tuntui ennustavan onnettomuutta. Koko entinen pelkoni palasi ja kasvoi vielä sata kertaa suuremmaksi. Ja yhä edelleen seisoimme siinä molemmat ja tuijotimme toisiimme.
Minun teki mieleni ryhtyä johonkin, mutta entisen avuttomuuteni hirveän painon alla odotin, että hän tekisi alun. Odottaessani tulin ajatelleeksi, että seisoin tässä hänen edessään aivan kuin kerran tuon pitkäharjaisen koirashylkeen edessä ja peloissani unohdin kokonaan, että olin aikonut ottaa sen hengiltä, kunnes vihdoin aloin toivoa, että se juoksisikin karkuun. Täten selvisi minulle kuitenkin, etten seisonut siinä antaakseni Susi-Larsenin ensiksi hyökätä kimppuuni, vaan tehdäkseni sen itse.
Minä viritin molemmat hanat ja tähtäsin pyssyni häntä kohti. Jos hän olisi hiukankin liikahtanut, koettanut vetäytyä takaisin porraskäytävään, niin aivan varmaan olisin ampunut hänet. Mutta hän seisoi siinä liikkumattomana ja tuijotti vain eteensä. Seisoessani siinä hänen edessänsä, ojennettu pyssy vapisevissa käsissäni, oli minulla aikaa huomata, että hänen kasvonsa olivat riutuneet. Näyttipä siltä, kuin suuri tuska olisi sen saanut aikaan. Hänen poskensa olivat sisäänpainuneet, ja hänen ryppyisellä otsallaan oli väsynyt ilme. Sitä paitsi tuntui hänen silmänsä mielestäni kovin omituisilta, ei yksin ilmeeltään, vaan myöskin ulkomuodoltaan — ikäänkuin näköhermoja ja lihaksia olisi liiaksi vaivattu ja sen johdosta silmämunat olisivat hiukan vääristyneet.
Kaiken sen minä nyt huomasin ja aivoni työskentelivät kiihkeästi, minulla oli varmaan tuhat ajatusta yhtaikaa. Mutta en sittenkään voinut laukaista. Minä annoin pyssyn vaipua alas ja astuin kajuutan katoksen nurkkauksen luo, ensinkin rauhoittaakseni kiihottuneita hermojani ja voidakseni jälleen ryhtyä johonkin ja myöskin tullakseni häntä lähemmäksi. Kohotin pyssyni uudelleen. Hän seisoi vain kyynärän päässä pyssyn suusta. Hänellä ei ollut vähintäkään pelastumisen toivoa. Päätökseni oli järkähtämätön. En mitenkään olisi voinut olla osaamatta häneen, vaikka olisin ollut kuinka huono ampuja tahansa. Ja kuitenkin minä epäröin enkä voinut laukaista.
"No?" huudahti hän kärsimättömästi.
Turhaan minä koetin pakottaa sormiani painamaan hanaa, ja yhtä turhaan koetin saada sanan huuliltani.
"Miksi ette ammu?" kysyi hän.
Koetin karaista kurkkuani voidakseni puhua.
"Te ette voi sitä tehdä, Hump", sanoi hän hitaasti. "Ette te oikeastaan ole pelkuri. Mutta te ette voi. Teidän sovinnainen moraalinne on teitä voimakkaampi. Te tottelette sokeasti oppia, joka vallitsee niiden ihmisten parissa, joita te tunnette tai joista olette lukenut. Sen lakipykälät on päntätty päähänne aina siitä ajasta saakka, jolloin te opitte puhumaan — ja huolimatta filosofiastanne ja siitä, mitä olette oppinut minulta, te ette sittenkään voi tappaa aseetonta, joka ei tee minkäänlaista vastarintaa."
"Sen minä kyllä tiedän", sanoin käheällä äänellä.
"Ja te tiedätte myöskin, että minä tappaisin aseettoman miehen yhtä levollisesti kuin polttaisin sikariani", jatkoi hän. "Te tiedätte mikä minä olen — te tiedätte, mikä arvo minulla on maailman silmissä teidän mittapuunne mukaan. Te olette sanonut minua kyykäärmeeksi, tiikeriksi, haikalaksi, pedoksi ja Calibaniksi. Ja kuitenkaan — te pieni surkea marionetti, te pieni kajahteleva koneisto — ette voi minua tappaa, niinkuin te tappaisitte kyykäärmeen tai haikalan, siksi että minun käteni ja jalkani ja ruumiini on melkein samalla tavalla luotu kuin teidänkin. Pyh! Minä olin odottanut teistä enemmän, Hump!"