Hän astui portailta esiin ja tuli minun luokseni.
"Pankaa pois pyssynne. Minä tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä. Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ympärilleni. Mikä paikka tämä on? Minkälainen asemaGhostillaon? Miksi te olette märkä? Missä on Maud — suokaa anteeksi, — minä tarkoitan miss Brewster — vai pitääkö minun sanoa mrs van Weyden?"
Olin peräytynyt taaksepäin ja minua melkein itketti, kun en kyennyt ampumaan häntä, mutta en ollut siksi mieletön, että olisin laskenut pyssyn kädestäni. Epätoivoissani toivoin, että hän tekisi jotakin väkivaltaista — että hän koettaisi lyödä tai kuristaa minua — sillä minä tunsin, että vasta sitten voisin ampua hänet.
"Tämä on Kokeilusaari", sanoin minä.
"En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä", sanoi hän.
"Mutta me nimitämme sitä siksi", selitin minä.
"Me?" sanoi hän kysyvällä äänellä. "Ketkä me?"
"Miss Brewster ja minä. EntäGhostinasema? Voittehan itsekin nähdä, että sen keula on rannassa kiinni."
"Täällä on hylkeitä", sanoi hän. "Ne herättivät minut haukunnallaan, muuten olisin kai vieläkin nukkunut. Minä kuulin niiden äänen, kun yöllä ajauduin tänne. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että lähestyin suojattua rantaa. Täällä on hylkeitten pesäpaikka — sellainen, jota vuosikausia olen etsinyt. Veljeäni saan siis sittenkin kiittää siitä, että aivan sattumalta onni on minua niin suuresti potkaissut. Tämähän on suorastaan kultakaivos. Entäs saaren asema?"
"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", vastasin. "Teidän täytynee se kuitenkin suunnilleen tietää. Mitä teidän viimeiset huomionne osoittavat?"
Hän hymyili salaperäisesti, mutta ei vastannut mitään.
"Missä on miehistö?" kysyin minä. "Mistä se johtuu, että te olette yksin?"
Olin valmistunut siihen, ettei hän vastaisi tähänkään kysymykseen, ja siksi hämmästyin, kun hän alkoi suopeasti kertoa.
"Veljeni piti minua neljäkymmentäkahdeksan tuntia saarroksissa enkä päässyt kerrassaan mihinkään. Se ei ollut minun syyni. Hän tuli yöllä laivaan, ja vahti yksin oli kannella. Kaikki ampujat käänsivät minulle selkänsä. Hän lupasi heille suuremman voiton. Kuulin, kun hän teki heille tarjouksensa. Aivan nenäni edessä. Ja tietysti koko miehistöni läksi tiehensä. Sehän oli aivan luonnollista. Joka mies karkasi — ja siinä minä sitten olin omassa laivassani kuin asumattomalla saarella. Veljeäni onni potkaisi sillä kertaa — jäihän se joka tapauksessa sukuun."
"Mutta miten mastot ovat taittuneet?" kysyin minä.
"Menkääpäs katsomaan köysiä", sanoi hän viitaten siihen suuntaan, missä mesaanirikin olisi pitänyt olla.
"Ne on veitsellä leikattu poikki!" huudahdin minä.
"Ei aivan niin kuitenkaan", vastasi hän nauraen. "Se kävi paljon ovelammalla tavalla. Katsokaa tarkemmin."
Minä tottelin. Köydet olivat melkein poikkileikatut, mutta siksi paljon oli jätetty jäljelle, että vantit pysyivät koossa, kunnes ne joutuisivat kovan painon alle.
"Sen Cooky teki", sanoi hän uudestaan nauraen. "Minä tiedän sen, vaikken nähnytkään häntä työssä. Se oli vain pieni tilinteko meidän välillämme."
"Mutta se kääntyi Mugridgen eduksi", huudahdin minä.
"Niin — sitä minäkin ajattelin, kun kaikki läksivät laivasta. Mutta en sanonut sitä ääneen."
"Mutta mitä te teitte, kun kaikki tämä tapahtui?" kysyin minä.
"Kyllä minä tein parastani, sen voitte uskoa, mutta eihän siitä mitään hyötyä ollut sellaisissa olosuhteissa."
Minä käännyin lähemmin tarkastelemaan Mugridgen työtä.
"Minäpä käyn hetkeksi istumaan ja lämmittelemään auringonpaisteeseen", kuulin Susi-Larsenin sanovan.
Hänen äänestään saattoi aavistaa, vaikkakin vain hämärästi, että hänen ruumiillinen voimansa oli heikontunut, ja tämä tuntui minusta niin omituiselta, että katsahdin nopeasti häneen. Hän pyyhkäisi hermostuneesti kasvojaan käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut poistaa hämähäkinverkon silmistään. Olin aivan ymmällä. Susi-Larsen ei ollut lainkaan enää se mies, jonka minä olin tuntenut.
"Miten on päänsäryn laita?" kysyin minä.
"Se kiusaa minua joskus", kuului vastaus. "Ja luulenpa, että se juuri nyt on tulossa."
Hän liukui maahan istuvasta asennostaan, kunnes makasi pitkällään kannella. Sitten hän käännähti kyljelleen nojaten päätään toista käsivartta vasten, varjellen toisella kädellään silmiään auringolta. Minä tarkastelin häntä ihmetellen.
"Nyt teitä onni suosii, Hump", sanoi hän.
"Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte", valehtelin minä, sillä ymmärsin vallan hyvin hänen sanansa.
"Oi, en juuri mitään", hän sanoi hiljaa, ikäänkuin olisi juuri ollut vaipumaisillaan uneen, "minä tarkoitan vain, että nyt te olette saanut minut sinne, minne tahdoitte".
"Ei, sitä en tosiaankaan ole tahtonut", vastasin minä. "Sillä mieluimmin minä toivoisin, että olisitte tuhannen mailin päässä täältä."
Hän nauroi salavihkaa eikä sanonut sen enempää. Hän ei liikahtanutkaan, kun astuin hänen ohitsensa alas kajuuttaan. Minä nostin lattialuukun ylös, mutta jäin hetkeksi seisomaan siihen ja katselin epäillen alas pimeään varastohuoneeseen. Epäröin tokko laskeutuisin sinne alas. Jos hän vain tekeytyi sairaaksi ja ilveillään makasi alallaan? Olisipa se todellakin kaunista, jos jäisin tuonne alas kuin rotta satimeen. Hiivin hiljaa taas portaita ylös ja katselin häntä. Hän makasi aivan entisessä asennossaan. Minä menin jälleen alas. Mutta ennen kuin laskeuduin varastohuoneeseen, viskasin kuitenkin varovaisuuden vuoksi luukun edeltäkäsin alas. Ansa ei ainakaan voisi sulkeutua. Mutta kaikki tuo oli tarpeetonta. Nousin jälleen ylös kajuuttaan mukanani koko kuormallinen hilloja, laivakorppuja, lihasäilykkeitä ja jos jotakin — niin paljon kuin vain jaksoin kantaa — ja sitten työnsin taas luukun paikoilleen.
Yksi ainoa silmäys Susi-Larseniin ilmaisi minulle, ettei hän ollut liikahtanut. Nyt iski hyvä ajatus päähäni. Minä hiivin hänen kojuunsa ja otin huostaani hänen revolverinsa. En löytänyt mitään muita aseita, vaikka etsin perin pohjin muutkin kojut. Varmuuden vuoksi palasin vielä kanssiin ja välikannelle ja tarkastelin kaikki paikat sielläkin ja keräsin sitten keittiöstä kaikki terävät veitset. Sitten tulin ajatelleeksi isoa kääntöveistä, joka oli Susi-Larsenin taskussa, ja minä astuin hänen luokseen ja puhuttelin häntä, ensin hiljaa ja sitten kovemmin. Hän ei liikahtanut. Silloin kumarruin ja otin veitsen hänen taskustaan. Minä hengitin nyt helpommin. Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia aseita, joilla hän matkan päästä olisi voinut ahdistaa minua, jota vastoin minulla oli useampiakin aseita ja saatoin aina ennättää ennen häntä, jos hän koettaisi tarttua minuun hirveillä gorillankäsivarsillaan.
Pantuani osan saaliistani kahvi- ja paistinpannuun ja otettuani muutamia posliiniastioita kajuutan kaapista jätin Susi-Larsenin makaamaan auringonpaisteeseen ja läksin maihin.
Maud nukkui yhä. Minä puhalsin hiiliin ja sain tulen syttymään — emme olleet vielä rakentaneet itsellemme keittiötä talven varaksi — ja minä valmistin aamiaisen suurella kiireellä. Kun olin lopettamaisillani työni, kuulin Maudin liikkuvan majassaan pukiessaan ylleen. Ja juuri kun kaikki oli valmista ja kahvi oli kiehua yli, hän avasi oven ja tuli ulos.
"Se ei ole kauniisti tehty", tervehti hän minua. "Te olette anastanut minun oikeuteni. Olettehan suostunut siihen, että minä saan pitää huolta ruoanlaitosta, ja…"
"Minä tein sen vain tämän ainoan kerran", sanoin anteeksi pyytäen.
"Mutta teidän täytyy luvata, ettette tee sitä koskaan enää", sanoi hän hymyillen. "Jollette nimittäin ole kyllästynyt minun heikkoihin kokeiluihini."
Suureksi ilokseni hän ei katsonutkaan alas rantaan, ja minä jatkoin niin erinomaisella menestyksellä leikinlaskuani, ettei hän edes huomannut juovansa kahvia posliinikupista, syövänsä keitettyjä perunoita ja levittävänsä hilloa korpulle. Mutta kauan sitä ei voinut kestää. Minä näin hänen rajattoman hämmästyksensä, kun hän huomasi syövänsä posliinilautaselta. Hän tuijotti aamiaisastioihin ja keksi toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Sitten hän katsoi minuun ja käänsi hitaasti päänsä rantaa kohden.
"Humphrey!" sanoi hän.
Entinen hirveä kauhistus samensi hänen silmänsä.
"Onko hän…?" änkytti Maud.
Minä vain nyökkäsin vastaukseksi.
Kolmasneljättä luku
Me odotimme kaiken päivää, että Susi-Larsen tulisi maihin. Aika kului sietämättömän tuskallisesti. Vähänväliä me vuorotellen katsoimme levottomastiGhostiin. Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt edes kannella.
"Ehkäpä päänsärky on esteenä", sanoin minä. "Lähtiessäni laivasta hän makasi pitkänään peräkannella. Ehkäpä hän on maannut siinä koko yönkin. Minun tekee mieleni käydä häntä katsomassa."
Maud katsoi rukoilevasti minuun.
"Ei siinä mitään vaaraa ole", vakuutin minä. "Ja minä otan revolverin mukaani. Tiedättehän, että otin huostaani kaikki aseet, joita laivassa oli."
"Mutta hänellä on käsivarret ja kädet — hirveät, julmat kädet!" huudahti hän. Ja sitten hän lisäsi: "Oi, Humphrey — minä pelkään niin hirveästi häntä! Älkää menkö — olkaa niin hyvä, älkää menkö!"
Hän tarttui rukoillen käteeni, ja minun valtimoni iski kiihkeästi. Silmäni ilmaisivat aivan varmaan mitä sydämeni tunsi tänä lyhyenä hetkenä! Ja hän oli niin kokonaan nainen, turvaa etsivä ja rukoileva nainen — hän oli miehuuteni auringonpaiste, kaste, joka vahvisti sen juuria ja antoi sille uusia voimia. Olisin tahtonut kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, mutta minä hillitsin itseni ja jätin sen tekemättä.
"En aio antautua mihinkään vaaraan", sanoin minä.
"Minä vain katselen laivan reunalta millaista siellä on."
Hän puristi vakavasti kättäni ja antoi minun lähteä. Mutta paikka, jonne Susi-Larsen minun lähtiessäni laivasta oli jäänyt, oli tyhjä. Hän oli varmaan mennyt alas. Seuraavana yönä me valvoimme vuorotellen, nukuimme vain kumpikin vuorostamme, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä Susi-Larsen voisi tehdä. Hän kykeni vaikka mihin.
Me pidimmeGhostiasilmällä seuraavan ja sitä seuraavankin päivän — sieltä ei näkynyt kuitenkaan ainoatakaan elonmerkkiä.
"Hänellä on tietenkin kova päänsärky", sanoi Maud neljännen päivän iltapuolella. "Ehkä hän on hyvinkin sairas. Hän voi olla kuollutkin — tai kuolemaisillansa", lisäsi hän hetken vaiti oltuansa ja odotettuaan minun vastaustani.
"Sitä parempi!" vastasin minä.
"Mutta ajatelkaahan ihmistä, jonka täytyisi olla aivan yksin viimeisenä hetkenään."
"Kuka sen tietää", sanoin minä.
"Niin, onhan se vain oletus", myönsi hän. "Mutta emmehän me voi tietää sitä varmaan. Kuinka hirveätä, jos todellakin niin olisi. En koskaan voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Meidän täytyy tehdä jotakin."
"Ehkä", lisäsin minä.
Minä odotin, hymyillen hänen naisellisen hellälle luonnolleen, joka saattoi hänet huolehtimaan Susi-Larsenin puolesta. Mihin oli nyt kadonnut hänen levottomuutensa minun tähteni, ajattelin minä — ja kuitenkin hän aivan vasta oli pelännyt minun puolestani, kun tahdoin vain hiukan pistäytyäkin laivaan katsomaan?
Hän oli siksi viisas, että hän heti ymmärsi, miksi olin vaiti. Ja hän oli yhtä suora kuin viisaskin.
"Teidän täytyy mennä laivaan katsomaan, Humphrey", sanoi hän. "Ja jos te perästäpäin tahdotte nauraa minulle, niin annan siihen suostumukseni, suonpa sen teille anteeksikin."
Minä nousin tottelevaisesti ja astuin rantaan.
"Olkaa varovainen!" huusi hän jälkeeni.
Minä vilkutin hänelle kättäni kanssin katolta ja laskeuduin alas kannelle. Sitten astuin peräpuolelle kajuutan portaitten luo ja huusin alas. Susi-Larsen vastasi, ja kun hän nousi portaita ylös, painoin minä sormeni revolverin hanaa vasten. Pidin asetta siinä asennossa koko ajan puhellessani hänen kanssansa, mutta hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Hänen ulkomuotonsa oli samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, mutta hän oli synkkä ja harvapuheinen. Niitä sanoja, joita me vaihdoimme keskenämme, ei voinut tosiaankaan sanoa keskusteluksi. Minä en kysynyt, miksei hän tullut maihin, eikä hän kysynyt, miksi minä olin tullut laivaan. Hänen päänsä oli taaskin terve, sanoi hän — ja sitten minä läksin pois sen enemmittä puheitta.
Maud vastaanotti ilmoitukseni silminnähtävällä helpotuksella, ja kun me hetken kuluttua näimme savun kohoavan keittiön piipusta, hän tuli vieläkin tyytyväisemmäksi. Seuraavana päivänä ja sitä seuraavanakin nousi savua keittiöstä, ja väliin me näimme hänet vilahdukselta peräkannella. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei yrittänytkään tulla maihin. Me tiesimme sen, sillä me vartioimme öisin yhä edelleenkin. Me odotimme, että hän tekisi jotakin, että hän, niin sanoakseni, näyttäisi voimaansa — ja hänen toimettomuutensa hämmästytti ja kiusasi meitä.
Siten kului viikko. Me emme ajatelleetkaan mitään muuta kuin Susi-Larsenia, ja hänen läsnäolonsa tuotti meille levottomuutta ja pahoja aavistuksia, jotka estivät meitä ryhtymästä mihinkään niistä toimista, joita olimme suunnitelleet.
Mutta viikon lopussa lakkasi savu nousemasta keittiöstä, eikä hän näyttäytynyt enää kannellakaan. Minä huomasin, että Maud tuli jälleen levottomaksi, vaikka hän oli liian arka, ehkäpä liian ylpeäkin pyytääkseen minua lähtemään uudelleen laivaan. Ja miksipä moittisin häntä siitä? Hän oli sanomattoman ihmisystävällinen ja hän oli nainen. Sitä paitsi tuntui minustakin ikävältä, että se mies, jonka minä olin koettanut tappaa, makasi ehkä henkitoreissaan aivan yksin, kun ihmisiä kuitenkin oli hänen läheisyydessään. Maud oli oikeassa. Se laki, joka hallitsi sitä ihmisryhmää, johon minä kuuluin, oli voimakkaampi kuin minä itse. Se seikka, että hänen kätensä, jalkansa ja ruumiinsa olivat jokseenkin samankaltaiset kuin minunkin, asetti minulle vaatimuksia, joita en voinut olla huomioon ottamatta.
En odottanut, että Maud toistamiseen lähettäisi minut laivaan. Minä selitin, että me tarvitsimme säilykemaitoa ja hilloa, ja ilmoitin, että aioin lähteä niitä hakemaan. Minä huomasin, että Maud tuskin tiesi mitä hän oikeastaan halusi. Koettipa hän vakuuttaa, ettei maito ja hillo lainkaan ollut meille tarpeenkaan, ja että ehkä menoni olisi aivan turha. Samoin kuin hän aikaisemmin oli käsittänyt mitä vaitioloni tarkoitti, hän ymmärsi nyt sananikin ja tiesi varsin hyvin, etten aikonut lähteä laivaan maidon ja hillon vuoksi, vaan yksinomaan hänen tähtensä — siksi että hän oli levoton, ettei hän voinut salata levottomuuttaan.
Kun tulin kanssin katokselle, riisuin kengät jalastani ja astuin äänettömästi sukkasillani perälle. Ja tällä kertaa en huutanut myöskään kajuutan ovelta. Minä hiivin varovasti alas ja näin, että kajuutta oli tyhjä. Ovi Susi-Larsenin kojuun oli suljettu. Ensin aioin kolkuttaa hänen oveensa, mutta sitten tulin ajatelleeksi asiaani ja päätin toimittaa sen ensin. Välttäen kaikkea melua nostin lattialuukun paikoiltaan ja asetin sen syrjään. Sekä vaatevarastoa että ruokatavaroita säilytettiin tuolla alhaalla, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja otin sieltä myös pakan alusvaatteita.
Tultuani jälleen ylös kuulin ääntä Susi-Larsenin kojusta. Minä kyyristyin ja kuuntelin. Oven ripa narahti. Äkkiä ja aivan vaistomaisesti minä hiivin pöydän taakse ja tartuin revolveriini. Ovi avautui ja hän astui ulos. En eläissäni ole nähnyt niin syvää tuskaa kuvastuvan kenenkään kasvoilla — ja nuo kasvot olivat kuitenkin Susi-Larsenin, tuon voimakkaan, taistelunhaluisen ja voittamattoman miehen. Hän väänteli käsiään kuin nainen, hän kohotti ilmaan nyrkkejään ja siveli kädellään silmiään, ikäänkuin olisi tahtonut poistaa kasvoiltaan hämähäkinverkkoja…
"Hyvä Jumala!" vaikeroi hän ja pui jälleen nyrkkiään hirveän tuskan vallassa, joka tärisytti hänen ääntään.
Se oli hirveätä. Koko ruumiini vapisi, ja minä tunsin väristyksen toisensa jälkeen kulkevan pitkin selkäpiitäni, hikihelmien kihotessa otsalleni. Eipä mikään tee ihmiseen syvempää vaikutusta kuin voimakas mies, joka on kerrassaan murtunut.
Mutta Susi-Larsen voitti heikkoutensa äärettömällä voimanponnistuksella. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Näyttipä siltä, kuin hän olisi saanut kouristuksia. Hänen kasvonpiirteensä vääristyivät hänen koettaessaan hillitä niitä, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta hän sittenkin vielä kerran joutui tuskan valtaan. Hän kohotti taaskin nyrkkejänsä ja valitti ääneensä. Pari kertaa hän veti syvään henkeään ja nyyhkytti. Mutta lopulta tahdonvoima sai voiton. Nyt hän oli taas melkein ennallansa, mutta sittenkin tuntuivat hänen liikkeensä heikoilta ja epävarmoilta. Hän kääntyi portaihin päin ja astui niitä kohti aivan kuin olin nähnyt hänen ennenkin tekevän. Mutta hänen käyntinsäkin tuntui heikolta ja epävarmalta.
Minä aloin nyt pelätä omasta puolestani. Varastohuoneen ammottava aukko oli aivan hänen edessään, ja niin pian kuin hän huomaisi sen, hän keksisi minutkin. Minua harmitti, että hän näkisi minut niin kurjassa asennossa, kyyristyneenä lattialle. Vielä minulla oli aikaa kohota pystyyn. Minä teinkin sen, ja tiedän, että aivan vaistomaisesti asetuin uhkaavaan asentoon. Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota minuun. Ja yhtä vähän hän huomasi ammottavaa aukkoakaan. Ennenkuin olin selvillä asiasta ja ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli hän astunut reippaasti aukkoa kohti. Hän astui toisella jalallaan suoraan aukkoon juuri samassa, kun hän aikoi kohottaa toista jalkaansa lattiasta. Mutta kun toinen jalka ei saanut minkäänlaista tukea, vaan vaipui tyhjään ilmaan, niin entinen Susi-Larsen, jolla oli oikeat tiikerin lihakset, viskautui koko pituudellaan aukon yli, niin että hän kaatui kädet ojossa eteenpäin eikä alas, ja löi aukon toisella puolen rintansa ja vatsansa vasten lattiaa. Seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt jalkansa ylös, pyörähtänyt ympäri ja välttänyt vaaran. Mutta hän vieri hillojen ja alusvaatteiden keskelle ja kolahti vasten luukkua.
Hänen kasvojensa ilmeestä saatoin nähdä, että hän oli ymmärtänyt koko asian. Mutta ennenkuin ehdin ajatella sen enempää, hän oli laskenut luukun paikoilleen ja sulkenut varastohuoneen aukon. Samassa minäkin ymmärsin. Hän luuli sulkeneensa minut alas. Ja hän oli sokea sokea kuin yölepakko. Minä pidin häntä tarkasti silmällä ja hengitin niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla minua. Hän astui nopeasti kojuunsa. Näin hänen erehtyvän ovesta, kopeloivan kädellään ovenripaa ja lopulta löytävän sen. Nyt oli oikea hetki tullut. Minä hiivin varpaillani kajuutan lattian poikki portaita ylös. Hän tuli jälleen ulos laahaten perässään isoa merimiesarkkua, jonka hän asetti luukulle. Mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan toi vielä toisenkin ja laski sen edellisen päälle. Sitten hän keräsi kokoon hillot ja alusvaatteet ja pani kaikki pöydälle. Kun hän astui portaita ylös, vetäydyin minä syrjään ja pyörähdin äänettömästi kajuutan katoksen yli.
Hän työnsi kajuutanluukun hiukan syrjään, nojautui siihen käsivarsineen ja seisoi siinä katsellen eteensä, ikäänkuin olisi silmäillyt laivan keulaa kohti, tai oikeammin sanoen hän tuijotti eteensä, sillä hänen silmänsä olivat aivan liikkumattomat, hän ei edes räpäyttänyt niitä. Olin vain noin viiden jalan päässä hänestä ja aivan hänen silmiensä edessä. Tuntuipa tämä oikein kauhistuttavalta. Olin omasta mielestäni ikäänkuin jokin kummitus, koska saatoin olla niin näkymätön. Heilutin kättäni edestakaisin, vaikkei hän tietystikään nähnyt sitä, mutta kun liikkuva varjo liehui hänen kasvojensa vii, niin huomasin, että hän tunsi sen. Hänen kasvonsa ilmaisivat kiihkeää odotusta, samalla kun hän yritti selvitellä itselleen, mitä tuo liike merkitsi. Hän tiesi, että jokin oli osunut häneen ulkoapäin, että jokin muutos hänen ympäristössään oli herättänyt tuon tunteen, mutta mitä se oli, sitä hän ei voinut käsittää. Minä lakkasin liikuttamasta kättäni, jotta varjo pysyi paikoillaan. Hän käänsi hitaasti päätään edestakaisin, puolelta toiselle, jotta väliin aurinko osui siihen, väliin minun käteni varjo — hän koetti niin sanoakseni tunteellaan tutkia, mitä tuo varjo merkitsi.
Minä puolestani ihmettelin, miten hän saattoi tuntea jotakin niin vähäistä kuin tuo varjo oli. Jos hänen silmämunansa yksinään olivat vahingoittuneet tai jos hänen näköhermonsa eivät olleet kokonaan pilaantuneet, niin selitys oli hyvin yksinkertainen. Mutta jos asian laita ei ollut sellainen, niin en voinut myöskään sitä selittää muulla tavalla, kuin että hänen herkkätuntoinen ihonsa saattoi tuntea eron auringon ja varjon lämpötilan välillä.
Tai ehkä — kukapa saattoi sen tietää? — se johtui jostakin satumaisesta kuudennesta aistista, niin että hän tunsi ihmisen läsnäolon, joka oli niin lähellä häntä.
Hän ei koettanut kuitenkaan tutkia varjoa sen pitemmältä. Hän nousi kannelle ja astui keulaa kohden niin nopeasti ja varmasti, että olin aivan ihmeissäni. Ja kuitenkin hänen käynnissään saattoi vähän väliä nähdä sokean avuttomuutta. Nyt minä vasta ymmärsin mitä se oli.
Sekä ilokseni että surukseni hän löysi kenkäni kanssin kannelta ja vei ne mukanaan keittiöön. Minä näin hänen sytyttävän tulta ja alkavan keittää itselleen ruokaa. Sitten minä hiivin kajuuttaan, hain sieltä hillot ja alusvaatteet, hiivin taas yhtä hiljaa keittiön ohi ja kiipesin alas rantaan tehdäkseni selkoa avojalkaretkeilystäni.
Neljäsneljättä luku
"Mikä vahinko, ettäGhostinmastot ovat katkenneet. Muuten olisimme voineet purjehtia sillä täältä. Ettekö usko, että olisimme voineet sen tehdä, Humphrey?"
Minä hyökkäsin innoissani ylös paikaltani.
"Minä ihmettelen — minä ihmettelen…", toistin minä astuessani edestakaisin.
Maudin silmät seurasivat minua, loistavina ja odotusta täynnä. Hän uskoi lujasti minuun! Ja tuo tieto antoi minulle ennenaavistamattoman voiman. Minä ajattelin Micheletin sanoja: "Nainen antaa miehelle yhtä paljon voimaa kuin sadussa kerrotaan maan antaneen pojalleen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin laskeutua polvilleen ja suudella hänen poveaan, niin hän tuli jälleen voimakkaaksi." Vasta ensi kertaa ymmärsin täydellisesti sen ihmeellisen totuuden, joka piilee näissä sanoissa. Niin, minä sain itsekin kokea, kuinka tosia ne olivat. Maud merkitsi kaikkea tätä minulle — minä ammensin hänestä loppumattomasti voimaa ja rohkeutta. Minun ei tarvinnut muuta kuin katsella tai ajatella häntä saadakseni uusia voimia.
"Se voi käydä päinsä, se voi käydä!" vastasin minä ääneen omiin ajatuksiini. "Mitä ihmiset ennen ovat tehneet, sitä minäkin voin tehdä. Ja vaikkei kukaan sitä ennen olisikaan tehnyt, niin se onnistuu minulta sittenkin."
"Mitä? Jumalan tähden?" kysyi Maud. "Olkaa armollinen! Mitä te osaatte tehdä?"
"Me voimme sen tehdä", oikaisin minä. "Jamitä?Ei muuta kuin asettaa jälleenGhostinmastot paikoilleen ja purjehtia pois täältä."
"Humphrey!" huudahti Maud.
Ja minä ylpeilin tuumastani, ikäänkuin olisin sen jo toteuttanut.
"Mutta miten se on mahdollista?" kysyi Maud.
"Sitä en tiedä", vastasin minä. "Sen tiedän vain, että nykyään voin tehdä vaikka mitä."
Minä hymyilin hänelle ylpeänä — ehkä liiankin ylpeänä, sillä hän painoi katseensa alas, ja me olimme hetken aikaa molemmat vaiti.
"Entäs kapteeni Larsen", sanoi Maud.
"Hän on sokea ja avuton", vastasin minä nopeasti, ikäänkuin häntä ei olisi lainkaan tarvinnut ottaa lukuun.
"Mutta hänen hirveät kätensä! Ajatelkaa, miten hän heittäytyi varastohuoneen aukon yli."
"Te tiedätte myöskin, että minä hiivin pakoon", selitin minä iloisesti.
"Ja kadotitte kenkänne."
"Ettehän toki luule, että ne olisivat voineet pelastua Susi-Larsenin käsistä ilman minun apuani?"
Me nauroimme molemmat ja aloimme sitten vakavasti suunnitella, miten saisimmeGhostinmastot jälleen pystyyn ja pääsisimme takaisin ihmisten ilmoille. Muistin vain hämärästi mitä koulussa fysiikasta olin oppinut, mutta viimeisten kuukausien kuluessa olin saavuttanut mekaniikassa käytännöllistä kokemusta. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun läksimmeGhostiinlähemmin tutkiaksemme yritystämme, niin mieleni masentui melkein kokonaan nähdessäni nuo suunnattomat mastot, jotka uivat vedessä. Mistä päästä oli paras alkaa? Jos edes yksi mastoista olisi seisonut paikoillaan tai jos olisi ollut jotakin, johon olisin voinut kiinnittää väkipyörän ja köydet! Mutta ei ollut kerrassaan mitään. Meidän aikeemme tuntui yhtä mahdottomalta kuin itsensä nostaminen ilmaan saappaansilmukasta. Minä tiesin kyllä, miten vipu oli rakennettava, mutta mistä voisin saada sille tukikohdan?
Siinä oli ensinkin isomasto, joka tyvipuoleltaan oli läpimitaten viisitoista tuumaa paksu ja pituudeltaan kuusikymmentäviisi jalkaa; arviolleen se painoi kolmetuhatta naulaa. Sitten oli siinä keulamasto, joka oli vieläkin paksumpi ja painoi varmaan kolmetuhatta viisisataa naulaa. Mistä päästä voisin aloittaa? Maud seisoi ääneti vieressä, kun minä tuumailin mitenkä saisin tehdyksi sellaiset kojeet, joita merimiehet nimittivät "saksiksi". Mutta vaikka kaikki merimiehet tunsivatkin sen, niin minä sen kuitenkin täällä itse keksin. Asettamalla ristiin pari salkoa, joiden alapäät olivat yhteensidotut, ja nostamalla sitten kojeen ilmaan jotta se näytti ylösalaisin käännetyltä V:ltä, saatoin saada kiinteän pisteen kannen yläpuolelle, johonka sitten voisin kiinnittää nostoköyteni. Tähän nostoköyteen saatoin tarpeen vaatiessa kiinnittää vielä toisenkin. Ja siten olisi vintturi valmis!
Maud huomasi, että olin saanut kysymyksen ratkaistuksi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.
"Selvitän tuon sotkun", sanoin minä ja osoitin sotkeentuneita köysiä ja mastoja laivan kupeella.
Oi, kuinka tämä päätös kajahti hyvältä korvissani. "Selvitän tuon sotkun!" Eipä sellaisia sanoja olisi Humphrey van Weydenin huulilta kuulunut muutamia kuukausia sitten!
Äänessäni ja puhetavassani oli varmaan jotakin hempeämielistä, sillä Maud hymyili. Hän ymmärsi erinomaisesti kaikkea, mikä oli koomillista, ja kaikkialla, missä sitä vain ilmeni, hän huomasi heti kaiken sen, mikä oli teeskenneltyä ja sävyltään väärää ja liioiteltua. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi hänen omat teoksensa olivat niin arvokkaita ja ihmiset panivat häneen niin suurta arvoa. Vakava arvostelija, joka samalla ymmärtää huumoria ja helppoudella tuo ilmi ajatuksensa, voittaa ehdottomasti maailman tunnustuksen. Ja sen hän oli voittanut. Hänen humoristinen kykynsä oli oikeastaan taiteilijan synnynnäistä suhdevaistoa.
"Olen aivan varma siitä, että olen kuullut nuo sanat ennen — ehkäpä olen lukenut ne jostakin kirjasta", sanoi hän iloisesti.
Minullakin oli suhdevaistoa, ja minä lyyhistyin heti kokoon — vajosin oloja hallitsevasta asemasta nöyrän hämmennyksen tilaan, mikä lievimmin sanoen oli hyvin surkeaa.
Hän tavoitteli nopeasti kättäni.
"Olen kovin pahoillani", sanoi hän.
"Ei se ole tarpeen", änkytin minä. "Se oli minulle vain hyväksi. Minussa on todellakin aivan liiaksi koulupoikaa. Vaikka eipä se oikeastaan kuulu tähän. Meidän pitää vain koettaa selvitellä tuo sekava vyyhti. Jos tahdotte tulla kanssani veneeseen, niin voimme ryhtyä työhön ja koettaa saada siitä selvää."
Iltapäivän kuluessa me sitten koetimme suorittaa työtä iloisella mielellä.
Maud auttoi minua siten, että piti venettä sopivassa asennossa minun selvitellessäni mastoja ja köysiä. Kylläpä ne tosiaankin olivat sotkuiset! Nostoköydet, hilausnuorat, vantit, taakit — kaikki ne olivat sotkeutuneet ja sekaantuneet yhteen ja vedessä menneet moninkertaisiin solmuihin. En leikannut poikki muuta kuin mikä oli kaikkein välttämättömintä, ja päästäessäni pitkiä nuoria mastojen ja puomien ympäriltä, selvitellessäni köysiä, keriessäni niitä kerälle ja pujotellessani niitä silmukkojen läpi tulin aivan läpimäräksi.
Voidakseni irroittaa purjeita täytyi minun useamman kerran käyttää veistä, ja raskas purjekangas, joka oli vettäkin raskaampi, pani voimani kovalle koetukselle. Mutta sittenkin sain kaikki rannalle kuivumaan ennen pimeän tuloa. Me olimme molemmat hyvin väsyksissä palatessamme illallista syömään, olimmehan suorittaneetkin koko suuren työn, vaikkei se näyttänyt niin paljolta.
Seuraavana aamuna läksin Maudin kanssaGhostinruumaan selvittämään mastonkenkää. Olimme juuri aloittaneet työmme, kun hakkaamisemme ja vasaroimisemme kutsui Susi-Larsenin paikalle.
"Halloo!" huusi hän avonaisesta luukusta alas.
Kuullessaan Susi-Larsenin äänen painautui Maud nopeasti lähelle minua, ikäänkuin turvaa hakien, ja nojasi toisella kädellään minun käsivarteeni meidän puhellessamme keskenämme.
"Halloo!" huusin minä. "Hyvää huomenta!"
"Mitä te teette siellä?" kysyi Susi-Larsen. "Yritättekö porata laivani upoksiin?"
"Päinvastoin! Minä koetan korjata sitä", kuului vastaukseni.
"Mitä hemmetissä te siellä korjaatte?" Hänen äänensä kuulosti hämmästyneeltä.
"Minä teen täällä vain hiukan valmistuksia voidakseni nostaa mastot paikoilleen", vastasin minä aivan välinpitämättömästi, ikäänkuin se olisi ollut kaikkein helpoin asia maailmassa.
"Tuntuupa siltä, kuin te nykyään todellakin seisoisitte omilla jaloillanne, Hump", kuulimme hänen sanovan. Ja sitten oli hetken aivan hiljaista.
"Mutta sen minä sanon teille, Hump", huusi hän meille, "sitä te ette osaa tehdä".
"Kyllä, kyllä minä osaan", vastasin minä. "Minä teen sitä parasta aikaa."
"Mutta laiva on minun, minun yksityisomaisuuttani. Ja jos minä kiellän teitä koskemasta siihen?"
"Te unohdatte yhden asian", vastasin minä. "Te ette ole täällä enää voimakkain kappale käyteainetta. Te olitte sitä kerran, silloin te olisitte voinut vaikka syödä minut, niinkuin sanoitte. Mutta nyt on tapahtunut muutos, ja minä voinkin nyt syödä teidät. Hiiva on väljähtänyt."
Hän nauroi lyhyesti ja ikävästi. "Minä huomaan, että te heitätte oman filosofiani minulle vasten kasvoja. Mutta älkää yrittäkökään arvata minua liian heikoksi. Teidän itsenne tähden minä varoitan teitä."
"Milloin teistä on tullut ihmisystävä?" kysyin minä. "Myöntäkää, että olette hyvin epäjohdonmukainen varoittaessanne minua."
Hän ei pannut huomiota pilkkaani, vaan sanoi: "No, entäs jos minä sulkisin nyt tämän luukun? Te ette voi vetää minua enää nenästä niinkuin silloin, kun kävitte varastohuoneessa."
"Susi-Larsen", sanoin minä vakavasti — ensi kertaa minä nimitin häntä tällä nimellä, joka oli enimmin tunnettu, "minä en voi ampua avutonta miestä, joka ei kykene puolustautumaan. Te olette itse nähnyt sen meidän kummankin iloksemme. Mutta minä varoitan teitä nyt, en niin paljon teidän tähtenne kuin itseni vuoksi, sillä ammun teidät samassa hetkessä, jolloin te yritätte tehdä jotakin pahaa. Minä voin ampua teidät tästä, missä nyt olen — ja jos teitä haluttaa, niin astukaa askel eteenpäin ja koettakaa sulkea luukku."
"Joka tapauksessa minä jyrkästi kiellän teitä laastaroimasta laivaa."
"Mies!" sanoin minä moittien. "Te väitätte, että laiva on teidän, ikäänkuin teillä muka olisi moraalinen oikeus siihen. Ettehän koskaan ole pannut mitään huomiota moraalisiin oikeuksiin ollessanne tekemisissä muiden kanssa. Ja ettehän te silloin voi myöskään vaatia, että minä nyt teihin nähden panisin niihin huomiota."
Olin astunut avonaisen luukun alle, jotta saatoin nähdä hänet. Hänen ilmeettömät kasvonsa — ne näyttivät aivan toisilta nyt kuin tarkastellessani niitä hänen tietämättänsä alhaalla kajuutassa — ne näyttivät vieläkin veltommilta, sillä liikkumattomat silmät tuijottivat vain suoraan eteensä. Tuo näky ei ollut lainkaan mieluisa.
"Eikä kukaan ole niin kurja, ei edes Hump, ettei pitäisi olla hänelle kohtelias", sanoi hän ivallisesti.
Iva ilmeni vain hänen äänessään. Kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin ennenkin.
"Mitä teille kuuluu, miss Brewster?" kysyi Susi-Larsen äkisti oltuaan hetken vaiti.
Minä säpsähdin. Maud ei ollut liikahtanut vähintäkään. Oliko Susi-Larsenilla sittenkin vielä hiukan näkövoimaa? Vai saisiko hän sen ehkä takaisin?
"Kiitos, miten te itse voitte, kapteeni Larsen?" vastasi Maud. "Mutta mistä tiesitte, että minä olin täällä?"
"Kuulinhan minä teidän hengityksenne. Humphrey näyttää edistyvän, vai mitä te arvelette?"
"En tiedä", vastasi Maud hymyillen minulle. "En ole koskaan nähnyt häntä muunlaisena."
"Olisittepa vain nähnyt hänet ennen vanhaan!"
"Susi-Larsen suurin annoksin", mutisin minä, "ennen ja jälkeen ruoan".
"Minä sanon teille vieläkin kerran, Hump", huudahti Susi-Larsen uhkaavalla äänellä, "te tekisitte viisaammin, jos jättäisitteGhostinrauhaan".
"Mutta ettekö te tahtoisi päästä pois täältä samoin kuin mekin?" kysyin minä epäröiden.
"En", vastasi hän. "Minä aion kuolla täällä."
"Mutta sitä me emme aio", vakuutin minä uhmailevasti ja aloin jälleen hakata ja nakutella.
Viidesneljättä luku.
Seuraavana päivänä olivat mastojenkengät selvät ja kaikki sen verran järjestyksessä, että saatoimme koettaa nostaa molemmat märssytangot laivaan. Isomärssytanko oli yli kolmenkymmenen jalan pituinen ja keulamärssytanko lähes kolmenkymmenen, ja näistä molemmista minä aioin nyt laittaa "sakset". Se vasta oli kiusallista työtä. Minä kiinnitin vahvan taljan vintturiin ja kierrettyäni toisen pään keulamärssytangon tyvipuolen ympärille aloin nostaa sitä ylös. Maud tarttui vintturin vääntimeen ja kiersi irtonaisen pään kokoon.
Me ihmettelimme, kuinka helposti tanko nousi ilmaan. Se oli jonkinmoinen parannettu vintturi, ja sen nostovoima oli tavattoman suuri. Mutta yhtä paljon kuin me voitimme voimassa, kadotimme matkassa. Yhtä monta kertaa kuin se monisti minun voimani, pidensi se myös hilattavan nuoran pituutta. Talja kulki raskaasti laivan reunan yli, ja sen hitaus lisääntyi, mitä korkeammalle tanko kohosi vedestä. Vintturin hoito kävi yhä raskaammaksi.
Mutta kun märssytangon alapää kohosi laivan reunan tasalle, pysähtyi koko peli.
"Olisihan minun pitänyt se tietää", sanoin minä kärsimättömästi. "Nyt on kaikki tehtävä uudestaan."
"Miksi emme kiinnitä taljaa hiukan alemmaksi?" sanoi Maud.
"Sehän minun olisi pitänyt heti alusta alkaen tehdä", vastasin tyytymättömänä itseeni.
Minä päästin köyden valloilleen, laskin tangon takaisin veteen ja kiinnitin taljan alemmaksi. Tunnin kuluttua, jona aikana vuoroin hilasin ja vuoroin lepäsin, olin saanut tangon niin korkealle kuin se saattoi nousta. Kahdeksan jalkaa oli se laivan reunan yläpuolella, mutta sen pitemmälle en voinut sitä kohottaa. Kävin istumaan ja tuumin, miten ratkaisisin tehtäväni. Siihen ei tarvittu pitkää aikaa. Ilosta huudahtaen hypähdin paikaltani.
"Nyt tiedän!" huudahdin minä. "Minun olisi pitänyt kiinnittää talja itse painopisteen kohdalle. Ja se, minkä nyt olemme oppineet, voi olla meille hyödyksi mitä tahansa me tämän jälkeen nostammekin laivaan."
Vielä kerran minun täytyi alkaa aivan alusta ja laskea tanko veteen. Mutta minä erehdyin painopisteestä, ja alkaessani nostaa nousikin tangon yläpää eikä sen tyvi. Maud näytti epätoivoiselta, mutta minä sanoin nauraen, että se onnistuisi sittenkin.
Kun olin selittänyt Maudille, miten hänen tuli pitää kiinni vääntimestä ja päästää köysi valloilleen, kun annoin hänelle käskyn, tartuin käsin tankoon kiinni ja koetin saada sen reunan yli. Kun luulin saaneeni sen niin kauaksi kuin oli tarpeellista, käskin Maudin hellittää köyttä, mutta ponnistuksistani huolimatta kohosi tanko pystyyn, ja putosi takaisin veteen. Taaskin minä nostin sen entiselle paikalleen, sillä olin nyt keksinyt uuden tuuman. Tulin ajatelleeksi pientä yksinkertaista taljalaitosta ja läksin sitä hakemaan.
Sillä aikaa kun kiinnitin sen tangon yläpään ja vastakkaisen reunan väliin, tuli Susi-Larsen paikalle. Me tervehdimme vain toisiamme, ja vaikka hän ei voinut nähdä mitään, kävi hän jonkin matkan päähän laivan partaasta istumaan ja seurasi korvakuulolla toimiani.
Sanottuani jälleen Maudille, että hänen tuli hellittää köyttä minun antaessani hänelle merkin, aloin hilata taljalaitosta. Tanko kääntyi hitaasti sisäänpäin, kunnes se oli kohtisuorassa reunaa vasten. Ja nyt minä ihmeekseni huomasin, ettei Maudin tarvinnutkaan hellittää. Päinvastoin kiristäminen oli tarpeen. Minä kiinnitin taljan, kiersin vintturia ja sain tangon tuuma tuumalta lähemmäksi, kunnes sen yläpää ensin ulottui kannelle ja vihdoin lepäsi siinä koko pituudessaan.
Katselin kelloani. Kello oli kaksitoista. Selkääni särki kauheasti, ja olin hirveän väsynyt ja nälkäinen. Ja kannella oli vasta yksi ainoa tanko todisteena siitä, mitä aamupäivän kuluessa olin saanut aikaan. Ensi kertaa vasta käsitin, kuinka suuri se työ oli, johon olimme ryhtyneet. Mutta minä olin oppinut jotakin — olin todellakin oppinut jotakin. Iltapäivällä olisi tulos varmaan paljon parempi. Ja niin se olikin. Me palasimme laivaan kello yhdeltä, levättyämme ja vahvistettuamme itseämme perinpohjaisella aterialla.
Vähemmässä kuin tunnissa sain toisen tangon laivaan ja rupesin rakentamaan "saksia". Sidoin molempien tankojen päät yhteen ja ottaen huomioon niiden eri pituuden kiinnitin leikkauspisteen kohdalle kahvelimallin kaksinkertaisen taljan. Tämä yhdessä yksinkertaisen taljan ja itse vallin kanssa muodosti nostotaljan. Jotta tankojen tyvipuolet eivät liukuisi kannelle, naulasin alapuolelle isoja pölkäreitä. Kun kaikki oli valmista, kiinnitin nuoran "saksien" päähän ja vedin sen suoraan vintturiin. Aloin luottaa tähän vintturiin, sillä se antoi minulle niin odottamattoman paljon voimaa. Niinkuin tavallisesti piti Maud kiinni vääntimestä minun hilatessani. "Sakset" kohosivat ilmaan.
Nyt huomasin, että olin unohtanut varppausnuorat. Senvuoksi minun oli pakko kiivetä ylös "saksiin", vieläpä kaksi kertaa, ennenkuin sain kiinnitetyksi nämä nuorat sekä etu- että peräpuolelle ja vielä molemmin puolin.
Alkoi jo hämärtää, kun työni oli niin pitkälle edistynyt. Susi-Larsen oli istunut ulkona ja kuunnellut hommaamme koko iltapäivän sanomatta sanaakaan, mutta nyt hän oli mennyt keittiöön valmistamaan illallistaan. Selkäni oli niin jäykkä, että vain vaivalla ja ponnistuksella saatoin seisoa suorana. Katselin ylpeänä työtäni. Se alkoi jo todellakin näyttää joltakin. Minun teki mieleni ruveta hilaamaan "saksillani" — aivan kuin lapsi, joka tahtoo leikkiä uudella leikkikalulla.
"Ikävä, että on jo niin myöhäistä", sanoin minä. "Olisipa hauska nähdä kone työssä."
"Älkää olko niin kiihkeä, Humphrey", torui Maud. "Muistakaa, että huomennakin on päivä, ja olettehan nyt niin väsynyt, että tuskin pysytte pystyssä."
"Entäs te?" sanoin minä äkkiä levottomana. "Te olette varmaan myöskin hyvin väsynyt. Te olette tehnyt ahkerasti työtä. Minä olen ylpeä teistä, Maud."
"Ette sinnepäinkään niin ylpeä kuin minä teistä, eikä teillä myöskään ole puoleksikaan niin paljon syytä siihen", vastasi hän ja katsoi hetkisen suoraan minuun silmissään loistava ilme, joka äkkiä tenhosi minut — miksi, sitä en tiedä, sillä en ymmärtänyt sitä.
"Jospa joku ystävistämme voisi nyt nähdä meidät", sanoi hän. "Nähdä meidät! Oletteko tänään kertaakaan hengähtänyt työstänne ja huomannut miltä me näytämme?"
"Kyllä minä olen useampaankin kertaan katsellut teitä", vastasin minä ajatellen sitä ilmettä, jonka olin nähnyt hänen silmissään, sekä hämmästyen sitä äkillistä käännettä, jonka hän meidän keskustelullemme antoi.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "No, mitä te siis arvelette?"
"Pelkään, että te näytätte linnunpelättimeltä", vastasin minä. "Katsokaapas esimerkiksi likaantuneita helmojanne! Katsokaa noita kolmikulmaisia reikiä! Ja puseroanne! Ei tarvitse olla mikään Sherlock Holmes keksiäksensä, että te olette keittänyt ruokaa nuotiotulen ääressä — puhumattakaan siitä, että olette sulattanut hylkeenrasvaa. Ja päällepäätteeksi — millainen lakki teillä on! Ja tämä sama nainen on kirjoittanut runon 'Suudelma'."
Maud teki siron ja komean kumarruksen ja sanoi: "Mitä teihin tulee, hyvä herra…"
Sen leikin alla, jota me laskettelimme nyt hetken aikaa, piili kuitenkin jotakin vakavaakin, ja se johtui aivan varmaan siitä omituisesta ja hetkellisestä ilmeestä, jonka äkkiä olin nähnyt hänen silmissään. Mitä se merkitsi? Oliko mahdollista, että silmämme puhuisivat vastoin tahtoamme ja varovaisia sanojamme? Tiesin, että silmäni olivat pettäneet minut, kunnes huomasin sen ja aloin pitää niitä aisoissa. Se oli tapahtunut useita kertoja. Mutta oliko Maud huomannut sen levottomuuden, joka piili niiden pohjalla, ja ymmärtänyt mitä se merkitsi? Ja olivatko hänen silmänsä nyt puhuneet samaa minullekin? Mitä muuta se saattoi tarkoittaa — tuo värähtelevä välke ja jotain vielä enempääkin, jota oli mahdoton sanoin selittää. Ja kuitenkaan se ei voinut olla mahdollista. Se oli kerrassaan mahdotonta. Sitäpaitsi en ollut laisinkaan taitava selittämään silmäkieltä. Olin vain Humphrey van Weyden, kirjatoukka, joka oli oppinut rakastamaan. Ja kun sain vain rakastaa ja odottaa ja ehkäpä vähitellen voittaa vastarakkauttakin, niin siinä oli jo minulle ihanuutta kylliksi. Tätä minä ajattelin laskiessamme edelleen leikkiä toistemme ulkomuodosta, ja sitä minä ajattelin vielä sittenkin, kun tulimme maihin ja saimme paljon muutakin ajateltavaa.
"Onpa todellakin harmillista, ettemme saa nukkua koko yötä yhteen menoon tällaisen työpäivän jälkeen", valitin minä, kun olimme syöneet.
"Mutta onko nyt enää mitään vaaraa? Onhan hän sokea", sanoi Maud.
"En koskaan voi luottaa häneen", vastasin minä, "ja vielä vähemmän nyt, kun hän on sokea. Luultavaa on, että tuo osittainen avuttomuus tekee hänet vielä entistään ilkeämmäksi. Minäpä tiedän mitä teen heti huomisaamuna — heitän ankkurin mereen ja kuljetan laivan hiukan kauemmaksi rannasta. Silloin Susi-Larsen on vankina, ja me soudamme iltaisin veneellä rantaan. Viimeistä kertaa meidän siis nyt enää tarvitsee olla vahdissa, ja siksi se käykin kahta vertaa helpommin."
Me heräsimme varhain aamulla ja olimme juuri lopettamaisillamme aamiaisemme, kuin päivä alkoi sarastaa.
"Voi, Humphrey!" kuulin Maudin äkkiä huutavan, keskeyttäen syömisensä.
Minä katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kiintyneet laivaan. Seurasin hänen katsettansa, mutta en huomannut siellä mitään erikoista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun ja minä katsoin kysyvästi häneen.
"Sakset!" sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi.
Olin kokonaan unohtanut "sakset". Katsoin jälleen laivaan mutta niitä ei näkynyt.
"Jos hän on…", mutisin minä vimmoissani.
Maud laski rauhoittaen kätensä minun kädelleni ja sanoi: "Teidän täytyy aloittaa taas alusta."
"Oi, uskokaa minua — ei minun vihani mitään merkitse, enhän minä voisi tehdä kärpäsellekään pahaa", vastasin minä katkerasti hymyillen. "Ja pahinta kaikesta on se, että hän sen tietää. Te olette oikeassa. Jos hän on pilannut 'sakset', niin en voi tehdä muuta kuin aloittaa jälleen alusta. — Mutta tästä lähtien minä vahdin yöllä laivassa", huudahdin heti sen jälkeen. "Ja jos hän silloin…"
"Mutta minä en uskalla olla yksin kaiket yöt täällä", kuulin Maudin sanovan, kun olin hiukan rauhoittunut. "Olisi kaikin puolin niin paljon parempi, jos hän tahtoisi olla hiukan ystävällinen meitä kohtaan ja auttaa meitä. Meillä voisi olla niin hyvä laivassa kaikilla kolmella."
"Aivan niin", vakuutin minä yhä vihoissani, sillä rakkaitten "saksieni" turmeleminen oli kovasti koskenut minuun. "Minä tarkoitan, te ja minä jäämme laivaan, samapa se, olemmeko hyvissä väleissä Susi-Larsenin kanssa vai emmekö."
"Oikeastaan on kovin lapsellista, että hän tekee tuollaista", sanoin minä hetken kuluttua nauraen, "ja sitäpaitsi olen minä yhtä lapsellinen, kun suutun sellaisesta".
Mutta sydäntä vihloi sittenkin, kun tulimme laivaan ja näimme kaiken sen hävityksen, jonka hän oli saanut aikaan. "Sakset" olivat kokonaan kadonneet. Köydet oli leikattu poikki. Nostoköydet oli myöskin katkottu kaikkialla. Ja Susi-Larsen tiesi, etten minä osannut punoa nuoria yhteen. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä hyökkäsin vintturin luo. Se ei liikkunut enää. Hän oli turmellut senkin. Me katsoimme ällistyneinä toisiimme. Sitten kiiruhdin laivan reunalle. Mastot, puomit ja kahvelit — kaikki, mitä minä olin eilen selvittänyt — olivat poissa. Hän oli löytänyt köydet, jotka olivat kiinnitetyt niihin, ja päästänyt ne irralleen.
Maudin silmät olivat täynnä kyyneliä, ja minä luulen, että nuo kyyneleet tarkoittivat minua. Ja olisinpa voinut itsekin itkeä. Millä tavalla saisimme nyt laivan mastot pystyyn? Susi-Larsen oli tehnyt työnsä hyvin. Minä istahdin laivaluukulle ja epätoivoissani nojasin leukaani käsiäni vasten.
"Hän ansaitsisi kuoleman!" huudahdin minä. "Jumala antakoon minulle anteeksi — mutta minussa ei ole kylliksi miestä tappaakseni hänet."
Mutta Maud seisoi vieressäni, hänen kätensä siveli hiljaa hiuksiani, ikäänkuin olisin ollut lapsi, ja hän sanoi: "No, no — kyllä kaikki käy vielä hyvin. Me olemme itse tehneet oikein, ja silloin täytyy käydä hyvin."
Micheletin sanat muistuivat mieleeni, ja minä nojasin pääni Maudia vasten. Tunsin todellakin saavani uutta voimaa. Tämä siunattu nainen oli minulle loppumattomana voimanlähteenä. Mitä merkitsi se, mitä oli tapahtunut? Vain pientä taantumista, viivytystä. Virta ei varmaankaan ollut vienyt mastoja kauaksi merelle, sillä tuuli oli ollut heikko. Tarvittiin vain hiukan työtä, jotta mastot löytyisivät ja olisivat jälleen paikalla. Ja sitä paitsi se oli hyväksi opiksi. Minä tiesin nyt mitä saatoin odottaa. Susi-Larsen olisi voinut turmella meidän työmme vielä sittenkin, kun olisimme päässeet pitemmälle.
"Tuolta hän tulee", kuiskasi Maud.
Katsoin ylös. Hän astui hitaasti peräkantta pitkin suojanpuolella.
"Älkää olko huomaavinanne häntä", kuiskasin minä. "Hän tulee katsomaan, miten meidän laitamme on. Ei anneta hänen huomata, että me tiedämme kaikki. Sitä tyydytystä meidän ei tarvitse suoda hänelle. Riisukaa kengät jalasta — kas niin — ja ottakaa ne käteen."
Ja sitten me olimme piilosilla sokean kanssa. Kun hän tuli vasemmalle puolelle, hiivimme me oikealle, ja sitten hän kääntyi peräkannen korokkeelta takaisin ja seurasi meidän jäljissämme.
Hän oli varmaan jollakin tavalla huomannut, että me olimme laivassa, sillä hän tervehti meitä hyvin varmasti ja odotti selvästi, että me vastaisimme siihen. Sitten hän meni perälle, ja me hiivimme keulapuolelle.
"Kyllä minä tiedän, että te olette laivassa!" huusi hän, ja minä näin, että hän vaiettuaan kuunteli suurella jännityksellä.
Hän muistutti huuhkajaa, joka päästettyään kovan huudon jää kuuntelemaan, tokko pelästynyt saalis liikahtaa paikaltaan. Mutta me emme liikahtaneet, me siirryimme toiseen paikkaan vain silloin, kun hän liikkui. Ja siten me hiivimme ympäri laivaa käsi kädessä kuin kaksi lasta, joita hirveä peto ajaa takaa, kunnes Susi-Larsen silminnähtävästi pettyneenä poistui kannelta ja läksi alas kajuuttaan. Meidän silmämme loistivat ilosta, ja meidän oli vaikea pidättää naurua vetäessämme kengät jalkoihimme ja kavutessamme alas veneeseen. Katsoessani Maudin silmiin, noihin kirkkaihin, tummiin silmiin, unohdin kaiken sen pahan, jonka Susi-Larsen oli tehnyt — minä tunsin vain rakastavani Maudia, ja että olin hänen kauttansa saanut voimaa raivata meille tien takaisin maailmaan.
Kuudesneljättä luku
Kaksi kokonaista päivää Maud ja minä soutelimme yltympäri veneessä ja etsimme rannoilta kadonneita mastojamme. Vasta kolmantena päivänä löysimme ne, kaikki yhdestä paikasta, yksinpä "saksetkin", mutta ne olivat kaikkein vaarallisimmalla paikalla, lounaisen niemen rannassa, hyrskyn keskellä. Mitenkä me teimmekään työtä! Kun ilta alkoi hämärtää, palasimme kuitenkin väsyneinä pieneen lahdelmaamme laahaten perässämme isoamastoa. Ja meidän oli ollut pakko soutaa koko matka tuulen puutteessa.
Työskenneltyämme ankarasti ja hengenvaarassa vieläkin päivän toimme taaskin illan tullen omaan rantaamme molemmat märssytangot. Seuraavana päivänä olin aivan suunniltani — laitoin kokonaisen lautan keulamastosta, molemmista puomeista ja niiden kahveleista. Tuuli oli suotuisa, ja olin luullut voivani purjehtien kuljettaa ne perille, mutta tuuli hiljeni ja tyyntyi lopulta kokonaan, niin että meidän täytyi soutaa, ja töin tuskin pääsimme paikaltamme hievahtamaan. Se vasta oli epätoivoista ponnistusta. Eipä ollut juuri ilahduttavaa kohdistaa koko voimansa ja painonsa airoihin ja tuntea sittenkin, että raskas taakka veneen perässä esti sitä eteenpäin kulkemasta.
Alkoi jo tulla aivan pimeä, ja tilamme paheni vieläkin enemmän sen vuoksi, että alkoi tuulla uudelleen — mutta vastaan. Nyt ei vain eteenpäinpääsy tullut mahdottomaksi, vaan me aloimme ajautua takaisin merelle. Minä ponnistelin airoissa, kunnes voimani olivat aivan lopussa. Ja Maud parka, jota en koskaan saanut estetyksi panemasta viimeisiäkin voimiansa liikkeelle, makasi uupuneena perällä. En jaksanut soutaa sen enempää. Haavoittuneet ja paisuneet käteni eivät taipuneet enää airojen ympärille. Käsivarsiani ja käsiäni särki kauheasti, ja vaikka olinkin syönyt kelpo aamiaisen, olin sen jälkeen tehnyt niin kovasti työtä, että olin vähällä mennä tainnoksiin nälästä.
Nostin airot vedestä ja kurkotin eteenpäin tarttuakseni nuoraan, jolla lautta oli sidottu kiinni. Mutta Maud ojensi nopeasti kätensä estääkseen minua. "Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän vaivalla. "Heittää sen irti", vastasin minä ja hellitin hiukan nuoraa.
Mutta hän tarttui minun käteeni.
"Oi, olkaa niin hyvä ja jättäkää se tekemättä!" pyysi hän. "Ei siitä ole mihinkään", vastasin minä. "Yö on tulossa, ja tuuli ajaa meidät merelle".
"Mutta malttakaahan toki, Humphrey! Jollemme voi päästä täältä poisGhostilla, täytyy meidän ehkä jäädä tänne vuosikausiksi — niin; ehkäpä koko iäksemme. Jollei tätä saarta ole löydetty kaikkina näinä vuosina, niin ehkeipä sitä koskaan löydetä."
"Te unohditte veneen, jonka me löysimme rannalta", sanoin minä.
"Se oli hylkeenpyyntivene", vastasi hän, "ja te tiedätte varsin hyvin, että jos he olisivat päässeet hengissä täältä, niin he olisivat palanneet saadakseen kaikki ne rikkaudet, joita täällä on. Te tiedätte varsin hyvin, etteivät he koskaan palanneet täältä." Minä istuin ääneti ja epäröin.
"Sitä paitsi se oli teidän tuumanne", sanoi hän hitaasti, "ja minä tahtoisin nähdä sen onnistuvan".
Nyt minun oli jälleen helppo olla kova. Niin pian kuin hän alkoi puhua minusta imartelevasti, tuntui minusta välttämättömältä vastustaa häntä. "Parempi on sittenkin elää vuosikausia saarella kuin kuolla tänä yönä tai huomenna tai sitä seuraavana päivänä avonaisessa veneessä. Me emme ole lainkaan valmistuneet kestämään vaikeuksia merellä. Meillä ei ole ruokaa eikä vettä, ei vaippoja eikä kerrassaan mitään. Te ette tulisi edes tätä yötä toimeen ilman peitettä. Kyllä minä tunnen teidän voimanne. Te värisette jo nytkin."
"Se on vain hermostumista", vastasi hän. "Minä pelkään, että te päästätte irti mastot vastoin minun tahtoani. — Oi Humphrey, olkaa niin hyvä — olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä tehkö sitä!" huudahti hän heti jäljestä.
Ja siten taistelu loppui — se loppui tähän lauseeseen, jonka hän tiesi vaikuttavan niin ratkaisevasti minuun. Meitä paleli hirveästi sinä yönä. Vähän väliä minä vaivuin uneen, mutta heräsin jälleen kylmyydestä. Miten Maud saattoi kestää sitä, on minulle arvoitus. Olin liian väsynyt liikutellakseni käsivarsiani pysyäkseni lämpimänä, mutta silloin tällöin jaksoin sentään hieroa Maudin käsiä ja jalkoja, jotta hänen verensä alkaisi jälleen liikkua. Ja sittenkin hän vain pyysi, etten päästäisi köyttä irti. Kolmen tienoissa aamulla hän sai kouristuskohtauksen, ja kun olin hieronut häntä, kunnes se meni ohitse, pakotin hänet soutamaan, vaikka hän olikin niin heikko, että luulin hänen joka aironvedolla pyörtyvän.
Aamu tuli, ja me tuijotimme kauan harmaaseen ilmaan etsien saartamme. Vihdoin keksimme sen, pienenä ja mustana se siinsi taivaanrannassa ainakin viidentoista mailin päässä. Minä katselin kiikarilla ja tähystelin ulapalle. Kaukana lounaassa näin vedenpinnalla mustan raidan, joka katsellessani yhä kasvoi.
"Hyvä tuuli!" huudahdin minä karkealla äänellä, jota tuskin itsekään enää tunsin. Maud koetti vastata, mutta hän ei voinut puhua. Hänen huulensa olivat aivan siniset kylmästä ja silmät sisäänpainuneet — mutta sittenkin hän tuijotti rohkeasti minuun. Niin surkean rohkeasti!
Aloin taaskin hieroa hänen käsiään ja liikutella hänen käsivarsiaan ylös ja alas sekä ristiin, kunnes hän vihdoin itsekin saattoi niitä liikuttaa. Sitten pakotin hänet nousemaan pystyyn, ja vaikka hän olisikin kaatunut, jollen olisi pitänyt hänestä kiinni, niin sain hänet sittenkin astumaan useita askelia perän ja soutotuhdon välillä ja lopulta hyppimäänkin.
"Oi teitä rohkeaa, uljasta naista", sanoin minä, kun näin punan taas palaavan hänen kasvoillensa. "Tiesittekö ennen, kuinka rohkea te olette?"
"En minä ole ennen ollut rohkea", vastasi hän. "En ole koskaan ollut rohkea, ennenkuin tulin teidät tuntemaan. Te minut siksi olette tehnyt."
"Enkä minäkään sitä ollut, ennenkuin tulin teidät tuntemaan", vastasin minä.
Hän katsoi nopeasti minuun, ja taaskin näin tuon väräjävän kiillon ja jotakin vieläkin enemmän hänen silmissään. Mutta sitä kesti vain hetken aikaa. Sitten hän hymyili.
"Olosuhteet ovat varmaan sen vaikuttaneet", sanoi Maud. Mutta minä tiesin, että hän oli väärässä, ja minä ihmettelin, tokko hänkin sen tiesi.
Sitten alkoi tuuli raittiisti puhaltaa ja vene kulkea saarta kohden. Puoli neljän seuduissa iltapuolella me sivuutimme lounaisen niemen. Emme olleet ainoastaan nälkäisiä, vaan janokin kiusasi meitä. Huulemme olivat aivan kuivat ja ne halkeilivat, emmekä enää saaneet niitä kielelläkään kostumaan. Sitten tuuli äkkiä lakkasi. Yön aikana oli aivan tyyntä, ja minä aloin taas soutaa hyvin, hyvin heikosti!
Kello kaksi aamulla vene törmäsi oman pienen lahtemme rantaan, ja minä hoipertelin maihin kiinnittääkseni nuoran. Maud ei voinut seisoa pystyssä, eikä minulla ollut voimia kantaa häntä. Kaaduin hänen kanssaan kumoon hiekkaan, ja kun jälleen toinnuin, en voinut muuta kuin tarttua häntä kainaloihin ja laahata hänet rannasta majaan.
Seuraavana päivänä emme jaksaneet tehdä mitään työtä. Me nukuimme kello kolmeen iltapuolella, tai ainakin minä tein sen, sillä kun heräsin, keitti Maud päivällisruokaa. Hänellä oli ihmeellinen kyky tulla pian taas entisiin voimiinsa. Hänen heikossa ruumiissaan oli jotakin ihmeen sitkeää, itsepäistä hengissä pysymistä, mikä kokonaan erosi hänen luonnollisesta heikkoudestaan.
"Tiedättehän, että minun oli määrä matkustaa Japaniin terveyteni vuoksi!" sanoi hän, kun me istuimme tulen ääressä iltapuolella ja nautimme toimettomuuden hiljaisuudesta. "Minä en ollut kovin vahva. En ole koskaan ollut. Lääkäri määräsi minulle merimatkan, ja minä valitsin kaikkein pisimmän."
"Ettepä silloin tiennyt, mitä oikeastaan valitsitte", sanoin minä nauraen.
"Mutta minulla on nyt paljon enemmän kokemuksia kuin koskaan ennen, ja ruumiinikin on entistään paljon voimakkaampi", vastasi hän, "ja toivottavasti tulen myös entistä paremmaksi. Ainakin ymmärrän tästä lähin paljon paremmin elämää kuin ennen."
Sitten seurasi lyhyen päivän hämärä, ja me aloimme puhua Susi-Larsenin sokeudesta. Sitä oli kerrassaan mahdoton käsittää. Mutta että se oli vakavaa laatua, kävi selville siitä, että hän aikoi jäädä tänne ja kuolla Kokeilusaarella. Koska hän, joka oli niin voimakas ja niin suuresti kiintynyt omaan elämäänsä, ajatteli kuolemaa, niin varmaan jokin muukin vamma kuin vain sokeus rasitti häntä. Olihan hän potenut hirveätä päänsärkyä, ja me oletimme kumpikin, että varmaan nuo uudistuvat kohtaukset johtuivat jostakin aivotaudista ja tuottivat hänelle suurempia kipuja kuin mitä me saatoimme aavistaakaan.
Keskustellessamme hänen tilastansa huomasin, että Maud tunsi yhä suurempaa sääliä häntä kohtaan, enkä minä voinut muuta kuin rakastaa häntä vielä entistäkin enemmän sen vuoksi, sillä olihan se niin herttaisen naisellista. Sitä paitsi ei tuossa tunteessa ollut vähintäkään väärän hempeämielisyyden jälkeä. Hän oli myöntänyt, että Susi-Larsenia täytyi kohdella hyvin ankarasti, mutta häntä kauhistutti se ajatus, että minun ehkä täytyi ottaa hänet hengiltä pelastaakseni oman henkeni — "meidän henkemme", niinkuin hän sanoi.
Seuraavana aamuna söimme aamiaista ja läksimme työhön heti kun päivä alkoi sarastaa. Minä löysin kevyen ankkurin keularuumasta, missä sellaisia tavaroita säilytettiin, ja vähäisellä ponnistuksella sain sen kannelle ja alas veneeseen. Pitkä köysi veneessä soudin sitten vähän matkan päähän rannasta lahtemme edustalle ja laskin ankkurin veteen. Ilma oli tyyni, vesi korkealla ja kuunari kellui pinnalla. Laskettuani köyden valloilleen varppasin laivan käsivoimalla — vintturihan oli rikki — melkein pienen ankkurin yläpuolelle, joka kuitenkin oli liian pieni pidättääkseen kuunaria paikoillaan, jos pienikin tuulenpuuska nousisi. Sitten laskin ison ankkurin mereen päästäen varsin pitkältä ketjua sen mukana; iltapuolella aloin korjata vintturia.
Kolme päivää kului, ennenkuin sain sen kuntoon. Kaikkein vähimmin minä olin mekaanikko — ja noina päivinä sain tehdyksi saman, minkä tavallinen koneenkäyttäjä olisi tehnyt yhtä monessa tunnissa. Kaikkein ensiksi minun täytyi oppia käyttämään työkaluja, ja yksinkertaisimmatkin mekaaniset asiat, jotka sellainen mies osaa kuin viisi sormeaan, täytyi minun itse keksiä. Mutta kolmen päivän kuluttua oli minulla sittenkin vintturi, joka teki tehtävänsä, joskin hiukan kömpelösti. Se ei tietystikään vetänyt vertoja vanhalle, mutta se kävi kuitenkin ja teki työnteon minulle mahdolliseksi.
Puolessa päivässä sain molemmat tangot nostetuiksi laivaan ja "sakset" köysitetyksi niinkuin ennenkin. Seuraavana yönä nukuin laivan kannella työni ääressä. Maud ei tahtonut jäädä yksin rannalle, siksi hän nukkui nyt kanssissa. Susi-Larsen oli istunut kannella, kuunnellut kun minä laitoin vintturia, ja puhellut Maudin ja minun kanssani jokapäiväisistä asioista. Ei kukaan meistä viitannut sanallakaan siihen, että "sakset" oli rikottu, eikä hän myöskään käskenyt minua jättämään hänen laivaansa rauhaan. Mutta minä pelkäsin sittenkin alituisesti häntä, kun hän siinä istui sokeana ja avuttomana ja kuunteli, lakkaamatta vain kuunteli, ja minä varoin tarkasti, etten työskennellessäni tullut liian lähelle hänen voimakkaita käsiänsä.
Yöllä maatessani rakkaitten "saksieni" alla heräsin kuullessani hänen astuvan kannelle. Taivas oli tähdessä, ja epäselvästi näin hänen vartalonsa liikkuvan edestakaisin. Minä ryömin esille vaippojeni alta ja hiivin sukkasillani hänen jäljessään. Hän oli ottanut kääntöpääveitsen työkalulaatikosta, ja sillä hän aikoi leikata poikki köydet "saksista". Hän koetteli niitä kädellään ja huomasi, etten ollut kiinnittänyt niitä alhaalta. Tämä ei ollut hänelle eikä hänen veitselleen sopivaa, ja siksi hän tarttui kädellään irtonaiseen nuoranpäähän, kiristi sitä ja kiinnitti sen lujalle. Sitten hän alkoi sahata sitä poikki kääntöpääveitsellään.
"Tuota minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne", sanoin minä levollisesti.
Hän kuuli hanan naksahtavan virittäessäni revolveriani, ja hän nauroi.
"Halloo, Hump!" sanoi hän. "Minä tiesin koko ajan, että te olitte täällä. Te ette voi pettää korviani."
"Se ei ole totta, Susi-Larsen", sanoin minä yhtä levollisesti kuin äskenkin. "Mutta minä himoitsen tilaisuutta, jolloin voin tappaa teidät; leikatkaa siksi vain nuorat poikki."
"Onhan teillä aina siihen tilaisuus!" sanoi hän ivallisesti.
"Leikatkaa poikki!" uhkasin minä.
"Minun tekee mieleni tuottaa teille hiukan pettymystä", sanoi hän nauraen, ja kääntyen äkisti pois hän meni peräkannelle.
"Jotakin on tehtävä", sanoi Maud seuraavana aamuna, kun kerroin hänelle mitä yöllä oli tapahtunut. "Jos hän saa käydä vapaana, voi hän tehdä mitä hyvänsä. Hän voi porata laivan upoksiin tai sytyttää sen tuleen. Ei kukaan voi tietää mitä hän keksii. Meidän täytyy vangita hänet."
"Mutta miten se käy päinsä?" kysyin minä epätoivoisesti kohauttaen olkapäitäni. "En uskalla lähestyä häntä, ja hän tietää, että niin kauan kuin hän on alallaan eikä tee vastarintaa, en voi ampua häntä."
"Jokin keino on keksittävä", selitti Maud. "Antakaahan kun tuumin!"
"Yksi keino on", sanoin minä katkerasti.
Maud odotti.
Minä otin hyljenuijan käteeni.
"Se ei ottaisi häntä hengiltä", sanoin minä. "Mutta ennenkuin hän tointuisi, voisin minä sitoa hänen kätensä ja jalkansa kiinni."
Maud pudisti väristen päätään. "Ei — ei sillä tavalla. Täytyy olla joku vähemmän raaka keino. Odotetaanpa vielä."
Mutta meidän ei tarvinnut kauan odottaa, ja kysymys tuli itsestään ratkaistuksi. Aamupäivän kuluessa löysin monien kokeitten jälkeen keulamaston painopisteen ja kiinnitin nostotaljan paria jalkaa ylemmäksi. Maud väänsi vintturia sillä aikaa kun minä hilasin. Jos vintturi olisi ollut kunnollinen, niin työ ei olisi ollut niin vaikeaa; mutta niinkuin asiat nyt olivat, täytyi minun käyttää koko voimani ja painoni saadakseni edes tuumankin verran hilatuksi. Alituisesti minun täytyi levähtää. Levähdykset olivat työaikaakin pitemmät. Monta kertaa, kun minä kaikista ponnistuksistani huolimatta en saanut vintturia liikahtamaan paikaltaan, piteli Maud toisella kädellään vääntimestä ja toisella painoi koko voimallaan, siten auttaen minua.
Tunnin kuluttua olivat molemmat väkipyörät nousseet ylös "saksiin". Enempää en jaksanut nostaa. Ja kuitenkaan ei masto sittenkään ollut kokonaan laivan reunan sisäpuolella. Tyvipuoli lepäsi laivan vasemmanpuoleista ulkoreunaa vasten, mutta yläpää riippui alhaalla oikeanpuoleisen reunan alapuolella. "Sakset" olivat liian lyhyet. Koko työni oli siis ollut turhaa. Mutta minä en joutunut enää epätoivon valtaan niinkuin edellisillä kerroilla. Minulla oli nyt suurempi luottamus omaan kykyyni sekä vintturin "saksien" ja nostoköysien voimaan. Jokin keino täytyi olla olemassa, jonka avulla saatoin suorittaa työni, ja minun tuli vain keksiä se.
Tuumiessani tätä kysymystä tuli Susi-Larsen kannelle. Me huomasimme heti, että hänessä oli jotakin outoa. Hänen liikkeensä olivat tavallista epävakavammat ja heikommat. Hän astui suorastaan hoiperrellen kulkiessaan kajuutan oikeaa sivua pitkin. Peräkannen korokkeen juurella hän kompastui, pyyhkäisi kädellään silmiään, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, liukui seisoviltaan kannelle johtavia portaita alas, ja kompastui jälleen, horjahti ja huitoi käsillään ilmaa pysyäkseen tasapainossa. Hän saavutti jälleen tasapainonsa astuessaan välikannelle ja seisoi siinä sitten hetken aikaa pyörällä päästään, kunnes hän äkkiä lyyhistyi kokoon, jalat eivät kannattaneet häntä enää, ja hän kaatui lattialle.
"Uusi kohtaus", kuiskasin minä Maudille.
Hän nyökkäsi. Ja minä näin säälin ilmeen hänen silmissään.
Me astuimme Susi-Larsenin luo, mutta hän näytti olevan tajuton ja hengitti epätasaisesti. Maud alkoi hoitaa häntä; hän kohotti hänen päätään, jotta veri ei juoksisi aivoihin, ja hän käski minun hakea tyynyn kajuutasta. Minä otin myös pari vaippaa mukaani, ja me laitoimme hänelle mukavan vuoteen. Tunnustelin hänen valtimoaan. Se löi voimakkaasti ja lujasti ja oli aivan säännöllinen. Se saattoi minut ymmälle. Aloin tulla epäileväksi.
"Ajatelkaahan, jos tämä on vain teeskentelyä?" sanoin minä pitäen yhä häntä ranteesta kiinni.
Maud pudisti päätään, ja minä näin moittivan ilmeen hänen silmissään. Mutta samassa Susi-Larsen riisti ranteensa minun kädestäni, ja hänen sormensa puristautuivat kuin rautapihdit ranteeni ympärille. Minä huusin ääneeni kauhusta — se oli hirveä, eläimellinen tuskanhuuto. Ja minä näin vilahdukselta ilkeän ja voitonriemuisen ilmeen hänen kasvoillansa, kun hän toisella kädellään tarttui lujasti vartalooni kiinni ja painoi minut itseään vasten.
Hän päästi ranteeni irti, mutta toisella kädellään, jonka hän oli kiertänyt selkäni ympäri, piti hän kiinni molemmista käsistäni, jotta en voinut liikahtaa. Vapaalla kädellään hän tarttui sitten kurkkuuni, ja sinä hetkenä minä tunsin kuoleman katkeraa esimakua, sillä olihan oma mielettömyyteni siihen syynä. Miksi olin tullut niin lähelle häntä, että hänen hirveät käsivartensa olivat ylettyneet minuun? Tunsin toisetkin kädet kurkussani. Siinä oli Maud, joka turhaan koetti irroittaa sitä kättä, joka oli vähällä kuristaa minut. Hän luopui yrityksestään, ja minä kuulin hänen huutavan niin sydäntäsärkevästi ja pelokkaasti kuin vain nainen voi huutaa, ja tuo huuto viilsi sydäntäni. Kerran ennen olin kuullut samanlaisen huudon — silloin kunMartinezvajosi pohjaan.