The Project Gutenberg eBook ofMerisusiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MerisusiAuthor: Jack LondonTranslator: Helmi KrohnRelease date: March 14, 2015 [eBook #48489]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERISUSI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MerisusiAuthor: Jack LondonTranslator: Helmi KrohnRelease date: March 14, 2015 [eBook #48489]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Merisusi
Author: Jack LondonTranslator: Helmi Krohn
Author: Jack London
Translator: Helmi Krohn
Release date: March 14, 2015 [eBook #48489]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERISUSI ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Suom. Helmi Krohn
Otava, Helsinki, 1915.
Ensimmäinen luku
Enpä oikein tiedä mistä päästä aloittaisin, vaikka joskus piloillani olenkin väittänyt, että Charley Furuseth oli syynä koko juttuun. Hänellä oli Mill Valleyssa, Tamalpais-vuoren juurella huvila, jossa hän oleskeli vain talvikuukausina lueskellen Nietzscheä ja Schopenhaueria aivojensa lepuutukseksi. Kesällä hän mieluummin hikoili kuumassa ja tomuisessa kaupungissa kovassa työssä ja puuhassa. Jollei minulla olisi ollut tapana joka lauantai matkustaa hänen luokseen ja viipyä siellä maanantai-aamuun saakka, niin en eräänä tammikuun maanantaina olisi ollut San Franciscolahdella.
Laiva ei ollut kuitenkaan mikään huono alus, silläMartinezoli aivan uusi lauttalaiva, joka kulki vasta neljättä tai viidettä kertaa Sausaliton ja San Franciscon vähä. Vaara piili sumussa, joka laskeutui lahdelle, ja josta minulla, maamyyrällä, ei ollut aavistustakaan. Muistanpa selvästi, että kävin hyvillä mielin istumaan yläkannelle kokkaan, aivan perämiehenkojun alle ja annoin salaperäisen sumun kietoa mielikuvitukseni pauloihinsa. Raitis tuuli puhalsi ja hetken aikaa olin yksin kosteassa pimeydessä — en kuitenkaan aivan yksin, sillä epämääräisesti tunsin, että luotsi ja joku, jota luulin kapteeniksi, olivat lasikojussa pääni yläpuolella.
Muistan ajatelleeni, kuinka mukava työnjako kuitenkin on, kun minun ei tarvinnut tutkia sumua, tuulia, veden nousua ja laskua eikä merenkulkua päästäkseni ystäväni luo, joka asui lahden toisella puolella. Mikä erinomainen asia, että ihmiset antautuivat erikoisaloille, arvelin minä. Luotsin ja kapteenin ammattitiedot riittivät siten monelle tuhannelle ihmiselle, jotka eivät ymmärtäneet merestä ja merenkulusta enemmän kuin minäkään. Ja sitä paitsi, sen sijaan, että olisin käyttänyt tarmoani oppiakseni koko joukon asioita, saatoin nyt keskittää sen muutamiin harvoihin erikoisasioihin, esimerkiksi selvitelläkseni runoilija Poen asemaa amerikkalaisessa kirjallisuudessa — olin vastikään julkaissut siitä tutkielman aikakauskirjassaAtlantic. Tullessani laivaan ja kulkiessani salongin läpi olivat väijyvät silmäni huomanneet kookkaan herrasmiehen, joka lukiAtlanticiajuuri siltä kohtaa, missä minun kirjoitelmani oli. Ja minun mieleeni tuli jälleen työnjako — luotsin ja kapteenin erikoistiedot antoivat tälle kookkaalle herralle tilaisuuden lukea minun erikoistietojani Poesta, sillä välin kun he kuljettivat häntä San Franciscoon.
Eräs punakka mies, joka viskasi kovalla kolinalla salongin oven jäljessään kiinni ja kulki kopistaen jalkojaan kannella, keskeytti mietiskelyni, vaikka olinkin jo ennättänyt merkitä muistiin nämä ajatukset, voidakseni käyttää niitä vastaista kirjoitusta varten, jonka nimeksi olin suunnitellut "Vapauden välttämättömyys: mietteitä taiteen harjoittajille". Punakka mies heitti silmäyksen peränpitäjän kojua kohti, tuijotti sitten sumuun, astui raskain askelin kannen poikki ja taas takaisin (hänellä varmaan oli puujalat), ja pysähtyi sitten hajasäärin minun eteeni, kasvoillaan tyytyväinen ilme. Olin varmaan oikeassa olettaessani, että hän oli viettänyt koko elämänsä merillä.
"Juuri tällainen ilkeä ilma harmentaa hiukset ennen aikojaan", sanoi hän nyökäyttäen päätään perämiehen kojua kohti.
"En luullut heillä olevan minkäänlaisia vaikeuksia", vastasin minä. "Kaikki näyttää yhtä yksinkertaiselta kuin aapinen. Kompassi neuvoo heille suunnan, ja he tuntevat etäisyyden ja nopeuden. Minä tahtoisin sanoa sitä vain matemaattiseksi aksiomiksi."
"Eikö muka vaikeuksia!" hän puhisi. "Yhtä yksinkertaistako kuin aapinen! Matemaattinenko aksiomi!"
Hän näytti ojentavan vartaloaan ja nojautuvan vasten ilmaa katsellessaan minua. "Entäs tämä virta, joka kulkee Golden Gatesta?" hän kysyi tai pikemminkin huusi. "Kuinka nopeasti se virtaa? Kuinka suuri voima sillä on? Ajatelkaahan vain! Nyt meillä on signaalipoiju aivan edessä! Katsokaas, miten he muuttavat suuntaa!"
Sumusta kajahti kellon synkkä ääni, ja minä näin, miten luotsi käänsi nopeasti peräsimen pyörää. Kellon kilinä, joka äsken oli kuulunut suoraan edestä, tuli nyt sivulta. Meidän laivamme vihelsi käheästi, ja ajoittain kuului toisiakin vihellyksiä sumusta.
"Tuo ääni tulee jostakin lauttalaivasta", sanoi punakka mies ja viittasi oikealle, mistä vihellys kuului. "Ja tuossa! Kuulitteko? Se oli torven ääni! Varmaan jokin laakeapohjainen kuunari. Pitäkää varanne, herra kuunarinkapteeni! Niin, senhän arvasinkin! Piru on merrassa!"
Näkymätön lauttalaiva antoi merkin toisensa jälkeen ja toitotti torvea kauheasti.
"Nyt he vakuuttavat kunnioitustaan toinen toiselleen ja valmistuvat kääntymään", jatkoi punakka mies, kun kiihkeät vihellykset vaikenivat.
Hänen kasvonsa loistivat ja hänen silmissään paloi innostuksen tuli, kun hän selitti ihmiskielellä, mitä nuo vihellykset ja sumutorvet tarkoittivat: "Nyt höyryvihellin väistyy vasemmalle. Kuuletteko tuota poikaa, joka kurnuttaa kuin sammakko? Luultavasti höyrylaiva, joka tulee Headsista ja ponnistelee vastavirtaan."
Kimakka, pieni vihellin, joka piti pahaa ääntä, ikäänkuin olisi ollut hullu, suuntasi aivan läheltä meitä vastaan.
Gong-gong vastasiMartinez-laivalta. Meidän pyöräsiipemme pysähtyivät, niiden valtimon iskut lakkasivat ja alkoivat sitten jälleen. Kimakka, pieni vihellin, joka kuulosti sirkan sirinältä keskellä petoeläinten karjuntaa, tunkeutui sumun läpi hiukan sivummalta ja heikkeni heikkenemistään. Minä katsahdin kysyvästi toveriini.
"Se on tuollainen uhkarohkea höyryparkaasi", sanoi hän. "Toivonpa melkein, että olisimme ajaneet sen upoksiin, tuon pienen raukan! Sellaiset tuottavat vain harmia. Mitä hyötyä niistä on? Mikä aasi tahansa voi hoitaa sellaista ja ohjata sen suoraan helvettiin toitottaen torvea voimainsa takaa ja vaatien, että koko muu maailma väistyy sen tieltä, koska se juuri on tulossa eikä tahdo varoa muita. Koska se on tulossa! Ja siinäpä sitä vasta saakin pitää varansa! Sillä heillä ei ole aavistustakaan siitä, että pitäisi väistyä syrjään, niinkuin tavallinen soveliaisuus vaatii."
Hänen aiheeton harminsa huvitti minua suuresti, ja sillä välin kun hän äkeissään astui edestakaisin, vaivuin minä omiin mietteihini ajatellen, kuinka romanttista tuo sumu, joka ikäänkuin ääretön salaperäinen harmaa varjo oli peittänyt osan liitävää maapalloa. Entäs ihmiset, nuo säkenöivän valon atomit, joita painaa mielettömän toiminnanhalun kirous ja jotka ohjaavat puu- tai rautahevosensa keskelle salaperäisyyttä, sokeasti hapuillen näkymättömän läpi ja meluten ja laverrellen lohduttavia sanoja, vaikka epävarmuus ja pelko painostaakin heidän sydämiään.
Toverini ääni herätti minut jälleen ja minä naurahdin. Minäkin olin hapuillut ja pyörinyt sinne tänne, vaikka luulin selvästi nähneeni salaperäisyyden läpi.
"Halloo! Joku tulee meidän tiellemme!" sanoi hän. "Kuuletteko? Ja aivan täyttä vauhtia. Suoraan eteenpäin. Varmaan hän ei ole vielä huomannut meitä. Tuuli käy toisaalta."
Raitis tuuli puhalsi aivan suoraan meitä vastaan, ja minä kuulin selvästi lähestyvän vihellyksen jonkin matkan päästä, hiukan syrjästä.
"Lautta-alusko?" kysyin minä.
Hän nyökkäsi ja sanoi sitten: "Muut eivät kulje yhtä nopeasti." Hän naurahti. "Nyt tuolla ylhäällä on varmaan hätä käsissä."
Minä silmäsin ylös. Kapteeni oli pistänyt päänsä ja hartiansa ulos perämiehenkojusta ja katseli lakkaamatta sumuun, ikäänkuin hän pelkällä tahdonvoimallaan olisi voinut nähdä sen läpi. Hänen kasvojensa ilme oli levoton, samoin kuin toverinikin, joka oli hyökännyt laivan reunalle ja tuijotti hellittämättömästi kuin kapteenikin siihen suuntaan, mistä näkymätön vaara uhkasi.
Sitten tapahtui jotakin, ja aivan tavattoman nopeasti. Sumu näytti hajaantuvan ikäänkuin salama olisi iskenyt nuolensa sen keskelle, ja laivan keula tuli esiin heittäen sumupyörteitä kummallekin puolelleen, aivan kuin leviatan, joka viskelee kärsällään meriruohoa. Minä näin perämieskojun sekä valkeapartaisen miehen, joka nojautui kyynärpäittensä varassa siitä ulos. Hän oli pukeutunut siniseen univormuun, ja muistan erityisesti huomanneeni, että hän näytti hienolta ja levolliselta. Hänen tyyneytensä teki minuun tuona hirveänä hetkenä aivan kauhistuttavan vaikutuksen. Hän alistui kohtaloonsa, kulki käsi kädessä sen kanssa ja laski vain kylmäverisesti, milloin isku hänet yllättäisi. Nojautuessaan eteenpäin hän tarkasteli meitä levollisesti ja tutkivasti, ikäänkuin olisi tahtonut aivan hiuskarvalleen määrätä yhteentörmäyspisteen, eikä näyttänyt vähintäkään välittävän meidän luotsistamme, joka kiukusta kalpeana huudahti: "No, onpas tämä nyt kaunista!"
Muistellessani tätä hetkeä täytyy minun tunnustaa, että tämä huomautus oli siksi selvä, ettei se kaivannut mitään vastausta.
"Tarttukaa johonkin ja pitäkää lujasti kiinni", sanoi punakka mies minulle. Häntä ei haluttanut enää lörpötellä, ja luonnoton levollisuus näytti tarttuneen häneenkin. "Kuunnelkaa, mitä naiset huutavat", sanoi hän äkäisesti — melkein katkerasti, ikäänkuin hän jo ennenkin olisi kokenut jotakin saman tapaista.
Laivat törmäsivät yhteen, ennenkuin ennätin seurata hänen neuvoaan. Toinen alus oli varmaan iskenyt jokseenkin keskelle meidän laivaamme, sillä en voinut nähdä yhtään mitään, vieras alus oli kokonaan kadonnut näkyvistäni.Martinezkallistui pahasti, ja murtuvat lankut ratisivat ja ryskyivät hirveästi. Minä kaaduin pitkäkseni märälle kannelle, ja ennenkuin pääsin pystyyn, kuulin naisten huutavan. Aivan varmaan nuo kauheat äänet, jotka saivat veren suonissani jähmettymään, herättivät minussa silmittömän kauhun. Minun mieleeni muistui, että salongissa oli pelastusvöitä, mutta ovella hyökkäsi vastaani joukko miehiä ja naisia, jotka työnsivät minut syrjään. En muista enää, mitä seuraavina silmänräpäyksinä tapahtui, mutta sen vain tiedän, että hetken kuluttua vedin alas korkeilta hyllyiltä pelastusvöitä, ja että punakka mies sitoi niitä kiihottuneiden naisten vyötäisille. Tämä muisto on painunut yhtä selvästi mieleeni kuin jokin näkemäni taulu. Se oli elävä taulu, voin nähdä sen milloin tahansa edessäni — salongin seinässä ammotti reikä, jonka reunat olivat pirstaleina ja josta tunkeutui harmaata sumua sisään; tyhjillä, pehmeillä istuimilla näkyi äkillisen paon jälkiä: matkasälyä, käsilaukkuja, päivänvarjoja ja päällysvaatteita; vieressäni seisoi samainen kookas herra, joka oli lukenut kirjoitelmaani, kiedottuna korkkivöihin ja jäykistekankaaseen, aikakauskirja yhä kädessä, ja kysyi yhä uudestaan yksitoikkoisella äänellään tokko luulin vaaran uhkaavan meitä; punakka mies astuskeli rohkeasti puujalkojensa varassa auttaen kaikkien lähellä olevien ylle pelastusvöitä; ja keskellä sekasortoa kajahti naisten mieletön huuto.
Tuo naisten huuto koski kaikkein kipeimmin hermoihini. Varmaan se koski myös punakan miehen hermoihin, sillä silmissäni näkyi toinenkin kuva, jota en saa koskaan mielestäni haihtumaan. Kookas herrasmies pistää aikakauskirjansa päällystakkinsa taskuun ja katselee uteliaasti ympärilleen. Joukko naisia, kasvot vääntyneinä, kalmankalpeina, suut selkosen selällään, huutavat niin tuskallisesti kuin kadotukseen tuomitut sielut; ja punakka mies, joka seisoo nyt kasvot aivan tummanpunaisina vihasta, kädet koholla pään päällä, ikäänkuin hän tahtoisi iskeä kuin salama ympärilleen huutaa: "Hiljaa! Hiljaa!"
Muistan, että tämä näky sai minut äkkiä purskahtamaan nauruun, ja seuraavassa hetkessä huomasin, että minäkin olin joutua aivan pois suunniltani. Sillä nuo naiset olivat samanlaisia kuin minä itsekin, he muistuttivat äitiäni ja sisariani, he vapisivat kuolemanpelosta eivätkä tahtoneet kuolla. Muistan senkin, että he huusivat aivan kuin siat olisivat vinkuneet teurastajan käsissä, ja tämä tavaton yhtäläisyys kauhistutti minua. Nuo naiset, joiden sydämessä liikkui jaloja ja helliä tunteita, huusivat nyt täyttä kurkkua. He tahtoivat elää, mutta he olivat yhtä avuttomia kuin rotat satimessa ja kirkuivat voimiensa takaa.
Tuo kauhu ajoi minut ylös kannelle. Olin aivan sairas, minua kuvotti ja kävin istumaan penkille. Tunsin epäselvästi, että huutavia miehiä kiiruhti kannella edestakaisin koettaen irroittaa veneitä. Kaikki kävi juuri samalla tavalla kuin kirjoissa kerrotaan tällaisista kohtauksista. Köydet takertuivat kiinni. Ei mikään tehnyt tehtäväänsä. Vene laskettiin veteen, naiset ja lapset hyökkäsivät siihen, vesi kohosi laitojen vii ja vene kaatui kumoon. Toista venettä yritettiin irroittaa, mutta se jäi toisesta päästään riippumaan kiinni ja jätettiin sellaisena siihen. Ei jälkeäkään näkynyt vieraasta aluksesta, joka oli saanut onnettomuuden aikaan, mutta kuulin joidenkuiden sanovan, että se varmaan lähettäisi veneitä meidän avuksemme.
Astuin alakannelle.Martinez, vajosi nopeasti, vesi oli jo aivan lähellä. Joukko matkustajia hyppäsi mereen. Toiset, jotka olivat jo vedessä, huusivat ja pyrkivät takaisin laivaan. Ei kukaan välittänyt heistä. Samassa huudettiin, että laiva heti uppoaa. Kauhu, jonka tuo tieto sai aikaan, valtasi minutkin, ja äkkiä olin joutunut laidan yli veteen keskelle lainehtivaa ihmismerta. Kuinka oikeastaan jouduin sinne, sitä en tiedä, sen nyt vain tiesin, miksi nuo ihmiset heti pyrkivät takaisin laivaan. Vesi oli kylmää — niin kylmää, että se aivan kirveli. Pudotessani veteen tunsin äkillistä ja viiltävää kipua, ikäänkuin tuli olisi minut polttanut. Se viilsi aivan ytimiä myöten. Tuntui siltä, kuin olisi joutunut suoraan kuoleman kitaan. Minä läähätin tuskasta ja hengitin syvään, ennenkuin pelastusvyö nosti minut jälleen veden pintaan. Tunsin väkevää suolan makua suussani ja olin vähällä tukehtua siihen kitkerään nesteeseen, joka tunkeutui kurkkuun ja keuhkoihin.
Kylmyys oli kuitenkin kaikkein pahinta. Tunsin selvästi, etten kestäisi sitä kuin muutamia minuutteja. Ympärilläni ihmiset ponnistelivat ja polskuttivat vedessä. Kuulin heidän huutavan toisilleen. Kuulin myöskin airojen loisketta. Hetken kuluttua ihmettelin, että olin vielä hengissä. Alaraajoistani oli tunto kokonaan kadonnut, ja jäytävä kylmyys hiipi vähitellen sydämeeni. Pienet laineet, joiden harjat sähättivät pahanilkisesti, huuhtelivat alituisesti ylitseni ja tunkeutuivat suuhuni, niin että sain kuvotuskohtauksen toisensa jälkeen.
Kaikki äänet muuttuivat vähitellen epäselviksi, vihdoin kuulin vain hirveän tuskanhuudon jonkin matkan päästäjä tiesin, ettäMartinezoli nyt uponnut. Sen jälkeen — kuinka paljon myöhemmin, sitä en yhtään voi laskea — toinnuin jälleen ja hätkähdin pelosta. Olin aivan yksin. En kuullut huutoja, en ainoatakaan ihmisääntä — laineet vain loiskivat, ja niiden ääni kuulosti kammottavan ontolta ja kumealta sumussa. Kauhu keskellä suurta ihmisjoukkoa, jossa kaikilla on melkein samat pyyteet, ei ole niin hirvittävä kuin jos se valtaa mielen yksinäisyydessä — ja sellainen kauhu yllätti nyt minut. Minne aallot ajoivat minua? Punakka mies oli sanonut, että virta kulki Golden Gatesta. Ehkäpä se kuljetti minut valtameren selälle? Entä pelastusvyö, joka kannatti minua? Eikö se milloin tahansa voinut mennä rikki? Olin kuullut sanottavan, että niitä tehtiin paperistakin ja ontoista ruovoista, ja että ne hyvin pian vettyivät ja kadottivat kantovoimansa. Minä en voinut uida. Olin aivan yksin ja ajelehdin — siltä ainakin tuntui, keskellä harmaata alkuajan avaruutta. Minun täytyy myöntää, että jouduin aivan mielettömyyden valtaan, että huusin yhtä hurjasti kuin nuo naisetkin olivat huutaneet ja loiskutin vettä jäykistyneillä käsilläni.
* * * * *
Kuinka kauan tätä kesti, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä vaivuin horrokseen, josta en muista sen enempää kuin jostakin levottomasta ja tuskallisesta unesta. Kun toinnuin jälleen, tuntui minusta kuin vuosisatoja olisi kulunut, ja näin aivan pääni yläpuolella, keskellä sumua laivan keulan sekä kolme kolmikulmaista purjetta, jotka pullottivat tuulessa. Laivan kaulan halkaistessa laineita porisi ja kuohui vesi aivan kauheasti, ja minä kelluin aivan keskellä väylää. Koetin huutaa, mutta olin liian väsynyt. Keula kynti edelleen, se kulki aivan vieritseni ja viskasi vesiryöpyn pääni yli. Sitten laivan musta kylki hipaisi niin läheltä ohitseni, että olisin voinut sitä käsin kajota. Koetinkin sitä tehdä, sillä mielettömyydessäni ajattelin voivani tarttua kynsin kiinni puuhun, mutta käsivarteni olivat raskaat, enkä voinut niitä liikuttaa. Vielä kerran yritin huutaa, mutta ääntä ei päässyt huuliltani.
Laivan perä kulki ohitseni ja painui samassa kahden aallon lomaan; vilahdukselta näin miehen, joka seisoi peräsimessä ja vielä toisenkin, joka näytti vain polttavan tupakkaa. Näin savun tunkeutuvan hänen huuliensa yli, kun hän hitaasti käänsi päätään ja katseli merelle siihen suuntaan, missä minä olin. Hän katsoi vain aivan välinpitämättömästi eteensä, ilman minkäänlaista tarkoitusta, niinkuin ihmiset usein aivan sattumalta katsovat, kun heillä ei ole mitään erityistä tekemistä, mutta toimivat vain siksi, että he elävät ja että heidän täytyy tehdä jotakin.
Tuosta katseesta riippui nyt koko elämäni ja kuolemani. Näin sumun nielevän laivan; näin perämiehen selän ja toisen miehen kääntyvän hitaasti tuijottaessaan ulapalle ja sattumalta luodessaan katseensa minuun. Hänen kasvojensa ilme oli miettivä, ja minä pelkäsin, ettei hän huomaisi minua, vaikka hänen katseensa osuisikin minuun. Mutta hänen silmänsä keksivät minut ja hän katsoi suoraan minuun — näki minut, sillä hän juoksi peräsimen luo, työnsi toisen miehen syrjään, ja kiersi peräsintä kerran toisensa jälkeen, tarttuen toisella kädellään toisen yli ja antaen samalla jonkinmoisia käskyjä. Laiva näytti kulkevan edelleen entistä suuntaansa ja katosi melkein samassa silmänräpäyksessä sumuun.
Olin vähällä taas mennä tainnoksiin ja ponnistin kaikki voimani voittaakseni tuon tukahduttavan tyhjyyden ja pimeyden, joka painosti minua. Hetken kuluttua kuulin airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, kuulin myöskin miehen äänen, joka huusi. Kun mies tuli aivan lähelle, kuulin hänen huudahtavan harmissaan: "Miksikä hemmetissä ette vastaa?" Tiesin, että hän tarkoitti minua, mutta samassa pimeys ja tyhjyys sai minut valtoihinsa.
Toinen luku
Minusta tuntui, kuin olisin leijaillut kiertorataa myöten avaruudessa. Säkenöiviä valotäpliä tanssi ympärilläni ja kiiti ohitseni. Kiertäessäni aurinkojen ympäri vilisi kaikkialla tähtiä ja komeettoja. Niin pian kuin olin päässyt ratani päähän ja aioin kääntyä takaisin päinvastaiseen suuntaan, kajahti ukkosen voimalla suunnattoman gong-gongin ääni. Määräämättömän ajan kuluessa, jolloin keinuin levollisesti soljuvien vuosisatojen aallokossa, nautin lennostani ja ihmettelin sitä.
Mutta unelmani muuttui, sillä muuksi kuin uneksi en voinut sitä ymmärtää. Minä kiidin yhä nopeammin ja nopeammin. Minä pyörin ympäri huimaavaa vauhtia. Tuskin saatoin hengittää, niin nopeasti liidin avaruuden halki. Gong-gongin ukkosääni yhä yltyi ja paisui. Minä odotin sitä yhä kiihtyvällä tuskalla. Samassa minusta tuntui, kuin olisin laahautunut karkealla hiekalla, joka valkeana ja kuivana loisti auringossa. Se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa ja kipua. Ihoni oli kuin tulessa. Gong-gong jyrisi ja rämisi. Säkenöivät valopilkut suhahtivat ohitseni loppumattomana virtana, ikäänkuin koko tähtitaivas olisi kiitänyt avaruuden halki. Minä läähätin, vedin raskaasti henkeä ja avasin silmäni. Kaksi miestä oli polvillaan edessäni ja puuhasi kanssani. Tuo huojuva liike syntyi sen johdosta, että laiva lakkaamatta kohosi ja laskeutui kulkiessaan eteenpäin. Peloittava gong-gong oli paistinpannu, joka riippui seinällä ja paukkui ja helisi joka kerta, kun laiva heilahti. Karhea, polttava hiekka oli miehen karheat kädet, jotka hieroivat paljasta rintaani. Minä vääntelin tuskasta hänen hieroessaan minua ja kohotin hiukan päätäni. Rintani oli punainen ja haavoja täynnä, ja pieniä veripisaroita puhkesi esiin hankautuneen ja tulehtuneen ihon alta.
"Jo riittää, Yonson", sanoi toinen miehistä. "Ettekö näe, että olette melkein nylkenyt nahan häneltä?"
Mies, jota sanottiin Yonsoniksi, — hän näytti kömpelöltä skandinaavilta — lakkasi hieromasta ja nousi hämillään pystyyn. Toinen, joka oli puhutellut häntä, oli varmaan lontoolainen, hänen hienot piirteensä ja pehmeät, melkein naiselliset kasvonsa todistivat, että hän rintalapsena oli kuullut St. Mary le Bow'n kirkon kellon äänen. Ryppyinen, ohut lakki ja likainen, karhea säkkikangas hänen vyötäisillään olivat omansa todistamaan että hän oli kokki siinä varsin likaisessa keittiössä, jossa minä makasin.
"Kuinka te nyt voitte, herra?" kysyi hän mielistelevästi hymyillen, mikä ilmaisi aivan selvästi, että hän monessa sukupolvessa oli perinyt sen juomarahanhimoisilta esi-isiltään.
Vastaukseksi kohosin vaivoin istualle, ja Yonson auttoi minut pystyyn. Paistinpannun kolina ja pauke tärisyttivät hirveästi hermojani. En voinut pitää koossa ajatuksiani. Tartuin kiinni kojun laudoitukseen saadakseni hiukan tukea — se oli kuitenkin niin likainen, että kosketus tuotti melkein pahoinvointia — ja kurottauduin kuuman lieden yli ylettyäkseni rämisevään pannuun, jonka otin alas naulasta ja laskin hiiliastiaan.
Kokki irvisteli salaa heikkohermoisuudelleni ja antaen käteeni höyryävän kulhon hän sanoi: "Kas tässä, tämä tekee teille hyvää!" Se oli kauheaa sotkua — laivakahvia — mutta kuuma juoma virkisti minua sittenkin. Nielaistuani muutamia kulauksia tuota höyryävää sekoitusta tarkastelin hankautunutta ja veristä rintaani ja käännyin sitten skandinaavin puoleen.
"Kiitos, mr Yonson", sanoin hänelle, "mutta etteköhän ole pidellyt minua hiukan liian kovakouraisesti?"
Hän näytti käsittävän moitteen, joka pikemmin ilmeni teoissani kuin sanoissani, sillä hän kohotti kätensä ja tarkasteli sitä. Se oli täynnä känsiä. Silitin kädelläni sen sarvimaisia pahkuroita, jotka raapivat minua niin kovasti, että suorastaan tunsin väristystä ruumiissani.
"Nimeni on Johnson — eikä Yonson", sanoi hän hyvällä englanninkielellä, jossa tuskin nimeksikään tuntui vieraanvoittoisuutta, vaikka hän äänsikin sanat kovin hitaasti.
Hänen vaaleansinisissä silmissään oli lempeä, vastustava ilme, ja samalla ne kuvastivat ujoa rehellisyyttä ja miehuullisuutta, mikä kokonaan voitti minun myötätuntoni.
"Kiitän teitä vieläkin kerran, mr. Johnson", sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.
Hän epäröi hämillään, nojautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa, mutta tarttui vihdoin kömpelösti käteeni ja pudisti sitä perinpohjaisesti.
"Onko teillä kuivia vaatteita, joita voisitte lainata minulle?" kysyin kokilta.
"Kyllä, herra", vastasi tämä iloisesti ja innokkaasti. "Minä juoksen alas tarkastamaan vaatevarastoani, jos tyydytte minun vaatteisiini, herra."
Hän pujahti ulos — tai pikemmin hän soljui ulos ovesta nopeammin ja kevyemmin kuin kissa, hänen käyntinsä muistutti lähinnä ehkä vuotavaa öljyä. Tämä öljymäisyys ja rasvamaisuus oli arvatenkin — niinkuin myöhemmin myöskin huomasin — hänen luonteensa silmiinpistävin ominaisuus.
"Entäs missä minä olen?" kysyin Johnsonilta, jonka otaksuin olevan laivamiehen. "Mikä laiva tämä on ja minne se on matkalla?"
"Se tulee Farallonesista ja kulkee lounaiseen", vastasi hän hitaasti ja selvästi, ikäänkuin olisi koettanut panna parhaan englantinsa ja vastata aivan täsmällisesti kysymyksiin. "Kuunarin nimi onGhostja se on menossa Japaniin hylkeitä pyytämään."
"Kuka on laivan kapteeni? Minun täytyy saada puhutella häntä heti kun olen pukeutunut."
Johnson näytti nololta ja kiusaantuneelta. Tuntuipa siltä, kuin hän olisi etsinyt koko sanavarastonsa läpi keksiäkseen täysin pätevän sanan. "Kapteenin nimi on Susi-Larsen, siksi häntä aina nimitetään. En ole koskaan kuullut muuta nimeä. Mutta minä neuvoisin teitä puhuttelemaan häntä siivosti. Hän on tänään aivan vimmoissaan. Perämies…"
Tähän hänen puheensa keskeytyi. Kokki solahti sisään.
"Pitäkää kiirettä, Yonson", sanoi hän. "Ukko ylhäällä kannella tahtoo puhutella teitä, eikä hänen sovi antaa odottaa."
Johnson kääntyi tottelevaisesti ovelle ja vilkaisi minuun kokin olkapään yli hämmästyttävän vakavasti ja ikäänkuin varoittaen, niinkuin hän olisi tahtonut panna vielä enemmän painoa keskeytyneelle puheelleen ja uudestaan varoittaa minua, jotta puhuisin vain siivosti kapteenin kanssa.
Kokin käsivarrella oli avara ja ryppyinen, kulunut ja pahalta haiseva puku.
"Ne ovat maanneet kosteina, herra", selitti hän arvokkaasti. "Mutta voivathan ne kelvata sen aikaa, kunnes olen kuivannut teidän omat vaatteenne."
Nojaten seinään ja horjahtaen joka kerta, kun laiva heilahti, sain vihdoin kokin avulla karhean villapaidan ylleni. Tuo epämiellyttävä kosteus sai aikaan sen, että tunsin pistelyä ja kihelmöimistä ihossani. Kokki, joka huomasi, että värisin ja irvistelin vaistomaisesti, sanoi hymyillen:
"Toivottavasti teidän ei koskaan elämässänne tarvitse tottua tällaiseen, sillä teillähän on hieno iho kuin naisella, en mokomata ole ennen nähnyt. Heti teidät nähtyäni olisin voinut vaikka vannoa, että olette hieno herra."
Alusta alkaen olin tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuo tunne vain lisääntyi hänen auttaessaan vaatteita ylleni. Minusta tuntui vastenmieliseltä tulla hänen lähellensä. Minä peräydyin aina, kun hän kosketteli minua; luontoni nousi häntä vastaan. Ja tämän tunteen vallassa sekä kiusaantuneena siitä hajusta, joka läksi monista liedellä kiehuvista ja porisevista pannuista, pyrin niin pian kuin suinkin raittiiseen ilmaan. Sitä paitsi tahdoin mitä pikimmin tavata kapteenia saadakseni tietää, mihin keinoihin he saattoivat ryhtyä viedäkseen minut maihin.
Yksinkertainen pumpulipaita, jonka kaulus oli repaleinen ja rinta tahraantunut, ikäänkuin siinä olisi ollut vanhoja veripilkkuja, puettiin ylleni hartain anteeksipyynnöin ja selityksin. Sitten sain kömpelöt kengät jalkaani sekä vaaleansiniset, virttyneet housut, joista toinen lahje oli ainakin kymmenen tuumaa pitempi toista. Tuo lyhyempi lahje teki minuun sen vaikutuksen kuin piru olisi aikonut siepata itselleen kokin sielun, mutta saanutkin palan todellisuutta varjon asemesta.
"Ketä minä saan kiittää tästä ystävällisyydestä?" kysyin minä ollessani täysissä tamineissa, päässä pieni pojanlakki ja yllä takin sijasta likainen, raidallinen pumpulimekko, joka riippui vain vyötäisille saakka ja jonka hihat eivät ulottuneet kyynärpäitä pitemmälle.
Kokki ojensi vartaloaan sirosti, vaikka samalla nöyrästi ja hänen huulillaan karehti mielistelevä hymyily. Sen kokemuksen nojalla, mikä minulla oli valtameren laivojen palvelusväestä, matkan lähetessä loppuaan, olisin voinut vannoa, että tuo asento oli aivan tiedoton. Epäilemättä se johtui vain perinnöllisestä matelevaisuudesta.
"Mugridge, herra", leperteli hän rasvaisen hymyn levitessä hänen naisellisten kasvojensa vii. "Thomas Mugridge, herra, nöyrin palvelijanne."
"Hyvä, Thomas", sanoin. "Pidän teitä mielessäni, kun vaatteeni ovat kuivuneet."
Lempeä välke kirkasti hänen kasvojaan, ja hänen silmänsä kiilsivät, ikäänkuin jossakin syvällä hänen sielussaan hänen esi-isänsä olisivat heränneet ja muistelleet hämärästi niitä juomarahoja, joita he entisen elämänsä aikana olivat saaneet.
"Kiitos, herra", sanoi hän samalla kertaa sekä nöyrästi että kiitollisena.
Yhtä hiljaa kuin ovi, joka avautui, hän soljui syrjään, ja minä astuin kannelle. Olin vielä uuvuksissa pitkällisen vedessä-oloni jälkeen. Tuulenpuuska tarttui minuun, ja minä horjuin pitkin keinuvaa kantta kajuutan nurkkausta kohti, josta pidin kiinni saadakseni hiukan tukea. Kuunari heilui hirveästi kyntäessään Tyynen meren loivia laineita. Jos laiva, niinkuin Johnson oli sanonut, oli matkalla lounaiseen, niin tuuli minun laskuni mukaan puhalsi melkein etelästä. Sumu oli hälvennyt, ja kimalteleva aurinko loisti meren pinnalla. Käännyin itää kohti, jossa tiesin Kalifornian olevan, mutta en voinut nähdä muuta kuin matalia sumusärkkiä — varmaan sama sumu oliMartinezlaivankin tuhonnut ja saattanut minut nykyiseen tilaani. Pohjoisessa, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, kohosi vedenrajan yläpuolella ryhmä paljaita kallioita, ja yhdellä niistä saatoin erottaa majakan. Lounaisessa, melkein aivan edessämme, häämötti jotakin pyramidintapaista, siellä oli varmaan purjelaiva.
Tarkasteltuani taivaanrantaa käänsin katseeni lähempää ympäristöä kohti. Kaikkein ensiksi iski mieleeni se ajatus, että mies, joka oli pelastunut haaksirikosta ja ollut aivan kuoleman kielissä, olisi ansainnut enemmän huomiota, kuin mitä minun osakseni tuli. Perämies tuijotti uteliaana minuun, mutta muuten ei kukaan välittänyt minusta vähääkään.
Sen sijaan kaikkien huomio näytti kiintyneen johonkin, mikä tapahtui keskilaivalla. Siellä kookas mies makasi selällään laivaluukulla. Hän oli täysissä pukimissaan, mutta paita oli rinnasta reväisty auki. Ihoa ei näkynyt kuitenkaan yhtään, sillä rintaa peitti musta karva, aivan kuin koiran pörröinen turkki. Kasvot ja kaula olivat mustan, harmahtavan parran peitossa, joka luonnostaan olisi ollut jäykkä ja tuuhea, mutta valui nyt velttona ja vetelänä ja likomärkänä rinnalle. Silmät olivat suljetut, ja mies nähtävästi aivan tajuton, mutta suu oli silti selkosen selällään ja rinta kohoili, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtua ja koettanut kiihkeästi vetää henkeään. Vähänväliä, aivan koneellisesti ja jonkinmoisella tottumuksella, eräs laivamiehistä laski nuoran varassa kankaisen sangon mereen, hilasi sen vähitellen ylös ja kaatoi sen sisällyksen tajuttoman miehen päälle.
Mies, joka sattumalta oli luonut katseensa merelle ja siten pelastanut minut veden vallasta, astui nyt edestakaisin aukeaman kohdalla ja pureskeli äkeissään sikarinsa päätä. Hän oli ainakin viiden jalan ja kymmenen tuuman pituinen, mutta hänen pituutensa ei sittenkään ensi hetkessä tehnyt minuun syvintä vaikutusta, vaan hänen voimansa. Ja kuitenkaan, vaikka hän oli karkeatekoinen, hartiakas ja korkearintainen, en sanoisi, että hänen ruumiinvoimansa olisi ollut aivan kiinteää laatua. Se oli pikemmin jäntevää ja luisevaa, sellaista, jota tavallisesti näkee laihoilla ja sitkeillä ihmisillä, mutta hänen jykevä ruumiinrakenteensa muistutti ensi sijassa jotakuta uutta gorillalajia. Ulkonaisesti hän ei kuitenkaan yhtään ollut gorillan näköinen. Minä yritänkin vain kuvata tuota voimaa sellaisenaan, panematta huomiota hänen ulkonaiseen hahmoonsa. Hänessä oli samanlaista voimaa kuin esimerkiksi alkuperäisissä esineissä, villeissä eläimissä ja niissä olennoissa, jommoisiksi me kuvittelemme puissa eläneet perikuvamme — tuollaista hurjaa ja julmaa voimaa, jossa itsessään on eloa, sitä elämän nestettä, joka kykenee liikkumaan, itse alkuainetta, josta monet elämänmuodot ovat syntyneet: sanalla sanoen, sitä voimaa, joka saattaa käärmeen ruumiin kiemurtelemaan vielä sittenkin, kun sen pää on murskattu ja käärme sellaisenaan kuollut, tai joka piilee muodottomassa kilpikonnan lihamöhkäleessä ja saattaa sen värähtelemään, jos sormella sitä koskettaa.
Sellaisen voimakkaan vaikutuksen teki minuun tuo mies, joka kulki siinä nyt edestakaisin. Koko hänen ryhtinsä oli luja ja vakava, askeleet tasaiset ja varmat. Pieninkin lihaksen liike, sekä hartioiden kohoaminen että huulten pinnistys niiden lujasti pusertaessa sikaria, ilmaisi vastustamatonta ja yliluonnollista voimaa. Mutta vaikka tämä voima näytti hallitsevan jokaista hänen tekoansa, niin sittenkin se ikäänkuin vain kuvasti toista, vieläkin suurempaa voimaa, joka oli kätketty häneen, joka uinaili ja vain silloin tällöin näyttäytyi, mutta joka milloin hyvänsä saattoi herätä, riehua ja raastaa aivan kuin ärsytetty jalopeura tai raivoava myrsky.
Kokki pisti päänsä keittiökojunsa ovesta ulos ja irvisteli minulle rohkaisevasti, viitaten peukalollaan siihen suuntaan, missä tuo voimakas mies astui. Siten hän tahtoi ilmoittaa minulle, että tuo mies oli kapteeni, "ukko", niinkuin kokki oli häntä nimittänyt, se henkilö, jonka puoleen minun tuli kääntyä ja pyytää, että hän jollakin keinoin saattaisi minut maihin. Olin juuri astunut pari askelta, jotta niin pian kuin suinkin saisin suoritetuksi tuon viiden minuutin keskustelun, jonka pelkäsin käyvän varsin myrskyisäksi, kun onneton olento, joka makasi kannella, sai entistään kovemman tukehduskohtauksen. Hän väänteli ja heitteli itseään suonenvedontapaisesti. Leuka ja märkä, musta parta kohosi yhä korkeammalle, selkälihakset pingoittuivat ja rinta paisui ponnistellen tiedottomasti ja vaistomaisesti saadakseen enemmän ilmaa. Vaikka en nähnytkään mitään, niin tiesin sittenkin, että iho parran alla muuttui sinipunertavaksi.
Kapteeni eli Susi-Larsen, niinkuin miehet häntä nimittivät, pysähtyi ja tarkasteli kuolevaa. Hänen kuolinkamppailunsa oli niin raju, että se miehistä, joka huuhteli häntä vedellä, lakkasi työstään ja tuijotti uteliaana häneen, kallistaen sankoa, jotta vesi virtasi siitä kannelle. Kuoleva rummutti koroillaan laivaluukkua, ojensi suoraksi jalkansa, pingoitti ruumistaan hirveällä ponnistuksella ja heitteli päätään edestakaisin. Sitten hänen lihaksensa herposivat, pää ei enää viskautunut puolelle eikä toiselle ja syvä helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltansa. Alaleuka painui alas, ylähuuli vetäytyi ylöspäin, ja kaksi tupakasta ruskettunutta hammasriviä tuli näkyviin.
Ja nyt tapahtui jotakin hyvin kummallista. Kapteeni alkoi kuolleelle purkaa vihaansa kuin ukkonen. Kirouksia tulvi virtanaan hänen suustaan. Eivätkä ne olleet mitään mietoja kirouksia eikä vain raa'an luonteen purkauksia. Jokainen sana oli oikea herjaus, eikä häneltä puuttunut sanoja. Ne pihisivät ja räiskyivät kuin sähkökipinät. En eläissäni ollut kuullut mitään senkaltaista, en olisi edes luullut mitään sellaista mahdolliseksikaan. Minä, joka harrastin kirjallisuutta ja suosin jossakin määrin voimakkaita kuvia ja sanoja, uskallan väittää, että käsitin paremmin kuin kukaan muu sen erikoisen voiman ja eloisuuden sekä sen hirveän herjauksen, joka puhkesi esiin tuossa hänen sanatulvassaan. Syynä hänen vihaansa luullakseni oli se, että vainaja, laivan perämies, oli elänyt kevytmielisesti San Franciscossa ennen matkallelähtöä, ja oli nyt pahaksi onneksi kuollut aivan matkan alussa, jotta Susi-Larsenilla ei ollut enää riittävästi miehistöä.
Turhaa minun on mainita, ainakin ystävilleni, että mieleni joutui aivan kuohuksiin. Kiroukset ja kaikenlaiset rivot puheet olivat aina olleet minulle vastenmielisiä. Minut valtasi kuvottava tunne, sydämenahdistus, miltei pyörrytys. Kuolema oli aina merkinnyt minulle jotakin juhlallista ja arvokasta, joka levitti ympärilleen rauhaa ja toi mukanaan pyhiä menoja. Kaikki sen synkemmät ja kammottavammat muodot olivat minulle aivan outoja. Minä toistan vieläkin, että samalla kun osasin panna arvoa tämän hirveän herjaustulvan hurjalle voimalle, joka virtasi Susi-Larsenin huulilta, olin aivan poissa suunniltani. Tuo kuohuva laavavirta oli polttavan kuuma, enkä olisi lainkaan ihmetellyt, jos kuolleen märkä musta parta olisi alkanut käpertyä ja äkkiä leimahtanut ilmiliekkiin. Mutta mies makasi siinä aivan hiljaa. Hän irvisteli yhä edelleen ivallista, leikkisää, kyynillistä, pilkkaavaa ja uhmailevaa irvistystään. Hän oli tilanteen herra.
Kolmas luku
Susi-Larsen lakkasi kiroilemasta yhtä äkkiä kuin oli aloittanutkin. Hän sytytti sikarinsa uudelleen ja katseli ympärilleen. Hänen katseensa osui sattumalta kokkiin.
"No, kokki?" sanoi hän lempeällä äänellä, joka oli samalla kylmä kuin teräs.
"Mitä, herra?" vastasi kokki innokkaasti, levollisen ja anteeksipyytävän matelevasti.
"Etteköhän ole jo kylliksi kurottanut kaulaanne? Se voi vahingoittaa teitä, nähkääs. Perämies on kuollut, eikä minulla ole varaa kadottaa vielä teitäkin. Teidän täytyy varoa terveyttänne, kokki, ymmärrättekö?"
Hänen viimeiset sanansa, jotka olivat räikeänä vastakohtana sille lempeälle äänelle, jolla hän vasta oli puhunut, tuntuivat ikäänkuin kiivaalta piiskaniskulta. Kokki käpristyi aivan kokoon.
"Kyllä, herra", vastasi hän nöyrästi, ja pää katosi keittiön ovesta.
Tämä ankara, yleinen nuhtelu, jonka kokki läsnäolollaan oli aiheuttanut, vaikutti sen, että toisetkin miehet kävivät välinpitämättömiksi ja ryhtyivät työhön, mikä mihinkin. Muutamat miehet, jotka seisoivat keittiön ja laivaluukun välisillä portailla eivätkä näyttäneet laivamiehiltä, keskustelivat yhä edelleen matalalla äänellä. Sain sittemmin kuulla, että he olivat pyyntimiehiä, joiden oli määrä ampua hylkeitä ja jotka omasta mielestään olivat paljon parempia kuin tavalliset merimiehet.
"Johanson!" huusi Susi-Larsen. Yksi laivamiehistä lähestyi häntä kuuliaisesti. "Noutakaa purjekinnas ja neula ja ommelkaa tuo rahjus pussiin! Purje-arkussa on palanen vanhaa jäykistevaatetta. Katsokaa että se riittää."
"Mitä minä panen hänelle jalkoihin, herra?" kysyi Johanson vastattuaan tavanmukaisesti: "Kyllä, herra!"
"Kyllä me siitä huolen pidämme", vastasi Susi-Larsen. "Kokki!" huusi hän kovalla äänellä.
Thomas Mugridge hyökkäsi keittiöstä aivan kuin vieterinukke rasiasta.
"Mene alas ja pane hiiliä säkkiin!"
"Onko kellään teistä raamattua tai rukouskirjaa!" kysyi kapteeni taaskin, kääntyen tällä kertaa pyyntimiesten puoleen, jotka seisoivat portaille.
He pudistivat päätään, ja joku heistä sanoi jotakin nauraen, vaikken voinutkaan kuulla mitä se oli, mutta se herätti aivan yleisen naurun.
Susi-Larsen teki nyt saman kysymyksen laivamiehille. Raamatut ja rukouskirjat näyttivät olevan täällä harvinaista tavaraa, mutta joku laivamiehistä lupasi kysyä alhaalla lepovuorolla olevilta. Hetken kuluttua hän palasi ilmoittaen, ettei sielläkään sellaista ollut.
Kapteeni kohautti olkapäitään. "Sitten me upotamme hänet mereen ilman minkäänlaisia metkuja, jollei pappimainen löytöläisemme osaa hautajaiskaavaa ulkoa."
Hän oli kääntynyt taakseen ja katseli minua suoraan silmiin.
"Te olette kai pappi?" kysyi hän.
Kaikki hylkeenampujat — heitä oli kuusi — kääntyivät nyt myös taakseen ja tarkastelivat minua. Tunsin vaistomaisesti, että näytin varmaan linnunpelättimeltä. Nauru kajahti, kun he näkivät minut — nauru, jota ei hillinnyt eikä taltuttanut vähintäkään se seikka, että kuollut makasi pitkänään ja irvisteli meidän edessämme kannella; — nauru, joka oli yhtä raakaa, kovaa ja voimakasta, kuin itse valtameri, ja jota vain ne osaavat nauraa, jotka mieleltään ovat raakoja ja tunteeltaan tylsistyneitä ja jotka yhtä vähän ymmärtävät kohteliaisuuden kuin ystävällisyyden vaatimuksia.
Susi-Larsen ei nauranut, vaikkakin hänen harmaissa silmissään piili veitikka. Olin astunut aivan hänen lähelleen, ja tällä hetkellä sain ensimmäisen vaikutuksen miehestä itsestään, miehestä, ottamatta lukuun hänen vartaloaan ja sitä kiroustulvaa, joka minun läsnäollessani oli syössyt hänen huuliltaan. Hänen kasvonsa olivat suuripiirteiset ja voimakkaat, leveät ja täyteläiset ja tekivät ensi näkemällä jykevän vaikutuksen. Mutta hänen kasvojensa laita oli aivan sama kuin hänen vartalonsakin, tuo jykevyyden tunne katosi ja tuntuipa melkein siltä, kuin hänen sielussaan olisi syvällä uinunut tavaton ja hirvittävä henkinen voima. Poskipielet, leuka, kaareva otsa, joka painui ulospäin silmien yläpuolella, — kaikki nuo yksityiskohdat, vaikka ne itsessään olivatkin äärettömästi voimakkaita, näyttivät ilmaisevan tavatonta henkistä joustavuutta ja voimaa, jota silmin oli mahdoton nähdä. Aivan turhaa olisi myös ollut koettaa tutkia sellaista henkeä, mitata sen syvyyttä ja määrätä sen laajuutta ja rajoitusta, luokittaa sitä johonkin määrättyyn luokkaan samantapaisten tyyppien joukkoon.
Ja hänen silmänsä — kohtalo piti huolta siitä, että sain tutustua niihin varsin hyvin — olivat suuret ja kauniit, avonaiset niinkuin suurien mestarien muotokuvissa, voimakkaan otsan ja tuuheitten mustien kulmakarvojen varjostamat. Hänen silmänsä olivat harmaat, tuota ihmeellistä, alituisesti vaihtelevaa harmaata väriä, joka vivahtelee ja vaihtelee väriltään aivan kuin monivärinen silkki auringonpaisteessa, joka on sekä vaalean- että tummanharmaata, vihertävänharmaata, vieläpä joskus syvänsinistäkin kuin meri. Nämä silmät saattoivat salata sielun syvyyttä tuhannella eri tavalla, mutta sattuipa joskus, että ne avautuivatkin ja päästivät sielun valloilleen, antoivat sen ikäänkuin hyökätä alastomana maailmaan keskelle jotakin ihmeellistä seikkailua. Nuo silmät saattoivat vaipua mietteihin yhtä toivottoman synkkinä kuin lyijynraskaat pilvet; ne saattoivat salamoida ja kipinöidä ikäänkuin ne olisivat heitelleet ympärilleen liekehtiviä miekkoja; ne saattoivat olla yhtä jääkylmät kuin napamaisema, mutta ne saattoivat myös lämmetä ja pehmetä ja säteillä syvää, miehuullista hellyyttä, vetää ja viekoitella puoleensa tavalla, joka sekä lumoaa että hallitsee naisia, kunnes he ilolla, huojennuksella ja auliudella ovat valmiit antautumaan.
Mutta palatkaamme asiaan. Minä vastasin hänelle, että ikävä kyllä en voinut suorittaa hautausmenoja, koska en ollut pappi, ja silloin hän kysyi:
"Millä tavalla te sitten ansaitsette elatuksenne?"
Minun täytyy myöntää, ettei minulle koskaan ennen ollut tehty sellaista kysymystä; enkä itsekään ollut sitä koskaan pohtinut. Seisoin siinä aivan ymmällä, ja ennenkuin toinnuin hämmästyksestäni olin typerästi kyllä sammaltanut:
"Minä minä olen herrasmies."
Hänen ylähuulensa käpertyi ivallisesti.
"Kyllä minä olen tehnyt työtä — ja teen yhä vieläkin!" huudahdin innokkaasti ikäänkuin hän olisi ollut tuomarini ja minun olisi ollut pakko puolustautua hänen edessään. Samalla tunsin, kuinka typerästi menettelin antautuessani keskustelemaan tästä asiasta.
"Elatukseksenneko?"
Hänen olennossaan oli jotakin niin käskevää ja hallitsevaa, että olin aivan ymmällä — "nolona" niinkuin Furuseth olisi sanonut — aivan kuin lapsi, joka vapisee ankaran koulumestarin edessä.
"Kuka elättää teitä?" kuului hänen seuraava kysymyksensä.
"Minä elän koroillani", vastasin rohkeasti, mutta jo seuraavassa hetkessä olisin voinut purra kieleni poikki. — "Tällä asialla — suokaa anteeksi, että sen sanon — ei ole kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, josta haluan puhua teidän kanssanne."
Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota vastustukseeni.
"Kuka on ansainnut teidän kapitaalinne? Mitä? Senhän arvasin. Tietysti teidän isänne. Te elätte siis vainajien kustannuksella. Te ette ole koskaan seisonut omilla jaloillanne. Te ette voisi omin neuvoin elää edes vuorokautta, ette hankkia edes kolmea ateriaa vatsanne täytteeksi. Näyttäkääpäs minulle kätenne!"
Varmaan se ääretön voima, joka uinui hänessä, äkkiä heräsi, tai ehkäpä minä hetken aikaa olin aivan raukea, sillä ennenkuin ymmärsin asiatakaan, oli hän astunut pari askelta lähemmäksi, tarttunut oikeaan käteeni ja kohottanut sen tarkastellakseen sitä. Yritin vetää pois sen, mutta hänen sormensa pusertuivat ilman vähintäkään ponnistusta yhä lujemmin sen ympärille, jotta luulin sen aivan musertuvan. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea ylläpitää arvokkuuttaan. Enhän voinut väännellä itseäni enkä riistäytyä irti kuin koulupoika. En myöskään voinut hyökätä tuon karhun kimppuun, jonka ei tarvinnut muuta kuin hiukan vääntää käsivarttani taittaaksensa sen poikki. Ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa hiljaa ja alistua. Minulla oli aikaa nähdä, että kuolleen perämiehen taskut tyhjennettiin ja että hänen ruumiinsa ja irvistelevät kasvonsa peitettiin kankaan alle, jonka laivamies Johanson ompeli kiinni karkealla, valkoisella purjelangalla, työntäen neulaa kankaan läpi nahkaisen purjekintaan avulla.
Susi-Larsen päästi irti käteni halveksivalla liikkeellä.
"Kuolleiden ihmisten kädet ovat säilyttäneet sen pehmeänä. Ei kelpaa muuhun kuin laivapojan töihin."
"Minä haluan päästä maihin", sanoin lujalla äänellä, sillä olin taas aivan levollinen. "Minä maksan teille vaivanne ja ajanhukkanne."
Hän katseli minuun uteliaasti. Silmissä piili iva.
"Minulla on vastaehdotus, joka varmaan olisi teidän sielullenne hyväksi. Perämies on kuollut, ja täällä tapahtuu useita ylennyksiä. Yksi laivamiehistä pääsee perämieheksi, laivapoika ylenee laivamieheksi ja te saatte ottaa laivapojan paikan ja tehdä kontrahdin täksi matkaksi, saatte kaksikymmentä dollaria kuussa ja vapaan ylläpidon. No, mitä arvelette? Muistakaa, että se koituu teidän sielunne hyväksi. Se kasvattaa teitä. Te saatte ajoissa oppia seisomaan omin jaloin, ehkäpä pääsette hiukan eteenpäinkin hoipertelemaan."
Mutta minä en ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviin. Purjeet, jotka siinsivät lounaisesta, yhä suurenivat ja selvenivät. Köysistö oli siinä samanlainen kuinGhost-laivassakin, mutta laivan runko oli pienempi. Kaunista oli nähdä tämän kuunarin keinuvan ja liitävän meitä kohti, varmaan se sivuuttaisi meidät aivan läheltä. Tuuli oli äkkiä parantunut, ja aurinko oli piiloutunut pilveen kimalleltuaan hetken aikaa veden pinnalla. Meri oli lyijynharmaa ja kuohui yhä kiivaammin, niin että valkopäisiä aaltoja hyrskyi korkealle ilmaan. Nopeus kiihtyi, ja laiva keinui entistä enemmän. Kovassa tuulenpuuskassa laivan parras sukeltui veden alle ja kannelle tulvasi samalta puolelta niin runsaasti vettä, että muutamat pyyntimiehet nostivat nopeasti jalkojansa.
"Tuo laiva kulkee heti meidän ohitsemme", sanoin oltuani hetken aikaa ääneti. "Ja koska se kulkee päinvastaiseen suuntaan, niin se varmaan on matkalla San Franciscoon."
"Se on hyvin luultavaa", vastasi Susi-Larsen, kääntyen sivulle ja huutaen: "Kokki! Hohoi, kokki?"
Kokki hyökkäsi ulos keittiökojusta.
"Missä laivapoika on? Käske hänet tänne."
"Kyllä, herra." Thomas Mugridge liukui nopeasti perälle ja katosi toisia portaita alas, jotka olivat lähellä peräsintä. Hetken kuluttua hän palasi, ja aivan hänen kintereillään seurasi luiseva, kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jonka kasvot olivat punakat ja jöröt.
"Tässä hän on, herra", sanoi kokki.
Mutta Susi-Larsen ei edes katsonut sanantuojaan, vaan kääntyi heti laivapojan puoleen.
"Mikä sinun nimesi on, poika?"
"George Leach, herra", vastasi poika ynseästi. Nuorukaisen käytöksestä saattoi huomata, että hän arvasi miksi hänet oli kutsuttu paikalle.
"Se ei ole mikään irlantilainen nimi", sanoi kapteeni terävästi. "O'Toole tai McCarthy sopisi perhanan hyvin sinun kärsällesi. Mutta ehkäpä äitisi halkopinossa piili joku irlantilainenkin."
Huomasin, että pojan kädet puristuivat nyrkkiin kuullessaan tämän loukkauksen, ja hänen kasvoilleen levisi puna aivan kaulaa myöten.
"No, yhdentekevää", jatkoi Susi-Larsen. "Ehkäpä sinulla on syytäkin unohtaa oikea nimesi, enkä minä laske sitä sinulle viaksi, niin kauan kuin hoidat kunnolla työsi. Sinä tulit tietysti Telegraph Hillistä. Se näkyy kärsästäsikin. Yhtä topakka kuin kaikki muutkin ja kahta vertaa jörömpi. Kyllä minä ne miehet tunnen. No, ole huoleti, kyllä se sinusta täällä saadaan. Ymmärrätkö? Kuka pestasi sinut?"
"McCready & Swanson."
"Herra!" lisäsi Susi-Larsen ukkosäänellään.
"McCready & Swanson, herra!" oikaisi laivapoika silmissään tuima tuike.
"Kuka sai ennakkomaksun?"
"He saivat sen, herra."
"Sen minä arvasinkin. Sinä olit tietysti peevelin iloinen, kun he sen saivat. Et voinut päästä kyllin pian matkaan, kun tiesit eräänlaisten herrojen seuraavan kintereilläsi."
Nuorukainen tuli aivan hurjaksi. Hän kumartui alas ikäänkuin hän olisi aikonut hyökätä toisen kimppuun, ja näytti aivan ärsytetyltä pedolta työntäessään sanat suustaan: "Se on…"
"Mikä?" kysyi Susi-Larsen omituisen lempeällä äänellä, ikäänkuin olisi ollut pakahtua uteliaisuudesta.
Nuorukainen epäröi, mutta hillitsi sitten itsensä. "Ei mitään, herra.Minä peruutan sanani."
"Ja sillä sinä myönnät minun olleen oikeassa." Hän hymyili tyytyväisesti. "Mitenkä vanha olet?"
"Täytin vasta kuusitoista vuotta, herra."
"Se on vale. Olet jo yhdeksännellätoista. Suurikasvuinen ikääsi nähden, lihakset kuin hevosella. Kokoo kampsusi ja siirry kanssiin, keulapuolelle. Sinä olet nyt laivamies. Ylennyt virassasi, ymmärrätkö?"
Odottamatta nuorukaisen myöntävää vastausta kääntyi kapteeni sen miehen puoleen, joka juuri oli lopettanut kammottavan työnsä ja ommellut kuolleen ruumiin pussiin. "Onko teillä aavistustakaan merenkulusta, Johanson?"
"Ei, herra."
"No, yhdentekevää; te olette nyt joka tapauksessa perämies. Muuttakaa tavaranne perämiehenkojuun."
"Kyllä, herra!" vastasi Johanson iloisesti ja läksi keulapuolelle.Entinen laivapoika ei sillä välin ollut liikahtanut paikaltaan.
"Mitäs sinä siinä odotat?" kysyi Susi-Larsen.
"Minä en ole ottanut pestiä laivamieheksi, herra", kuului vastaus."Minä otin laivapojan pestin. En minä halua ruveta laivamieheksi."
"Ota tavarasi ja mene keulapuolelle."
Tällä kertaa Susi-Larsenin käsky oli peloittavan jyrkkä. Nuorukainen vilkaisi ynseästi häneen, mutta ei liikahtanut.
Nyt Susi-Larsenin hirveä voima pääsi jälleen valloilleen. Se tapahtui aivan odottamatta ja äkkiä. Hän hyppäsi kuusi jalkaa eteenpäin ja iski poikaa nyrkillään vatsaan. Samalla tunsin tuskallista kipua aivan samalla kohtaa, ikäänkuin isku olisikin osunut minuun. Mainitsen tämän vain todisteena siitä, kuinka kiihottuneet hermoni olivat ja kuinka tottumaton olin raakoihin kohtauksiin. Laivapoika — hän painoi ainakin satakuusikymmentäviisi naulaa — käpertyi kokoon, ja hänen ruumiinsa retkotti hervottomana nyrkin varassa kuin vanha riepu kepin nenässä. Sitten hän heilahti ilmaan, pyörähti ympäri ja putosi pää edellä kannelle vainajan ruumiin viereen, mihin hän sitten jäi makaamaan väännellen itseään tuskissaan.
"No?" kysyi Larsen minulta. "Joko olette päättänyt?"
Olin pitänyt hiukan silmällä kuunaria, joka kulki nyt melkein meidän rinnallamme, vain parin sadan yardin päässä meistä. Se oli siro ja soma pieni alus. Saatoin erottaa suuren mustan numeron purjeessa, kuvia luotsilaivoista olin ennen nähnyt.
"Mikä laiva tuo on?" kysyin.
"LuotsilaivaLady Mine", vastasi Susi-Larsen äreästi. "Se on päässyt kaikista luotseistaan ja on nyt matkalla San Franciscoon. Tällä tuulella se ehtii perille viidessä, kuudessa tunnissa."
"Olkaa hyvä ja antakaa sille merkki, jotta voin päästä maihin!"
"Signaalikirja pahaksi onneksi on pudonnut mereen", selitti hän.Kaikki hylkeenampujat irvistelivät.
Tuumin hetken aikaa, katsellen kapteenia suoraan silmiin. Olinhan nähnyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut laivapoikaa ja tiesin, että minuakin kohdeltaisiin yhtä julmasti, jollei vieläkin julmemmin — ja siksi tein jotakin, joka mielestäni on uhkarohkeinta mitä eläissäni olen tehnyt. Hyökkäsin laivan reunalle, huidoin käsilläni ja huusin:
"Lady Mine, ohoi! Ottakaa minut mukaan! Tuhat dollaria, jos viette minut maihin!"
Odotin ja tarkastelin innokkaasti kahta miestä, jotka seisoivat peräsimessä. Toinen piti perää. Toinen kohotti huutotorven huulilleen. En kääntänyt päätäni, vaikka joka hetki odotin, että peto iskisi selkäni takaa minuun. Vihdoin, kun odotus mielestäni oli tuntunut pitkältä kuin vuosisata, en voinut enää kestää sielunjännitystä. Katsoin taakseni. Hän ei ollut liikahtanut paikaltaan. Siinä hän seisoi samassa asennossa kuin ennenkin, hiljaa huojuen laivan keinuessa puolelta toiselle ja sytytti parhaillaan uutta sikaria.
"Mikä hätänä? Onko jotakin hullusti?"
Huuto kajahtiLady Mine-laivasta.
"On!" huusin niin kovasti kuin keuhkoni sallivat. "Henki on kysymyksessä! Tuhat dollaria, jos viette minut maihin!"
"Elämä Friscossa ei ole ollut minun miehistölleni hyväksi", huusi Susi-Larsen vastaan. "Kas tätä" — hän osoitti minua peukalollaan, "hän hourailee parast'aikaa merikäärmeistä ja marakateista".
MiesLady Mine-laivalla nauroi torveensa. Ja luotsilaiva kulki eteenpäin.
"Piru hänet periköön!" kajahti vielä lopuksi ja molemmat merimiehet huitoivat käsiään hyvästiksi toisilleen.
Kumarruin epätoivoissani reunan yli ja näin kuinka pian veden harmaa pinta suureni ja laajeni meidän ja siron pienen kuunarin välillä. Tuo kuunari pääsisi varmaan viiden tai kuuden tunnin kuluttua San Franciscoon! Pääni oli vähällä haljeta! Tunsin tuskallista kipua kaulassani, ikäänkuin sydämeni olisi noussut kurkkuun saakka. Sitten kuohuva aalto iski laivan kylkeä vasten, niin että suolainen vaahto pirskahti huulilleni. Sitä seurasi kova tuulenpuuska,Ghostkeikahti toiselle puolelle, ja suojanpuoleinen parras painui veden alle. Kuulin veden virtaavan alas kannelle.
Kun samassa käännyin taakseni, näin laivapojan nousevan horjuen pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet tuskasta. Hän näytti hyvin sairaalta.
"No, Leach, oletko menossa keulaan?" kysyi Susi-Larsen.
"Kyllä, herra", kuului murtuneen sielun vastaus.
"Entäs te?" tämä kysymys tarkoitti minua.
"Paha teidät periköön…", aloitin minä, mutta puheeni keskeytyi.
"Säästäkää sanojanne! Aiotteko hoitaa laivapojan tehtäviä? Vai pitääkö minun ensin kurittaa teitä?"
Mitä minä saatoin tehdä? Mitä hyötyä minulla olisi ollut siitä, jos hän olisi raa'asti lyönyt minua tai ehkäpä tappanutkin minut. Minä katsoin lujasti noihin julmiin, harmaihin silmiin. Ne olivat niin kylmät ja kovat kuin graniitti. Ihmisten silmistä pilkistää usein heidän sielunsa esiin, mutta Susi-Larsenin silmät olivat yhtä sileät ja kylmät ja harmaat kuin itse meri.
"No?"
"Kyllä", vastasin minä.
"Sanokaa: kyllä, herra!"
"Kyllä, herra", toistin minä.
"Mikä teidän nimenne on?"
"Van Weyden, herra."
"Entä etunimenne?"
"Humphrey, herra; Humphrey van Weyden."
"Kuinka vanha?"
"Kolmekymmentäviisi, herra."
"Hyvä. Menkää kokin luo, niin saatte tietää, mitä teidän tulee tehdä."
Ja siten minä tahtomattani jouduin Susi-Larsenin palvelukseen. Hän oli voimakkaampi minua, siinä kaikki. Mutta se tuntui minusta aivan käsittämättömältä, ja kun nyt palautan mieleeni tuon ajan, tuntuu se minusta vieläkin mahdottomammalta. Tuo aika on aina pysyvä mielessäni ihmeellisenä, käsittämättömänä, hirveänä ja ahdistavana unena.
"Malttakaapa! Älkää menkö vielä!"
Pysähdyin kuuliaisesti keittiön ovelle.
"Kutsukaa miehistö paikalle, Johanson! Nyt, kun kaikki on järjestyksessä, niin pitäkäämme hautajaiset, jotta saamme kannen puhtaaksi tuosta roskasta."
Sillä välin kun Johanson kävi kutsumassa lepovuoron miehiä alhaalta, asettivat muutamat laivamiehet kapteenin käskystä säkkikankaaseen ommellun ruumiin laivaluukulle. Molemmin puolin kantta oli kiinnitetty koko rivi pieniä veneitä reunan varaan, pohjat ylöspäin. Miehet nostivat ylös luukun sekä sen synkän taakan, kantoivat sen suojapuolelle ja asettivat sen veneitä vastaan, jotta ruumiin jalat riippuivat reunan yli. Jalkapuoleen oli kiinnitetty hiilisäkki, jonka kokki oli tuonut.
Olin aina kuvaillut mielessäni, että hautaus merellä olisi hyvin juhlallinen ja kunnioitustaherättävä toimitus, mutta tässä tilaisuudessa kaikki nämä kuvitteluni katosivat, ainakin näihin hautajaisiin nähden. Eräs hylkeenampujista, pieni tummasilmäinen mies, jota toiset kutsuivat nimeltä "Smoke", kertoi parast'aikaa jotakin juttua, jota hän höysti kirouksilla ja hävyttömyyksillä, ja noin kerran minuutissa koko pyyntimiesparvi purskahti kovaan nauruun, joka kuulosti minun mielestäni susien ulvonnalta ja helvetinkoirien haukunnalta. Miehistö astui meluten peräpuolelle, muutamat levolla olleet hieroivat unta silmistään ja keskustelivat puoliääneen. He näyttivät miettiviltä ja harmistuneilta. Saattoi selvästi huomata, ettei matka tämän kapteenin seurassa miellyttänyt heitä, se kun oli alkanut näin ikävästi. Vähän väliä he katsoivat salavihkaa Susi-Larseniin, ja minä huomasin, että he pelkäsivät häntä.
Susi-Larsen astui laivaluukun ääreen ja kaikki paljastivat päänsä. Minä tarkastelin miehistöä — heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä henkeä, siis kaksikolmatta yhdessä perämiehen ja minun kanssani. Olihan varsin ymmärrettävää, että katselin uteliaisuudella näitä ihmisiä, koska kohtalo näytti määränneen, että minun piti elää vankina heidän kanssaan tässä pienessä, veden varassa kelluvassa maailmassa kukaties kuinka monta viikkoa tai kuukautta. Melkein kaikki nämä merimiehet olivat englantilaisia tai skandinaaveja, ja heidän kasvonsa olivat karkeat ja tylsät. Pyyntimiesten kasvot sitä vastoin ilmaisivat enemmän voimaa ja luonteenlujuutta, piirteet olivat kovemmat ja niissä näkyi hillittömien intohimojen selvät jäljet. Ihmeellistä kyllä — tuo seikka pisti heti silmääni — Susi-Larsenin kasvoissa ei ollut tätä leimaa. Niissä ei näkynyt vähintäkään paheen jälkeä, kaikki piirteet ilmaisivat vain lujuutta ja päättäväisyyttä. Ne näyttivät pikemmin avonaisilta ja rehellisiltä, ja tämä vaikutus oli sitä tuntuvampi, kun hänen poskensa olivat sileäksi ajetut. Saatoin tuskin uskoa — ennenkuin näin uuden todistuksen — että sellainen mies saattoi kohdella niin julmasti toisia, kuin hän oli kohdellut laivapoikaa.
Kun hän nyt avasi suunsa puhuaksensa, heilautti iloinen tuulenpuuska toisensa jälkeen kuunaria niin kovasti, että parras painui veden alle. Tuuli vinkui hurjasti köysissä. Hylkeenampujista jotkut tähystelivät levottomina ylöspäin. Suojanpuoleinen parras, missä ruumis lepäsi, oli veden alla, ja kun laiva jälleen kohosi, huuhteli vesi kantta ja kasteli meiltä kengänkärjet. Kova sadekuuro iski äkkiä päällemme, ikäänkuin pisarat olisivat olleet rakeita. Kun kuuro oli mennyt ohi, alkoi Susi-Larsen puhua paljaspäisten miesten heiluessa edestakaisin laivan tahdissa.
"En muista hautajaismenoista muuta kuin pari sanaa", sanoi hän, "ja ne kuuluvat: Ruumis on laskettava mereen. Nyt te saatte laskea sen mereen!"
Hän vaikeni. Miehet, jotka pitivät kiinni laivaluukusta, jolla ruumis lepäsi, näyttivät noloilta, varmaan juhlamenojen lyhyys hämmästytti heitä. Susi-Larsen joutui vimmoihinsa.
"Kohottakaa toista päätä, sen vietävät! Piruko teitä riivaa?"
Miehet kohottivat äkkiä luukun toisen pään pystyyn, ja aivan kuin koira, joka heitetään mereen, liukui vainaja jalat edellä veteen. Hiilisäkki painoi hänet syvyyteen. Hän oli poissa.
"Johanson", sanoi Susi-Larsen nopeasti uudelle perämiehelle. "Kaikki miehet työhön, kun he nyt kerran ovat täällä. Ottakaa alas laiva- ja viistopurjeet ja tehkää se pian. Me saamme kohta aika puuskan kaakosta. Reivatkaa fokka- ja isopurje saman tien."
Hetken kuluttua kaikki miehet olivat kannella täydessä työssä. Johanson antoi käskyjä, ja laivamiehet hilasivat ja höllittivät monenlaisia köysiä — mikä tietysti tuntui vain hirveältä sekamelskalta tällaisen maakravun silmissä kuin minä olin. Mutta kaikkein enimmin hämmästytti minua koko jutussa miesten tavaton sydämettömyys. Vainaja oli haihtunut kaikkien mielestä, ei kukaan ajatellut enää koko tapausta, ei muistanut miestä, joka makasi rääsyihin ommeltuna, hiilisäkki jaloissaan, laivan jatkaessa matkaansa ja miesten suorittaessa töitään. Ei kukaan osoittanut vähintäkään liikutusta. Hylkeenampujat nauroivat jälleen Smoken jutuille; laivamiehet hilasivat ja vetivät, ja kaksi heistä kiipesi ylös köysitikapuita; Susi-Larsen tarkasteli synkkää taivaanlakea tuulenpuolelta; ja vainaja, joka oli kuollut niin inhottavalla tavalla ja saanut niin surkean hautauksen, vajosi yhä syvemmälle merenpohjaan…
Meren julmuus, sen säälimättömyys, sen peloittavuus valtasi nyt mieleni. Elämä oli muuttunut äkkiä aivan arvottomaksi, se oli kuin raaka ja tolkuton olento, liikkeiltään yhtä sieluton kuin lieju tai lima. Minä seisoin tuulenpuolella, köysitikapuiden luona, pidellen kiinni laivan reunasta, ja annoin katseeni kulkea autioiden, vaahtopäisten laineiden yli matalia sumusärkkiä kohti, jotka peittivät San Franciscon ja Kalifornian rannan. Sadekuuroja iski alas vähän väliä, niin että töin tuskin saatoin nähdä sumua. Ja tämä kummallinen alus ja sen peloittava miehistö keinui lakkaamatta tuulen ja meren painamana ylös ja alas ja kulki suoraan lounaista kohti, Tyynen meren loppumattomalla ja autiolla pinnalla.
Neljäs luku
Koettaessani alistua uusiin oloihinGhost-laivassa sain ensi alussa kokea vain nöyryytystä ja kiusaa. Kokki, jota miehistö nimitti "tohtoriksi", hylkeenampujat "Tommyksi" ja Susi-Larsen tavallisesti vain nimellä "Cooky", oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Se käänne, joka minun elämässäni oli tapahtunut, sai aikaan vastaavan muutoksen siinä tavassa, jolla hän minua nyt kohteli. Yhtä mateleva ja mielistelevä kuin hän aluksi oli ollut, yhtä kopea ja ärtyisä hän nyt oli. Minä en ollut enää mikään herrasmies, jolla oli hieno iho kuin "naisella", vaan aivan tavallinen, kehno laivapoika.
Itsepäisesti hän piti kiinni siitä vaatimuksesta, että minun puhutellessani häntä tuli sanoa "mr Mugridge", ja neuvoessaan minulle tehtäviäni hän teki sen aivan sietämättömän kopeasti. Paitsi kaikkea sitä työtä, jota minun tuli suorittaa kajuutassa sekä neljässä pienessä kojussa, täytyi minun myös auttaa häntä keittiössä, ja koska olin aivan tottumaton sellaisiin toimiin kuin perunoitten kuorimiseen tai likaisten patojen puhdistamiseen, niin taitamattomuuteni oli alituisena ivan ja hämmästyksen lähteenä. Hän ei tahtonut lainkaan ottaa huomioon asemaani, tai oikeammin niitä oloja, joissa olin elänyt ja joihin olin tottunut. Tämä oli vain toinen puoli siitä tavasta, jolla hän oli päättänyt minua kohdella, ja minun täytyy myöntää, että ennenkuin päivä oli loppuun kulunut, minä vihasin häntä kiihkeämmin kuin ketään muuta ihmistä eläissäni.
Tämä ensimmäinen päivä oli minulle kovin tukala myös sen vuoksi, ettäGhostkulki eteenpäin pohjaanreivatuin purjein — tällaisia termejä minä opin vasta myöhemmin — "ulvovassa lounaistuulessa", niinkuin mr Mugridge sanoi. Puoli kuuden aikana olin hänen käskystään asettanut kajuutassa myrskyastiat telineineen pöytään, ja sen jälkeen oli minun määrä viedä teetä ja lämmintä ruokaa keittiöstä. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, miten ensikerran jouduin tekemisiin aaltojen kanssa, jotka valtasivat koko laivan.
"Pitäkää varanne, ettei meri vie teitä", kuului mr Mugridgen jäähyväisvaroitus, kun astuin ulos keittiöstä mahtava teekannu toisessa ja useita vastaleivottuja leipiä toisessa kädessä. Eräs hylkeenampujista, pitkä, veltto mies nimeltä Henderson, oli menossa peräpuolelle kajuuttaan "välikannelta", joksi metsästäjät piloillaan nimittivät keskilaivalla sijaitsevia makuupaikkojansa. Susi-Larsen seisoi ylävällä peräkannella ja poltti ikuista sikariansa.
"Tuossa se tulee — varokaa!" huusi kokki.
Pysähdyin epäröiden, sillä en tiennyt lainkaan, mikä oli tulossa, ja näin keittiön oven paukahtavan kiinni. Samassa huomasin, että Henderson tarttui kuin hullu taklaukseen kiinni ja kiipesi köysitikapuita myöten ylöspäin, kunnes oli monen jalan korkeudessa pääni yläpuolella. Näin myöskin, että ääretön väreilevä ja vaahtoava aalto kohosi korkealle laivan reunan vii. Ja itse seisoin aivan sen alapuolella. Ajatukseni eivät voineet kulkea nopeasti, sillä kaikki oli minulle niin vierasta ja outoa. Ymmärsin vain, että vaara uhkasi minua, mutta en mitään muuta. Seisoin aivan hiljaa vapisten kauhusta. Susi-Larsen huusi peräkannelta:
"Tarttukaa kiinni johonkin, Hump!"
Mutta se oli myöhäistä. Hyökkäsin taklausta kohti, johon olisin voinut tarttua kiinni, mutta vesiryöppy syöksyi vastaani. Ja kaikki se, mikä nyt seurasi, sai pääni aivan pyörälle. Jouduin veden alle, olin vähällä tukehtua ja hukkua. En pysynyt enää pystyssä, vaan pyörähdin ympäri ja vesi huuhteli minut mukanaan — minne, sitä en tiennyt. Useamman kerran kolahdin kovia esineitä vasten, kerran oikea polveni sai ankaran tärähdyksen. Sitten vesitulva vähitellen vähentyi ja saatoin jälleen hengittää. Se oli laahannut minut keittiön puolelle, välikannen portaitten ohi suojapuolelle, valureikien luo. Loukkaantuneeseen polveeni koski kauheasti. En voinut nojata jalkaani, tai ainakin luulin, etten voisi sitä tehdä — aivan varmaan se oli katkennut. Mutta kokki oli kintereilläni, hän huusi keittiön ovelta, suojapuolelta.
"Tulkaa tänne! Ette te kaiken iltaa saa maata ja puhkia tuolla! Missä teekannu on? Meressäkö? Sitä teille olisi pitänytkin, että niskanne olisi mennyt nurin!"
Pääsin vihdoin jalkeille. Iso teekannu oli yhä minulla kädessä. Onnuin keittiöön ja ojensin sen hänelle. Mutta kokki näytti olevan aivan vimmoissaan, joko hänen vihansa oli sitten todellista tai vain teeskentelyä.
"Jumala paratkoon, olettepa te aika rähjys! Mihin te oikeastaan kelpaatte, tahtoisinpa tietää? Mitä? Onko teistä vähintäkään apua? Ette osaa edes kantaa teekannua tärvelemättä sitä! Nyt minun täytyy keittää uutta teetä."
"Ja mitäs te siinä puhkutte?" hän huusi jälleen vihoissaan. "Siksikö että mamman lellipoika satutti hiukan pientä jalkaansa?"
En minä puhkinut, mutta voihan olla, että näytin hiukan surkealta, sillä jalkaani särki kovin. Minä hillitsin kuitenkin itseni, purin hammasta ja nilkutin sen suuremmitta ikävyyksittä keittiön ja kajuutan väliä. Kaksi ikävää seurausta oli tällä tapahtumalla: loukkaantunut polveni, jota ei kukaan hoitanut, kiusasi minua useita kuukausia ja nimi "Hump" [= kuhmu, sanaleikki nimestä Humphrey], jonka Susi-Larsen antoi minulle, jäi todellakin nimekseni. Siitä hetkestä alkaen kaikki nimittivät minua sillä nimellä, niin että se vihdoin yhdistyi kokonaan ajatuksiini, tuli osaksi minusta itsestäni, olin omastakin mielestäni vain "Hump", ikäänkuin "Hump" todellakin olisi ja aina olisi ollut minä itse.