Marco Brandi
— Kas tässä, vaimo, — sanoi mestari Adam tullen kotiinsa; — unhoitin jättää sinulle rahaa mennäksesi torille; mutta tässä on ruoka-aineita: valmista meille nyt hyvä illallinen poikamme kunniaksi, joka voi saapua millä hetkellä tahansa kuin tykin kuula luoksemme.
— Millä hetkellä tahansa? toisti vanha Babilana; — se rakas poika-parka!
— Sinä siis sait kirjeen veljeltäni? sanoi nuori tyttö rientäen pienestä kamarista kavahtamaan vanhuksen kaulaan.
— Sain, Nina, sain, lapseni; kyllä, minä sain kirjeen.
— Missä se on? Luetaan, luetaan, — huusi tyttö.
Mestari Adam oli etsivinään kaikista taskuistaan.
— Kas niin, sinä olet sen hukannut, — mutisi hemmoiteltu lapsi, polkien jalkaansa. — Semmoinen sinä aina olet!
— Älä toru minua, — Nina, sanoi vanhus, — se ei ollut minun vikani.
— Mutta milloinka hän sitten tulee?
— En voi sanoa sinulle sitä tarkkaan; en muista päivämäärää.
— Et muista päivämäärää? Kas niin, se vielä puuttui, johan nyt mokomaa! Ei, minä en sinua suutele.
— Sillä tavalla sinä kiität minua siitä, että kuljin neljä peninkulmaa noutaakseni sinulle uutisia.
— Anteeksi, isä, — sanoi nyt tyttö, hypäten uudestaan hänen kaulaansa; — minä olen paha lapsi, mutta minä rakastan kyllä sinua, tiedä se.
Vanhus sulki Ninansa pään käsiensä väliin ja alkoi itkeä ilosta katsellen häntä.
— Ja minä, minä sitten, enkö minä sitten sinua rakasta, muka. Sinä et saa koskaan tietää, mitä minulle maksat. Tein tänään ihanimman tauluni… Ah, ei puhuta siitä enää.
— No niin, ja sitten?
— Ei mitään; mene auttamaan äitiäsi; mene, minusta tuntuu, että illallinen maistuu hyvältä; minulla on aika nälkä.
Se ei ollut ihmeellistä: vanhus ei ollut syönyt eilisestä saakka.
Nuori tyttö juoksi äitinsä luo häntä auttamaan, kysymättä edes, kuinka mestari Adam oli saanut nuo runsaat ja oivalliset ruokatavarat, jotka näyttivät valituilta suorastaan jonkun kardinaalin pöytää varten. Gelsomina oli nyt siinä iässä, jolloin ihminen ajattelee, että luonto pitää äidillisesti ihmisen tarpeista huolen ja jolloin hän on vakuuttunut siitä, että onni versoo ja kukkii aivan itsestään kuin päivänkakkara niityllä. Vanhus puolestaan meni ja istuutui pienen puutarhansa pengermälle, joka oli rannalle päin.
Sillävälin vaipui aurinko, joka oli koko päivän kierinyt palavana sinimeren keskellä, länteen kuparinväristen pilvien sekaan, joiden edessä nyt kuulsi Stromboli sinertävänä kartiona, liekkihulmun ympäröimänä. Etelästä päin siinsi veden pintaan vedettynä nauhana Sisilian ranta, jota taempana taas kumotti ikään kuin saentuneina höyryinä jättiläismäinen Etna. Pohjoisessa jälleen rajoittivat näköalaa Kalabrian rannat, jotka muodostavat siron kaaren, kärjistyessään Vaticanon niemeksi; meri, jonka kalvossa aurinko jo alkoi sammuttaa kiekkonsa toista laitaa, kieri liekkilaineina, joiden keskellä liukui, kiiruhtaen Satinan satamaan tai pyhän Eufemian lahteen, myöhästyneitä ja pelokkaita pursia; vähemmän tottuneet silmät kuin näiden merenrannan asukkaiden olisivat saattaneet luulla pursia pesilleen palaaviksi lokeiksi, niiden valkeain ja kolmikulmaisten purjeitten vuoksi. Koko kuvattu näky ennusti, että myrsky odotti ainoastaan auringon poistumista ottaakseen luonnon vuorostaan valtaansa. Ja aurinko näytti painuvan mereen murhemielin ja hylkäävän väkinäisesti valtakuntansa, jonka se nyt jätti kruunustaan eroavan hallitsijan lailla myrskyn saaliiksi.
Tämä oli niin ihmeellinen näytelmä, että vaikka mestari Adamilla oli ollut tilaisuus nähdä se monen monta kertaa, ei hän koskaan voinut katsella sitä uudestaan haltioihinsa joutumatta. Niinpä hän olikin vaipunut mitä syvimpään ihasteluun, kun hän tunsi koskettavan olkapäähänsä. Kääntymättä hän aavisti, että tulija oli hänen tyttärensä.
— Katsoppas, Gelsomina, eikö se ole ihanaa? huudahti vanhus.
— Mitä, tuo ilkeä ilma, joka uhkaa myrskyä?
— Katso noita ihmeellisiä värituntuja, noita puhtaita värejä, rohkeita vivahduksia.
— Katso, isäni, miten purret koettavat kiiruhtaa pois mereltä! Kaikki ne eivät saavu ajoissa, ja siellä on miehiä, joilla on tytöt odottamassa.
— Olet oikeassa, tyttäreni, nyt soitetaan Ave Mariaa: rukoile niiden puolesta, jotka ovat merellä.
Nuori tyttö laskeutui polvilleen maahan ja viritti sointuisella äänellä, ei lukemalla eikä laulaen, "Enkelin tervehdyksen". Vanhus jälleen oli ottanut päästään kreikkalaisen myssynsä ja katseli kädet ristissä seisten taivasta kohti, ikäänkuin etsien katseillaan, eikö enkeli jo tullut ilmoista kokoamaan hänen tyttärensä sanoja, ensimmäisten tuulenpuuskain niitä kantaessa. Kun rukous oli päättynyt, aikoi Gelsomina nousta ylös.
— Olet unohtanut jotakin, — sanoi vanhus pidättäen häntä.
— Mitä, isäni?
— Olet rukoillut merimiesten puolesta, rukoile nyt matkustavaistenkin. Hirmumyrskyn aikana vuoristo on yhtä vaarallinen kuin meri; ja kuka tietää, tuleeko veljesi meritse vai vuoriston halki.
— Olet oikeassa, isäni, — vastasi tyttö. — Bombarda-parka, olin hänet aivan unohtanut.
Gelsomina aloitti uudestaan rukouksensa, jota mestari Adam tällä kertaa ei tyytynyt ainoastaan tarkkaavasti kuulemaan, vaan säesti itse ääneensä.
— Nyt, isä, — sanoi nuori tyttö, tehtyään ristinmerkin, — etkö tule?Illallinen on valmis.
Mestari Adam seurasi tytärtään, heittäen kuitenkin vielä muutaman silmäyksen upeaan maisemaan; se oli jo puolittain kätketty pilvien varjoon, joita näkymätön käsi veti niinkuin ääretöntä kuolinvaippaa taivaan yli lännestä itään. Silloin tällöin halkoi ennehtivä salama nopeasti tuota synkkää seinää ja paljasti sen takana varaston liekkejä, kun taas tuulenpuuskat, joiden hän kuuli päänsä päällä puhuvan tuntematta niitä vielä, alkoivat heiluttaa kastanjain latvoja, joiden alimmat oksat näyttivät pienimpäänkin lehteensä saakka kuolleilta, niin liikkumattomia ne olivat. Ovelle saavuttuaan pysähtyi mestari Adam hetkeksi kynnykselle ja terästi korvaansa; kumea jyrinä alkoi kuulua lännestä, mutta vielä niin kaukaa, ettei voinut päättää, tuliko se taivaasta vai maasta. Vanhus tunsi luonnon suuren äänen, joka varoittaa vaaran hetkellä lapsiaan etsimään turvapaikkaa hävitystä vastaan.
Tämä juhlallinen näky oli saanut mestari Adamin hetkeksi unohtamaan, ettei hän ollut syönyt koko vuorokauteen; mutta kun ovi oli suljettu ja hän istui illallisen ääressä, laskeutui hänen mielikuvituksensa takaisin maallisempiin ajatuksiin. Vanha Babilana oli tehnyt parastansa, ja luultavastikin oli itsensä priorin pöytä tänä iltana vaatimattomammin varustettu kuin hänen madonniensa halvan maalarin; ja niinpä unohti mestari Adam, joka oli onnellinen sekoittuma haltioitumista ja aineellisuutta, pian kaiken, mitä ulkona oli tulossa, antautuakseen kokonaan nyt sisällä tapahtuvan valtaan. Hänen herkuttelijatyydytyksensä pohjalla piili kyllä vielä suru tuon hävitetyn freskon vuoksi sekä pelko, että Bombarda saattoi olla nyt matkalla; mutta hänen maistamansa ensimmäinen lasi viiniä ja ensimmäinen pala, jonka hän pisti suuhunsa, saivat hänet kaikesta päättäen tuntemaan aloitetun toimituksen niin tärkeäksi, että hän kiinnitti siihen kohta koko huomionsa.
Kuitenkin läheni ukkonen lähenemistään ja ennusti oikeaa etelämaalaista hirmumyrskyä, josta ei voi saada tarkkaa käsitystä, ellei ole kuullut sen jylisevän oman päänsä päällä. Tuuli oli laskeutunut alas ja kynti nyt maata niinkuin olisi aikonut repiä juurineen irti kaikki, mitä sen kamarasta yleni. Tuon tuostakin vapisi vaatimaton maja tuulispäiden pudistamana katosta perustuksiinsa saakka, ja silloin laski Gelsomina pois lasinsa tai veitsensä ja tarttui isänsä käteen. Hän katsoi vanhukseen lapsellisen kauhun vallassa, minkä vanhus haihdutti, painaen huulensa nuoren tytön otsalle.
Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän söi vanhuuden koko huolettomalla halukkuudella, välittämättä myrskystä enempää kuin jos sitä ei olisi ollutkaan.
Yhtäkkiä välkähti huonosti suljettujen ikkunaluukkujen raosta kuin salama, sitten kaikui pamaus, niin kumea, äkillinen ja läheinen, että Gelsomina heittäytyi, tarttumatta enää edes isänsä käteen, hänen rintaansa vasten, aivan kalpeana ja vavisten.
— Se on ukkonen, — sanoi mestari Adam, painaen lastaan syliinsä.
— Se on ukkonen,- toisti tietysti muori.
— Ei, se ei ole ukkonen, — sanoi Gelsomina.
Ikäänkuin vahvistaakseen nuoren tytön sanat antoikin ukkonen nyt kaikua jyrinänsä, tuollaisen, joka kiertää yli koko taivaan kehän ja oli niin paljon voimakkaampi tätä perheen kuulemaa pamausta kuin meren pauhu puron sorinaa. Samassa kietoi tuulenpyörre majan liepeisiinsä; katto huokaili, ikkunaluukut ratisivat; itse mestari Adam alkoi pelätä, ja Gelsomina päästi huudon, johon myrskyn henget tuntuivat valituksin vastaavan. Sillä hetkellä ovi avautui, ja kalpea mies hatuttomin päin ja vaatteet veren vallassa syöksyi sisään.
— Minä olen Marco Brandi! — huusi hän; — pelastakaa minut!
Tämän ilmestyksen nähdessään, tuon epätoivoisen huudon kuullessaan, vetoamisen hänen ihmisyyteensä, mestari Adam unohti heti myrskyn; ja kun henkilö, joka hänen suojelustaan pyysi, oli kai aivan ahdistajain kynsiin joutumassa, ei mestari Adam kadottanut aikaa vastaukseen, vaan viittasi pojalleen varustettua huonetta kohti: rosvo syöksyi sinne, nopean itsesäilytysvaiston ohjaamana, joka arvostelee yhdellä katseella, mitä täytyy pelätä ja mitä hänen sopii toivoa; ja hän oli nähnyt voivansa toivoa kaikkea, tarvitsematta pelätä mitään.
Näky katosi niin nopeasti, että ne, joille se oli ilmestynyt, olisivat saattaneet luulla sitä mielikuvituksensa luomaksi, ellei ovi, josta Marco Brandi oli tullut sisään, olisi jäänyt auki. Salaman valossa huomattiin nyt joukko ratsumiehiä tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin, joka toi vuoristosta Nicoteraan. Gelsomina juoksi silloin ovelle ja sulki sen; sillä miten nopeasti rosvo oli mennytkin läpi huoneen, oli nuorella tytöllä ollut aikaa huomata hänessä kaunis poika, noin viiden- tai kahdeksankolmatta-vuotias, kasvoillaan paetessakin se hurja ylpeys, joka ihmisen tai leijonan muodossa ilmaisee, että hän antautuu ylivoiman edessä, vaan ei pelosta. Mutta tyttöparka olikin nyt koonnut kaikki voimansa tähän toimeen; ja tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänen jalkansa alkoivat horjua, ja tuntien, että hän kaatuisi, hän aikoi nojata seinää vastaan. Kun isä näki hänen hoippuvan, juoksi hän häntä tukemaan; mutta muuan uusi tapaus palautti tytölle jälleen hänen voimansa ja kiinnitti hänen huomionsa.
Toinen joukkokunta, jossa näytti olevan jalkaväkeä, suuntasi nyt kulkunsa taloa kohti. Gelsomina ja mestari Adam kuulivat pelon vallassa heidän askeleensa, jotka lähestymistään lähestyivät. Ei ollut enää epäilystäkään: useita miehiä tuli ovelle; yksi heistä alkoi kolkuttaa sitä karabiininsa perällä.
— Kuka kolkuttaa? kysyi mestari Adam.
— Avatkaa, — vastasi ääni.
— Kenelle? kysyi vanhus.
— Ihmisraukalle, joka kuolee ennenkuin ehtii Nicoteraan, ellet armahda häntä.
— Mikä hänelle on tullut?
— Marco Brandi on murhannut hänet.
Gelsomina vavahti, mestari Adam katsoi häneen: molemmat he epäröivät.
— Avatkaa, isäni; se olen minä, — sanoi nyt muuan ääni, heikko kuin kuolevan.
— Bombarda! huudahtivat nuori tyttö ja vanhus yhtaikaa.
— Lapseni, — mutisi Babilana-muori, nousi vavisten ylös ja nojasi kaksin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.
Mestari Adam avasi oven.
Useita jalkaväen santarmeja kantoi käsivarsillaan nuoren miehen ruumista, puettuna kuninkaallisen tykkiväen univormuun; hän oli saanut keskelle rintaansa leveän haavan, josta veri vuoti virtanaan. Vanhus kalpeni kauhistavasti, Gelsomina vaipui polvilleen. Samalla hetkellä tulivat ratsumiehet, jotka olivat ajaneet majan ohitse, takaisin jälleen; salama oli näyttänyt heille koko tien: se oli tyhjä.
— Mestari, — sanoi kersantti, joka rakuunoita komensi, etkö ole nähnyt noin viisi-, kahdeksankolmatta-vuotiasta miestä, jolla on pitkä, musta tukka ja poskiparta leuan alla ja jonka pitäisi olla haavoittunut? Jos olet hänet nähnyt, sano heti, sillä hän on poikasi murhaaja.
Koston hymy vääristi onnettoman isän huulia, hän avasi jo suunsa puhuakseen; mutta tällä hetkellä päästi Gelsomina huudon, vanhus käänsi kasvonsa hänen puoleensa; lapsi oli polvillaan kädet ristissä ja katsoi isäänsä kuvaamattomin tuskan ilmein.
— Minä en ole nähnyt ketään, — vastasi vanhus.
Ja ottaen poikansa käsivarsilleen hän vei hänet kamariin, vastapäätä toista huonetta, jossa Marco Brandi oli piilossa.
"Komentaja"
Kuusi viikkoa tapauksesta, jonka viimeksi olemme kertoneet, noin tunti Ave Marian jälkeen astuivat korpraali Bombarda ja Marco Brandi käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen lähteäkseen takaisin rykmenttiinsä ja toinen tapaamaan rosvojoukkoansa. Ensimainittu meni jättämään erohakemuksensa, toinen ottamaan eronsa.
Annamme kunnon korpraalin, johon lukijamme jo ovat tutustuneet, rauhassa jatkaa matkaansa Messinaa kohti ja seuraamme nyt Marco Brandia hänen matkallaan Consenzaan. Marco Brandi ei ollut lainkaan niitä runollisia rosvoja, jollaisia Nodier on näyttänyt meille Jean Sbogarissa ja me itsekin esittäneet Pascal Brunossa. Yhteiskunta ei ollut tehnyt henkilökohtaisesti häntä vastaan mitään vääryyttä, joka karkoittaa ihmisen kaupungista vuorille. Hän oli hyvin yksinkertaisesti vain rosvoksi syntynyt. Hänen isänsä oli ollut rosvojoukon päällikkö, ja hän oli perinyt toimen isältään. Kerron tässä, millä tavalla.
Placido Brandi oli eräänä sissijoukon päällikkönä, jollaisia järjestyi v. 1806 Kalabriassa taisteluun ranskalaisvaltausta vastaan. Kuusi, seitsemän vuotta hän kävi sotaa kuninkaan puolesta; mutta kun tämän sodan päätyttyä kuninkaalla näytti olevan muuta tekemistä kuin ajatella Placido Brandin palkitsemista, päätti hän jatkaa sotaa omaan laskuunsa. Hänen rohkeutensa oli koeteltu, hänen miehensä olivat uskollisia ja karaistuja; he päättivät jakaa hyvät ja kovat kohtalot päällikkönsä kanssa, ja pian oli Placido Brandi rosvojoukon johtajana, joka oli pelättävimpiä, mistä koskaan oli kuultu kerrottavan Spartiventon niemestä Salernon lahteen saakka.
Vääryys, johon Ferdinand oli häntä vastaan syypää, oli katkeroittanut hänen luonteensa. Hän oli nähnyt miesten, jotka eivät koskaan olleet tehneet kuninkaallisen asian puolesta mitään, paitsi seuranneet hovia Sisiliaan ja kuluttaneet siellä kahdeksan vuotta paraateissa englantilaisten kanssa, vaikka heidän sotilasarvonsa olisi vaatinut toisenlaista käytöstä, — nähnyt heidän palaavan Napoliin saamaan kaikenlaisia palkkioita, jotka muut olisivat ansainneet; kun taas ne, joitten veri näkyi vielä läikkinä teillä, joita myöten Ferdinand oli kulkenut takaisin valtaistuimelleen, oli unohdettu halveksittuina ja hyljättyinä. Siitä seurasi, että Placido Brandi, vihattuaan syvästi ranskalaisia univormuja, jatkoi nyt tätä vihaansa napolilaisiakin univormuja kohtaan, ja että hän piti hyvin yksinkertaisesti ainoastaan aselepoa vihollista vaihtaessaan. Ja se oli pieni parannuskin hänen asemassaan, sillä Placido oli mieluummin tekemisissä Ferdinandin sbirrien kuin Joakimin kenttäjääkärien kanssa.
Placido ryhtyi siis harjoittamaan tunnollisesti ammattiaan. Hänen ystävyydensuhteensa väestöön jäivät ennalleen. Hän kohdisti syvän vihansa ainoastaan sotilashenkilöihin. Silloin tällöin kuitenkin, koska sotilas-univormut sisältävät kaikista vaatteista vähimmin rahoja, oli hän pakotettu ottamaan niitä matkustavaisilta; ja koska englantilaiset siihen aikaan alkoivat matkustaa Sisiliaan maitse, mitä he eivät voineet tehdä ranskalaisen valtauksen aikana, niin korvasi hän jonkun kunnon magnaatin tai ylhäisen loordin kustannuksella vahinkonsa, jota hänelle ne kannattamattomat retket tuottivat, joita hän teki ainoastaan erikoisen univormunvihan vaikutuksesta.
Onnetonta kyllä, ei ole niin taitavata kenraalia, ettei hän joskus eläessään tekisi sellaista erehdystä, jota vastustaja voi käyttää hyväkseen. Eräällä huonosti järjestetyllä peräytymismatkalla eristettiinkin Placido Brandi ainoastaan kolmen, neljän miehen seurassa kokonaisen komppanian saarrokseen; vastustus oli turhaa, ja kuitenkin puolusti Placido Brandi itseään kuin leijona. Mutta mikä oli tapahtuva, tapahtui. Epätoivoisen taistelun jälkeen surmattiin kolme miestä, jotka hänellä oli tovereinaan, ja hänet itse otettiin vangiksi. Mitä hänen voittajiinsa tulee, he saivat suoritetun palveluksen mukaisen palkinnon. Luutnantti nimitettiin kapteeniksi, kersanteista tuli aliluutnantteja, korpraalit ylenivät kersanteiksi ja kaikki sotamiehet tehtiin korpraaleiksi.
Placido Brandi kuljetettiin väliaikaisesti Cosenzaan. Sanomme väliaikaisesti, sillä eräs napolilaisen lainsäädös vaatii, että juttu rikollista vastaan on nostettava samalla paikkakunnalla, missä rikos on tapahtunut. Sitäpaitsi tahdottiin vangitulle antaa anteeksi pikkusynnit, joita hän oli tehnyt ranskalaisten alueilla, ja vaatia häntä tilille ainoastaan siitä päivästä alkaen, jolloin Ferdinand oli noussut takaisin valtaistuimelleen. Vangilla ei siis ollut juuri valittamisen syytä.
Placido julisti, ettei hänellä ollut tunnollaan muuta kuin yksi murha, tehty jo noin neljä vuotta sitten, siis joku kuukausi sotaväkeen astumisensa jälkeen. Uhrina oli eräs napolilainen eversti, joka matkusti Sisiliasta, missä hän oli ollut varusväessä, ja kulki Kalabrian kautta Capitanataan [nykyinen Foggian maakunta Adrian meren rannalla. Suom.]. Murha oli tapahtunut Mileton ja Monteleonen välillä: Placido siirrettiin niin ollen Cosenzasta Monteleoneen.
Jutun käsittely kesti kuusi kuukautta: Placido tuomittiin kuolemaan.
Toisena päivänä tuomiopäätöksen jälkeen kutsutti Placido luokseen oikeudenkirjurin: hän oli sattunut nyt juuri muistamaan, että hänelle, vuosi ensimmäisen miestapon jälkeen, oli tullut heikkous tehdä itsensä vikapääksi vielä toiseen. Tällä kertaa oli murhattu muuan englantilainen, joka matkusti Salernosta Brindisiin. Rikos oli tehty Taranton ja Orian välillä.
Tämä tunnustus teki tyhjäksi ensimmäisen tuomion: siitä seurasi, ettäPlacido Brandi kuljetettiin Monteleonesta Tarantoon.
Alkoi toinen oikeudenkäynti; mutta koska syytetty oli tällä kertaa joutunut tekemisiin toimeliaimpien tuomarien kanssa, ei jutun käsittely kestänyt kuin neljä kuukautta. Samoin kuin ensi kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.
Aattona ennen tuomion toimeenpanoa tuli muuan munkki valmistamaan rikollista kuolemaan. Hänen sanainsa pyhä hartaus liikutti niin Placidon sydäntä, miten paatunut se lie ollutkin, että hän tunnusti ja katkerasti katui — mikä seikka lupasi toki hänen sielulleen varmaa pelastusta —, tehneensä vuosi toisen miestapponsa jälkeen onnettomuudekseen vielä kolmannenkin, surmaten erään rikkaan maltalaisen kauppiaan, jonka laiva oli ankkurissa Messinan satamassa. Noin puolentoista peninkulman päässä Reggiosta oli hän paholaisen kiusaamana langennut tähän pahaan tuumaan. Moinen salaisuus oli liian suuri, ettei pappismies olisi pyytänyt ripitettävältään lupaa saada se ilmaista. Placido vastasi, että hän oli valmis kärsimään syntiensä palkaksi kaikki koettelemukset, joihin Jumala tahtoi hänet alistaa. Siispä Iäksi munkki kuvernöörin luo Tarantoon ja kertoi maltalaisen kauppiaan murhan niin tarkoin yksityiskohdin, ettei siinä ollut epäilemistäkään. Kuvernööri määräsi luonnollisesti lykkäämään teloituksen toistaiseksi, ja Placido pantiin lujan vartioston seurassa Brindisissä laivaan ja laskettiin viikkoa myöhemmin maihin Reggiossa.
Kaikki muistivat vielä sen henkilön katoamisen, jonka Placido oli tunnustanut murhanneensa. Mutta koska Reggion väestö on suurimmaksi osaksi kauppiaita ja merimiehiä, niin oli osa todistajia, joita juttua käsiteltäessä tarvittiin, merimatkoilla. Tuomioistuimen oli siis pakko odottaa heidän palaamistaan. Sikäli kuin he palasivat, kutsuttiin heidät sitten oikeuteen ja he kävivät todistamassa. Tämä seikka pitkitti sievoisesti tutkimusta; siitä seurasi, että juttua kesti kokonaisen vuoden. Kuten toisella kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.
Placido valmistautui kristityn ihmisen arvon mukaiseen loppuun. Siispä paastosi ja rukoili hän lakkaamatta tuomion julistamisen päivästä sen toimeenpano-päivään saakka. Niin ollen näki pappi, joka tuli valmistamaan häntä kuolemaan, hänet täydellisessä synninsurun tilassa. Hurskas mies valvoi koko yön laulaen ripitettävänsä kanssa Neitsyt Marian litanioita; ja vaikka hän aamulla oli sangen väsynyt, ei hän luovuttanut paikkaansa kenellekään toiselle, vaan tahtoi itse saada kunnian tämän syntisen kääntymisestä. Placido lähti sitten matkaan, koko kaupungin seuraamana, pysäyttäen silloin tällöin aasinsa puhuakseen kansalle kehoituksen sanoja. Joka pysäyspaikalla kansanjoukko itki ja löi rintoihinsa. Vihdoin tuli näkyviin hirsipuu. Siinä hän pysähtyi viimeisen kerran ja aloitti niin liikuttavan puheen, että väki ympärillä oli pelkkää parkua ja nyyhkytystä. Yhtäkkiä hän keskeytti kuin olisi hänen mieleensä johtunut jokin äkillinen ja odottamaton muisto; kaikki huusivat ja pyysivät häntä jatkamaan.
— Ohoi, hyvät veljet! huudahti Placido Brandi, — minä olen vaivainen syntinen, joka en ansaitse teidän sääliänne; sillä te luulette tuntevanne kaikki rikokseni, ja nyt minä muistankin, että tuskin viikko ennen päivää, jolloin minut saatiin vangiksi, tapoin julmasti erään köyhän dalmatialaisen kulkukauppiaan, joka oli lähtenyt Boggianosta Ave Marian jälkeen, toivossa joutua yömajaan Castrovillariin. Näette, etten minä ansaitse teidän hurskasta sääliänne. Jättäkää minut siis niinkuin ansaitsen taivaan vihan käsiin.
Näin sanoen alkoi Placido itkeä niin surkeasti, että kaikki läsnäolevat rukoilivat taivaalta armoa saada itse kerran näin kauniisti kuolla. Vahingoksi syntisen sielulle, joka olisi varmaan pelastunut, jos mies olisi hirtetty tällaisessa tilassa, oli kansanjoukossa kuitenkin muuan tutkintotuomari. Kuullessaan tuomitun viimeisen tunnustuksen hän kielsi vartijoita kulkemasta enää askeltakaan eteenpäin ja käski päinvastoin viedä Placido Brandin takaisin vankilaan. Placido ponnisteli minkä jaksoi vastaan; hän tahtoi kaikin mokomin kuolla. Hänet täytyi väkivallalla kuljettaa takaisin koppiinsa. Siellä otettiin häneltä tarkoin pois kaikki esineet, joilla hän olisi saattanut itsensä surmata; ja niinpä oli santarmeilla ilo löytää hänet aivan täysissä voimissa, kun he tulivat keskellä yötä siirtämään häntä Reggiosta Castrovillariin.
Kun saavuttiin sinne, nähtiin, että Placido Brandi oli puhunut totta; sillä hänen ohjeittensa mukaan löydettiin murhatun ruumis vielä samalta paikalta, jonka hän oli maininnut.. Tämä seikka, joka todisti rikollisen rehellisyyttä, lyhensi tutkintoa. Juttu ei siis kestänyt kuin kolme kuukautta ja kaksitoista päivää, ja kuten kolmannellakin kerralla, Placido tuomittiin kuolemaan.
Kaikkien ihmeeksi ei Placido tällä kertaa osoittanut samaa alistuvaisuutta kuin edellisillä. Hänellä oli kärsimättömyyden puuskia vartijansa parissa, ja hän oli hajamielinen ripittäjänsä seurassa. Ja viimein, hetkellä, jolloin hänen oli lähdettävä hirsipuun luo, juuri kuin teloittajain piti pukea hänen ylleen katumuspuku, jossa hänen oli kuoltava, hän käytti hyväkseen tilaisuutta ja epäluulottoman pyövelin tullessa sitomaan hänen käsiään kamppasi hänet yhtäkkiä jalallaan nurin ja syöksyi ulos ovesta, jonka näki olevan raollaan. Paha kyllä, pisti kaksi santarmia, jotka oli asetettu käytävään, pyssyn hänelle poikki tien. Placidon oli siis pakko astua takaisin koppiinsa ja antaa toisten panna matka-asu ylleen.
Lähdön hetki tuli. Placido oli huomattavasti rauhaton; hän nousi aasinsa selkään, kasvot häntään päin, ja lähti takaperin liikkeelle, Katujain munkkikunnan seuraamana, jonka asuun hän oli puettu. Veljet kantoivat ruumisarkkua, jossa asianomainen oli haudattava, ja lauloivat kuolinmessua; eikä se seikka, se täytyy tunnustaa, ollut virkistävää Placidon silmille eikä korvillekaan. Kuitenkin odotti jokainen, että Placido keskeyttäisi matkansa jonkun samanlaisen kauniin puheen pitääkseen kuin viimeiselläkin kerralla, näytellessään näissä juhlamenoissa samaa osaa kuin nytkin. Mutta läsnäolijain toiveet pettivät: Placido ei avannut suutaan muuta kuin valittaakseen, että hänen ratsunsa kulki liian nopeasti. Hän ei ollut enää sama mies; hänellä ei nyt ollut mitään tunnustettavaa.
Hirsipuun juurella hylkäsi rippi-isä hänet, jättäen miehen kokonaan pyövelin haltuun. Placido suuteli viimeisen kerran ristiä ja nousi sitten melkoisen rohkeasti portaille. Kuitenkin oli helppo huomata, ettei häntä enää pitänyt yllä mikään muu kuin tuo moraalinen tahto, josta johtuu, että rohkea mies kuolee uljaasti, kun hän vain kuolee yleisön edessä. Saavuttuaan ylimmälle kapulalle hän katseli joka taholle ympärilleen: hänelle oli jäänyt vielä toivon pilkahdus. Mutta kun hän korkealta paikaltaan huomasi sotilaspaljouden, joka oli koottu toimitukseen, ymmärsi hän hyvin, ettei hänen oma joukkonsa voinut antautua moiseen taisteluun, kuinka uskollinen se olikin. Silloin hänessä tapahtui jotakin merkillistä; hänet valtasi pyörrytys, niin että kaikki näytti kiertävän hänen jaloissaan ympäri, taivas musteni ja maailma loimusi liekkeinä. Hänestä tuntui kuin hän olisi riippunut kuilun suulla, jossa tuhannet pahathenget odottivat häntä palavin silmin. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen korvansa soivat niinkuin hänen päänsä olisi ollut kirkonkellon kieli. Hän teki viimeisen ponnistuksen, katkoi siteet, jotka pidättivät hänen käsiään, mutta hänen kätensä eivät enää tavanneet tukea, vaan hosuivat ainoastaan ilmaa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja huutaa häntä avuksi, mutta ennenkuin hänen aivonsa olivat ehtineet koota aineksia, joista ajatus muodostuu, kadotti hän näkönsä ja meni tiedottomaksi. Pyöveli oli käyttänyt näppärästi hyväkseen hetkeä, jolloin uhri katseli ympärilleen, ja pistänyt nuoran hänen kaulaansa. Placido oli hirtetty.
Katujain munkkikunta syöksyi heti mestauslavalle valtaamaan itselleen ruumiin, sillä se oli heidän siitä hetkestä saakka, jolloin pyöveli oli laskeutunut alas portailta. Mutta koska yhdelläkään heistä ei sattumalta ollut veistä, kohottivat toiset veljistä ruumista jaloista, sillaikaa kuin toiset päästivät nuoraa solmusta; ja heti kun he saivat hirtetyn haltuunsa, sijoittivat he hänet sievästi arkkuun makaamaan ja lähtivät, häntä olallaan kantaen, menemään iuostariaan kohti, pyövelin, hänen kahden apulaisensa ja aasin seuraamina. Noin sadan askeleen päässä olivat miehet, jotka kantoivat arkkua, kuulevinaan jotakin outoa korinaa, joka tuli arkusta; mutta kun kukaan heistä ei ilmaissut huomiotaan toiselle, jatkoivat he matkaansa. Pian seurasi tätä korahdusta käheä yskä, tarpeeksi äänekäs pysäyttämään nuo kuusi kantajaa yhtäkkiä liikkumattomiksi kuin suolapatsaat. Sitten pudottivat kaikki yhtaikaa, kuin olisivat toisiaan komentaneet, arkun maahan. Ruumis kieri ulos arkusta, päästäen muutamia äännähdyksiä ja pahoja irvistyksiä kuin ihminen, joka on nielaissut kalanruodon. Ei ollut epäilemistäkään: Placido Brandi oli hyvin täpärästi hirtetty.
Näin ajatteli pyöveli, joka veti heti tupesta tikarinsa, joka teloittajilla aina on mukanaan lopettaakseen tällaisissa tapauksissa uhrinsa, ja syöksyi kuolleista noussutta vastaan. Tämä oli jo tarpeeksi selvinnyt ymmärtääkseen vaaran, vaikkei hänellä vielä ollutkaan kyllin voimia siitä pelastuakseen. Mutta silloin tuli tuolle poloiselle odottamaton apu. Veljeskuntalaiset syöksyivät hänen ja teloittajan väliin, väittäen, että koska Placido oli jo hirtetty, oli hän antanut hyvityksen oikeudelle, eikä siis ollut enää ihmisten, vaan Jumalan oma. Pyöveli piti päänsä, veljeskuntalaiset kiivastuivat; pyöveli kutsui miehensä apuun ja veljeskuntalaiset asettuivat suojattinsa eteen, joka oli nyt takalistolleen nousten onnistunut saavuttamaan painopisteensä ja käytti hetkeä hyväkseen kootakseen silmiään hieroen ajatuksiaan. Syntyi taistelu yhtäältä koston vimmalla, toisaalta kristillisen laupeuden alttiudella, toisten huutaessa, toisten laulaessa, noitten manatessa avuksi pirua ja vastapuolueen rukoillessa Jumalaa suojakseen. Lyhyesti sanoen: oli mahdoton aavistaa, kuka voittaisi, kunnes Placido, joka oli nyt täydellisesti selvinnyt, arveli, että olisi ollut sangen kohtuutonta antaa hurskaiden miesten, kuten nämä hänen puolustajansa, panna henkensä hänen puolestaan alttiiksi, hänen itsensä katsellessa syrjässä kädet ristissä, hänen, jota asian ratkaisu niin läheisesti koski. Niin ollen hän tempasi erään kuoropojan kädestä ristin, jota poika kantoi koholla, ja raivaten tiensä ottelevain lävitse suuntasi siunatulla aseella niin kamalan iskun pyövelin päähän, että tämä putosi maahan kuin nuijattu härkä. Molemmat puolueet päästivät silloin äänekkään huudon: vastoin tavallisuutta oli teloitettava tappanut teloittajansa. Kauhistuneet apulaiset lähtivät pakoon ja Katujat kantoivat Placidoa riemusaatossa, laulaen täyttä kurkkua Gloria in excelsis Deo.
Tämä tapaus antoi aiheen viidenteen oikeudenkäyntiin; mutta se toimitettiin syytetyn olematta läsnä. Placido ei ollut tahtonut jättää hyviä ystäviään, Katujain veljeskuntaa, ja koska heidän kirkollaan on suojelusoikeus, oli hänelle järjestetty sakaristoon pieni väliaikainen asunto, jossa hän viihtyi mainiosti, verraten siihen suojaan, missä hänen nykyään olisi pitänyt olla.
Placido Brandi tuomittiin kuolemaan viidennen kerran; mutta tapaus oli niin merkillinen, että paperit lähetettiin kuningas Ferdinandille, joka näki asian hupaisen puolen; ja tahtomatta koettaa murskata kuninkaallisella vallallaan sellaista miestä, jota jumalallinen voima niin huomattavasti suojeli, hän antoi Placido Brandille täyden armon sillä ehdolla, että tämän oli jätettävä joukkonsa ja elettävä Cosenzassa niin kunniallisesti kuin hänen oli mahdollista. Nämä ehdot tuntuivat Placidosta siksi järkeviltä, että hyväksyi ne vastaan väittämättä, hankki varman selon siitä, että armahduskirje oli laillisesti pätevä, syleili hyviä ystäviään katujamunkkeja ja lähti iloisesti määräpaikkaansa.
Nykyään hän asui kunniallisena miehenä Cosenzassa, omistamatta muistona hirttämisestään muuta kuin hirttonuoran merkin kaulassaan. Ja koska tämä merkki oli samannäköinen kuin Pyhän Januariuksen ritariston toisen luokan nauha, niin mainittiin Placido Brandia yleensä nimellä "Komentaja".
Rosvo Jumalan armosta
Kun Placido Brandi oli vangittu, oli Marco Brandi, hänen poikansa, luonnollisesti täyttänyt isänsä paikan. Hän ei siis ollut, kuten olemme jo sanoneet, valitsemalla otettu päällikkö, vaan laillinen perijä, rosvo Jumalan armosta.
Siitä seurasi, että Marco Brandi, joka oli vapaa kuin kaikki vuoristolaiset, uljas kuin kaikki kalabrialaiset, oli myös tosiaan hyvä joukkonsa päällikkö; mutta hän harjoitti ammattiaan, kuten nuoruudesta opittua ammattia yleensä harjoitetaan, ainoastaan ammattina eikä taiteena — tunnollisesti ja uskollisesti, mutta ilman innostusta.
Niinpä olikin Marco Brandi, kun tuskin oli kuullut, millä ihmeellisellä tavalla hänen isänsä oli pelastunut kuolemasta, saapunut valepuvussa hänen puheilleen ja tarjoutunut jättämään hänen käsiinsä päällikkyyden, jota hän oli väliaikaisesti hoitanut. Mutta tuo kunnon vanhus selitti silloin hänelle ehdot, joilla hän oli armahduksen saanut, ja tarjoten pojalleen pitkän elämänsä kokeneita neuvoja, ilmoitti hänelle päätöksensä vetäytyä nyt lopullisesti liikkeestään syrjään. Marco Brandi oli siis mennyt takaisin joukkonsa luo, selvittänyt tilit kunkin miehen kanssa ja toimittanut entiselle päällikölle hänelle tulevan osan ryöstöistä koko hänen toiminta-ajaltaan, maksuosoituksena Cosenzan parhaalle pankkiirille. Oman saatavansa hän oli yhdistänyt isän osuuteen, pyytäen isää sijoittamaan sen parhaansa mukaan, niin että pojalla olisi nuo varat käytettävinään, jos hänellekin jonakin päivänä tulisi halu vetäytyä vuorostaan syrjään.
Nämä seikat järjestettyään hän oli sitten jatkanut retkiään vuoristossa, ja hänen toverinsa olivat häneen sangen tyytyväiset, joskaan eivät ehkä tunteneet häntä kohtaan aivan arinta kunnioitusta, sillä hänessä he eivät nähneet miestä, joka olisi ollut heitä aivan murskaavassa määrin etevämpi, mutta sen sijaan rakastivat häntä sitä enemmän. Niinpä olivatkin he tunteneet syvää tuskaa, kun tämä heidän päällikkönsä kolme vuotta sitten oli vähällä joutua vangiksi, niinkuin olemme kertoneet, eikä ollut pelastunut muuten kuin kiiveten muurin yli luostariin, jossa Martha-sisar oli inhimillisesti ruokkinut häntä koko sen ajan, minkä hän pysyi siellä piilossa. He olivat niin ollen nurkumatta alistuneet madonnan määräämiin ehtoihin, vaikka ne karkoittivatkin heidät kolmeksi vuodeksi heidän liikuntapiirinsä oikeasta keskustasta. He siis vetäytyivät seudulta sovitun välimatkan päähän ja samosivat muuta Kalabriaa, kunnioittaen ainoastaan Nicoteraa ja sen ympäristöä.
Sovittu määräaika oli kolme päivää sitten kulunut loppuun, kun he palasivat seudulle, ja suureksi ilokseen, sillä toisilla oli siellä rakkaussuhteita, toisilla perhe- ja ystävyysliittoja, kenellä Scyllassa, kenellä Monteleonessa tai Pizzossa.
Kaikkialla muualla he olivat tunteneet olevansa maanpaossa; täällä he sensijaan olivat kotonaan.
Niinpä he, nuo reilut miehet, olivatkin kerrottuna myrskyiltana juuri kaikessa rauhassa viettämässä paluujuhlaa laseja kilistäen eräässä talossa jonkun matkan päässä tieltä, kun Marco Brandi sattumalta ulkona käydessään huomasi korpraali Bombardan, joka tuli nyt viettämään lomaansa omaistensa luokse, niinkuin oli mestari Adamille kirjoittanut. Marco Brandi oli perinyt isältään vihan univormuja vastaan. Jos hän olisi ollut selvillä päin, olisi hän ehkä tyytynyt vain halveksimaan nuorta tykkimiestä; mutta joku lasi kalabrialaista muskottiviiniä oli nyt kajahtanut hänen päähänsä; hän päätti siis olla antamatta tuon matkustajan jatkaa rauhassa matkaansa. Niissä aikeissa riensi hän tielle ja alkoi kulkea korpraalin kanssa kuve kupeessa.
Tuokion päästä, jonka nuoret miehet pyhittivät toistensa tarkasteluun, sanoi Marco Brandi:
— Te olette sotilas? ja tähysti korpraalia kiireestä kantaan.
— Hiukkasen, — vastasi Bombarda, kääntäen pystyyn viiksiään.
— Missä väessä? jatkoi rosvo.
— Jalkamies tykkiväessä, — vastasi sotilas äänellä, josta ilmeni, miten paljon muita arvokkaampana hän piti tätä rykmenttiä.
— Surkeaa väkeä! sutkautti Marco Brandi, työntäen alahuultaan halveksivasti pitkälle.
Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin korpraali Bombarda näytti miettivän syvästi, mitä hän oikein oli kuullut; sitten kuin ei olisi ymmärtänyt:
— Mitä sanoitte? kysyi hän.
— Sanoin: surkeaa väkeä! toisti hänen puhetoverinsa yhtä tyynenä kuin äskenkin.
— Ja miksikä, jos suvaitsette, hyvä herraseni? jatkoi korpraali.
— Koska se on väkeä, joka on enemmän savua kuin tulta, enemmän porua kuin villoja; siksi vaan. Ja mikä arvo teillä on tykistössä?
— Korpraalin arvo, — vastasi Bombarda, muodolla, josta huomasi hänen olevan varma siitä, että ainakin hänen henkilökohtainen arvonsa korottaisi hänet matkatoverin silmissä.
— Mokoma arvo! murisi Marco Brandi, työntäen tällä kertaa molemmat huulensa halveksumisen merkiksi pitkälle.
— Kuinka mokoma arvo? huudahti nuori sotilas, epäillen vieläkin, oliko tuolla miehellä tosiaan rohkeutta lausua hänen edessään sellaiset sanat.
— Niin, niin juuri, — vastasi Marco; — ettekö tunne sananpartta:Besogna dieciotto caporali per far' un' coglione?["Kahdeksantoista korpraalia menee yhteen kolloon." Suom.]
Rosvo ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun jo tykkimiehellä oli sapeli kädessään.
— Näethän itsekin, että puhun totta, — huudahti Marco Brandi, peräytyen askeleen taaksepäin, — koskapa vedät sapelisi minua vastaan, joka olen aseeton.
— Olet oikeassa, — sanoi tykkimies työntäen aseensa tuppeen. — Ja nyt, — jatkoi hän, — onko sinulla puukkoa?
— Milloinka kalabrialainen kulkee ilman puukkoa? — vastasi Marco vetäen takkinsa taskusta kysytyn aseen.
— Hyvä! sanoi korpraali noudattaen hänen esimerkkiään. — Montako tuumaa tapellaan?
— Koko terällä, — vastasi rosvo; — sillä tavoin ei ole keinoa puijata toista.
[Ymmärtääksemme tätä ärsyttämistä on meidän tiedettävä, että Kalabriassa ja Sisiliassa tapellaan tavallisesti puukoilla; mutta loukkauksen suuruuden tai vihan syvyyden mukaan tapellaan joko "tuuma, kaksi tuumaa tai kolme tuumaa", ja lopuksi "koko terällä". Ottelijat puristavat terän sovitun välimatkan päästä peukalon ja etusormen väliin, sillä tavoin, että sormet muodostavat aseen kädensuojan, joka estää puukon tunkeutumasta syvemmälle kuin on sovittu. Tekijä.]
— Olkoon niin! — huusi tykkimies asettuen asentoon.
— Ja nyt, — lisäsi hänen vihollisensa, tahdotko, niin sanon sinulle viimeisen toden, rohkaistakseni mieltäsi, jos luontoa puuttuu? Se on se, että jos sinä tapat minut, niin sinusta tulee kersantti.
— Miksikä niin?
— Siksi, että minä olen Marco Brandi.
— Asentoon! sanoi tykkimies.
— Varjele henkeäsi, — vastasi rosvo.
Nuorukaiset syöksyivät toistensa kimppuun sellaisella tiikerin raivolla, joka ainoastaan etelämaalaiset valtaa. Olisi ollut hirveää nähdä tätä puukko-kaksintaistelua keskellä valtatietä, salamain valon leimahdellessa ja ukkosen säestäessä. Mutta kun heillä ei ollut todistajia kaksintaistelussa, ei kukaan tiedä kertoa sen yksityiskohtia. Mutta muuan sbirri-joukko, joka oli matkalla Reggiosta Cosenzaan, näki tien mutkasta esiin tullessaan vain miehen, joka kaatui tielle päästäen huudon. Samassa läksi muuan toinen mies, huomatessaan rakuunat, pakoon; santarmit ajattelivat, että tässä oli tapahtunut murha, ja ampuivat. Marco Brandi sai silloin kuulan kupeeseensa, ja kun hän ei toivonut voivansa päästä pakoon vuoristoon, syöksyi hän sisälle ensimmäiseen taloon, mikä hänen tielleen sattui.
Olemme nähneet, miten sattuma osutti rosvon pyytämään vieraanvaraisuutta juuri korpraali Bombarda-raukan isältä ja kuinka vanhus olisi tuskansa ensimmäisessä puuskassa antanut hänet varmaan takaa-ajajain käsiin, ellei Gelsominan mykkä mutta tehokas rukous olisi häntä pelastanut.
Vaadittiin mestari Adamin koko rakkaus hänen tytärtään kohtaan, että hän voi näin tukehuttaa isällisyytensä äänen, joka vaati sydämen syvyydestä kostoa. Mutta kun ensimmäinen taistelu oli taisteltu, oli hän ylevä aina suuruuteen ja yksinkertaisuuteen saakka.
Noiden kahden hoidokkaan haavat olivat vakavaa laatua: kolme päivää Marco Brandi ja korpraali Bombarda häilyivät elämän ja kuoleman välillä, ja ne kolme päivää rukoili vanhus yhtä palavasti sekä murhaajan että hänen uhrinsa puolesta, kun taas Gelsomina valvoi näiden kahden samassa huoneessa kuolemaansa odottavan parissa kuin toivon ja alistuvaisuuden enkeli. Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän ei ollut ymmärtänyt koko seikkailusta muuta kuin sen, että hänellä oli nyt kotonaan kaksi haavoittunutta. Hän valmisteli siis liinannukkaa ja leikkeli siteitä; mutta koska toinen haavoitetuista oli hänen poikansa, niin hän silloin tällöin pyyhki, työtään keskeyttämättä, pois suuren kyyneleen poskeltaan kätensä selällä.
Nicoterassa ei ollut parempaa kirurgia kuin parturi, kieIevä mies, mutta herkkäuskoinen, joten hänelle sanottiin, että nuoret miehet olivat olleet yhdessä tulossa paikkakunnalle, kun Marco Brandin rosvojoukko oli karannut heidän kimppuunsa ja jättänyt kuoleviksi luultuina tielle. Sotaväenosasto, joka oli ajanut murhaajaa takaa, oli jatkanut matkaa Cosenzaa kohti vakuutettuna siitä, että rosvo oli nyt päässyt takaisin joukkonsa pariin. Niinpä ei kukaan kylässä tiennyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut.
Haavoittuneet itsekään eivät muuten pitkään aikaan ymmärtäneet, miten he nyt lepäsivät toinen toisensa vieressä. Haavuri oli vaatinut sairaita olemaan hiljaa, ja heti, kun Marco Brandi aikoi puhua, painoi Gelsomina kätensä hänen suulleen; ja kun rosvoa miellytti suuresti tällainen vaiennustapa, niin hän vaikenikin sangen lauhkeasti. Mitä jälleen korpraali Bomoardaan tulee, sai sisar hänessä aikaan saman vaikutuksen tarvitsematta käyttää yhtä kouraantuntuvaa keinoa; veljeä vaientaakseen tarvitsi siskon ainoastaan nostaa sormi huulilleen; ja siinä antiikissa asennossa näytti tuo tyttö, muinaisten kreikkalaisten jälkeläinen, siro ja ylevä kuin hänen esi-äitinsäkin olivat olleet, joltakin "Hiljaisuutta" esittävältä kuvapatsaalta, Herculanumin tai Pompeijin raunioista löydetyltä.
Viimein sallittiin haavoittuneiden puhua hiljaisella äänellä, ja sekin kaksinpuhelutapa oli suuresti Marco Brandin makuun. Kuullakseen, mitä haavoittuneella oli hänelle sanomista, täytyi nuoren tytön kumartua hänen vuoteensa yli, ja rosvon ääni oli niin heikko, että Gelsominan oli pakko painaa poskensa melkein hänen huuliinsa kiinni. Mutta kuinka heikko ääni olikin, Marco Brandilla oli silti kerrottavana merkillisen pitkiä asioita, niin pitkiä, että ne olivat aivan niiden lyhyiden ja nopeiden sanain vastakohtia, joita veli ja sisar toisella puolen huonetta vaihtoivat keskenään.
Ja uusi ihme: vaikka korpraali Bombarda oli heistä kahdesta ankarammin haavoittunut, hän se heistä sai ensin ihmisruumiin rakenteen omituisesta ja selittämättömästä oikusta takaisin selvät sanat; ja hän käytti niitä hyväkseen kysyäkseen Marco Brandilta eräällä hetkellä, jolloin Gelsomina oli jättänyt heidät kahden kesken, mitä siitä hetkestä alkaen oli tapahtunut, josta hän ei enää muistanut mitään. Korpraalin kanssahan Marco Brandilla ei ollut minkäänlaista syytä puhua hiljaa, ja niinpä saikin hän hänelle vastatakseen takaisin koko äänensä voiman. Korpraali puolestaan ilmoitti rosvolle, mikä mies hänen isänsä oli, ja kuinka isän taloudellinen tila oli mennyt siitä madonnan jutusta alkaen yhä taaksepäin. Marco Brandi huomasi silloin, että juuri hän itse oli syynä tämän perheen moniin onnettomuuksiin; ja koska hän oli rehellinen ja kunnon poika, niin hän päätti korvata ne parhaan vointinsa mukaan, nimittäin ottamalla Gelsominan vaimokseen. Ja siksi hän alkoi, kun nuori tyttö tuli takaisin sisään, hänen kanssaan hiljaisella äänellä ja sanoen syyksi edellisen vuoropuhelun tuottaman väsymyksen, erään kaikkein pisimpiä ja vilkkaimpia neuvottelujaan, mitä heillä oli vielä keskenään ollut. Gelsomina puolestaan ei puhunut tässä keskustelussa muuta kuin punastumisella; ja sitten hän yhtäkkiä, hetkellä, jolloin kukaan ei voinut aavistaa vuoropuhelun loppumista, syöksyi toiseen huoneeseen ja heittäytyi isänsä kaulaan sanoen:
— Oh, ensiksikin, isä, minä kuolen surusta, jos et sinä siihen suostu.
Mestari Adam kuunteli tätä tyttärensä pientä rippiä miehen tavalla, joka tuntee koko tuollaisen salaisuuden vakavuuden. Hänen aikeensa ei ollut koskaan ollut vastustaa Gelsominaa hänen rakkaudessaan. Mitä varoihin jälleen tulee, hänen oma asemansa ei sallinut hänen vaatia liikoja naittaessaan lapsiaan. Mutta kuitenkin hän teki Gelsominalle eräitä huomautuksia tulevan aviopuolison yhteiskunnallisesta asemasta. Ei senvuoksi, ettei rosvon ammatti olisi hänestä ollut kunniallista ja tuottavaa, varsinkin jos mies oli harjoittanut sitä lapsuudestaan saakka niinkuin Marco Brandi. Mutta se lupasi vaimolle suuria mahdollisuuksia joutua leskeksi. Gelsomina luetteli silloin isälleen esimerkkejä monista seudun nuorista tytöistä, jotka olivat menneet samanlaiseen avioliittoon, ja ne liitot olivat päättyneet aivan onnellisesti. Mutta vanhus oli taipumaton; se johtui hänessä varovaisuudesta eikä suinkaan ennakkoluuloista, sanoi hän. Turhaan Gelsomina muistutti hänen mieleensä vanhaa Placido Brandia, joka nykyään vietti suorastaan patriarkan elämää Cosenzassa. Mestari Adam vastasi hänelle, että tuo tapaus oli poikkeus, että se oli johtunut vain tavallista huonommasta nuorasta ja ettei elämän onnea sopinut perustaa sellaisten sattumain pohjalle. Kaikessa tässä oli paljon totta; ja Gelsomina menikin enemmän huolissaan, kuin olisi saattanut odottaa, viemään tätä isänsä vastausta rakastetulleen.
Vastaus sai Marco Brandin syvästi pohtimaan asiaa. Kuten olemme lukijoille kertoneet, hän ei ollut koskaan ammattiinsa innostunut; hän oli vain kunnialla ja rohkeudella sitä harjoittanut, koska nuo kaksi ominaisuutta kerran olivat hänelle ominaisia ja koska ne olisivat olleet hänellä jokaisessa muussakin elämän kohtalossa, mihin hän joutuikin. Hän vastasi niin ollen Gelsominalle, ettei heidän tarvinnut olla tästä asiasta huolissaan, sillä hän myönsi isän järkevät puheet oikeiksi ja oli valmis uhraamaan uransa rakkautensa vuoksi; ja koska nyt vanhuksen myöntymys riippui vain hänen toimesta luopumisestaan, niin hän luopuisi. Mutta paikkakuntaa täytyisi hänen muuttaa, mennä toiselle seudulle, missä hän oli vähemmän kuuluisa. Muuten takasi omaisuus, jonka hän oli jättänyt isänsä hoitoon, ynnä se osuus, mikä hänelle vielä oli saatavana jaosta toveriensa kanssa, hänelle ei ainoastaan helpoituksen kodinperustamiskuluissa, olivatpa ne kuinka suuret hyvänsä, vaan myöskin, jos ei juuri loistavaa toimeentuloa, niin ainakin hiljaisen ja rauhallisen elämän, mille paikkakunnalle he asettuisivatkin; ja se seikka antaisi mestari Adamille tilaisuuden valmistaa kaikkiin valkeihin seiniin tästälähin ihmeiden tekoon pystymättömiä madonnia ja kiirastulen sieluja, joita ei tarvinnut lunastaa.
Tämä ehdotus tuotti nykyisissä oloissa mestari Adamille mitä suurinta iloa, sillä se sointui tavattoman hyvin yhteen hänen tulevaisuudensuunnitelmaansa kanssa; hän hyväksyi siis sen yhtä arvelematta kuin se oli tehtykin. Marco Brandi vaihtoi nyt rakkautta tytön kanssa ja sanoja isän kanssa: suudelma oli ensinmainitun panttina ja kädenpuristus takeena toisesta.
Ja koska sitten myöskään korpraali Bombarda, jonka huonetoveri oli opastanut puheellaan selvempiin käsityksiin sotapalveluksesta, ei nähnyt enää nykyisessä ammatissaan muuta kuin orjuuden ilman tulevaisuutta, niin hän päätti jakaa kohtaloa sukunsa kanssa.
Ja siitä johtui, että nuo kaksi nuorukaista kuuden viikon kuluttua astuivat käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen mennäkseen ottamaan eronsa rosvopäällikön virasta, toinen muuttamaan väliaikaisen lomansa lopulliseksi virkaeroksi.
Matteo-kuoman kolme soldoa
Seikka, joka oli saanut mestari Adamin päättämään jättää Nicoteran ja muuttamaan muualle asumaan, oli ensinnäkin hänen rakkautensa Gelsominaa kohtaan, mikä sai hänet pitämään mahdottomana erota ainiaaksi rakkaasta tyttärestä, ja toiseksi ankara köyhyys, johon hän nykyään oli joutunut.
Olemme sanoneet, että mestari Adamin vierasystävyys oli samalla sekä suurta että ylhäistä yksinkertaisuuteen saakka. Vanhus oli tosiaan, antaessaan turvaa Marco Brandille, unohtanut ei ainoastaan kostonsa, vaan köyhyytensäkin. Kahden haavoittuneen jokapäiväiset tarpeet olivat tosin piankin johtaneet hänen mieleensä tuon köyhyyden, mutta hän oli kauniisti alistunut sen hyvän työn kaikkiin seurauksiin, johon oli ryhtynyt. Ja silloin oli vanhus vähitellen suorittaakseen kaksinkertaisia talousmenoja, sekä sairaana makaavain että terveiden, vapautunut monista esineistä, joita pienessä taloudessa vähemmän tarvittiin; ja niistä hän oli sitten yksitellen käynyt käsiksi tarpeellisempiinkin kapineihin. Vihdoin oli hänen ollut pakko ilmoittaa huolensa Gelsominalle, joka oli heti jättänyt hänen käytettävikseen kultaiset solkensa, korvarenkaansa ja kaulanauhansa.
Itkien oli vanhus ne myynyt; mutta ensimmäisenä kuukautena ei haavoittuneilta ollutkaan puuttunut mitään hoitoa eikä lääkkeitä. Tämän ajan kuluttua oli mestari Adam, joka siihen saakka oli maksanut kaikki käteisellä, saanut viikon päivät luottoa. Viimeiset kahdeksan taudista toipumispäivää olivat menneet jo vaikeammin, sillä velkojat vaativat maksua antamistaan tavaroista, puhumattakaan siitä, että olisivat antaneet velaksi lisää. Kuitenkin suoriutui hän niistäkin päivistä kaikessa hiljaisuudessa; ja koska korpraalilla enempää kuin Marco Brandillakaan ei ollut taloon tullessaan tilaisuutta katsella sitä tarkemmin, eivät he nytkään, siitä poistuessaan, huomanneet tyhjyyttä, jonka valtaan se näinä aikoina oli joutunut.
Lisäksi tuli vielä se seikka, että koska mestari Adam ei tahtonut, että hänen poikansa lähtisi matkalle omistamatta kilisevää taskussaan, niin hän turvautui naapurinsa ja kuomansa Matteon vanhaan ystävyyteen. Tämä mies teki ensin tuhansia verukkeita, mutta viimein hän uskalsi, niin saita kuin olikin, lainata hänelle kolme soldoa, sellaista varmaa lupausta vastaan mestari Adamin puolelta, että ellei summa tullut viikon kuluessa maksetuksi takaisin, oli mestari Adamin annettava hänelle jokin pantti, joka täydellisesti vastasi velkaa. Mestari Adam kirjoitti tällä ehdolla nimensä velkakirjan alle; ja sillä tavoin saattoi isäparka nyt hetkellä, jolloin hän puristi jäähyväisiksi poikansa kättä, pistää siihen vielä nuo isällisen huolenpidon viimeiset todistukset, lahjan, jota korpraali Bombarda ei suinkaan kieltäytynyt vastaanottamasta, niin vähäinen kuin se olikin. Mutta totta on, ettei hän voinut aavistaakaan lahjan saatuaan olevansa kolmea soldoa rikkaampi kuin hänen isänsä.
Vasta noiden kahden nuoren miehen lähdettyä mestari Adam oikein tunsi köyhyytensä: koti oli tyhjä ja vähistä huonekaluista, jotka sitä ennen olivat kaunistaneet, ei siellä ollut enää muuta kuin haavoitettujen sängyt. Gelsomina istui toisessa niistä ja mestari Adam toisessa, vanhan Babilanan valmistaessa illalliseksi viimeisiä ruokavaroja, mitä oli enää jäljellä, mutta jotka loppuisivat yhden tai kahden aterian perästä ja jättäisivät perhe-paran aivan puille paljaille. Gelsomina itki. Mestari Adam koetteli mietteisiinsä vaipuneena keksiä jotakin kumman keinoa päästäkseen ahdingosta.
Yhtäkkiä näytti kirkas ajatus välkähtävän hänen päässään; hän nousi ylös ja meni tytärtänsä suutelemaan. Hän oli päättänyt, että Gelsomina lähtisi huomisaamuna matkalle erään tädin luo, joka hänellä oli Tropeassa ja joka oli usein pyytänyt häneltä tyttöä luokseen, isän voimatta lapsestaan koskaan erota; siellä oli nyt Gelsominan vietettävä koko aika, minkä Marco Brandi viipyisi poissa. Tällä tavoin pelastuisi ainakin Gelsomina puutteesta, jolta mestari Adam ei voisi häntä turvata, jos hän jäisi kotiin; hän itse ja vanha Babilana saattaisivat aina jollakin tavoin tulla toimeen, kun tytärtä ei odotettu aterialle. Gelsomina teki vastaväitteitä, mutta isänsä hartaiden pyyntöjen voittamana hän viimein suostui huomenna lähtemään.
Niin ollen meni mestari Adam päivän koittaessa lainaamaan Fra Bracalonelta Balaamin, tuttavalta, jonka kanssa hän oli ollut mitä parhaimmissa väleissä siitä saakka kuin he olivat tehneet keskenään tunnetun sopimuksen; ja koska silloin ei ollut almunkokoamis-päivä, niin lukkari lupasi hänelle aasinsa mielellään. Gelsomina otti jäähyväiset äidiltään ja nousi Balaamin selkään, joka lähti matkaan sangen iloissaan, kun sai tällä kertaa vastoin tavallisuutta kuljettaa niin keveää taakkaa.
Mestari Adam oli valinnut näin varhaisen lähtöhetken siksi, että hänen tyttärensä tapaisi tädin luo saavuttaessa siellä vielä aamiaisen, jota hän olisi kotona turhaan odotellut. Ja tosiaan otti sukulainen Gelsominan ihmeen hyvin vastaan, ja velipuoli oli hänestä tervetullut. Hän olisi mielellään pitänyt mestari Adamin luonaan sen päivän, Gelsominan seurassa; mutta vanhus muisti, että hän oli jättänyt Babilana-paran yksinään kotiin, ilman ruokaa ja rahaakin, millä sitä hankkia. Eikä hän nyt tahtonut asettua pöytään, vaan väitti luvanneensa viedä Balaamin takaisin ennen puoltapäivää. Hän pyysi siis ainoastaan lupaa saada pistää taskuunsa oman osan suurus-ateriasta, syödäkseen muka sen matkalla, mutta oikeastaan aikoen viedä sen kotiin vaimolleen. Sitten hän jätti hyvästit Gelsominalle, luvaten tulla noutamaan hänet takaisin niin pian kuin mahdollista.
Uusi onnettomuus odotti mestari Adamia hänen kotiin palatessaan. Sen talon omistaja, jossa hän asui, oli panettanut hänen tavaransa uloshakuun, ahdisteltuaan häntä jo jonkun aikaa kolmen neljännesvuoden vuokrasta, joka mestari Adamilla oli maksamatta. Tämän uutisen kuullessaan näki mestari Adam joutuneensa taistelunsa loppukohtaan, jossa hänen oli antauduttava. Hän veti taskustaan vaimolleen tuomansa eväät, vakuuttaen niistä jo osansa ottaneensa. Ja kun nyt vaimo jätti herkutellakseen hetkeksi rukousnauhansa, jota hän aina hypisteli, milloin vain taloushuolet sallivat hänelle rukoiluaikaa, käveli mestari Adam huoneessa edestakaisin, kiihkolla, joka syntyy tavallisesti epätoivoisen päätöksen edellä. Viimein hän pysähtyi Babilana-muorin eteen käsivarret ristissä ryntäillä, kasvoillaan ilme kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt päätöksensä.
— No, mitä nyt? sanoi vanha naisparka, pelästyen jo vaistomaisesti.
— Vaimo, — vastasi mestari Adam, — hetki on tullut, jolloin tarvitaan rohkeutta!
— Tarvitaan rohkeutta, — toisti Babilana äänellä, joka oli puolittain väritön, puolittain kysyvä.
— Aivan niin. He ovat panneet ryöstöön huonekaluni tänään; he ottavat huomenna minut itsenikin.
— Ottavat sinut itsesikin! — mutisi muori; mutta emmekö aikoneet lähteä tästä kirotusta paikasta, lapsemme ja vävymme kanssa?
— Kyllä; mutta he eivät anna minun lähteä.
— Eivät anna sinun lähteä! Mitä sitten tehdään?
— Minulle ei jää muuta kuin yksi keino, vaimo.
— Mikä?
— Kuolla.
— Kuolla! huudahti vaimoparka, pudottaen lattialle leipäpalan, jota hänen vapiseva kätensä vei suulle.
— Oi Jumalani! — niin kuolla! Se on ainoa keino saadakseni rauhassa elää.
— Selitähän, mitä tarkoitat, — sanoi muori.
— Kuule nyt, — vastasi mestari Adam, — minä menen ja asetun makaamaan vuoteeseen; sinä juokset lääkärin luo, joka ei tule, sillä hän tietää, ettei hän saa meiltä rahaa, pelastipa hän sitten henkeni tai tappoi minut. Ja huomisaamuna minä olen kuollut, koska en ole saanut lääkärinapua. Ehkäpä sitten huomenna kivitetään tuota lääkärin lurjusta, se olisi minusta hauskaa.
— Sinä et siis aiokaan tosissasi kuolla? mutisi kunnon Babilana, joka alkoi viimeinkin ymmärtää.
— Johan nyt! huudahti mestari Adam; — mutta kun he kerran luulevat minun kuolleen, niin ovat velkojani ehkä vähemmän kovia. Mitä minuun tulee, minä selvitän asian Fra Bracalonen kanssa, joka on luvannut valvoa ruumiini ääressä. Ja sitten minä livistän Roomaan, jonne te kaikki tulette minun luokseni.
— Roomaan?
— Niin, Roomaan; se on taiteitten kotimaa. Ehkäpä siellä annetaan arvoa lahjoille, joita täällä halveksitaan, ja siellä saan vihdoinkin nähdä myöskin sen Michelangelon "Viimeisen tuomion", josta niin paljon puhutaan.
— Mikä se Michelangelo on? keskeytti Babilana.
— Se on sellainen poika, joka myöskin maalaa kiirastuleen paiskattuja; no, nähdäänpähän, eiköhän tässä voitane tehdä paria hänen taululleen.
— Minä en ennusta tästä hyvää, — sanoi muori pudistaen päätään; — tämä on Jumalan kiusaamista.
— Mitä peijakasta pahempaa meille vielä voisi tapahtua kuin tämä? Toivottomalla on se hyvä puoli, ettei hänen tilansa voi muuttua muuta kuin parempaan päin. Mene noutamaan lääkäri, vaimo.
— Niin; mutta jos hän tulee?
— Jos hän tulisi, se muuttaisi ehkä asian aivan toisin: minä saattaisin tosiaan kuolla. Mutta ole vain rauhallinen, hän ei tule; mene siis, mene.
— Täytynee se tehdä, koska sitä tahdot, — vastasi muori, tottuneena viidenkolmatta vuoden ajalla konemaisesti tottelemaan miestään.
Ja hän meni noutamaan lääkäriä.
Mestari Adam lähestyi yksin jäätyään peilinkappaletta, jonka ääressä hänellä oli tapana ajella partansa, ja alkoi nyt maalata naamaansa kuin näyttelijä, jonka on esitettävä Ninuksen haamua "Semiramiksessa". Olemme puhuneet kyllin tämän kertomuksen arvoisan sankarin lahjoista, tarvitaksemme pelätä niiden heikontuneen hetkellä, jolloin hän käytti niitä itseään kohtaan ja niin vakavassa tilaisuudessa kuin tämä oli. Pian ilmenivät vanhuksen kasvoille kaikki kuolemantaudin merkit. Mestari Adam seurasi niiden lisääntymistä todellisen itserakkauden ilolla. Ja vihdoin, huomattuaan itsensä tarpeeksi raihnaiseksi, hän sytytti viimeisen kynttilän, mitä talossa oli, ja asetti valaistuksen niinkuin yksin Rembrandt sen olisi pystynyt asettamaan, ja meni maata toiseen vuoteista.
Tuskin oli nämä valmistelut tehty, kun vanha Babilana tuli takaisin kotiin. Niinkuin mestari Adam oli ajatellutkin, oli lääkäri, joskaan ei kieltäytynyt Babilanaa seuraamasta, kuitenkaan muka kiireellisempien sairaskäyntien vuoksi lykännyt Babilanan luo tulon myöhemmäksi. Tällaisen vastauksen muoriparka siis toi mestari Adamille. Mutta kun hän astui sisään ja huomasi hänet vuoteessa viimeisen kynttiläntyngän lepattavan säteilyn valaisemana, oli kuolemantuskain jäljittely niin täydellinen, että vaikka Babilana-parka tiesikin ennestään kaiken, niin hän huudahti kauhusta; kalpeat ja vääntyneet kasvot nähdessään. Mestari Adam kiiruhti häntä rauhoittamaan, mutta mitä hän vaimolleen sanoikin, vaimo yhä vain vapisi, silloinkin kun nyt kolkutettiin oveen.
Tulija oli talonisäntä kahden ulosottomiehen seuraamana. Hän oli kuullut mestari Adamin yhtäkkiä sairastuneen ja pelkäsi joutuvansa ehkä käräjöimisiin perillisten kanssa ja toivoi siis jos mahdollista ennättävänsä toimittaa huonekalujen uloshaun vielä maalarin eläissä. Tämä ei ollut, kuten olemme kuvanneet, suuritöinen tehtävä. Tarkastettuaan ensimmäisen huoneen, joka oli jo melkeinpä tyhjä, he astuivat toiseen ja anastivat kuolevan valituksista heltymättä ensinnäkin tyhjän sängyn, joka oli sitä vastapäätä, missä mestari Adam makasi. Kun he sitten huomasivat, että mestari Adam oli velalliselle kerrassaan epähienolla ja perinpohjaisella mukavuuden halulla valinnut paremman sängyn kuollakseen, nostivat he hiljaa patjaa, jonka päällä hän loikoi, vetivät pois kaksi alempaa patjaa ja nostivat kuolleen maahan vuoteen viereen. Sillaikaa vanha Babilana itki ja rukoili, mutta talonomistaja on maailman kaikissa maissa aivan erikoinen olento, luonnoltaan sangen luja rukouksia ja kyyneleitä vastaan, joten mikään, mitä muori sanoikin, ei hyödyttänyt mitään. Ulosmittaajat jatkoivat tutkimusretkeään ja läksivät viimein pois, jättäen nuo kaksi huonetta tyhjiksi ja seinäkaappien ovet auki.
On tosin totta, ettei tällä poloisella talonomistajalla ollut muuta kuin tusinan tuhatta livreä korkoja, mikä omaisuus vastannee Kalabriassa viittäkymmentä tuhatta, ja että summa, jonka mestari Adam oli hänelle velkaa, nousi ehkä kymmeneen hopeakolikkoon.
— Kas niin, ukko-parka, — sanoi Babilana, kun lainpalvelijat olivat lähteneet ulos; — mitä me nyt tällä kujeella voitimme?
— Me voitimme, — vastasi mestari Adam, — sillä hyvän patjan sinulle, vaimo; jotavastoin he olisivat vieneet kaikki, jos minä olisin ollut pystyssä. Mutta hst! nyt kolkutetaan oveen.
— Se on Matteo-kuoma, — sanoi muori tirkistettyään ulos avaimenreiästä.
— Hyvä! Anna hänen tulla sisään, — vastasi mestari Adam. — Mutta hänelle minä olen kuollut… Muistatko?
Muori vastasi pään nyökkäyksellä, että hän ymmärsi täydellisesti, ja meni avaamaan. Mestari Adam pani käsivarret ristiin ryntäille, sulki silmänsä ja avasi suunsa.
— Kas niin, kuoma-rukka! sanoi Matteo tullen sisään; — niin sitä täältä mennään!
— Oi, hyvä Jumala, — vastasi Babilana-muori; Jumala on ottanut hänet tästä maailmasta parempaan.
— Ja miten se hänessä alkoi?
— Se alkoi tänä aamuna kovalla heikkoudella jaloissa ja päänpyörrytyksellä.
— Ahaa, juuri sellaista minäkin tunnen, kun olen hiukan maistanut, — vastasi kuoma.
— Hohoi, ei se ollut siihen syynä, — väitti Babilana; ukkorukka ei ollut maistanut mitään kahteen vuorokauteen.
Vaimoparka puhui totta, luullen valehtelevansa.
— Ja sitten tuli meidän isäntämme ja vei kaikki, niinkuin näette.
Kuoma teki merkin, että kyllä hän näki.
— Niin että se hänelle antoi viimeisen iskun, — jatkoi muori; — ja tuskin he ennättivät lähteä, niin hän kuoli… Saavat nyt kehua, että ovat hänet tappaneet. Ohoi, voi, hyvä Jumala!
— Niitä on armottomia velkojia, — sanoi kuoma. — Te tiedätte,Babilana-muori, että miehenne on velkaa minulle kolme soldoa.
— Kyllä, hyvä isä, kyllä, ukko-raiska sanoi sen minulle ennen kuolemaansa, ja oli niin pahoillaan, kun ei voinut velkaa suorittaa.
— Sanoiko hän teille senkin, että oli luvannut minulle velasta pantin?
— Sanoi toki; mutta kuten näette, täällä ei ole enää mitään otettavaa.
— Kuulkaapas, muori, siellä, jonne hän nyt menee, hän ei tarvitse kreikkalaista myssyään. Minä olen aina hänen eläessään sitä halunnut; siitä saan nyt muiston hänestä hänen kuoltuaan; jos annatte sen, olette kuitti kolmen soldoni velasta.
— Mahdotonta, kuomaseni, mahdotonta, — huudahti nainen; — hän pyysi, että hänet haudattaisiin se myssy päässä. Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, hän oli niin kunnon mies, minä en tahtoisi millään mokomalla olla täyttämättä hänen yhtään pyyntöänsä.
— Se nyt on kanssa hassutusta, — sanoi kuoma, — tahtoa kreikkalaisine myssyineen hautaan! Pelkäsikö hän, että siellä muka paleltaisi päätä?
— Ohoi, Jumalani, Jumalani! toisti vain Babilana, niinkuin tuska olisi estänyt häntä kuulemasta.
— Hyvä on, hyvä on, muori, — mutisi Matteo; — lähden pois, sillä minä olen niin tunteellinen, etten voi nähdä ihmisen itkevän, rupeamatta itsekin itkemään; mutta se vain on totta, että miehenne oli minulle velkaa kolme soldoa ja että hän lupasi niistä minulle pantin.
— Entä sitten…?
— Entä sitten; sitten sanon vaan, että koska ette voi maksaa minulle niitä kolmea soldoa, en kursaile ottamasta panttia mistä vain sen saan. Hyvästi, muori.
— Hyvästi, sinä Jobin ystävä, — jupisi muori.
— Ha-haa! sanoi kuoma itsekseen, suljettuaan takanaan oven; — sinä tunnut pitävän kiinni myssystäsi, kunnon naapuri; hyvä, minä myöskin siitä pidän!… Nähdäänpähän, kumpi meistä on itsepintaisempi!…