Kreikkalainen myssy
Tuskin oli Matteo-kuoma ehtinyt kotiinsa, kun mestari Adamin oveen kolkutettiin kolmannen kerran. Mutta tällä kertaa tulija oli ystävä.
Fra Bracalone oli kuullut almujenkeräysmatkalla onnettomuuden, joka mestari Adamia oli kohdannut, ja oli rientänyt avuksi, tarjotakseen sairaalle hengellistä ja maallista tukeaan. Hengellinen tuki oli jotkut tavallisimmat kohdat, jotka hän oli tallettanut muistissaan isä Gaetanon "in extremis" saarnoista, valmistuspuheista kuoleville; maalliset jälleen pullo hyvää Catanzaron viiniä, kana, josta voi tehdä keiton, ja muutamia maustaan ja sulavuudestaan kuuluisia kaloja.
Hän oli, kuten huomaamme, kunnon mies, tuo Fra Bracalone, annetun sanansa orja; ja niinpä hän oli heti, kun oli kuullut, että korpraali Bombarda oli kuolemaisillaan, kiiruhtanut tuomaan hänelle luvattuja anteitaan. Mutta paha kyllä: korpraali oli jo hänen tullessaan päässyt täyteen tajuntaansa, ja koska hän oli vapaa-ajattelija ja sangen kiintynyt maallisiin asioihin, oli hän hylännyt hyödyt, joita Fra Bracalone tarjosi hänelle taivaasta päin. Arvon lukkari ei ollut kuitenkaan sillä pitänyt itseään lyötynä; kului harvoin kahta tai kolmea päivää hänen ja haavoittuneen välillä syntymättä jonkunlaisia riitaisuuksia pyhän uskontomme mysteerioista, riitoja, joissa epäuskoinen oli hyvinkin usein voiton puolella.
Viimein, eräänä päivänä, kun munkki ja korpraali söivät yhdessä päivällistä ja kun pöydällä, paitsi varsin laajaa valikoimaa nälän sammuttamiseksi määrättyjä aineita, oli myöskin kolme karahvia janon sammuttamiseksi tarkoitettua viiniä, sai puhe, kuten ennenkin, uskonnollisen käänteen ja kohdistui nyt pyhään kolminaisuuteen. Kuten tavallista alkoi korpraali pommittaa lukkarin älykoppaa koko tykistöllä, vaatien häntä todistamaan, miten on mahdollista kolmen täydellinen sulautuminen yhdeksi ainoaksi; mutta silloin kirkasti korkeudesta tullut innostus yhtäkkiä Jumalan miehen ajatuksen, joten Fra Bracalone kysyi puolestaan korpraalilta, kääntyisikö tämä siinä tapauksessa, jos hänen onnistuisi todistaa moinen mahdolliseksi. Korpraali, joka luuli, ettei hänellä ollut mitään vaaraa joutua sanaansa pitämään, hyväksyi ehdotuksen. Silloin Fra Bracalone otti tyhjän karahvin, kaatoi siihen kolmen täyden karahvin sisällön ja sanoi ojentaen kädet vastaväittäjäänsä kohti voitonriemuisella äänellä:
— Kas tässä vastaukseni.
— Miten niin? kysyi korpraali.
—Tres in unum, kolme yhdessä.
Väitös oli kumoamaton; ja niinpä korpraali rikkoi tästä päivästä alkaen uljaasti välit uskottomuuden kanssa ja uskoi sitten kaikkiin muihinkin pyhiin mysterioihin, niinkuin ne olisi hänelle todistettu samalla matemaattisella tarkkuudella kuin tuo kolminaisuutta koskeva.
Tämä nöyryys liikutti syvästi Fra Bracalonea, ja hän oli tosiaan kiintynyt pakanuudesta pelastamaansa. Ja hän suri aivan tosissaan, kun näki hänen lähtevän Messinään, Mutta seurauksena oli, että pojan herättämä hellyys oli saanut hänet unhoittamaan entisen kaunansa isääkin vastaan, seikka, jonka lukijamme ovat voineet aavistaa jo nähdessään Fra Bracalonen kohteliaasti lainaavan aasinsa mestari Adamille ja jota he eivät voi nyt enää epäilläkään, kun huomaavat sydämenhyvyyden, joka toi lukkarin ja hänen muonavaransa mestari Adamin kuolinvuoteen ääreen.
Fra Bracalone näytti siis tosiaankin liikutetulta, kun Babilana muori meni hänen edellään ensimmäiseen huoneeseen, valittaen onnettomuutta, joka häntä oli kohdannut, ja kysyi, eikö lukkari tahtoisi lukea paria rukousta kuolinvuoteen pääpuolessa. Mutta emännän kertomus johti lukkarin mieleen erään toisenkin annetun lupauksen, nimittäin toimittaa ystävälleen mestari Adamille hänen arvonsa mukaiset hautajaiset. Hän siis vastasi kieltävästi, sanoen, ettei hänellä nyt ollut aikaa hukata, sillä hänen täytyi järjestää ruumissaatto; mutta koska hänen tuli myöskin valvoa ruumiin ääressä kirkossa, niin lukisi hän siellä arkun luona kaikki rukoukset, mitä vaativinkin sielu saattoi toivoa. Niin sanoen hän läksi pois, jättäen majaan muonavaransa ja luvaten lähettää sinne aivan pian vapaan ruumisarkun, jota ei ollut vielä käytetty.
[Italiassa ei haudata niinkuin meillä kirkkomaahan, vaan valtavaan kellariin, joka on keskellä kirkkoa ja johon päästään nostamalla ylös joku permantopaasi. Ruumis lasketaan siis tähän luuhuoneeseen ja kunkin kuolleen ruumiin päälle heitetään kalkkia epäterveellisten haihtumien estämiseksi. Tämä selittää, miksi samaa arkkua voidaan käyttää useampia kertoja. Tekijä.]
Mestari Adam oli kuullut jokainoan sanan tästä keskustelusta ja hän näki kaikessa, mitä lukkari oli tehnyt ja puhunut, samalla sekä hyvän että huonon puolen. Hyvä puoli oli nuo tuodut ruokavarat, joiden tarvetta kuollut alkoi kiivaasti tuntea; huono puoli jälleen tuo Fra Bracalonen saivarteleva tarkkuus lupaustensa pidossa, joita taiteilijan, elävän ihmisen, nyt sopi pelätä. Sillä jos Fra Bracalone jäisi koko yöksi hänen ruumisarkkunsa ääreen, niin täytyi hänen joko tyytyä tulemaan haudatuksi tai tehdä munkki osalliseksi salaisuudestaan. Hautaan joutuminen oli epämiellyttävää, salaisuuden ilmaiseminen vaarallista. Mestari Adam oli laskelmiaan tehdessä olettanut, ettei kirkossa olisi yöllä ketään, joten hän voisi poistua sieltä kenenkään näkemättä, ja siinä tapauksessa olisi hänen vaimonsa seuraavana päivänä voinut selittää hänen katoamisensa kertomalla, että Nicoteran madonna oli ilmestynyt hänelle unessa, johdattaen mestari Adamia kaikessa kunniassa taivaaseen. Silloin ruumiin katoaminen oli helposti selitettävissä, koska arvoisalla maalarilla ei ollut, kuten Jumalalla, kaikkiallisuuden ominaisuutta, niin ettei hän saattanut olla yhtaikaa sekä taivaassa että maan päällä.
Tuon kauniin aikeen toteutumista näytti siis uhkaavan vaara. Mutta lukijamme tuntevat tarpeeksi mestari Adamia tietääkseen jo, että hänen uskonsa kaitselmukseen oli horjumaton; sillä huomattava on, että ne, joilla se on tehnyt vähimmän hyvää, aina juuri enimmän siihen luottavat. Hän ajatteli siis ainoastaan nykyhetkeä, jättäen tulevaisuuden Jumalan huomaan, ja käski vaimonsa valmistaa niin lujan illallisen kuin miehelle sopii, joka ei ole syönyt kolmeenkymmeneen tuntiin ja joka tämän aterian syötyään ei tiedä, milloin enää saakaan syödä.
Kunnon Babilana ryhtyi työhön ja eräiden armeliaiden naapuriemäntien avulla sai hän kokoon esineet, joita sen suorituksessa tarvittiin, sillä padasta, halstarista ja paistinpannusta ei mestari Adamin talossa nyt enää ollut jälkeäkään. Sitä mukaa kuin häneltä oli hävinnyt paistaminen, halstaroiminen ja keittäminen, oli hän niistä esineistä luopunut enemmän tai vähemmän tuottavalla tavalla. Moisen auliuden avulla, jota muori tuskin olisi tavallisissa oloissa saanutkaan osakseen, hän pääsikin kunniallisesti tarkoituksensa perille, ja kahden tunnin kuluttua hän oli valmistanut illallisen, joka tosiaan saattoi herättää kuolleita. Sen vaikutuksen se teki mestari Adamiin, joka nousi ylös kuin Latsarus, nähdessään illallisen tulevan sisään, niin autuaallisin kasvoin, että olisi luullut arvoisan maalarin sielun maistavan jo ikuisen autuuden esimakua, jos nimittäin joku olisi ollut katsomassa avaimenreiästä. Ja tosiaan kolkutti tällä hetkellä joku oveen; vanha Babilana laski kiireesti ruuat permannolle ja meni avaamaan: taloon tuotiin ruumisarkkua.
Moinen haitta, joka ehkä olisi tehnyt jonkun vaikutuksen vähemmän filosofiseen vainajaan kuin mestari Adam oli, ei riistänyt häneltä lainkaan ruokahalua. Kunnon maalarilla oli päinvastoin tässä tilaisuudessa parhain ruokahalu, mitä hän muisti itsellään koskaan olleen. Hän käänteli suussaan viimeistä kalapalaansa ja nieli viimeistä lasillistaan viiniä, kun ovelta alkoi kuulua rämäkkää ja epäsointuista laulua. Vaimo vavahti.
— Nyt tulevat enkelit minua noutamaan, — sanoi mestari Adam. — Kuules, vaimo, pullossa on vielä vähän viiniä, anna se heille. Älköön sanottako, että he saattavat minua turhaan kultapaperisine kruunuineen ja pahvisiipineen. Sillä aikaa minä menen hautautumaan parhaani mukaan ja niinkuin kunniallisen vainajan tulee. Mene, vaimo, mene!
Muori totteli ja sulki mennessään oven niin että mestari Adam saisi aivan häiritsemättä tehdä pieniä valmistuksiaan. Kolkuttajat olivat todellakin kylän neljä kuoripoikaa, puettuina, kuten maan tapa on, enkeleiksi: pitkiin pumpulikangasviittoihin, pahvisiipiin ja paperisäteikköihin; he olivat tulossa noutamaan vainajaa kirkkoon, jossa hänen on ensi yö maattava. Ja poikien takana olivat kantajat ja kantajien takana joukko kylänmiehiä, joiden etunenässä marssi Matteo-kuoma.
Muori antoi enkeleille vähän viinin, mitä hänellä oli; mutta koska nuo taivaalliset lähettiläät eivät mestari Adamin yleisesti tunnetun köyhyyden vuoksi olleet voineet toivoa muuta kuin selvää vettä, oli tämäkin odottamaton löytö heille miellyttävä yllätys, niin vähäiseltä kuin se heistä olisi ehkä tuntunutkin, jos se olisi lähtenyt rikkaammalta vainajalta. He virittivät siis "De Profundis"-virren tosiaankin kiitollisella äänellä, sillaikaa kun kantajat sälyttivät ruumisarkun paareilleen ja lähtivät saattueen etunenässä ulos, perässään nuo neljä enkeliä ja surupukuinen Matteo-kuoma, joka ei kadottanut silmiensä edestä — sillä kalabrialaisten tapana on kantaa kuolleitaan peittämättömin kasvoin — tuota autuasta kreikkalaista myssyä, minkä omistaminen oli korvaava hänelle hänen hukatut kolme soldoaan.
Kirkkoon saavuttiin yön tullessa. Sen eroitti kylästä se suuri puutarha, jossa Marco Brandi oli aikoinaan piileskellyt, ja se oli rakennettu vuoren rinteelle, muodoltaan niitä pieniä, somia rakennuksia, jotka sopivat niin hyvin maisemamaalarille, eroittuen kiviensä lämpöisellä väritunnulla hienosti kastanjapuiden kalpeasta lehdistöstä. Se oli, kuten koko muukin luostari, perin huonossa tilassa, mutta Fra Bracalone oli parannellut sitä nyt vointinsa mukaan tuoreilla kukilla ja vanhoilla korukankailla, muistaen tilaisuuden juhlallisuutta.
Uskollisena lupaukselleen hän jo odotti kirkon ovella ystävänsä ruumista. Kantajat asettivat ruumisarkun jonkunlaiselle korokkeelle, joka oli tehty keskelle kuoria, ja sillä aikaa kun enkelit lauloivat viimeisen virren, sytytti Fra Bracalone arkun ympärille lupaamansa kuusi vahakynttilää. Tämä tunnollinen tarkkuus pelästytti yhä enemmän mestari Adamia, joka ei enää tällä hetkellä epäillyt lainkaan, ettei arvon lukkari aikonut täyttää lupaustaan viimeiseen saakka ja vartioida koko yötä. Kun virsi päättyi, lähtivät enkelit kirkosta, kantajat seurasivat enkeleitä ja Nicoteran asukkaat kantajia, lukuunottamatta kuitenkaan Matteo-kuomaa, joka keksi tilaisuuden puikahtaa kenenkään näkemättä piiloon erääseen rippituoliin. Siitä johtui, että mestari Adamilla oli nyt yhden vartian asemasta kaksi, seikka joka olisi lisännyt hänen pelkonsa suoranaiseksi kauhuksi, jos hän olisi sen tiennyt.
Fra Bracalone pani saattueen mentyä oven kiinni, tuli ja istuutui korokkeen viereen ja alkoi mutista rukouksiaan. Tällä aikaa aprikoi mestari Adam jälleen, mitä hänen olisi paras tehdä: pitikö hänen odottaa, kunnes Fra Bracalone oli nukkunut, mikä tietysti tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin? Vai oliko hänen uskottava salaisuutensa lukkarille ja ilmoitettava, että hän valvoi elävän ruumiin ääressä? Viimemainittu keino tuntui hänestä vaarallisemmalta kuin tuo toinen; mutta olihan tässä vielä aikaa siihen turvautua! Mestari päätti siis olla kärsivällinen ja pysytteli niin liikkumattomassa asennossa, että hän olisi muinoin monen monta kertaa vaatinut sitä malleiltaan turhaan.
Matteo-kuoma jälleen oli myöskin kärsivällinen ja luotti, samoin kuin mestari Adamkin, joko lukkarin poistumiseen tai hänen uneensa, toteuttaakseen aikeensa.
Osa yötä kului sillä tavalla, ja kumpikin heistä alkoi tuntea jo toiveittensa pettävän ja olonsa epämukavaksi, toinen ruumisarkussaan ja toinen rippituolissa, kun Fra Bracalone yhtäkkiä keskeytti rukouksensa ja kavahti ylös ikäänkuin olisi unohtanut jonkun sangen tärkeän seikan ja läksi nopeasti menemään pienelle ovelle ja siitä ulos käytävään, joka johti kirkosta luostarirakennukseen. Tuo kunnon mies oli tosiaan muistanut, että hän oli unohtanut erään mestari Adamille antamansa lupauksen, nimittäin kietoa hänen ruumiinsa siunattuun kaapuun; ja hän meni nyt noutamaan kaikella kiireellä kammiostaan, joka oli aivan toisessa päässä luostaria, tätä hautausmenoja varten varattua pyhää pukua.
Mestari Adam ja Matteo-kuoma luulivat nyt kumpikin tahollaan vapautuksensa hetken tulleen; niin ollen kohotti mestari Adam päätään ja Matteo-kuoma raotti rippituolinsa ovea, ensimainittu kuvitellen pötkivänsä jo pakoon pitkin mäkiä, ja toinen olevansa jo tuon mainion myssyn omistaja. Mutta hetkellä, jolloin he kumpikin työnsivät arasti ulos jalkansa, toinen ruumisarkusta, toinen piilopaikastaan, kuului kirkon porrasholvista kovaa meteliä, ja ovi avautui paukkeella asestetulle mieslaumalle, joka levisi räyhäten kirkkoon.
Kumpikin heistä veti jalkansa takaisin ja pysyi vaiti ja liikkumatta, odottaen, mitä tapahtuman piti.
Kiirastuleen tuomittujen sielut
Joukko, joka tunkeusi niin metelöiden ja sopimattomalla hetkellä sisään, oli Marco Brandin rosvoliitto.
Siitä alkaen, jolloin rosvot olivat menettäneet päällikkönsä, olivat he joutuneet surkean anarkian ja tuhoa tuottavan kurittomuuden valtaan. Muutamia päiviä hänen katoamisensa jälkeen oli heitä tosin vielä pitänyt aisoissa paitsi heidän melkein sotilaalliset tapansa myöskin pelko nähdä hänen ilmestyvän milloin tahansa takaisin; mutta kun vähitellen arvelu, että hän oli joko vankina tai kuollut, oli muuttunut varmuudeksi, niin että kun se mahtava käsi, joka masensi kaikki heidän pahat intohimonsa, ei ollut enää saapuvilla, niin alkoivat nuo onnettomat elää aivan oikkujensa mukaan, noudattaen pelkästään raakoja vaistojaan ja tunnustamatta mitään uskoa taikka lakia ja sadatellen jumalat ja pirut hiiteen, ja lukien Ave Mariaa kapakoissa ja pannen toimeen mässäyksiä kirkoissa.
Iltana, johon olemme päässeet kertomuksessamme, oli noin kaksi- tai viisitoista heistä kuullut, että posti, jonka piti kulkea puoli yksitoista illalla Giojasta Miletoon vievää tietä, kuljetti mukanaan verorahoja Palermosta Napoliin; ja silloin nuo hylkiöt olivat asettuneet väijyksiin mainitun kahden kylän välille ja ryöstäneet valtion verorahat, ajaen pakoon vartioston, joka postirattaita saattoi, kunnioittamatta laisinkaan kruunun virkailijoita. Sen jälkeen he olivat vetäytyneet erääseen ravintolaan ja syöneet siellä runsaan illallisen kuin ainakin olennot, joilla on kaksi vatsaa eikä yhtään omaatuntoa. Sitten he olivat puolijuovuksissa ja ylen epäluuloisina toisiaan kohtaan ehdottaneet, että mentäisiin jakamaan saalis kirkossa, ajatellen, että jos joku heistä olisi muualla pystynytkin pettämään tovereitaan, paikan pyhyys olisi häntä siellä hillinnyt. Se päätös olikin pantu toimeen, ja tällaisin kiitettävin aikein he olivat nyt tulleet kirkkoon tuona sekä mestari Adamille että Matteo-kuomalle sopimattomalla hetkellä.
Ensin he olivat hämmästyneet, kun näkivät kirkon niin hyvin valaistuna; mutta sitten aprikoidessaan olivat he arvelleet, että tämä ilotulitus vain helpottaisi rahojen jakamista, jota he olivat tulleet toimittamaan; ja tuntematta yksinkertaisuudessaan keinoja, joita kaitselmus käyttää rangaistakseen rikollisia ja kääntääkseen syntisiä, olivat he vain olleet tyytyväisiä tästä odottamattomasta sattumasta. Jotkut heistä, jotka eivät olleet aivan niin paatuneet kuin toiset, olivat tosin koettaneet selittää tovereilleen, että oli liian suuri häväistys ryhtyä tällaiseen askareeseen aivan vainajan kasvojen edessä; mutta heille oli melkein yksimielisesti ilkuttu; ja sivistymättömien olentojen luonteessa yleiseen tavattavain ristiriitaisten piirteiden mukaan olivat sitten juuri nämä hillitsijät metelöineet kaikkein kovimmin, saadakseen toverinsa unohtamaan äskeisen turhanaikaisen arkuutensa.
Vähitellen meteli kuitenkin rauhoittui, sen verran heillä oli vielä jäljellä tottelevaisuutta päällikön määräyksiä kohtaan, ja miehet istuivat piiriin ja ryhtyivät saalista jakamaan. Alettiin suurista rahoista ja siirryttiin sitten keskulaisiin ja lopetettiin viimein pienillä; kun tili oli täydellisesti tehty, huomattiin, että jäi vielä kolme soldoa jäljelle.
Siinä summa, joka oli sangen vaikea jakaa viidentoista hengen kesken, varsinkin maassa, jossa kymmenysjärjestelmää ei ollut otettu käytäntöön. Ja niinpä päätettiinkin, että nuo kolme soldoa jäisivät jakamatta, mutta että niistä sensijaan heitettäisiin arpaa; toiset esittivät, että niistä pelattaisiin kruunua ja klaavaa, toiset pari-arvoittelua, mutta yksikään näistä ehdotuksista ei saanut osakseen yleistä hyväksymistä. Kunkin keinon keksijä pysyi ehdotuksessaan; toiset, jotka olivat sen hylänneet, pysyivät järkkymättä hylkäystuomiossaan; eripuraisuus alkoi muuttua riidaksi, ja haukkumasanat ennustivat iskuja, kunnes päällikkö korotti äänensä ja sanoi keksineensä keinon, joka heitä kaikkia tyydyttäisi ja tuottaisi samalla seurueelle mitä miellyttävimmän huvin. Tämä kaksinkertainen lupaus rauhoitti mielet ja miehet olivat nyt vaiti kuunnellakseen päällikköään. Hänen keksintönsä olikin tosiaan mitä nerokkain: se oli sellainen, että arkku oli nostettava pystyyn sillä tavalla, että vainajasta tulisi maalitaulu; jokaisen heistä oli ammuttava tähän tauluun laukaus karabiinillaan, ja se, joka lennättäisi kuulan keskelle otsaa, saisi nuo kolme soldoa. Luutnantti ei erehtynyt, ehdotus tyydytti heitä kaikkia, ja siksi se otettiin vastaan yleisillä hyvähuudoilla.
Jokainen ryhtyi heti varustautumaan tähän uusimuotiseen pilkkaanampumiseen. Joku arvioi välimatkaa, toinen varusti pyssyään vireeseen; joku mittasi ruutia, joku laski kuulia. Ja kun sitten nämä valmistukset oli tehty, ympäröivät he kaikki yhdessä ruumisarkun nostaakseen sen pystyyn, kuten oli puhuttu; mutta tuskin nuo jumalattomat olivat satuttaneet kätensä siihen, niin mestari Adam, joka arveli, että nyt ei ollut enää aikaa hukata, ellei halunnut joutua ammutuksi, nousi pystyyn arkussaan ja huusi jylisevällä äänellä:
— Kiirastuleen tuomitun sielu!
Tuon huudon kuullessaan ja näyn nähdessään syöksyivät rosvot ulos kirkosta, unohtaen kuorin lattialle ei ainoastaan nuo kolme riidanalaista soldoaan, vaan myöskin kaikki viisitoista jako-osaansa, sillä niitä heillä ei ollut aikaa pistää taskuunsa. Yhteensä muodostivat ne summan, joka nousi seitsemääntuhanteen viiteensataan kolmeenkymmeneen liraan.
Mestari Adam seisoi hetken paikallaan, kädet koholla ja suu auki ja ihmetellen itsekin vaikutusta, joka hänen menettelyllään oli. Sitten hän hyppäsi keveästi arkustaan pois, ajatellen, että hänellä oli liian terve järki jättääkseen tuuliajolle moiset hyvyydet, jotka Jumala oli hänelle antanut, ja koska hän oli usein kuullut itsensä Fra Bracalonen sanovan, että piru nauraa varkaalle, joka varkaalta varastaa, niin päätti hän naurattaa lempoa kerrankin oikein täydeltä mahalta, varastamalla yksinään yhtaikaa viideltätoista varkaalta. Niin ollen otti hän käärinliinan, joka oli tehnyt palveluksensa häntä hautaan tuotaessa, ja kokosi sen päälle tuokiossa nuo viisitoista eri rahakasaa. Hän oli jo lopettamaisillaan toimensa ja katseli oikealla köyhän ahneudella kulta-, hopea- ja sekametalli-kekoa, joka oli hänen edessään, kun hän tunsi jonkun lyövän olalleen ja kuuli äänen kajauttavan korvaansa nämä yhtä kauhistavat kuin odottamattomat sanat: — Osa kummallekin, kuoma.
Mestari Adam kääntyi nopeasti ja näki Matteon seisovan takanaan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsovan ilkkuvasti häneen. Ei ollut valitsemisen varaa; joko täytyi menettää kaikki tai jakaa rahat ja salata asia ottamalla kanssarikollinen. Mestari Adam ei siis epäröinyt hetkeäkään, ja sillä nopealla päättäväisyydellä, jonka lukija hänessä jo tuntee, pyysi hän nyt Matteo-kuomaa istuutumaan itseään vastapäätä ja levittämään maahan nenäliinansa. Kun jako oli toimitettu, huomasi he omistavansa kumpikin kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentä viisi liraa.
Jäi vielä nuo kolme soldoa, jotka olivat saaneet aikaan riidan varkaitten kesken. Mestari Adam huomautti nauraen tästä seikasta.
— Aivan oikein, — sanoi Matteo-kuoma kurottaen kätensä niitä kohti, — ne ovat ne kolme soldoa, jotka sinulle lainasin; anna ne minulle.
— Johan nyt, — vastasi mestari anastaen soldot, — onko mokomaa koskaan nähty! Minä olen lahjoittanut sinulle kolmetuhatta seitsemänsataa kuusikymmentäviisi liraa, ja sinä vaadit vielä takaisin kolmea soldoa!
— Minä vaadin, koska sinä olet ne minulle velkaa, — vastasi kuoma; — ja vaadin vastakin, kunnes ne minulle annat. Tänne vain, sinä olet kyllin rikas maksaaksesi velkasi. Kas niin, pulitahan vain minun kolme soldoani.
— Sinun kolme soldoasi! Peijakas, voisit paremmin sanoa minun kolme soldoani.
— Annatko tänne kolme soldoani! huusi Matteo-kuoma tarttuen mestariAdamia tukkaan.
— Annatko minun kolme soldoani! huusi vuorostaan mestari Adam, tarttuen Matteo-kuomaa rintapieliin.
Kumpikin heistä oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää peräytyä; ja kun he olivat itsepäisiä kuin kalabrialaiset ainakin, tempoivat he yhä kumpikin toisiaan puoleensa, huutaen, minkä kurkusta pääsi: "Kolme soldoani! Kolme soldoani!"
Antakaamme nyt näiden kahden arvoisan riitaveljen mielensä mukaan huutaa ja pöllyyttää toisiaan ja palatkaamme kertomuksessamme Marco Brandin joukkoon.
Rosvot olivat paenneet pois kuin olisivat kaikki helvetin henget olleet heidän kintereillään. Mutta niin kiivas kuin heidän pakokauhunsa olikin, heidän täytyi kuitenkin pysähtyä, kun henki keuhkoista loppui. Toiset heittäytyivät silloin seisomaan puitten nojaan, toiset istahtivat kallionlohkareille; muutamat paiskautuivat vatsa vasten maata, muutamat selälleen makaamaan; mutta kaikki he läähättivät kilpaa, kunnes erään päähän heistä pälkähti, että he olivat ehkä erehtyneet ja antaneet aistiensa itseään pettää. Hän uskalsi ilmaista arasti tämän mielipiteensä; mutta ilmestys oli liian äskeinen, joten hän ei vielä näin aivan heti saanut juuri muita mielipiteeseensä yhtymään. Jonkun hetken päästä kuitenkin rauhallinen yö, ilman kirkkaus ja vuoriston raikkaus rauhoittivat heidän mielensä. Koko luonto, joka heitä ympäröi, oli niin majesteettinen ja puhdas, etteivät he voineet ymmärtää, miten maailman aineellinen järjestys oli saattanutkaan häiriytyä eräästä kaikkein ensimmäisistä lainkohdistaan, jopa ainoastaan virstan päässä tästä paikasta, johon he olivat pysähtyneet. Juuri tällaisessa muodossa eivät nämä ajatukset heille tulleet, mutta millä tavoin lienevätkin muodostuneet, ainakin niillä oli vaikutuksensa. Niistä johtui, että hetkisen kestäneen uuden vaikenemisen jälkeen he kaikki olivat melkein varmoja kiiruhtaneensa liiaksi kirkosta lähtöään, varsinkin, kun he olivat jättäneet sinne rahansa ja aseensa. Niin ollen ehdotti joku heistä, että pitäisi mennä takaisin kirkkoon niitä sieltä ottamaan. Olisi nyt saattanut olettaa, että tämä uusi ehdotus olisi otettu vastaan huononpuoleisesti, niinkuin äsken oli tehty ensimmäisellekin; mutta aivan toisin kävikin, sillä jokainen oli nyt rohkaissut luontonsa ja karkoittanut pelkonsa pois. Mutta koska jokainen oli luontoaan rohkaistessaan ja pelkoaan karkoittaessaan silti säilyttänyt häpeänsä, niin noustiin nyt ylös ääneti, ja koko joukko läksi liikkeelle hiiskumatta ainoatakaan sanaa.
Sotaisesta päätöksestään huolimatta, joka oli yksimielisesti tehty, tunsivat rosvot kuitenkin rinnassaan, mikäli he lähenivät kirkkoa, tuollaista kummallista lisääntyvää väristystä, joka oli varma merkki pelon palaamisesta. Tuontuostakin pysähtyi etummaisena kulkeva kuuntelemaan, ja koko joukko seisahtui ja kuunteli silloin kuten hänkin. Silloin syntyi niin suuri hiljaisuus, että jokainen voi kuulla oman sydämensä sykinnän; sitten jatkettiin jälleen matkaa, yhä hitaammin askelin, kuta enemmän lähestyttiin tuota hirvittävää paikkaa, jota kohti he kaikki menivät, mutta jonne kukaan heistä ei halunnut saapua.
Viimein tultiin erään kummun laelle, jonne kirkko näkyi mustana möhkäleenä ja hohtavin ikkunaruuduin. Se todisti, että kuolinlava oli siellä vielä paikoillaan. Rosvot katsahtivat toisiinsa, tiedustellen silmillään toisiltaan, mennäkö enää edemmäksi vai ei. Viimein teki luutnantti, huomatessaan yleisen epäröimisen, päätöksensä ja julisti, että hän menee sinne yksin, sillä hän oli armon tilassa, koska hän oli juuri saman päivän aamuna annattanut eräällä munkilla, jolta hän oli varastanut, itselleen synninpäästön, joten hänellä oli nyt vähemmän vaaraan uskallettavaa kuin muilla. Rosvot lupasivat odottaa häntä; luutnantti teki ristinmerkin ja meni.
Toverit seurasivat häntä katseillaan, keskellä tuota itämaisen kaunista yötä, kuultavampaa ja kirkkaampaa kuin hämärä meillä lännessä, ja näkivät hänen loittonevan melkoisen päättäväisin askelin kirkkoa kohti, hälveten näkyvistä sitä mukaa kuin heistä eteni. Viimein hän suorastaan katosi öisten ilmanäärten tummiin varjoihin, ja koko joukkue seisoi nyt hiljaa ja liikkumatta, silmät tähdättyinä paikkaa kohti, johon hän oli haipunut ja josta hänen piti uudestaan ilmestyä.
Kaksi minuuttia meni niin, yön juhlallisessa rauhallisuudessa, joka tuotti heidän taikauskoisille sieluilleen enemmän pelkoa kuin mitä he olisivat tunteneet pyssyjen paukkuessa. Sitten he näkivät, että varjoista alkoi kuultaa nopeasti lähestyvä ihmisolento. Heidän ensimmäinen aikomuksensa oli, se täytyy myöntää, lähteä pakoon luutnanttia odottamatta, nähdessään millä nopeudella hän heitä kohti juoksi; mutta huomatessaan piankin, ettei kukaan häntä ajanut takaa, he häpesivät pelkoaan. Luutnantti puolestaan lisäsi yhä nopeuttaan, kun huomasi miesjoukkonsa; ja viimein, parin minuutin kuluttua, hän pääsi perille kalpeana, huohottaen ja tukka pystyssä.
— No niin, — sanoi yksi rosvoista, — oliko se kirottu sielu siellä vielä.
— Oli kuin olikin! vastasi luutnantti, keskeyttäen joka sanan välillä ilmaa vetääkseen. — Oli, hän oli siellä, ja paljon muita hänen kanssaan.
— Sinä näit ne?
— En, mutta kuuntelin oven takaa.
— Kuinka sinä sitten tiedät, että niitä oli niin paljon?
— Kuinkako tiedän? toisti luutnantti. — Tiedän, kun kuulin heidän jokaisen pyytävän osakseen kolmea soldoa; laskekaapa siis, kuinka paljon heitä mahtaa olla, kun seitsemäntuhannen viidensadan kolmenkymmenen liran summasta ei tule kuin kolme soldoa kullekin.
Voimme aavistaa, minkä vaikutuksen tällainen kertomus teki rosvoihin siinä mielentilassa, missä he nyt olivat. Kukin heistä teki ääneensä siunaten ristinmerkin ja aivan hiljaisella äänellä lupauksen elää tästä lähtien kunniallisina miehinä; niin selvä totuuden leima oli luutnantin kertomalla asialla ollut.
Selitys on se, että luutnantti oli tullut kirkon ovelle juuri riidan kuumimmillaan ollessa ja hetkellä, jolloin mestari Adam ja Matteo-kuoma könistivät tuimalla tarmolla toisiaan ja huusivat niin kovasti, etteivät edes nähneet, että heidät yhtäkkiä ympäröi tusina santarmeja, joiden läsnäolon he huomasivat vasta sitten, kun korpraali huusi heille ukkosena jylisevällä äänellä:
— Aseet pois, kelvottomat! Te olette vankejani!
Maanjäristys
Kun Marco Brandi saapui Kalabrian pääkaupunkiin, näki hän puolen kaupunkia nurin närin, talot, mitä oli jäljellä, tyhjinä, ja väestön taivasalla. Yöllä oli ollut maanjäristys.
Marco Brandi oli nukkunut yön eräässä yksinäisessä majatalossa noin peninkulman päässä Cosenzasta. Uneen vaivuttuaan hän oli tuntenut, että hänen vuoteensa kuljeksi, ja hän oli luullut sitä uneksi. Mutta aamulla hän huomasi olevansa keskellä permantoa, ja kun hän samalla näki päivän kuultavan seinien läpi, jotka olivat haljenneet parista kolmesta kohtaa, niin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Mitä tulee majatalon omistajaan, joka nukkui nähtävästi herkemmin kuin hänen vieraansa, hän oli paennut maan ensimmäisen tärähdyksen tuntiessaan.
Marco Brandi, joka olisi vähääkään tuntoaan vaivaamatta pysäyttänyt matkustajan tai ajoneuvot maantiellä, olisi pitänyt kunnon rosvon arvoon sopimattomana lähteä majatalosta maksamatta siellä velkaansa. Hän laski siis, kuinka paljoon hänen majatalossa saamansa illallisen ja yösijan arvo mahtoi nousta, lisäsi laskuun vielä muutamia kolikoita siivoojattarelle, jätti koko tuon antinsa huoneen näkyvimpään paikkaan ja poistui talosta melkoisen huolissaan, minkähän vaikutuksen Cosenzassa oli tehnyt tämä tärähdys, joka oli sivuuttanut hänet niin lempeällä tavalla, ettei hän ollut sitä huomannutkaan ennenkuin seuraavana aamuna, kuten olemme kertoneet. Ja tosiaankin: mikäli hän jatkoi matkaansa, taloissa, mitä hän näki matkansa varrella, oli enemmän tai vähemmän hirveitä merkkejä tapauksesta. Mutta vielä pahempaa tuli, kun hän saapui vuorten harjalle, jotka vallitsevat Cosenzaa Martoranon puolelta, ja saattoi nähdä yhdellä silmäyksellä; vaikkei vielä yksityiskohtia eroittaen, koko onnettomuuden, joka oli kohdannut kaupunkia päästä päähän, oikun koko vaihtelevaisuudella ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa.
Marco Brandi asteli keskellä tätä hävityksen näytelmää, ja hänen sydäntään ahdisti ajatus, että hänen isänsä saattoi olla uhrien joukossa; ja hän etsi jotakuta, jolta olisi voinut saada hänestä tietoja. Mutta kadut olivat autiot. Vanha Placido Brandi asui etäisimmässä korttelissa siitä, minkä kautta poika oli tullut kaupunkiin, niin että viimemainitun oli pakko kulkea kaupunki laidasta laitaan, saamatta kuulla mitään uutisia. Tultuaan pienen joen rannalle, joka juoksee kaupungin läpi, hän huomasi, että se oli kuivunut. Työmiehet kaivelivat nyt kiihkeällä innolla tuota uomaa, paikkakunnan tiedemiesten ohjaamina, jotka olivat lukeneet Jornaudesin [Jornaudes, oik. Jordanes, alanilalnen historioitsija 500-luvulIa. Suom.] historiasta, että Alarik-kuningas oli haudattu tämän joen pohjaan, suljettuna kolmeen arkkuun, joista ensimmäinen oli kultaa, toinen hopeaa ja kolmas pronssia, siten, että sotilaat ensin olivat kääntäneet joen uomastaan ja hautauksen jälkeen antaneet Busenton jälleen virrata entistä väyläänsä.
Tällä kertaa ei ihmiskäsi ollut suorittanut moista jättiläistyötä, vaan Jumala oli jokeen hengähtänyt, ja se oli kadonnut. Marco Brandi lähestyi työmiehiä ja kysyi, mitä he etsivät, sillaikaa kuin voivottavat haavoittuneet odottivat turhaan apua talojen raunioihin haudattuina; miehet vastasivat etsivänsä Alarikin ruumista, joka oli maannut joen pohjassa tuhatneljäsataa vuotta. Marco Brandi luuli silloin, että maanjäristys oli tehnyt Cosenzan asukkaat hulluiksi.
Noin kahdensadan askeleen päässä hän näki uuden ihmisjoukon, jonka muodosti muuan vanhus, kolme neljä munkkia ja kymmenkunnan laupeudensisarta; he kaivoivat erään talon raunioita, josta kuului vaikeroivia huutoja. Marco lähestyi joukkoa ja tunsi nyt vanhuksessa, joka johti töitä, oman isänsä. Brandit heittäytyivät silloin toistensa syliin, ja sitten kumpikin heistä tarttui kuokkaan ja ryhtyi toimeen; heidän onnistuikin saada pelastetuksi nainen ja kaksi lasta.
Busentossa työskentelevät jälleen olivat riemunsa kukkuloilla, sillä he olivat löytäneet joesta pienen pronssihevosen, jonka arvo oli pari hopearahaa.
Marco Brandi ja hänen isänsä riensivät toisen talon luo, sillaikaa kuin tiedemiehet jatkoivat kaivaustöitään; ja koko päivän toiset työskentelivät nyt pelastaakseen eläviä, toiset ryöstääkseen kuollutta. Illalla menivät Placido Brandi ja hänen poikansa, hervottomina väsymyksestä, vanhuksen taloon; se oli jäänyt kolmantena seisomaan keskelle kokonaisen kadun raunioita; tiedemiehet jälleen asettuivat yöleiriin itse joen uomaan.
Brandeilla, jotka menivät yöksi taloon, mikä voi luhistua koska tahansa, — heillä mahtoi olla harvinaisen huoleton rohkeus tai sangen luja usko, sillä he olivat melkein ainoat, jotka tohtivat oleskella katon alla moisena yönä. Kaikki asukkaat olivat paenneet kaupungin ympäristölle, jonne he rakensivat kaikessa kiireessä hirsistä ja oljista jonkinlaisen kenttäleirin. Se yhtäkkiä kyhätty leiri olisi muistuttanut erehdyttävästi jotakin hottentotti-kraalia, ellei ylimystö, joka puikahtaa ohi vaikeuksien kaikkialla, jopa maanjäristyksissäkin, olisi elähyttänyt noiden yhtäkkiä kyhättyjen asumusten kesytöntä yksitoikkoisuutta melkoisella joukolla täyteen kuntoon valjastettuja vaunuja, joissa isännät istuivat sisällä ja kuskit pukilla, sillä ajoneuvojen omistajat olivat huomanneet tällaisen asumisen mukavammaksi.
Mikään ei muuten ollut tuskallisempi näky kuin tuo yhteen kokoontunut onneton väestö, josta jokaisella oli joku surtavana ja josta ne olivat vähimmän kadottaneet, jotka eivät olleet kadottaneet muuta kuin omaisuutensa.
Yö oli hirvittävä, sillä on muistettava, että milloin ensimmäinen tärähdys tapahtuneekin, sitä seuraa toisia ja melkein aina yöllä. Saattaisi sanoa, että maa pelkää antautua raivoisiin väänteihinsä aikana, jolloin aurinko sitä katselee, ja että se odottaa vain kuninkaansa nukkumista heittäytyäkseen jälleen noihin kuumeenpuuskiin, jotka saavat sen ähkimään ja heittelehtimään, sen sisuksia polttavan tulen kalvamana. Tuontuostakin kulki väristys maankamaraa pitkin, kellot torneissa soivat itsellään, ja huudot:Terre moto! Terre moto!kaikuivat valittavina ja kauhistavina; se oli kuolonkaameata huutojen, valitusten ja voihkinain yhteissointua, jota olisi luullut, kun se kohosi valtavana taivasta kohti, jonkun muinaisen kirotun kaupungin viimeiseksi huokaukseksi, jollaisesta raamattu puhuu.
Vanha Placido Brandi ja hänen poikansa nukkuivat noin kaksi tuntia; sitten he, vaikka Jumala näyttikin suojelevan kattoa heidän päänsä päällä, läksivät pois talosta, ei paetakseen tai valitellakseen kuten enimmät muut tekivät, vaan koettaakseen toimittaa apua onnettomille, jotka vielä olivat hengissä talojensa raunioihin haudattuina.
Heidät pysäytti ovella kummallinen saattue, joka tuli heitä kohti. Sen muodosti noin kolmisenkymmentä kapusiini-munkkia, joista toiset kantoivat soihtuja ja toiset, alastomina vyötäröihin saakka, suomivat itseään nauloilla varustetuilla piiskoilla, kulkien kaupungin läpi tekemässä julkista katumusta omien ja kansalaistensa syntien tähden.
Matkan varrella tuli miehiä ja naisia ulos raunioista, niinkuin kummitukset koloistaan, ja laskeutuivat maahan, liittyen ääneensä rukouksiin, joita suomitsija-veljet lauloivat. Vanhus ja hänen poikansa vaipuivat niinkuin muutkin polvilleen ja yhtyivät väkijoukon litaniaan. Mutta hetkellä, jolloin itse sovitusuhrin marttyyrit kulkivat heidän ohitseen, katkesi Marco Brandin ääni yhtäkkiä ja hänen kätensä tarttui isän käsivarteen: flagellanttien eli suomitsija-veljien päällikössä hän oli tuntevinaan luutnantti Paolon ja toisissa heissä koko muun rosvojoukkonsa, jonka hän luuli oleksivan keskellä Kalabrian vuoristoa aivan erilaisissa hommissa kuin katumusta tekemässä.
Marco Brandi ei ollut uskoa silmiään; mutta kun hän oli liian uskonnollinen häiritäkseen ystäviään heidän hurskaassa työssään, niin tyytyi hän vain kulkemaan heidän perästään suuressa kansanjoukossa, joka näitten hurskaiden miesten hartauden nähdessään seurasi heitä, ylistystä heille laulaen ja uskoen tietysti, että moinen uhri sammuttaisi Jumalan vihaa. Kirkon portaille saavuttaessa lauloivat soihtujen kantajat kahta äänekkäämmin ja suomitsijat iskivät kahta ankarammin. Moinen hyvä esimerkki valtasi koko kuulijakunnan mukaansa: kaikki lankesivat polvilleen, miehet raastaen tukkaansa, naiset lyöden rintoihinsa ja äidit antaen vitsaa lapsilleen, niin että sovitus tulisi kyllin täydelliseksi viattomista pienokaisista, jotka eivät osanneet syntiä tehdä, aina vanhuuden heikkouteen saakka, joka ei enää pystynyt syntiin. Viimein, kun laulu vaikeni, astuivat ensin soihtujen kantajat kirkkoon ja suomitsija-veljet seurasivat paritusten heitä; Paolo jäi viimeiseksi, niinkuin kenraali johtaessaan peräytymismatkaa. Hänkin aikoi sitten vuorostaan astua sisään, mutta silloin Marco Brandi hänet pysäytti tarttuen häntä käsivarteen. Luutnantti, jonka omatunto luultavasti oli suoritetusta katumustyöstä huolimatta vielä kyllin kuormattu, koetti irroittaa kättänsä eikä kääntynyt taakseen katsomaan, ajatellen parhaaksi olla näyttämättä kasvojaan henkilölle, joka niin eittämättömällä tavalla ilmaisi halunsa päästä tekemisiin hänen kanssaan; mutta samassa kuuli hän Marco Brandin hyvin tutun äänen mainitsevan nimeään.
— Kapteeni! huudahti hän silloin ja kääntyi.
— Sepä juuri, — vastasi Marco. — Mutta hittoako te täällä teette?
— Näette sen itse, kapteeni; Jumalan armo on meitä koskettanut ja me teemme katumusta.
— Sepä sattui hyvin, — vastasi Marco Brandi, — sillä minä tulin jättämään erohakemusta ja pelkäsin suuresti selkkauksia paatuneitten kanssa.
— Onnittelen teitä, kapteeni, oikealle tielle palaamisesta, — vastasi luutnantti syvän synninsurun painaman näköisenä. — Mutta kertokaapa meille, miten te täällä olette, vaikka me luulimme teidän joutuneen vangiksi tai kuolleen.
— Ja te kertokaa, miten minä näen teidät täällä, salautuneina kapusiinien kaapuihin, kun minä jätin teidät rosvojen viittoihin.
— Kyllä, kapteeni; mutta mennään kirkkoon, siellä saamme olla paremmassa rauhassa kuin täällä. Minä pelkään aina, että kansanjoukossa on joku santarmi, joka luulee tekevänsä Herralle mieluisen työn iskemällä kiinni kaulukseeni; ja äsken, kun tunsin teidän pysäyttävän itseni, tunnustan, etten ollut kovinkaan rauhallisella mielellä. Synninsuruni on kyllin suuri tehdäkseni katumusta, mutta uskoni ei ole vielä tarpeeksi vahva tullakseni marttyyriksi.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Marco Brandi seuraten Paoloa kirkkoon ja nauraen itsekseen kauhua, jonka oli luutnantilleen tuottanut.
Sakaristoon saapuessaan näki Marco Brandi siellä koko muun joukkonsa, joka otti hänet vastaan todellisella ilolla, sillä, kuten sanottu, he rakastivat suuresti päällikköään. Kuitenkin yhtyi eräs pelonkin tunne tähän iloon. Vintiöparat luulivat näet Marco Brandin tulleen viemään heitä takaisin rikoksen tielle. Mutta Paolo kiiruhti rauhoittamaan heitä, ilmoittaen, että heidän päällikkönsä oli nyt, ellei juuri katuvainen niinkuin he, niin ainakin kääntynyt, ja että hän päinvastoin tuli jättämään heille eronsa ja vapauttamaan heidät valastaan. Kohta, kun tämä uutinen saatiin kuulla, ei mikään enää häirinnyt heidän jälleennäkemisensä iloa.
Marco Brandi kertoi heille syyt, jotka saivat hänet kaipaamaan yksityiselämään vetäytymistä. Toiset hyväksyivät ne koko sydämestään ja kertoivat hänelle vuorostaan, kuinka heille oli ilmestynyt kuollut juuri hetkellä, jolloin he aikoivat keskenään eräässä kirkossa jakaa varkauden hedelmiä, ja kuinka he jo sen näyn järkyttäminä olivat palanneet vuoristoon aikeessa luopua ammatista, jota he siihen asti olivat harjoittaneet; sitten viimeöinen maanjäristys, mikä oli nähtävästi heidän pyhässä paikassa tekemänsä rienauksen aiheuttama, oli vielä heitä tuossa hurskaassa päätöksessä vahvistanut. He olivat siis lähteneet heti Cosenzaan, jossa on kymmenen virstan päähän pyhyydestään kuuluisa kapusiiniluostari; olivat antaneet siellä viedä itsensä priorin puheille ja tunnustaneet hänelle syntinsä, alistuen jo etukäteen hyväksymään kaikki katumustyöt, mitä hän suvaitsisi heille määrätä.
Priori, joka ei koskaan unohtanut veljeskuntansa etua, milloin se ei ollut ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, oli päättänyt käyttää hyväkseen näin suurta ja odottamatonta katuvaisuutta. Hän oli siis järjestänyt tuon öisen kulkueen, joka oli tuottava hänen veljeskunnalleen sitä enemmän kunniaa, mitä kovemmin katujat nahkaansa iskivät. Olemme nähneet, kuinka tunnollisesti rosvot olivat tehtävänsä suorittaneet; ja priorin pyhä aate olikin jo saanut palkkionsa, sillä kaikki ihmiset olivat jo valmiit uskomaan, että jos maanjäristyksellä ei olisi enää muita seurauksia, oli se luettava kunnioitettavain kapusiini-isien onnellisen välittäjätoimen ansioksi.
Heti kun Marco Brandi oli tuntenut Paolon ja Paolo ilmoittanut hänelle, että koko rosvojoukko oli paikalla, oli sen entinen päällikkökin saanut aatteen käyttää hyvän asian ajamiseen noita miehiä, joiden rohkeuden hän tunsi ja joiden uskollisuuden hän oli kokenut monen monta kertaa. Hän piti siis heille puheen, miehenä, joka tietää kääntyvänsä miesten puoleen; kiitti työtä, jonka he olivat jo tehneet, mutta lisäsi myöskin uskovansa, että heidän katumuksensa olisi vieläkin mieluisempi Jumalalle, jos he, käytettyään henkisiä keinoja tulevien onnettomuuksien estämiseksi, tahtoisivat nyt myöskin alentua maallisiin, korjatakseen mikäli voivat jo tapahtuneita onnettomuuksia. Siellä oli viisitoista voimakasta, uljasta ja älykästä miestä; siinä oli aivan tarpeeksi avun hankkimiseksi monille paikoille, joissa vielä voi olettaa sitä tarvittavan. Eikä kolmen, neljän kuolemasta pelastetun onnettoman ihmisen ääni voinut olla mikään halveksittava apu näille veitikoille, joita taivas ehkä saattoi moittia hiukan liian myöhäisestä armon etsinnästä, — kun nuo äänet saataisiin rukoilemaan heidän puolestaan.
Tällaista ehdotusta ei voitu siis olla hyväksymättä; se otettiin vastaan suurella innostuksella, ja päällikkönsä johdolla levisivät rosvot nyt heti kaikkialle kaupunkiin, uskaltaen ihmeellisellä uljuudella henkensä vaaraan ja valaen esimerkillään rohkeutta kaikkein toivottomimpiinkin. Ja heidän vaivansa tulivatkin runsaasti palkituiksi, sillä he olivat vetäneet jo viisi, kuusi henkeä esiin raunioista, kun Busenton puolelta alkoi kuulua kovia huutoja. He juoksivat heti sinne, mutta miten he kiiruhtivatkin, saapuivat he liian myöhään. Jumala, joka oli eilen määrännyt joen kuivumaan, oli nyt antanut sille ohjauksen ryhtyä jatkamaan entistä juoksuaan, niin että aallot olivat tulleet yhtäkkiä takaisin, hyppien kuin kilpahevoset; ja ne veivät mukaansa merta kohti nuo kunnioitettavat tiedemiehet, jotka eivät olleet tahtoneet arkeoloogisessa innossaan poistua paikalta, mistä he toivoivat löytävänsä Alarikin haudan.
Tämä onnettomuus oli viimeinen, mitä tällä kertaa tarvittiin Kalabrian pääkaupungissa surra. Toistuvat maantärähdykset kadottivat vähitellen rajuutensa, niin että aamulla ja päivän mukana, joka valaisi väestö-raukan onnettomuutta, se sai myöskin rohkeutta sitä kantaa. Se ei tiennyt muuten vieläkään, ketä sen oli kiittäminen avusta, jota se oli niin odottamatta ja ihmeellisellä tavalla saanut, sillä rosvot olivat menneet aamun koittaessa viisaasti kapusiinien luostariin, ja Marco Brandi jälleen isänsä asuntoon, saamaan hänen siunauksensa ja järjestämään tulevia häitänsä koskevat pienet raha-asiansa.
Uhrautuminen
Olemme sanoneet, että Marco Brandin isä oli järjestyksen mies; niinpä olivatkin hänen kirjansa selvät, eikä hänen poikansa voinut muuta kuin kehua sitä samalla sekä kunniallista että kannattavaa tapaa, jolla isä oli sijoittanut hänen varansa. Mutta kun nuori sulhanen nykyisissä aikeissaan tarvitsi käteistä rahaa, otti hän isältään tuhantisen kolikkoa kultarahoina ja viisi-, kuusitoistatuhatta frangia maksuosoituksena Mariekofin pankkihuoneelle Napolissa ja Tortonialle Roomassa, ja jätti loput, jotka voivat nousta ainakin yhtä suureen määrään, niiden älykkäiden käsien hoitoon, jotka olivat näinä aikoina kasvattaneet hänen pienen omaisuutensa melkeinpä kaksinkertaiseksi.
Marco Brandilla oli syynsä olla matkustamatta kahdesti samaa tietä. Keskellä Cosenzassa vallitsevaa mullistusta ei häntä tosin ollut tunnettu, mikä olikin ymmärrettävää, jokaisella kun oli tarpeeksi huolta omissa asioissaan, välittääkseen täydellä todella muusta kuin tuosta tapahtumasta, joka oli hävittänyt puolen kaupunkia ja uhkasi jokaisella uudella tärähdyksellä samaa kohtaloa vielä pystyynkin jääneelle toiselle puolelle. Marco Brandi läksi siis San Lucidoon, sopi siellä kalastajain kanssa kuljetusmaksusta ja antoi saattaa itsensä sieltä rantoja pitkin Tropeaan.
Tähän kaupunkiin tullessaan hän kuuli yhtaikaa kaksi uutista, joita hän sangen vähän odotti, nimittäin, että mestari Adam oli kuollut ja että Gelsomina oli ollut jo muutaman päivän tätinsä luona. Hän tiedusteli heti tuon arvon naisen asunnon, ja löysi siellä tyttöparan keskellä useita muita ikäisiään tyttöjä, jotka olivat tulleet lohduttamaan häntä, tosin tehden sen niin tavallisin sanoin, että ne vain lisäsivät isäänsä surevan tuskaa, sitä lainkaan rauhoittamatta. Gelsominan suru oli tosiaan suuri, sillä oikullisesta luonteestaan ja kärsimättömyydestään huolimatta hänellä oli hyvä sydän, ja hän rakasti isä-raukkaansa kaikesta sielustaan.
Tuskin hän nyt näki oven avautuvan ja sen kynnykselle ilmestyvän miehen, jota hän rakasti, niin hän heittäytyi heti hänen kaulaansa, tuntien, että nyt oli Jumala lähettänyt hänen luokseen sielun, jolle hän voi tuskansa purkaa, ja hän puhkesi kyyneliin. Seudulla oli levinnyt huhu, että nuori tyttö aikoi naimisiin erään veljensä ystävän kanssa; jokainen tunsi siis tulokkaassa sulhasen, ja kaikki vetäytyivät niin ollen vaistomaisen hienotuntoisuuden vaatimana heidän luotaan pois.
Marco Brandi ei koettanut suinkaan suoranaisesti lohduttaa Gelsominaa; päinvastoin hän puhui hänelle mestari Adamin erinomaisista ominaisuuksista, hänen rakkaudestaan lastaan kohtaan, lyhyesti: kaikesta, mikä suinkin saattoi perinpohjin tytön sydämen sulattaa, ja nuori tyttö tunsikin kyyneleissä, jotka Marco Brandi sai hänet vuodattamaan, ainoan ja oikean helpoituksen, mitä hän surussaan voi toivoa. Sitten, mutta vähitellen, pujahti keskelle kyyneleitä joku rakkauden sanakin, niinkuin auringon säde keskelle myrskyä. Marco Brandi lakkasi valittamasta nykyistä onnettomuutta ja kiinnitti sensijaan toivon tulevaisuuteen; hän puhui onnen suunnitelmista, joita mestari Adam oli tehnyt heidän kanssaan, ja että heidän oli nyt pakko ne toteuttaa, ilman hänen apuaan; ja niin taitavasti hän puhui, että hänen lopulta onnistui vaistomaisella hienoudella, jota ei puolivilliltä vuoristolaiselta olisi saattanut odottaa, poistaa Gelsomina-paran taivasta peittänyt surunpilvi. Tyttö oli alkanut häntä kuunnellen, ja lopetti hänelle vastaten; hän oli nyt alistumisen opastamana tehnyt ensimmäisen askeleen toivoa kohti.
Päivän lopulla levisi kaupungissa merkillinen huhu. Sanottiin, että Fra Bracalone, joka oli kulkenut täältä Balaamin kanssa ohitse tavallisella almumatkallaan naapurikyliin mennäkseen, oli puhunut vihjaillen ja salaperäisin sanoin jostakin ylösnousemuksesta, mikä saattoi käydä perheelle surullisemmaksi kuin itse kuolema. Kun häneltä oli kysytty yksityiskohtia mestari Adamin viimeisistä hetkistä, oli hän vastannut niihin päätään pudistaen kuin ainakin mies, joka ei tahdo sanoa mitään varmaa, mutta joka ei estä toisia otaksumasta mitä tahtovat.
Nämä kaikessa hiljaisuudessa uskotut salaisuudet olivat saapuneet myöskin Gelsominan tädin kuuluviin. Täti, joka ei voinut ymmärtää, mikä olisi sen pahempaa kuin kuolema, tuli tehneeksi veljensätyttärenkin osalliseksi huhuista, joihin ainoastaan kunnon lukkari voi antaa selityksen. Toivo on viimeinen tunne, joka ihmisen sydämessä kuolee; Gelsomina alkoi siis toivoa, voimatta itselleen selvittää, mitä hän oikein toivoi. Tällä hetkellä ilmestyi Fra Bracalone aaseineen kadun kulmaan. Gelsomina aikoi juosta hänen luokseen, täti pidätti häntä. Mutta kun Fra Bracalone kulki oven ohitse, sulki Marco Brandi häneltä tien ja pyysi häntä tulemaan sisään. Lukkari tunsi entisen tuttavansa, jota hän, niinkuin kaikki muutkin, piti korpraali Bombardan ystävänä, ja koska Gelsomina kerran kuitenkin saisi tietää totuuden, niin tahtoi lukkari tytön tietävän sen hänen omasta suustaan, sillä tällä tavalla saisi hän sen kuulla ainakin mahdollisimman hellävaraisessa ja lieventävässä muodossa.
Fra Bracalone oli puhunut totta: uutinen, jonka hän toi, oli pahempi sitäkin, mikä jo tunnettiin. Mestari Adam liittynyt varasjoukkoon, mestari Adam tekeytynyt kuolleeksi jakaakseen rosvojen kanssa valtiolta ryövättyjä rahoja, vieläpä kirkossa, johon hän oli mennyt muka itseään hautauttamaan, se oli seikka, jota ei kukaan sellainen voinut ymmärtää, joka tiesi kuinka pitkää ja työteliästä taistelua maalari oli käynyt köyhyyttä vastaan. Niinpä ei Gelsominakaan jaksanut kestää sielussaan vuorottelevain ristiriitaisten tunteittensa kiivautta, vaan kaatui Fra Bracalonen kertomuksen lopulla pyörtyneenä Marco Brandin syliin.
Marco Brandi oli selväjärkinen mies, joka tiesi kokemuksesta, että naisten pyörtymiset ovat joskus pitkiä, mutta harvoin vaarallisia.. Hän laski niin ollen Gelsominan tädin käsiin, ja vieden Fra Bracalonen viereiseen huoneeseen, pyysi lukkaria kertomaan tapauksen yksityiskohdittain.
Näissä Marco Brandille kyllä uusissa yksityiskohdissa on lukijalle vähän tuntematonta ja kerrottavaa. Arvon lukkari oli, kuten olemme nähneet, lähtenyt mestari Adamin luota hetkellä, jolloin oli huomannut unohtaneensa tärkeimmän osan maalarille antamastaan lupauksesta. Noin kymmenen minuuttia poissa oltuaan hän tuli takaisin kaapua tuoden, mutta kuuli silloin kovaa meteliä kirkossa, jonka hän oli tuokio sitten jättänyt hiljaiseksi kuin hauta. Hän hiipi varpaillaan ovelle, työnsi sen hiljaa raolleen ja näki silloin kuorissa hyvinkin tusinan rosvoja, jotka jakoivat keskenään kultakassaa.
Fra Bracalone, jolla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia saavuttaa mainetta urhoollisuudellaan, ei hetkeäkään aikonut karata yksinään niin vankan joukon kimppuun. Sentähden hän vetäytyi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin ja poistui luostarista ja kiiruhti ilmoittamaan asiasta tuomarille. Tämän kunnioitettavan virkaherran ovella, herran, jolla on niin korkea arvo Kalabrian ja Sisilian kylissä, hän tapasi saman vartioston, joka oli saattanut rahapostia ja joka oli nyt jälleen kokoontunut pakoretkeltään yhteen ja tullut tapaamaan samaa henkilöä kuin lukkarikin, vieläpä samassa tarkoituksessa. Häpeä, että olivat lähteneet pakoon melkein ilman taistelua, pelko, että he saisivat eron virasta, niinkuin heille uskottujen rahain ryöstöstä luonnollisesti voi olla seurauksena, halu yletä arvossa, jos heidän onnistuisi rosvoille kostaa ja saada takaisin rahat, jotka he olivat antaneet itseltään viedä, helppous yllättää varustautumattomat rosvot hetkellä, jolloin nämä sellaista vähimmin odottivat, kaikki tämä palautti sbirreille jälleen heidän rohkeutensa, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin menettäneet. Ja Fra Bracalonen saattamina he tunkeutuivat sitten luostariin juuri samalla hetkellä, jolloin mestari Adam karkoitti koko joukkueen pakoon nousten arkussaan pystyyn ja iskien heihin kauhistavat sanansa: Kiirastuleen tuomitun sielu!
Nyt lukijamme aavistavat lopun; korpraali joukkoineen ei ollutkaan joutunut tekemisiin Paolon ja hänen rosvojensa kanssa, vaan oli tavannut kirkossa enää ainoastaan Matteo-kuoman ja mestari Aadamin. Mutta koska varastetut rahat olivat siellä ja koska mainittujen kunnon naapurien ympärillä oli kaikenlaisia aseita täydessä vireessä, oli selvää, että he olivat syyllisiä, jopa suorastaan ehkä tämän seutua kiusaavan kauhean rosvojoukon päälliköltäkin. Eräät menivät niinkin pitkälle, että ajattelivat Marco Brandin nimen ainoastaan jonkinlaiseksi mestari Adamin ottamaksi sotanimeksi ja ettei maailmassa ollutkaan muuta Marco Brandia kuin kunnianarvoisa maalari.
Niin ollen oli mestari Adam ja Matteo-kuoma viety kylän vankilaan ja todistekappaleet jätetty takavarikkoon tuomarille.
Mikäli Fra Bracalone kertoi tarinaansa, sikäli hälveni verho, joka tähän saakka oli kätkenyt kuulijan silmissä Paolon ja hänen kumppaniensa äkillistä ja odottamatonta kääntymystä. Yksi ainoa seikka jäi hänelle käsittämättömäksi, hänelle, joka tiesi paremmin kuin kukaan muu, että Marco Brandi oli tosiaan olemassa ja että mestari Adam oli viaton, nimittäin, mikä oli ollut syynä tuohon valekuolemaan, josta valekuolleelle oli koitunut niin hirveät seuraukset. Mutta koska Fra Bracalone ei voinut antaa hänelle muita selityksiä kuin ne sangen hämärät tiedot, mitä hänellä itsellään oli, niin sanoi Marco Brandi hyvästit kunnon lukkarille, joka jatkoi Balaamin kanssa matkaansa Nicoteraan, sekä meni itse nuoren tytön huoneeseen.
Gelsomina oli tointunut tainnuksistaan, mutta oli joutunut hirvittävän kuumeen valtaan. Marco Brandi lähestyi rauhattomana hänen vuodettaan; tytön puhe oli lyhyttä, hengitys nopeaa ja hänen silmänsä paloivat; hän tunsi kyllä nuoren miehen vielä, mutta otti hänet kuitenkin vastaan melkeinpä jonkinlaisella kauhulla. Hän näet ajatteli, että tämäkin viimeinen onnettomuus, joka hänen perhettään kohtasi, johtui, kuten kaikki muutkin, Marco Brandista: ilmeni jonkinlainen kovan kohtalon voima, joka lähti tuosta miehestä ja kohdistui hänen sukuunsa, ja se alkoi häntä nyt peloittaa. Ensimmäisen kerran, kun Marco Brandi oli ilmestynyt kylään, hän tuli sinne hävittääkseen maalarin luoton; toisen kerran murskatakseen isän sydämen ja kolmannen kerran riistääkseen häneltä kunnian.
Tällaiset ajatukset olivat muuten johtuneet jo itsensä Marco Brandinkin mieleen, joten hänellä ei nyt ollut suurta vaivaa aavistaa, mikä hänen kihlattunsa kylmenemiseen häntä kohtaan oli oikeastaan syynä. Kuume, joka tyttöä poltti, tuli muuten yhä ja yhä kiivaammaksi ja eräät tajuamattomat sanat, jotka hänen kuivilta huuliltaan pääsivät, ilmaisivat, että hän alkoi jo houraillakin. Marco Brandi tahtoi silloin ottaa tyttöä kädestä, mutta tyttö veti kätensä pois. Sulhanen istui nyt vuoteen päälaudan taakse, niin ettei sairas voinut häntä laisinkaan nähdä, tyttöparka, joka huusi isäänsä yhä kasvavassa kuumehoureessaan, kaikilla tyttärellisen tuskan sydäntävihlovilla sanoilla. Mitä sulhaseen jälleen tulee, näytti tyttö hänet kokonaan unohtaneen, tai jos hän sattumoisin lausuikin hänen nimensä, teki hän sen niin moittivalla äänellä, että Brandin sydäntä särki.
Sulhanen ymmärsi, ettei sellaista taudin tilaa voinut kauan jatkua; heikko ja hermostunut kun Gelsomina oli, tappaisi moinen kuumehoure hänet kolmessa päivässä; ainoa keino saada moinen lakkaamaan oli toimittaa tytön luo hänen isänsä. Marco Brandi ei epäröinyt.
Kuumeen voima heikkeni kuitenkin vähitellen; sanoja syöksyi vähemmin nuoren tytön suusta, heikkous ja lamaannus seurasivat kiihkoa ja hourailua; uni, jota väristykset alinomaa keskeyttivät, otti sairaan helmoihinsa. Marco Brandi käytti tätä tilaisuutta; hän meni pöydän ääreen, joka oli Gelsominan vuoteen vieressä, kirjoitti muutaman rivin paperipalalle, jätti erääseen pieneen lippaaseen rahat ja arvopaperit, jotka oli saanut isältään, ja asetti kirjeensä lippaan päälle. Sitten hän lähestyi hiljaa morsiamensa vuodetta, painoi huulensa hänen huuliinsa, mutisi jäähyväiset, joiden piti olla hänen viimeisensä, ja lähti talosta ilmoittamatta kenellekään lähdöstään.
Kun Gelsomina seuraavana päivänä avasi silmänsä, oli ensimmäinen henkilö, jonka hän näki vuoteensa pääpuolessa, hänen isänsä. Gelsomina kirkaisi, sillä hän luuli, että se oli vielä vain kuumenäkyä. Mutta vanhus sulki hänet syliinsä, ja hänen kyyneleensä ja suudelmansa saivat tytön pian vakuutetuksi, että tämä oli totta. Silloin kysyi Gelsomina häneltä, kuinka isä oli täällä, hän, jonka tytär luuli olevan vankilassa kuolemanrikoksesta syytettynä. Vanhus ei sitä itsekään ymmärtänyt. Kello kahden aikaan aamulla tuomari oli tullut hänen luokseen vankilaan ja ilmoittanut, että hän oli vapaa. Mestari Adamille ei ollut tarvittu sanoa sitä kahta kertaa; hän oli juossut ilmoittamaan tämän hyvän uutisen vanhalle Babilanalle; ja ajatellessaan, miten rauhaton hänen tyttärensä täytyi olla: joko luullen hänen kuolleen tai olevan vankina, oli vanhus lähtenyt heti Tropeaan, jonne hän oli saapunut juuri vähää ennen kuin tytär avasi silmänsä.
Koko jutussa oli jotakin käsittämätöntä, joka pakotti Gelsominan keräämään kaikki sekavat muistot, mitä hänellä oli eilisestä päivästä. Silloin muisti hän hämärästi nähneensä Marco Brandin; sitten hänen muistonsa tuli selvemmäksi ja hän moitti itseään ajatellen, kuinka kylmästi hän oli ottanut Marco Brandin vastaan. Mutta siitä hetkestä lähtien jälleen hän ei muistanut kerrassaan mitään muuta kuin tunnon kuumasta suudelmasta, jonka hän oli aistinut unessaan ja joka oli viipynyt hänen huulillaan. Gelsomina katseli pelästyneenä ympärilleen: Marco Brandi ei ollut enää siellä.
Heti kun hänen isänsä oli tullut takaisin ja pelastunut vaarasta, olivat Gelsominan sydämessä kaikki hellät tunteet rakastettua kohtaan jälleen heränneet. Hän huusi Marco Brandia, mutta Marco Brandi ei vastannut; sen sijaan tuli sisään tytön täti. Ja hän saattoi antaa hänelle edes joitakin tietoja. Marco Brandi oli lähtenyt talosta eilen kello kymmenen illalla, sanomatta tuolle kunnon naiselle, minne hän meni, mutta ilmoittaen hänelle kuitenkin jättävänsä Gelsominalle kirjeen. Ja mestari Adamin ei tosiaan tarvinnut nyt muuta kuin kääntää päätänsä huomatakseen tuon kirjeen lippaan kannella; Gelsomina tempasi sen käteensä ja luki seuraavaa:
"Sinä olet oikeassa, Gelsomina, minä se olen syynä perheesi onnettomuuksiin, minun ne on siis korvattavakin. Ei ole kuin yksi keino viattoman pelastamiseksi, nimittäin antaa syyllinen oikeuden käsiin. Huomenna sinun isäsi on vapaa. Se, mitä olen jättänyt lippaaseen, on isäsi omaa; se on vähäinen vahingonkorvaus omaisuudesta, jonka hän on tähteni kadottanut, ja suruista, joita olen hänelle tuottanut.
Hyvästi! Minä en pyydä sinulta enää rakkautta, mutta minä rukoilen anteeksiantoa.
Marco Brandi."
Mestari Adam avasi lippaan, toivoen, että siinä olisi lisätietoja; mutta hän ei löytänyt siitä muuta kuin ne kaksikymmentätuhatta frangia, jotka Marco Brandi oli saanut isältään.
— Lähtekäämme Nicoteraan, — huudahti Gelsomina nousten vuoteessaan istumaan; — minun täytyy saada nähdä hänet ennenkuin hän kuolee.
Hääpuku
Gelsominan toivomusta, niin pyhä kuin se olikin, ei voitu ottaa huomioon: Nicoteraan tultuaan nuori tyttö ja vanhus saivat kuulla, että vankia pidettiin täydellisesti eristettynä kopissa.
Marco Brandin kiinni saaminen oli sangen tärkeä asia ja hallitukselle sitä mielenkiintoisempi, koska tuo uskalias maantierosvo oli monta kertaa jakanut sen kanssa Sisiliasta tulevat verot; ja Napolin hallitus, niinkuin kaikki hallitukset, vieläpä enemmänkin kuin muut, tahtoo, ettei sen tarvitse nähdä veronalaisten rahain joutuvan ohi määräpaikastaan. Siitä johtui, ettei Marco Brandilla ollut odotettavissa minkäänlaista armoa, jopa lisäksi, että häntä kohdeltiin oikeudenkäynnin aikana paljon ankarammin kuin monta muuta rosvoa, joka oli ollut kyllin varovainen kunnioittaakseen valtion varoja eikä ollut ahdistanut muuta kuin matkustavaisia.
Oikeudenkäynnistä tulikin lyhyt, joskin siihen lie syynä ettei Marco Brandi, uskottomana isänsä tavoille, tehnyt kerrassaan mitään, mitä hänen olisi juttua pitentääkseen pitänyt tehdä: hän tunnusti yhdellä ainoalla kertaa ja mitään varastoon jättämättä kaikki toimittamansa pahat työt, eikä tuomiota tarvinnut odotellakaan: Marco Brandi tuomittiin kuolemaan.
Tämän uutisen kuullessaan joutui Gelsomina, joka ei ollut vielä täydellisesti parantunut entisestäkään taudistaan, moninverroin surkuteltavampaan tilaan kuin ennen. Ensi kerralla hän oli moittinut rakastettuaan siitä, että tämä oli syössyt hänen isänsä perikatoon, ja nyt hän syytti isäänsä rakastettunsa surmaamisesta. Onneton perhe näytti viime aikoina joutuneen suorastaan kirouksen esineeksi, niin se syöksyi tuskasta tuskaan.
Mestari Adamilta jälleen, joka oli tavallisesti niin kekseliäs, olivat tällä kertaa, neuvot loppuneet, eikä hänellä ollut muuta kuin sekoittaa kyyneleitä tyttärensä kyyneleihin. Hän oli kyllä ajatellut lähteä Napoliin, heittäytyä kuninkaan jalkoihin ja muistuttaa hänelle, että hän se oli aikoinaan maalannut Karmelin vuoren Neitsyt Marian kardinaali Ruffon lippuihin. Mutta paitsi sitä, että siitä tapahtumasta oli jo kulunut kolmattakymmentä vuotta, mistä saattoi johtua, että Ferdinand oli sen jo unohtanut, varsinkin jos hänellä oli sellaisia syitä, jotka usein saavat kuninkaat huonomuistisiksi, — paitsi sitä tarvittiin tuollaiseen matkaan ainakin kaksitoista, viisitoista päivää, ja kuolemantuomiohan oli määrätty toteutettavaksi ylihuomenna. Täytyi siis vain odottaa, mitä tuleman piti, ja luottaa Jumalaan.
Marco Brandi oli kuullut tuomionsa tyynin kasvoin, pöyhkeilemättä ja kerskailematta. Siitä saakka kun hän oli päättänyt uhrata henkensä pelastaakseen mestari Adamin, oli hän tiennyt kaikki tästä uhrista koituvat seuraukset ja vähitellen tottunut kuolemanajatukseen. Tuota alistumista, johon yksin hänen rohkeutensakin olisi jo riittänyt, oli helpoittanut vielä eräs julma luulo, sinä yönä saatu, jolloin Gelsomina vaati häneltä takaisin isäänsä, nimittäin, että nuori tyttö ei enää rakastanut häntä. Ja mitä merkitsi hänen elämänsä ilman Gelsominan rakkautta?
Poikaparka ei saattanut, kuten huomaamme, aavistaakaan, että sillä hetkellä, jolloin hän lähti tytön isän puolesta kuolemaan, Gelsomina oli kuolemaisillaan hänen tähtensä. Tyttö oli tehnyt kaikki voitavansa saadakseen nähdä Marco Brandia, mutta se oli häneltä julmasti kielletty. Tuomarit pelkäsivät, että joku vangin ystävä saattaisi hänen luonaan käydessään antaa hänelle jonkun aseen, jonka avulla hän pääsisi oikeutetusta rangaistuksestaan pakoon. He tahtoivat näyttää kansalle varoittavan esimerkin, ja Marco Brandilla oli siis kunnia rangaistuksensa kärsiessään tulla moraalin opettajaksi koko täkäläiselle Kalabrialle, jonka hän oli teoillaan saattanut huonoon maineeseen.
Mestari Adam ei lähtenyt tyttärensä vuoteen pääpuolesta; isäparka oli aina elänyt pelkästään tyttärensä tähden ja näytti nyt riutuvan kuolemaankin hänen kerallaan. Lakkaamatta hän istui siinä, itkien, kun tytär nukkui, ja hymyillen, kun hän heräsi.
Joka toinen päivä toi kunnon Fra Bracalone, josta oli tullut koko talon ystävä, sinne almumatkansa parhaat hedelmät; mutta turhaan Babilana-muori tyhjensi keittiötaitonsa kaikki aarteet valmistaakseen näistä aineista ruokaa, sillä vain hän yksin joutui niitä hiukan maistamaan. Mestari Adam joi ainoastaan silloin tällöin lihaliemen jäännöstä, jossa Gelsomina oli kostuttanut huuliaan, muuta hän ei nauttinut; ja olipa oikein ihme, miten vanhus saattoi elää näin pelkästään isällisen tuskansa ruokkimana ja juottamana.
Gelsomina taas ei ollut entinen lapsi: hänen päähänpistonsa, hänen oikullinen itsepäisyytensä oli kadonnut; hän oli suloinen ja vaikeroiva kuin haavoitettu gaselli, ja hänen isänsä oli tästä alistumisesta huolestuneempi kuin oli ollut hänen epätoivostaan. Tuon tuostakin koetteli Fra Bracalone, joka harjoitteli hiukan tohtoroimistakin, tytön valtimoa; mutta pois kääntyessään hän sitten laksahutti vain surullisesti kieltään, ja pudisti murheissaan päätänsä. Tuo hurskas mies ei muistanut nyt pyhiä kuviaan, ei siunattuja leivoksiaan eikä ihmeitätekevää tupakkaansakaan. Hänellä oli nuo apuneuvonsa ainoastaan suojellakseen vastaisilta taudeilta niitä, jotka voivat hyvin, mutta sairaihin hän ei lähtenyt koettamaan niiden vaikutusta; ja sitäpaitsi hän oli näin hyvien tuttujen kesken liian rehellinen luulotellakseen muka horjumatta uskovansa noihin reliikkeihinsä, joita muut niin hartaasti halusivat ja joita hän heille jakeli niin runsaasti, että jo sen olisi pitänyt saada herkkäuskoiset arvaamaan, kuinka vähän arvoa kunnon lukkari niille itse antoi.
Gelsominalta oli koetettu salata kuolemantuomiota; mutta se oli kuulutettu pitkin kylää rumpua pärryttäen, ja kun Gelsomina kuuli tuon soittimen äänen, joka ei kaikunut muuta kuin juhlatiloissa, kuunteli hän sitä sen tarkkaavammin, koska oli huomannut mestari Adamin koettavan kääntää siitä hänen huomiotaan pois. Tytär ojensi siis kätensä ja painoi sen isän suulle, nousi kyynäräisilleen vuoteessa ja kuuli sitten koko julistuksen, kuuluttajan viimeisiin sanoihin saakka, joissa ilmoitettiin, että tuomio pannaan toimeen huomenna. Silloin hervahti Gelsomina takaisin vuoteeseensa, silmät suljettuina ja hievahtamatta; ja tästä hetkestä lähtien liikkuivat sitten ainoastaan hänen huulensa, ja kokonaisen päivän hän eli jo maannut tällä tavoin, ilmaisten ainoastaan huulten värinällä vielä elävänsä.
Nyt kuuluivat Fra Bracalonen askeleet, joka tuli jälleen tapansa mukaan sairasta katsomaan; Gelsomina kääntyi isänsä puoleen ja pyysi häntä jättämään hänet yksinään lukkarin kanssa.
Mestari Adam ei ollut nyt enää muuta kuin tahdoton kone, ja hitain ja eleettömin liikkein hän nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta; Gelsomina avasi kuumeesta palavat silmänsä ja teki Fra Bracalonelle merkin, että tämä tulisi istumaan hänen viereensä.
— Isä, — sanoi hän Fra Bracalonelle, kun tämä oli täyttänyt hänen toiveensa, — minun täytyy saada hänet nähdä.
— Mutta tiedättehän hyvin, lapseni, — vastasi kunnon lukkari, — että se on mahdotonta, koska hän on täydellisesti eristetty.
— Isä, — jatkoi Gelsomina, — olen kuullut puhuttavan, että kuolemaantuomitut viettävät viimeisen yönsä valaistussa kappelissa.
— Se on totta, — mutisi Fra Bracalone.
— No niin, tänä iltana alkaa viimeinen yö; missä hän sen viettää?
— Luostarin kirkossa.
— Isä, — sanoi Gelsomina, tarttuen lukkarin käsiin sellaisella voimalla, ettei toinen enää ollut luullut moista mahdolliseksi; — sehän on teidän kirkkonne. Te voitte siis viedä minut sinne jostakin ovesta, joka ei ole suljettu. Häntä ei päästetä irti rautarenkaasta, johon hän on kahlehdittu, ja vartijat ovat ääressä. Te jäätte ovelle, josta menemme sisään; teillä ei siis ole mitään pelättävää.
— Mutta mitä te aiotte, rakas lapseni? Moinen kohtaus tekee ainoastaan teidän eronne kahta julmemmaksi.
— Koska hänen täytyy kuolla, isä, niin tahdon, että hän kuolee ainakin minun puolisonani. Minä se hänet surmasin. Minä tahdon saada oikeuden kantaa surua koko lopun ikäni; kaikki muotoseikat oli jo valmistettu, ei ollut enää muuta kuin määrättävä hääpäivä. Jumala on sen nyt määrännyt, ja minä sen hyväksyn.
— Mutta entä isänne? Ja äitinne?
— He seuraavat minua vihkialttarin ääreen.
— Se on mahdotonta.
— Te olette luvannut taivuttaa priorin toimittamaan messun häissämme; en pyydä sitä teiltä enää ilmaiseksi: katsokaa, avatkaa tuo lipas, ja ottakaa siitä, miten paljon haluatte.
— Mutta onko teillä voimaa?… — vastasi Fra Bracalone, kääntämättä edes päätänsä sinne, jonne tyttö viittasi.
— Olkaa huoletta, isä; se on minun asiani.
— No niin, — sanoi kunnon lukkari, — täytyy siis tehdä kuten tahdotte.
Gelsomina otti Fra Bracalonea kädestä ja suuteli sitä.
— Menkää valmistamaan don Gaetanoa asiaan, — sanoi tyttö; — minä ryhdyn häävalmistuksiin.
Fra Bracalone läksi talosta, ja Gelsomina kutsui luokseen isänsä ja äitinsä.
— Minä menen tänä iltana naimisiin Marco Brandin kanssa, — sanoi hän heille; — te seuraatte minua vihkialttarin ääreen, eikö niin, isä, eikö niin, äiti?
Vanhukset luulivat, että tyttö oli tullut hulluksi, ja alkoivat itkeä.
— Ei ole aikaa hukata, sillä minun on valmistettava hääpukuni, — jatkoi Gelsomina silmät kuumeista tulta hehkuen.
— Valkea puku, ei mitään muuta, puku, jota voin käyttää samalla häissäni, ja silloin, kun minut haudataan; kutsukaa tänne Gidsa ja Laura, he auttavat minua ompelussa.
Nämä olivat hänen nuoria ystävättäriään.
Mestari Adam ja Babilana-muori menivät kylälle, toinen noutamaan mainittuja nuoria tyttöjä, toinen ostamaan kangasta, jota Gelsomina tahtoi, kumpikin luullen noudattavansa vain kuumeessa hourivan käskyä, mutta molemmat rakastaen tytärtään liiaksi häneltä mitään kieltääkseen.
Pian tuli mestari Adam takaisin Gidsan ja Lauran seurassa, ja viittä minuuttia myöhemmin toi Babilana kankaan.
— Ystäväni, — sanoi Gelsomina, nousten istualleen vuoteessa, — teidän täytyy auttaa minua, sillä minä tarvitsen uuden puvun tänä iltana.
Nuoret tytöt katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta nyökäyttivät kuitenkin päätään, myöntäen olevansa valmiit tekemään, mitä heidän ystävänsä tahtoi.
Gelsomina otti silloin sakset ja leikkasi itse puvun ja määräsi itse tehtävät tovereilleen, jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan, piti itse osansa, ja he kaikki kolme ryhtyivät työhön.
Sillaikaa kun nuoret tytöt askaroivat, luki mestari Adam vainajainrukouksia.
Illalla puku valmistui.