The Project Gutenberg eBook ofMestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italian rosvoelämästäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italian rosvoelämästäAuthor: Alexandre DumasTranslator: Joel LehtonenRelease date: February 20, 2022 [eBook #67452]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1916Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MESTARI ADAM KALABRIALAINEN: KERTOMUS ITALIAN ROSVOELÄMÄSTÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italian rosvoelämästäAuthor: Alexandre DumasTranslator: Joel LehtonenRelease date: February 20, 2022 [eBook #67452]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1916Credits: Tapio Riikonen
Title: Mestari Adam kalabrialainen: Kertomus Italian rosvoelämästä
Author: Alexandre DumasTranslator: Joel Lehtonen
Author: Alexandre Dumas
Translator: Joel Lehtonen
Release date: February 20, 2022 [eBook #67452]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1916
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MESTARI ADAM KALABRIALAINEN: KERTOMUS ITALIAN ROSVOELÄMÄSTÄ ***
Kertomus Italian rosvoelämästä
Kirj.
Ranskankielestä suomentanut
Joel Lehtonen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.
I. Puhuva madonnankuva.II. Kirjeelliset uutiset.III. Fra Bracalone.IV. Marco Brandi.V. "Komentaja".VI. Rosvo Jumalan armosta.VII. Matteo-kuoman kolme soldoa.VIII. Kreikkalainen myssy.IX. Kiirastuleen tuomittujen sielut..X. Maanjäristys.XI. Uhrautuminen.XII. Hääpuku.XIII. Ehtoollisastiat.
Puhuva madonnankuva
Se on mainio seutu, tuo Kalabria: kesällä siellä paistuu kuin Timbuktussa; talvella siellä jäätyy kuin Pietarissa; ja lopuksi: siellä ei lasketa, kuten muissa maissa, vuosin viisivuotisin väenlaskukausin tai vuosisadoissa, vaan maanjäristyksittäin.
Kuitenkin on vähän kansoja, jotka ovat niin kiintyneitä seutuunsa kuin kalabrialaiset. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että kuori, joka sitä peittää, on kaikkein viehättävimpiä; sen laaksot ovat hedelmälliset kuin puutarhat, sen vuoret puita täynnä kuin metsät; ja silloin tällöin näkee rinteitä vallitsevain kastanjien huippujen takaa kohoavan punertavan vuorenkärjen, lujana kuin graniittitorni, jonka kupeita salama on viiltänyt, mikä seikka saa matkustajan luulemaan, että hän lähestyy jotakin muinaista jättiläisten kylää.
On kyllä totta, että tässä onnellisessa maassa ei voi mihinkään mainittuun hyvään luottaa. Etna ja Vesuvius eivät ole milloinkaan käsittäneet vakavasti Sisilian ja Kalabrian välillä toimitettua eroitusta, joten nuo vanhat ystävykset ovat säilyttäneet sangen usein uudistuvat maanalaiset suhteensa näyttääkseen, että heidän keskenään vallitsee aina mitä parhain ymmärtämys. Siitä johtuu, että joka kerta, kun ne ryhtyvät seurusteluun toistensa kanssa, koko niemimaa hyppää niinkuin raamatun vuoret, ei suinkaan ilosta, vaan kauhusta: silloin laaksot paisuvat vuoriksi, vuoret painuvat laaksoiksi ja kaupungit katoavat johonkin nieluun, joka sulkeutuu heti auettuaan; niin ettei kotka, liidellessään tämän tason yläpuolella, joka liikkuu kuin sitä ympäröivä meri, tunne enää tänään eilistä Kalabriaa.
Yhdessä yössä se muuttaa muotoaan Reggiosta Pestumiin saakka; se onHerramme kaleidoskooppi.
Asumansa maaperän horjuvaisuuden vuoksi ei kalabrialaisilla yleensä ole historiaa, sillä harvoin säilyvät minkään vuosisadan arkistot koskemattomina toiseen; siellä on jopa sellaisiakin yksilöitä, jotka eivät tiedä ikäänsä eivätkä edes nimeään. Se ja se lapsi on pelastunut melkein yksin, niinkuin Mooses, maanmullistuksesta, joka on niellyt kokonaisen kylän; ellei parturi, joka oli kätilönä hänen äitinsä synnyttäessä, tai pappi, joka hänet kastoi, jäänyt eloon, ei hänellä ole mitään neuvoa saada itsestään minkäänlaisia tietoja. Hän kokoilee ehkä sieltä täältä ympäristön asukkailta joitakuita arvailuja ajasta, jolloin hän on syntynyt, ja suvusta, johon hänen pitäisi kuulua, mutta hänen oikea ikänsä lasketaan maanjäristys-päivästä, ja hänen todellinen perheensä on se, johon hänet on otettu kasvatiksi.
Mestari Adam, kertomuksemme sankari, oli elävä esimerkki tästä kuvaamastamme merkillisestä asiaintilasta.
Jos lukijat tahtovat tutustua tuohon kunnioitettavaan henkilöön, jota kohtaan pyydämme nyt saada kiinnittää heidän koko huomionsa, ei heidän tarvitse muuta kuin luoda silmänsä äkkijyrkälle polulle, joka vie Nicoterasta Monteleoneen. He näkevät silloin siellä, elokuun tulisen auringon alla, kulkemassa noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, puettuna samettisiin liiveihin ja polvihousuihin, joiden alkuperäistä väriä on vaikea eroittaa maalikerrostumain alta, jotka ovat peittäneet sen vuorotellen enemmän tai vähemmän leveinä laikkuina. Hänen vyölaukkunsa taskuista pistää esiin puukon asemasta, joka hänen kansalaisillaan on tavallisesti matkassa, rauhallisempia aseita: kaksoiskäärö kaikensuuruisia suteja ja siveltimiä; ja hänen vyönsä kuljettaa pistoolien paikalla valikoidun lajitelman kirkkaita ja kirkuvia värejä, joista alkeelliset kansat pitävät enemmän kuin hillityistä värisoinnuista. Matkapullo, jota hän kantaa olkahihnassa, ei sisällä Liparin tai Catanzaron nektaria, vaan liimavettä, joka auttaa häntä samallaikaa sammuttamaan janonsa raakaa vettä laheammalla aineella ja kiinnittämään punavärinsä ja indigonsa sitä lujemmalla. Ja viimein sauva, jota hän kansallisen karabiinin tapaan kantaa niin peloittavalta näyttävänä aseena olallaan, on ainoastaan viaton karttu, jolle maalarit ovat antaneet kuvaavan nimen: kädennoja.
Tämä mies, joka on ruumiiltaan atleettinen ja käynniltään vielä nopea ja keveä, katseeltaan huoleton ja iloinen, löydettiin heinäkun 21 päivänä v. 1764, alastomana ja itkevänä, neljännespeninkulman päässä täältä, Maidan kylästä, joka oli kadonnut yöllä maan sisään, taloineen ja asukkaineen päivineen, aivan kuin joku noista kirotuista kaupungeista, joita Jumalan viha muinoin kohtasi. Nicoteran talonpojat löysivät hänet tien ravista, voimatta aavistaa, kuinka hän oli sinne joutunut; he ottivat hänet hoitoonsa, ja heiltä hän sai maailman ensimmäisen ristimänimen, luultavastikin hämärän syntyperänsä muistoksi. Jää nyt selitettäväksi, mistä hänelle Oli tullut mestarin nimitys, joka hänen nimeensä liittyi.
Nuoren Adamin, jonka ikä siis alkaa vuoden 1764 onnettomuudesta, — tapahtuma, mikä teki hänet ehkä noin vuoden tai puolitoista nuoremmaksi kuin hän oikeastaan oli, — olivat hänen kasvattivanhempansa määränneet ensin karjaa paimentamaan: luottamustoimi kylläkin, koska villa muodostaa, kuten tiedetään, öljyn ja viinin keralla Kalabrian ainoan rikkauden. Mutta hän oli piankin osoittanut heikkoa kutsumusta paimenelämän iloihin, noihin, joita hänen kansalaisensa Theokritos on niin runollisesti lauluissaan ylistänyt. Sensijaan oli hänellä, kuten Giottolla, vahva taipumus piirtää hiekkaan ihmisten, puiden ja eläinten kuvia, ja jos hänelle olisi avautunut jonkun Cimabuen atelieri, olisi hänestä ehkä tullut suuri maalari. Onnettomasti kyllä puuttui oppilaalta opettaja; opetus ei rientänyt kehittämään hänen luontaisia lahjojaan, ja nuori Adam jäi vain sutaajaksi.
Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa, oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.
Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui tällaisiin huoliin.
Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali oli yrityksensä jättänyt.
Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan: hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.
Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa, nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.
Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten kesken tehdyn sopimuksen mukaan.
Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti, kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä, jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun, joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa. Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä, sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan, ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun epätoivosta autuuteen valitun iloksi.
Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.
Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman almuja.
Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone, noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen, johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.
Mestari Adam ryhtyi työhön aivan kristillisellä hartaudella. Hänen siveltimensä vedoilla madonnan kasvot saivat entisen tuoreutensa, otsa säteikkönsä ja vaatteet värinsä. Koko ajan hänen työskennellessään oli hänen ympärillään piiri uteliaita, joiden herkeämätön tarkkaavaisuus todisti, kuinka tärkeän merkityksen kylä antoi tälle kansallisteokselle, joka sen silmäin edessä valmistui. Ja kun kuva oli viimeistelty, toivotti jokainen onnea maalarille, ja hän vastasi kohteliaisuuksiin täysin taiteellisella vaatimattomuudella, että hänen mielipiteensä oli, samoin kuin hänen kansalaistensakin, että hän oli tehnyt suorastaan mestariteoksensa.
Monteleonen tuomarikin oli puolestaan vastannut alaistensa hätähuutoon, niin että Nicotera saattoi nyt luottaa yhtaikaa sekä maalliseen suojelukseen että hengelliseen.
Kunnon santarmit saapuivat todellakin heti paikalle ja ryhtyivät sotaretkeen, kartoittivat Marco Brandin oivallisesta asemastaan, jossa hän oli täysin valmistautunut asettumaan talvileiriin, hajoittivat hänen joukkonsa ja ajoivat päällikköä niin tarmokkaasti takaa, ettei Marco Brandilla, sbirrien [italialainen kansanimitys santarmeille. Suom.] ja kaupungin välille saarrettuna, ollut aikaa keksiä muuta neuvoa kuin piiloittua kiireesti pieneen kastanjametsään, joka oli juuri mainitun luostaripuutarhan muurin takana. Tuossa tuokiossa oli se metsä, yhtä viisaalla kuin nopeallakin joukkojen liikkeellä ympäröity ja tutkittu pitkin pituuttaan ja sitten taas pitkin leveyttään, mutta se kaikki oli turhaa: Marco Brandi oli kadonnut. Tarkastettiin metsä uudestaan, puu puulta ja pensas pensaalta, mutta etsiskelyt jäivät yhä tuloksettomiksi, vaikka ei kuljettu ainoankaan ruohomättään ohitse sohaisematta siihen pistimen kärkeä.
Saattoi aivan luulla, että noituus tässä piti peliään.
Meni noin viikko, eikä Marco Brandista kuulunut mitään. Mutta koska tunnettiin vaaran läheisyys, lisäsivät santarmit valppauttansa ja väestö hurskauttaan kaksin verroin. Koskaan ei madonnaa ole rukoiltu, hellitty eikä imarreltu niinkuin siellä tuota mestari Adamin madonnaa. Rikkaammat ympäristön emännät olivat tuoneet hänelle korvarenkaansa ja kaulahelmensä, jotka he aikoivat kyllä ottaa häneltä takaisin heti, kun Marco Brandi oli vangittu, mutta lainasivat nyt hänelle siksi aikaa. Lamppu paloi yötä päivää hänen siunattujen jalkainsa juuressa, ja tämän lampun hoito oli uskottu erään hurskaan naisen toimeksi, jota sanottiin Martha-sisareksi ja joka kiersi aina aamuisin talosta taloon kokoomassa öljyä almuksi ja kaatoi illalla luostarissa aamumatkansa tuloksen säilytysastiaan, mikä oli aina täynnä, ettei arvon muijan suinkaan tarvinnut täyttää sitä omalla öljyllään. Päinvastoin: jokainen oli ottanut ilokseen tyrkyttää hänelle hieman almua, pyytäen häneltä paikkaa hänen rukouksissaan; sillä Martha-sisarella oli, kuten olemme sanoneet, pyhyyden tuoksu, joka ulottui seitsemän peninkulman päähän ympäristössä. Kuten pyhä Theresia hän näki näkyjä; joskus hän makasi päivän tai kaksikin vuoteellaan, liikauttamatta itseään, mutta silmät auki ja kasvot väännyksissä: lääkäri sanoi sitä kaatumataudiksi ja Fra Bracalone hurmiotilaksi.
Nyt tapahtui, että Martha-sisar sai juuri tavallisen taudinkohtauksensa eikä ilmestynyt kahteen vuorokauteen madonnan luo suorittamaan totuttua hartaustyötään. Mutta niin suuri on Italiassa kunnioitus kunkin ammattioikeuksia kohtaan, ettei yksikään nainen, olisipa hän ollut hurskaudestaan miten varma tahansa, uskaltanut asettua Martha-sisaren paikalle ja että siis pyhä kuva sai olla kolmeneljännestä tästä ajasta ilman valoa, koska öljy oli palanut loppuun.
Toinen päivä oli päättymäisillään, yö läheni nopeasti ja pimeänä, Ave Maria, — hämärän viimeinen laulu, — oli haipunut taivasta kohti, kadut muuttuivat tyhjiksi, ja paitsi muuatta lapsiparvea, joka leikki madonnankuvan edessä, kiiruhti kukin kotiinsa, kun yhtäkkiä kuului ääni, ikäänkuin pyhän neitsyen kuvan komerosta tullen, selvänä ja syvänä ja kutsui nimeltä erästä pientä pojanvintiötä, joka oli kuvaa lähinnä. Kaikki lapset kääntyivät kummastuneina.
— Paschariello! sanoi sama ääni toisen kerran.
— Mitä tahdotte, madonna? kysyi poika.
— Mene sanomaan Martha-sisarelle, — jatkoi ääni, — että hän on kaksi päivää unohtanut panna öljyä lamppuuni.
Paschariello ei tarvinnut toista sanaa: hän läksi minkä käpälistä pääsi ja saapui kaikkien muitten lasten seuraamana ja huutaen: "ihme, ihme!" hien vallassa, kalpeana ja läähättäen Marthan luo, juuri hetkellä, jolloin tuo hurskas nainen heräsi tajuihinsa, maattuaan neljäkymmentäkahdeksan tuntia tainnuksissa.
Martha-sisar kuuli, mitä poika hänelle sanoi, ja selviten vähitellen entiselleen ja muistaen yhden toisensa jälkeen asioistaan, hän julisti nyt naapurien kuullen, jotka tämä merkillinen uutinen oli tuonut hänen vuoteensa ympärille, että pyhä neitsyt tosiaan oli ilmestynyt hänelle ja lausunut samat sanat, jotka Paschariello hänelle nyt toi. Silloin eivät ihmettä huutaneet pelkästään lapset, vaan koko kylä yhteen ääneen.
Martha-sisar nousi ylös riemuhälinän, huutojen ja laulun kaikuessa ja asteli ihmeitätekevän kuvan luo. Paschariellosta tuli yleisen kunnioituksen esine ja häntä kannettiin riemusaatossa kahden voimakkaan kalabrialaisen olkapäillä. Sitten pysähtyi kulkue, Maria-sisaren pyynnöstä, madonnan kuvan edessä, laulaen Neitsyt Maarian litanioita. Ja sillaikaa kuin Fra Bracalone yhtäällä ja mestari Adam toisaalla kokosivat, tilaisuutta hyväkseen käyttäen, almuja, toinen luostarilleen ja toinen itselleen, lähestyi tuo valittu nainen yksinään kuvaa ja keskusteli muutaman hetken matalalla äänellä sen kanssa. Tämän keskustelun tuloksena, jota kaikki kärsimättömästi odottivat, oli viimein se, että Martha-sisar kääntyi kuulijoihin päin ja julisti madonnan nimessä, että tämä oli hänelle ilmoittanut olevansa mitä syvimmin loukattu Nicoteran asukkaiden heikon uskon vuoksi, koska he olivat luulleet tarvitsevansa turvatakseen itseään Marco Brandin hommilta lisätä pyhän Neitsyen kaikkivaltiaaseen suojelukseen vielä niin maallisen avun kuin ruotu santarmeja on. Madonna kieltäytyi nyt jyrkästi taipumasta moiseen liittoon ja julisti, että väestön on valittava joko hengellinen taikka ajallinen apu; sillä samalla kertaa ei ihminen voi olla santarmien ja Neitsyen puolella. Läsnäolevain oli siis lausuttava ajatuksensa: jos he suosivat santarmeja, ei madonnalla ollut enää asiassa mitään virkkamista, sillä hän ei tahtonut pakottaa omiatuntoja: mutta hän jättäisikin asian yksistään santarmien huoleksi eikä vastaisi mistään. Jos he jälleen suosivat häntä, niin ottaisi hän koko asian huolekseen ja vastaisi siitä, ettei tästä päivästä lukien kolmen vuoden ajalla kuultaisi Marco Brandista mitään.
Ei ollut epäilemistä, kumpi valita. Huuto "eläköön madonna! alas sbirrit!" kaikui vastaukseksi joka taholta, ja santarmiparat, jotka kutsuttiin pois vartiopaikoistaan, missä he olivat valvoneet viikon päivät paremman palkinnon ansaitsevalla rohkeudella ja sitkeydellä, läksivät jo samana yönä Monteleoneen, kansan häväistyshuutojen seuraamina ja monien äänten ehdottaessa, että heitä pitäisi kivittääkin.
Mestari Adamin madonna jäi siis paikan valtiaaksi ja voittajattareksi taistelukentällä. Kiiruhtakaamme hänen kunniakseen sanomaan, ettei hän tehnyt väärää lupausta, sillä tästä hetkestä saakka ei Nicoterassa eikä sen ympäristössä kuultu enempää puhuttavan hirvittävästä Marco Brandista.
Kirjeelliset uutiset
Sillävälin oli huhu tästä ihmeestä levinnyt Reggiosta Cosenzaan saakka, ja se oli kansassa herättänyt suuren uskonnollisen kunnioituksen pyhää kuvaa kohtaan; ympäristön madonnat olivat tosin nekin koettaneet puolestaan näyttää, etteivät he olleet aivan täydellisesti arvottomia saamaan huomiota osakseen; niinpä olivat toiset kohottaneet käsiään, toiset kääntäneet silmiään, toiset taas liikuttaneet huuliaan; mutta yksikään heistä ei ollut puhunut, joten voitto jäi yhä ratkaisevasti Nicoteran madonnalle, ja sitä kohti riensi nyt toivioretkeläisiä kaikilta Kalabrian kulmilta.
Hänen lähistöllään oli kolmena tärkeimpänä henkilönä Paschariello, jonka puoleen hän ensin oli kääntynyt, Martha-sisar, joka oli puhellut hänen kanssaan kasvoista kasvoihin kuten Mooses Herran kanssa, ja viimein mestari Adam, joka oli korjannut kuvan niin loistavalla tavalla, että se, epäilemättäkin iloissaan tällaisesta uudistuksesta, oli tehnyt kerrotun ihmetyön.
Mitä Fra Bracaloneen tulee, hän oli joutunut, kuten huomaamme, koko tässä tapahtumassa täydellisesti syrjään. Se oli tuntunut hänen almujensaannissaankin, ja tämä alennus hänen verotuloissaan oli synnyttänyt hänessä jonkunlaista kaunaa mestari Adamia kohtaan, jonka suosio kansan joukossa nyt hetkeksi painoi hänet varjoon.
On myönnettävä, että näiden kolmen kuuluisan henkilön voitto oli niin täydellinen kuin olla saattaa. Paschariello, joka tähän asti ei ollut saanut kansalaisten puolelta minkäänlaista huomiota osakseen, ellei ota lukuun sitä, että joku kunnon talonpoika toimitti hänen koiruuksistaan tuskastuneena kenkänsä kärjen tai kämmenensä joskus yhteen erään hänen ruumiinosansa kanssa; Paschariello, joka tähän saakka oli juossut Nicoteran kujia verhottuna sellaisiin ryysyihin, että meidän on täytynyt nähdä ne jonkun sisilialaisen kerjäläisen ruumiin peittona käsittääksemme, että on olemassa onnettomia, jotka pukeutuvat pelkkiin reikiin ja riekaleihin, joten luulisi heidän anastaneen pitkän taistelun jälkeen ylleen jonkun jättiläishämähäkin verkon; se Paschariello oli nyt puettu seurakunnan kustannuksella kiireestä kantaan kauneimpaan samettiin, mitä Monteleonesta voitiin löytää, ja asetettu yleisen uteliaisuuden esineeksi eräänlaisille telineille, jotka oli hänelle pystytetty hänen onnensa lähteen, madonnan kuvan eteen. Ja kaikki heittivät hänelle nyt appelsiineja, granaattiomenoita ja kastanjoita, joista hän puolestaan nakkeli kuoret ja kivet takaisin, uskovaisten otellessa niistä keskenään kuin pyhäinjäännöksistä. Paschariello, niin, hän näki nyt kurjuudessa elämisen ja työn asemesta, joihin hän oli syntynyt, aukeavan eteensä ruusunpunaisen tulevaisuuden, ja siihen hän heittäytyi huolettomana ja ylpeänä, varmana siitä, että hän tämän kirkollisen olemassaolonsa jälkeen saavuttaisi ennemmin tai myöhemmin myöskin ikuisen pyhimyksen arvon.
Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleisessä kiitollisuuden jaossa. Suosio, jota hän näytti nauttivan madonnan puolelta, oli vaientanut täydellisesti eräät hejaavat huhut, joita ilkeämieliset ja uskottomat monta kertaa olivat koettaneet hänestä levittää: oli menty niinkin pitkälle, että oli väitetty tällä mainiolla naisella olevan joitakin liikesuhteita rosvojoukon kanssa, jota Marco Brandin isä muinoin oli johtanut, — arvoisa vanhus, joka nyt oli vetäytynyt Cosenzaan ja vietti siellä loput aikaansa yleisen kunnioituksen esineenä.
Kerromme myöhemmin, kuinka ja missä olosuhteissa tämä kunnon toimimies jätti uransa, jolla hänen poikansa häntä sitten kunnialla seurasi; mutta tällä hetkellä emme tahdo poiketa aiheestamme, vaan palaamme Marthaan, jonka maine nyt vihdoinkin oli voittanut kaikki nuo huhut, armon avulla, jota madonna oli hänelle osoittanut valitessaan hänet valamaan öljyä lamppuunsa; ja olipa hänellä ja madonnalla nyt yhteinenkin etuoikeus hoitaa joitakin erikoistautia sairastavia, ja juuri hänen puoleensa käännyttiin näitä toisen luokan ihmeitä toivottaessa.
Mitä mestari Adamiin tulee, hän oli saavuttanut korkeimman kunniankukkulan mitä kukaan taiteilija voi toivoa. Sitten kun hän oli tehnyt puhuvan madonnan, ei ollut ainoatakaan kirkkoa, köyhintäkään, joka ei olisi tahtonut itselleen samannäköistä; niinpä olikin mestari Adam noteerannut neitsyensä kymmeneen hopeakolikkoon kappaleelta, ja vaikka hinta oli näin valtava, ei hän kuitenkaan ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksia, joita tuli. Tästä oli tuloksena huomattava parannus taiteilija-paran pikku taloudessa, mistä seikasta hän oli onnellinen etenkin tyttärensä vuoksi, jota hän rakasti koko tunteittensa voimalla. Eikä Gelsomina lähtenytkään nyt enää koskaan kotoaan kuin puvussa niin komeassa, että itse madonna olisi voinut sitä kadehtia, ja se seikka herätti aina pahennusta Fra Bracalonessa, joka ei unohtanut koskaan sanoa, milloin vain siihen tilaisuuden sai, että tämä päättyisi pahoin, ja että paholainen olisi sangen tyhmä, ellei hän käyttäisi hyväkseen ruumiin ylpeyttä toimittaakseen sielun ikuiseen kadotukseen.
Fra Bracalonen ennustukset eivät kauan jääneetkään ainakaan osaksi toteutumatta. Ihmeen maine oli levinnyt aina Napoliin ja Palermoon saakka; koko kahden Sisilian kuningaskunnassa ei puhuttu enää muusta kuin toivioretkestä Nicoteran madonnan luo, joten hallitus, nähdessään millaiset määrät passeja pyydettiin Monteleoneen, alkoi epäillä, ettei pelkkä hurskaus ollut ainoana syynä niin yleiseen väen muuttoon. Eikä todellakaan mennyt kauan, kun jo huomattiin, että carbonarit [eräs italialaisten vallankumouksellinen liitto. Suom.] olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, ja että kymmenestä-, kahdestatoista tuhannesta passista, jotka oli annettu Kalabrian matkaa varten, oli yli kolmetuhatta sellaisten olioiden pyytämiä, jotka kuuluivat kuningaskunnan erilaisiin salapuolueisiin. Oli vuosi 1817; Eurooppa näytti pyrkivän vallankumouksiin. Ferdinand, joka oli vaivoin pelastunut maanpaosta, ei halunnut lainkaan sinne palata; hän lähetti kolmetuhatta miestä Monteleoneen ja kolmetuhatta Tropeaan; sitten, osuakseen pahan juureen, hän panetti Paschariellon kasvatuslaitokseen, pakotti Martha-sisaren menemään luostariin ja lähetti madonnalle suoranaisen määräyksen olla tekemättä enää ihmeitä hänen luvattaan.
Nicoteran asukkaiden suureksi hämmästykseksi madonna totteli, vieläpä ihmeempi seikka: poliisi, jonka into on selittää kaikkein selittämättömimpiä asioita, väitti Martha-sisaren tunnustaneen ripillä luostarin esimiehelle uudistaneensa pojan joukkueen kanssa samat suhteet, joissa hän oli ennen ollut isän rosvojoukkoon; joten näyttää siltä, ellei ole jumalatonta moista uskoa, että Marco Brandi, kun häntä ajettiin takaa, niinkuin olemme nähneet, ja hän oli pakotettu heittäytymään tuohon metsikköön, oli kiivennyt sitä reunustavan muurin ylitse ja piiloutunut luostarin puutarhaan, josta kukaan ei ollut tullut häntä etsineeksi. Tämän seikan mahtoi Martha-sisar tietää, ja hän lähestyi nyt, ottaen tekosyyksi öljyn kaatamisen lamppuun, joka ilta madonnaa ja toimitti pimeän suojassa ja muuriin kaivetusta reiästä ruokavaroja rosvolle, joka ei voinut paeta vuoristoon niin kauan kuin vartioita oli asetettu kaikkialle. Mutta kun Martha-sisar oli sairastunut, loppuivat ruokavarat yhtäkkiä. Marco Brandi oli ollut kaksi päivää kärsivällinen, mutta sen ajan kuluttua hän alkoi pelätä pelastuneensa hirsipuusta ainoastaan kuollakseen nälkään ja oli siis päättänyt kutsua Martha-sisarta apuun madonnan nimessä, jonka lamppuun sisar oli unohtanut kaataa öljyä kahden kokonaisen kuolettavan vuorokauden kuluessa. Olemme nähneet, miten sattuma auttoi, että Martha-sisar voi totella madonnan kutsua ja miten madonna sitten oli tämän hurskaan naisen suun kautta ilmaissut vastenmielisyyden, joka neitsyt Maarian tunteena ei ketään kummastuttanut, sillä ovathan santarmit saaneet Italiassa, niinkuin Ranskassakin, kansanomaisen haukkumanimen "Jeesuksen piiskurit".
Tätä kertomusta ei kuitenkaan uskottu, koska poliisi oli sen kertonut ja koska ei milloinkaan uskota sitä, mitä poliisi kertoo; mutta miten väärä tuo tarina lienee ollutkin, sai se siitä huolimatta totisen vääryyden aikaan madonnaa kohtaan. Tämä vääryys kohdistui luonnollisesti myöskin mestari Adamiin, hänen vakinaiseen maalariinsa. Kuvan eteen oli asetettu vartija erikoisella ohjeella hajoittaa kaikki kokoukset, joihin otti osaa enemmän kuin kolme henkeä. Nyt ei auttanut muu kuin sanoa jäähyväiset almuille! Ja luostaritkin, jotka pelkäsivät joutuvansa viranomaisten epäluulon alaisiksi, lakkauttivat nyt lisäksi tilauksensa; mestari Adam sai alentaa madonniensa hintaa kuinka paljon tahansa, alennuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin että se työnsi hänet entistäänkin enemmän pois muodista. Ja niinpä kunnon taiteilija, koska hän ei ollut menestyksensä päivinä pitänyt enempää huolta vastaisuudestaan kuin heinäsirkka, piankin huomasi itsensä yhtä köyhäksi kuin muinoin, lukkarin suureksi mielihyväksi, tuon Fra Bracalonen, joka, kuten kerroimme, oli jo ennustanut tätä onnettomuutta.
Jos mestari Adam olisi ollut yksinäinen mies, olisi hän ottanut vastaan tämän onnenkäänteen taiteilijan huolettomuudella ja filosofin rauhallisuudella, mutta hänellä oli vaimo, poika ja tytär. Tosin huoletti häntä sangen vähän tuo vaimo, mainioin olento, mitä olla saattaa: joka lauselman elävä kaiku, mikä hänen edessään lausuttiin, viimeisten sanain ainainen toistaja. Mestari Adam ei ollut kunnon Babilanalle velkaa muuta kuin seuraamisen myötä- ja vastoinkäymisessä, ja tämän velvollisuutensa hän täytti uskollisella hartaudella, niinkuin oli alttarin ääressä luvannut, joten vaimoparalla ei ollut mitään sanomista, eikä hän sanonutkaan mitään.
Poika jälleen oli tuntenut jo aivan nuorena suurta kutsumusta kuninkaan palvelukseen. Niin ollen hän oli pestautunut jalkasoturiksi tykkiväkeen, ja vietettyään lippujen alla kahdeksan vuotta, jolloin hänen älynsä oli pysynyt sopusoinnussa hänen innostuksensa kanssa, hän oli saavuttanut korpraalin korkean arvon ja muuttanut sitten sukunimensä, joka oli niin rauhallinen, peloittavampaan ja ilmeikkäämpään nimeen: Bombarda.
Siltä taholta ei mestari Adamilla siis ollut mitään huolta jälkeläisyydestään, se kukoisti kunniakkaasti kasarmin suojassa ja kanuunansavussa, hallituksen ruokkimana ja vaatettamana, joka piti sitä Messinassa varusväessä, vaatimatta korvaukseksi sille antamastaan kolmesta soldosta [3 soldoa: 15 penniä "vanhaa rahaa". Suom.] päivässä muuta kuin vastausta ja soveliasta asua aamu- ja iltahuudossa ja joutohetkillä muutamia kunnon sapeliniskuja roistoille, jotka maleksivat kaupungin ympärillä, suosituksella antaa lyöntejä enemmän kuin voi ja saada niin vähän kuin mahdollista: tämä viimemainittu varovaisuus ei iskijän nahan, vaan sitä verhoavan univormun vuoksi.
Mutta Gelsomina, hänen rakkahin tyttärensä, hänen madonniensa perikuva, jolle hän haaveksi taiteilijaunelmissaan kaikki maailman rikkaudet ja kaikki taivaan autuudet! Gelsomina, joka oli lyhyen hetken maistanut juovuttavaa elämää, mitä ihminen himoitsee silloin kun ei sitä omista, ja suree sitten kun on sen kadottanut; Gelsomina, tuo haaveellinen, itsepäinen, oikullinen lapsi: mitä tulisi hänestä ilman kultaisia solkia ja helmisiä korvarenkaita ja korahi-kaulanauhoja, jotka olivat ikäänkuin hänen ylpeytensä leipänä?… Ja häneltä ennen muita mestari Adam kätkikin köyhyyttään; hän pelkäsi, tuo hellä isärukka, ettei hänen tyttärensä vain pitäisi rikoksena hänen köyhyyttään. Mutta mikä suru hänen sieluaan kalvoikin, jos Gelsomina häntä vain kutsui, hän saapui kasvot onnesta hohtaen, pelkäämättä muuta kuin yhtä ainoaa seikkaa, nimittäin sitä, että tytär pyytäisi häneltä jotakin esinettä, jota hän ei voisi hänelle antaa… Voi aavistaa, minkä surun se päivä hänelle tuottaisi, jolloin tytär pyytäisi häneltä leipää.
Taiteilijaparka olikin nyt joutunut tähän kauhistavaan ajankohtaan. Saman päivän aamuna, jolloin olemme kohdanneet hänet Nicoterasta Monteleoneen vievällä tiellä, oli Gelsomina noussut vuoteesta mitä liikuttavimman sisarellisen tunteen vallassa. Oli kauan siitä, kun oli saatu uutisia korpraali Bombardasta, ja oikusta, jollaiset Gelsominalle olivat niin ominaisia, oli hän tahtonut saada niitä. Tuskin hän oli ilmaissut toivonsa ja uskonsa, että Monteleonessa voi olla kirje, sekä halunsa tietää, mitä tuossa kirjeessä luki, niin oli mestari Adam suudellut häntä otsalle, antanut vaimolleen ne viisi, kuusi soldoa, mitkä hänellä oli enää jäljellä, vaimon käytettäväksi parhaansa mukaan päivällisen hankintaan, ja oli sitten lähtenyt matkaan tyhjin vatsoin, onnellisena, että hänen Ninansa oli lausunut vain toivomuksen, joka ei maksanut täyttyäkseen enempää kuin nelisen penikulmaa jalkaisin taivallusta.
Mestari Adam oli, meidän kertoessamme nämä yksityiskohdat hänen menneestä elämästään, kulkenut niin uutterasti, että saapui jo Monteleoneen ja nousi ylös mäkisiä katuja, jotka johtivat postikonttorille. Tultuaan jonkun askeleen päähän tuosta talosta, jota etsimään hän oli niin kaukaa kävellyt, hän pysähtyi, otti toiseen käteen kreikkalaisen myssynsä, raapaisi toisella kaljua otsaansa ja näytti painuvan syviin mietteisiin. Se, joka ei tuntenut mestari Adamin raha-asiain tilaa, olisi saattanut luulla kunnioitettavan taiteilijan pysähtyneen siihen ihailemaan haltioissaan tuon merkillisen rakennuksen omituista arkkitehtuuria.
Tosiaankin postikonttori muistutti jotakuta tuollaista enkelien ihmeellisellä tavalla siirtämää taloa kuten esimerkiksi Notre-Dame-de-Lorettea; aivan kuin ripustettuna taivaaseen messinkilangoista eikä kiinnitettynä maahan kivijuurilla, se oli pitänyt puolensa kaikkia maanjäristyksiä vastaan, mitä oli sattunut sen perustamisesta saakka. Kaksikymmentä kertaa, keskellä muun kaupungin suonenvetoisia väänteitä, se oli värähtänyt kuin kuolemaisillaan; kaksikymmentä kertaa hirmumyrsky oli ravistellut sitä perustuksesta tasakattoon asti kuin ajelehtivaa laivaa, ja joka kerta sen horjuvat kerrokset olivat asettuneet jälleen paikoilleen, sen ammottavat halkeamat jälleen sulkeutuneet, sen vulkaaninen kuume sammunut, ja se oli jäänyt, tosin ontuvana ja kyssänä, paikalleen, mutta ainakin pystyyn keskelle ympäröiviä raunioita. Vedenpaisumuksessa se olisi kai kellunut pinnalla kuin Noakin arkki; Gomorrassa se olisi ollut palamaton, ja varman olettamuksen mukaan se mahtoi olla vakuutettu jo viimeistä päivääkin vastaan ja aikoi kumota täydellisesti ilmestyskirjan ennustukset.
Seistyään hetken syventyneenä epämääräiseen katseluun, josta huomasi, että mestari Adam katseli mitään näkemättä, valaisi neron säde taiteilijan otsaa, iloinen liekki vilahti hänen silmissään ja halveksivan ylimielisyyden hymyily värähdytti hänen huuliaan. Hän kohotti päätään kuin ainakin mies, joka tuntee, että maailma on voimakkaan ja ovelan osuutta; ja astellen eteenpäin pyöritellen kreikkalaista myssyään sormensa päässä hän meni nyt nojailemaan kaksin käsin aitaukseen, joka ympäröi kuvaamaamme rakennusta. Hän seisoi tuokion tässä odottelua ilmaisevassa asennossa, kunnes muuan virkailija käänsi päätään häneen päin, nosti silmälasinsa otsalle ja kysyi häneltä happamella äänellä, mitä hänellä oli asiaa.
— Eikö teillä olisi postitoimistoon osoitettua kirjettä? vastasi metisellä äänellä hän, jolle kysymys oli tehty. — Kirjettä Messinasta mestari Adamille, taidemaalarille Nicoterasta.
— Tässä on, — vastasi virkamies etsittyään hetkisen ja ojentaen vanhukselle pyydetyn esineen.
— Ettekö tahtoisi sitä minulle lukea, hyvä herra? — jatkoi mestari Adam ihmeellisen hyvänsävyisesti; — sillä täytyy olla oppinut mies kuin te ymmärtääkseen moisia variksenvarpaita.
— Mielelläni, kunnon mies, — vastasi virkailija, joka alkoi nyt tuntea puhuteltavassaan Kalabrian Michelangelon. — Se on varmaan pojaltanne Bombardalta —
— Justiinsa! hyvä Jumala, niin, niin, se rakas lapsi! hän käyttelee paremmin tykkisutia kuin kynää, ja koska näköni alkaa jo heiketä, niin minulta menee tavallisesti hukkaan puolet siitä, mitä hän minulle kirjoittaa.
— Mutta käsiala ei ole lainkaan huono tykkimiehen työksi, — lausui kohtelias virkailija arvokkaalla äänellä ja silmälasinsa laskien; — ja minä luen sen teille aivan kuin painettua. Hm! Kuunnelkaa nyt. Hm, hm!
Mestari Adam teki merkin, ettei häneltä mene hukkaan sanaakaan.
"Rakas isä,…" sanoi virkailija.
— Niin, niin, hän on nöyrä ja kuuliainen lapsi, — keskeytti mestariAdam.
Lukija teki myöntävän merkin ja jatkoi:
"Rakas isä, me olemme saaneet täällä nauttia niin mainiosta maanjäristyksestä, että jos Jumala olisi suvainnut sen kestää vielä ainoastaan viisi minuuttia lisää, me olisimme paraikaa taivaassa, josta taivas meitä varjelkoon! Minä olen taistellut kuin leijona Messinan rosvoja vastaan, jotka eivät ole meidän kauniin Kalabriamme rosvojen veroisia, ja minä hakkasin kaksi niistä kappaleiksi en ennemmin enkä myöhemmin kuin eilen. Ja myöskin olen saanut lopullisesti lomaa kuudeksi viikoksi. Minä toivon voivani viettää ne kohta teidän seurassanne; odottakaa siis minua joka tapauksessa, vaikkette tätä kirjettä saisikaan, ja varatkaa minulle siunauksenne ja muutamia niitä Palman viikunoita, joista tiedätte minun niin paljon pitävän.
Uskollinen poikanne,
korpraali Bombarda."
— Kiitos, hyvä herra, — sanoi mestari Adam; — sitä vain tahdoinkin tietää; minä tulen noutamaan kirjeen, kun saan rahaa.
Ja samassa hän jätti kaiteen, jota vastaan hän oli seissyt kun naulattuna koko ajan, kun kirjettä oli luettu, pisti myssyn päähänsä, käännähti kantapäillään ja hävisi lähimmän kadunkulman taakse.
Fra Bracalone
Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin. Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi.
Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin, jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan, olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.
— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria; ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten hyvällä ruokahalulla syömme illallista!
Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.
Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja, toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.
Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken, mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.
Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".
Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin. Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.
— No, mestari Adam, — sanoi hän, — mitä siinä tehdään? Uneksitaan kai jostakin taulun aiheesta, eikö niin, kunnon mies?
— Oh, ei! vastasi maalari parka; — minulla on kuuma, olen väsynyt, ja istuin tähän vähän levähtämään.
— Tuo on kuitenkin kaunis seinä, mestari, — jatkoi lukkari osoittaen hänelle muuria, jota vasten maalari nojaili; — jokin madonna sopisi mainiosti siihen.
Taiteilija huokasi.
— Niin, minä ymmärrän, — jatkoi Fra Bracalone; — ajat muuttuvat, eikö niin, eivätkä madonnat tee enää ihmeitä? Ah, hyvä Luoja, jos olisitte elänyt kuten minä madonnien parissa, niin tietäisitte, millaisia he ovat. Tänään tulee, huomenna menee. Tarvitaan filosofiaa, kunnon ystävä.
— Teidän on helppo sanoa, — mutisi vanhus; — te olette tänään syönyt aamiaisen ja syötte illallistakin, tiedän mä!
— Jumaliste, — vastasi Fra Bracalone kaikkein isällisimmin naamoin, — minä en ole mikään suuri maalari, minä en tavoittele maailman kunniaa; minä uskallan vain itseni jumalallisen kaitselmuksen huomaan, ja luulisin kiusaavani sitä tekemällä kätten töitä. Minä en ole muuta kuin paljas lukkari, ja tuossa on aasini, joka ei ole kuin paljas aasi; mutta ei minulta eikä aasiltanikaan ole koskaan puuttunut mitään, kiitos olkoon autuaan pyhän Fransiskuksen, joka meitä suojelee. Me olemme nyt tyhjillä kumpainenkin; mutta jos olisitte tunnin päästä tässä, näkisitte meidän kulkevan ohitse, minulla haarapussi pulleana, hänellä korit täynnä tavaraa. Piraus nuuskaa, mestari Adam.
Fra Bracalone veti taskustaan nuuskarasian ja tarjosi vanhukselle, joka pudisti päätään, samalla sekä kiitokseksi että kieltäen.
— Olette väärässä, mestari, — jatkoi fransiskaani nuuskien sormiensa välissä pitämäänsä hyppysellistä. — Tällä tupakalla on ihmeelliset ominaisuudet: se parantaa päänsäryn, hälventää suonista pahat höyryt ja karkoittaa surulliset ajatukset.
— Te hukkaatte vain aikaanne kehumalla kaikenlääkettänne, — keskeytti vanhus jyrkästi; — minulla ei ole mitään almua teille antaa enkä ota ilmaiseksi mitään vastaan.
— Jälleen nöyryytys, jonka lasken pyhän Fransiskuksen jalkain juureen, — vastasi Fra Bracalone kohottaen hurskaasti silmänsä taivasta kohti. — Hyvästi, veljeni! Jumala antakoon teille kärsivällisyyttä niinkuin on minulle antanut nöyryyttä.
Näin sanoen Fra Bracalone laksahutti kieltään. Heti kohta hänen aasinsa lähti liikkeelle, ja hän itse aasinsa perästä.
Mestari Adam näki hänen loittonevan, kateuden sekaisin halveksumisen tuntein, sillä Fra Bracalone oli puhunut hänelle päästä päähän silkkaa totta.
Arvoisa lukkari oli jäänyt yksin priorin kanssa jäljelle kokonaisesta fransiskaani-veljeskunnasta, joka oli hajoitettu ja hävitetty vuonna 1809 sotien aikana. Heidänkin oli ollut pakko pysyä siihen aikaan piilossa, ja vasta sitten kun Ferdinand palasi toisen kerran Napoliin ja Joakim oli kukistunut, olivat nämä kaksi kunnon henkilöä tavanneet toisensa, panneet tuumansa tukkoon ja ottaneet jälleen haltuunsa kaksi luostarin parasta huonetta, joissa he nyt elivät täydellisesti kristillisen veljeyden suhteissa. Oli niitäkin, jotka väittivät, että Don Gaetano, kirkon hierarkian pilkaksi, tosin oli priori, mutta että Fra Bracalone oli oikeastaan luostarissa isäntänä. Kuitenkaan eivät mitkään julkiset teot tukeneet tätä merkillistä väitöstä eikä kukaan voinut sanoa, vaikkei se tosin olisi ketään kummastuttanutkaan, nähneensä isä Gaetanoa kertaakaan soittamassa kelloa eikä Fra Bracalonea lukemassa rukouksia. Täytyy siis lykätä sellaiset puheet kansanomaisten huhujen joukkoon, jotka eivät ansaitse historioitsijan puolelta uskomista eivätkä edes huomiota.
Oleellisesti totta oli kaikessa edellämainitussa se, että Fra Bracalone, liittämättä lainkaan toiveitaan, kuten mestari Adam, tämän maailman kunniaan, siis johonkin vaihtuvaan ja katoavaan, oli valinnut sensijaan, niinkuin nyt tiedämme, erään niin lujan ja hyvämaineisen suojeluspyhimyksen, ettei maallinen vallankumous saata sitä taivaastaan karkoittaa. Siitä oli tuloksena, että silloin kuin Nicoteran madonna oli kadottanut luottonsa, Pyhä Fransiskus oli omansa täydellisesti säilyttänyt, eikä kunnon Fra Bracalone huomannut minkäänlaista arvonalennusta uskovaisten hartaudessa. Päinvastoin: Assisin erakon palvelijain luku oli saanut vielä lisääkin rekryyttejä madonnan luopioista, sillä tuolla uskonhaluisella kansalla täytyy aina olla jotakin, jota se uskoo ja palvelee, ja se on tyytyväinen ja onnellinen ainoastaan silloin kun se voi uskoa ja palvella.
Ja niinpä näyttikin Fra Bracalonen kiertely kylillä paremminkin kruununmiehen matkalta veroja kantamassa kuin almuja kerjäävän munkin kululta. Hän lähti, samoin kuin nyt olemme nähneet, joka toinen päivä luostarista, hän ja hänen aasinsa, hänellä haarapussi tyhjänä, aasilla korit onttoina; teki kierroksensa läheisillä kauppatoreilla ja kantoi siellä kymmenyksensä kaikesta: kaloista, siipikarjasta, vihanneksista, hedelmistä, leivästä ja viinistä. Koko hänen temppunsa oli lähestyä kauppiasta ja lausua manauksena nämä kaksi sakramentillisen tehoavaa sanaa: "San Francesco". Tuskin oli kauppias ne kuullut, niin hän nousi nopeasti ylös, nosti kätensä hatunreunaan kuin venäläinen sotamies nähdessään upseerin kulkevan ohitse, ja antoi Fra Bracalonen valita kauppatavaroistaan mieleisen kappaleen. Ainoastaan mitä tuli vaihteleviin ruokatavaroihin eli niihin, joiden hinta muuttuu vuodenajan mukaan, kuten esimerkiksi kalain ja lintujen, oli kauppias nähnyt viisaimmaksi ilmoittaa Fra Bracalonelle päivän hinnat. Hän siis vastasi sanoihin: "San Francesco" yhä liikkumatta ja käsi hatun reunassa: "Kaksitoista soldoa" tai: "viisitoista soldoa naula". Silloin lukkari toimi ilmoituksen mukaan ja oli hienotuntoinen ja säästeliäs eikä ottanut muuta kuin pienen kalan tai viallisen hedelmän.
Siten hän säilytti edelleen tuon tavanomaisen oikeutensa, jonka suuremmat vaatimukset hänen puoleltaan olisivat muuttaneet väärinkäytökseksi; ja sitäpaitsi hän antoi aina jotakin ottamastaan korvaukseksi: milloin se oli pyhän Fransiskuksen kuva stigmaatteja saamassa, milloin tuollainen kuuden frangin hopeakolikon kokoinen ja muodoltaan rinkelimäinen leivos, jollaisia sanotaan nimellä "taraliini", milloin taas hyppysellinen tuota kuuluisaa nuuskaa, jota hän oli tarjonnut mestari Adamillekin ja josta yksi ainoa annos riitti parantamaan päänsäryn, hävittämään pahat nesteet ja takaamaan onnellisen synnytyksen. Täydellinen ymmärtämys, perustuen toiselta puolen luottamukseen ja toiselta hienotuntoisuuteen, vallitsi siis Fra Bracalonen ja seudun talonpoikain välillä; ja ainoa seikka, josta nämä joskus häntä moittivat, oli se, ettei hän säälinyt aasiaan, ei silloin, kun lastasi sen korit ylen täyteen, enempää kuin silloinkaan, kun pani sen kaulaan vielä haarapussinsakin, jota hänen olisi pitänyt itse kantaa olallaan.
Fra Bracalone ei siis ollut suinkaan liioitellut sanoessaan mestari Adamille, että jos tämä odottaisi ainoastaan tunnin, näkisi hän hänen tulevan takaisin haarapussit pulleina ja korit täynnä.
Fra Bracalone jatkoi, kuten olemme kertoneet, matkaansa; mutta sanat, joita hän oli mennessään lausunut mestari Adamille, eivät langenneet tienoheen. Tuo valkea seinä, joka näytti vasituisesti tehdyltä hänen sivellintään varten, ja tuo aasi, joka tulisi takaisin elintarpeilla kuormattuna, olivat herättäneet mestari Adamin sielussa luoma-innon ja hänen vatsassaan nälän. Kuitenkin viipyi vanhus vielä hetken ajatuksissaan, mutta ei enää masentuneena. Hän mietti jotakin suurta sommitelmaa, siitä ei epäilystäkään, ja hänen kätensä, jolla hän viilsi ilmaa halki ja pyöreissä piirroissa, kuvasi jo tyhjyyteen näkymättömän luonnoksen, joka kuvastelihe paraikaa hänen aivoissaan. Tuokion tätä pantomimia näyteltyään mestari Adam kohotti otsansa ja kääntyi päin muuria: hänen taulunsa oli nyt sommiteltu, ei ollut jäljellä muuta kuin työn suoritus.
Silloin mestari Adam päästi irti matkapullonsa, veti taskustaan esiin siveltimiä ja värejä, ja astui hetkeksi piirustin kädessä taaksepäin, mitatakseen yhdellä silmäyksellä työn vaatiman tilan; sitten hän meni nopeasti seinän luo ja alkoi siihen rohkeasti luonnoksen, joka kymmenen minuutin päästä oli kokonaan valmis ja tehty tarpeellisen täydellisellä tavalla, jottei voinut epäillä, mitä aihetta freskon piti esittää.
Se oli kiirastuleen tuomittu sielu, mutta tämän eroitti yleisistä sieluista eräistä erikoisista ja yksilöllisistä pikku seikoista. Tämä oli puettu fransiskaanin asuun, mikä seikka todisti, että ruumis, jota se aikoinaan oli elähyttänyt, oli kuulunut tuohon veljeskuntaan. Ja tulen nuoleskellessa sitä polviin saakka sen oli pakko kumartaa hartiansa kaksoiskorin kuorman alla, minkä päällä oli vielä haarapussi, jopa paholaisen sälyttämä, jonka naama oli ihmiskasvojen ja aasin pään välimuoto. Se oli tuollainen Danten ja Orcagnan suuntainen sommitelma, puolittain groteski ja puolittain hirvittävä, ja sen tarkoituksesta oli mahdoton erehtyä, sillä se vihjasi ainoaan todellakin perusteltuun vikaan, josta, kuten olemme jo sanoneet, Fra Bracalonea voi syyttää, nimittäin armottomuudesta eläinrukkaa kohtaan, jota hän hurskaasti sanoi toverikseen, mutta kohteli oikeastaan orjanaan.
Mestari Adam oli ryhtynyt työhön miehen lailla, jolla ei ole hetkeäkään aikaa kadottaa, ja hän jatkoi sitä vauhdilla ja innolla, josta saattoi ennustaa, että se vähemmässä kuin kahdessa tunnissa olisi valmis. Fresko-periaatteita noudattaen ei hän koskettanut siveltimellä koskaan kahta kertaa samaa paikkaa, vaan teki yhdellä sivalluksella jokaisen aikomansa liekinkielen, vaatekappaleen ja iholäikän. Siinä näkyi aivan michelangelolainen kosketuksen varmuus; ja kuva lähenikin kunniakkaasti loppuaan, kun Fra Bracalone tuli aasinsa kanssa näkyviin tien käänteessä.
Lukkarin ennustus oli pilkusta pilkkuun toteutunut; aasi oli kuormattu niin, että se oikein taipui kannettavansa alla, ja Fra Bracalone seurasi sitä iloisen näköisenä ja kiihoitti ilman tunnonvaivoja okaisella kepillä sen hiljentynyttä kulkua. Mestari Adam oli huomannut heidät hetkellä, jolloin he olivat tulleet näkyviin tien kulmassa; mutta hän ei ollut heitä näkevinään, vaan jatkoi työtään päätänsä kääntämättä, kuullen vain kellon kalkatuksesta heidän lähestymisensä. Sikäli kuin he lähenivät, mestari Adam antoi intonsa kiihtyä. Vihdoin hopeinen ääni vaikeni, seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitten katkaisi tämän hiljaisuuden kummastuksesta ja vihasta vapiseva ääni, joka kysyi taiteilijan selän takaa:
— Mutta mitä te teette, mestari Adam?
— Ah, ah! tekö siellä, Fra Bracalone, — vastasi vanhus kääntymättä. — Kas niin, näette, että olen noudattanut neuvoanne; minä en ole tahtonut mennä näin kauniin seinän ohitse käyttämättä yksinoikeuttani, joka sallii minun maalata kiirastuleen tuomittuja viiden peninkulman piirissä täältä. Jos tahdotte odottaa hetkisen, minulla ei ole enää tekemättä muuta kuin sielun pää; sitten se on valmis ja me lähdemme täältä yhdessä.
Tosiaan: henkilöltä puuttui enää vain huppupäähine, jonka soikion sisässä oli ainoastaan tyhjä paikka kasvojen valmistamisen varalta. Ja mestari Adam alkoikin nyt, vaihtaen siveltimen piirtimeen, luonnostella yhä kasvavalla nopeudella ja melkein hurjalla varmuudella onnettoman silmiä ja nenää ja partaa. Sitten hän vaihtoi samalla ketteryydellä piirtimen siveltimeen, ja tehden taitavan ja nopean sekoituksen osasta sinooperia ja kolmesta espanjanvalkeaa, johon hän lisäsi kuudennentoista osan umbraa, hän pisti ensimmäisen läikän kasvoihin. Fra Bracalone näki, ettei hänellä ollut aikaa hukata.
— Ahaa! mestari Adam, — sanoi hän toisen kerran äänellä, jossa viha tuntui jo pääsevän voitolle kummastuksesta; — minun kuvaanihan te teette.
— Niinkö arvelette? sanoi huolettomasti taiteilija, antaen siveltimen kärjellä uhrinsa kasvoille yhden niitä neronkosketuksia, jotka ovat suurten taiteilijain salaisuus.
— Kuinka? Että niinkö arvelen! huudahti Fra Bracalone tarttuen mestarin käsivarteen, keskeyttääkseen vielä jos mahdollista työn. — Vielä enempääkin kuin arvelen: minä olen siitä varma.
— Te erehdytte, — sanoi mestari Adam, vetäen kätensä irti ja koettaen ryhtyä jälleen toimeen.
— Oh, minä en erehdy, — jatkoi Fra Bracalone, vallaten jälleen tuon rikollisen käden; — minä erehdyn niin vähän, että jos aasi-parkani osaisi puhua, se varmaan tuntisi isäntänsä.
Aasi alkoi silloin hinkua.
— Kas niin, — jatkoi lukkari, — siinä näette, mitä sanoin.
— Hyvä, sen parempi! vastasi mestari Adam, tehden ponnistuksen, joka palautti vangitun jäsenen jälleen hänen omakseen; — minulle ei ole koskaan myönnetty taitoa tehdä yhdennäköistä, ja ennen muita olette te sen kieltänyt, Fra Bracalone: siinä näette, miten nero vastaa ja kostaa.
— Mutta tuota, — jatkoi lukkari tullen yhä rauhattomammaksi, — mitä tarkoitusta varten te tuota teette, mestari Adam?
— Erästä aineellista tarkoitusta varten, tunnustan, — vastasi taiteilija. — En ansaitse enää mitään polttamalla kuolleita; minä tahdon tästä lähin poltella eläviä, se tuottaa minulle ehkä jotakin. Älkää muuten olko millännekään, Fra Bracalone; sillä voisinhan sen sijaan, että sijoitan nyt teidät kiirastuleen, panna teidät helvettiin, ja kun sinne olisitte joutunut, senhän tiedätte, ei olisi messuja eikä almuja, jotka voisivat teidät sieltä päästää.
— Se on totta, — vastasi lukkari, joka tunsi kohta puheen koko vankan pohjan, joten asema alkoi näyttää hänestä paremmalta kuin hän ensin oli voinut luulla. — No niin, hyvä ystäväni, katsotaanhan, eikö olisi neuvoa asian järjestämiseen.
— Kyllä hyvinkin, — vastasi taiteilija, — ja minä olen varma, että te kahden viikon kuluttua tästä päivästä pääsette taivaaseen. Teistä pitävät ympäristön talonpojat liiaksi jättääkseen teidät pitkäksi aikaa näin julmaan asemaan; ettehän sitä epäile, luullakseni?
Näin sanoen väänsi mestari Adam yhdellä ainoalla siveltimen vedolla uhrinsa suun sellaiseksi, ettei ollut epäilystäkään hänen kärsimyksensä ankaruudesta. Fra Bracalone vavahti silloin kiireestä kantaan ja näytti kokevan todellisuudessa kaiken tuon kidutuksen, josta hän näki kuvitellun esityksen edessään.
— En, tosiaan en epäile sitä, — sanoi lukkari-parka hetken vaitiolon jälkeen; — mutta luuletteko, että he antavat minulle, nähtyään minut kiirastulessa ja minut sieltä pelastettuaan, yhtä suuren arvon ja kunnioituksen kuin ennen? Vastatkaapas siihen, omantuntonne mukaan.
— Joutavia, — vastasi mestari Adam pyöräyttäen siveltimen kärjellä kyyneleen kidutetun sielun vääristyneelle poskelle:
— Kukaan täällä maailmassa ei ole varma onnestaan, veliseni, ja itse paavikin, avatessaan taivaan portteja toisille, on pakotettu, kun kysymys tulee hänestä itsestään, jättämään avaimet seuraajalleen. Muuten: minä lyhennän koettelemuksenne aikaa mikäli mahdollista, ja huomenna minä alan koota almuja.
— Mutta turvautumatta toisiin, — uskalsi Fra Bracalone ehdottaa nöyrällä äänellä, — emmekö voisi keskenämme järjestää tätä asiaa?
— Se tuntuu minusta sangen vaikealta, vastasi vanhus päätään pudistaen; — sieluja ei saada pois kiirastulesta muuta kuin messujen ja almujen voimalla.
— Mitä messuihin tulee, minä otan ne huolekseni, — vastasi lukkari, joka mielihyväkseen näki asian kirkastuvan: — minä soitan kelloja ja priori lukee rukoukset vanhasta tottumuksesta, tiedustamatta kenen puolesta.
— Jää vielä kysymys almuista, joista minun tulee saada osani, —jatkoi mestari Adam. — Ja muuan veljeskuntanne sääntö kieltää teitä,Fra Bracalone, mitään myymästä tai ostamasta kullalla tai hopealla.Näette siis, että asiaa on sangen vaikea korjata.
— Kuinka niin? jatkoi lukkari, yhtä vilkkaana vastauksessaan kuin vihollinen hyökkäyksessään; — me emme tosin voi käydä kauppaa hopealla emmekä kullalla, se on totta; mutta me voimme sensijaan antaa jotakin muuta paljon arvokkaampaa.
— No hyvä, katsokaammepa, mitä se on? sanoi mestari Adam keskeyttäen nyt ensimmäisen kerran työnsä.
— Teillä on kaunis tytär.
— Minun Gelsominani? Se on varma, minusta on hän Herran enkeli.
— Hän on naimaiässä?
— Hän tulee seitsentoistavuotiaaksi pyhänä Maarianpäivänä.
— Me luemme hänen häämessunsa ilmaiseksi.
— Tämä on jo jotakin; mutta se ei vielä riitä.
— Teillä on poika sotilaana.
— Korpraalina nimittäin.
— Ei kuulu asiaan: kysymys ei ole arvoasteista, vaan itse ammatista. Toimessa, jota hän harjoittaa, hän on suuressa vaarassa menettää sielunsa, koska hän lie useamminkin odotettu kapakkaan kuin kirkkoon.
— Ohoi, olette oikeassa, siitä asiasta olen sangen rauhaton.
— No hyvä, me annamme hänelle anteita, jotka säilyttävät hänet ainaisessa armon tilassa.
— Tämä on houkuttelevaa; entä sitten?
— Te ette ole enää nuori, mestari Adam.
— Olen viidenkuudetta, melkein.
— Se on ikä, jolloin en enää voi toivoa suurta ajan pitennystä.
— Ihmisten päivät ovat etukäteen Luojan lukemat.
— Se on tietty; te voitte kuolla milloin hyvänsä.
— Entä sitten?
— Minä hautaan teidät siunatussa kaavussa, sytytän kuusi vahakynttilää paarinne ympärille ja valvon ruumiinne ääressä itse, työ, jota en tee kenellekään muulle.
— Tämä viimeinen tarjoomus ratkaisee päätökseni, — sanoi mestari Adam, jaksamatta muka enää vastustaa noita ihmeellisiä ehdotuksia, joita hänelle oli tehty. — Mutta koska sen sijaan, että olisin mennyt hakemaan ruoka-aineita, kuten vaimoni minua pyysi, olen huvitellut täällä tekemällä muuriin tämän maalauksen, ja kun nyt on jo liian myöhäistä korjata sitä vikaani, niin ehkä annatte minulle kaupantekijäisiksi puolet aasinne kuormasta.
— Siitä ei kiistaa! huudahti lukkari vilkkaasti, hurmaantuneena päästen kiirastulesta niin hyvillä ehdoilla; — ja te saatte itse valita kaikkein kauneimmat ja parhaimmat tavarat, mitä minulla on.
— Se on sovittu? sanoi mestari Adam ja ojensi kätensä Fra Bracalonelle.
— Ottakaa koko kuorma! huusi Fra Bracalone haltioissaan.
— Menkäämme, sanoi mestari Adam ja pyyhki huoaten pois freskonsa, josta oli jo kolme neljännestä valmiina. — Taas yksi mestarityö mennyttä! Mutta tyttäreni saa illallista!