Helen Rayner oli ollut länteen päin kiitävässä junassa hyvinkin jo neljäkolmatta tuntia, ennenkuin hän teki levottomuutta herättävän huomion.
Sisarensa Bon kanssa, joka oli varhaiskypsä kuusitoistavuotias tyttönen, oli Helen lähtenyt St. Josephista rakkaille omaisilleen sanomiensa jäähyväisten katkeroittamin mielin, mutta kumminkin lumottuna ja elävin aavistuksin Kaukaisen lännen omituisesta elämästä. Kaikilla heikäläisillä oli oikea uranaukaisijaluonne; vaihtelevaisuuden, toiminnan ja seikkailujen jano oli hänellä verissä. Velvollisuus leskeksi joutunutta äitiä kohtaan, jolla oli suuri perhe hoidettavanaan, oli pakottanut Helenin hyväksymään tämän rikkaan enon tarjouksen. Hän oli opettanut koulussa ja ohjannut pieniä veljiään ja sisariaan ja auttanut muutenkin voimainsa mukaan. Ja nyt, vaikka vanhojen rakkaiden siteiden katkominen tuntuikin raskaalta, houkutteli tämä tilaisuus kumminkin vastustamattomasti. Hänen unelmiensa rukouksiin oli vastattu. Hyvän onnen tuominen omaisilleen, tuon pienen, kauniin ja vallattoman sisaren hoitaminen, noiden keltaisten, likaisten ja meluisten kylien vaihtaminen suureen, aaltoilevaan ja rajattomaan tasankoon, eläminen tuollaisessa ihmeellisessä talossa, jonka hän jonakin kauniina päivänä saa sitten kokonaan omakseen, hevosia, karjaa, lampaita, erämaata ja vuoria, puita, puroja ja villejä kukkia kohtaan tuntemansa syvän, vaistomaisen ja kehittymättömän rakkauden täyttyminen olivat aina olleet hänen intohimoisen ikävänsä kaipauksia, jotka nyt jollakin ihmeellisellä haltijatarmaisella tavalla näyttivät toteutuvan.
Huomio, että Harve Riggs oli myöskin junassa, oli kolaus näille onnellisille aavistuksille ja täydellinen sairaaksi tekevä kylmä suihku hänen lämpimille ja läheisille unelmilleen. Hänen läsnäolonsa voi merkitä ainoastaan yhtä asiaa: että Riggs oli seurannut häntä. Riggs oli ollut pahin monista vaikeista koettelemuksista St. Josephissa. Hänellä oli jonkunlainen vaikutusvalta tahi oikeus äitiin, joka hyväksyi hänen tarjouksensa mennä naimisiin Helenin kanssa. Hän ei ollut ollenkaan puoleensavetävä, ei hyvä, ei toimelias eikä mitään sellaista, joka kiinnitti Helenin mieltä, vaan pöyhkeilevä ja tepasteleva seikkailija eikä mikään todellinen Lännen asukas, vaikka hän käyttikin pitkää tukkaa ja ylpeili revolverillaan ja huonomaineisuudellaan. Helen oli aina epäillyt noita monia taisteluita, joissa Riggs sanoi olleensa mukana, ja sitäkin, ettei Riggs ollut tarpeeksi rohkea ollakseen paha siinä merkityksessä kuin Lännen miehet ovat pahoja. Mutta vilahdus hänestä junan seisoessa La Juntan asemalla, kun Riggs selvästi vakoili häntä koettaen pysyä piilossa, varoitti Heleniä ja antoi hänelle uuden tehtävän ratkaistavaksi.
Tämä huomio masensi hänen mielensä. Eläminen ei näyttänyt muodostuvankaan paljaaksi ruusuilla kulkemiseksi tuolla uudessa Lännen kodissa. Riggs tulee seuraamaan häntä, ellei hän voi tulla hänen mukanaan, ja saavuttaakseen tarkoituksensa on hän valmis vaikka mihin. Helen säpsähti todetessaan joutuneensa oman onnensa nojaan, tunsi lamauttavaa rohkeuden puutetta, yksinäisyyttä ja avuttomuutta. Mutta hänen ylpeä luonteensa karkoitti pian nämä tunteet. Tilaisuus koputti hänen oveensa ja hän aikoi käyttää sitä hyödykseen. Hän ei olisi ollutkaan Al Auchinclossin sisarentytär, jos hän olisi epäröinyt. Ja kun ylpeys muuttui todelliseksi vihaksi, olisi hän voinut nauraa ivallisesti Harve Riggsille ja tämän suunnitelmille, vaikka ne olisivat olleet millaiset tahansa. Helen päätti kerta kaikkiaan olla pelkäämättä häntä. Kun hän oli lähtenyt St. Josephista, oli hän suhtautunut Länteen sykkivin sydämin ja varmoin päätöksin tulla tuon Lännen arvoiseksi. Tuohon kaukaiseen maahan oli perustettava koteja, eno Al oli kirjoittanut niin, ja kotien perustamisessa olivat naiset tarpeen. Hän aikoi kehittyä yhdeksi noista naisista ja kasvattaa sisarestaan toisen samanlaisen. Ja ajatellen, että hän tietää varmasti mitä hän sanoo Riggsille, kun tämä ennemmin tahi myöhemmin lähestyy häntä, karkoitti Helen hänet mielestään.
Kun juna oli liikkeessä, voi Helen katsella noita aina muuttuvia maisemia, semminkin kun hänen ei silloin ollut pakko pitää huolta Bosta, kuten asemilla. Hän tarkasteli haaveillen mäntymetsiä, punaisia kallioisia uomia ja noita hämäriä jylhiä vuoria.
Hän näki auringon laskevan Uuden Meksikon hämärästi näkyvien harjanteiden taakse. Se muodosti sellaisen ihanan kullanvärisen loiston taivaalle, että se oli yhtä outo hänelle kuin hänen mielessään liikkuvat oudot tunteetkin, nuo lumoavat ja jälleen haihtuvat. Bon riemu ei ollut niin hiljaista, ja samalla kun aurinko laski ja väriloisto himmeni, pyysi hän Heleniä yhtä innokkaasti avaamaan suuren eväskorin, jonka he olivat ottaneet mukaansa.
He istuivat vastakkain vaunun päässä, ja naulakoilla, eväskori ylimpänä, olivat heidän matkatavaransa, jotka sisälsivät tyttöjen koko maallisen omaisuuden. Siinä oli nyt todellakin paljon enemmän kuin he olivat milloinkaan omistaneet, sillä heidän äitinsä huolehtiessaan heistä ja halutessaan, että he näyttäisivät sieviltä rikkaan enonkin mielestä, oli tuhlannut rahaa ja aikaa valmistaessaan heille kauniita ja käytännöllisiä pukuja.
Tytöt istuivat vierekkäin tuo suuri kori polvillaan ja söivät katsellessaan noita jylhiä ja tummia vuoria. Juna jatkoi hitaasti matkaansa ilmeisesti halki seudun, jossa rata alituisesti mutkitteli. Jokainen tuossa täpötäynnä olevassa vaunussa oli syventynyt nauttimaan illallistaan. Ellei Helenin huomio olisi niin kokonaan ollut kiintynyt tuohon suurenmoiseen villiin vuoristoon, olisi hän tuntenut enemmän mielenkiintoa matkatovereitaan kohtaan. Hän huomasi kyllä heidät ja tarkasteli huvitettuna ja miettiväisesti vaunussa olevia miehiä, naisia ja muutamia lapsia, noita keskiluokan ihmisiä, jotka, ollen köyhiä ja toivorikkaita, matkustivat nyt Uuteen länteen perustamaan koteja. Tuollainen oli suurenmoista ja kaunista, mutta se aiheutti kumminkin lyhytaikaista ja selittämätöntä surua, sillä junan ikkunoista katsottuna näytti tuo metsien ja kallioiden muodostama maailma niiden välissä olevine laajoine ja hedelmättömine aukeamineen sanomattoman yksinäiseltä, villiltä ja kuolleelta. Kuinka loppumattomilta nuo etäisyydet tuntuivatkaan. Tuntikausiin, junan kiitäessä peninkulman toisensa perään eteenpäin, ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei telttaa eikä intiaanien majaa. Tämän kauniin maan pituus ja laveus olivat hämmästyttävät. Ja Helen, joka rakasti liriseviä puroja ja virtaavia jokia, ei huomannut vettä ollenkaan.
Sitten kietoi pimeys tuon hitaasti ohitse kiitävän maiseman vaippaansa, kylmä yötuuli rupesi puhaltamaan ikkunoista ja valkoiset tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Sisarukset ristivät kätensä, painoivat päänsä yhteen ja rupesivat nukkumaan raskaan vaipan alla.
Varhain seuraavana aamuna, kun tytöt jälleen kaivoivat nähtävästi pohjattoman korinsa aarteita esille, pysähtyi juna Las Vegasissa.
"Voi, katsohan!" huudahti Bo hurmaantuneena. "Lehmänpaimenia! Ah, Nell, katsohan nyt!"
Helen katsoi nauraen ensin sisareensa huomaten, miten suloinen tämä todellakin oli. Bo oli pienikasvuinen, täynnä pursuavaa elämäniloa. Hänellä oli kastanjanruskea tukka ja tummansiniset silmät, jotka loistivat veitikkamaisesti ja vetivät puoleensa kuin magneetit.
Karkeasti kyhätyllä asemasillalla oli rautatieläisiä, meksikolaisia ja ryhmä vetelehtiviä lehmänpaimenia. Nämä olivat pitkiä, laihoja ja vääräsäärisiä miehiä, joilla oli nuoret rehelliset kasvot ja tarkkaavaiset silmät. Erittäinkin muudan heistä oli puoleensavetävä komeine ruumiineen, punaisenruskeine kasvoineen ja kirkkaanpunaisine huivineen, heiluvine revolvereineen ja suurine, pitkine ja käyrine kannuksineen. Hän kai huomasi Bon ihailevan katseen, koska hän sanomatta sanaakaan tovereilleen maleksi ikkunaa kohti, jossa tytöt istuivat. Hän käveli merkillisesti, melkeinpä niin omituisesti kuin ei hän olisi tottunut sellaiseen. Pitkät kannukset kilisivät sointuvasti. Hän nosti hattuaan ja seisahtui huolettomasti hymyillen, ollen tyyni ja rauhallinen. Heleniä hän miellytti ensi näkemältä, ja kun hän kääntyi katsomaan, millaisen vaikutuksen mies oli tehnyt Bohun, huomasi hän tuon nuoren neidin tuijottavan mieheen jäykkänä pelosta.
"Hyvää huomenta", sanoi paimen venytellen ja hymyillen hyväntuulisesti."Mihin olette te matkalla?"
Hänen äänensä kaiku ja tuo suora ja lystillinen sydämellisyys miellyttivät Heleniä uutuudellaan.
"Matkustamme aluksi Magdalenaan ja sieltä sitten postivaunuissaValkoisille vuorille", vastasi Helen.
Paimenen tarkkaavaisiin ja rauhallisiin silmiin ilmestyi hämmästynyt ilme.
"Siellä on apacheja, neiti. Olen todellakin suruissani, sillä nuo seudut eivät sovi ollenkaan teikäläisille. Ette suinkaan ole mormoneja?"
"Emme. Olemme Al Auchinclossin sisarentyttäriä", vastasi Helen.
"Vai niin. Olen käynyt Magdalenassa ja kuullut puhuttavan Alista.Menette luultavasti kyläilemään hänen luokseen?"
"Hänen talostaan on tuleva vastainen kotimme."
"Suurenmoista, sillä täällä Lännessä tarvitaan tyttöjä. Niin, olen kuullut Alista. Hän on muudan vanha arizonalainen karjankasvattaja, joka on asettunut asumaan tuonne lammasmaahan. Sellainen on taantumusta. Arvailen nyt, että jos sattuisin tulemaan sinnepäin ja kysyisin häneltä työtä, niin mahtaisinko sellaista saada?"
Hänen tyyni hymynsä oli tarttuvaa ja hänen tarkoituksensa oli selvä kuin kristallikirkas vesi. Katse, jonka hän oli kiinnittänyt Bohun, miellytti jollakin tavoin Heleniä. Parin viimeisen vuoden kuluessa, jolloin Bo oli vain kaunistumistaan kaunistunut, oli hän ollut ihailevien katseiden magneetti. Tuon paimenenkin silmissä oli samassa sekä kunnioittava että ihaileva ja huvitettu ilme. Se ei todellakaan mennyt hukkaan, kun Bosta oli kysymys.
"Enoni mainitsi kerran kirjeessään, ettei hänellä milloinkaan ole tarpeeksi miehiä kartanon hoitamiseen", vastasi Helen hymyillen.
"Tulen varmasti sinne. Vannon, että matkani olisikin nyt kaikissa tapauksissa suuntautunut sinnepäin."
Hän tuntui niin lyhytsanaiselta, tyyneltä ja miellyttävältä, ettei hänen puheeseensa voitu oikein suhtautua vakavasti, mutta kumminkin Helenin terävä huomiokyky totesi hänessä olevan rohkeutta, jotakin tuollaista, joka oli samalla kertaa sekä nopeaa että valpasta. Hänen viimeiset sanansa olivat yhtä selvät kuin hänen Bohun suuntaamansa hellä katsekin.
Helenin luonteessa oli vallaton piirre, joka, vaikka hän voikin sen hillitä, joskus kumminkin sai vallan, ja Bo, joka nyt kerran itsepäisessä elämässään oli joutunut sanattomaksi, tarjosi nyt sopivan tilaisuuden.
"Ehkä pieni sisareni suostuu puhumaan puolestanne eno Alille", sanoi Helen. Juuri silloin juna liikahti ja lähti hitaasti liikkeelle. Paimen astui pari pitkää askelta sen rinnalla, jolloin hänen kuumenneet poikamaiset kasvonsa olivat melkein ikkunan tasalla. Hänen silmänsä, jotka nyt näyttivät ujoilta ja hieman toivovilta, mutta kumminkin rohkeilta, olivat yhä kiintyneet Bohun.
"Hyvästi — lemmittyni!" hän huudahti.
Sitten hän pysähtyi häviten näkyvistä.
"Kas niin!" huudahti Helen katuvaisesti puoleksi suruissaan, puoleksi iloissaan. "Millainen nopeasti toimiva nuorimies hän olikaan."
Bo oli punastunut kauniisti.
"Nell, eikö hän ollutkin suurenmoinen?" huudahti hän loistavin silmin.
"En voi juuri sanoa häntä sellaiseksikaan, mutta miellyttävä hän kumminkin oli", vastasi Helen hyvillään, ettei Bo ollutkaan suuttunut häneen.
Oli aivan selvää, että Bo tukahdutti hillittömän halunsa nojautua ulos ikkunasta ja heiluttaa kättään. Hän tirkisti kumminkin ulos suureksi pettymyksekseen.
"Luuletko hänen saapuvan eno Alin luo?" kysyi Bo.
"Tyttöseni, hän laski vain leikkiä."
"Nell, lyön vaikka vetoa, että hän saapuu! Ah, miten ihanaa siitä tuleekaan. Alan pitää noista paimenista. He eivät ole ollenkaan tuon Harve Riggsin näköisiä, joka ahdisti sinua niin."
Helen huokaisi muistaessaan tuon vastenmielisen kosijansa ja senkinvuoksi, että Bon tulevaisuus vaikutti jo salaperäisesti lapseen. Helenin oli oltava samalla kertaa tuon tarkkaavaisen ja oikullisen tytön sekä äiti että suojelija.
Kerran kiinnitti junailija tyttöjen huomion muutamaan viheriään ja jyrkkään kalliohuippuun. Mies sanoi sitä Nälänhuipuksi ja kertoi heille, että intiaanit olivat kerran maailmassa pakottaneet espanjalaisia peräytymään sinne ja näännyttäneet heidät sitten nälkään. Bo kuunteli hyvin tarkkaavaisesti ja katseli sen jälkeen seutua tarkemmin kuin milloinkaan ennen kysyen aina jotakin ohitsekulkevalta junailijalta. Meksikolaisten tiilirakennukset huvittivat häntä ja kun juna saapui intiaanein alueelle, jossa kylät olivat lähellä rataa ja jossa kirkasvärisiin pukuihin pukeutuneet intiaanit ratsastelivat villeillä hevosillaan, oli hän aivan riemuissaan.
"Mutta nuo intiaanithan ovat rauhallisia!" huudahti hän kerran pahoittelevasti.
"Olkaamme kiitollisia siitä Jumalalle, tyttöseni. Haluaisitko nähdä vihamielisiä intiaaneja?" kysyi Helen.
"Haluaisin varmasti", kuului suora vastaus.
"Olen hyvin pahoillani, etten sittenkin jättänyt sinua äidin luo."
"Nell, älä ollenkaan uskottelekaan minulle sellaista."
He saapuivat Albuquerqueiin puolenpäivän tienoissa, ja tämä merkityksellinen asema, jossa heidän oli vaihdettava junaa, oli ollut matkan ensimmäinen pelätty paikka. Ja se näyttikin todella suurenmoiselta liikekeskukselta, täynnä kun se oli lörpötteleviä meksikolaisia, maleksivia, punakasvoisia, hurjannäköisiä paimenia ja makailevia intiaaneja. Tuossa sekamelskassa olisi Helenin ollut melkein mahdoton säilyttää tyyneytensä, koska hänen oli pidettävä huolta Bosta, kannettava kaikki matkatarpeet ja etsittävä tuo toinen juna, ellei tuo ystävällinen jarrumies, joka oli auttanut heitä ennenkin, olisi auttanut heitä pääsemään entisestä junasta toiseen — palvelus josta Helen oli hänelle hyvin kiitollinen.
"Albuquerque on huono paikka", sanoi jarrumies. "Teidän on parasta pysyä vaunussanne ja pidättäytyä katselemasta ikkunoista. Onnea vain matkallenne!"
Vaunussa oli vain muutamia muita matkustajia, meksikolaisia, jotka olivat sijoittuneet sen toiseen päähän. Tässä sivuradan junassa oli vain yksi matkustaja- ja yksi matkatavaravaunu, jotka oli kiinnitetty tavaravaunujen perään. Helen sanoi itselleen jotenkin julmasti, että hän pian on saapa selville, ovatko hänen Harve Riggsiin kohdistamansa epäluulot oikeutettuja. Jos tämä aikoi matkustaa Magdalenaan tänään, oli hänen matkustettava tässä junassa. Pian Bo, joka ei välittänyt kiellosta, pisti päänsä ikkunasta. Hänen silmänsä aukenivat suuriksi hämmästyksestä samoin kuin suukin.
"Nell, tuolla on Riggs!" hän kuiskasi. "Hän on tulossa tähän junaan."
"Bo, näin hänet jo eilen", vastasi Helen vakavasti
"Hän siis seuraa sinua, tuo — tuo —"
"Bo, älä kiihdytä mieltäsi. Emme ole nyt kotona, ja senvuoksi on meidän suhtauduttava asioihin levollisesti. Viis siitä, vaikka Riggs onkin seurannut minua. Pidän; hänet kyllä aisoissa."
"Ah! Etkö aio siis puhutella häntä etkä olla missään tekemisissä hänen kanssaan?"
"En, ellei minun ole pakko."
Vaunuun tuli nyt enemmän matkustajia, tomuisia, omituisia ja rääsyisiä miehiä, ja muutamia kovakasvoisia, köyhästi pukeutuneita, työn uuvuttamia vaimoja ja muutamia muita meksikolaisia. Hätiköiden ja puhuen äänekkäästi istuutuivat he paikoilleen.
Sitten näki Helen Harve Riggsin tulevan vaunuun suuri kantamus mukanaan. Hän oli keskikokoinen, tumma ja silmiinpistävä mies, jolla oli pitkät viikset ja hiukset. Hänen pukunsa oli vaikuttava, hänellä kun oli yllään musta pitkätakki, mustat housut, joiden lahkeiden suut oli pistetty pitkävartisiin teräväkärkisiin kenkiin, kirjailtu liivi, liehuva kaulahuivi ja musta hattu. Hänen vyönsä ja revolverinsa olivat silmiinpistävät. Oli kuvaavaa, että muut matkustajat nähtyään hänet tekivät huomautuksiaan.
Kun hän oli asettanut matkatavaransa hyllyille, näytti hän suoristautuvan, ja kääntyen nopeasti lähestyi hän tyttöjen valtaamaa penkkiä. Saavuttuaan sen luo istuutui hän vastakkaisen penkin käsipuulle ja katsoi harkitusti Heleniin. Hänellä oli vaaleat tirkistelevät silmät, joiden ilme oli kova ja rauhaton. Suu oli raaka ja julkea. Helen ei ollut milloinkaan tavannut häntä muualla kuin kotonaan ja senvuoksi jäykistyttikin tämä eroavaisuus hänen sydäntään.
"Halloo, Nell!" hän sanoi. "Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne minut?"
"En ollenkaan", vastasi Helen kylmästi.
"Lyön vaikka vetoa, että olette."
"Harve Riggs, sanoinhan teille jo lähtöni edellisenä päivänä kotona, ettei minua ollenkaan liikuta tekonne eivätkä puheenne."
"Mielestäni ei asia ole niin, Nell. Jokaisella naisella, jota seuraan, on kyllä syytä ajattelemiseen. Ja te tiedätte sen."
"Silloin olette te seurannut minua tänne?" kysyi Helen, ja huolimatta hänen ponnistuksistaan vapisi hänen äänensä vihasta.
"Niin olenkin", vastasi Riggs, ja tehdessään sen oli hän ajatellut yhtä paljon itseään kuin Heleniäkin.
"Mutta miksi, sillä se ei hyödytä teitä ollenkaan ja on vallan toivotonta?"
"Vannoin anastavani teidät omakseni tahi toimivani ainakin niin, ettei kukaan muukaan teitä saa", vastasi Riggs, ja hänen intohimoisessa äänessään oli yhtä paljon itsekkäisyyttä kuin naisen rakkauden janoakin. "Mutta olisin kumminkin tullut tänne Länteen kaikissa tapauksissa ennemmin tahi myöhemmin."
"Ette siis aio tullakaan Pineen asti?" änkytti Helen heltyen hetkeksi.
"Nell, aion tästä alkaen seurata alituisesti teitä", selitti Riggs.
Silloin Bo suoristautui kalpein kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin.
"Harve Riggs, teidän on annettava Nellille rauha", tiuskaisi hän sointuvin ja urhoollisin nuorin äänin. "Sanon teille ja vannonkin sen, että jos ahdistatte ja moititte häntä vielä, enoni Al tahi joku paimen karkoittaa teidät ainaiseksi seudulta."
"Halloo, Pippuri!" vastasi Riggs kylmästi. "Huomaan, ettei käytöksesi ole muuttunut, ja kuulen, että olet yhtä hullautunut paimeniin kuin ennenkin."
"Ihmisten ei ole pakko olla kohteliaita —"
"Bo, ole vaiti!" keskeytti Helen nuhtelevasti. Oli vaikeata moittia Bota juuri silloin, sillä tuo nuori neiti ei pelännyt ollenkaan Riggsiä. Hän näytti todellakin aivan siltä kuin hän olisi voinut lyödä miestä korvalle. Ja Helen totesi, että vaikka hän oli ymmärtänytkin, mitä kodin vaihtaminen tähän villiin maahan merkitsi, ja vaikka hän oli päättänytkin pysyä urhoollisena, jätti kumminkin itseluottamuksen todellinen alkukoe hänen mielensä heikoksi. Mutta juuri nyt tuntui hän saaneen pienestä tulisilmäisestä sisarestansa suojelijan. Helen luuli Bon helposti mukautuvan Lännen tapoihin, Bo kun oli niin nuori, levollinen ja vaikutteille altis.
Bo käänsi nyt selkänsä Riggsille ja katseli ikkunasta maisemaa. Mies nauroi, nousi ja kumartui Heleniin päin.
"Nell, aion matkustaa sinne, minne tekin", sanoi hän vakavasti. "Voitte suhtautua siihen ystävällisesti tahi vihamielisesti, miten vain haluatte. Mutta jos teillä on vielä sen verran järkeä jäljellä, niin älkää usuttako ketään kimppuuni. Voi nimittäin sattua, että kohtelen tuota henkilöä huonosti. Mielestäni olisi parempi, että olisimme ystäviä, sillä aion pitää teitä silmällä huolimatta siitä, annatteko siihen suostumuksenne vai ettekö."
Tuo mies oli ennen vaivannut Heleniä ja sitten uhannut, mutta nyt oli hänen pakko julistautua miehen vilpittömäksi viholliseksi. Kuinka vastenmielinen tuo ajatus, että mies piti itseään hänen uuteen elämäänsä kuuluvana olikin, oli se kumminkin tosi. Hän oli olemassa ja hän voi seurata Helenin hommia. Helen ei voinut sille mitään. Hän vihasi pakkoa kiinnittää niin suurta huomiota mieheen, ja äkkiä tunsi hän vihaavansa Riggsiä kuumasti ja leppymättömästi.
"Ei teidän tarvitse pitää minusta huolta, sillä osaan sen taidon jo itsekin", sanoi hän kääntäessään Riggsille selkänsä. Hän kuuli Riggsin mumisevan jotakin partaansa ja poistuvan kauemmaksi vaunuun. Silloin tarttui Bo hänen käteensä.
"Viis hänestä, Nell", kuiskasi hän. "Muistat kai, mitä vanha sheriffi Haines sanoi Riggsistä? 'Tuollainenko pöyhkeilijä olisi revolverilla ampuja! Jos hän joskus joutuu todelliseen Lännen kylään, karkoitetaan hänet kyllä sieltä.' Toivon, että tuo punakka paimeneni olisi tullut mukaamme tähän junaan."
Helen tunsi olevansa iloinen, että hän oli suostunut Bon kiihkeihin pyyntöihin ottaa hänet mukaan Länteen. Luonne, joka oli tehnyt Bon parantumattomaksi kotona, tekisi ehkä hänen elämänsä hyvin onnelliseksi tässä vapaassa maassa. Kumminkin nauroi Helen sisarelleen hyvin lämpimästi ja kiitollisesti.
"Sinun punakka paimenesiko? Bo-raukka, olithan aivan jäykkä pelosta, ja kumminkin haluat nyt saada hänet."
"Voin varmasti rakastua tuohon mieheen", vastasi Bo haaveillen.
"Tyttöseni, olet luullut samaa itsestäsi moneen muuhunkin mieheen nähden etkä kumminkaan ole katsahtanutkaan toistamiseen keneenkään heistä."
"Hän onkin aivan erilainen kuin muut. Nell, lyön vaikka vetoa, että hän tulee Pineen."
"Toivon hänen tulevan. Kunpa hän olisi tässä junassa! Pidin niin hänen ulkonäöstään, Bo."
"No niin, Nell kultaseni, hän katsoi minuun ensimmäiseksi javiimeiseksi myös, joten voit luopua toivostasi… Ah, nyt lähtee juna!Hyvästi, Albuker— Mikä tämän kauhean paikan nimi nyt taas olikaan?Nell, syökäämme päivällistä. Olen kuolemaisillani nälkään."
Silloin Helen unhotti huolensa ja epävarman tulevaisuuden, ja kuunnellessaan Bon lörpöttelyä ja ottaessaan osaa suuren korin loppumattomiin herkkuihin samalla kun hän katseli jalomuotoisia vuoria tuli hän jälleen hyvälle tuulelle.
Rio Granden laakso rupesi näkymään näyttäen olevan aivan lähellä muutamassa mustien paljaiden vuorien välisessä kapealta näyttävässä suuressa harmaanviheriässä solassa, jossa tuo keltainen joki virtasi kimallellen kuumassa auringonpaisteessa. Bo nauroi iloisesti katsellessaan alastomia pieniä meksikolaisia lapsia, jotka juoksivat säikähtyneinä tiilimajoihin junan huristaessa ohi, ja hän huudahti riemusta nähdessään intiaaneja, mustangeja ja joskus paimeniakin, jotka ratsastivat virkeillä hevosillaan johonkin kaupunkiin. Helen näki kaikki Bon osoittamat seikat, mutta hänen katseensa viipyi kumminkin kauemmin tuossa ihmeellisessä aaltoilevassa laaksossa ja tuolla utuisessa purppuraisessa etäisyydessä, joka tuntui kätkevän häneltä jotakin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut tällaisia tunteita eikä hän milloinkaan ollut saanut katsella niin kauaksi. Näköala synnytti hänessä jotakin omituista. Aurinko paistoi kuumasti, minkä hän voi tuntea pistämällä kätensä ikkunasta, ja voimakas tuuli kiidätti kuivia tomupilviä junaa vasten. Hän totesi heti, millaisia peloittavia tekijöitä aurinko, tuuli ja tomu olivat täällä Lounaassa. Ja tämä toteaminen pakotti hänet niitä rakastamaan. Se oli tuolla tuo aukea, villi, kaunis ja autio maa, ja hän tunsi suonissaan veren järkkymättömän käskyn etsiä, taistella, löytää ja elää. Vain silmäys tuonne keltaiseen laaksoon, joka näytti loppumattomalta rautaisten jyrkänteittensä välissä, vaikutti, että hän ymmärsi enonsa luonteen. Hänenkin oli muututtava luonteeltaan yhtä paljon hänen kaltaisekseen kuin hänen sanottiin muistuttavan enoa muutenkin.
Lopulta väsyi Bo katselemaan maisemia, joissa ei ollut mitään elämää, ja painaen vaalean päänsä kokoonkääritylle viitalle rupesi hän nukkumaan. Mutta Helen katseli herkeämättä kauas näkevin silmin tuota tasankojen ja kukkulain muodostamaa maailmaa, ja noiden pitkien tuntien kuluessa, kun hän koetti tunkeutua katseellaan tomupilvien ja lämpöaaltojen läpi, jokin voimakas, epäselvä ja rauhaton tunne tuntui häilähtelevän hänessä ja sitten jäävän pysyväiseksi. Sen aiheutti hänen ruumiillinen vastaanottavaisuutensa — hänen silmiensä ja aistiensa suhtautuminen Länteen samoin kuin hänen tunteensa jo olivat tehneet.
Naisen on rakastettava kotiaan, mihin ikinä kohtalo hänet vieneekään. Niin uskoi Helenkin, ei kumminkaan niin paljon velvollisuudesta kuin onnesta, romanttisuudesta ja elämänhalusta. Kuinka voi elämä milloinkaan muuttua yksitoikkoiseksi ja väsyttäväksi täällä paljaan maan ja sinisen taivaan muodostamassa värisyttävässä autiudessa, jossa tehtävien täyttäminen pakotti ajatukset ja tuumailut suuntautumaan ulospäin.
Hän oli todellakin suruissaan, kun Rio Granden laakso ja sen suuntaan kulkevat vuoriharjanteet katosivat lopulta näkyvistä. Mutta peninkulmat korvasivat ne toisilla laaksoilla, toisilla jylhillä ja mustilla kalliovuorilla ja sitten jälleen paljailla laajoilla keltaisilla tasangoilla ja harvaa setrimetsää kasvavilla kukkuloilla, valkoisilla kuivuneilla rämeillä, jotka näyttivät kammottavilta auringonpaisteessa, kimaltelevilla alkalikerroksilla ja sitten aukealla erämaalla, jossa keltaiset ja siniset kukat kukkivat.
Hän huomasi senkin, että maan ja kallioiden valkoinen ja keltainen väri alkoi muuttua punaiseksi, ja silloin hän tiesi heidän lähestyvän Arizonaa, tuota villiä, autiota ja punaista erämaata ja viheröitä ylätasankoja, sen kohisevia jokia ja tuntemattomia etäisyyksiä, sen laitumia ja metsiä, sen villejä hevosia, sen paimenia, lainsuojattomia, susia, panttereita ja intiaaneja. Helenkin tunsi, kuten joku poika, tuon nimen liikuttavan ja lumoavan mieltään ja laulavan hänelle nimettömistä, suloisista ja aavistamattomista asioista, jotka olivat salaperäisiä ja kertoivat seikkailuista. Mutta hänen, ollen kaksikymmenvuotias tyttö, joka oli vastuunalainen niin paljosta, oli salattava sydämensä salaisimmat ajatukset ja tuon, jota hänen äitinsä oli nurkunut, sanoen sitä hänen onnettomuudekseen, ettei hän ollut syntynyt pojaksi.
Aika kului Helenin katsellessa, oppiessa ja haaveillessa. Juna pysähtyi aina pitkän ajan kuluttua pienille asemille, joissa ei näyttänyt olevan muuta kuin tiilimajoja, laiskoja meksikolaisia, tomua ja kuumuutta. Bo heräsi alkaen lörpötellä ja syventyä korin antimiin. Hän kuuli junailijalta, ettei Magdalenaan ollut enää kuin pari asemanväliä. Hän oli sitten täynnä arveluja, kuka on ottamassa siellä heitä vastaan ja mitä on tapahtuva. Helen palautettiin siten vakavaan todellisuuteen, josta hän tunsi melkoista nautintoa. Hän sanoi varmasti olevansa aivan tietämätön, mitä tulee tapahtumaan. Riggs käveli pari kertaa käytävän päästä päähän niin että hänen tummat kasvonsa, vaaleat silmänsä ja ivallinen hymynsä eivät jääneet Heleniltä huomaamatta. Helen taisteli kumminkin kasvavaa pelkoaan vastaan halveksivalla ivalla. Tuo mies ei ollut puoleksikaan mies. Hän ei voinut ymmärtää, voiko Riggs tehdä muuta kuin vaivata häntä ennen hänen saapumistaan Pineen. Hänen enonsa tulee varmaankin itse tahi lähettää ainakin jonkun noutamaan heitä Snowdropista, jonka Helen tiesi sijaitsevan pitkän matkan päässä Magdalenasta. Tämä postivaunuissa kulku oli Helenin mielestä tämän pitkän matkan pahin ja peloittavin osa.
"Ah, Nell, olemme jo melkein perillä!" huudahti Bo iloissaan."Junailija sanoi matkan loppuvan seuraavalle asemalle."
"Ihmettelenpä, kulkevatko nuo postivaunut öisin", sanoi Helen miettiväisesti.
"Varmasti!" vastasi vastustamaton Bo.
Juna, vaikka se kulkikin vain tavallista vauhtiaan, tuntui Helenistä lentävän. Tuolla alkoi aurinko laskeutua Uuden Meksikon kukkulain taakse, Magdalena, yö ja seikkailut olivat jo aivan lähellä. Helenin sydän sykki nopeasti. Hän katseli keltaisia tasankoja, joilla karja kävi laitumella. Niiden ilmestyminen näkyviin, kasteluojat ja pumpulipuut ilmaisivat hänelle, että junamatka oli pian lopussa. Kuullessaan Bon heikosti huudahtavan katsoi hän vaunun toisessa seinässä olevasta ikkunasta ja näki joukon matalia ja litteitä punaisia tiilirakennuksia. Juna alkoi hiljentää vauhtiaan. Helen näki lasten juoksevan, valkoisten ja meksikolaisten yhdessä, sitten enemmän rakennuksia ja muutamalla kukkulalla suuren tiilikirkon, joka oli kömpelötekoinen ja kimalteleva, mutta kumminkin jollakin tavoin kaunis.
Helen käski Bon panna hatun päähänsä, ja tehdessään itse samoin häpesi hän sormiensa vapisemista. Vaunussa olevat ihmiset hääräsivät ja juttelivat.
Juna pysähtyi. Helen kurkisti ulos nähdäkseen vain suuren joukon intiaaneja ja meksikolaisia, jotka olivat liikkumattomia ja niin tyhmän näköisiä kuin ei juna eikä muukaan heihin ollenkaan kuuluisi. Hän huomasi kumminkin lopulta erään valkoisenkin miehen ja tunsi jonkunlaista helpotusta. Mies oli lähempänä kuin muut. Hän oli pitkä, harteikas ja jotenkin huomiota herättävä, ja kun Helen katsoi häneen toistamiseen, huomasi hän miehen harmailla suikaleilla koristettuun pukinnahkapukuun pukeutuneeksi metsästäjäksi, jolla oli pyssy kädessään.
Täällä ei ollut ketään ystävällistä jarrumiestä auttamassa sisaruksia kantamaan matkatavaroita. Helen pyysi Bota ottamaan osansa, ja siten kuormitettuina koettivat he työläästi ja vaivalloisesti laskeutua junasta.
Laiturilla tarttui väkevä käsi Helenin raskaaseen laatikkoon, jonka kanssa Helen ponnisteli eteenpäin, ja kova ääni kuului sanovan:
"Tytöt, nyt olemme varmasti saapuneet tänne villiin ja oikulliseenLänteen!"
Puhuja oli Riggs, ja hän anasti osan Helenin kantamuksesta seilaisin tavoin ja sanoin, että niiden tarkoitus oli enemmän vaikuttaa uteliaaseen joukkoon kuin osoittaa todellista ystävällisyyttä. Tulon aiheuttamassa jännityksessä oli Helen kokonaan unhottanut hänet. Tapa, jolla tuo nopea muistuttaminen tehtiin, ja sen vilpillisyys suututtivat Heleniä äärettömästi. Hän melkein kaatui kuormineen laskeutuessaan portailta niin nopeasti kuin suinkin. Hän huomasi tuon pitkän metsästäjän tulevan aivan hänen viereensä, kun hän ojensi kätensä saadakseen Riggsin ottaman laatikon.
"Herra Riggs, haluan itse kantaa laatikkoani", sanoi hän.
"Sallikaa minun pitää tästä huolta. Auttakaa mieluummin Bota", vastasiRiggs tuttavallisesti.
"Haluan sen kaikissa tapauksissa!" sanoi Helen tyynesti, mutta hyvin päättäväisesti. Tarvittiin melkoisia ponnistuksia, ennenkuin laatikko heltisi Riggsin kourista.
"Kuulkaahan, Helen, aiotteko vielä kauankin jatkaa tuota pilaanne?" kysyi Riggs paheksuvasti ja yhä vieläkin kovalla äänellä.
"Tämä ei ole mitään pilaa minun puoleltani", vastasi Helen. "Sanoinhan teille jo, etten välitä ollenkaan kohteliaisuuksistanne."
"Niin kyllä, mutta silloin olitte vihoissanne. Olen kotikaupungistanne kotoisin oleva ystävänne enkä salli äskeisen riitamme estää minua pitämästä teistä huolta, kunnes olette saapuneet turvallisesti enonne luo."
Helen käänsi hänelle selkänsä. Tuo pitkä metsästäjä oli juuri auttanut Bon vaunusta. Sitten Helen katsoi päivettyneihin ystävällisiin kasvoihin ja tutkiviin harmaihin silmiin.
"Oletteko Helen Rayner?" kysyi mies.
"Olen."
"Nimeni on Dale. Olen tullut teitä vastaan."
"Ah! Enoni on siis lähettänyt teidät?" lisäsi Helen tuntien samalla huojennusta.
"Eikä ole! En voi juuri sanoa, että Al on minut lähettänyt", aloitti mies, "mutta otaksun —"
Tässä keskeytti hänet Riggs, joka tarttuen Heleniä käsivarteen peräytti tätä askeleen.
"Kuulkaahan, herra, onko Auchincloss lähettänyt teidät näitä nuoria ystäviäni vastaan?" kysyi hän ylpeästi.
Dale käänsi katseensa Helenistä Riggsiin. Helen ei voinut ymmärtää noiden tyynien harmaiden silmien ilmettä, joka kumminkin lumosi hänet.
"Ei! Olen tullut tänne omasta aloitteestani", vastasi metsästäjä.
"Silloin kai ymmärrätte jättää nämä neidit minun haltuuni", lisäsiRiggs.
Nyt noiden vakavien vaaleanharmaiden silmien katse kohdistui Heleniin, ja ellei niissä tahi niiden pohjalla ollut hymyä, oli Helen kumminkin vielä hämmästynyt.
"Helen, muistaakseni kuulin teidän sanovan, ettette välitä tuon miehen kohteliaisuuksista?"
"Niin sanoinkin", vastasi Helen nopeasti. Silloin juuri Bo livahti hänen viereensä puristaen hänen käsivarttaan hieman. Luultavasti Bo ajatteli samoin kuin hänkin, että tuossa oli todellinen Lännen mies. Hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli sellainen ja sen nopea seuraaminen oli rauhoittuneiden hermojen aiheuttama tunne.
Riggs tepasteli lähemmäksi Dalea.
"Kuulkaahan, Pukinnahka, olen kotoisin Texasista ja —"
"Tuhlaatte vain aikaanne ja meidän on kiiruhdettava", keskeytti Dale. Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä. "Jos olette elänyt tarpeeksi kauan Texasissa, ette varmaankaan halua kiusata naisia ja puhua, kuten olette puhunut."
"Mitä!" huudahti Riggs tulisesti. Hän laski oikean kätensä merkitsevästi lannettaan koti.
"Älkää vetäiskö revolverianne esille, sillä se voi laueta", sanoi Dale.
Dalen käsivarsi heilahti niin nopeasti, ettei Helenin silmät voineet seurata sen liikkeitä. Mutta hän kuuli läjähdyksen, kun lyönti sattui. Revolveri lensi kaaressa sillalle ja hajoitti muutaman meksikolais- ja intiaanijoukon.
"Voitte vielä loukata itsenne", sanoi Dale.
Helen ei ollut milloinkaan kuullut niin hidasta ja kylmää ääntä kuin tämän metsästäjän. Olematta kiihtynyt, liikutettu tahi kiivas tuntui siihen sisältyvän paljon sellaista, mitä sanat eivät tarkoittaneet. Bo huudahti omituisesti ja riemuitsevasti.
Riggsin käsivarsi oli pudonnut hervotonna alas ja epäilemättä se oli ihan tunnotonkin. Hän katsoa tuijotti ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkoista hämmästystä. Kun vetelehtijäin joukko alkoi nauraa hihittää ja kuiskailla, katsoi Riggs Daleen pahansuovasti ja sitten samoin Heleniin, alkaen lopulta hiipiä revolveriinsa päin.
Dale ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Koottuaan Helenin matkatavarat hän sanoi: "No tulkaahan nyt!" ja aukaisi hartiavoimin tien hölmistyneen joukon keskitse. Tytöt seurasivat aivan hänen kintereillään.
"Nell, mitä minä sinulle jo sanoin!" kuiskasi Bo. "Voi sinähän aivan vapiset."
Helen tiesi sen. Vihastuminen, pelko ja pelastuminen, jotka olivat seuranneet toisiaan niin nopeasti, olivat heikontaneet häntä melkoisesti. Kun he olivat päässeet tuon kirjavan laiskurijoukon läpi, näki hän vanhat postivaunut ja niiden eteen valjastetut neljä laihaa hevosta. Muudan harmaantunut ja päivettynyt mies istui ajajan paikalla suitset ja piiska käsissään. Hänen vieressään oli nuorempi mies, jolla oli pyssy polvilla. Toinen nuori, pitkä, laiha ja tumma mies piti vaunujen ovea avoinna. Hän kohotti hattuaan tytöille. Hänen silmissään oli tarkkaavainen ilme, kun hän puhutteli Dalea.
"Milt, koetettiinko sinua pidättää?"
"Ei, vaan muudan pitkätukkainen roikale koetti pidättää tyttöjä. Hän aikoi ampua minua revolverillaan. Säikähdin hieman", vastasi Dale asettaessaan matkatavaroita paikoilleen.
Bo nauroi ja hänen Daleen kohdistuneet silmänsä olivat kirkkaat ja lämpimät. Oven vieressä seisova nuorukainen katsahti häneen toistamiseen ja sitten hymy lievensi hänen kasvojensa tumman kovuuden.
Dale auttoi tyttöjä nousemaan korkeita portaita vaunuun ja sitten, asetettuaan pienemmät tavarat heidän viereensä, hän sijoitti suuremmat katolle.
"Joe, kiipeä paikoillesi!" hän sanoi.
"No, Milt", sanoi ajaja venytellen, "annanko jo mennä?"
Dale epäröi irroittamatta kättään ovesta. Hän katsoi joukkoon, joka oli tunkeutunut jo hyvin likelle, ja sitten Heleniin.
"Minun on varmasti kerrottava teille", sanoi hän ja päättämättömyys näytti kiusaavan häntä.
"Mitä sitten?" huudahti Helen.
"Huonoja uutisia. Mutta puhuminen vie aikaa eikä meillä ole varaa tuhlata sitä ollenkaan."
"Onko meidän kiiruhdettava?" kysyi Helen suoristautuen nopeasti.
"On varmasti!"
"Ovatko nämä Snowdropiin menevät postivaunut?"
"Eivät. Ne lähtevät vasta huomenaamulla. Anastimme tämän vanhan hökötyksen päästäksemme lähtemään tänään."
"Kuta pikemmin sitä parempi. Mutta en kumminkaan ymmärrä", sanoi Helen hämmentyneenä.
"Teidän ei ole ollenkaan turvallista matkustaa huomisissa vaunuissa", vastasi Dale.
"Eikö turvallista! Ah, mitä tarkoitatte?" huudahti Helen. Hän katsoi pelokkaasti Daleen ja sitten Bohun.
"Selittäminen vie aikaa, ja tosiasiat voivat muuttaa mielenne. Mutta jos voitte luottaa minuun, niin —"
"Luottaako teihin", keskeytti Helen empimättä. "Aiotteko viedä meidätSnowdropiin?"
"Meidän on luullakseni parasta kiertää se eikä mennä sinne", vastasiDale lyhyesti.
"Onko tarkoituksenne sitten kuljettaa meidät Pineen enoni AlAuchinclossin luo?"
"On. Aion ainakin koettaa parastani."
Helen huokaisi. Hän totesi, että joku vaara uhkasi häntä. Hän katsoi vakavasti miehen kasvoihin keskittäen kaiken naisellisen terävyytensä silmiinsä. Hetki muodosti erään tuollaisen kohtalokkaan tilanteen, joita hän tiesi Lännen varanneen hänellekin. Hänen ja Bonkin tulevaisuus oli nyt hänen päätöksensä vallassa. Hetki oli hyvin jännittävä, ja vaikka hän vapisikin sisällisesti, lausui hän kumminkin tämän ankaran ja välttämättömän askeleen tervetulleeksi. Tuo Dale oli ainakin puvusta päättäen joko opas tai metsästäjä. Hänen kokonsa, käyttäytymisensä ja hänen äänensä kaiku herättivät luottamusta. Mutta Helenin oli päätettävä Dalen kasvojen ilmeen perusteella, voiko hän luottaa Daleen vaiko ei. Ja nuo kasvot olivat heleästi kuparinväriset, rypyttömät, varjostamattomat kuin tyyni naamio, puhtaat ja voimakasleukaiset silmineen, jotka olivat ihmeellisesti läpikuultavan harmaat.
"Tahdon luottaa teihin", sanoi hän sitten. "Nouskaa vaunuihin ja kiiruhtakaamme. Sitten voitte selittää."
"Kaikki hyvin, Bill. Anna vain mennä!" huusi Dale.
Hänen oli kumarruttava päästäkseen vaunuihin, ja sijoituttuaan paikoilleen näytti hän täyttävän koko sen puolen, missä hän istui. Sitten heilautti ajaja piiskaansa, vaunut kallistuivat ja lähtivät liikkeelle, ja kirjava katselijajoukko jäi jäljelle. Helen heräsi todellisuuteen huomatessaan Bon tuijottavan suurin silmin metsästäjään ja aavisti omituisimman seikkailun, jollaisesta hän ei milloinkaan ollut osannut uneksiakaan, alkaneen näiden vanhojen postivaunujen lähtiessä kolisten liikkeelle.
Dale otti hatun päästään ja kumartui eteenpäin pitäen pyssyään polviensa välissä. Valo sattui nyt paremmin hänen kasvoihinsa, kun hän oli avopäin. Helen ei ollun milloinkaan nähnyt tuollaisia kasvoja, jotka ensi näkemältä näyttivät päivettyneiltä ja kovilta, mutta sitten muuttuivat kirkkaiksi, kylmiksi, uneksiviksi, hiljaisiksi ja tarkkaavaisiksi. Hän toivoi saavansa nähdä niiden hymyilevän. Ja nyt kun arpa oli heitetty, ei hän olisi voinut sanoa, miksi hän oli niihin luottanut. Noissa kasvoissa oli tavatonta voimaa, mutta hän ei voinut sanoa, millaista tuo voima oli. Toisena hetkenä olivat ne hänen mielestään ankarat, toisena taasen lempeät, mutta sitten ne eivät taasen olleet kumpaakaan.
"Olen iloinen, että teillä on sisarenne mukananne", sanoi Dale hetken kuluttua.
"Kuinka tiedätte, että hän on sisareni?"
"Hän on niin teidän näköisenne."
"Kukaan ei ole sanonut sitä ennen", vastasi Helen koettaen hymyillä.
Bon ei ollut ollenkaan vaikea hymyillä sanoessaan: "Toivoisin olevani puoleksikaan niin kaunis kuin Nell."
"Nell. Eikö nimenne sitten olekaan Helen?" kysyi Dale.
"Kyllä, mutta omaiseni — ja muutamat muutkin sanovat minua Nelliksi."
"Minustakin kuulostaa Nell sievemmältä kuin Helen. Entä teidän nimenne sitten?" jatkoi Dale katsoen Bohun.
"Bo. Paljas Bo vain. Eikö se kuulostakin naurettavalta? Mutta minulta ei ollenkaan silloin kysytty, kun tuo nimi minulle annettiin", vastasi Bo.
"Bo. Se on sievä ja lyhyt. En ole kuullut sitä milloinkaan ennen, mutta minä olenkin elänyt erillään muista ihmisistä vuosikausia."
"Voi, nyt olemme jo poistuneet kaupungista!" huudahti Bo. "Katsohan,Nell, miten autiolta täällä näyttää! Aivan kuin erämaassa."
"Se onkin erämaata. Meidän on kuljettava neljäkymmentä peninkulmaa sitä, ennenkuin saavumme ensimmäiselle kukkulalle ja näemme puita."
Helen katsoi ikkunasta. Tasainen tummanviheriä tasanko jatkui tiestä kirkkaaseen ja tummaan taivaanrantaan asti, jonne aurinko juuri laskeutui sateettomana kirkkaalta taivaalta. Ollen aivan suojaton, autio ja eloton vaikutti maisema häneen jäähdyttävästi.
"Eikö enonne Al ole milloinkaan kirjoittanut teille Beasley-nimisestä miehestä?" kysyi Dale.
"Kyllä!" vastasi Helen hämmästyneenä. "Beasley! Tuo nimi on tuttu meille ja inhoittava. Tuo mies syytti enoani jostakin vuosikausia, mutta sitten enoni suuttui ja syytti Beasleytä. Kokonaiseen vuoteen emme kumminkaan ole kuulleet hänestä sanaakaan."
"No niin, kuunnelkaahan nyt", aloitti metsästäjä innokkaasti, "että suoriudumme näistä huonoista uutisista niin pian kuin suinkin. Olen pahoillani, että minun on pakko aiheuttaa teille surua, mutta teidän on opittava suhtautumaan Länteen oikein. Täällä on sekä hyvää että pahaa, mutta ehkä kumminkin enemmän pahaa senvuoksi että asutus täällä on vielä niin nuori. Ilmoitan sentähden mutkittelematta teille, että Beasley palkkasi joukon roistoja pidättämään postivaunut, joissa aioitte huomenna matkustaa Snowdropiin, ja ryöstämään teidät mukaansa."
"Ryöstämäänkö minut mukaansa?" toisti Helen huumautuneena.
"Aivan niin, mikä, kun otetaan huomioon, millaisia nuo roistot ovat, olisi ollut pahempaa kuin suora tappaminen!" selitti Dale julmasti puristaen suuren kouransa nyrkkiin polvellaan.
Helen hämmästyi sanattomaksi.
"Kuinka hirveää!" hän huohotti. "Ryöstää minut! Mutta miksi Herran nimessä?"
Bokin huudahti vihaisesti.
"Syistä, jotka teidän pitäisi arvata", vastasi Dale kumartuen jälleen eteenpäin. Ei hänen äänensä eivätkä hänen kasvonsa muuttuneet ollenkaan, mutta kumminkin oli hänessä jotakin, joka lumosi Helenin. "Olen metsästäjä ja asun senvuoksi metsissä. Muutamia päiviä sitten yllätti minut myrsky, ja saadakseni suojaa poikkesin muutamaan vanhaan tukkisaunaan. Heti sinne päästyäni kuulin hevosten kavioiden kapsetta, jolloin kiipesin vintille. Muutamia ratsastajia pysähtyi saunan edustalle ja tuli sisään. Oli niin pimeä, etteivät he huomanneet minua. Ja he keskustelivat. Sain pian selville, että vastatulleet kuuluivat lammasvarkaan Snake Ansonin joukkoon. He odottivat Beasleytä saapuvaksi sinne ja pian hän tulikin. Hän kertoen Ansonille, että vanha Al, enonne, on kuolemaisillaan ja lisäsi, että Al on lähettänyt noutamaan teitä antaakseen teille kuoltuaan omaisuutensa perinnöksi. Beasley vannoi Alin olevan hänelle velkaa ja sopi Ansonin kanssa, että teidät toimitetaan pois tieltä. Hän mainitsi päivän, jolloin teidän luultiin saapuvan Magdalenaan. Alin kuoltua ja teidän ollessa pois tieltä olisi Beasleyn ollut helppo anastaa omaisuus. Sitten ei hän sanonut välittävänsä vaikka tulisittekin vaatimaan sitä häneltä, sillä silloin olisi se jo myöhäistä. No niin, sovittuaan asiasta poistuivat he samana iltana, ja seuraavana päivänä menin minä Pineen. Kaikki muut Pinen asukkaat ovat ystäviäni, paitsi vanha Al. Heidän mielestään olen kumminkin omituinen. En nimittäin luota moneenkaan ihmiseen. Beasleyllä on suuri vaikutusvalta Pinessä ja senvuoksi luulenkin, että Snake Ansonilla on siellä muitakin ystäviä kuin Beasley. Menin senvuoksi puhuttelemaan enoanne. Hän ei ole milloinkaan halunnut minua työhönsä, koska hän luulee minua laiskaksi kuin intiaanit. Vanha Al vihaa laiskoja miehiä. Sitten riitaannuimme, tahi hän suuttui minuun senvuoksi että hän luulee kesyn puumani tappaneen muutamia hänen lampaitaan. Uskon nyt Tomin kylläkin voineen tehdä sen. Koetin kertoa hänelle tästä Beasleyn suunnitelmasta, mutta hän ei halunnut kuunnella. Hän on niin hirveän äreä. Kun sitten koetin ilmoittaa, miten kaikki tulee tapahtumaan, suuttui hän aivan silmittömäksi ja ajoi minut tieheni talosta. Nyt luullakseni alatte jo ymmärtää millaiseen pulaan olin joutunut. Lopulta käännyin näiden neljän ystäväni puoleen, joihin voin luottaa. He ovat mormoneja ja veljeksiä. Joe istuu tuolla katolla ajajan vieressä. Kerroin heille Beasleyn aikomuksen ja pyysin heidän apuaan. Suunnittelimme tehdä tyhjiksi Ansonin ja hänen miestensä aikomukset Magdalenassa. Asia on kumminkin niin, että Beasleyllä on yhtä suuri vaikutusvalta Magdalenassa kuin Pinessäkin. Meidän oli senvuoksi toimittava varovaisesti. Mutta veljeksillä on täällä muutamia ystäviä, mormoneja nekin, jotka suostuivat auttamaan meitä. He omistavat nämä vanhat vaunut, ja nyt olette matkalla niissä." Dale levitti suuret kätensä katsoen vakavasti Heleniin ja sitten Bohun.
"Olette todellakin suurenmoinen!" huudahti Bo kaikuvasti. Hän oli aivan kalpea, hänen sormensa olivat puristautuneet nyrkkiin ja hänen silmänsä loistivat.
Dalen vakavuus näytti haihtuvan, hän hämmästyi ensin ja tuli sitten hyvilleen. Hymy muutti hänen kasvonsa melkein poikamaisiksi.
Helen tunsi ruumiinsa jäykistyvän, vaikka se hieman vapisikin. Hänen kätensä olivat kylmät. Tämän paljastuksen aiheuttama pelko muutti hänet sanattomaksi. Mutta sydämessään toisti hän Bon ihmettelyä ja kunnioitusta ilmaisevan huudahduksen.
"Niin pitkällä siis olemme!" sanoi Dale huoahtaen syvään helpotuksesta. "En ihmettele ollenkaan, että olette järkytettyjä. Puhuin niin kaunistelematta. Nyt on meidän matkustettava kolmekymmentä peninkulmaa tätä Snowdropin tietä, ennenkuin voimme poiketa syrjään. Johonkin aikaan tänään lähtevät muut pojat, Roy, John ja Hal, Show Downista, muutamasta Snowdropin tuolla puolella olevasta kylästä. Heidän hallussaan ovat, paitsi heidän omiaan, myöskin minun hevoseni ja matkatavarani. Kohtaamme heidät jossakin kohden tiellä joko tänä yönä tahi aamulla. Toivon, ettei se tapahdu tänä yönä, koska silloin varmasti Ansoninkin miehet ovat matkalla Magdalenaan."
Helen väänteli käsiään avuttomasti. "Voi, eikö minulla ole ollenkaan rohkeutta?" hän kuiskasi.
"Nell, olen aivan yhtä peloissani kuin sinäkin", sanoi Bo lohduttavasti syleillen sisartaan.
"Mielestäni tuo onkin aivan luonnollista", sanoi Dale, kuin pyytäen anteeksi heidän puolestaan. "Mutta olkoon nyt asian laita miten tahansa, on teidän rohkaistava luontonne. Olemme tukalassa asemassa, mutta olen kumminkin tehnyt parhaani. Olette paremmassa turvassa minun ja Beemanin poikain luona kuin Magdalenassa ja missä muuallakin tahansa, paitsi tietysti enonne luona."
"Herra Dale", änkytti Helen kyyneleet silmissä, "älkää luulko minua pelkuriksi ja kiittämättömäksi. En ole kumpaakaan. Olen vain niin järkytetty. Kaiken sen jälkeen, jota toivoimme ja odotimme, tuntuu tällainen peloittavalta."
"Viis siitä, Nell kultaseni. Suhtautukaamme vain tyynesti kaikkeen", mumisi Bo.
"Tuo on oikeaa puhetta", sanoi Dale. "Katsokaa, luullakseni olemme jo päässeet pahimmasta. Ehkä suoriudumme lopustakin helposti. Kun tapaamme pojat, otamme hevoset ja poikkeamme syrjään. Osaatteko ratsastaa?"
"Bo on käsitellyt hevosia koko ikänsä ja minäkin ratsastan melko hyvin", vastasi Helen. Tietäessään saavansa ratsastaa virkistyi hänen mielensä.
"Hyvä! Saamme luultavasti ratsastaa melkoisen matkan, ennenkuin pääsemme Pineen. Halloo, mitä tämä on?"
Kitisevien ja kallistelevien vaunujen aiheuttamasta kolinasta huolimatta kuuli Helen nopeata kavioiden kapsetta. Muudan hevonen vilahti ohi laukaten kovasti.
Dale aukaisi oven ja kurkisti ulos. Vaunut pysähtyivät hetken kuluttua.Hän laskeutui maahan ja katsoi eteenpäin.
"Joe, kuka tuo ratsastaja oli?"
"En tiedä eikä Billkään häntä tuntenut. Huomasin hänet jo pitkän matkan päästä. Hän ratsasti kovasti, mutta hiljensi vauhtiaan sivuuttaessaan meidät. Nyt hän antaa taas mennä täyttä vauhtia."
Dale pudisti päätään kuin tapaus olisi ollut hänestä vastenmielinen.
"Milt, hänen on mahdoton sivuuttaa Royta tällä tiellä", sanoi Joe.
"Mutta ehkä hän sivuuttaa Royn ennenkuin Roy saapuukaan tielle."
"Se ei ole luultavaa."
Helen ei voinut tukahduttaa pelkoaan.
"Herra Dale, luuletteko tuota miestä sanansaattajaksi, joka ratsasti viemään ilmoitusta Ansonin miehille?"
"Ehkä hän oli sellainen", vastasi Dale lyhyesti.
Sitten tuo Joe-niminen nuorukainen kumartui istuimeltaan ja huudahti: "Neiti Helen, älkää olko millännekään. Tuolla miehellä on suurempi mahdollisuus pysähdyttää luoti kuin kenelläkään muulla."
Hänen sanansa, joiden tarkoitus oli ystävällinen ja lohduttava, olivat melkein yhtä kammottavat Helenille kuin uhkaus hänen omaa elämäänsä kohtaan. Hän oli jo kauan aikaa tiennyt, miten halpa-arvoinen ihmishenki on Lännessä, mutta hän oli tiennyt sen vain epämääräisesti eikä ollut sallinut tuon seikan milloinkaan vaivata mieltään. Mutta nyt puhui tuo iloinen nuorukainen tyynesti veren vuodattamisesta hänen hyväkseen. Sen aiheuttamat ajatukset olivat surulliset, sillä verenvuodatusta ei hän voinut sietää; ja ajatuksia seuraavat tunteet olivat niin uusia, vieraita, rohkeita ja lumoavia, että ne olivat syvästi järkyttäviä. Helen tuli tietoiseksi mittaamattomista syvyyksistä ja vaistoista, jotka hämmästyttivät ja mykistyttivät häntä.
"Joe, ojenna minulle eväskori — tuo pienempi, jonka rivassa killuu kenttäpullo", sanoi Dale ojentaen pitkän kätensä. Sitten hän työnsi tuon vaatteella päällystetyn korin vaunuun. "Tytöt, syökää nyt niin paljon kuin jaksatte."
"Oma korimmekin on vielä puolillaan evästä", vastasi Helen.
"Se tulee kyllä tarvituksi, ennenkuin olemme Pinessä. Nousen nyt tuonne katolle poikain luo syömään illallistani. Tulee pian aivan pimeä ja meidän on pysähdyttävä usein kuuntelemaan. Älkää kumminkaan olko peloissanne."
Sanottuaan sen tarttui hän pyssyynsä ja suljettuaan oven kiipesi hän ajajan istuimelle. Sitten kallistuivat vaunut jälleen alkaen vyöryä eteenpäin.
Tämän tapahtumista rikkaan illan kuluessa sattuneista seikoista ei herättänyt vähimmän ihmettelyä tapa, jolla Bo tarttui eväskoriin. Helen aivan yksinkertaisesti tuijotti häneen.
"Bo, et suinkaan voi syödä?" huudahti hän.
"Voinpa hyvinkin", vastasi tuo käytännöllinen nuori neiti. "Sinun on syötävä myöskin, vaikka minun olisi pakko tukkia ruokaa suuhusi. Missä sinun järkesi nyt on, Nell? Hänhän käski meidän syödä. Ymmärrän sen siten, että voimamme tullaan pian panemaan melko suurille koetuksille alttiiksi. Tämä on suurenmoista, aivan kuin jossakin sadussa. Tuo odottamaton suojelijamme on kuin metsästäjäksi muuttunut prinssi, pitkä ja tumma, ja sitten tämä postivaunuissa matkustaminen, pidättäminen, taistelu, pako, hurja ratsastus hevosilla, metsät, leirit, asumattomat seudut, takaa-ajo, kätkeytyminen metsiin, enemmän voimia kysyvä ratsastus ja lopuksi turvallinen saapuminen maatilalle tuntuivat hurmaavilta. Ja tietysti rakastuu tuo metsästäjä hurjasti minuun, ei kuin sinuun, sillä haluan olla uskollinen Las Vegas rakastajalleni ja —"
"Ole nyt jo vaiti! Sano minulle, Bo, oletko peloissasi?"
"Peloissaniko? Olen aivan jäykistynyt kauhusta. Mutta jos nyt Lännen tytöt voivat sietää tällaista, niin voimme kai mekin. Ei kukaan Lännen tyttö voi kilpailla kanssani."
Tämä pani Helenin toteamaan, millaisia nämä hurjat seudut ovat, joista hän oli haaveillut. Hän häpesi silloin itseään ja oli hyvin ylpeä pienestä sisarestaan.
"Bo, kiitän Jumalaa, että otin sinut mukaani!" hän huudahti lämpimästi."Aion syödä, vaikka tukehtuisinkin ruokaan."
Sen sanottuaan tunsikin hän olevansa todellakin nälissään, ja syödessään katseli hän vaunujen ikkunoista, ensin toiselle ja sitten toiselle puolelle. Ikkunoissa ei ollut ollenkaan ruutuja ja kylmä yöilma tunkeutui senvuoksi esteettömästi vaunuihin. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut. Kaukana lännessä, jossa suora ja musta taivaanranta jatkui loppumattomiin, oli taivas kirkas ja kullanvärinen muuttuen ylempänä keltaiseksi ja siniseksi. Tähdet alkoivat tuikkia tummina ja himmeästi, mutta kirkastuivat kirkastumistaan. Maa näytti paljaalta ja aaltoilevalta kuin tyyni meri. Tuulen mukana kantautui Helenille aivan vieraita tuoksuja, katkeran suloisia ja puhtaita, ja se oli muutenkin niin kylmää, että Helenin kädet olivat aivan kohmeessa.
"Kuulin jonkun eläimen haukkuvan", sanoi Bo nopeasti kuunnellessaan pää pystyssä.
Mutta Helen ei kuullut muuta kuin kavioiden säännöllisen kapseen, vetoketjujen kilinän, vanhojen vaunujen ratinan ja räminän ja joskus katolla istuvien miesten matalat äänet.
Kun tytöt olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, oli yö jo pimennyt.He kietoutuivat paremmin viittoihinsa, ja painautuen hyvin lähelletoisiansa he nojautuivat istuimen nurkkaukseen ja puhuivat kuiskaillen.Helenillä ei ollut paljon sanottavaa, mutta Bo oli puhetuulella.
"Tämä voittaa kaikki odotukseni!" sanoi hän kerran lyhyen väliajan jälkeen. "Missä me nyt olemme, Nell? Nuo miehet tuolla katolla ovat mormoneja. Jos he ovatkin ryöstäneet meidät."
"Herra Dale ei ole mikään mormoni", vastasi Helen.
"Kuinka sen voit tietää?"
"Tiedän sen tavasta, jolla hän puhui ystävistään."
"No niin. Toivon vain, ettei nyt olisi niin pimeä. En pelkää miehiä päivänvalossa. Nell, oletko milloinkaan nähnyt niin ihmeellisen näköistä miestä? Miksi he häntä taasen sanovatkaan? Milt — Milt Daleksiko? Hän kertoi asuvansa metsissä. Ellen olisi rakastunut tuohon paimeneen, joka tervehti minua, olisin nyt mennyttä kalua."
Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kuiskasi Bo säpsähtäen:"Ihmettelenpä, seuraako Harve Riggs meitä nyt."
"Tietysti", vastasi Helen toivottomasti.
"Hänen olisi parasta olla varuillaan. Kuulehan, Nell, hän ei varmaankaan ymmärtänyt sitä. Riggs ei käsittänyt ollenkaan metsästäjää. Mutta minäpä käsitin, siitä saat olla aivan varma."
"Käsittänyt? Mitä tarkoitat, Bo?"
"Tarkoitan, ettei tuo pitkätukkainen roikale lainkaan ymmärtänyt, millainen vaara häntä uhkasi. Mutta minä tunsin sen. Jokin valkeni minulle sisässäni. Dale ei viitsinyt käsitellä häntä vakavasti ollenkaan."
"Riggs tulee eno Alin luo yhtä varmasti kuin olen syntynyt", sanoiHelen.
"Anna hänen vain tulla", vastasi Bo halveksivasti. "Nell, sinun ei tarvitse enää milloinkaan vaivata päätäsi hänen vuokseen. Lyön vaikka vetoa, ettei täällä ole muita kuin miehiä. Enkä haluaisi olla Harve Riggsin kengissä suurestakaan summasta."
Sitten alkoi Bo puhua enostaan ja tämän kohtalokkaasta sairaudesta siirtyäkseen sen jälkeen kotiin jääneihin rakkaihin omaisiin, jotka nyt tuntuivat olevan maailman toisessa laidassa. Sitten hän murtui, itkeä tuhersi ja nukkui lopulta Helenin olkapäätä vasten.
Helen ei kumminkaan voinut nukkua, vaikka hän olisi halunnutkin.
Hän oli aina niin kauan kuin hän voi muistaa ikävöinyt liikkuvaa ja toimeliasta elämää, ja paremman puutteessa oli hän haaveillut mustalaisista. Ja nyt hämmästytti se häntä julmasti, että jos nämä hänen Länteen tulonsa ensimmäiset tunnit ennustivat vain samanlaista tulevaisuutta, oli hän saapa ikävänsä enemmänkin kuin tyydytetyksi.
Äkkiä alkoivat vaunut kulkea hitaammin ja hitaammin, kunnes ne lopulta kokonaan pysähtyivät. Sitten kuului hevosten huountaa, valjaat narisivat ja miehet kuiskailivat. Muuten oli kaikki äärettömän rauhallista. Helen kurkisti ulos luullen, että siellä oli säkkipimeä. Ja pimeä siellä olikin, mutta pimeys oli läpikuultavaa. Hämmästyksekseen voi hän nähdä pitkän matkan päähän, Kiitävä tähti virkisti hänen mieltään. Miehet kuuntelivat. Hänkin kuunteli, mutta hän ei voinut kuulla muuta kuin vaunujen hiljaista narinaa. Äkkiä hoputti ajaja hevosiaan ja niin lähdettiin uudestaan eteenpäin.
Hetkisen vyöryivät vaunut nopeasti eteenpäin selvästi jotakin alamäkeä, heiluen puolelta toiselle ja ritisten kuin kappaleihin hajoamaisillaan. Päästyään tasangolle hiljensivät hevoset jälleen vauhtiaan, vaunut pysähtyivät taasen hetkiseksi, läksivät jälleen liikkeelle ja sitten alkoi vaivalloinen kiipeäminen. Helen kuvitteli, että he olivat kulkeneet jo peninkulmittain. Erämaa näytti muuttuvan aaltoilevaksi, kallioisemmaksi ja tummia pyöreitä pensaita näkyi siellä täällä. Tie muuttui kuoppaiseksi ja kallioiseksi, ja kun vaunut alkoivat vieriä toista rinnettä alas, sen hurja heiluminen herätti Bon ja heitti hänet melkein pois Helenin sylistä.
"Missä minä nyt olen?" kysyi Bo hämmentyneenä.
"Bo, sydämesi toiveet näyttävät toteutuvan. En kumminkaan voi ilmoittaa sinulle, missä nyt olet."
Bo heräsi nyt kokonaan, mitä ei voida ihmetelläkään, kun otetaan huomioon vanhojen vaunujen heiluminen.
"Pidä minusta kiinni, Nell. Hevoset ovat pillastuneet."
"Mielestäni olemme jo tulleet tuhannen peninkulmaa tällä tavoin", vastasi Helen. "Minulla ei ole enää ehyttä luuta ruumiissani."
Bo kurkisti ikkunasta.
"Ah, miten siellä on pimeää ja autiota! Kaikki olisi kumminkin hyvin, ellei olisi niin kylmä. Minua palelee."
"Muistaakseni pidät kylmästä ilmasta", pilkkasi Helen.
"Kuulehan, Nell, luullakseni rupeat jo puhumaan entiseen tapaasi", vastasi Bo.
Oli vaikeata pysytellä istuimella lähellä toisiaan ja pidellä vielä vaippoja tiukasti ympärillä, mutta he onnistuivat kumminkin, lukuunottamatta kuoppaisimpia paikkoja, joissa he hypähtelivät sinne tänne. Bo kolhaisi kovasti päänsä.
"Voi, voi!" hän vaikeroi. "Nell Rayner, en anna sinulle milloinkaan anteeksi, että otit minut mukaasi tälle kauhealle matkalle."
"Ajattele vain kaunista las vegasilaista paimentasi", vastasi Helen.
Joko tämä huomautus vaimensi Bon tahi vihjaus riitti saamaan hänet suhtautumaan myötämielisesti matkan aiheuttamiin vaivoihin.
Sillä aikaa kuin he puhuivat, vaikenivat ja koettivat nukkua, hoiti vaunujen ajaja tointaan sellaisten Lännen miesten tapaan, jotka tietävät, miten hevosista on saatava kaikki irti huonoilla teillä matkan jatkamiseksi.
Silloin tällöin pysähtyivät vaunut ja olivat niin kauan aikaa paikoillaan miesten kuiskaillessa, että Helen ja Bo rupesivat pelkäämään.
Äkkiä kuului etempää tieltä pimeästä kimakka vihellys.
"Roy siellä on", sanoi Joe Beeman hiljaa.
"Varmasti! Ja hänen tulonsa luoksemme näin pian ennustaa pahaa", vastasiDale. "Aja vain, Bill!"
"Ehkä se tuntuu nopealta sinusta", mumisi ajaja, "mutta ellemme ole jo tulleet kolmeakymmentä peninkulmaa ja ellei tuo kukkula tuolla ole poikkeamispaikkamme, en tiedä mitään."
Vaunut vierivät vielä vähän matkaa Helenin ja Bon painautuessa likelle toisiaan ja arvaillessa hengitystään pidättäen, mitä ensimmäiseksi tulee tapahtumaan.
Sitten seisahtuivat vaunut jälleen kokonaan. Helen kuuli, miten miesten kengät kolisivat heidän astuessaan ja miten hevoset korskahtelivat.
"Nell, näen hevosia", kuiskasi Bo kiihkeästi. "Katso! tuolla tien vieressä, ja tuolta tulee muudan mies. Voi, ellei hän olekaan joku noista saattajiemme odottamista miehistä!"
Helen kurkisti ulos ja huomasi pitkän tumman rauhallisesti liikkuvan hahmon ja sen takana himmeästi näkyviä hevosia, ja sitten vaaleampia esineitä, joita hän luuli tavaroiksi.
Nyt tuli Dalekin näkyviin ja kohtasi tulijan tiellä.
"Päivää, Milt. Sait varmaankin tytön heti mukaasi, sillä muuten et olisi vielä täällä", sanoi tulija hillitysti.
"Roy, sain sieltä mukaani parikin tyttöä — sisaruksia", vastasi Dale.
Roy vihelsi hiljaa. Sitten ilmestyi pimeästä toinenkin pitkä metsästäjä, jota Dale tervehti.
"Nyt pojat, mitä tiedätte Ansonin miehistä?" kysyi Dale.
"He ovat nyt parhaillaan Snowdropissa. Juovat ja riitelevät.Luullakseni lähtevät he sieltä auringon noustessa", vastasi Roy.
"Oletko jo odottanut meitä kauankin?"
"Ehkä pari tuntia."
"Sivuuttiko muudan ratsastaja teidät?"
"Ei."
"Roy, eräs vieras ratsastaja sivuutti meidät ennen pimeää. Hän ratsasti kovasti ja on sivuuttanut tämän paikan ennen tuloamme."
"En pidä tuosta uutisesta", sanoi Roy jyrkästi. "Kiiruhtakaamme. Saatuanne tytöt hevosen selkään tarvitsette niin pitkän etumatkan kuin suinkin. Hei, John!"
"Snake Anson osaa kyllä seurata hevostenkin jälkiä", vastasi kolmas mies.
"Milt, sano nyt sinäkin mielipiteesi", jatkoi Roy katsellen tähtiä. "Aamu alkaa jo pian sarastaa. Tässä on tienhaara, täällä ovat myös hevosesi ja varusteet. Voit olla jo metsässä auringon noustessa."
Seuraavan vaitiolon kestäessä voi Helen kuulla oman sydämensä sykinnän ja pienen sisarensa huohottavan hengityksen. Molemmat katselivat ulos pitäen toisiaan käsistä kiinni ja vahtivat ja kuuntelivat jännittyneinä ja tarkkaavaisesti.
"On mahdollista, ettei tuo öinen ratsastaja ollutkaan mikään sananviejä Ansonille", sanoi Dale. "Siinä tapauksessa ei Anson voi saada vaunujemme pyörien eikä hevostemme jäljistä mitään selvää. Hän menee suoraan oikeita postivaunuja vastaan. Bill, voitko saavuttaa nuo tulevat vaunut ennen Ansonin tuloa?"
"Kyllä, luullakseni se ei ole ollenkaan vaikeatakaan", vastasi Bill.
"Hyvä sitten", jatkoi Dale heti. "John, sinä Joe ja Hal ratsastatte takaisin noita oikeita postivaunuja vastaan. Kun tapaatte ne, seuraatte niitä, kunnes Anson ne pysähdyttää."
"Se on minusta mieluista hommaa", sanoi John venytellen.
"Mielelläni sekautuisin siihen minäkin", sanoi Roy julmasti.
"Ei ollenkaan. Tarvitsen sinua, kunnes olen päässyt turvaan metsiin. Bill, ojenna matkatavarat tänne. Roy, auta sinä minua niiden kiinnisitomisessa. Saitko kaikkea, mitä halusin?"
"Varmasti. Elleivät nuo nuoret neidit ole hyvin vaateliaita, voit elättää heitä vallan hyvin pari kuukautta."
Dale kääntyi ja tultuaan vaunujen luo avasi hän oven.
"Tytöt, koska olette hereillänne, niin tulkaa ulos!" huudahti hän.
Bo totteli häntä ensin.
"Nukuin, kunnes nämä ajopelit olivat vähällä kaatua", vastasi hän.
Roy Beemanin hiljainen nauru oli kuvaavaa. Hän otti hatun päästään seisoen vaiti ollen. Vanha ajaja tukahdutti äänekkään naurunhohotuksen.
"Ajopelit! Onko nyt kuultu mokomaa? Kuulitko, Joe, nimityksen? Kaikki sukkelat tytöt eivät ole syntyneet Lännessä."
Kun Helen seurasi viittoineen ja koreineen, auttoi Bo häntä, ja Helen tunsi tämän tarkastelevan katseen kasvoillaan. Roy näytti sekä ystävälliseltä että kunnioittavalta, ja Helen tunsi, miten huolestunut Roy oli. Kun hän laskeutui vaunusta, kiinnitti hän huomionsa Royn suureen, alhaalla riippuvaan revolveriin.
Dale ojentautui vaunuun ja kaivoi sieltä esille laatikoita ja koreja, jotka hän asetti hiekalle.
"Käännä nyt, Bill, ja lähde takaisinpäin. John ja Hal tulevat pian jäljessä", määräsi Dale.
"Niin, tytöt", sanoi Bill katsoen heihin, "olen hyvin iloinen saatuani tutustua teihin. Häpeän maatani, jolla oli vain varastossa loukkauksia ja konnankujeita noin miellyttäville tytöille. Nyt kumminkin olette luullakseni turvassa. Ette voi milloinkaan päästä parempaan seuraan ratsastaaksenne, metsästääksenne, mennäksenne naimisiin ja muuttaaksenne uskontoanne, ja —"
"Vaikene jo, sinä vanha karhu!" keskeytti Dale tuimasti.
"No, no! Hyvästi nyt, tytöt, ja onnea matkalle!" lopetti Bill ruvetessaan selvittelemään ohjaksia.
Bo lausui jäähyväiset hyvin selvästi, mutta Helen voi ainoastaan mumista omansa. He näyttivät saaneen vanhasta ajajasta ystävän.
Sitten hevoset kääntyivät ja korskahtelivat, vaunut läksivät risahdellen liikkeelle ja katosivat lopulta pimeään.