"Tehän aivan värisette vilusta", sanoi Dale katsahtaen Heleniin. Hän tunsi Dalen suuren ja kovan käden puristavan omaansa. "Kylmä kuin jää."
"Minun onkin kylmä", vastasi Helen. "Luullakseni emme pukeutuneet tarpeeksi lämpimästi."
"Nell, saatuamme paistua koko eilisen päivän palelee meitä nyt", selitti Bo. "En tiennyt ollenkaan, että täällä on öisin talvi."
"Neiti, eikö teillä ole lämpimiä sormikkaita ja päällystakkia?" kysyiRoy huolissaan. "Kylmät tunnit eivät ole vielä oikeastaan alkaneetkaan."
"Nell, meillä on paksuja sormikkaita, ratsastuspukuja ja kenkiä, kaikki uusia ja hienoja, tässä mustassa laatikossa", sanoi Bo potkaisten innoissaan erästä läheisyydessä olevaa laatikkoa.
"Niin meillä onkin, ja ne tulevatkin meille hyvään tarpeeseen tänä yönä", vastasi Helen.
"Neiti, menettelette viisaasti, jos vaihdatte pukuanne nyt heti", sanoi Roy innokkaasti. "Silloin ette tuhlaa aikaa sellaiseen pitkällä matkallanne ja säästytte monilta vaivoilta ennen auringonnousua."
Helen tuijotti tuohon nuorukaiseen, jonka luonnollisuus hämmästytti hänet kokonaan. Häntä pyydettiin vaihtamaan matkapuku ratsastuspukuun jossakin täällä ulkona kylmässä ja tuulisessa erämaassa keskellä yötä vieraiden nuorten miesten joukossa.
"Bo, mitä laatikkoa tarkoitatte?" kysyi Dale kuin sisareltaan. Kun Bo näytti sen hänelle, tarttui hän siihen ja sanoi: "Tulkaa kauemmaksi tiestä."
Bo seurasi häntä ja Helen tunsi koneellisesti seuraavansa heitä. Dale ohjasi heidät muutamien askelten päähän tiestä matalien pensasten taakse.
"Kiiruhtakaa ja vaihtakaa pukuanne täällä. Sidomme matkatavaranne hevosten selkään unohtamatta jättää paikkaa tällekin."
Sitten hän poistui häviten näkyvistä otettuaan muutamia askelia.
Bo istuutui alkaen aukoa kenkäinsä nauhoja. Helen voi juuri nähdä hänen kalpeat kauniit kasvonsa ja loistavat silmänsä tähtien valossa. Hänelle selveni silloin, että Bo onnistui heti suhtautumaan paljon paremmin Lännen hämään kuin hän.
"Nell, nuo miehet ovat hyvin kilttejä", sanoi Bo miettiväisesti. "Onko sinun kylmä? Hänhän pyysi meitä kiiruhtamaan."
Helen ei voinut ollenkaan ymmärtää, miten hän milloinkaan tuli aloittaneeksi riisuutumista tuolla aukeassa ja tuulisessa erämaassa, mutta sitten kun hän ryhtyi työhön, huomasi hän siihen tarvittavan enemmän päättäväisyyttä kuin rohkeutta. Kylmä tuuli puhalsi suoraan hänen lävitseen. Hän voi melkein nauraa tavalle, millä Bo käsitteli vaatekappaleitaan.
"U-hu-hu-huu!" kalisivat Bon hampaat. "Minun ei ole elämässäni ollut näin kylmä. Nell Rayner, antakoon hyvä Jumala sinulle anteeksi."
Helenillä oli tarpeeksi työtä pukeutumisessaan voidakseen puhua. Hän oli kyllä voimakas ja terve tyttö, nopea ja kätevä töissään, mutta tämä ruumiillinen kidutus, jollaiseen hän ei milloinkaan ennen ollut joutunut, melkein tainnutti hänet. Bo joutui valmiiksi ennen häntä, auttoi häntä napittamisessa ja nauhoitti hänen toisen kenkänsä. Sitten sulloi Helen matkapuvut laatikkoon kylmästä kihelmöivin käsin.
"Kas niin! Mutta millainen kauhea sekasotku tuolla laatikossa onkaan!" huudahti Helen. "Ah, Bo, meidän kauniit matkapukumme."
"Silitämme ne huomenna jollakin pölkyllä", vastasi Bo kalisevin hampain.
He läksivät tielle päin. Omituista kyllä ei Bo kantanut osaansa taakasta eikä kävellyt vakavastikaan.
Miehet odottivat hevosineen, joista muudan kantoi tavaroita.
"Jouduitte melko nopeasti", sanoi Dale ottaen laatikon Heleniltä. "Roy, auta heidät satulaan sillä aikaa kuin sidon tämän laatikon kiinni."
Roy talutti joukosta pari hevosta.
"Nouskaa nyt satulaan", sanoi hän tarkoittaen Bota. "Tämän satulan jalustimet ovat lyhyet."
Bo oli kyllä taitava tuohon hommaan, mutta tällä hetkellä liikkui hän niin hitaasti ja omituisesti, ettei Helen tahtonut uskoa silmiään.
"Miltä jalustimet tuntuvat?" kysyi Roy. "Nouskaa niihin seisomaan. Luullakseni pitäisi niiden sopia. Olkaa varovainen nyt, sillä hevonen on hieman arka. Hillitkää sitä."
Bo ei ollut nyt ollenkaan sen maineen arvoinen, jollaiseksi Helen oli häntä sanonut.
"Nyt, neiti, on teidän vuoronne", sanoi Roy Helenille. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi Helen istuvansa mustan virkun hevosen selässä. Vaikka hän olikin aivan jäykkä vilusta, tunsi hän kumminkin veren virtaavan nopeasti suonissa.
Roy laittoi jalustimet kuntoon nopeasti.
"Olette pitempi kuin luulinkaan", sanoi hän. "Nouskaa nyt, mutta nostakaa jalkojanne. Kas niin. Olen iloinen, että teillä on tuollaiset paksut pehmeät kengät. Ehkä ratsastammekin yhtä kyytiä Valkoisten vuorten yli."
"Bo, kuulitko hänen sanansa?" huusi Helen.
Mutta Bo ei vastannut, vaan istui melko luonnottomasti satulassa. Helen tuli levottomaksi. Juuri silloin palasi Dale heidän luokseen.
"Onko kaikki kunnossa, Roy?"
"On."
Dale tuli Helenin viereen. Kuinka pitkä hän olikaan! Hänen leveät hartiansa näyttivät olevan satulannupin korkeudella. Hän taputteli hellästi hevosta.
"Sen nimi on Ranger ja se on tämän seudun nopein ja paras hevonen."
"On varmasti, ellei raudikkoani oteta lukuun", vahvisti Roy.
"Roy, jos ratsastaisit Rangerilla, voittaisi se varmasti suosikkisi", sanoi Dale. "Voimme lähteä nyt. Roy, sinun on ohjattava kuormahevosia."
Hän tarkasti vielä Helenin satulaa ja meni sitten katsomaan Bota.
"Oletteko kunnossa?" kysyi hän nopeasti.
Bo nojautui satulassaan.
"Olen melkein kuolemaisillani viluun", vastasi tämä heikosti. Hänen kasvonsa näyttivät hyvin kalpeilta tähtien valossa. Helen huomasi, että Bo oli enemmänkin kuin viluissaan.
"Ah, Bo!" huudahti hän levottomasti.
"Nell, älä ole milläsikään nyt!"
"Sallikaa minun kantaa teitä", ehdotti Dale.
"Ei. Aion ratsastaa tällä hevosella tahi kuolla", vastasi Bo kiihkeästi.
Miehet katsoivat hänen kalpeihin kasvoihinsa ja sitten toisiinsa. Sitten meni Roy tiellä olevan tumman hevosjoukon luo ja Dale hyppäsi likimmäisen hevosen selkään.
"Pysytelkää aivan minun kintereilläni!" sanoi hän.
Bo seurasi häntä ja Helen ratsasti jälkimmäisenä.
Helen kuvitteli olevansa juuri heräämäisillään jostakin unesta. Äkkiä hän kai havahtuisi hätkähtäen nähdäkseen kodissaan olevan pienen huoneensa vaaleat seinät ja kuullakseen kirsikkapuiden oksien kahinan ikkunaa vasten ja vanhan kimeä-äänisen kukon ilmoituksen aamun jo alkavasta sarastuksesta.
Hevoset ravasivat. Liikunto lämmitti pian Helenia niin, että hänen oli muuten hyvin mukava olla, lukuun ottamatta sormia, joita vielä paleli. Hänen mielensä muuttui kumminkin sitä synkemmäksi, kuta selvemmästi hän alkoi käsittää tilanteen. Yö muuttui nyt niin pimeäksi että vaikka hänen hevosensa pää oli Bon hevosen sivulla, voi hän tuskin erottaa Bota. Helenin silloin tällöin levottomasti kysyessä Bon vointia vastasi tämä olevansa täydellisesti kunnossa.
Helen ei ollut ratsastanut vuoteen, ja siitä oli jo monta vuotta kun hän oli tehnyt sitä säännöllisesti. Lukuunottamatta innostustaan noustessaan satulaan tunsi hän nyt kumminkin vain pettymystä. Hän oli joka tapauksessa miellyttävästi hämmästynyt, sillä Ranger käveli joustavasti ja Helen huomasi osaavansa vielä ratsastaa. Bo, joka oli ratsastellut muutaman kotoa lähellä olevan maatilan hevosilla, suoriutui varmaankin tehtävästä ihmeellisen hyvin. Helenin mieleen juolahti, miten vaikeaa tämä kaikki olisikaan ollut, ellei heillä olisi ollut näitä paksuja ja mukavia ratsastuspukuja.
Vaikka yö olikin pimeä, voi Helen kumminkin epäselvästi erottaa tien. Se oli kivinen ja ilmeisesti hyvin vähän käytetty. Kun Dale poikkesi tieltä matalaa salviaruohoa kasvavalle tasangolle, muuttui kulku vaivalloisemmaksi ja vaikeammaksi, mutta ei hitaammaksi. Hevoset seurasivat hidastelematta johtajaansa. Huomattuaan sen tarpeettomaksi lopetti Helen Rangerin ohjaamisen. Kauempaa pimeästä häämöitti aina tummia esineitä, jotka tekivät Helenin levottomaksi, kunnes hän tultuaan lähemmäksi huomasi niiden olevan kallioita tahi matalia surkastuneita puita. Kuta kauemmaksi tultiin, sitä suuremmiksi ne muuttuivat, samalla kun niiden lukumääräkin lisääntyi. Usein Helen kääntyi katsomaan taakseen pimeyteen. Tällainen oli tahdotonta hänen pelkonsa aiheuttamaa toimintaa. Dalehan luuli, että heitä tultaisiin ajamaan takaa, ja Helen tunsi pelon rinnalla jonkunlaista outoa harmiakin, sillä olihan suunniteltu ryövätä häneltä paitsi perintö myöskin vapaus. Sitten häntä värisytti muistellessaan Dalen sanoja, että nuo palkatut roistot olisivat mahdollisesti voineet ryöstääkin hänet mukaansa. Sellainen tuntui hirveältä ja mahdottomalta. Mutta kumminkin näytti se Dalesta ja tämän tovereista tuntuvan hyvinkin mahdolliselta. Länsi oli siis todellisuudessa raaka, kova ja armahtamaton.
Hänen hevosensa pysähtyi äkkiä. Se oli päässyt aivan Bon hevosen rinnalle. Dalekin oli pysähtynyt nähtävästi kuuntelemaan. Roy ja kuormahevoset olivat vielä näkymättömissä pimeässä.
"Mitä siellä on?" kuiskasi Helen.
"Olin kuulevinani suden ulvovan", vastasi Dale.
"Oliko tuo suden ulvomista?" kysyi Bo. "Kuulin sen. Se kuulosti hurjalta."
"Olemme juuri saapumaisillamme alemmille kukkuloille", sanoi Dale. "Kai tunnette, miten paljon kylmempää ilma täällä nyt on?"
"Minun on lämmin nyt", vastasi Bo. "Luullakseni vaivasi minua äsken vain se, että olin vähällä paleltua. Nell, kuinka sinä voit?"
"Minunkin on lämmin, mutta —" vastasi Helen.
"Jos voisit valita, niin kummanko ottaisit mieluummin, täälläolonko vai kotona lämpimässä vuoteessasi nukkumisen?" kysyi Bo.
"Bo!" huudahti Helen hämmästyneenä.
"No niin, minä ainakin haluan olla täällä juuri tämän hevosen selässä", sanoi Bo.
Dalekin kuuli kai hänen sanansa, koska hän kääntyi satulassaan. Sitten hän hoputti hevostaan ja läksi jatkamaan matkaa.
Helen ratsasti nyt Bon rinnalla, ja kauan aikaa he jatkoivat siten vaihtamatta sanaakaan. Helen huomasi, milloin sarastuksen edellä oleva pimeä tunti oli kulunut loppuun ja hän tervehti iloiten melkein huomaamatonta valojuovaa idässä. Sitten himmenivät tähdet. Asteittain sulatti hämärä itseensä kaiken muun paitsi suurempia tähtiä. Suurin, aamutähti, ihmeellisempi kuin Helen milloinkaan oli luullut sen olevan, menetti kirkkautensa ja elämänsä ja näytti vetäytyvän takaisin tummaan sineen.
Päivä valkeni vähitellen niin, että harmaa erämaa tuli asteittain näkyviin. Pyöreitä paljaita kukkuloita, joita yön puoleksi kohotettu vaippa vielä peitti, ilmestyi näkyviin kauempaa. Niiden takana oli harmaa etäisyys, joka hitaasti sai muodon ja muuttui kiinteämmäksi. Idässä kimalteli jo vaaleanpunainen ja hopeanvärinen juova leviten yhä laajemmalle ja kirkastuen pitkin taivaanrantaa, joka näytti hyvin rosoiselta.
"Meidän on luullakseni parasta yhtyä Royhin", sanoi Dale kannustaen hevostaan.
Ei Ranger eikä Bonkaan hevonen kaivannut monta kehoitusta ja ne alkoivat laukata. Kaukaa edeltä häämöittivät Royn ajamat kuormahevoset. Tuuli puhalsi niin kylmästi Helenin kasvoihin, että kyyneleet valuivat hänen silmistään ja jäähdyttivät poskia. Ja Rangerilla ratsastaminen tällaista vauhtia tuntui aivan samalta kuin kiikkutuolissa istuminen. Tätä elähdyttävää ja hurmaavaa menoa ei kestänyt kumminkaan kauan.
"Ah, Nell, en välitä ollenkaan enää, mihin joudun", huudahti Bo hengästyneenä.
Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja punaiset, raikkaat kuin ruusu, hänen silmänsä loistivat tummansinisinä ja hänen tukkansa hulmusi tuulessa säännöttöminä kiharoina. Helen tiesi myöskin tuntevansa samanlaista ruumiillista virkeyttä kuin Bokin, ja se tuntui hänestäkin vastustamattomalta, vaikka se ei voinutkaan karkoittaa kaikkia synkkiä ajatuksia.
Oli jo kirkas päivä, kun Roy kiersi muutaman kukkulan, josta alkaen surkastuneet puut — setrit, kuten Dale niitä nimitti — muodostivat saarekkeita alempien vuorten rinteille.
"Ne kasvavat pohjoisilla rinteillä, joilla lumi pysyy sulamatta kauimmin", sanoi Dale.
He laskeutuivat erääseen laaksoon, joka näytti matalalta, mutta olikin syvä ja laaja, ja alkoivat sitten kiivetä toiselle kukkulalle. Kun he pääsivät sen laelle, näki Helen nousevan auringon, ja hänen eteensä avautuva näköala oli niin suurenmoinen, ettei hän voinut vastata Bon hurjiin riemuhuutoihin.
Paljaita keltaisia setrejä kasvavia rinteitä, jotka näyttivät melkein tasangoilta, sillä niin asteittainen oli nousu, jatkui synkkään metsään asti, joka kohosi mustana selänne selänteeltä loppuakseen vihdoin erään suurenmoisen kukkulan paljaaseen lakeen, joka auringonnousun kultaamana näkyi sinistä taivasta vasten.
"Ah, miten kaunista!" huudahti Bo. "Mutta noita vuoriahan pitäisi sanoaMustiksi vuoriksi."
"Old Baldy tuolla on valkoinen toisen puolen vuodesta", vastasi Dale.
"Katsokaa takaisinkinpäin ja sanokaa sitten, mitä ajattelette", kehoitti Roy.
Tytöt kääntyivät katsomaan vaiti ollen. Helen luuli katselevansa koko suureen avaraan maailmaan. Kuinka suunnattomasti erilainen olikaan erämaa! Se näytti ammottavan aivan hänen jalkainsa juurella ollen punainen ja keltainen lähempänä, mutta muuttuen kauempana pehmeästi purppuran väriseksi ja muodostaen aution tyhjyyden, rajattoman ja äärettömän, jossa tummanviheriät kaistaleet, mustat juovat ja kohoavat harjanteet toimivat ainoastaan etäisyyksien ja tilavuuden tehostajina.
"Näettekö tuota pientä viheriätä pilkkua?" kysyi Roy viitaten sinnepäin. "Siellä on Snowdrop ja tuo toinen siitä hieman oikealla on Show Down."
"Missä on Pine?" kysyi Helen kiihkeästi.
"Vielä kauempana tuolta metsän päästä alkavien kukkulain toisella puolella."
"Silloinhan ratsastamme poispäin sieltä."
"Niin teemmekin. Jos olisimme ratsastaneet suoraa Pineen, olisivat nuo roistot voineet meidät saavuttaa. Pineen on neljän päivän matka. Ja poikkeamalla vuoristoon voi Dale peittää jälkensä. Sitten kun hän on eksyttänyt Ansonin jäljiltä, on hänen aikomuksensa kiertää Pineen."
"Herra Dale, luuletteko voivanne viedä meidät sinne turvallisesti ja pian?" kysyi Helen toivovasti.
"En voi luvata tehdä sitä nopeasti, vaan ainoastaan turvallisesti. Eikä teidän tarvitse nimittää minua herraksi", vastasi hän.
"Emmekö aiokaan enää syödä?" kysyi Bo kainosti.
Kuultuaan tämän kysymyksen kääntyi Roy Beeman nauraen katsomaan Bohun. Helen näki nyt hänen kasvonsa täydellisesti päivänvalossa. Ne olivat laihat ja kovat, tummiksi päivettyneet silmineen, jotka olivat terävät kuin haukalla, kulmikkaine leukoineen ja laihoine poskineen, joissa kasvoi hieman vaaleata partaa.
"Aiomme varmasti!" vastasi hän. "Heti, kun saavumme metsään, eikä siihen kulukaan enää pitkää aikaa."
"Voimme kiiruhtaa hieman ja levätä sitten kylliksemme", sanoi Dale hoputtaen hevosensa tasaiseen hölkkään.
Tämän tunnin verran kestävän tasaista vauhtia jatkuvan ratsastuksen kestäessä katseli Helen tarkkaavaisesti sekä läheltä että kauempaa näkyviä esineitä — surkastunutta salviaruohoa, joka pian muuttui yhtä surkastuneeksi heinäksi, noita tummia pilkkuja, jotka sittemmin osoittautuivat kääpiösetreiksi, kuiluja, jotka tuntuivat kuin taikavoimalla aukeavan näköjään aivan tasaiseen maahan ja jatkuvan leviten harmaitten kivimuurien välitse, ja kauempaa siintäviä yksinäisiä mäntysaarekkeita, joissa oli vain pari kolme puuta, ja sitten laajoja ja säännöttömiä keltaisia haapametsikköjä ja ylempää mutkittelevan aina vain lähemmäksi tulevan metsärajan takaa näkyviä mustia penkereitä, jotka vähitellen muodostivat seudun korkeimman vuoren huipun.
Tämän pitkän metsää kohti suunnatun ratsastuksen kestäessä ei nähty lintuja eikä muitakaan eläimiä, mikä Helenistä tuntui omituiselta. Ilma menetti jotakin kylmyydestään muuttaen luontoaan auringon noustessa korkeammalle. Siihen yhtyi jo suloista metsän tuoksuakin. Tuon tuoksun ensimmäinen hieno tuntu oli aivan outo Helenille, vaikka se tuntuikin epämääräisesti tutulta ja aiheutti yhtä omituisia tunteita. Tuntui kuin hän olisi haistellut tuota pistävää voimakasta tuoksua kauan aikaa sitten, ja hänen ruumiilliset tunteensa äkkäsivät sen ennen kuin hänen muistinsa.
Tämä keltainen aavikko näyttikin olevan aivan tasainen. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan matalaan ahtaaseen solaan, jonka pohjalla lirisi pieni puro. Hän seurasi sitä sitten vasemmalle saapuen lopulta erääseen paikkaan, missä setrit ja kääpiömännyt muodostivat pienen metsikön. Toisten saapuessa sinne istui hän ristissäjaloin satulassaan ja odotti.
"Luullakseni levähdämme nyt hieman", sanoi hän. "Olette varmaankin hirveästi väsyksissä?"
"Olen nälissäni, mutta en ole vielä väsynyt", vastasi Bo.
Helen laskeutui satulasta huomatakseen, että käveleminen on jotakin sellaista, jonka hän oli unhottanut. Bo nauroi hänelle, mutta hänkin horjahteli kummallisesti päästyään maahan.
Sitten laskeutui Roy. Helen kummastui huomatessaan hänet raajarikoksi.Roy näki hänen nopean katseensa.
"Muudan hevonen heitti minut kerran satulasta ja vyöryi sitten ylitseni. Silloin katkesi minulta ainoastaan solisluu, viisi kylkiluuta, toinen käsivarsi ja molemmat jalat parista kohti."
Huolimatta tuosta tosiseikasta, että hän oli raajarikko, näytti hän erittäin voimakkaalta ja kelvolliselta mieheltä seisoessaan siinä täydessä pituudessaan notkeana kotikutoisissa karheissa vaatteissaan.
"Kävelkää nyt hieman, tytöt, verryttääksenne jäseniänne", sanoi Dale. "Ellette ole vielä kankeita, tulette kumminkin sellaisiksi pian. Älkää kumminkaan menkö kauaksi. Huudan teidät sitten tänne, kun aamiainen on valmis."
Hieman myöhemmin vihelsi Dale heidät takaisin, ja kun tytöt palasivat kävelyretkeltään, odottivat leirinuotio ja aamiainen heitä. Roy istui ristissäjaloin kuin intiaani tervavaatteen reunalla, johon oli katettu vaatimaton mutta tukeva ateria. Helenin nopea katse huomasi kaikessa vallitsevan sellaisen puhtauden ja täydellisyyden, ettei hän ollut voinut odottaakaan sellaista metsissä elämään tottuneiden miesten ruoanvalmistukselta. Ruokakin oli erittäin hyvää. Hän söi halukkaasti, ja mitä Bon ruokahaluun tulee, hävetti se häntä melkein yhtä paljon kuin huvittikin. Nuoret miehet vain katselivat palvellen uutterasti tyttöjä, mutta puhuen harvoin. Heleniltä ei jäänyt huomaamatta, miten usein Dalen harmaat silmät tarkastelivat aukeata seutua. Hän oli huomaavinaan katseessa enemmän epäluuloa kuin mitään muuta.
"Sanon!" huudahti Bo syötyään kyllikseen, "ettei tämä ole totta. Näen varmaankin unta. Nell, tuo musta hevonen, jolla ratsastit, on komein näkemäni elukka."
Ranger söi ruohoa muiden hevosten joukossa puron rannalla. Kuormat ja satulat oli irroitettu. Miehet söivät hitaasti. Ei mikään ilmaissut nopeata pakoa, mutta kumminkaan ei Helen voinut vapautua levottomuudestaan. Roy voi ehkä kylläkin näyttää tyyneltä ja huolettomalta ollakseen säikähdyttämättä tyttöjä, mutta Dale ei nähtävästi voinut teeskennellä mitään sellaista, jota hän ei varmasti tarkoittanut.
"Levätkää tahi kävelkää", neuvoi hän tyttöjä. "Meidän on ratsastettava neljäkymmentä peninkulmaa ennen pimeää."
Helenin mielestä oli parempi levätä, mutta Bo käveli sinne tänne, taputteli hevosia ja kaiveli tavaramyttyjä. Hän oli utelias ja innokas.
Dale ja Roy keskustelivat hiljaa puhdistaessaan astioita ja sulloessaan niitä suureen hamppukangaspussiin.
"Luuletko todellakin, että Anson löytää jälkeni tänä aamuna?" kysyiDale.
"Luulen", vastasi Roy.
"Mistä tiedät sen näin pian?"
"Mistä sinä sen tietäisit, jos olisit Snake Anson?" kysyi Roy vastaukseksi.
"Se johtuu kokonaan tuosta Magdalenasta tulleesta ratsastajasta", sanoi Dale vakavasti. "Luullakseni huomaisin kumminkin pyörien ja hevosten jäljistä, missä käännyimme syrjään. Ehkä hänkin sen näkee."
"Milt, kuulehan nyt. Kerroin sinulle jo, että Snake Anson näki meidät, pojat, toissapäivänä Show Downissa, ja hän näytti hyvin uteliaalta."
"Mutta hän ei nähnyt minua eikä kuullut minusta mitään", vastasi Dale.
"Ehkä ja ehkä ei. Mitä se sitten vaikuttaa asiaan, jos hän huomaa sen vasta tänä iltana aamun asemesta?"
"Etkö siis luule tapahtuvan mitään taistelua, vaikka Anson pysähdyttäisikin postivaunut?"
"Hänen on silloin ammuttava ensin, mikä ei ole luultavaa. John ja Hal käsittelevät nyt hieman varovaisemmasti revolverejaan tuon viimevuotisen kahakan jälkeen. Joe voi kumminkin suuttua. Mutta taistelun lykkäytyminen on kumminkin mielestäni parasta meille. Viisainta on kumminkin, ettemme ota sitä lukuun."
"Silloin on sinun jäätävä tänne vahtimaan Ansonin miehiä, sanokaamme niin pitkäksi aikaa, kunnes he tulevat näkyviin, jos he nyt ovat löytäneet jälkemme tänä aamuna. Sinun on saatava varmuus asiasta tavalla tai toisella ja ratsastettava sitten suoraan Big Springille, jossa aion viettää yön."
Roy nyökäytti hyväksyvästi tälle ehdotukselle. Tuhlaamatta sitten enempi sanoja ottivat molemmat miehet suitset ja menivät ottamaan hevosia kiinni. Helen katseli Dalea niin tarkkaavaisesti, että kun Bo huudahti riemusta, kääntyi hän katsomaan ja näki muutaman pienen keltaisen villin mustangin seisovan suorana takajaloillaan ja pieksävän ilmaa etukavioillaan. Roy oli heittänyt suopungin sen kaulaan ja veti sitä nyt leiriin.
"Nell, katsohan tuota villiä ponia!" huusi Bo.
Helen kiiruhti heti etemmäksi hurjistuneen mustangin tieltä. Roy kiinnitti sen muutamaan lähellä olevaan puuhun.
"Tulehan nyt, Pukinnahka", sanoi Roy hyväilevästi lähestyessään hitaasti vapisevaa eläintä. Hän meni vain lähemmäksi suopunkia pitkin muutellen aina käsiään. Pukinnahka mulautti silmiään ja näytti valkoisia hampaitaankin, mutta se seisoi kumminkin tyynesti, kun Roy irroitti silmukan sen kaulasta, veti sen pään yli ja kiinnitti sen mutkikkaalla solmulla sen turvan ympärille.
"Tätä sanotaan surmansilmukaksi", sanoi hän tarkoittaen solmua. "Sillä ei ole milloinkaan ollut kuolaimia suussaan eikä se milloinkaan tule sellaisia sietämäänkään."
"Uskallatteko ratsastaa sillä?" kysyi Helen.
"Joskus sattumalta", sanoi Roy hymyillen. "Haluaisitteko te, tytöt, koettaa?"
"En ainakaan minä", vastasi Helen.
"Olkoon menneeksi!" huudahti Bo. "Se on kyllä aivan paholaisen näköinen, matta uskallan kyllä nousta sen selkään, jos vain luulette minun voivan."
Lännen hurjuus oli juurtunut nopeasti Bo Raynerin mieleen.
"Olen pahoillani, mutta en voi sallia teidän tehdä sitä vielä vähään aikaan", vastasi Roy kuivasti. "Se hyppii joskus aivan vimmatusti."
"Hyppii! Tarkoitatte kai, että se potkii?"
"Niin."
Seuraavan puolen tunnin kuluessa näki ja oppi Helen enemmän kuin milloinkaan ennen, miten hevosia käsitellään aukeilla laitumilla. Lukuunottamatta Rangeria, Royn kimoa ja Bon valkoista ponia oli muut hevoset kirjaimellisesti pyydystettävä suopungilla, vedettävä leiriin, satuloitava ja kuormitettava. Se oli pelottomien ja voimakkaiden miesten työtä, joka vaati yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin rautaisia kouriakin. Sen vuoksi Helenin noita miehiä kohtaan tuntema luottamus muuttuikin kunnioitukseksi. Huomioitatekevälle naiselle tämä puolituntinen kertoi paljon.
Kun kaikki oli kunnossa, nousi Dale satulaan ja sanoi merkityksellisesti: "Roy, odotan sinua auringonlaskun aikana. Toivon, ettet tule ennen."
"Olisikin ikävää, jos minun olisi kiiruhdettava heti tuomaan huonoja uutisia. Toivokaamme parasta. Meitä on onnistanut tähän asti. Nyt on sinun poikettava metsien neulasmatoille ja kätkettävä jälkemme."
Dale kääntyi mennäkseen. Tytöt sanoivat Roylle jäähyväiset ja seurasivat. Pian Roy ja hänen poronvärinen mustanginsa olivat hävinneet näkyvistä erään metsikön taakse.
Suitsettomat hevoset kulkivat edellä, kuormajuhdat seurasivat niitä ja ratsastajat tulivat aivan niiden kintereillä. Kaikki hevoset juoksivat tasaisesti. Tuo tahti pani tavaramytyt hyppimään ylös ja alas ja puolelta toiselle. Aurinko paistoi kuumasti Helenin selkään, ja tuuli menetti jäädyttävän kylmyytensä tuntuen melkein kostealta sen mukana kantautuvan kuivan ja suloisen tuoksun vuoksi. Dale seurasi tuota matalaa laaksoa, jonka laidoilla kasvoi metsää ja jonka muutamia peninkulmia kauempana olevasta päästä siinti metsän tumma reuna. Sinne ratsastaminen ei vienytkään enää pitkää aikaa.
Helen ihmetteli, miksi nuo suuret männyt kasvoivat niin kaukana täällä ylängöllä eivätkä lähempänä tasankoa. Ehkä lumella oli jonkinlainen vaikutus kasvullisuuteen, mutta kun maa oli tasaista, ei hän voinut huomata, miksi metsän laidan juuri piti olla tässä. He ratsastivat nyt sinne puiden varjoon. Helenistä tuntui tämä omituiselta ja kriitilliseltä tulolta toisenlaiseen maailmaan, jota hän oli päättänyt oppia tuntemaan ja rakastamaan. Männyt olivat suuria, ruskeakuorisia, arpisia ja kyhmyisiä puita, joissa ei ollut muuta tyypillistä yhdenmukaisuutta kuin mahtavuus ja kauneus. Ne kasvoivat kaukana toisistaan. Pienempiä mäntyjä ja matalaa pensaikkoa kasvoi niiden juurilla. Maanpinta tässä metsässä oli huomattava senvuoksi, että siinä kasvoi paikoitellen korkeaa hopeanväristä ruohoa ja paikoitellen oli se ruskeiden männyn neulasien peitossa. Nämä paikat olivat nähtävästi noita Royn tarkoittamia neulasmattoja. Siellä täällä lepäsi joku kaatunut metsänjättiläinen lahomassa. Helen kiinnitti pian huomionsa metsän hiljaisuuteen ja siihen omituiseen seikkaan, etteivät hevoset kulkiessaan aiheuttaneet juuri mitään melua muulloin kuin sattuessaan astumaan jollekin risulle tahi kaatuneelle puunrungolle. Sitten hän huomasi, että neulasmatot taipuivat kuin kautsukki tyyny hevosten kavioiden alla ja sitten kuin ne olivat poistuneet kauemmaksi, palasi se entiseen asentoonsa jälleen näyttämättä mitään jälkiä pinnassaan. Helen ei voinut nähdä merkkiäkään tiestä, jota pitkin he olivat kulkeneet. Tarvittiin todellakin teräviä silmiä Dalen seuraamiseksi tässä metsässä. Tämä huomio soi ääretöntä lohdutusta Helenille ja ensimmäisen kerran paon alusta tunsi hän mieltä ja sydäntä painavan kuorman kevenevän. Se oli riistänyt häneltä joitakin niistä vaikutteista, joita hän ehkä olisi saanut tämän ihmeellisen ratsastusmatkan kestäessä onnellisemmissa olosuhteissa.
Bo kumminkin näytti olevan vielä liian nuori, liian hurjapäinen ja liian jännitetty välittääkseen sen enempää olosuhteista. Hän eli vain nykyisyydessä. Helen alkoi epäillä, että tytöstä olisi ehkä kaikki seikkailut tervetulleita, ja Helen tiesi nyt varmasti, että Bo oli aito Auchincloss. Hän oli kolme kokonaista päivää tuntenut jonkunlaista painostusta, jollaista hän tätä ennen ei ollut kokenut, mutta viimeisten tuntien aiheuttama pelko oli sen karkoittanut. Mutta sen täytyy olla, päätteli hän, saman veren aiheuttamaa kiihkoa, joka pursui hänen suonissaan päästäkseen vapaaksi ja polttaakseen.
Bo rakasti toimintaa. Hänellä oli kyllä kauneusaistia, mutta hän ei ollut miettiväinen. Hän auttoi nyt Dalea ohjaamaan hevosia ja pitämään niitä yhdessä joukossa, Hän ratsasti hyvin eikä hänessä vielä voitu huomata väsymyksen eikä vaivautumisen aiheuttamia merkkejä. Helen alkoi tuntea molempia, mutta ei vielä niin paljon kumminkaan, että hänen tarkkaavaisuutensa olisi heikontunut.
Tämä ihmeellinen linnuton metsä ei tuntunut hänestä ollenkaan luonnolliselta. Kaikista elävistä olennoista luonnossa Helen piti enimmän linnuista. Hän tunsi niistä monta ja voi matkia muutamien ääniäkin. Mutta täällä näiden mahtavien mäntyjen alla ei ollut ollenkaan lintuja. Oravia kumminkin alkoi vilahdella siellä täällä ja tunnin matkan jälkeen ei niistä ollut enää ollenkaan puutetta. Ainoa, jonka hän tunsi, oli maaorava. Kaikki muut, kirkkaan mustista juovaisiin rusakkoihin ja valkohäntäisiin harmaihin asti, olivat hänelle aivan outoja. Ne olivat kesyjä ja uteliaita. Punaiset haukkuivat ja toruivat etenevää matkuetta, mustat liukuivat jollekin turvalliselle oksalle katsomaan, mutta harmaat eivät näyttäneet juuri ollenkaan välittävän tästä niiden alueelle tapahtuneesta hyökkäyksestä.
Kerran pysähdytti Dale hevosensa ja viittasi pitkällä käsivarrellaan. Helen suuntasi katseensa sinnepäin ja näki muutamia harmaita antilooppeja seisomassa eräässä aukeamassa pitkät korvat pystyssä. Ne olivat hurjan ja kauniin näköisiä. Äkkiä laukkasivat ne tiehensä hyvin joustavin hypyin.
Metsä oli yleensä tasaista ja avonaista, mutta joskus ilmestyi kumminkin heidän eteensä laaksoja ja jokiuomia, jotka särkivät sen säännöllisyyttä. Puolen päivän tienoissa se kumminkin asteittain muuttui, seikka, jonka Helen olisi luullut ennemminkin voineensa huomata, jos hän vain olisi ollut tarkkaavaisempi. Se ilmeni siten, että maa alkoi kohota ja puita alkoi ilmestyä enemmän.
Hän teki toisenkin huomion. Aina siitä alkaen, kun he olivat saapuneet metsään, oli hän tuntenut jonkunlaista pakotusta päässään ja jotakin tahmeaa sieraimissaan. Hän kuvitteli pahoillaan vilustuneensa. Mutta äkkiä hänen päänsä selveni hieman ja hän totesi, että metsän voimakas pihkantuoksu oli tukkinut hänen sieraimensa kuin pehmeällä piellä. Haju oli voimakasta ja vastenmielinen vahvuutensa vuoksi. Hänen kurkkuaan ja keuhkojaankin tuntui polttavan.
Kun hän alkoi menettää mielenkiintonsa metsään ja muuhun ympäristöön, tapahtui se vain vaivautumisen ja tuskan vuoksi, joita hän ei enää voinut vaimentaa. Sen jälkeen ei hän voinut olla niitä hetkeäkään tuntematta ja ne vain pahenivat. Eräässä ruumiin kohdassa oli tuska aivan sietämätön. Se sijaitsi hänen kyljessään juuri lanteitten yläpuolella ja se uhkasi muuttua petolliseksi, sillä se ei ollut yhtämittaista, vaan aina silloin tällöin tuntuvaa. Kun se alkoi hirveästi polttaen, voi hän huojentaa sen siirtämällä ruumiinsa hieman eri asentoon. Mutta se ei alkanut vähitellen. Kun hän luuli erehtyneensä ja uskalsi jälleen hengittää, palasi se pistävän nopeasti ja tunkeutui kuin veitsi hänen kylkeensä. Tällaista siis oli tuo ratsastuksen aiheuttama tuska, jonka uhriksi jokainen aloittelija joutuu pitkällä ratsastusmatkalla. Sitä oli melkein mahdoton kärsiä. Metsän kauneus, pakoon juokseva riista, aika, etäisyydet ja kaikki muukin haihtuivat olemattomiin tuon pistävän kivun tieltä. Suureksi helpotuksekseen hän huomasi sen aiheutuvan hevosen juoksusta. Kun Ranger juoksi, ei hänen tarvinnut siitä kärsiä. Senvuoksi antoikin hän hevosensa kävellä aina niin kauan kuin hän vain uskalsi tahi kunnes Bo ja Dale olivat melkein näkymättömissä. Sitten hän kiiruhti sen juoksuun tavoittaakseen toiset.
Niin kuluivat tunnit, aurinko laskeutui matalalle lähettäen kultaisia säteitään puitten väliin, jolloin metsä vähitellen muuttui kirkkaammaksi, mutta kumminkin tummemmaksi väriltään. Se himmeni hitaasti eikä auringonlasku ollut enää kaukana.
Hän kuuli hevosten kahlaavan vedessä ja pian hän saapuikin paikalle, missä pienet kristallikirkkaat purot virtasivat nopeasti viheriöissä sammaluomissa. Hän ratsasti monen sellaisen yli ja seurasi viimeistä erääseen avonaisempaan paikkaan metsässä, jossa männyt olivat tavattoman suuria ja kasvoivat kaukana toisistaan. Oikealta kohosi muudan matala harmaa koivukumpu puiden kolmannenosan korkeudelle. Jostakin kuului virtaavaa veden lorinaa.
"Tämä on Big Spring", ilmoitti Dale. "Leiriydymme tähän. Tytöt, olette todellakin kunnostautuneet."
Tarkastettuaan lähemmin paikkaa huomasi Helen, että kaikki nuo pienet purot alkoivat tuon harmaan kiviröykkiön alta.
"Olen kuolemaisillani janoon!" huudahti Bo tavalliseen liioittelevaan tapaansa.
"Ette varmastikaan milloinkaan unhota ensimmäisiä tuosta lähteestä ottamianne kulauksia", huomautti Dale.
Bo koetti laskeutua satulasta ja lopulta putosi siitä. Kun hän nousi seisomaan, kieltäytyivät hänen jalkansa suorittamasta luonnollista tehtäväänsä ja hän kaatui. Dale auttoi hänet jälleen seisoalleen.
"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" kysyi hän suuresti hämmästyneenä.
"Olette vain kangistunut", vastasi Dale tukien häntä, kun hän astui muutamia horjuvia askelia.
"Bo, onko ruumiisi kipeä mistään paikasta?" kysyi Helen, joka yhä istui satulassa ollen haluton laskeutumaan siitä, vaikka hän ei mitään niin hartaasti toivonutkaan kuin päästä alas.
Bo katsoi häneen kaunopuheisesti.
"Nell, onko kyljessäsi sellainen tunne kuin pitkä parsinneula työnnettäisiin siihen silloin kun vähimmän osaat sellaista odottaa?"
"Se ei kyllä milloinkaan enää lakkaa!" huudahti Helen hiljaa. Sitten ottaen huomioon Bon kokemukset hän laskeutui varovaisesti satulasta ja onnistuikin pysymään seisoallaan. Hänen jalkansa tuntuivat aivan puukapuloilta.
Hetken kuluttua menivät tytöt lähteelle.
"Juokaa varovaisesti!" huusi Dale heille.
Big Springillä oli juurensa jossakin syvällä tuon harmaan rapautuneen kivikasan alla. Sieltä kuului veden kumeaa maanalaista kohinaa. Alkulähde oli varmaankin hyvin voimakas, koska se oli voinut tunkeutua tuon kylmän kiven läpi.
Helen ja Bo paneutuivat pitkäkseen sammalreunalle ja näkivät kasvonsa lähteestä kumartuessaan. He imaisivat suunsa täyteen Dalen neuvon mukaan, ja koska he olivat niin kuumissaan ja janoissaan, halusivat he odottaa hetkisen sopivaa tilaisuutta.
Vesi oli niin kylmää, että se värisytti Heleniä ja särki hänen hampaitaan. Merkillinen elähdyttävä vapistus värisytti hänen ruumistaan ollen ihmeellinen kylmässä ruumiin kuivan kuumuuden huojentamisessaan ja vastustamaton janoon vetoamisessaan. Helen kohotti päätään ja katsoi tuohon veteen, joka oli yhtä väritöntä kuin mautontakin.
"Nell, juo!" huohotti Bo. "Muistele hedelmäpuutarhassamme olevaa vanhaa lähdettämme, jonka laidoilla kasvaa niin kaunista sammalta."
Ja silloin Helen alkoi juoda ahneesti suljetuin silmin muistellen kotiaan, jonka Bon sanat olivat palauttaneet hänen mieleensä.
Ensimmäiseksi työkseen irroitti Dale kuorman muutaman hevosen selästä, aukaisi erään mytyn ja veti sieltä esille tervavaatteen ja muutamia huopapeitteitä, jotka hän levitti erään männyn juurelle.
"Levätkää nyt, tytöt!" sanoi hän lyhyesti.
"Emmekö saa auttaa?" kysyi Helen, vaikka hän tuskin jaksoi seisoa.
"Saatte kyllä tehdä kaikkea sitten kuin olette tottuneet tällaiseen."
"Tottuneetko tällaiseen?" toisti Bo naurahtaen. "Minä olen nyt ainakin aivan rikkihakattu."
"Bo, näyttää siltä, että herra Dale aikoo pitää meidät luonaan metsässä alituisesti."
"Niin hän tekeekin", vastasi Bo istuutuessaan hitaasti peitteille, ojentautuessaan pitkäkseen huokaisten tyytyväisyydestä ja nojatessaan päänsä satulaan. "Nell, eikö hän kieltänyt nimittämästä itseään herraksi?"
Dale irroitti juuri kuormia hevosilta.
Helen paneutui Bon viereen ja tunsi kerrankin elämässään, miten suloista lepo on.
"No niin, sisko, miksi sitten aiot sanoa häntä?" kysyi Helen uteliaasti.
"Miltiksi tietysti!" vastasi Bo.
Helenin oli pakko nauraa huolimatta väsymyksestä ja kivuistaan.
"Otaksun niin ollen, että kun tuo las vegasilainen paimenesi saapuu, rupeat nimittämään häntä samoin kuin hän sinua."
Bo punastui, mikä oli hyvin harvinaista häneen nähden.
"Niin teenkin, jos vain haluan", hän vastasi. "Nell, aina siitä asti kuin voin muistaa olet ikävöinyt tänne Länteen. Nyt olet päässyt tänne, vieläpä sen syvimpiin komeroihin. Herää siis!"
Tällainen oli Bon lyhyt ja luonteenomainen keino Helenin pintapuolisuuden karkoittamiseksi. Sanat sattuivatkin eikä Helen voinut vastata niihin mitään. Hänen kiihkeään haluunsa päästä tänne Länteen ei kumminkaan ollut sisältynyt tällaisia hurjia, ennen kuulumattomia retkiä. Mutta ehkäpä tämän Lännen — tämän päivästä päivään elämisen — muodostivatkin vain seikkailut, yritykset, koetukset, vaivat ja työt? Oliko kaiken tarkoitus valmistaa tämä kaikki sellaiseksi, että muut voivat elää sitten täällä mukavasti jolloinkin? Tarkoittiko Bokin sellaista huomautuksellaan? Helen oli kumminkin liian väsynyt ajatellakseen sitä tarkemmin nyt. Hänestä oli mielenkiintoista ja huvittavaa katsella Dalea.
Hän sitoi hevosten jalat ja päästi ne vapaiksi. Sitten lähestyi hän kirveineen erästä lyhyttä kuivunutta puuta, joka seisoi muutamien valkokuoristen haapain joukossa. Dale näytti valmistautuvan hakkaamiseen. Riisuttuaan takkinsa ja paljastettuaan leveät hartiansa, suoran selkänsä ja pitkät voimakkaat käsivartensa näytti hän nuorelta jättiläiseltä. Hän oli jäntevä ja notkea, voimakas, mutta ei paksu. Kirveen iskut sattuivat kovaan puuhun ja niiden aiheuttama ääni kajahteli metsässä. Muutamat iskut riittivät kaatamaan puun. Sitten hän halkoi sen. Helen oli utelias näkemään, miten hän sytyttää tulen. Ensin hän vuoli lastuja puun sydämestä ja asetti ne suurempien halkojen väliin maalle. Sitten otti hän satulanlaukusta, joka riippui lähellä olevasta oksasta, piikiven kappaleen, tulusraudan ja nahkakappaleen, jonka Helen arveli reväistyn porontaljasta ja johon oli ripistelty ruutia. Kaikissa tapauksissa aiheuttivat ensimmäiset tulusraudan lyönnit kipinöitä, sitten liekin ja lopulta syttyivät lastut tuleen. Liekki leimahti pian jalan korkeudelle. Dale asetti tuleen suurempia halkoja sijoittaen ne ristiin ja pian räiskyi iloinen nuotio.
Tehtyään sen hän suoristautui ja katsoen pohjoiseen päin hän kuunteli. Helen muisti nyt, että Dale oli tehnyt samoin pari kertaa ennen heidän saapumistaan Big Sprigsille. Hän kuunteli ja odotti varmaankin Royn tuloa. Aurinko oli jo laskenut ja aukeaman toisella puolella kasvavien mäntyjen latvat alkoivat himmetä.
Astiat, jotka metsästäjä tyhjensi muutamasta pussista, kilisivät raudan ja tinan sattuessa yhteen. Sitten hän aukaisi erään suuremman käärön, jonka sisässä näytti olevan lukemattomia erisuuruisia pusseja. Niissä oli epäilemättä ruokatarpeita. Sankko näytti aivan siltä kuin hevonen olisi vierinyt sen yli, ja samannäköinen oli koko myttykin. Dale täytti sankon lähteestä. Palattuaan tulen luo kaasi hän vettä pesuvatiin ja polvistuttuaan alkoi hän perusteellisesti pestä käsiään. Tuo näytti kuuluvan hänen tapoihinsa, sillä Helen huomasi hänen sitä tehdessään katselevan metsään ja kuuntelevan. Sitten hän kuivasi kätensä tulen loimussa ja kääntyen esille ottamiensa pussien puoleen alkoi hän valmistaa ruokaa.
Äkkiä rupesi Helen ajattelemaan tarkemmin tuota miestä ja kaikkia hänen hommiaan. Magdalenassa, vaunuissa ja viime yönä oli hän luottanut tuohon muukalaiseen, tuohon Valkoisten vuorten metsästäjään, joka näytti haluavan ruveta hänen ystäväkseen. Hän oli tuntenutkin rajatonta kiitollisuutta. Kumminkin oli hän suhtautunut mieheen persoonattomasti. Mutta nyt alkoi hänelle selvitä, että sattuma oli vienyt hänet huomattavien miesten joukkoon. Tämä huomio hämmästytti häntä. Se ei johtunut ollenkaan siitä, että Dale oli urhoollinen ja ystävällinen auttaessaan nuorta naista vaarassa, eikä siitäkään, että Dale osoittautui olevan kätevä ja nopea leiripuuhissa. Useimmat Lännen miehet ovat urhoollisia, oli hänen enonsa kertonut, useat ovat karhean ystävällisiä ja kaikki osaavat he valmistaa ruokaa. Tämä metsästäjä oli ruumiillisesti ihmeellinen miessuvun edustaja, jonka rakenteessa oli jotakin leijonamaista. Mutta ei sekään ollut hänen tuntemansa vaikutteen syy. Helen oli opettajatar, joka oli tottunut poikiin, ja hän tunsi tuon metsästäjän luonteessa olevan jonkunlaista poikamaista vilpittömyyttä, reippautta ja raikkautta. Hän luuli kumminkin, että Dalen sielullinen ja hengellinen voima oli vetänyt hänen ajatuksensa sille taholle.
"Nell, olen puhutellut sinua kolme kertaa", sanoi Bo äreästi. "Mitä sinä oikeastaan ajattelet?"
"Olen hyvin väsynyt, Bo, ja ajatukseni harhailevat kaukana. Mitä sanoitkaan?"
"Sanoin vain olevani hyvin nälissäni."
"Todellako? Mutta sinuun nähden ei se olekaan kummallista. Minä olen kumminkin liian väsyksissä voidakseni syödä, enkä uskalla sulkea silmiänikään, sillä sitten ne eivät enää aukenisi. Milloin me viimeksi nukuimme, Bo?"
"Toissa yönä ennen kotoa lähtöämme."
"Siis emme neljään yöhön kunnollisesti. Olemme kumminkin torkkuneet hieman."
"Varmasti otan vahinkoni takaisin tässä metsässä!" huudahti Bo iloisesti. "Luuletko meidän nukkuvan hyvin tämän puun juurella ilman mitään peittoa?"
"Näyttää ainakin siltä", vastasi Helen epäilevästi.
"Kuinka sanomattoman suloista! Voimme katsella tähtiä puiden oksien välitse."
"Taivas näyttää menevän pilveen. Eikö sinustakin tuntuisi hirveältä, jos myrsky alkaisi raivota?"
"En oikein tiedä", vastasi Bo miettiväisesti. "Lännen on annettava raivota."
Jälleen tunsi Helen, että Bossa oli jotakin välttämättömyyden pakosta johtuvaa. Se oli jotakin sellaista, joka oli ilmestynyt näkyviin vain silloin tällöin kodin yksitoikkoisessa elämässä St. Josephissa. Äkkiä juolahti Helenin mieleen ihmeellinen ajatus, jonkunlainen huumaava tietoisuus siitä, että hän ja Bo olivat alkaneet jo tottua tähän uuteen ja villiin ympäristöön. Kuinka omituista ja peloittavaa oli kumminkin tuon kehityksen vahtiminen! Bo, joka oli nuorempi ja vaikutuksille alttiimpi enemmän vaistomaisine kuin järjen aiheuttamine tunteineen, sulautuisi varmaankin siihen paljon nopeammin. Helen ihmetteli, voiko hän alistua itsessään tuntemalleen alkuperäisen elämän viehättävyydelle. Mutta voiko kukaan ymmärtäväinen ja viisas ihminen alistua siten? Ei suinkaan, vaan ainoastaan ajattelematon villi.
Helen huomasi Dalen suoristautuvan vielä kerran ja katsovan metsään.
"Royta ei kuulu vieläkään", sanoi hän ääneen. "Ja se onkin hyvä."Sitten hän kääntyi tyttöihin päin ja lisäsi: "Ateria on valmis."
Tytöt vastasivat kutsuun vauhdikkaammasti kuin heistä olisi voitu luullakaan. Ja he söivät kuin nälkiintyneet metsään eksyneet lapset. Dale tarjoili heille miellyttävän hymyn kirkastaessa hänen tyyniä kasvojaan.
"Huomenillalla saamme jo lihaa", hän sanoi.
"Millaista?" kysyi Bo..
"Villiä kalkkunaa tahi antilooppia. Ehkä molempia, jos vain haluatte. On kumminkin hyvä totuttautua syömään metsänriistaa vain vähitellen. Ja kalkkunan liha sulaa varmaankin suussanne."
"Uummm!" mumisi Bo ahneesti. "Olen kuullut puhuttavan villeistä kalkkunoista."
Heidän lopetettuaan söi Dale illallisensa kuunnellen tyttöjen puhetta ja vastaten silloin tällöin lyhyesti johonkin Bon kysymykseen. Oli jo hämärä, kun hän alkoi pestä lautasia ja pannuja, ja melkein pimeä, kun hän sai työnsä loppuun. Sitten hän viritti nuotion paremmin palamaan ja istuutui muutamalle pölkylle katselemaan tuleen. Tytöt nojautuivat mukavasti satuloita vasten.
"Nell, minä kellahdan varmasti minuutin kuluttua", sanoi Bo, "enkä oikeastaan saisi heti nukkua niin vahvan illallisen jälkeen."
"En voi ymmärtää, miten voin nukkua, enkä sitäkään, miten voin valvoa", vastasi Helen.
Dale kohotti päätään valppaasti.
"Kuunnelkaa!"
Tytöt jännittivät kuuloaan ja vaikenivat. Helen ei voinut erottaa mitään ääntä, ellei hiljaista kavioiden kapsetta metsästä, joka näytti vaipuneen uneen. Hän näki Bon silmistä, jotka loistivat avonaisina nuotion valossa, ettei hänkään ollut ymmärtänyt Dalen tarkoitusta.
"Lauma arosusia lähestyy!" hän huudahti.
Hiljaisuuden rikkoi äkkiä vihainen, kimeä ja omituinen haukunta. Se kuulosti villiltä, vaikka siinä olikin jonkunlainen ystävällinen tahi kysyvä sävy. Aivan valopiirin rajalla voitiin pian huomatakin harmaita elukoita. Hiipivien askelten aiheuttamaa pehmeää kahinaa kuului leirin ympäriltä ja sitten alkoi kaikua kaikkialta haukuntaa ja ulvontaa. Helenin mielestä käyttäytyi lauma rauhattomasti ja raukkamaisesti, ja hän oli iloinen, kun melu lakkasi ja arosudet pötkivät tiehensä haukahtaen vielä muutamia kertoja tarkoituksettomasti ja ilkeästi.
Hiljaisuus muuttui jälleen yhtä kiinteäksi kuin ennenkin. Ellei Helenin mieli olisi ollut niin levoton, olisi tämä hiljaisuus tuntunut hänestä suloiselta ja tavattoman kauniilta.
"Ah, kuunnelkaahan tuota veitikkaa!" huudahti Dale. Hänen äänensä värisi.
Jälleen jännittivät tytöt korviaan. Sellainen ei kumminkaan ollut tarpeellista, sillä äkkiä rikkoi hiljaisuuden surullinen ulvonta, kylmä ja selvä, pitkäveteinen, omituinen, täyteläinen ja villi.
"Ah, Mitä tuo on?" kuiskasi Bo.
"Suuri harmaa metsäsusi siellä vain ulvoo", vastasi Dale. "Se on nyt jossakin tuolla takaliston kivisellä harjanteella. Se vainuaa meidät eikä se meistä pidä. No, nyt taasen. Kuunnelkaa! Se tuntuu olevan nälissään."
Kun Helen kuunteli tuota äärettömän villiä huutoa, joka pani hänen ruumiinsa vapisemaan pelosta ja herätti hänessä aivan uskomattomia yksinäisyyden tunteita, katseli hän koko ajan Dalea.
"Pidättekö siitä?" mumisi hän tahdottomasti ymmärtämättä ollenkaan kysymyksensä vaikutinta.
Dalelta ei varmastikaan oltu tuollaista ennen milloinkaan kysytty, ja Helenistä näytti katsellessaan Dalen miettivää asentoa, ettei Dale ollut kysynyt sitä ikinä itsekään itseltään.
"Luultavasti", vastasi hän sitten.
"Mutta sudethan tappavat antilooppeja, pieniä saksanhirven vasikoita ja muita turvattomia eläimiä metsissä", huomautti Bo.
Metsästäjä nyökäytti päätään.
"Miten maailmassa sitten voitte pitää siitä?" kysyi Helen.
"Kun oikein ajattelen, tapahtuu se luullakseni monesta syystä", vastasi Dale. "Se tappaa puhtaasti eikä syö raatoja. Se ei ole pelkuri, vaan uskaltaa ryhtyä taisteluun ja kuolee rohkeasti. Sitten se rakastaa yksinäisyyttä."
"Tappaa puhtaasti. Mitä sillä tarkoitatte?"
"Puuma esimerkiksi silpoo tappamansa antiloopin. Kun karhu tappaa jonkun lehmän tahi vasikan, turmelee se sen kokonaan. Mutta susi tappaa rehellisesti terävillä puraisuilla."
"Millaisia eläimiä puuma ja karhu ovat?"
"Puumaa sanotaan vuorileijonaksi ja pantteriksi. Karhu on tavallinen harmaa karhu."
"Ovatko ne luonteeltaan niin julmia?" huudahti Helen väristen.
"Ovat varmasti. Olen usein ampunut susia niiden ahdistaessa antilooppeja."
"Miten ne silloin menettelevät?"
"Joskus ryhtyy pari kolme sutta ahdistamaan antilooppia, ja kun ensimmäinen ahdistaja väsyy, ryhtyy toinen ajoon ahdistaakseen eläimen kolmannen luo, joka taasen vuorostaan ryhtyy toimeen. Siten väsyttävät ne lopulta antiloopin. Sellainen on julmaa, mutta luonnollista eikä sen pahempaa kuin lumen ja jäänkään vaikutus, jolloin antilooppi voi kuolla nälkään. Kettu tappaa kalkkunan poikasia särkemällä munia ja korpit puhkaisevat vastasyntyneiden karitsoiden silmät ja odottavat sitten kunnes ne kuolevat. Muutoin ovat ihmiset vielä julmempia kuin pedot ajaessaan takaa riistaa, sillä ihmiset tulevat luonnon avuksi ja toimivat järjen eikä vaiston avulla."
Helenin väitteet loppuivat ja hän tunsi olevansa hyvin järkytetty. Hän ei ollut ainoastaan oppinut tuntemaan uutta ja järkyttävää puolta luonnonhistoriasta, vaan hänellä oli nyt myöskin täydellisesti selvillä, miksi hän oli epämääräisesti kuvitellut tahi ollut huomaavinaan tuossa miehessä jotakin erikoista. Metsästäjä on sellainen ihminen, joka tappaa eläimiä niiden nahan, lihan tahi sarvien vuoksi tahi jonkunlaisesta verenhimosta. Sellainen on ollut Helenin käsitys metsästäjistä ja hän luuli useiden muidenkin kaupungin asukkaiden olevan samaa mieltä, mutta nyt hän huomasi enemmistön olevan väärässä, sillä metsästäjä tuntui voivan olla aivan erilainen ja jotakin aivan muuta kuin riistan etsijä ja tappaja. Metsässä oleva vuoristomaailma oli tuntematon melkein kaikille miehille. Ehkä Dale tunsi sen salaisuuden, siellä vallitsevan elämän, sen kauhut, sen kauneuden, sen surullisuuden ja sen ilon, ja jos niin oli, niin kuinka ihmeellinen hänen luonteensa mahtoi ollakaan. Hän puhui ihmisistä melkein samoin kuin susistakin. Voiko yksinäinen elämä metsissä opettaa ihmiselle tuollaista. Ei katkeruudella, kateudella, mustasukkaisuudella, pahuudella, ahneudella eikä vihalla ollut sijaa tuon metsästäjän sydämessä. Ei Helenin terävyys, vaan naisen vaisto opetti hänet sen huomaamaan.
Dale nousi seisoalleen ja kääntyen pohjoista kohti kuunteli hän vielä kerran.
"Odotatteko Royta vieläkin?" kysyi Helen.
"En, sillä ei ole luultavaa, että hän saapuu enää tänä iltana", vastasi Dale, mennen sitten tutkimaan mäntyä, jonka juurella tyttöjen makuupaikka oli. Hänen käyttäytymisensä ja tapa, jolla hän tarkasteli puunlatvaa ja läheisyydessä kasvavia muita puita, lisäsivät vain tuota mielenkiintoa, jota Helen tunsi häneen.
"Se on varmasti seisonut tuossa paikoillaan jo viisisataa vuotta, minkävuoksi se ei luultavasti kaadu vielä tänäkään yönä", mumisi Dale.
Tuo mänty olikin siinä paikassa kasvavan ryhmän suurin.
"Kuunnelkaa jälleen", sanoi Dale.
Bo nukkui, mutta kuunnellessaan erotti Helen matalaa kaukaista jyrinää.
"Tuuli siellä vain ulvoo. Saamme myrskyn niskaamme", selitti Dale. "Saatte kuulla jotakin arvokasta. Mutta älkää olko peloissanne. Olemme varmasti turvassa. Männyt kaatuvat kyllä usein tuulessa, mutta tuo puu kestää millaisen tuulen painon tahansa. Teidän on parasta ryömiä huopapeitteiden alle, jotta voin levittää tervavaatteen ylimmäiseksi."
Helen liukui paikoilleen aivan sellaisessa puvussa kuin hän oli riisumatta yltään muuta kuin kengät, jotka Bokin oli irroittanut jaloistaan. Hän kallisti päänsä aivan Bon pään viereen, ja Dale levitti tervavaatteen heidän ylleen niin, että heidän päänsä vain näkyivät sen alta.
"Kun rupeaa satamaan, heräätte, jolloin voitte vetäistä laidan päänne yli", sanoi hän.
"Rupeaako satamaan?" kysyi Helen ajatellen kumminkin, että tämä hetki oli hänen elämänsä omituisin. Nuotion valossa näki hän Dalen kasvot. Ne olivat samanlaiset kuin ennenkin, tyynet, vakavat ja ilmeettömät. Hän oli ystävällinen, mutta hän ei suhtautunut sisaruksiin kuin tyttöihin, jotka olivat nyt hänen kanssaan täällä säkkipimeässä metsässä avuttomina ja voimattomina puolustautumaan. Hän ei näyttänyt ajattelevan ollenkaan. Helen ei ollut kumminkaan ollut milloinkaan ennen elämässään näin herkkä vaikutteille.
"Olen tässä läheisyydessä ja pidän tulta vireillä koko yön", sanoi Dale.
Helen kuuli hänen poistuvan pimeyteen. Äkkiä alkoi metsästä kuulua laahaamista ja kolinaa ja sitten rätinää kun uusi pölkky heitettiin nuotioon. Säkeneet leijailivat ilmassa ja monet sammuivat sihisten kostealla maalla. Savu alkoi kiemurrella ylöspäin pitkin suurta rosoista puunrunkoa, ja liekit räiskyivät ja rätisivät.
Helen kuunteli jälleen tuulen huminaa. Tuntui kuin ilma olisi hengittänyt sivellen hänen poskeaan ja pehmeästi heilutellen Bon kiharoita. Se oli kumminkin voimakkaampaa nyt, mutta heikkeni sitten alkaakseen taasen jälleen vielä voimakkaampana. Helen totesi silloin, että tuon äänen aiheutti lähenevä myrsky. Hänen raskaat luomensa kieltäytyivät melkein pysymästä auki, ja hän tiesi, että jos hän sulkisi ne, nukkuisi hän silmänräpäyksessä. Hän halusi kumminkin kuunnella myrskyn huminaa puissa.
Muutamia kylmiä sadetippoja putosi hänen kasvoilleen ilmoittaen hänelle, ettei hänen ja luonnonvoimien välillä ollut minkäänlaista kattoa. Sitten kantoi tuuli palaneen puun hajua hänen sieraimiinsa, ja jollain tavoin hänen vilkas mielikuvituksensa vei hänet takaisin lapsuusaikoihin, jolloin hän poltti oksia ja lehtiä pienten veljiensä kanssa. Mutta nuo muistot haihtuivat kumminkin pian. Tuo humina, joka äsken oli kuulostanut niin kaukaiselta, lähestyi nyt nopeasti tullen kovemmaksi. Se syöksyi eteenpäin kuin tulviva vesi. Helen hämmästyi ja säpsähti. Kuinka voimakas, nopea ja kova tuo myrskytuuli olikaan! Hän vertasi sen tuloa armeijan marssiin. Sitten täytti tuo humina metsän, vaikka se vielä kuuluikin kaukaa takaapäin. Ei männynneulanenkaan liikahtanut nuotion valossa, vaikka ilma tuntuikin olevan voimakkaasti ladattu. Humina koveni, kunnes se muuttui sellaiseksi hirmuiseksi jyrinäksi kuin meren valtaavien tyrskyjen pauhu, kun ne murskautuvat rantaa vasten. Bo heräsi tarrautuen peloissaan Heleniin. Kuuroksi tekevä myrskytuuli oli heidän kimpussaan. Helen tunsi päänsä alla olevien satulain liikahtelevan. Suuri puu vapisi juuriaan myöten. Tuulen voimakkain raivo painoi vain puiden latvoja ja pitkäksi ajaksi taivutti se metsän voimakkaan painonsa alle. Sitten muuttui tuo kuuroksi tekevä jyrinä huminaksi, jota jatkui vähän aikaa, jolloin se hiljenemistään hiljeni ja muuttui kumeammaksi, kunnes se lopulta kuoli etäisyyteen.
Heti kun se oli lakannut kuulumasta, alkoi pohjoisesta kuulua jälleen matalaa jyrinää, joka lakkasi alkaakseen taasen jälleen. Helen lepäsi siinä kuiskaillen Bolle, ja kuuli jälleen tuulen voimakkaiden puuskain tulevan, rytisevän ja lakkaavan. Sellaista oli tämän vuoriston metsän myrskyn toiminta.
Tervavaatteelle putoilevien sadepisaroiden pehmeä rapina varoitti Heleniä muistamaan Dalen ohjeet, ja vetäistyään tuon raskaan vaatteen ylemmäksi laittoi hän siitä jonkunlaisen kojun satulain yläpuolelle. Sitten vetäen lämmittävän Bon lähemmäksi itseään sulki hän silmänsä, ja synkän metsän, tuulen ja sateen aiheuttamat tunteet haihtuivat. Viimeinen kaikista vaikutelmista oli savun haju, jota tunkeutui tervavaatteen alle.
Kun hän avasi silmänsä, muisti hän kaiken niin hyvin kuin ainoastaan hetkinen olisi kulunut noista tapahtumista. Päivä oli kumminkin jo valjennut, vaikkakin harmaana ja pilvisenä. Puista tippui vettä. Nuotio palaa roihusi iloisesti, sininen savu kiemurteli ylöspäin ja herkullinen kahvin tuoksu sekoittui ilmaan. Hevoset seisoivat aivan lähellä purren ja potkien toisiaan. Bo nukkui vielä raskaasti. Dale puuhasi ahkerasti nuotion ääressä. Kun Helen katseli metsästäjää, näki hän tämän keskeyttävän työnsä, kääntävän päätään kuunnellakseen ja sitten katsovan odottavasti. Silloin juuri kuuluikin huuto metsästä. Helen tunsi Royn äänen. Sitten hän kuuli veden loiskuntaa ja lähenevää kavioiden kapsetta. Hetken kuluttua ilmestyikin vaalea mustangi näkyviin kantaen Royta selässään.
"Huono aamu ankoille, mutta hyvä meille!" huudahti tämä.
"Huomenta, Roy!" tervehti Dale ja hänen iloisuudestaan ei voitu erehtyä. "Odotin juuri sinua."
Roy näytti laskeutuvan mustangin selästä ponnistuksetta, ja nopein liikkein aukaisi hän remmit irroittaessaan satulan. Mustangi oli märkä hiestä ja vaahtoon sekoittuneesta sadevedestä. Se huohotti ja höyrysi.
"Olet näemmä ratsastanut kovasti", huomautti Dale
"Niin olenkin", vastasi Roy. Sitten hän huomasi Helenin, joka oli noussut istualleen sukien käsillään tukkaansa ja tuijottaen Royhin. "Hyvää huomenta, neiti. Minulla on teille hyviä uutisia."
"Jumalalle kiitos", mumisi Helen pudistellen samalla Bota. Tuo nuori neiti heräsikin, mutta oli kumminkin haluton nousemaan. "Bo, Bo, herää nyt. Roy on saapunut."
Silloin nousi Bokin puku epäjärjestyksessä ja unisin silmin.
"Voi, miten minun ruumistani pakottaa!" vaikeroi hän. Huomattuaan kumminkin, mitä tulen ääressä tehtiin lisäsi hän: "Onko aamiainen jo valmis?"
"Melkein. Saatte nyt omenapiirakoita", vastasi Dale.
Tavassa, millä Bo nauhoitti kenkänsä, ilmeni jo todellisia tervehtymisen merkkejä. Helen nouti heidän matkalaukkunsa ja avattuaan sen pukeutuivat he lähteen vieressä muutamalla litteällä kivellä niin lähellä miehiä että näiden puhe kuului sinne asti.
"Kuinka kauan aiot lorvailla täällä leirissä, ennenkuin kerrot minulle?" kysyi Dale.
"Olen juuri aloittamaisillani. Milt", vastasi Roy. "Tuo ratsastaja, joka sivuutti meidät, vei sanan Ansonille. Hän miehineen joutui jäljillemme pian. Näin heidän tulevan jo kymmenen aikaan. Silloin vetäydyin metsään ja pysyttelin siellä niin lähellä kumminkin, että näkisin, mistä kohden he poikkeaisivat metsään. Hetken kuluttua eksyivät he jo jäljiltäsi. Sitten he levittäytyivät ketjuun kulkien etelää kohti ajatellen tietysti, että aiot kiertää Pinen Old Baldyn eteläpuolelta. Snake Ansonin miehissä ei ole ainoatakaan hevosten jälkien etsijää. Se on nyt aivan varmaa. Seurasin heitä sitten noin tunnin, kunnes he olivat poikenneet muutamia peninkulmia syrjään jäljiltämme. Sitten palasin siihen paikkaan, josta te poikkesitte metsään. Olin siellä koko iltapäivän pimeään asti odottaen heitä palaaviksi. Mutta heitä ei kuulunutkaan. Lähdin silloin ratsastamaan suoraan tänne ja leiriydyin metsään viipyen siellä päivän sarastukseen asti."
"Niin pitkälle on siis kaikki hyvin", huomautti Dale.
"Varmasti. Baldyn eteläpuolella olevat seudut ovat vaikeasti kuljettavia, ja nuo muutkin pari kolme tietä, joita Anson miehineen voi kulkea, ovat samanlaisia."
"Sellaista emme siis voi edellyttääkään", mumisi Dale jonkun asian juolahtaessa hänen mieleensä.
"Mitä emme voi edellyttää?"
"Että he kiertävät Baldyn pohjoispuolelta."
"Emme ollenkaan!" vastasi Roy lyhyesti.
"Silloin aion kätkeä jälkemme vielä paremmin, kiiruhtaa asuntooni ja oleskella siellä, kunnes tulet ilmoittamaan, että tytöt voidaan turvallisesti viedä Pineen."
"Milt, puhut viisaasti kuin profeetat."
"En ole aivan varma, voimmeko kätkeä jälkemme täydellisesti. Jos Ansonilla olisi ollut hiemankaan enemmän taitoa kuljeskella metsässä, ei hän olisi eksynyt jäljiltämme niin pian."
"Ei kyllä, mutta hän luulee voivansa katkaista tiesi."
"Jos voisin päästä parikymmentä peninkulmaa kauemmaksi ja kätkeä jälkemme varmasti, olisin aivan varma takaa-ajon epäonnistumisesta", sanoi metsästäjä miettiväisesti.
"Sellainen on yhtä varmaa kuin helppoakin", vastasi Roy nopeasti. "Kohtasin tullessani muutamia meksikolaisia lammaspaimenia, jotka ajoivat edellään suurta lauhaa. Ne tulivat etelästä ja aikovat jäädä oleskelemaan Turkey Senacan tienoille. Sitten he palaavat etelään viedäkseen lauman Phenixiin. Maa on hyvin pehmeätä nyt. Nyt on sinun lähdettävä nopeasti liikkeelle ja kiiruhdettava suoraan tuolle lammaslauman polkemalle tielle ikäänkuin aikomuksesi olisi kulkea etelään. Mutta sensijaan ratsastatkin sinä tuon lauman edelle. Se tulee pysyttelemään näiden metsäniemekkeiden läpi kulkevilla avonaisilla paikoilla ja teillä. Ja kulkiessaan teidän jäljissänne kätkee se jälkenne."
"Mutta otaksukaamme nyt, että Anson pyörtää takaisin ja löytää tämän leirin. Silloin hän voi seurata helposti jälkiämme tuonne lauman polkemalle tielle. Mitä luulet silloin tapahtuvan?"
"Silloin toteutuvat juuri toivosi. Tuo lampaiden polkema tie on viettävä ja mutkainen. Pian rupeaa satamaan kovasti. Jälkenne häviävät, vaikka ette menisikään etelään. Ja Anson pysyttelee kyllä tuolla tiellä, kunnes hän häipyy kokonaan jäljiltä. Jätä tuo minun huolekseni, Milt. Olet metsästäjä, mutta minä olen hevostenetsijä."
"No olkoon menneeksi. Meidän on niin ollen kiiruhdettava."
Sitten hän kehoitti tyttöjä joutumaan.