The Project Gutenberg eBook ofMetsien miesThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Metsien miesAuthor: Zane GreyTranslator: Väinö NymanRelease date: July 6, 2019 [eBook #59866]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSIEN MIES ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Metsien miesAuthor: Zane GreyTranslator: Väinö NymanRelease date: July 6, 2019 [eBook #59866]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Metsien mies
Author: Zane GreyTranslator: Väinö Nyman
Author: Zane Grey
Translator: Väinö Nyman
Release date: July 6, 2019 [eBook #59866]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSIEN MIES ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Zane Grey
Englannin kielestä ("The Man of the Forest") suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä, Kustannussakeyhtiö Kirja, 1922.
Auringonlaskun aikana oli metsässä hiljaista ja yksinäistä mäntyjen ja kuusten tuoksuessa suloiselta ja koko metsän loistaessa kullalta, punaiselta ja viheriältä. Suurten puitten oksien alitse kulkevat miehet näyttivät sulautuvan yhteen värien kanssa, ja sitten kuin he olivat hävinneet näkyvistä, tuntuivat he muodostuneen tuon villin metsämaan osaksi.
Valkoisten vuorten korkein huippu Old Baldy oli pyöreä ja paljas laskeutuvan auringon viimeisen hehkun kirkkaan kullan sitä reunustaessa. Sitten kuin valaistus häipyi kupolimaisen huipun taakse, tapahtui muutos, ja kylmät ja tummenevat varjot levenivät tuon vuorimaailman mustille metsäisille rinteille.
Monien purojen kostuttamat villit ja synkät korkeakasvuiset metsät ja ruohoiset puistot muodostavat tämän kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa korkeammalla olevan, joka puolelta Etelä-Arizonan erämaan eristämän seudun — tämän hirvien ja antilooppien, karhujen ja puumien, susien ja kettujen rauhaisan kodin, joka samalla myös saa toimia hurjien apachien asuntona ja piilopaikkana.
Syyskuisin puhaltaa noissa seuduissa kova ja kylmä, vähän jälkeen auringonlaskun alkava yötuuli. Se näyttää tuovan hämärän mukanaan siipiensä varassa samoin kuin kaikki sellaiset heikot äänetkin, joita ei oltu voitu ennen vallinneessa hiljaisuudessa erottaa.
Metsien mies, Milt Dale, pysähtyi erään korkeata metsää kasvavan kukkulan huipulle kuuntelemaan ja vahtimaan. Hänen alapuolellaan oli aukea ja ruohoinen kapea laakso, josta kuului juoksevan veden hiljaista lorinaa. Sen keskeytti silloin tällöin muutaman metsästävän arosuden hurja katkonainen haukunta. Korkeista mäntyjen latvoista kuului levolle asettautuvien metsälintujen ääntelyä ja kahinaa, ja laakson toiselta puolelta kantautui yöpuulleen sijoittautuneiden villien kalkkunain viimeiset hiljaiset kirkunat Dalen korviin.
Nämä äänet tuntuivat Dalen herkistä korvista sellaisilta kuin niiden pitikin, ne kun ilmaisivat metsäseudun varmuuden olevan ennallaan. Hän oli iloinen, sillä hän oli luullut saavansa kuulla valkoisten miesten hevosten kavioiden kapsetta, jota hän näissä luonnon muodostamissa varustuksissa oli oppinut vihaamaan. Hän ja intiaanit olivat ystäviä keskenään. Nämä hurjat viholliset eivät olleet vihamielisiä tätä yksinäistä metsästäjää kohtaan, mutta jossakin tuolla metsässä piileskeli joukko pahantekijöitä, lampaiden varkaita, joita Dale ei halunnut tavata.
Kun hän läksi laskeutumaan rinnettä, levisi auringonlaskun aiheuttaman iltaruskon kajastus Old Baldylta laaksoon täyttäen sen valolla ja varjoilla, keltaisella ja sinisellä, samalla tavalla kuin loistavan taivaan. Puron mutkiin muodostuneet lammikot kimaltelivat kirkkaasti. Dalen katse mittaili laakson päästä päähän ja koetti sitten tunkeutua puron toisella puolella oleviin tummiin varjoihin, missä kuusimetsän muodostama keihäsmäinen ja terävä harjanne kuvastui vaaleita pilviä vasten. Tuuli alkoi humista puissa ja ilmassa oli sateen tuntua. Poiketessaan muutamalle polulle käänsi Dale selkänsä häipyvälle iltaruskolle ja alkoi painua laaksoon.
Yön ollessa näin lähellä ja sateen uhatessa ei hän lähtenytkään muutamien peninkulmien päässä olevaan omaan asuntoonsa, vaan suuntasi kulkunsa erästä vanhaa metsäsaunaa kohti. Kun hän saapui perille, oli jo melkein pimeä. Hän lähestyi rakennusta varovaisesti, sillä siellä, kuten muutamissa muissakin siellä täällä laaksoissa olevissa saunoissa, voi olla intiaaneja, karhuja tahi panttereita. Tässä ei kumminkaan tällä kertaa näyttänyt olevan mitään. Sitten tarkasteli Dale taivaalla kiitäviä pilviä tuntien hienon sumuisen sateen kylmän kosteuden kasvoillaan. Sade tulisi luultavasti jatkumaan koko yön. Tehtyään nämä huomiot meni hän saunaan.
Hetken kuluttua kuuli hän nopeasti kävelevien hevosten kavioiden kapsetta. Kurkistaessaan ulos hän huomasi himmeitä liikkuvia hahmoja pimeässä melko lähellä. Tulijat olivat kulkeneet vastatuuleen, minkä vuoksi ääntä ei ollut ennen kuulunut. Dalen laskun mukaan häämötti pimeästä viisi ratsastajaa. Sitten hän kuuli karkeita ääniä. Hän kääntyi nopeasti löytääkseen pimeässä tikapuut joiden hän tiesi vievän vintille. Löydettyään ne nousi hän nopeasti sinne varoen aiheuttamasta kolinaa pyssyllään ja paneutui pitkäkseen risuista ja parruista valmistetulle välikatolle. Hän sai sen juuri nipin napin tehdyksi, kun kilisevien kannusten säestämiä raskaita askelia kuului ovelta ja sitten saunasta.
"Hei Beasley, oletko täällä?" kysyi joku äänekkäästi.
Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Mies kirosi partaansa ja jälleen kuului kannusten kilinää.
"Miehet, Beasley ei ole täällä!" hän huudahti. "Viekää hevoset katokseen, sillä meidän on pakko odottaa häntä!"
"Odottaako, huh!" vastasi joku käheästi. "Ehkä koko yön, eikä meillä ole mitään syötävää."
"Tuki suusi, Moze! Sinussa ei totisesti ole miestä muuhun kuin syömiseen. Viekää hevoset vain suojaan, ja jonkun teistä on tuotava tänne puita."
Matalalla äänellä mumistuihin kirouksiin sekoittui kavioiden kumeaa kapsetta, nahan narinaa ja väsyneiden hevosten raskasta huokumista.
Nyt tuli saunaan joku toinenkin laahustavin kilisevin askelin.
"Snake, mielestäni olisi ollut viisainta ottaa hieman evästä mukaan", sanoi tulija venytellen.
"Aivan niin, Jim. Mutta me emme ottaneet ja kannattaneeko tuosta puhuakaan, koska Beasley saapuu luultavasti hyvinkin pian."
Dale, joka makasi paikoillaan hiljaa ja valmiina kaiken varalta, tunsi hermoissaan hitaan säpsähdyksen — jonkunlaisen viiltävän väristyksen. Tuo alhaalla oleva syvä-ääninen mies oli Snake Anson, seudun pahin ja vaarallisin henkilö, ja nuo toiset kuuluivat epäilemättä hänen joukkoonsa, ollen myöskin pahamaineisia tässä harvaan asutussa seudussa. Mitä taasen äsken mainittuun Beasleyhin tulee, oli hän Valkoisten vuorten laitumien kuuluisimpia maanviljelijöitä ja lampaiden kasvattajia. Mikä oli tämän Snake Ansonin ja Beasleyn välillä sovitun kohtauksen tarkoitus? Milt Dale luuli sen antavan aihetta epäillä Beasleytä, ja moni omituinen, lampaita ja paimenia koskeva tapahtuma, joita eivät Pinen pienen kylän asukkaat olleet voineet milloinkaan selittää, tuli nyt hänelle päivänselväksi.
Saunaan tuli nyt muitakin miehiä.
"Näyttää tulevan vain pienoinen sade", sanoi muudan. Sitten kuului jyrähdys, kun sylillinen halkoja heitettiin lattialle.
"Jim, täällä on muudan aivan kuiva mäntykalikka", sanoi toinen.
Kuului kahinaa ja raskaita askelia, ja sitten kovia jysähdyksiä, joista voitiin päättää, että Jim takoi halon päätä lattiaan musertaakseen siitä jonkun nurkan, josta sitten voitaisiin saada kourallinen kuivia lastuja.
"Snake, sytytä piippusi että samalla voin saada halotkin palamaan."
"En halua tupakoida enkä välitä tulestakaan", vastasi Snake.
"Olet totisesti itarin veitikka näissä metsissä", sanoi Jim venytellen.
Useat kovat piin lyönnit teräkseen ja sitten kova puhaltaminen ja rätinä kertoivat Jimin ponnistuksista saada tuli palamaan. Piakkoin muuttuikin saunan pikimusta pimeys, kuului hiljaista halkojen risahtelua ja liekkien huminaa, ja sitten tasaisesti kiihtyvää kohinaa.
Dale makasi saunan muuttuessa valoisammaksi vatsallaan välilattialla ja aivan hänen silmiensä vieressä oli risujen välissä pieniä rakoja. Kun halot syttyivät kirkkaasti palamaan, voi hän aivan hyvin katsella alhaalla olevia miehiä. Hän ei tuntenut heistä muita kuin Jim Wilsonin, joka jo hyvin tunnettiin Pinessä ennenkuin Snake Ansonista oli kuultu puhuttavankaan. Jim oli tuon roistojoukon kunnollisin mies ja hänellä oli ystäviä rehellistenkin ihmisten joukossa. Huhuttiin, ettei hän oikein vetänyt samaa köyttä Snake Ansonin kanssa.
"Lämmin tuntuu hyvältä", sanoi lihava Moze, joka tuntui olevan yhtä raaka kuin tummakasvoinenkin. "Rupeaa totisesti satamaan. Kunpa meillä nyt vain olisi hieman syötävää."
"Moze, satulanlaukussani on vähän hirvenlihaa. Jos noudat sen tänne, saat siitä puolet", sanoi eräs toinen.
Moze laahusti ripeästi ulos.
Tulen valossa näyttivät Snake Ansonin kasvot laihoilta ja käärmemäisiltä, hänen silmänsä kiilsivät ja hänen pitkä kaulansa ja tavaton pituutensa ilmaisivat hänen nimensä sopivaisuuden. [Snake = käärme.]
"Snake, mitä tekemistä meillä taasen on tuon Beasleyn kanssa?" kysyiJim.
"Saat sen varmasti tietää silloin kun minäkin", vastasi johtaja. Hän näytti väsyneeltä ja miettiväiseltä.
"Emmekö ole aiheuttaneet jo tarpeeksi vahinkoa noille meksikolaisille paimen-raukoille saamatta juuri mitään palkaksemme?" kysyi nuorin joukosta, muudan miehistyvä nuorukainen, jonka kovat katkerailmeiset huulet ja nälkäiset silmät erottivat hänet jollakin tavoin tovereista.
"Olet aivan oikeassa, Burt; niin minäkin ajattelen", vastasi mies, joka oli lähettänyt Mozen asialle.
"Snake, piakkoin alkaa näissä metsissä tuprutella lunta", sanoi JimWilson. "Aiommeko talvehtia Tonto Basinissa, vai Gilassako?"
"Meidän on mielestäni tehtävä joku edullinen kaappaus ennen lähtöämme etelään", vastasi Snake töykeästi.
Tällä hetkellä palasi Moze.
"Päällikkö, kuulin tieltä hevosen kavioiden kapsetta", sanoi hän.
Snake nousi ja meni ovelle kuuntelemaan. Ulkona humisi tuuli puuskaisesti ja sadepisaroita putoili silloin tällöin saunan katolle.
"Oh huh!" huudahti Snake helpotuksesta.
Seurasi vähän aikaa kestävä hiljaisuus, jonka kuluessa Dale silloin tällöin kuuli nopeata kavioiden kapsetta kiviseltä tieltä. Alhaalla olevat miehet liikahtelivat levottomasti, mutta ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Tuli räiskyi iloisesti piisissä. Snake Anson peräytyi ovelta liikkein, jotka ilmaisivat sekä epäilyä että varovaisuutta.
Kävelevä hevonen oli pysähtynyt jonnekin tuonne saunan edustalle.
"Hei te, siellä sisällä!" kuului huuto pimeästä.
"Hei itse!" vastasi Anson.
"Snakeko siellä puhuu?" seurasi nopea kysymys.
"Varmasti", vastasi Anson tullen näkyviin.
Vastatullut astui saunaan. Hän oli kookas mies, jonka vyössä oleva suuri puukko näytti märältä tulen valossa. Hänen syvään painettu hattunsa varjosti niin hänen kasvonsa, että niiden yläosa oli kuin naamion peitossa. Hänellä oli mustat alaspäin riippuvat viikset ja leuka kuin kallio. Mahtavaa voimaa, kypsynyttä ja jäntevää, oli hänen liikkeissään.
"Halloo, Snake! Halloo Wilson!" hän sanoi. "Olen luopunut tuosta toisesta asiasta ja haluan nyt keskustella kanssanne eräästä toisesta vähäpätöisemmästä seikasta, mieluummin kahdenkesken."
Tässä hän viittasi Snaken miehiä poistumaan saunasta.
"Vai niin!" huudahti Anson epäilevästi. Sitten hän kääntyi nopeasti. "Moze, sinä, Shady ja Burt menette ulos odottamaan. Tällaista hommaa en totisesti osannut odottaakaan. Satuloikaa samalla hevoset."
Nuo kolme joukkoon kuuluvaa menivät peräkkäin ulos. Kaikki katsoivat he terävästi vieraaseen, joka oli peräytynyt varjoon.
"Nyt voit aloittaa, Beasley", sanoi Anson hiljaa. "Mitä suunnittelet?Jim tässä tietää kaikki hommani."
Beasley tuli nyt tulen luo ojentaen kätensä liekkejä kohti.
"Nyt eivät ole lampaat ollenkaan kysymyksessä", vastasi hän.
"En sitä juuri luullutkaan", myönsi toinen. "Ja mikä asiasi nyt sitten lieneekään, en pidä tavastasi antaa minun odottaa ja ratsastella sinne tänne. Odotimme melkein koko päivän Big Springin luona. Sitten tuli tuo meksikolainen ratsastaen ja lähetti meidät tänne. Olemme pitkän matkan päässä leiristämme eikä meillä ole evästä eikä huopapeitteitä mukanamme."
"En aio viivyttää teitä pitkää aikaa", sanoi Beasley "Mutta jos sen tekisinkin, ei sinulla luullakseni ole mitään sitä vastaan, kun ilmoitan tämän koskevan Al Auchinclossia, tuota miestä, joka teki sinusta lainsuojattoman."
Nopea vapistus näytti nyt värisyttävän Ansonin koko ruumista. Wilsonkin kumartui innokkaasti eteenpäin. Beasley katsahti ensin ovelle ja alkoi sitten kuiskailla.
"Vanha Auchincloss laulaa nyt viimeistä virttään. Hän kuolee pian. Senvuoksi on hän kutsunut Missourista tänne sisarentyttärensä, nuoren tytön, jolle hän aikoo lahjoittaa kaikki maatilansa, lampaansa ja karjansa. Näyttää siltä kuin hänellä ei olisi muita perillisiä. Tyttö tulee saamaan maatilat, kaikki lampaat ja hevoset. Tiedät minun olleen Alin toverina kasvattamassa lampaita vuosikausia. Hän vannoi minun puijanneen häntä ja karkoitti minut tilalta. Kaikkina näinä vuosina olen kiroillut tuota hänen käyttäytymistään, sillä hän on velkaa minulle lampaita ja rahaa. Minulla on Pinessä ja kaikkialla tien varrella yhtä paljon ystäviä kuin Auchinclossillakin. Ja, Snake, kuulehan vielä —"
Hän keskeytti hengähtäen syvään ja hänen suuret kouransa vapisivat tulen loimussa. Anson kumartui eteenpäin kuin hyökkäykseen valmistuva käärme, ja Jim Wilson odotti jännittyneenä saadakseen kuulla, mistä oli kysymys.
"Kuuntelehan nyt", huohotti Beasley. "Tytön luullaan saapuvanMagdalenaan kuudentenatoista päivänä. Siihen on nyt huomisesta viikko.Hän matkustaa sieltä postivaunuissa Snowdropiin, jossa muutamatAuchinclossin miehet odottavat häntä tuodakseen hänet vaunuilla tänne."
"Vai niin!" murahti Anson Beasleyn jälleen keskeyttäessä. "Entä sitten?"
"Tyttö ei saa milloinkaan päästä Snowdropiin asti!"
"Haluat siis, että pidätän postivaunut ja sieppaan tytön haltuuni?"
"Aivan niin!"
"Hyvä. Entä sitten?"
"Sinun on otettava hänet mukaasi… Tyttö katoaa. Se jää sinun huoleksesi. Esitän vaatimukseni Auchinclossille, ahdistan häntä ja valmistaudun ottamaan haltuuni hänen omaisuutensa heti hänen kuolemansa jälkeen. Silloin voi tyttökin tulla takaisin, sillä sitten se on samantekevää. Voit Wilsonin kanssa suunnitella menettelynne. Jos sinun on pakko käyttää apunasi muitakin miehiäsi, älä kumminkaan vihjaakaan heille, mistä todellisuudessa on kysymys. Tämä tulee olemaan sinulle hyvin edullinen kaappaus. Ja saatuasi palkan voit matkustaa muille markkinoille."
"Se kai sitten onkin viisainta", mumisi Snake Anson. "Beasley, suunnitelmasi heikoin kohta on elämän epävarmuus. Vanha Al on sitkeä. Voit pettyä hänen suhteensa."
"Auchincloss on kuoleva mies", selitti Beasley sellaisella varmuudella, etteivät toiset voineet enää epäillä.
"Nähdessäni hänet viimeksi ei hänen sydämensä ainakaan näyttänyt heikolta. Beasley, jos nyt suostun toteuttamaan suunnitelmasi, niin kuinka tunnen tytön?"
"Hänen nimensä on Helen Rayner" vastasi Beasley innokkaasti. "Hän on kaksikymmenvuotias. Kaikki Auchinclossit ovat kauniita, mutta tätä tyttöä sanotaan kaikkein kauneimmaksi."
"Niinkö? Beasley, tämä on epäilemättä suurenmoinen yritys, mutta sellainen, josta en oikein välittäisi. En ole kumminkaan milloinkaan epäillyt sanojasi. Puhu suusi puhtaaksi. Kuinka suuren palkkion saan?"
"Älä sekoita keitään muita tähän. Tekin kahden voitte pysähdyttää postivaunut, sellaista kun ei milloinkaan ennen ole tapahtunut. Mutta teidän on pukeuduttava valepukuun. Mitä sanot kymmenestätuhannesta lampaasta tahi mitä niistä saadaan Phenixissä kullassa?"
Jim Wilson vihelsi hiljaa.
"Onko minun sitten matkustettava jonnekin muualle?" kysyi Snake Anson matalalla äänellä.
"Sinäpä sen sanoit."
"No niin. En pidä oikein tästä hommasta, mutta voit kumminkin luottaa minuun. Kuudentenatoista päivänä Magdalenassa, ja hänen nimensä on Helen. Sanoit häntä kauniiksi?"
"Kyllä. Paimeneni alkavat ajaa laumoja etelään parin viikon kuluttua. Myöhemmin, jos ilmat pysyvät kauniina, lähetä minulle sana heidän mukanaan, niin tulen sinua tapaamaan."
Beasley ojensi kätensä kerran vielä tuleen päin, veti sitten sormikkaat niihin, painoi hatun syvemmälle päähänsä ja sanottuaan nopeat jäähyväiset poistui yöhön.
"Jim, mitä mieltä olet hänestä?" kysyi Snake Anson.
"Toveri, hän on valinnut meille sunnuntaiksi kaksi tietä", vastasiWilson.
"Luuletko niin? Palatkaamme nyt kumminkin leiriimme." Sanottuaan sen meni hän edellä ulos.
Saunaan kantautui matalia ääniä, sitten kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kapsetta, ja lopulta tasaista juoksua, jonka synnyttämä ääni vähitellen heikkeni. Tuulen humina ja sateen pehmeä rapina kuuluivat vain enää metsän hiljaisuudessa.
Milt Dale nousi tyynesti istualleen katsellakseen ajattelevin silmin pimeään.
Hän oli kolmikymmenvuotias. Neljäntoista vuotiaana poikasena oli hän paennut Iowassa olevasta kodistaan ja koulusta yhtyäkseen erääseen uudisasukkaiden vaunumatkueeseen, ja hän oli ensimmäisiä Valkoisten vuorten rinteille rakennettujen hirsimökkien näkijöitä. Mutta hän ei ruvennut maanviljelijäksi, ei lampaidenkasvattajaksi eikä suostunut yksitoikkoiseen maalaiselämään, vaan oli asustanut nyt kaksitoista vuotta metsissä tehden silloin tällöin matkoja Pineen, Show Downiin ja Snowdropiin. Tämä hänen vaihteleva metsäelämänsä ei merkinnyt kumminkaan sitä, ettei hän olisi välittänyt kylien asukkaista. Hän välitti heistä päinvastoin paljonkin ja hän oli tervetullut kaikkialle, mutta hän rakasti vapautta, yksinäisyyttä ja kauneutta villin alkuperäisellä, vaistomaisella kiihkolla.
Ja tänä iltana oli hän saanut selville ilkeän suunnitelman juuri sitä miestä vastaan, joka oli ainoa näillä seuduilla asuvista valkoisista, jota hän ei voinut sanoa ystäväkseen.
"Tuo Beasley-konna!" mumisi hän. "Beasley toimii siis yhdessä Snake Ansonin kanssa. Hän oli kumminkin oikeassa, sillä Al Auchincloss on viimeisillään. Vanha mies-raukka! Kun kerron hänelle, ei hän varmastikaan usko minua."
Tuon suunnitelman keksiminen merkitsi Dalelle, että hänen oli kiiruhdettava Pineen.
"Muudan kaksikymmenvuotias Helen Rayner niminen tyttö", hän mietiskeli. "Beasley haluaa saada hänet pois tieltä hinnalla millä tahansa. Siis odottaa tyttöä kuolemaakin pahempi kohtalo."
Dale suhtautui elämään sellaisella tyyneydellä ja kohtaloonsa alistuvaisuudella, jonka vain pitkäaikainen tutustuminen metsän julmiin tapahtumiin suo. Ilkeät ihmiset tekevät pahoja töitään samoin kuin villit sudet ahdistavat hirveä. Hän oli ampunutkin susia tuon seikan vuoksi. Valkoisten miesten kanssa, olivatpa ne sitten hyviä tahi pahoja, ei hän ollut vielä riidellyt. Vanhat naiset ja lapset turvautuivat häneen, mutta hän ei ollut vielä ikinä kiintynyt keneenkään tyttöön. Senvuoksi tuntuikin tämä kuvittelu Helen Rayneristä oudolta Dalestä, ja hän totesi nopeasti, että hän aikoi jollakin tavoin pettää Beasleyn auttaakseen vanhaa Al Auchinclossia ainoastaan tuon tytön vuoksi. Ehkä tyttö olikin jo matkalla Länteen yksinään, innokkaana ja toivehikkaana tulevasta kodista. Kuinka vähän ihmiset tietävätkään, mikä heitä odottaa matkan päässä! Monen tie katkeaa äkkiä metsässä, ja ainoastaan kokeneet metsästäjät voivat saada surunäytelmän selville.
"Omituista, miten tulinkaan tänään oiustaneeksi seudun poikki Spruce Swampista", mietti Dale. Olosuhteet ja liikkeet eivät tavallisesti tuntuneet hänestä oudoilta. Sattumat muuttivat harvoin hänen menetelmiään ja tottumuksiaan. Senvuoksi tämä poikkeaminen suunnasta nähtävättä syyttä ja tuon tyttöä koskevan ilkeän suunnitelman selvillesaaminen olivat todellakin ajattelemisen arvoisia sattumuksia. Ja vielä enemmänkin, sillä Dale tunsi suonissaan virtaavan veren tavattomasti kuumenevan. Hän, jolla oli niin vähän tekemistä miesten välisissä riidoissa eikä ollenkaan vihassa, tunsi verensä kuumenevan, kun hän ajatteli tuota tuolle viattomalle tytölle ilkeästi viritettyä ansaa.
"Vanha Al ei halua kuunnella minua", mietti Dale. "Ja vaikka hän suostuisikin siihen, ei hän kumminkaan uskoisi minua. Ehkäpä ei kukaan muukaan. Mutta oli miten oli. Snake Anson ei tule saamaan tuota tyttöä haltuunsa."
Näillä viimeisillä sanoilla selvitti Dale itselleen oman suhtautumisensa asiaan, ja hänen tuumiskelemisensa loppui siihen. Otettuaan pyssynsä käteensä hän laskeutui vintiltä ja kurkisti ovesta. Yö oli muuttunut pimeämmäksi, tuulisemmaksi ja kylmemmäksi, hajonneita pilviä kiisi taivaalla, ainoastaan muutamia tähtiä näkyi, hienoa sadetta vihmoi luoteesta ja metsä tuntui olevan täynnä kumeaa hiljaista kohinaa.
"Minun on totisesti parasta pysyä täällä", hän sanoi mennen tulen luo. Hiilet hehkuivat vielä. Metsästyspukunsa taskuista kaivoi hän esille pienen suolarasian ja muutamia kuivattuja lihaviipaleita. Ne hän laski hetkeksi kuumille hiilille, kunnes ne alkoivat pihistä ja käpristyä, sitten hän kokosi ne teroitettuun tikkuun ja söi kuin ainakin nälkäinen metsästäjä, joka tyytyy vähään.
Hän istuutui muutamalle pölkylle, ojensi kätensä tulen heikkenevään lämpöön ja katseli noita muuttuvia, hehkuvia ja kullanvärisiä kekäleitä. Ulkona kiihtyi vain tuuli ja metsän humina muuttui vähitellen kovaksi kohinaksi. Dale tunsi miellyttävän lämmön hivelevän ruumistaan nukuttavasti ja kuuli myrskyn humisevan puissa milloin kuin vesiputouksen, milloin kuin peräytyvän sotajoukon ja sitten taasen hiljaa ja surullisesti. Hän oli näkevinään hiilloksessa kuvia, jotka olivat omituisia kuin unet.
Äkkiä hän nousi, kiipesi vintille, ojentautui pitkäkseen ja nukkui pian.
Kun harmaa sarastus koitti, oli hän jo poikkimaisin matkalla Pineen.
Yön kuluessa oli tuuli kääntynyt ja sade lakannut. Aukeilla paikoilla kasvavassa ruohossa oli hieman kuuraa. Kaikki oli harmaata, niin puistikot kuin metsäaukiotkin, ja syvempi, tummempi harmaa osoitti, missä metsän reuna oli. Varjot piileskelivät vielä puiden juurilla ja hiljaisuus näytti sopeutuvan niiden aavemaisiin muotoihin. Sitten kirkastui idän taivaanranta, hämärä häipyi ja uneksuva metsämaa heräsi vastanousseen auringon kauas tunkeutuviin säteihin.
Tämä oli aina Dalen yksinäisten päivien hauskin hetki, samoin kuin auringonlasku oli niiden surullisin. Se herätti hänessä vastakaikua ja hänen veressään oli jotakin, johon läheisyydessä olevalta harjulta kuuluva uroshirven karjunta vaikutti oudosti. Hänen askeleensa olivat pitkät ja äänettömät, ja niihin paikkoihin tuli tummia jälkiä, jossa hän sattui astumaan kasteen kostuttamalle ruoholle.
Dale kulki ristiin rastiin kumpujen yli päästäkseen vaikeammasta kiipeämisestä, mutta "senacat", kuten meksikolaiset lammaspaimenet noita puistoja muistuttavia niittyjä nimittävät, olivat niin pyöreät ja tasaiset kuin ne olisivat olleet ihmisten raivaamat kauniiksi vastapainoksi noille tummanviheriöiville, rosoisille ja uurteisille harjuille. Noilla aukeilla niityillä ja tiheää metsää kasvavilla harjuilla huomasi Dalen nopea katse paljon riistaa. Oksien risahtelu ja kuusten väliin katoavan varjon vilahdus, pyöreä ja musta, kömpelö esine, viidakosta kuuluva visertely ja hiipivät askeleet olivat kaikki tuttuja merkkejä Dalelle. Kun hän sattumalta äänettömästi saapui muutamaan aukioon, huomasi hän punaisen ketun vaanivan jotakin riistaa, jonka hän sitten lähestyessään tunsi peltokanaparveksi. Ne pyrähtivät lentoon koskettaen siivillään puiden oksiin, ja kettu juoksi tiehensä. Jokaisella niityllä oli villejä kalkkunoita syömässä korkean ruohon siemeniä.
Hänen tapanaan oli aina ollut käydessään Pinessä ampua riistaa ja viedä tuoretta lihaa muutamille vanhoille ystäville, jotka olivat iloiset saadessaan tarjota hänelle asuntoa. Ja vaikka hänellä nyt olikin kiire, ei hän aikonut kumminkaan poiketa totutusta tavastaan.
Vihdoin hän saapui mäntyvyöhykkeeseen, jossa nuo suuret, pahkaiset ja keltaiset puut työnsivät latvansa komeasti korkealle kasvaen erillään toisistaan. Neulaset muodostivat maalle ruskean, tuoksuvan ja joustavan maton, joka oli tasainen kuin lattia. Oravat katselivat häntä kaikkialta paeten kauemmaksi hänen lähestyessään — pienet ruskeat ja hieman juovikkaat oravat ja suuremmatkin ruosteenväriset ja nuo ihanat tummanharmaat, joilla on tuuheat valkoiset hännät ja töyhtöpäiset korvat.
Mäntyvyöhyke päättyi äkkiä avaraan, harmaaseen ja aaltoilevaan aukeaan maahan, joka muistutti suuresti ruoho-aavikkoa. Sekä lähempää että kauempaa näkyi kukkuloita ja haapaviidakoiden punakeltainen väri kimalteli aamu-auringon valossa. Dale peloitti parven villejä kalkkunoita, niitä oli siinä arviolta noin neljäkymmentä, ja niiden harmaa höyhenpuku, jossa oli valkoisia pilkkuja, ja miellyttävät solakat ruumiit ilmaisivat hänelle niiden olevan naaraita. Joukossa ei ollut ainoatakaan kukkoa. Ne alkoivat juoksennella sinne tänne ruohokossa niin että niiden päät vain vilahtelivat, ja lopulta ne katosivat kokonaan. Dale huomasi vilahdukselta väijyviä arosusia, jotka varmaankin olivat vaanineet kalkkunoita. Kun ne huomasivat hänet ja pakenivat metsään, ampui hän nopeasti likimmäistä. Hänen luotinsa sattui alas, kuten hän oli tarkoittanutkin, mutta liian alas, ja susi sai vain naamaansa maata ja männynneulasia. Siitä se säikähti niin, että se syöksyi syrjään sokeasti, törmäsi muutamaan puuhun, hyppäsi taasen jaloilleen ja pelastui lopulta metsään. Dalea huvitti tällainen. Hän taisteli kaikkia metsän ryösteleviä petoja vastaan, vaikka hän olikin oppinut huomaamaan, että pantterit ja karhut, sudet ja ketut olivat yhtä tarpeelliset luonnon suuressa järjestelmässä kuin kaikki nuo villit, rauhalliset ja kauniit eläimetkin, joita nuo pedot metsästelivät. Mutta hän piti kumminkin toisista enemmän kuin toisista ja valitti selittämätöntä julmuutta.
Hän kulki tuon laajan ruohoisen tasangon poikki ja saapui toiselle asteittaiselle alamäelle, jossa haavat ja männyt varjostivat matalaa syvännettä ja lämpimät aurinkoiset aukiot reunustivat kimaltelevaa puroa. Hän kuuli äkkiä kalkkunoiden kaakatusta, ja se oli merkki hänelle, että hän muuttaisi suuntaansa ja kiertäisi kyyrysillään erään haavikon ympäri. Muutamassa aurinkoisessa ruohoakasvavassa aukiossa oli toistakymmentä suurta kalkkunakukkoa, jotka kaikki epäilevästi katselivat häneen päin pystyssä päin ja niille ominaisin villeiltä näyttävin ilmein. Vanhoja villejä kalkkunakukkoja on äärettömän vaikea väijyä. Dale ampui kumminkin pari niistä. Toiset alkoivat juosta kuin strutsit ponnahdellen maasta ja levittäen siipensä. Tämä juokseva alku auttoi niiden raskaat ruumiit surisevaan lentoon. Ne lensivät matalalla, noin miehen korkeudella ruohosta ja katosivat metsään. Dale heitti ampumansa kalkkunat olalleen ja jatkoi matkaansa. Pian saapui hän muutamaan metsässä olevaan aukioon, josta hän voi katsella peninkulman pituisen, mäntyjä ja setrejä kasvavan rinteen yli autioon ja kimaltelevaan erämaahan, jota jatkui yhtämittaa hämärästi näkyvälle tummalle taivaanrannalle asti.
Pinen pieni kylä oli viimeisellä harvaa metsää kasvavalla penkereellä. Tummavetisen ja nopeasti virtaavan joen suuntaan viepä tie jakoi tuon puisen rakennusryhmän kahtia, josta kohosi hitaasti sinisiä savupatsaita. Auringonpaisteessa keltaiselta näyttävät maissi- ja kaurapellot ympäröivät kylää, ja viheriät kedot, joilla hevoset ja karja kävivät laitumella, jatkuivat tiheään metsänreunaan saakka. Kylän paikka näytti luonnolliselta aukeamalta, sillä ei mikään osoittanut, että siitä olisi kaadettu puita. Maisema oli ehkä liian villi näyttääkseen ihanalta, mutta se oli rauhallinen ja tyyni ja vaikutti katsojaan etäiseltä yhteiskunnalta, hyvinvoivalta ja onnelliselta, sijaitessaan siinä eristettyjen asukkaittensa rauhallisena tyyssijana. Dale pysähtyi erään sievän, pienen puurakennuksen edustalle, jonka ympärillä oli auringonkukkien reunustama pieni kasvitarha. Hänen huutoonsa vastasi muudan vanha, harmaatukkainen ja kumara vaimo, joka kumminkin oli huomattavasti reipas ilmestyessään ovelle.
"No mutta, eikö siellä olekin Milt Dale!" huudahti hän tervetuliaisiksi.
"Varmasti, rouva Cass", hän vastasi. "Olen tuonut teille kalkkunan."
"Milt, olet niin hyvä poika, ettet milloinkaan unhota leski Cassia.Millainen kaunis kukko! Ensimmäinen, jonka näen tänä syksynä.Mieheni Tom toi joskus kotiin samanlaisia kukkoja, ja ehkä hän vieläilmestyykin kotiin jolloinkin."
Hänen miehensä, Tom Cass, oli mennyt vuosia sitten metsään milloinkaan enää sieltä palaamatta. Mutta tuo vanha vaimo odotti häntä vielä eikä milloinkaan lakannut toivomasta.
"Ihmisiä on eksynyt tuonne metsään ja he ovat tulleet kumminkin takaisin", vastasi Dale nytkin, kuten usein ennenkin.
"Tule suoraan sisään. Tiedän sinun olevan nälissäsi. Milloin söit, poikaseni, tuoreita munia ja omenapiirakoita viimeksi, sanopa se?"
"Luultavasti te sen muistatte", vastasi Dale nauraen seuratessaan emäntää pieneen puhtaaseen keittiöön.
"Herra siunatkoon, siitähän on kuukausia!" vastasi emäntä pudistaen harmaata päätään. "Milt, sinun on lopetettava tuo villi elämä, mentävä naimisiin ja perustettava koti."
"Annatte minulle aina saman neuvon."
"Niin annankin ja vielä sinä sen teetkin, saadaanpa vain nähdä. Istuuduhan nyt siihen, niin piakkoin saat sellaista syötävää, että sylki valuu suuhusi."
"Oletteko kuullut mitään uutisia, täti?" Dale kysyi.
"Tällaisen kuolleen paikan uutiset on pian kerrottu, erittäinkin nyt, kun ei kukaan ole käynyt Snowdropissa pariin viikkoon!… Sara Jones kuoli, tuo vanha raukka. Hänelle se kyllä olikin parasta — ja muudan lehmistäni karkasi. Milt, ne tulevat hulluiksi, kun ne saavat olla vapaina metsässä. Sinun on etsittävä se ihmisten ilmoille, koska ei kukaan muu osaa. Pantteri tappoi John Dakkerin hiehon ja Lem Hardenin nopean hevosen, sinähän tunnet tuon hänen lemmittynsä, varastivat hevosvarkaat. Lem on melkein suunniltaan. Ja siitä juolahtaa mieleeni kysyä sinulta, missä sinun suuri oriisi on, jota et milloinkaan myy etkä lainaa?"
"Hevoseni ovat metsässä, täti, varmassa turvassa hevosvarkailta."
"Hyvä, sehän tuo kuulostaa joltakin. Meiltä on varastettu hieman karjaa tänä kesänä, Milt, sitä ei voida kieltää."
Siten valmistaessaan ruokaa Dalelle tuo vanha vaimo kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut tuossa pienessä kylässä Dalen viimeisen käynnin jälkeen. Dalea huvittivat hänen juorunsa ja hänen omituinen filosofiansa, ja tädin pöydän ääressä oli niin mukava istua. Hänen mielestään ei missään ollut niin hyvää voita eikä kermaa, ei sellaista kinkkua eikä munia. Sitäpaitsi oli tädillä aina varastossa omenapiirakkaa, milloin hän vain sattui tulemaankaan, ja omenapiirakatta oleminen oli yksi Dalen harvoista kieltäytymisistä hänen oleskellessaan metsissä.
"Kuinka vanha Auchincloss voi?" kysyi Dale sitten.
"Huonosti, hyvin huonosti", huokaisi rouva Cass. "Mutta hän kuljeskelee ja ratsastelee samoin kuin ennenkin. Al ei ole enää pitkäaikainen tässä maailmassa. Ja, Milt, nyt muistankin, että minulla on sinulle kerrottavana hyvin merkillisiäkin uutisia."
"Älkäähän nyt!" huudahti Dale rohkaistakseen innostunutta vanhusta.
"Al on kutsunut tänne Saint Joesta sisarentyttärensä Helen Raynerin. Hän saa periä koko Alin omaisuuden. Olemme kuulleet hänestä paljonkin - - hän on kuulemma komea tyttö. Nyt, Milt Dale, on sinun otettava tilaisuudesta vaari. Lähde sieltä metsästäsi ja ala työskennellä. Voit mennä naimisiin tuon tytön kanssa!"
"Minulla ei luullakseni ole mitään mahdollisuuksia, täti", vastasi Dale hymyillen.
Vanhus tuhautti nenäänsä. "Paljonkin, kultaseni! Jokainen tyttö ottaa sinut, Milt Dale, jos vain suostut kosimaan."
"Minutko? Miksi, täti?" kysyi Dale sekä iloisesti että ajattelevaisesti. Kun hän palasi muiden ihmisten joukkoon, täytyi hänen aina pakottaa ajatuksensa mukautumaan muiden ihmisten mielipiteihin.
"Miksikö? Selitän sen sinulle, Milt. Eläessäsi tuolla metsässä olet joskus kuin kymmenvuotias poika ja joskus taasen niin vanha kuin nuo vuoret. Näissä seuduissa ei ole ainoatakaan sinuun verrattavaa nuorukaista. Ja tuo tyttö on kerran saapa kaikki Auchinclossin rikkaudet."
"Silloin ei hän ehkä olekaan niin helposti otettavissa", vastasi Dale.
"Niin, sinulla ei todellakaan ole mitään syytä rakastua hänen rikkauksiinsa. Mutta, Milt, Auchinclossin naisista on aina tullut hyviä vaimoja."
"Rakas täti, haaveilet nyt joutavia", sanoi Dale vakavasti. "En halua vaimoa, sillä olen muutenkin onnellinen metsissäni."
"Aiotko sitten elää kuin intiaani koko ikäsi, Milt Dale?" kysyi vanhus tiukasti.
"Toivoakseni."
"Sinun pitäisi hävetä. Mutta joku tyttö saa kyllä mielesi muuttumaan, poikaseni, ja ehkä tuo Helen Rayner juuri onkin tuo valittu. Toivon ja rukoilen sitä."
"Täti, jos nyt otaksummekin, että hän voi muuttaa minut, ei hän kumminkaan voi muuttaa vanhaa Alia. Tiedät hänen vihaavan minua."
"En ole siitä ollenkaan varma, Milt. Puhuttelin Alia tässä eräänä päivänä. Hän kyseli sinua ja sanoi sinua villiksi, mutta myönsi kumminkin, että sinunlaisesi miehet ovat hyvin tarpeelliset tällaisissa uudisasutuksissa. Jumala ainoastaan tietää, miten paljon hyvää olet tehnyt tälle kylälle. Milt, vanha Al ei hyväksy sinun villiä elämääsi, mutta hänellä ei ollut mitään kaunaa sinua kohtaan, ennenkuin kesy puumasi tappoi niin paljon hänen lampaitaan."
"Täti, en usko Tomin milloinkaan tappaneen Alin lampaita", selitti Dale varmasti.
"Al kumminkin luulee niin ja monet muutkin", vastasi rouva Cass pudistaen ajattelevasti harmaata päätään. "Et ole milloinkaan vannonut, ettei se ole sitä tehnyt. Ja nuo molemmat paimenethan vannoivat nähneensä sen."
"He näkivät vain jonkun puuman. Ja he olivat niin peloissaan, että juoksivat pakoon."
"Kukapa sitten ei juoksisi? Tuo suuri peto säikähdyttää jokaisen. Älä Herran nimessä kuljeta sitä enää milloinkaan tänne. En unhota ikinä sitä hetkeä, jolloin sen teit. Kaikki Pinessä olevat ihmiset, sekä aikuiset että lapset, vieläpä hevosetkin säikähtivät silloin ja juoksivat pakoon."
"Niin, mutta Tomia ei voida syyttää, täti, sillä se on kesyin lemmikeistäni. Sehän koetti tukkia päänsä syliinne ja nuolla kättänne."
"No niin, Milt, en halua sanoa, ettei tuo puuma-lemmikkisi käyttäydy paremmin kuin moni tuntemani ihminen, sillä niin se juuri teki. Mutta sen ulkomuoto ja mitä siitä sanotaan riittävät minulle."
"Mitä kaikkea siitä sitten puhutaan, täti?"
"Silloin kun se ei ole sinun näkyvissäsi, sanotaan sen olevan villin. Se voi kuulemma vainuta ja tappaa jokaisen eläimen, jonka jäljille sen vain päästät."
"Olen opettanut sen sellaiseksi."
"Jätä senvuoksi Tom kotiisi metsään silloin kun tulet käymään luonamme."
Dale lopetti herkullisen ateriansa ja kuunteli vielä hetkisen vanhuksen puhetta. Sitten otti hän pyssynsä ja toisen kalkkunan ja sanoi jäähyväiset. Vanhus seurasi häntä tielle.
"Kai sinä tulet piakkoin jälleen, etkö tulekin? Haluat varmaankin tutustua Alin sisarentyttäreen, joka saapuu tänne viikon kuluttua?"
"Tulen varmasti jonakin päivänä. Täti, oletteko tavannut ystäviäni, noita mormonipoikia?"
"En ole nähnyt heitä enkä haluakaan", vastasi vanhus. "Milt Dale, elleivät muut saa sinua vangituksi, niin tekevät sen varmasti mormonit."
"Älkää olko huolissanne, täti. Pidän noista pojista. He tapaavat minut usein metsässä ja pyytävät minua auttamaan heitä jonkun hevosen hakemisessa tahi riistan tappamisessa."
"He ovat nyt Beasleyn palveluksessa."
"Niinkö?" huudahti Dale säpsähtäen. "Mitä he tekevät?"
"Beasley on rikastunut niin, että hän rakennuttaa aitauksen eikä hänellä ole kuulemma tarpeeksi miehiä."
"Beasleykö rikastunut?" toisti Dale miettiväisesti. "Hänellä on siis enemmän hevosia, lampaita ja karjaa kuin milloinkaan ennen."
"Herra siunatkoon, Milt! Beasleyllä ei ole aavistustakaan paljonko hän omistaa. Niin, hän on nyt näiden seutujen mahtavin mies sitten kuin vanha Al on alkanut heikontua. Beasleyn onnistuminen ei totisesti ole parantanut Alin terveyttä. Heillä on kuulemma ollut katkeria riitoja viime aikoina. Al ei ole enää sama kuin ennen."
Dale toisti jäähyväisensä vanhalle ystävälleen ja poistui miettiväisenä ja vakavana. Beasleytä ei ollut ainoastaan vaikea pettää, vaan häntä oli myös vaarallinen vastustaa. Ei ollut ollenkaan epäilemistäkään, ettei hän toimisi häikäilemättömästi saavuttaakseen valta-aseman Pinessä. Kulkiessaan tiellä alkoi Dale tavata tuttuja, jotka lausuivat hänet niin tervetulleeksi ja osoittivat sellaista mielenkiintoa hänen hommiinsa, että hänen mietiskelynsä keskeytyi joksikin ajaksi. Hän vei kalkkunan eräälle toiselle vanhalle ystävälle, ja poistuttuaan hänen talostaan poikkesi hän kylän kauppaan. Se sijaitsi suuressa hienosti salvetussa rakennuksessa, joka oli karkeasti vuorattu. Sen edustalla oli tilava lankuista rakennettu kuisti ja tien vieressä aita hevosten kiinnittämistä varten.
"Minut saadaan hirttää, ellei tuo ole Milt Dale!" huudahti muudan.
"Päivää, Milt, sinä vanha pukinnahka! Olenpa oikein mielissäni saadessani puhutella sinua!" tervehti toinen.
"Halloo, Dale! Olet kuin lääke kipeille silmille!" huudahti kolmas.
Oltuaan kauan poissa Dale tunsi aina samanlaista lämpöä tavatessaan nämä ystävänsä. Se haihtui kumminkin pian jälleen metsien kätköissä, ja senvuoksi juuri Pinen asukkaat, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vaikka he pitivätkin hänestä ja suuresti ihailivat hänen metsissä saavuttamaansa viisautta, suhtautuivat häneen kuin johonkin olemattomaan. Koska hän rakasti vapautta ja piti sitä kylä- ja maalaiselämää parempana, eivät ihmiset lukeneet häntä heihin kuuluvaksi. Toiset luulivat häntä laiskaksi, toiset oikulliseksi, muutamat otaksuivat, että hän mieleltään ja tavoiltaan oli täydellinen intiaani, ja olipa olemassa sellaisiakin, joiden mielestä hän oli hidasjärkinen. Sitten oli tuossa heidän suhtautumisessaan häneen toinenkin puoli, joka aina soi hänelle hyväluontoista iloa. Pari joukosta pyysi häntä tuomaan heille muutamia kalkkunoita ja muutakin riistaa, ja toiset halusivat tulla metsästämään hänen kanssaan. Lem Harden tuli kaupasta pyytäen Dalea etsimään hänen varastettua hevostaan. Lemin veli halusi saada muutaman vapaana juoksevan tamman pyydystetyksi ja tuoduksi kotiin. Jesse Lyons pyysi häntä kesyttämään erään varsan, ja kesyttämään sen kärsivällisesti eikä niin kovakouraisesti kuin Pinen häikäilemättömillä ratsastajilla oli tapana. Siten kertoivat he kaikki Dalelle omista itsekkäistä tarpeistaan aavistamatta ollenkaan näiden ehdotusten imartelevaa laatua. Lopulta sattui tulemaan kauppaan pari naista, joiden huomautukset muodostivat oivallisen todistuksen Dalen kunnollisuudesta.
"Mutta onhan täällä Milt Dalekin!" huudahti vanhempi heistä. "Miten onnellinen sattuma! Lehmäni on kipeä eikä näissä miehissä ole sen parantajaa. Pyydän Miltiä tulemaan sinne."
"Kukaan ei ole Miltin veroinen!" huudahti toinen vaimo sydämellisesti.
"Hyvää päivää, Milt Dale!" tervehti ensimmäinen puhuja. "Kun pääsette erillenne noista laiskoista miehistä, niin tulkaa sitten meille."
Dale ei kieltäytynyt milloinkaan palvelemasta toisia, ja senvuoksi hänen harvoin tapahtuvat käyntinsä Pinessä tahtoivatkin muuttua hänelle vastenmielisen pitkiksi.
Hetkistä myöhemmin näyttäytyi Beasley kadulla ja ollessaan juuri astumaisillaan kauppaan hän huomasi Dalen.
"Halloo, Milt!" huudahti hän sydämellisesti tullen Dalea kohti ojennetuin käsin. Hänen tervehdyksensä oli vilpitön, mutta välähtävä katse, jonka hän loi Daleen, ei ollut hänen iloisuutensa aiheuttama. Päivänvalossa näytti Beasley suurelta, rohkealta ja jyrkältä mieheltä, jolla oli voimakkaat tummaveriset kasvot. Hänen taistelunhaluinen esiintymisensä osoitti, että hän oli luotettava ystävä ja paha vihollinen.
Dale puristi hänen kättään.
"Kuinka voitte, Beasley?"
"En halua valittaa, Milt, vaikka minulla onkin enemmän työtä kuin voin suorittaa. Et halua varmastikaan ruveta paimenieni johtajaksi?"
"En todellakaan!" vastasi Dale. "Kiitoksia kumminkin tarjouksesta."
"Mitä sinne metsiin muuten kuuluu?"
"Siellä on paljon kalkkunoita ja hirviä ja kosolti karhujakin. Intiaanit ovat palanneet etelään varhain tänä syksynä. Talvi tulee kumminkin varmasti myöhään ja on lauha."
"Hyvä! Mistä päin sinä muuten tulet?"
"Poikkimaisin kämpältäni", vastasi Dale välttelevästi.
"Kämpältäsikö? Kukaan ei ole sitä vielä löytänyt", vastasi Beasley töykeästi.
"Siellä se kumminkin on."
"Luullakseni on sinulla tuo puuma kiinnitettynä oveesi?" kysyi Beasley, ja tuskin huomattava vapistus värisytti hänen jäntevää ruumistaan. Hänen kovien ruskeiden silmiensä terät laajenivat myöskin.
"Tom ei ole kiinni. Minulla ei ole sille mitään majaa, Beasley."
"Aiotko sanoa minulle, että tuo suuri peto kulkee vapaana leirissäsi olematta edes missään aitauksessakaan?" sanoi Beasley tiukasti.
"Aivan niin."
"No sillä tavalla! En pidä kumminkaan puumista. Moni sellainen ahdisti minua viime yönä. En sano tätä senvuoksi, että pelkään, mutta en halua kumminkaan olla tuollaisten petojen kanssa missään tekemisissä… Aiotko viipyä täällä kauankin?"
"Vähän aikaa kumminkin."
"Tule käymään tilallani. Olen iloinen saadessani sinut vieraakseni milloin tahansa. Muutamat vanhat metsästystoverisi ovat nyt palveluksessani."
"Kiitoksia, Beasley. Pistäydyn siellä varmasti."
Beasley aikoi poistua ottaen jo muutamia askelia, mutta sitten hän kääntyi jälleen muisteltuaan nähtävästi jotakin.
"Otaksun sinun kuulleen, että vanha Auchincloss on melkein viimeisillään?" kysyi hän näyttäen hyvin miettiväiseltä. Dale huomasi, että Beasley kyllä sanoo enemmänkin, kun hän vain antaa jonkun vihjauksen.
"Leski Cass kertoi minulle kaikki uutiset. Liian ikävä juttu vanhalleAlille", vastasi Dale.
"Varmasti! Hänen päivänsä ovat luetut. Surkuttelen häntä, vaikka hän ei ole ollutkaan rehellinen minua —"
"Beasley", keskeytti Dale nopeasti, "et voi sanoa tuota minulle, silläAl Auchincloss on aina ollut tämän seudun valkoisin ja rehellisin mies."
Beasley vilkaisi Daleen synkästi.
"Dale, mielipiteesi eivät voi muuttaa muiden ajatuksia hänestä", vastasi Beasley harkitusti. "Elät tuolla metsissä etkä —"
"Vaikka elänkin metsissä, osaan kumminkin ajatella ja tiedän koko joukon asioita", vastasi Dale yhtä harkitusti. Kuuntelevat miehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Tämä Milt Dale erosi suuresti entisestä eikä Beasleykään voinut olla näyttämättä hämmästystään.
"Mitä sitten tiedät?" kysyi hän töykeästi.
"Tiedän mitä täällä Pinessä tapahtuu", vastasi Dale.
Muutamat miehet nauroivat.
"Täällä tapahtuu varmasti paljonkin, sitä ei voida kieltää", pisti LemHarden vähin.
Ehkä ei terävänäköinen Beasley ennen ollut pitänyt Dalea minään tärkeänä henkilönä, ei ainakaan sellaisena, joka voi tehdä tyhjäksi hänen aikeensa. Mutta tällä hetkellä vainusi hän ehkä jotakin tahi huomasi saaneensa Dalesta sellaisen vastustajan, joka sekä hämmästytti että kiusasi häntä.
"Dale, olen riidellyt Al Auchinclossin kanssa jo vuosikausia", sanoi Beasley. "Suurin osa hänen omaisuudestaan kuuluu minulle ja varmasti olen sen ottavakin haltuuni. Luultavasti kylän asukkaat jakautuvat kahteen puolueeseen, toiset rupeavat puolustamaan Alia ja toiset minua. Mutta otaksuttavasti on minun puolueeni suurempi. Kumpaanko sinä yhdyt? Al Auchincloss ei ole milloinkaan ollut sinulle miksikään hyödyksi ja sitäpaitsi on hän kuolemaisillaan. Aiotko yhtyä häneen?"
"Varmasti!"
"Olen iloinen, että ilmaisit kantasi", vastasi Beasley lyhyesti poistuen sellaisen miehen voimakkain askelin, joka on valmis musertamaan kaikki esteet tieltään.
"Milt, teit tyhmästi hankkiessasi Beasleystä vihollisen itsellesi", sanoi Lem Harden. "Hänestä tulee vielä tämän seudun mahtavin mies."
"Hän on varmasti astuva Alin tilalle", sanoi toinen.
"Milt menetteli reilusti puolustaessaan vanhaa Al-raukkaa", sanoi Lemin veli.
Dale erosi heistä lähtien miettiväisenä kulkemaan eteenpäin. Hänen Beasleystä tietämänsä seikat painoivat nyt vähemmän hänen mieltään, ja hänen valitsemansa suorasukainen käyttäytyminen tuntui hänestä nyt viisaimmalta. Hänen oli ajateltava, ennenkuin hän meni tapaamaan vanhaa Al Auchinclossia, ja senvuoksi meni hän tunniksi metsään.
Sitten kuin Dale oli toimittanut muutamia Pinessä asuvien vanhojen ystävien hänelle antamia tehtäviä, suuntasi hän iltapäivällä kulkunsa Auchinclossin maatilaa kohti. Tuo matala, nelikulmainen, tavattoman suuri kivi- ja puurakennus sijaitsi muutamalla pienellä kukkulalla puolen peninkulman päästä kaupungista. Ollen samalla sekä koti että linnoitus oli se ensimmäinen näille seuduille rakennettu asumus, ja sen teon olivat intiaanit useammasti kuin kerran keskeyttäneet. Apachit olivat kumminkin sitten joiksikin ajoiksi suunnanneet hurjat retkensä Valkoisten vuorten eteläpuolella sijaitseville seuduille. Auchinclossin taloa ympäröivät tallit ja katokset ja kaikensuuruiset hyvin viljellyt vainiot. Kaurapellot näyttivät harmailta ja keltaisilta iltapäivän auringon valossa, ja pajujen reunustama puro jakoi kahtia äärettömän suuren laitumen, jolla kuljeskeli hevosia, ja kauempana aaltoilevalla alangolla oli harhailevia karjalaumoja.
Koko kartano osoitti, mitä monien vuosien työ ja uutteruus voivat saada aikaan. Puro kasteli kartanon ja kylän välissä olevaa viheriöitsevää laaksoa. Talossa tarvittava vesi tuli kumminkin vuoren korkeilta metsäisiltä rinteiltä ja oli johdettu sinne yksinkertaisella laitteella. Samankokoisia mäntypölkkyjä, joihin oli kaivettu syvä ura, oli asetettu pääksetysten yhteen ja ne muodostivat kimaltelevan torven, joka jatkuessaan vuoren rinteeltä laakson poikki lopulta kohosi sille pienelle kukkulalle, jossa Auchinclossin kartano sijaisi. Talon likellä oli uurretut pölkynpuoliskot vannehdittu yhteen jykeväksi torvesi. Vesi virtasi tässä osassa johtoa ylöspäin, muudan niistä seikoista, joka teki maatilan kuuluisaksi ja oli Pinen pienten poikain alituinen ihmettelyn ja ilon aihe. Ne molemmat kunnon naiset, jotka hoitivat Auchinclossin suurta taloutta, hämmästyivät usein niitä omituisia esineitä, joita tuo alituisesti virtaava kirkas ja kylmä vuoristovesi kuljetti heidän keittiöönsä.
Sattuikin niin tänään, että Dale tapasi Al Auchinclossin muutaman kuistin varjosta, jossa hän keskusteli joidenkin paimeniensa ja tukkilaistensa kanssa. Auchincloss oli lyhyt tanakka mies, jolla oli hyvin leveät hartiat. Hänen hiuksensa eivät olleet vielä harmaat eikä hän näyttänyt erittäin vanhaltakaan, mutta kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin väsynyttä, jotakin tuollaista synkkää ja kalpeaa, joka ilmaisi vanhentumista ja elinvoimain heikontumista. Hänen kasvonsa, joissa oli suuri syntymämerkki, olivat säännölliset ja kauniit, hänellä oli rehelliset siniset silmät, hieman surulliset, mutta kumminkin vielä elämänhaluiset.
Dale ei tiennyt ollenkaan, miten hänen vierailuunsa suhtauduttaisiin, eikä hän olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka hänen olisi käsketty poistua talosta. Hän ei ollut käynyt siellä vuosikausiin. Senvuoksi hän hämmästyikin nähdessään Auchinclossin viittaavan paimenia poistumaan. ja suhtautuvan hänen tuloonsa erikoisetta ilmeettä.
"Päivää, Al! Kuinka voitte?" tervehti Dale tyynesti asettaessaan pyssynsä seinää vasten.
Auchincloss ei noussut, vaan ojensi ainoastaan kätensä.
"Kuulehan, Milt Dale, tapaan sinut nyt varmasti ensimmäisen kerran sellaisessa tilassa, etten voi kaataa sinua selällesi", vastasi tilanomistaja. Hänen äänensä oli sekä ärtyisä että lämmin.
"Otaksun teidän tarkoittavan, ettette ole oikein terve", vastasi Dale."Olen pahoillani."
"En tarkoita sitäkään. En ole sairastanut milloinkaan elämässäni. Olen vain kulutettu loppuun, kuten hevonen, joka on ollut voimakas ja tottelevainen ja tehnyt työtä liiaksi. Sinä et kumminkaan näytä päivääkään vanhemmalta, Milt. Tuollainen metsissä eläminen ei jätä jälkiä mieheen."
"Niin, tunnen voivani hyvin eikä aika tunnu minusta milloinkaan pitkältä."
"Tuskinpa sinä sentään niin tyhmä oletkaan kuin luullaan. Olen ajatellut sitä viime aikoina saatuani aikaa tuumimiseen. Mutta, Milt, rikkauksia et kumminkaan taida koota?"
"Al, minulla on kaikkea, mitä haluan ja tarvitsen."
"Et kumminkaan elätä ketään etkä tee mitään hyvää maailmassa."
"Emme voi olla yhtä mieltä siitä, Al", vastasi Dale hymähtäen.
"Emme totisesti voikaan. Tulit varmaankin vain tervehtimään minua?"
"En yksinomaan sitäkään varten", vastasi Dale miettivästi. "Haluan sanoa teille aluksi, että suostun korvaamaan teille nuo lampaat, jotka aina olette luullut kesyn puumani tappaneen."
"Suostutko? Miten luulet siitä suoriutuvasi?"
"Ei kai niitä ollut hyvinkään monta, vai kuinka?"
"Ainakin viisikymmentä."
"Niin montako! Al, luuletteko vieläkin, että vanha Tom tappoi nuo lampaat?"
"Hm! Milt, tiedän varmasti sen tappaneen ne."
"Al, miten voitte tietää sellaista, jota en minäkään tiedä? Olkaa nyt järkevä. Älkäämme ruvetko riitelemään tästä jälleen. Haluan maksaa nuo lampaat työlläni, ja —"
"Milt Dale, haluat siis tulla tänne maksamaan työlläsi nuo viisikymmentä lammasta", toisti vanha tilanomistaja uskomatta korviaan.
"Varmasti."
"No, minut saa hirttää!" Hän nojautui taaksepäin ja katsoi tutkivasti Daleen. "Mitä sinulle on tapahtunut, Dale? Oletko kuullut sisarentyttäreni tulosta ja haluat kunnostautua hänen nähtensä?"
"Niin, Al, hänen tulollaan on paljon osaa päätöksessäni", vastasi Dale vakavasti. "Mutta en milloinkaan ole aikonut kunnostautua hänen nähtensä, kuten vihjaisitte."
"Joutavia.' Olet aivan näiden muiden varsojen kaltainen. Mutta hyvä merkki se silti on. Vain nainen voi sinut saadakin luopumaan tuosta metsäelämästäsi. Mutta, poikaseni, tämä sisarentyttäreni, Helen Rayner, saa sinut kyllä pyörälle päästäsi. En ole nähnyt häntä milloinkaan, mutta sanotaan hänen olevan äitinsä kaltaisen. Ja Nell Auchinclossin laista tyttöä ei monesti olekaan!"
Dale tunsi punastuvansa. Tällainen keskustelu tuntui todellakin oudolta hänestä.
"Annan kunniasanani, Al —", aloitti hän.
"Poika, älä valehtele vanhalle miehelle."
"Valehteleko! En halua valehdella kenellekään, Al, ainoastaan ihmiset, jotka asuvat kylissä ja ovat aina jossakin tekemisessä toistensa kanssa, valehtelevat. Elän metsissä, joissa ei mikään pakota minua valehtelemaan."
"En halunnut loukata sinua, en ollenkaan", vastasi Auchincloss. "Ja ehkä puheessasi onkin jotakin perää. Puhuimme äsken lampaista, jotka suuri kissasi tappoi. Niin, Milt, en voi sitä todistaa, en varmastikaan. Ja ehkä luulet minua houkaksi, kun ilmoitan sinulle syyni. En luule sitä senvuoksi, että nuo meksikolaiset paimenet sanoivat nähneensä puuman laumassa."
"Miksi sitten?" kysyi Dale hyvin uteliaasti.
"Vuosi sitten tästä päivästä näin tuon sinun lemmikkisi. Se makasi kaupan edustalla ja sinä olit siellä sisällä ostamassa elintarpeita. Tuntui siitä kuin olisin sattunut vastakkain viholliseni kanssa, sillä, koira vieköön, minulla oli heti selvillä, että tuo puuma oli syyllinen, kun se katsoi minua silmiin. Nyt sen kuulit!"
Vanhus odotti, että hänelle naurettaisiin. Mutta Dale pysyikin vakavana.
"Ah, tiedän, miltä teistä tuntui", vastasi hän kuin olisivat he keskustelleet jonkun ihmisen teoista. "Minusta tuntuu ikävältä epäillä vanhaa Tomia. Mutta se on puuma, ja eläinten teot ovat joskus kummalliset. Kumminkin, Al, haluan korvata nuo menetetyt lampaanne."
"Et, sinä et korvaa", vastasi Auchincloss nopeasti. "Älkäämme puhuko siitä enää. Menettelit rehellisesti tehdessäsi tuon tarjouksen. Se riittää. Unhota senvuoksi huolesi työstä, jos asia sinua nyt kerran vaivaa."
"On jotakin muutakin, josta haluan puhua kanssanne", aloitti Dale epäröiden. "Asia koskee Beasleytä."
Auchincloss hätkähti kovasti ja hänen kasvonsa punastuivat nopeasti. Sitten hän kohotti suuren kätensä, ja se vapisi. Dale huomasi heti, miten vanhuksen hermot olivat heikontuneet.
"Älä mainitse minulle tuon meksikolaisen nimeä!" kivahti tilanomistaja. "Rupean silloin näkemään punaista. Dale, en unhota, että puolustit minua tänään ja rupesit epäröimättä puolelleni. Lem Harden kertoi minulle. Olin iloissani kuultuani sen. Senvuoksi unhotinkin tänään vanhan riitamme. Mutta jos puhut minulle sanaakaan tuosta lampaiden varkaasta, kartoitan sinut heti talostani!"
"Mutta, Al, olkaa nyt järkevä", huomautti Dale vakavasti. "On välttämätöntä, että puhun teille hänestä."
"Eikä ole. Ei ainakaan minulle. En halua kuunnella."
"Haluatte totisesti, Al", vastasi Dale. "Beasley himoitsee omaisuuttanne. Hän on tehnyt suunnitelman —"
"Taivaan nimessä, tiedän sen!" huudahti Auchincloss nousten horjuen seisoalleen ja ollen aivan mustanpunainen kasvoiltaan. "Luuletko tuon olevan uutta minulle? Lopeta jo, Dale, sillä en voi puhua siitä."
"Mutta, Al, on olemassa vielä jotakin pahempaakin", jatkoi Dale nopeasti. "Elämämme on uhattu, ja sisarentyttärenne Helen aiotaan —"
"Lopeta jo ja mene matkoihisi!" karjui Auchincloss huitoen suurilla käsillään.
"Mutta, Al, olen ystävänne", aloitti Dale pyytävästi.
"Ystäväkö?" vastasi tilanomistaja hyvin katkerasti. "Sitten olet ainoa sellainen. Milt Dale, olen rikas ja olen kuolemaisillani. En luota keneenkään. Mutta jos sinä villi metsästäjä olet ystäväni, niin todista se myös. Tapa tuo meksikolainen lampaiden varas! Tee jotakin ja tule sitten keskustelemaan kanssani."
Sanottuaan sen laahusti hän taloon ollen melkein kaatua ja paiskasi oven kiinni.
Dale seisoi hetkisen paikoillaan, tarttui sitten pyssyynsä ja poistui.
Hieman ennen auringonlaskua sai hän selville, missä hänen neljä mormoniystäväänsä oleskelivat, ja saapui heidän leiriinsä illallisen aikaan.
John, Roy, Joe ja Hal Beeman olivat erään uranuurtaja-mormonin poikia, joka oli perustanut pienen Snowdropin kylän. He olivat vielä iältään nuoria miehiä, mutta kova työ ja ankara elämä taivasalla olivat vaikuttaneet että he näyttivät kokeneilta. Kukin heistä oli nuorempaansa aina vuotta vanhempi. Mitä heidän ulkomuotoonsa tuli, oli heitä vaikea erottaa toisistaan. Ollen samalla sekä hevosmiehiä että lampaidenpaimenia, karjankasvattajia ja metsästäjiä oli heillä jokaisella pitkä, jäntevä ja voimakas ruumis, laihat, ruskettuneet ja rauhalliset kasvot ja tuollaiset tyynet terävät silmät, jollaisia ei ole muilla kuin taivasalla elävillä miehillä.
Dalella ja näillä veljeksillä oli paljon yhteistä ja he olivat lämpimästi kiintyneet toisiinsa. Mutta he eivät milloinkaan keskustelleet muusta kuin metsää koskevista seikoista. Dale söi illallista heidän kanssaan ja puheli, kuten ennenkin, heidän kanssaan vihjaisemattakaan asiasta, joka painoi hänen mieltään. Aterian jälkeen auttoi hän Joea hevosten kiinniottamisessa, niiden jalkojen sitomisessa yöksi ja ajamisessa muutamaan ruohoa kasvavaan mäntyjen välissä olevaan aukeamaan. Myöhemmin, kun metsä alkoi pimetä kylmän tuulen puhaltaessa ja nuotio paloi lämmittäen, rupesi Dale puhumaan asiasta, joka vaivasi hänen aivojaan.
"Olette siis Beasleyn palveluksessa?" kysyi hän aloittaakseen keskustelun.
"Olimme", vastasi John venytellen. "Mutta tänään, kun kuukautemme loppui, saimme palkkamme ja erosimme. Beasley varmaankin pahastui."
"Miksi lopetitte?"
John ei vastannut, ja hänen veljiensäkin kasvoissa oli tuollainen tyyni ja hillitty ilme, joka ilmaisi heidän pakosta olevan vaiti.
"Kuunnelkaahan nyt, mitä olen tullut teille kertomaan, ja sitten voitte puhua", jatkoi Dale. Sitten hän ilmaisi nopeasti Beasleyn suunnitelman ryöstää Al Auchinclossin sisarentytär ja anastaa kuolevan miehen omaisuus.
Kun Dale lopetti melko hengästyneenä, eivät mormonit näyttäneet ollenkaan hämmästyneiltä eivätkä vihaisilta. Vanhin, John, tarttui muutamaan keppiin ja kohenteli hitaasti tulisia kekäleitä niin että valkoiset säkeneet lentelivät.
"No, Milt, miksi kerroit meille tämän?" kysyi hän varovaisesti.
"Olette ainoat ystäväni", vastasi Dale. "Minusta ei tuntunut ollenkaan turvalliselta puhua tästä asiasta tuolla kylässä, ja senvuoksi juolahditte te, pojat, heti mieleeni. En aio sallia Snake Ansonin viedä tuota tyttöä. Mutta minä tarvitsen apua ja senvuoksi tulin luoksenne."
"Beasleyn mahti kasvaa Pinessä ja sen ympäristössä, ja vanha Al heikontuu heikontumistaan. Beasley anastaa omaisuuden kaikista tytöistä huolimatta", sanoi John.
"Asiat eivät aina mene luulojen mukaan. Mutta siitä ei nyt olekaan kysymys. Tuo tyttöä vastaan suunniteltu kepponen minua suututtaa. Hänen luullaan saapuvan Magdalenaan kuudentenatoista päivänä ja lähtevän sieltä postivaunuissa Snowdropiin. Mitä minun nyt on tehtävä? Jos hän matkustaa postivaunuissa, aion olla silloin mukana, siitä saatte olla aivan varmat. Mutta hän ei saa lähteä niissä ollenkaan. Pojat, aion jollakin tavoin suojella häntä. Tahdotteko auttaa minua? Olen totisesti ollut joskus pahassa pulassa teidänkin vuoksenne. Tämä on kumminkin erilaista. Oletteko todellakin ystäviäni? Tiedätte nyt, millainen Beasley on, ja teillä on kaikilla jotakin kostettavaa Snake Ansonin miehille. Teillä on nopeat hevoset, silmät jälkien seuraamiseksi ja te osaatte ampua. Olette juuri sellaisia miehiä, jollaisia haluan tovereikseni joutuessani otteluun jonkun roistojoukon kanssa. Haluatteko liittyä minuun vai annatteko minun mennä yksinäni?"
Silloin John Beeman puristi Dalen kättä voimakkaasti vaiti ollen ja kalpein kasvoin, ja vuorotellen tekivät muutkin veljet samoin. Heidän silmänsä kiilsivät tuimasti ja heidän ohuitten huuliensa ympärille ilmestyi omituinen katkera ilme.
"Milt, ehkä tiedämme millainen Beasley on paremmin kuin sinä", sanoi John vihdoin. "Hän köyhdytti isäni ja on pettänyt muitakin mormoneja. Olemme saaneet selville, että hän saa nuo lampaat, joita Ansonin miehet varastavat. Hän ajaa sitten laumat Phenixiin. Omaisemme eivät salli meidän syyttää Beasleytä ja senvuoksi olemme kärsineet vaiti ollen. Isäni on aina sanonut, että heti kun joku vain sanoo ensimmäisen sanan Beasleytä vastaan, yhdyt sinä meihin."
Roy Beeman laski kätensä Dalen olalle. Hän oli ehkä viisain veljeksistä ja sellainen, jota seikkailut ja vaarat enimmän miellyttivät. Hän oli seurustellut enimmän Dalen kanssa, kulkenut tämän kanssa monta pitkää taivalta, oli taitava ratsastaja ja väsymättömin vainuaja tässä erämaassa.
"Tulemme varmasti mukaasi", sanoi hän kovalla ja jyrisevällä äänellä.
He istuutuivat jälleen paikoilleen nuotion ääreen. John heitti siihen enemmän puita, ja rätisten ja säkenöiden leimahti tuli palamaan tuulen lietsoessa. Kun hämärä muuttui synkäksi yöksi, kiihtyi tuulen humina puissa kumeaksi kohinaksi. Erään arosusilauman katkonainen ulvonta alkoi värisyttää ilmaa.
Nuo viisi miestä keskustelivat kauan ja vakavasti tuumaillen, suunnitellen ja kumoten toistensa ehdotuksia. Dale ja Roy Beeman ehdottivat enimmän sellaista, jonka kaikki voivat hyväksyä. Heidän laisensa metsästäjät muistuttavat tutkijoita siinä, että he suunnitellessaan jotakin kiinnittävät niin paljon huomiota erikoiskohtiin. Tämä seikka, johon he nyt aikoivat sekaantua, muodosti tilanteen, jossa oli rajattomia mahdollisuuksia. Niistä oli etupäässä kiinnitettävä huomio hevosiin ja varustuksiin, pitkään kiertotiehen päästä Magdalenaan huomaamatta, tuon vieraan tytön pelastamiseen, joka epäilemättä halukkaasti halusi matkustaa postivaunuissa — ja nopeaan pelastamiseen, jos sellainen näyttäytyi tarpeelliseksi, taisteluun ja välttämättömään takaa-ajoon, pakenemiseen metsiin ja turvalliseen tytön luovuttamiseen Auchinclossille.
"Sitten, Milt, lähdemme kai ahdistamaan Beasleytä?" kysyi Roy Beeman merkitsevästi.
Dale vaikeni kumminkin ja näytti miettiväiseltä.
"Nyt tämä jo riittää tälle päivälle", sanoi John. "Ruvetkaamme nyt nukkumaan."
He levittivät tervavaatteensa. Dale heittäytyi Royn viereen ja kaikki vaipuivat pian uneen punaisten kekäleiden hitaasti tummetessa, tuulen kovan huminan vähitellen heikentyessä ja metsän muuttuessa hiljaiseksi.