Päästyään kerran hevosen selkään jälleen voi Helen onnitella itseään, ettei hän ollutkaan niin vaivautunut kuin oli kuvitellut. Mutta Bo valitti sensijaan kuuluvammin.
Molemmilla tytöillä oli aivan uudet pitkät vedenpitävät nutut, joilla he melkoisesti ylpeilivät, sillä uusien vaatteiden saanti ei ollut kuulunut heidän elämänsä tavallisiin tapahtumiin.
"Minun on luullakseni pitennettävä niiden halkoa", sanoi Dale tarttuen suureen puukkoonsa.
"Miksi?" vastusteli Bo heikosti.
"Ne eivät ole valmistetut ratsastusta varten. Kastutte sittenkin aivan tarpeeksi, vaikka teenkin sen. Mutta ellen sitä tee, kastutte likomäräksi."
"No tehkää sitten halunne mukaan", sanoi Helen lopulta vastahakoisesti.
Siis halkaisi Dale heidän uusien nuttujensa selän puoliväliin saakka. Teon tarpeellisuus selvisi Helenille, kun hän huomasi, miten ne nyt ulottuivat satulannahan yli heidän kenkiensä kärkiin asti.
Aamu oli harmaa ja kylmä. Sataa tihuutti ja puista tippui vettä alituisesti. Helen hämmästyi saapuessaan aukealle tasangolle jälleen ja luuli ymmärtävänsä, etteivät he nyt pitkään aikaan tulekaan poikkeamaan metsiin. Oikealla puolella oleva seutu oli aukeata ja tasaista, mutta vasemmalla oleva oli mäkistä liittyen tummaan niemiseen metsänreunaan. Tuon rajoittavan metsän yläpuolella leijaili matalalla pilviä, jotka kätkivät vuoret näkyvistä. Tuuli puhalsi takaapäin ja tuntui kiihtyvän. Dale ja Roy ratsastivat edellä hyvää vauhtia ajaen samalla kuormahevosia edellään. Helenillä ja Bolla oli täysi työ pysytellä heidän kintereillään.
Ensimmäisen tunnin matka ei tuonut suurta muutosta ilmaan eikä maisemaan, mutta se antoi kumminkin Helenille vihjauksen, mitä hänen oli kestettävä, jos matka tulisi jatkumaan koko päivän tällaista vauhtia. Hänestä alkoivat tuntua sellaiset paikat mieluisilta, joissa hevoset kävelivät, ja tasangot taasen vastenmielisiltä. Myötämäkiä vihasi hän erityisesti. Ranger ei halunnut kulkea hitaasti ja ruumiin hyppiminen ylös ja alas oli vastenmielistä. Ja lisäksi tuo virkku musta hevonen koetti aina hypätä kuoppien ja lätäkköjen yli. Se liukui niiden yli kuin lintu. Helen ei voinut saavuttaa taitoa istua satulassa taitavasti, minkävuoksi ei ainoastaan hänen ruumiinsa saanut kolahduksia noissa tilaisuuksissa, vaan kulku loukkasi myöskin hänen kauneudenaistiaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen tiennyt olevansa turhamainen. Hän ei ollut ikinä kumminkaan iloinnut mistään sopimattomuuksista ja joutuessaan nyt esittämään sellaista kärsi hän hirveästi. Bo halusi aina ratsastaa edellä ja Helen oli iloinen, että hän niin harvoin katsoi taakseen. Jonkun ajan kuluttua saapuivat he leveälle kuraiselle tielle, jossa oli lukemattomia pienien sorkkien jälkiä. Tämä oli siis tuo lammaslauman polkema tie, jota Roy oli neuvonut seuraamaan. He seurasivat sitä kolme tahi neljä peninkulmaa ja vihdoin, saavuttuaan erääseen harmaanviheriään laaksoon, näkivät he siellä suuren lauman lampaita. Pian kajahteli ilma lammasten määkinästä, kuului hiljaista lukemattomien sorkkien aiheuttamaa kapsetta ja koko maailma tuntui tuoksuvan lampailta. Lauma pysyi hyvin koossa, vaikka se syödessään peittikin maata monen aarin laajuudelta. Sitä seurasi kolme ratsastavaa paimenta ja muutamia kuorma-aaseja. Dale puhutteli erästä meksikolaista sanoen tälle jotakin ja viitaten sitten pohjoiseen päin ja tiehen. Meksikolainen hymyili niin, että suu leveni korvasta korvaan, ja Helen kuuli hänen nopeasti vastaavan: "Kyllä herra! Kiitoksia, herra!" Tuo lammaslauma näytti suurenmoiselta aaltoillessaan siinä tasangolla kuin tasainen harmaasta, ruskeasta ja mustasta villasta kokoonpantu virta. Se kulki eteenpäin vain alavaa maata pitkin. Dale poikkesi sinnepäin johtavalle tielle ja läksi jatkamaan matkaa yhä nopeammin.
Äkkiä kiisivät pilvet korkeammalle ja hajautuivat paljastaen palasen sinistä taivasta ja sallien auringon säteittenkin näyttäytyä. Sitä ei kumminkaan kestänyt pitkää aikaa. Tuuli kiihtyi, ja suunnaton musta pilvi vyöryi vuorilta ja toi mukanaan sellaisen sateen, että se näytti valuvan kuin virta ylhäältä ja lähestyvän kuin nopeasti liikkuva seinä. Pian olivat pakolaiset sen keskellä.
Kumarruksissa olevin päin ratsasti Helen eteenpäin tuossa kylmässä harmaassa sateessa, joka tuli melkein suoraan sivulta tuntikausia kuten hänestä tuntui. Lopulta tuo rankka vesitulva sivuutti heidät jättäen jälkeensä hienoa sumua. Tummat pilvet kiisivät matalalla kätkien vuoret kokonaan näkyvistä ja muuttaen tuon harmaan ja märän tasangon hyvin alakuloisen näköiseksi. Helenin jalat ja polvet olivat niin märät kuin olisi hän kahlannut vedessä. Niitä paleli myöskin. Hänen sormikkaitaan ei oltu myöskään tarkoitettu sateessa käytettäviksi, minkävuoksi nekin olivat läpimärät. Kylmä tarttui hänen sormiinsa niin, että hänen oli lyötävä käsiään yhteen. Ranger käsitti tuon niin, että sen oli parannettava vauhtiaan, mikä oli Helenistä vielä pahempaa kuin paleleminen.
Hän näki toisen kiitävän pilvijoukon lähestyvän vuorilta sadetulvineen, jossa oli jotakin valkoista seassa. Lunta! Tuuli oli nyt pistävän kylmää. Helenin ruumis pysyi kyllä lämpimänä, mutta hänen jalkojaan, käsiään ja korviaan alkoi palella hirveästi. Hän katsoi eteenpäin vakavasti. Sieltä ei kumminkaan näyttänyt lähtevän mitään apua, joten hänen oli vain pakko jatkaa. Dale ja Roy istuivat kumarassa satulassaan luultavasti aivan läpimärkinä, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia sadenuttuja. Bo pysytteli aivan heidän kintereillään, ja oli aivan ilmeistä, että häntäkin paleli.
Tämä toinen kuuro ei ollut niin hirveä kuin ensimmäinen, koska se toi mukanaan vähemmän vettä. Kumminkin tunkeutui tuulen jäätävä kylmyys luihin ja ytimiin asti. Sitä kesti tunnin, jonka kuluessa hevoset vain jatkoivat tasaista juoksuaan. Harmaa kuuro kiisi vihdoin ohitse, sumu haihtui, pilvet kohosivat korkeammalle ja hajautuivat sulkeutuakseen jälleen uutta kuuroa varten. Nyt alkoi sataa lumisohjua. Kiitävät hiutaleet pistelivät Heleniä niskaan ja poskiin, ja hetkisen putoili niitä niin paljon ja nopeasti hänen selkäänsä, ettei hän luullut voivansa kestää niiden aiheuttamaa painoa. Lumi kokoutui aukeihin paikkoihin muodostaen niihin kimaltelevan jääpeitteen.
Siten sai Helen kestää kuuron kuuron jälkeen. Hänen jalkansa menivät aivan tunnottomiksi ja niitä lakkasi palelemasta. Hänen sormiaan kumminkin pisteli yhtä mittaa senvuoksi, että hän koetti alituisesti lämmittää niitä. Tuuli puhalsi nyt aivan hänen lävitseen. Hän ihmetteli kestävyyttään, ja sattui useammasti kuin kerran, että hän luuli voimainsa loppuvan. Hän jatkoi kumminkin ratsastustaan. Kaikkien noiden talvien kuluessa, jotka hän oli elänyt, ei ollut ollut ainoatakaan tällaista päivää. Ankara ja kylmä, märkä ja tuulinen, yhä lisääntyvällä ponnella — sellainen juuri oli tämä päivä. Ilmassa ei ollut tarpeeksi happea hänen verelleen.
Kumminkin kaikkien näiden äärettömän pitkien tuntien kuluessa tarkasteli Helen seutuja, joiden läpi hän ratsasti, sillä hän halusi tuntea tien, jos hän joskus maailmassa sattuisi sitä vielä kulkemaan. Iltapäivä tuntui jo pitkälle kuluneen, kun Dale ja Roy poikkesivat muutamaan äärettömän suureen syvennykseen, jossa punertava järvi oli peittänyt maan alleen. He ratsastivat sen rantaa pitkin antaen hevosten kahlata polviaan myöten vedessä. Kurjet ja haikarat läksivät raskaasti lentoon ja suuria ankkaparvia liiteli nopeasti rannalta rannalle. Tämän syvänteen toiselta puolelta kohosi maa melko äkkiä, kallioiset penkereet kiersivät korkeamman maan laitaa ja jälleen ilmestyi tumma metsä näkyviin.
"Kuinkahan monta peninkulmaa olemme mahtaneetkaan jo kulkea?" arvaili Helen. Niitä tuntui jo kertyneen yhtä paljon kuin pitkiä tuntejakin. Mutta vihdoin, kun uusi sade jälleen uhkasi, saavuttiin lopultakin metsään. Siinä oli kuitenkin puita niin harvassa, etteivät ne voineet suojella juuri ollenkaan sateelta.
Helen istui jo satulassaan melkein tajuttomana. Silloin kun Ranger paransi vauhtiaan tahi hyppäsi jonkun kuopan yli, piti hän kiinni satulannupista voidakseen olla putoamatta. Hänen mielensä ei kyennyt käsittämään muuta kuin vaikeuksia ja hänen ajatuksissaan pyöri vain yksi ainoa asia — miksi hän milloinkaan läksi kotoa tänne Länteen? Hänen huolensa Bon vuoksi olivat unhottuneet. Kuitenkin painui hänen mieleensä tahi ehkä hänen muistinsa valokuvasi tämän matkan kivuttavalla vilkkaudella jokaisen huomattavan muutoksen maan muodossa. Metsä muuttui vähitellen tasaisemmaksi ja tiheämmäksi. Puiden juuret olivat jo hämärän peittämät. Äkkiä Dale ja Roy katosivat näkyvistä alkaessaan laskeutua jotakin mäkeä, ja samoin Bokin. Sitten kantautui Helenin korviin nopeasti virtaavan veden kohinaa. Ranger rupesi juoksemaan nopeammasti. Pian saapui Helen erään suuren laakson päähän, mustan ja harmaan, jossa oli jo niin pimeä, ettei hän voinut nähdä sen poikki eikä sen pohjaa. Mutta hän tiesi sen pohjalla virtaavan joen. Sen aiheuttama kohina oli syvää, keskeytymätöntä, kovaa ja harvinaisen sointuvaa. Tie laskeutui laaksoon jyrkästi, Helen ei ollut menettänyt vielä kaikkea tuntoaan, kuten hän oli luullut ja toivonut. Hänen ruhjoutunut ruumisraukkansa vastasi vielä kiusallisesti tärähdyksiin, kolinaan, tempauksiin ja kaikkiin muihinkin hevosen juoksun aiheuttamiin hirvittäviin liikkeihin.
Helen ei kohottanut pitkään aikaan katsettaan. Kun hän sen teki, lepäsi hänen edessään viheriä, pajujen reunustama puuton aukeama, jonka poikki ruskeanvalkoinen joki virtasi kohisten korviahuumaavasti.
Dale ja Roy ajoivat kuormahevoset joen poikki ja seurasivat sitten niitä, jolloin heidän hevosensa upposivat kylkiään myöten veteen. Bo ratsasti kuohuvaan veteen niin rohkeasti kuin hän ei olisi muuta tehnytkään elämässään. Liukahdus ja putoaminen olisivat aiheuttaneet sen, että Bo olisi hukkunut tuohon vuoristosta tulevaan virtaan.
Ranger käveli suoraan rannalle, mutta pysähtyi siihen totellen Helenin vetäisyä suitsista. Joki oli viisikymmentä jalkaa leveä, matala siltä rannalta, jolla Helen oli, mutta syvä toiselta, ja nopeasti virtaava suurin lainein. Helen suorastaan pelkäsi niin, ettei hän uskaltanut seurata.
"Antakaa sen vain tulla!" huusi Dale. "Lähde nyt vain, Ranger!"
Suuri musta hyppäsi sekaan niin että vesi pärskähti korkealle. Tuo virta ei merkinnyt sille mitään, vaikka se tuntuikin ylipääsemättömältä Helenistä. Hänellä ei ollut enää niin paljon voimaa jäljellä, että hän olisi jaksanut nostaa jalustimiaan, ja senvuoksi virtasikin vesi esteettömästi hänen jalkainsa yli. Hypättyään vielä pari kertaa kiipesi Ranger toiselle rannalle ja laukkasi sitten niityn poikki paikalle, missä muut hevoset seisoivat höyryten muutamien mäntyjen suojassa. Silloin se pysähtyi raskaasti huoaten.
Roy tuli auttamaan häntä satulasta.
"Kolmekymmentä peninkulmaa, neiti Helen", sanoi hän tavalla, joka sisälsi kohteliaisuuden.
Hänen oli nostettava Helen maahan ja autettava hänet puun luo, johon Bo nojautui. Dale oli irroittanut muutaman satulan ja levitteli juuri huopapeitteitä puun juurelle.
"Nell, sinähän vannoit rakastavasi minua!" tervehti Bo pahoillaan. Hän oli kalpea, sinihuulinen eikä hän voinut seisoa.
"Bo, aikomukseni ei ole milloinkaan ollut tehdä sinusta niin kurjaa vaivaista kuin minä olen!" huudahti Helen. "Voi, millainen kauhea retki!"
Satoi, puista tippui vettä ja taivas näytti uhkaavalta. Maa oli likomärkä ja siinä oli lammikoita ja rapakoita kaikkialla. Helen ei voinut kuvitella muuta kuin että tämä sydämetön, väsyttävä ja jäädyttävä olotila tulee jatkumaankin. Juuri silloin muistui koti hänen mieleensä elävästi ja merkityksellisesti. Hän oli todellakin niin surkuteltavassa kunnossa, että tuo suuri nautinto, minkä tilaisuus istuutua, liikunnon loppuminen ja tuosta kirotusta alituisesti juoksevasta hevosesta vapautuminen hänelle tuotti, tuntui hänestä vain pilkalta. Ei voinut olla mahdollista, että lepohetki oli koittanut.
Metsästäjät tahi paimenet olivat nähtävästi oleskelleet tässä paikassa ennenkin, koska siinä oli nuotioiden pohjia. Dale kohotti muutaman kekäleen ja paiskasi sen niin lujasti jälleen maahan, että se halkeili palasiksi. Hän teki siten monta kertaa. Oli hämmästyttävää katsella hänen voimaansa ja sitä helppoutta, millä hän kokosi kourallisen lastuja. Hän kokosi ne yhteen kasaan ja kumartui niiden yli. Roy hakkasi kirveellä toista pölkkyä ja jokainen lyönti irroitti siitä pitkän palasen. Sitten alkoi Dalen hartioitten yli kohota ohut savupilvi, kun hän seisoi kumarruksissa avopäin suojellen lastuja hatullaan. Ne leimahtivat palamaan. Roy toi sylillisen pölkyn sydämestä hakkaamiaan kuivia ja valkoisia halkoja. Ne asetettiin rivittäin ristiin tuleen, joka pian alkoi humista. Sitten halko halolta rakensivat miehet nuotion, johon he lisäsivät suurempiakin puita, oksia, pölkkyjä ja kekäleitä, kunnes siitä syntyi jonkunlainen pyramiidi, josta liekit kohosivat taivaalle. Siihen ei mennyt heiltä kahta minuuttiakaan. Helen tunsi jo tulen lämmittävän jäykistyneitä kasvojaan. Hän ojensi sitä kohti paljaat kontistuneet kätensä.
Vaikka Dale ja Roy olivatkin aivan märkiä ihoa myöten, eivät he kumminkaan viivytelleet nuotion ääressä. He riisuivat kuormat hevosilta. Parin männyn väliin sidottiin suopunki ja sen yli heitettiin tervavaate niin, että se muodosti A-muotoisen majan sitten kuin sen kulmat oli kiinnitetty maahan. Tyttöjen matkatavarat, eväät ja vuodehuovat sijoitettiin sitten tuohon katokseen.
Helen arveli siihen kuluneen viisi minuuttia. Tämän lyhyen ajan kuluessa oli tuli kiihtynyt niin, että se nyt muodosti suuren ja kuuman nuotion. Sade valui virtanaan kaikkialle muualle, mutta tuon humisevan nuotion läheisyydessä ja yläpuolella ei ollenkaan satanut. Vesi haihtui. Maa alkoi höyrytä ja kuivaa. Helen kärsi alussa, kun kuumuus alkoi karkoittaa kylmyyttä, mutta nuo tuskat lakkasivat kumminkin pian.
"Nell, en ole milloinkaan ennen tiennyt, miten suloiselta tuntuu istua nuotion lämmössä", huomautti Bo. Siinä oli jälleen Helenille hieman miettimistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän kuiva ja kuumissaan. Pimeys kietoi tuon surullisen näköisen märän metsän vaippaansa, mutta tuo suuri nuotio muutti sen aivan erilaiseksi kuin Helen oli odottanut. Tuli räiskyi ja humisi, paukahteli kuin pistooli, sihisi ja pihisi, lennätti säkeniä kaikkialle ja lähetti yläilmoihin paksun, keltaisen ja kiemurtelevan savupilven. Nuotioon alkoi ilmestyä kultainen sydän.
Dale tarttui pitkään keppiin ja veti siitä esille punaisia hiiliä, joille asetetut kahvipannu ja uuni alkoivat pian höyrytä.
"Roy, lupasin tytöille kalkkunaa tänään illalliseksi", sanoi Dale.
"Ehkä huomenna, jos tuuli kääntyy. Näissä seuduissa on kalkkunoita."
"Roy, perunat kelpaavat kyllä minulle!" huudahti Bo. "En milloinkaan enää halua kakkua enkä piirakoita. En ole milloinkaan osannut antaa arvoa tuollaisille herkuille. Olen ollut sellainen pieni porsas aina. En ole milloinkaan ennen kuin nyt tiennyt, miltä tuntuu olla oikein nälissään."
Dale katsahti häneen nopeasti.
"Luullakseni kannattaa siihenkin asiaan tutustua", sanoi hän.
Helenin ajatukset olivat niin syvät, ettei hän voinut pukea niitä sanoiksi. Niin lyhyessä ajassa oli kaikenlainen surkeus muuttunut mukavuudeksi.
Sade ei lakannut, vaikka se tuntuikin vähenevän sitä mukaa kuin yökin pimeni. Tuuli tyyntyi ja metsä muuttui hiljaiseksi, lukuunottamatta virran tasaista kohinaa. Kaksinkerroin käännetty tervavaate sijoitettiin nuotion ja männyn väliin niin valoisaan ja lämpimään paikkaan kuin suinkin ja sille katettiin höyryäviä pannuja, lautasia ja kuppeja, joista kohoava tuoksu oli herkullinen ja viekoitteleva.
"Ottakaa nyt huopapeitteenne ja istuutukaa selin tuleen", sanoi Roy.
Myöhemmin, kun tytöt jo lepäsivät mukavasti huopapeitteisiinsä kääriytyneinä suojassa sateelta, valvoi Helen; vielä kauan Bon vaivuttua uneen. Suuren nuotion loimu muutti tilapäisen teltan valoisaksi kuin päivä. Hän voi nähdä savun, suuren taivasta kohti kohoavan männynrungon ja palasen taivasta. Virta hyräili laulua, joka silloin tällöin kuulosti sointuvalta, mutta muuttui sitten särähteleväksi ja surulliseksi, milloin hiljaiseksi, milloin kovaksi, mutta alituisesti vyöryväksi, lorisevaksi, sorisevaksi, aaltoilevaksi ja hankautuvaksi nopeassa juoksussaan.
Pian palasi metsästäjä ystävineen hevosia laitumelle viemästä. He istuutuivat tulen viereen keskustelemaan matalalla äänellä.
"Tämän päiväisiä jälkiämme on kenenkään mahdoton löytää", sanoi Roy tyytyväisesti.
"Mitä eivät lampaat kätke, sen tekee sade. Meitä on onnistanut. En olekaan enää ollenkaan huolissani", vastasi Dale.
"Huolissasiko? Olet luullakseni tuntenut sellaista ensimmäisen kerran elämässäsi."
"Minulla ei ole milloinkaan ollutkaan tällaista tehtävää", vastusti metsästäjä.
"Olet oikeassa."
"Kuulehan, Roy, kun vanha Al Auchincloss saa selville tämän, kun sinä tahi veljesi palaatte Pineen, raivostuu hän suunniltaan."
"Luuletko ihmisten rupeavan hänen puolelleen Beasleytä vastaan?"
"Ainakin muutamat. Mutta Al, pidettäköönpä hänestä tahi ei, käskee ihmisten mennä erääseen kuumaan paikkaan. Hän kokoo miehensä ja lähtee vuoristoon etsimään sisarensatyttäriä."
"Sinulla ei ole muuta tehtävää kuin pitää tyttöjä piilossa, kunnes voin opastaa hänet leiriisi. Ellei sellainen käy päinsä, niin ainakin niin kauan, kunnes itse voit tuoda tytöt Pineen."
"Eivät ketkään muut, paitsi sinä ja veljesi, ole milloinkaan käyneet asunnossani. Mutta se voidaan kumminkin helposti löytää."
"Anson koettaa ehkä sellaista. Mutta se ei ole kumminkaan luultavaa."
"Miksi ei?"
"Senvuoksi että minä aion seurata tuon lampaiden varkaan jälkiä kuin susi haavoittunutta hirveä. Ja jos hän joskus tulee leirisi läheisyyteen, riennän tänne ennen häntä."
"Hyvä", sanoi Dale. "Otaksuin kumminkin, että menet Pineen ennemmin tahi myöhemmin."
"En, ellei Ansonkin tee samoin. Sanoin Johnille, että jollei postivaunujen pidättämistilaisuudessa tapahdu mitään taistelua, hän kiertäisi jotakin sivutietä takaisin Pineen. Käskin hänen kertoa Alille kaiken ja tarjoutua tämän palvelukseen Joen ja Halin kanssa."
"Olkoonpa asian laita nyt miten tahansa, vuodatetaan tämän asian vuoksi vielä verta."
"Varmasti, ja onpa siihen jo aikakin. Toivon vain, että saisin merkitä tuon Beasley-roiston vanhalla neljälläkymmenelläneljälläni'."
"Siinä tapauksessa toivon sinun tähtäävän tarkemmin kuin muutamissa näkemissäni tilaisuuksissa."
"Milt Dale, olen melkoinen ampuja", sanoi Roy ylpeästi.
"Et ainakaan liikkuvaan maaliin."
"Ehkä en. Mutta tavatessani Beasleyn ei minulla olekaan liikkuvaa maalia edessäni. Olen hevosmies enkä mikään metsästäjä. Sinä olet tottunut ampumaan kärpäsiä hirvien sarvista harjoituksen vuoksi."
"Roy, luuletko meidän voivan saapua leiriini huomenaamulla?" kysyi Dale vakavammasti.
"Kyllä, jos kumpainenkin otamme tytön satulaamme. Mutta he tekevät sen tahi kuolevat. Oletko milloinkaan nähnyt reippaampaa tyttöä kuin tuo lapsukainen Bo on?"
"Missä minä nyt olisin nähnyt tyttöjä?" huudahti Dale. "Muistan muutamia lapsuudestani, mutta olin silloin ainoastaan neljätoistavuotias. Minulla ei ole ollut heistä milloinkaan juuri minkäänlaista hyötyä."
"Haluaisin tuollaisen vaimon kuin tuo Bo on", sanoi Roy tulisesti.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
"Roy, olet mormoni ja sinulla on jo vaimo", vastasi Dale.
"Kuulehan, Milt, oletko elänyt niin kauan metsässä, ettet ole milloinkaan kuullut puhuttavan mormoneista, joilla on kaksikin vaimoa?" vastasi Roy nauraen sitten sydämellisesti.
"En ole milloinkaan voinut sulattaa tuota, että miehellä on useampia vaimoja."
"Ystäväni, sinun on aluksi otettava vain yksi. Sitten tulet ehkä huomaamaan, että haluat toisenkin."
"Luullakseni on yhdessäkin enemmän kuin tarpeeksi Milt Dalelle."
"Milt, vanha veikko, anna minun sanoa sinulle, että olen aina kadehtinut vapauttasi", sanoi Roy vakavasti "Mutta sellainen ei ole elämää."
"Tarkoitatko, että naisen rakastaminen on vasta elämää?"
"En, mutta se on sen osa. Tarkoitan lapsia, sinun näköistäsi poikaa, jonka tiedät jatkavan elämääsi kuolemasi jälkeen."
"Olen miettinyt sitä perin pohjin katsellessani lintujen ja muiden eläinten elämää metsissä. Ellei minulla ole poikaa, loppuu elämäni minuun."
"No niin", vastasi Roy epäröiden, "en halua mennä niin pitkälle.Tarkoitan vain, että poikasi voi jatkaa sukuasi ja työtäsi."
"Aivan niin. Ja, Roy, kadehdin saavutuksiasi, koska sellaista ei voi milloinkaan sattua Milt Dalen osalle."
Nämä surulliset ja syvämietteiset sanat lopettivat keskustelun. Jälleen hallitsi tuo kohiseva ja virtaava joki metsää. Muudan huuhkaja rääkkyi kamalasti. Eräs hevonen tuli hyppien lähemmäksi, ja siltä suunnalta alkoi kuulua hampaiden narskumista, kun ne katkoivat ruohoa. Joku ääni häiritsi Helenin syvää unta, ja kun hän heräsi, tunsi hän Bon pudistelevan ja huutavan häntä nimeltä.
"Oletko kuollut?" kuuli hän iloisen äänen sanovan.
"Melkein. Selkäni on aivan poikki", vastasi Helen. Liikkumisen halu tuntui olevan jollakin tavoin tukahdutettu, ja jos hän olisi sellaista tuntenutkin, luuli hän ponnistusta mahdottomaksi.
"Roy huusi meitä", sanoi Bo. "Hän käski meidän kiiruhtaa. Luulin kuolevani noustessani istualleni ja annan sinulle miljoonan dollaria, jos suostut nauhoittamaan kenkäni. Odotahan, sisko, kunnes koetat vetää jalkoihisi näitä kankeita kenkiä."
Ponnistaen tahtoaan nousi Helen rohkeasti istualleen huomatakseen, että sitä tehdessä tuskat ja pistokset tuntuivat aivan sietämättömiltä. Saatuaan kenkänsä käsiinsä huomasi hän ne kylmiksi ja koviksi. Hän aukaisi toisen nauhat ja levittäen varren suun niin suureksi kuin suinkin koetti hän pistää kipeän jalkansa siihen. Mutta jalka olikin joko ajettunut tahi sitten oli kenkä kutistunut. Hän ei saanut mahtumaan sitä puoleksikaan, vaikka hän ponnistikin kipeiden käsivarsiensa kaikki jäljellä olevat voimat. Hänen oli pakko vaikeroida.
Bo nauroi kiusoittavasti. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä, silmät loistivat ja posket punoittivat.
"Ole rohkea!" sanoi hän. "Nouse seisoallesi kuin todellinen Lännen tyttö ja vedä kengät jalkoihisi."
Muuttiko Bon iva vai neuvo tehtävän helpommaksi, ei Helen tullut ajatelleeksi, mutta niin kumminkin kävi, että hän sai kengät jalkoihinsa. Lyhyt kävely ja liikkuminen tuntui pehmittävän kankeita päällisiä ja huojentavan väsymyksen tunnetta. Joen vesi, jolla tytöt pesivät kasvonsa, oli kylmempää kuin mikään Helenin ennen näkemä jää. Se melkein kangisti hänen kätensä. Bo napisi ja puhalteli kuin pyöriäinen. Heidän oli juostava tulen luo, ennenkuin he voivat kammata tukkansa. Ilma oli ihmeellisesti kirkas. Auringonnousu oli pilvetön ja selvä idästä näkyvine punaisine ruskoineen, josta auringon kirkas kiekko alkoi näkyä.
"Aamiainen on valmis, tytöt!" huusi Roy. "Luullakseni voitte itse palvella itseänne. Miltillä tuntuu olevan täysi työ hevosten kiinniottamisessa. Riennän auttamaan häntä. Meillä on vaivalloinen päivä edessämme. Eilinen ei ollut vielä mitään siihen verrattuna."
"Mutta aurinkohan näyttää rupeavan paistamaan", huomautti Bo.
"Kyllä varmasti", vastasi Roy poistuessaan.
Helen ja Bo saivat puolituntisen aamiaisen syömiseen ja hiustensa kampaamiseen, sitten tulivat hevoset laukkaa leiriin Dalen ja Royn ratsastaessa satulatta.
Kun kaikki oli saatu kuntoon lähtöä varten, oli aurinko jo noussut sulattaen kuuraa ja jäätä niin, että loistavaa sumua, joka oli täynnä sateenkaaria, ilmestyi puiden juurille.
Dale tarkasti Rangerin satulan ja koetteli Bon hevosen remmejä.
"Kummanko valitsette — pitkän ratsastuksen kuormahevosten kintereillä kanssani, vaiko lyhyen matkan vuorten yli Royn kanssa?" kysyi hän.
"Valitsen helpomman noista kahdesta", vastasi Helen hymyillen.
"Siinä teettekin mielestäni viisaimmasti, mutta tulette kumminkin huomaamaan, millaista ratsastaminen voi olla", sanoi Dale merkityksellisesti.
"Miksi sitten eilistä kulkuamme nimitetään?" kysyi Bo viekkaasti.
"Ainoastaan kolmekymmentä peninkulmaa, mutta märässä ja kylmässä ilmassa. Tänään on mainio ratsastussää."
"Milt, otan huopapeitteen ja hieman evästä siltä varalta, ettet tarvitse niitä tänä iltana", sanoi Roy. "Mielestäni meidän on erottava vasta siellä, mistä minun on lähdettävä oikaisemaan."
Bo nousi satulaan avutta, mutta Helenin jalat olivat niin kankeat, ettei hän voinut kiivetä korkean Rangerin selkään omin avuin. Metsästäjä läksi ratsastamaan solaa ylöspäin valiten loivasti kohoavan tien. Se mutkitteli ruskean mäntymetsän kautta, jossa oli siellä täällä tummia läikkiä jotakin ikiviheriää kasvia, jota Roy sanoi salviaksi. Kun he saapuivat rinteen huipulle, ei Helenin ruumis ollut enää niin kipeä. Satula oli nyt hänestä mukavampi ja hevosen kulku tuntui jo tutummalta. Hän muisti kumminkin, että hän oli aina suoriutunut hyvin ylämäistä. Täällä kasvoivat ne kaunista, eripitkää ja villiä metsää. He seurasivat harjannetta jonkun matkaa valkoisen virtaavan joen näkyessä kaukaa kukkulan juurelta ja sen sointuvan kohinan kantautuessa selvästi heidän korviinsa.
Dale pysähdytti hevosensa ja katseli neulasmattoa.
"Täällä on tuoreita antiloopin jälkiä kaikkialla", sanoi hän viitaten niihin.
"Huomasin ne jo aikoja sitten", sanoi Roy.
Helenin tarkastelun tuloksena oli, että hänkin huomasi muutamia pieniä kuoppia neulasmatossa, tummia väriltään ja selvästi näkyviä.
"Emme milloinkaan saa parempaa tilaisuutta", sanoi Dale. "Nämä eläimet kulkevat samaan suuntaan kuin mekin. Irroita pyssysi."
Lähdettiin jälleen matkalle, mutta Roy ratsasti nyt kuormahevosten edellä. Hän laskeutui äkkiä satulasta, heitti ohjakset hevosen kaulalle ja katseli eteenpäin. Sitten hän kääntyi heiluttaen hattuaan. Kuormahevoset pysähtyivät yhteen joukkoon. Dale viittasi tyttöjä seuraamaan ja ratsasti Royn hevosen rinnalle. Helen huomasi tämän paikan olevan muutaman poikkipäin kulkevan solan reunalla. Dalekin laskeutui maahan irroittamatta pyssyään satulasta riippuvasta tupesta ja lähestyi Royta.
"Hirvas ja pari vaadinta", sanoi tämä hiljaa. "Ne ovat vainunneet meidät jo, mutta ne eivät ole vielä nähneet meitä. Tytöt, tulkaa vain lähemmäksi."
Seuraten Dalen pitkän käsivarren viittausta katseli Helen rinteelle. Se oli melko aukea siellä täällä kasvavine pitkine mäntyineen, salviapensaikkoineen ja haapoineen, jotka näyttivät kullanvärisiltä aamuauringon valossa. Äkkiä Bo huudahti: "Ah, katso, minä näen ne jo!" Silloin Heleninkin tarkasteleva katse huomasi jotakin viheriästä, kullanväristä ja ruskeasta eroavaa. Kiinnitettyään katseensa siihen näki hän komean uroshirven jalosti kaareutuvine sarvineen seisovan kuin patsaan pää pystyssä valppaana ja villissä asennossa. Se oli harmaa väriltään. Sen vieressä oli pari hennompaa ja miellyttävämpää eläintä, joilla ei ollut sarvia.
"Ne ovat alempana meitä", kuiskasi Dale. "Ja sinä ammut varmasti yli."
Silloin Helen huomasi Royn ojentaneen pyssynsä.
"Voi, älkää!" huudahti hän.
Dalen huomautus ärsytti nähtävästi Royta. Hän otti pyssyn poskeltaan.
"Milt, minähän tätä pyssyä suuntaan. Kuinka voit seisoa siinä ja sanoa minun ampuvan yli? Minulla oli varma tähtäin siihen."
"Roy, et ole tottunut ampumaan myötämäkeen. Kiiruhda nyt, sillä se on huomannut meidät jo."
Roy ojensi pyssynsä ja otettuaan samanlaisen jyvän kuin äskenkin hän laukaisi. Hirvi seisoi kumminkin aivan liikkumatonna kuin kivestä veistetty patsas. Naaraat sitävastoin hypähtivät pelosta ja katselivat säikähtyneinä kaikille suunnille.
"Sanoinhan sen sinulle jo. Näin, että luotisi sattui mäntyyn puoli jalkaa sen lautasten yläpuolelle. Koeta jälleen ja tähtää sen jalkoihin."
Roy tähtäsi nyt nopeammasti ja vetäisi liipaisinta. Hirven jalan oikealta puolelta nouseva pölähdys ilmaisi, mihin Royn luoti nyt sattui. Yhdellä laukalla, joka näytti ihmeelliseltä, katosi hirvi metsään puiden ja pensasten taakse. Vaatimet seurasivat sitä.
"Koira vieköön!" huudahti Roy muuttuen punaiseksi kasvoiltaan, kun hän aukoi pyssynsä vipua. "En opi milloinkaan ampumaan myötämaahan, en totisesti!"
Hänen pahoitteleva anteeksipyyntönsä tytöille onnistumattomuutensa vuoksi pani Bon iloisesti nauramaan.
"En mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut, että olisitte onnistunut tappamaan tuon kauniin elukan!" hän huudahti.
"Emme missään tapauksessa saa nyt enää paistia siitä, se nyt on aivan varmaa", huomautti Dale kuivasti. "Ja ehkä emme milloinkaan mistään hirvestä, jos Roy vain saa ampua."
He jatkoivat matkaansa poiketen oikealle ja kulkien pitkin solan reunaa. Lopulta laskeutuivat he solan pohjalle, jossa pieni puro kiemurteli pajupensaiden suojassa. He seurasivat sitä noin peninkulman, kunnes se yhtyi muutamaan suurempaan virtaan. Siitä näytti alkavan eräs ruohon peittämä epäselvästi näkyvä tie.
"Tässä me nyt eroamme", sanoi Dale. "Saavutte luultavasti ennen minua perille leiriini, mutta minäkin tulen varmasti sinne jolloinkin pimeän aikaan."
"Kuulehan, Milt, unhotin kokonaan tuon sinun kirotun kesyn puumasi ja muunkin eläinkokoelmasi. Luuletko niiden voivan olla peloittamatta tyttöjä, erittäinkin vanhan Tomin?"
"Ette näe Tomia ennen minun tuloani sinne", vastasi Dale.
"Eikö se sitten olekaan missään aitauksessa tahi nuorassa?"
"Ei. Se saa juoksennella vapaana siellä."
"Hyvä sitten. Hyvästi nyt ja koeta kiiruhtaa."
Dale nyökäytti päätään tytöille ja kääntäen hevosensa ajoi hän kuormahevoset edellään metsää kasvavan rinteen ja joen väliseen aukkoon.
Roy pysähdytti hevosensa tuolla yksinkertaisella tavalla, joka näytti niin merkilliseltä tempulta Helenistä.
"Luullakseni on parasta, että kiinnitän satulani remmejä", sanoi hän heittäen toisen jalustimensa satulannupin yli. "Saatte nyt, tytöt, kerrankin nähdä villiä luontoa?"
"Kuka vanha Tom on?" kysyi Bo uteliaasti.
"Se on Miltin kesy puuma."
"Puumako? Siis jonkunlainen pantteri eli vuorileijona, kuten hän sanoi?"
"Niin. Tom on kaunis eläin. Ja jos se suopuu teihin, rupeaa se rakastamaan teitä, leikkii kanssanne ja jauhaa teidät melkein kuoliaaksi."
Bo muuttui hetkeksi sanattomaksi hämmästyksestä.
"Onko Dalella muitakin kesyjä eläimiä?" kysyi hän kiihkeästi.
"En ole milloinkaan ollut hänen asunnossaan, mutta luullakseni on siellä paljon lintuja, oravia ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, jotka ovat niin kesyjä kuin lehmät. Liiankin kesyjä, sanoo Milt. En voi kumminkaan uskoi sitä. Ette varmaankaan milloinkaan halua poistua tuolta hänen senacastaan, kun kerran vain sinne pääsette."
"Mikä tuollainen senaca on?" kysyi Helen siirtäessään jalkaansa niin että Roy voi kiinnittää hänen satulansa remmejä.
"Luullakseni nimittävät meksikolaiset puistojaan siten. Tässä vuoristossa on paljon tuollaisia paikkoja, enkä milloinkaan haluakaan nähdä kauniimpia seutuja, ennenkuin tulen taivaaseen. Kas niin, Ranger, vanha veikko, nyt ne kyllä pitävät."
Hän taputteli hevosta hellästi ja mentyään omansa luo hän hypähti ja keikautti pitkän ruumiinsa satulaan.
"Kahlaamo ei ole syvä. Tulkaa vain jäljessä!" hän huudahti ja kannusti kimoaan.
Joki oli tässä kohden leveä, mutta ei syvä, vaikka näytti sellaiselta.
"Nyt, tytöt, alkaa toinen oppitunti!" sanoi Roy iloisesti. "Ratsastakaa peräkkäin, pysytelkää kintereilläni, tehkää kuten minäkin ja pysähtykää silloin kun haluatte levähtää tahi jotakin menee hullusti."
Sanottuaan sen ratsasti hän tiheikköön. Bo seurasi häntä ja sitten Helen. Pajut tarttuivat häneen niin kovasti, että hänen oli mahdotonta katsella Royta, ja seuraus oli sellainen, että muudan puunoksa löi häntä kovasti takaraivoon. Se koski kipeästi, säikähdytti ja suututti häntä. Roy ratsasti tuollaista hölkkää, joka jouduttaa matkaa niin hyvin, ja suuntasi kulkunsa vastamäkeen aukeaan mäntymetsään. Siellä voivat he ratsastaa useita peninkulmia aivan suoraan tasaista ja aukeata kangasta pitkin. Helen piti tänään metsästä. Se oli ruskea ja viheriä kullanvärisine läikkineen siellä, mihin auringonsäteet pääsivät tunkeutumaan. Hän näki nyt ensimmäiset linnutkin. Suuri sinertävä metso pyrähti lentoon juuri hevosen edestä ja pieni kirjavanharmaa viiriäinen liiteli omituisesti etemmäksi. Usein kohdisti Roy heidän huomionsa hirviin, jotka kiisivät jonkun aukeaman poikki, mutta monesti sattui niin, ettei Helen ennättänyt niitä ollenkaan huomatakaan.
Helen totesi, että tämä ratsastus korvasi tuon eilisen hirveän matkan. Tähän asti oli hän vain ollut tietoinen kipeistä paikoista ja pakottavista luista. Nyt hän voi kestää nuo tuskat hyvin. Hän rakasti kaunista villiä luontoa, jonka mahtavuus yhä vain eneni sitä mukaa kuin matka kului. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma oli raitis ja tuoksuva, taivas oli aivan kirkkaansininen ja niin läpinäkyvä, että hän kuvitteli voivansa nähdä sen pohjaan asti.
Äkkiä pysähdytti Roy hevosensa niin tiukasti, että kimo nousi pystyyn.
"Katsokaa!" huudahti hän kovasti.
Bo karjaisi.
"Ei sinnepäin, vaan tuonne! Nyt se jo katosi."
"Nell, siellä oli karhu! Näin sen! Se ei ollut ollenkaan sirkuksessa näytettävien karhujen näköinen!" huusi Bo riemuissaan.
Nell oli menettänyt tilaisuutensa.
"Luullakseni se oli harmaakarhu, ja olen melko iloinen, että se juoksi tiehensä", sanoi Roy. Muuttaen suuntaansa hieman opasti hän tytöt erään lahonneen puunrungon hio, jota karhu oli kaivanut. "Se hakee syötävää. Katsokaa sen jälkiä. Se oli varmasti aika suuri veijari."
Ratsastaessaan eteenpäin saapuivat he muutamalle korkealle kunnaalle, josta voitiin katsella solia ja metsiä, kuiluja ja harjanteita, jotka jatkuivat viheriöinä ja mustina niin kauaksi kuin Helen voi nähdä. Harjanteet olivat jylhiä ja pitkiä kohoten keskustaa kohti, jossa muutamat terävät vuoret kohottivat huippujaan Old Baldyn paljasta lakea vasten. Kaukana oikealla aivan silmänkantamattomissa näkyi aaltoileva mäntymetsä, kaunis ja rauhallinen. Jossakin sen takana oli varmaankin erämaa, vaikka sitä ei voitu nähdä.
"Tuolla on kalkkunoita", sanoi Roy peräyttäen hevostaan."Laskeutukaamme täältä kiertotietä, niin ehkä saan ampua jonkun niistä."
Laskeutuessaan muutaman kiviröykkiön taakse oli heidän kuljettava tiheän viidakon läpi. Rinteellä oli monta penkerettä, joilla kasvoi pensaikkoa, harvaa mäntymetsää ja tammia. Helen ihastui nähdessään tuon tutun puun, vaikka nämä olivatkin erilaisia kuin Missourin tammet. Ollen kyhmyisiä ja rosoisia, mutta ei pitkiä, levittivät nämä puut leveälle oksansa, joissa olevat lehdet olivat kellertäviä. Roy suuntasi kulkunsa muutamaan ruohoakasvavaan metsäaukioon ja laskeuduttuaan satulasta, pyssy kourassa valmistautui hän ampumaan jotakin. Jälleen Bo huudahti, mutta tällä kertaa ilosta. Silloin huomasi Helen äärettömän suuren parven kalkkunoita, jotka olivat melkein sen näköisiä kuin kesytkin kalkkunat, paitsi että nämä olivat ruskean- ja valkoisenkirjavia ja näyttivät villeiltä. Niitä oli varmaankin tuossa parvessa melkein sata, enimmäkseen naaraita. Muutamat etäisimmässä laidassa olevat uroot aloittivat paon juosten nopeasti. Helen kuuli selvästi niiden jalkojen kumahdukset. Roy ampui kerran, sitten taasen ja vielä kerran. Sitten seurasi hirveätä hälinää ja tömähtelyä, ja monien siipien aiheuttamaa äänekästä suhinaa. Tomu ja lehdet liehuivat vain tuulessa siinä paikassa, josta kalkkunat olivat lähteneet lentoon.
"Sain kumminkin pari", sanoi Roy mennessään sinne päin hakemaan saalistaan. Palattuaan sitoi hän kaksi kimaltelevaa lihavaa kalkkunakukkoa satulaansa ja hyppäsi sitten itsekin hevosen selkään. "Saamme kalkkunaa illalliseksi, jos vain Milt ehtii leiriin ajoissa."
Jatkettiin matkaa. Helen ei olisi milloinkaan väsynyt näiden tammilehtojen läpi ratsastamiseen. Ne olivat jo ruskeita, lakastuneita ja keltaisia ja pudottelivat lehtiään ja terhojaan.
"Karhut ovat jo käyneet saalistamassa täällä", sanoi Roy. "Näen niiden jälkiä kaikkialla. Ne syövät mielellään tammenterhoja niiden putoamisaikana. Ehkä vielä kohtaamme jonkun niistä."
Kauempana poikkesi hän villimpään ja tiheämpään metsään, jossa oksien lyöntien varominen ei ollut mikään helppo asia. Ranger ei näyttänyt välittävän, miten läheltä se sivuutti puun tahi oksan, kunhan se ei vain raapaissut niihin itseään. Helen kumminkin sai osakseen muutamia kovia iskuja. Puita sivuuttaessa oli vaikeinta saada polvensa ajoissa suojaan.
Roy pysähtyi seuraavan kerran paikalle, joka näytti suurelta kasvia täynnä olevalta lammikolta siellä täällä olevine suurine vaahtokuplineen. Se poreili kumminkin ja siitä lähti pieni puronen, joten se osoittautuikin olevan suuri lähde. Roy viittasi erääseen mutaiseen kohtaan.
"Karhu on piehtaroinut tuossa. Se kuuli tulomme. Katsokaa näitä pieniä jälkiä. Sillä on penikka mukanaan. Näette kai nuo naarmut tuossa puussa hieman pääni yläpuolella. Vanha naaraskarhu seisoi sitä vasten ja iski kyntensä siihen."
Istuen satulassaan ojentautui Roy ylettyäkseen koskemaan noihin tuoreihin naarmuihin puussa.
"Metsät ovat täynnä suuria karhuja", sanoi hän hymyillen. "Minusta käyttäytyi tämä vanha rouva erittäin ystävällisesti mennessään penikkoineen tiehensä. Kun naaraskarhuilla on penikoita, ovat ne hyvin vaarallisia."
Seuraavan kerran innostui Helen saapuessaan solan pohjalla olevaan notkoon. Pyökit, vaahterat, haavat ja ilmavat männyt varjostivat puroa, jonka ruskeissa nopeissa pyörteissä taimenet polskahtelivat, lehdet seurasivat mukana ja eksyneet kultaiset auringonsäteet valaisivat hämärää metsää. Täällä oli ratsastaminen vaikeaa, kun oli aina tämän tästä kahlattava puron poikki, tunkeuduttava suurten sammalta kasvavien kallioiden välitse ja läpäistävä niin tiheitä haavikoita, että Helen tuskin sai polvensa pujotelluksi läpi.
Roy ratsasti vielä kerran pois tästä solasta muutaman harjanteen yli toiseen, sitten metsäisiä rinteitä pitkin ja pensaikkojen ja viidakkojen läpi. Aurinko paistoi koko ajan korkealta taivaalta. Sitten hän pysähtyi hetkeksi lepäämään, irroitti satulat antaakseen hevosten piehtaroida ja tarjosi tytöille jotakin kylmää haukattavaa, jota hän oli ottanut mukaansa. Sitten hän läksi pyssyineen jonnekin kauemmaksi ja palattuaan satuloi hevoset antaen merkin matkan uudelleen aloittamiseksi.
Tämä oli viimeinen levähdys tytöille ja siihen loppui myöskin helppo matka. Metsässä, johon Roy nyt poikkesi, oli kuin pesulaudassa uria, jotka olivat niin syviä ja jyrkkiä, että ratsastaminen niiden poikki oli hyvin vaarallista. Enimmäkseen pysytteli Roy jonkun sellaisen pohjalla, missä kuivuneet rämeet tarjosivat jonkunlaisen tien. Mutta noiden kuilujen poikki oli pakko kulkea silloin kun ne olivat liian pitkiä kierrettäviksi ja tuollainen ylimeno oli vaikeata.
Näiden rinteiden viidakkojen luonteenomaisimmat kasvit olivat jonkunlaiset piikkiset ja sotkuiset pensaat. Ne repivät, raatelivat ja pistelivät sekä hevosia että ratsastajia. Ranger osoittautui olevan viisain hevosista ja kärsi senvuoksi vähimmin. Bon valkoinen mustangi vei Bon useamman kuin yhden risukon läpi. Toiselta puolen taasen olivat nämä jyrkät rinteet melko vapaat tuollaisesta pensaikosta. Suuria mäntyjä ja kuusia kasvot kaikilla suunnilla. Maa oli niin pehmeä, että kaviot vajosivat siihen syvälle. Melkein rinteen juurella nojautui Ranger etujalkoihinsa ja liukui alas istualleen. Tällainen helpotti kulkua, mutta se peloitti Heleniä. Kiipeämisen seuraavalle rinteelle täytyi sitten tapahtua jalan.
Kun puoli tusinaa rinteitä oli sivuutettu sillä tavoin, olivat Helenin voimat lopussa eikä hän voinut enää juuri hengittääkään. Häntä pyörrytti eikä hän voinut saada tarpeekseen ilmaa. Hänen jalkansa tuntuivat lyijynraskailta ja ratsastuskaapu tuntui oikealta kuormalta. Hänen oli pakko pysähtyä satoja kertoja lämmön, hiostumisen ja hengästymisen vuoksi. Hän oli aina ennen ollut hyvä kävelijä ja kiipeilijä, ja täällä vaihteeksi tähän pitkään ratsastusmatkaan oli hän iloinen saadessaan kävellä. Mutta hän voi vain vetää jalkoja perässään. Sitten kun hänen nenästään alkoi vuotaa verta, ymmärsi hän, että syynä tähän kaikkeen oli vain tämän korkealla olevan seudun ohut ilma. Hänen sydäntään ei kumminkaan pakottanut, vaikka hän tunsikin jonkunlaista painoa rinnassaan.
Vihdoin Roy johti heidät niin syvään, laajaan ja tiheätä metsää kasvavaan kuiluun, että sen poikki tuntui mahdottomalta kulkea. Kumminkin läksi hän laskeutumaan sinne laskeutuen satulasta vähän ajan kuluttua. Helen tunsi, että Rangerin taluttaminen sinne oli vielä vaikeampaa kuin sillä ratsastaminen. Se käveli niin nopeasti, että se oli polkea hänen kantapäänsä rikki. Helen ei ollut tarpeeksi nopea päästäkseen ajoissa pois sen tieltä. Kahdesti astui se hänen kantapäilleen ja silloin painoi sen leveä rinta Helenin aivan maahan asti. Kun se alkoi liukua lähellä rinteen juurta oli Helenin pakko juosta henkensä edestä.
"Ah, Nell, eikö tämä olekin suurenmoista?" huohotti Bo jostakin edeltä.
"Bo, olet tullut hulluksi", läähätti Helen vastaukseksi.
Roy koetti monta paikkaa päästäkseen kuilusta, mutta ei onnistunut. Kuljettuaan kuilun pohjaa pitkin noin sata metriä tahi hieman enemmän koetti hän uudestaan. Siinä kohden oli lumivyöry paljastanut maan monesta paikasta. Kun hän oli päässyt laelle, pysähtyi hän ja huusi:
"Vaikea kohta! Pysytelkää hevosten sivulla!"
Se oli kumminkin helpommin sanottu kuin tehty. Helen ei voinut pitää silmällä Bota, koska Ranger ei suostunut odottamaan. Se veti ohjaksista ja korskui.
"Kuta nopeammin tulette, sitä parempi!" huusi Roy heille.
Helen ei voinut ymmärtää sen hyötyä, mutta hän koetti. Roy ja Bo olivat muodostaneet syvän polvitellen kulkevan tien tuohon peloittavaan jyrkänteeseen. Helen teki sen erehdyksen, että hän alkoi seurata heidän jälkiään, ja kun hän huomasi Rangerin kiipeävän niin nopeasti, että se melkein veti häntä, oli myöhäistä mennä sitä korkeammalle. Helen alkoi ponnistella, mutta liukuikin suoraan Rangerin eteen. Tuo ymmärtäväinen eläin hyppäsi korskahtaen syrjään voidakseen olla astumatta hänen ruumiilleen. Samalla sivuutti se hänet.
"Olkaa varuillanne siellä!" huusi Roy varoittavasti. "Koettakaa päästä sen yläpuolelle!"
Se ei ollut kumminkaan mahdollista. Maa alkoi vyöryä Rangerin alta ja se esti Helenin kulun. Ranger pääsi häntä korkeammalle ja veti suitsista.
"Päästäkää irti!" huusi Roy.
Helen irroitti suitset käsistään juuri kun suuri vyöry aikoi tempaista Rangerin mukaansa. Se korskahti hurjasti ja nousten takajaloilleen pääsi se lujalle maalle mahtavalla hypyllä. Helen hautautui polviaan myöten, mutta vapautettuaan itsensä ryömi hän turvalliseen paikkaan ja lepäsi, ennenkuin läksi jatkamaan kiipeämistä.
"Tuo on paha paikka", sanoi Roy, kun Helen lopulta yhtyi häneen jaBohun rinteen laella.
Roy näytti nyt olevan ymmällä, mihinpäin heidän oli lähdettävä. Hän ratsasti muutamalle korkeammalle paikalle ja katseli sieltä kaikille suunnille. Helenistä näytti toinen suunta yhtä villiltä ja luoksepääsemättömältä kuin toinenkin. Länteen painuva aurinko muutti seudut keltaisiksi, viheriöiksi ja mustiksi. Roy ratsasti lyhyen matkan toiseen suuntaan ja kääntyi sitten toisaallepäin.
Äkkiä hän pysähtyi.
"Olen varmasti pyörtänyt ympäri", sanoi hän.
"Ette suinkaan ole eksynyt?" huudahti Bo.
"Olen varmasti ollut jo eksyksissä pari tuntia", vastasi Roy iloisesti. "En ole milloinkaan ratsastanut suoraan tänne. Minulla on kyllä suunta selvillä, mutta minut voidaan hirttää nyt, jos tiedän, mihin päin meidän on mentävä."
Helen katsoi häneen hämmästyneenä.
"Eksyksissä!" hän huudahti.
Seurasi vaitiolo, joka täytti Helenin sydämen sanomattomalla pelolla, kun hän katsoi Bon vaaleneviin kasvoihin. Hän luki sisarensa ajatukset. Bo muisteli kertomuksia eksyneistä ihmisistä, joita ei milloinkaan oltu löydetty.
"Minä ja Milt eksymme joka päivä", sanoi Roy. "Ette suinkaan luule kenenkään miehen tuntevan perinpohjin tätä laajaa seutua? Tällainen eksyminen ei merkitse mitään."
"Niin, minäkin eksyin kerran ollessani pieni", sanoi Bo.
"Olisi ollut parempi, etten olisi sanonut sitä teille niin suoraan", sanoi Roy katuvasti. "Älkää olko pahoillanne nyt. Minun on vain saatava Old Baldyn huippu näkyviin ja silloin olen taasen varma suunnasta. No tulkaahan nyt."
Helenin luottamus palasi, kun Roy läksi johtamaan ratsastaen nopeasti. Hän suuntasi kulkunsa laskeutuvaa aurinkoa kohti pysytellen harjanteella, jolle he olivat juuri äsken kiivenneet, kunnes he kerran vielä saapuivat eräälle kallioniemekkeelle. Siihen näkyi Old Baldykin mustempana, korkeampana ja lähempänä kuin ennen. Sitä ympäröivässä tummassa metsässä oli pyöreitä, keltaisia ja paljaita paikkoja kuin puistoja.
"Emme ole poikenneet oikeasta suunnasta paljonkaan", sanoi Roy kääntäessään hevosensa. "Ennätämme kyllä Miltin asuntoon illaksi."
Hän ratsasti harjanteelta muutamaan laaksoon ja sitten jälleen korkeammalle seudulle, jossa metsän luonto muuttui. Puut olivat täällä ohuita ja hyvin pitkiä honkia, joissa oli vain muutamia oksia latvatupsun alapuolella. Niitä kasvoi niin tiheässä, että metsässä oli aivan hämärä. Ratsastaminen muuttui vaivalloiseksi. Kaikkialla oli tuulen kaatamia puita, jotka oli kierrettävä, eivätkä hevoset voineet ottaa askeltakaan kohtaamatta sellaisia. Hitaasti kulkevat hevoset vajosivat joskus polviaan myöten johonkin ruskeaan tomuun. Puiden rungoissa kasvoi harmaata naavaa ja lahoavia runkoja peitti ambranviheriä sammal paksuin kerroksin.
Helen mieltyi heti tähän aarniometsään. Se oli niin hiljainen, niin pimeä, niin synkkä, niin täynnä varjoja ja haamuja, ummehtuneen lahonneen puun hajua ja kuusten suloista tuoksua. Suuret murrot, joissa oli tusinoittain kaatuneita puita, ilmaisivat myrskyjen voimaa. Mihin joku yksinäinen suuri jättiläinen oli juurtunut, oli sen läheisyyteen ilmestynyt kunnianhimoisia poikia, jotka olivat kateellisia toisilleen taistellessaan paikasta. Puutkin sotivat toisiaan vastaan. Metsä oli täynnä salaperäisyyttä, mutta jokainen ihminen voi huomata siellä tapahtuvan taistelun. Salamat olivat halkaisseet puita juureen asti tahi uurtaneet niihin syviä uria latvasta maahan asti.
Koitti kumminkin aika, jolloin metsän erinomainen villeys ja kaatuneiden puiden paljous pakottivat Helenin kiinnittämään kaiken huomionsa maahan ja läheisyydessä kasvaviin puihin. Siten kiellettiin häneltä huvi katsella eteensä tuonne kauniiseen korpeen. Matkakin muuttui nyt vaivalloiseksi ja tunnit äärettömän pitkiksi.
Roy johti ja Ranger seurasi varjojen tummetessa puiden juurilla. Helen istui kumarruksissa satulassa melkein sokeana ja sairaana, kun Roy huusi iloisesti, että oltiin jo melkein perillä.
Helen ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, sillä hän sai seurata Royta vielä monta peninkulmaa pois tuosta suuripuisesta metsästä rinteille, joilla kasvoi matalaa, ikiviheriää kuusikkoa ja jotka laskeutuivat jyrkästi jollekin tasangolle, missä tummat, matalat joet virtasivat hitaasti ja pyhään hiljaisuuteen sekoittui putoavan veden kohinaa. Vihdoin loppui metsä ihmeelliseen puistoon, joka oli täynnä nopeasti tapahtuvan auringonlaskun kullalta hohtavaa kirkasta valoa.
"Tunnetteko savun hajua?" sanoi Roy. "Koira vieköön, Milt on luullakseni ehtinyt ennen meitä tänne!"
Hän jatkoi matkaansa. Helenin väsyneet silmät tarkastelivat tuota pyöreätä puistoa, sitä ympäröiviä tummia rinteitä, jotka johtivat kallioisille, nyt auringon viimeisten säteitten punaisiksi kultaamille harjanteille. Silloin kaikki jäljellä oleva innostus hänessä puhkesi ihmettelevään riemuun tämän erinomaisen, villin ja värikkään paikan kiihoituksesta.
Hevoset kävivät laitumella pitkässä ruohokossa ja niiden joukossa oli muudan antilooppikin. Roy ratsasti erään rajoittavan metsäniemekkeen ympäri, ja hieman kauempana ilmavien puiden suojassa paloi iloinen nuotio, Taustassa oli suuria harmaita kallioita ja sitten alkoi vuori kohota penkereittäin kukkulan kyljessä olevaksi ahtaaksi solaksi, josta suihkusi ohut pieni vesiputous. Kun Helen katsoi riemuissaan, muuttui auringonlaskun kulta valkoiseksi ja kaikki amfiteatterin läntiset rinteet tummenivat.
Dalen pitkä vartalo ilmestyi näkyviin.
"Olette melkoisesti myöhästyneet", sanoi hän tarkastellen heitä kaikkia kolmea.
"Milt, satuin eksymään", vastasi Roy.
"Sellaista pelkäsinkin. Te, tytöt, olette sen näköisiä kuin olisitte tehneet viisaammasti lähtemällä minun mukaani", jatkoi Dale ojentaessaan kätensä auttaakseen Bon satulasta. Tämä tarttui siihen, koetti irroittaa jalkojaan jalustimista, mutta liukuikin samalla satulasta Dalen syliin. Dale laski hänet seisomaan maahan ja kannattaen häntä sanoi innokkaasti: "Sadan peninkulman ratsastus kolmessa päivässä on jotakin sellaista, jota ei enonne Al tule milloinkaan uskomaan. Kävelkää nyt, vaikka luulisitte kuolevannekin."
Sitten hän talutti Bota melkein kuin pientä lasta kävelemään opetettaessa. Ettei puheliaalla Bolla ollut mitään sanottavaa, oli merkityksellistä Helenistä, joka seurasi Royn avustuksella.
Eräs noista suurista kallioista muistutti meriraakkua, jossa oli syvennys, minkä yli tuo leveä reunake ulottui. Se jatkui melkein suurten kuusien oksiin asti. Kirkas lähde pulppusi muutamasta kallionhalkeamasta. Nuotio räiskyi erään kuusen juurella ja sininen savupatsas kohosi juuri tuon suojelevan kallionkielekkeen edustalta. Maassa oli paljon myttyjä, joista muutamat oli avattu. Mitkään merkit eivät ilmaisseet, että metsästäjä asui täällä tavallisesti. Mutta kauempana oli toisia suuria kallioita, nojollaan olevia, halkinaisia ja onkaloisia, jollaisen Dale oli ehkä valinnut asunnokseen.
"Asuntoni on aivan tuolla takana", sanoi Dale kuin vastaukseksi Helenin lausumattomaan kysymykseen. "Huomenna järjestämme olon teille täällä niin mukavaksi kuin suinkin."
Helenille ja Bolle valmistettiin niin mukava leposija kuin huopapeitteistä ja satuloista suinkin voitiin saada, ja sitten palasivat miehet töihinsä.
"Nell, eikö tämä olekin kuin unta?" mumisi Bo.
"Ei, tyttöseni, vaan todellisuutta — peloittavaa todellisuutta", vastasi Helen. "Nyt kun olemme saapuneet tänne kestettyämme tuon kauhean ratsastuksen, voimme ajatella."
"Täällä on niin kaunista", huudahti Bo. "Tuntuu oikein helpotukselta, ettei eno Al löydä nyt meitä hyvinkään nopeasti."
"Bo, hän on sairas. Ajattele, mitä tällainen ikävyys hänelle merkitsee."
"Lyön vaikka vetoa, että jos hän vain tuntee Dalen hyvin, ei hän ole hyvinkään huolissaan."
"Dalehan kertoi eno Alin vihaavan häntä."
"Joutavia! Ja mitä se sitten voi vaikuttaa asiaan? Voi, en tiedä, mikä minun oikeastaan on, olenko nälissäni vaiko väsynyt!"
"En voi syödä mitään tänä iltana", sanoi Helen väsyneesti.
Kun hän ojentautui pitkäkseen, tunsi hän epämääräisesti ja miellyttävästi, että tämä oli entisen Helen Raynerin loppu, ja hän iloitsi siitä. Ylhäältä, noiden pitsimäisten ja sananjalkoja muistuttavien kuusten lehvien välistä näkyi palanen sinistä taivasta ja muudan kalpea tähti. Hämärä alkoi levitä nopeasti seudulle. Hiljaisuus oli miellyttävää eikä sitä putouksen pehmeä, hieno ja uneksiva kohinakaan tuntunut juuri häiritsevän. Helen ummisti silmänsä valmistautuen nukkumaan hänen ruumiillisen levottomuutensa vähitellen rauhoittuessa. Toisissa paikoissa tuntuivat luut tunkeutuneen lihasten läpi, toisissa taasen jäyti tuska syvällä, hänen lihaksensa olivat vastahakoiset höltymään ja lientymään viiltävän tuskan värisyttäessä niitä vuorotellen. Lihasten ja luiden, lyhyesti sanoen, koko ruumiin läpi kohisi polttava virta.
Bon pää painui Helenin olalle. Kaikki muuttui pian epämääräiseksi Helenillekin. Putouksen hiljainen kohina lakkasi kuulumasta eikä hän enää käsittänyt, mitä nuotionkaan luona oikein tehtiin. Hänen viimeinen tietoinen ajatuksensa oli, että hän koetti aukaista silmänsä, mutta ei voinut.
Kun hän heräsi oli kaikki valoisaa. Aurinko paistoi melkein suoraan ylhäältä. Hän hämmästyi. Bo nukkui vielä sikeästi, hänen kasvonsa olivat punaiset, otsassa oli hikipisaroita ja kastanjanruskea tukka oli aivan kostea. Helen heitti huopapeitteet yltään ja sitten rohkaisten mieltään, sillä hänestä tuntui kuin hänen selkänsä olisi ollut poikki, koetti hän nousta istualleen, mutta ei onnistunut. Hänen henkensä olisi kyllä ollut altis, mutta lihakset kieltäytyivät tottelemasta. Hänen oli tehtävä toinen suonenvedontapainen voimakas yritys. Hän ryhtyi siihen suljetuin silmin ja onnistuttuaan hän istui siinä vapisten. Hänen tekemänsä liikkeet huopapeitteiden alla herättivät Bon, joka tuijotti nyt hämmästynein sinisin silmin aurinkoon.
"Halloo, Nell, onko minunkin noustava?" kysyi hän unisesti.
"Voitko?" kysyi Helen.
"Voinko mitä?" Bo oli nyt kokonaan hereillä ja tuijotti sisareensa.
"Nousta tietysti!"
"Haluaisin tietää, miksi en voisi", sanoi Bo koettaen samalla. Hän saikin toisen käsivartensa ja olkansa kohoamaan vaipuakseen sitten takaisin kuin raajarikko. Hän vaikeroi samalla hyvin surkeasti. "Olen kuollut! Tiedän, että olen!"
"Jos aiot todella kehittyä todelliseksi Lännen tytöksi, on sinun rohkaistava luontosi ja noustava."
"Vai niin!" huudahti Bo. Sitten hän kääntyi vatsalleen vaikeroiden, mutta päästyään kerran siihen asentoon nousi hän käsivarsiensa varaan ja kääntyi istuvaan asentoon. "Missä kaikki muut ovat? Ah, Nell, miten täällä onkaan kaunista! Kuin paratiisissa."
Helen katseli ympärilleen. Nuotio palaa loimusi, mutta ei ketään ollut näkyvissä. Ihmeelliset kaukaiset värit sattuivat hänen silmiinsä, kun hän koetti katsoa lähellä olevia esineitä. Kaunis pieni viheriä teltta tahi katos oli rakennettu kuusen oksista. Sen katto aleni tasaisesti muutamalta kallionkielekkeeltä maahan, puolet päädystä oli suljettu samoin kuin sivutkin. Kaikki oksat oli nähtävästi asetettu samaan suuntaan suoden majalle sellaisen sileän ja kiinteän muodon kuin se olisi kasvanut siihen.
"Tuo turvapaikka ei ollut tuossa eilen", sanoi Bo.
"En minä ainakaan sitä nähnyt. Turvapaikka! Mistä olet saanut tuon nimityksen?"
"Lännen kieltähän se on, kultaseni. Ne ovat varmaankin rakentaneet sen meille."
"Varmasti, sillä näin matkatavarani siellä. Nouskaamme nyt, sillä on jo varmaankin hyvin myöhäinen."
Tytöt nauroivat kuollakseen ja huudahtelivat tuskasta noustessaan ja tukiessaan toisiaan, kunnes heidän jalkansa suostuivat kannattamaan heitä lujasti. He olivat tyytyväisiä kuusenoksista rakennettuun turvapaikkaansa. Sen pääty oli aukiolle päin ja se oli pystytetty juuri tuon leveän kallionkielekkeen alle. Lähteestä alkava pieni puronen lirisi juuri sen edustalla ja juoksutti kirkasta vettään erään kiven yli pieneen lammikkoon. Tämän metsän asumuksen lattia oli myöskin tehty kuusen oksista, joita oli levitetty samaan suuntaan sille noin jalan paksuudelta. Se oli pehmeä ja joustava ja niin suloiselta tuoksuva, että ilma tuntui aivan päihdyttävältä. Helen ja Bo avasivat matkalaukkunsa ja laittoivat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin sietämättömistä tuskista huolimatta peseytymällä kylmässä vedessä, kampaamalla tukkansa ja pukemalla puhtaat puserot ylleen. Sitten he menivät tulen luo.
Helen kiinnitti huomionsa läheisyydessä liikkuviin olioihin. Samalla kun Bo huudahti riemusta, näki Helen kauniin naaraspeuran lähestyvän puiden varjossa. Dale käveli sen rinnalla.
"Olette totisesti nukkuneet melko kauan", tervehti metsästäjä heitä."Näytättekin nyt paljon virkeämmiltä."
"Hyvää huomenta, vai onko nyt jo iltapäivä? Olemme juuri siinä kunnossa, että voimme liikkua", sanoi Helen.
"Minä voisin ratsastaakin", sanoi Bo ylpeästi. "Ah, Nell, katso tuota peuraa. Se tulee luokseni."
Peura oli jättäytynyt hieman jäljemmäksi, kun Dale lähestyi nuotiota. Se oli harmaa solakka eläin, sileä kuin silkki suurine mustine korvineen. Se seisoi hetkisen paikoillaan suuret korvat pystyssä, mutta lähestyi sitten miellyttävästi juosten Bota ja ojensi sileän turpansa Bon ojennettuun käteen. Kaikki siinä näytti villiltä, lukuunottamatta sen kauniita lempeitä silmiä, ja kumminkin se oli niin kesy kuin kissanpoikanen. Sitten äkkiä, kun Bo silitteli sen pitkiä korvia, se säpsähti ja pyörähtäen ympäri poistui se juosten näkymättömiin puiden varjoon.
"Mitä se säikähti?" kysyi Bo.
Dale viittasi kallionkielekkeen alle. Siellä parinkymmenen jalan korkeudella maasta makasi käppyrässä eräällä penkereellä muudan suuri ruskeankeltainen eläin, jolla oli samanlainen pää kuin koiralla.
"Se pelkää Tomia", vastasi Dale. "Pitää sitä luultavasti perinnöllisenä vihollisenaan. En voi saada niitä ystäviksi."
"Ah, vai tuollainen siis on tuo Tom, kesy leijonanne!" huudahti Bo."Huh! En enää ihmettelekään, että peura juoksi tiehensä."
"Kuinka kauan on se maannut tuolla?" kysyi Helen katsoen lumottunaDalen kuuluisaa lemmikkiä.
"En voi sanoa. Tom tulee ja menee", vastasi Dale "Lähetin sen kumminkin sinne viime yönä."
"Niinmuodoin oli se siis tuolla aivan vapaana meidän yläpuolellamme nukkuessamme!" huudahti Bo.
"Niin olikin. Mutta sitä turvallisemmasti saitte te vain nukkua."
"No kaikkea sitä saa kuullakin! Nell, eikö sinustakin se näytä hirveältä? Mutta se ei ole ollenkaan leijonan, ei ainakaan afrikkalaisen leijonan näköinen."
"Se on pantteri. Näin sellaisen kerran sirkuksessa."
"Se on puuma", sanoi Dale. "Pantteri on pitkä ja solakka. Tom ei ole ainoastaan pitkä, vaan myöskin paksu ja pyöreä. Se on ollut luonani nyt neljä vuotta. Saadessani sen oli se vain nyrkkini kokoinen penikka."
"Onko se aivan kesy ja vaaraton?" kysyi Helen levottomasti.
"En ole milloinkaan sanonut kenellekään Tomia vaarattomaksi, vaikka se sellainen onkin", vastasi Dale. "Voitte ehdottomasti uskoa sanani. Villi puumakaan ei ahdista milloinkaan muulloin ihmistä kuin joutuessaan hätään tai ollessaan nälissään. Tom on aivan suuren kissan kaltainen."
Peto kohotti suurta kissamaista päätään ja katsoi heihin ensin puoleksi ummessa olevin silmin.
"Kutsunko sen tänne?" kysyi Dale.
Kerrankaan ei Bo saanut sanaa suustaan.
"Sallikaa meidän ensin tottua siihen näin kauempaa", vastasi Helen naurahtaen.
"Jos se tulee luoksenne, niin silitelkää vain sen päätä nähdäksenne, miten kesy se on", sanoi Dale. "Olette kai hirveästi nälissänne?"
"Emme suinkaan", vastasi Helen tuntien Dalen harmaiden läpitunkevien silmien kohdistuvan itseensä.
"Minä ainakin olen", myönsi Bo.
"Saatte ruokaa heti kun kalkkunat ovat paistuneet. Asuntoni on noiden kallioiden toisella puolella. Huudan teidät sitten sinne."
Vasta sitten kun Dale oli kääntänyt Helenille leveän selkänsä, huomasi tämä metsästäjän näyttävän erilaiselta. Hän näki Dalen pukeutuneen kevyempään ja puhtaampaan peurannahkaiseen pukuun, jossa ei ollut takkia ollenkaan. Korkeakantaisten ratsastussaappaiden asemesta oli hän vetänyt mokkasiinit ja säärystimet jalkoihinsa. Tämä puku muutti hänet solakammaksi.
"Nell, en tiedä, mitä ajattelet, mutta minusta hän on kaunis", selittiBo.
Helenillä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oikeastaan ajatteli.
"Koettakaamme kävellä hieman", hän ehdotti.
He ryhtyivät niin ollen tuohon tuskalliseen hommaan ja menivät muutamien kymmenien metrien päässä leiristä kasvavien puiden luo. Tämä paikka oli melkein puiston toisessa päässä, josta oli rajoittamaton näköala.
"Herra varjelkoon, millainen paikka!" huudahti Bo suurin ja pyörein silmin.
"Ah, miten kaunista!" huohotti Helen.
Hänen katseensa kiintyi aluksi odottamattomaan väriloistoon. Kaukaisissa tummissa kuusikkometsissä oli haapalehtoja, loistavan punaisia ja kullanvärisiä, ja metsänlaidassa kasvoi niitä sitten puistoon asti, ollen kumminkin täällä väriltään himmeämpiä kuin ylempänä, mutta kuitenkin punertavia, keltaisia ja valkoisia auringonpaisteessa. Puiston reunoilla oli paljon hopeakuusia kuin kuunvalossa kylpeviä puita. Niiden joukosta kohosi sieltä täältä joku erillään oleva puu, terävä kuin keihäs, jonka alimmaiset oksat viilsivät maata. Pitkää keltaisen viheriätä ruohoa, joka muistutti puoleksi joutunutta vehnää, kasvoi kaikkialla puistossa heiluen miellyttävästi tuulessa. Ylempänä mutkittelivat nuo tummat haapalehtoiset rinteet jyrkkinä ja luoksepääsemättöminä, kohoten mustiksi raudanvärisiksi kalliohuipuiksi. Idässä kiersivät kalliopenkereitten muodostamat jonot harmaina, vanhoina ja pykälöityneinä, halkaisten huipun, josta tuo pitsimäinen, uneksiva putous kuin valkoinen savu syöksyi syvyyteen ja katosi ilmestyäkseen jälleen leveämpänä pitsipäärmeenä ainoastaan pudotakseen ja kadotakseen taasen viheriöihin syvyyksiin.
Tämä viheriöitsevä laakso sijaitsi syvällä vuorten välissä, ollen villin, surullisen ja aution näköinen. Putous sopi hyvin sen aiheuttamaan tunnelmaan uneksivine, unisine ja tyynine kohinoineen. Se saattoi hymistä suloisesti tuulen henkäyksissä ja laulaa nukuttavasti toisinaan. Joskus lakkasi sen kohina kokonaan kuulumasta palatakseen jälleen miellyttävänä ja omituisena jyrinänä.
"Paratiisi!" kuiskasi Bo itsekseen.
Dalen huuto herätti haaveilijat. Käännyttyään nilkuttivat he innokkain, mutta tuskallisin askelin suurta nuotiota kohti, joka oli sytytetty sen suuren kiven oikealle puolelle, joka suojeli heidän majaansa. Siellä ei ollut telttaa eikä minkäänlaista majaakaan, eikä sellaista siellä tarvittukaan Siellä olevien kivien välisissä onkaloissa olisi ollut kätköpaikkoja ja koteja sadoillekin metsästäjille. Lohkareet olivat vuosituhansien kuluessa putoilleet ylempänä olevasta vuorenseinämästä. Muutamia komeita kuusia kasvoi kallioiden juurella ja lorisevan puron rantaa kaunistivat kauniit hopeakuusilehdot. Tämä paikka oli vain muutamien askelien päässä tyttöjen majasta erään suuren kallionlohkareen takana siten, ettei sitä tyttöjen majasta voitu nähdä. Täällä todellakin oli metsästäjän kodin välineitä — taljoja, nahkoja ja sarvia, sievä pino pilkottuja halkoja, muutamalla pitkällä hyvin suojassa olevalla kalliolla kuin ruokakaapin hyllyillä olevia kääröjä, myttyjä, köysiä ja satuloita, työvälineitä ja aseita. Muutamalla kuivista risuista valmistetulla paalujen varaan kiinnitetyllä lavalla oli suuri varasto kaikenlaisia keittoastioita.
"Kuulehan, sinä veitikka!" huudahti Dale heittäen puupalikalla jotakin. Muudan karhunpenikka livisti tiehensä nopeasti. Se oli pieni, ruskea ja villainen elukka, joka murahteli juostessaan. Pian se kumminkin pysähtyi.
"Tuo on Bud", sanoi Dale tytöille näiden saapuessa. "Luultavasti on se ollut melkein kuolemaisillaan nälkään poissa ollessani. Ja nyt haluaa se kaikkea, erittäinkin sokeria. Meillä ei nimittäin ole sokeria usein täällä."
"Eikö se olekin herttainen! Minä pidän siitä!" huudahti Bo. "Tule takaisin, Bud. Tule nyt, Bud-pienokainen."
Penikka pysytteli kumminkin kauempana katsellen Dalea kirkkailla pienillä silmillään.
"Missä Roy on?" kysyi Helen.
"Roy on jo poistunut. Hän oli pahoillaan, ettei hän voinut sanoa jäähyväisiä. Mutta hänen oli välttämättä lähdettävä etsimään Ansonin jälkiä. Hän tulee seuraamaan noita roistoja ja siinä tapauksessa, että he menevät lähelle Pineä, ratsastaa hän kylään katsomaan onko enonne siellä."
"Mitä luulette?" kysyi Helen vakavasti.
"Melkein mitä tahansa", vastasi Dale. "Al tietää nyt varmasti kaiken. Ehkä hän varustautuu lähtemään tänne vuoristoon juuri nyt. Jos hän kohtaa Ansonin, on se hyvä, sillä ei Roykaan silloin ole kaukana. Jos hän taasen kohtaa Royn, ovat he silloin pian täällä. En kumminkaan kehoita teitä odottamaan enoanne hyvinkään pian. Olen pahoillani, mutta olen koettanut tehdä parhaani. Tämä on totisesti hyvin ikävä asia."
"Älkää luulko minua kiittämättömäksi", vastasi Helen nopeasti. Kuinka selvästi Dale olikaan ilmoittanut hänelle, että pakko hyväksyä Dalen vieraanvaraisuus aiheutti Helenille vain kieltäytymyksiä ja vahinkoa. "Olette niin äärettömän hyvä, että tulen olemaan teille ikuisesti kiitollinen."